Pysy ruodussa vuorilla! – elämää vuoristossa

Kiipeilytiimimme Garsteletin jäätiköllä
Kuva: M.Laukkanen

Kun viime elokuussa saavuimme Mantovan majalle (maja sijaitsee matkalla Vincent-Pyramidelle, Garsteletin jäätiköllä, 3498 metrin korkeudessa), tein ensi töikseni etikettivirheen.  Kävelin sisään majan oleilutilaan ja tulin samantien hätyytetyksi takaisin ulos oppaamme Petten toimesta.

Vaikka majoilla on rento tunnelma, säännöt ovat tiukat.
Sisään vuoristomajaan tullaan varustehuoneen kautta. Mantovalla se sijaitsi kellarikerroksessa, jonne kolisteltiin kapeita rappusia pimeässä. Rappuset olivat jyrkät ja niin kapeat, että reppuuni kiinnitetyt varusteet tuntuivat jatkuvasti takertuvat kaiteisiin.

Varustehuone itsessään on elämys. Mantovalla on yhtä aikaa kymmeniä kiipeilijöitä, ja varustehuone on pieni, vain muutaman metrin kanttiinsa. Mutta järjestys on sotilaallinen. Sauvat, valjaat, hakut, jääraudat ja kiipeilykengät pakataan siististi muovisiin säilytyslaatikoihin. Varustehuoneen seinät ovat täynnä hyllyjä, joilla näitä laatikoita on vieri vieressä. Toisella seinällä on tossuhylly, jossa on kymmenittäin kumitossuja, joita saa lainata majalla ollessaan. Sisätiloissa ei liikuta kiipeilykengillä muutoin kuin ulko-ovelta varustehuoneeseen ja takaisin. Kiipeilyvälineitä ei tuoda varustehuoneesta muihin tiloihin. En nähnyt kenenkään erityisesti vartioivan, että sääntöjä noudatettiin, mutta kaikki toimivat niiden mukaan, ja varustehuone oli hämmentävän siisti. Lähtö- ja paluuajankohtina huoneessa oli välillä kova ruuhka. Silloin lähtevät kiipeilijät kantoivat laatikkonsa sisukset sylissään ulos ja valmistautuivat lähtöön majan terassilla.

Mantovan majalla
Kuva: M.Laukkanen

Kuri vuorilla on muutenkin tiukka. Kiipeilyryhmän jäsenet noudattavat ryhmänjohtajan käskyjä, aina ja kaikessa. Välittömästi. Jos ryhmänjohtaja tekee päätöksen takaisin kääntymisestä 50 metriä ennen huippua, hänen päätöstään ei kyseenalaisteta. Hänen auktoriteettinsa on siis ehdoton.

Ryhmänjohtajana viime kesän reissullamme toimi oppaamme Pette. Mies on hauskaa seuraa, ystävällinen ja lämpöinen tyyppi. Mutta vuorilla ollessamme hän otti vahvasti ja kiistattomasti johtajan paikan ja komento tuli napakasti, tiukemmisssa paikoissa sotilaallisen tiukasti ja lyhytsanaisesti.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta Petten, minun ja Lakun köysistöryhmä joutui ikävään paikkaan auringossa elävällä railoalueella. Jääsillat sulivat allamme, ja lumi oli muuttunut loskaiseksi ja tahmeaksi. Takana oli jo 12 tunnin kiipeäminen. Minä ja Laku olimme uupuneita. Kompuroimme silloin, kun askeleen olisi pitänyt olla tarkka ja railojen yli hyppiessämme ponnistus lähti miten sattui. Jokainen hyppy jäi hiukan edellistä lyhyemmäksi.

Matkalla jäätikölle
Kuva: M. Laukkanen

Silloin ymmärsin hyvin konkreettisesti, millaista vastuuta opas kantaa harteillaan joka askeleella. Pette kiristi köydet tiukoiksi ja varmisti hyppyjämme jäälohkareiden avulla. Hän testasi jokaisen lumisillan ja railon reunan ja ennakoi jatkuvasti seuraavia askelia. Käskyt tulivat tiukkoina komentoina. Jos en olisi ollut niin keskittynyt omaan suoritukseeni ja käskyjen noudattamiseen, olisin varmasti unohtunut ihailemaan moista ammattitaitoa.
(Koko juttu Monte Rosan huiputuksesta löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Vaikka vuorilla toimitaan tiukasti sääntöjen mukaan, toisten huomioiminen on tärkeää. Kahden ryhmän kohdatessa kapealla vuoristopolulla väistämisvelvollisuus on ensisijaisesti laskeutuvalla ryhmällä. Mutta Pette ohjeisti minua:
– Katso vastaantulijoiden kasvoja. Laskeutujat ovat usein todella uupuneita ja silloin on parempi väistää itse. Pahassa paikassa polulta sivuun astuminen voi olla riski. Ja jos olet uupunut, saatat olla varomaton ja silloin voivat seuraukset olla ikävät.

Pettellä on aika pysäyttäviä tarinoita
Kuva: M.Laukkanen

Tästä vuorille on vielä matkaa. Kevät tekee tuloaan ja kaipaan Alppien ilman tuoksua ja loputtoman kaunista maisemaa. Laskin tänä aamuna, että Mont Blancille lähtöön on viitisen kuukautta. Odotus tuntuu tuskaisen pitkältä. Koska reissuun on vielä niin pitkä aika, on harjoitusmotivaatio lujilla aina välillä. Pidän kuntosalitreenistä mutta se tuntuu olevan niin kaukana vuorikiipeilystä. Muistan viime vuonna tähän aikaan kokeneeni samankaltaista turhautumista.

Kohta lumet sulavat ja pääsen taas kunnolla juoksemaan. Ja vaikka en pidä pyöräilystä, huomaan odottavani ensi kesän kestävyystreeniin kuuluvia pitkiä pyörälenkkejä. Ei tässä auta: katse tavoitteeseen siis ja kurinalaisesti eteenpäin.

Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus

Päivä 6: Huiputuspäivä!

En muista, ehtikö herätyskello soida, kun pomppasin jalkeille. Kello oli 01.30, ja majan käytävillä oli käynnissä täysi hulina. Huipulle on lähdettävä ennen kolmea, jos mielii takaisin ennen kuin iltapäivän kuuma aurinko tekee jäätikön serakeista (jääseinämästä ulos työntyvä ns. riippujää) ja railoista entistäkin ennalta-arvaamattomampia ja vaarallisempia.

Söimme nopean aamiaisen ja siirryimme valmistautumaan lähtöön. Kukaan ei juuri puhunut. Olin teipannut jalkateräni, mutta silti minulta pääsi inahdus, kun työnsin jalat ylävuoristokenkiin. Vieressäni pukeutuva Pette vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään.

Yö oli pimeimmillään, mutta taivaankansi oli täynnä tähtiä. Kuu näytti olevan kauempana kuin
yleensä. Tai ehkä se vain näytti normaalia pienemmältä pimeässä hohtavien valkoisten huippujen keskellä. Ilma oli odottamattoman lämmin, mutta öisestä tuulesta saattoi aistia jäätikön läheisyyden. Vatsanpohja muljuen kiinnitin varusteet ja sytytin otsalamppuni hiukan tärisevin käsin. Kun astuin terassin pihavalon keilan ulkopuolelle, jännitys katosi ja tilalle tuli jotain muuta. Kävi miten kävi, enää en voisi epäonnistua: olin jo onnistunut.

Ensimmäisen tunnin vaelsimme nopeassa tempossa halki kivikkoalueen. Oli ehkä hyvä, että näin vasta paluumatkalla, kuinka valtava se oli. Muutoin olisi saattanut iskeä rimakauhu. Saavuimme pilkkopimeän jäätikön reunaan, kiinnitimme jääraudat ja valjaat ja asetuimme kahteen köysistöön: Pette, minä ja Laku sekä Morgan, Tomi ja Mikko.

Railoalueella lumisillalta horjahtanut kanssavaeltaja saatiin takaisin polulle

Jäätikköalueen pelottavin osuus oli heti alussa. Kymmenien metrien syvyiset railot olivat paikotellen jopa metrien levyisiä. Pette käski pitää hakut valmiudessa, köydet kireällä ja huomion herpaantumattomana. Yhtään askelta ei saanut ottaa katsomatta, että alusta kantaa. Polkumme kiemurteli railojen välistä. Ennen jokaista ylitystä Pette tarkisti lumisillan kantavuuden tai railon reunat, mikäli tarkoitus oli hypätä sen yli. Matkalla hän auttoi paikallisoppaan köysistön viimeisenä kulkeneen, lumisillalta horjahtaneen miehen takaisin polulle.

Railoalueen jäädessä taa, taivaanranta alkoi hiljalleen sinertää. Alkoi loputtomalta tuntunut taivallus yläviistoon halki valkoisen jääkentän. Nousu näytti loivalta, mutta se jatkui silmänkantamattomiin ja ohenevassa ilmassa, raskaissa jalkineissa ja upottavassa lumessa eteneminen oli hidasta.

Olimme kulkeneet vajaat kolme tuntia, kun jalkojeni pakotus muuttui kivuksi. Kengissäni oli uudet nauhat ja ne tahtoivat löystyä. Koetin tempoa nauhoja kireämmälle, mutta säären turvotus teki kiristämisestä kivuliasta ja uudet nauhat liukuivat niin, että solmut löystyivät nopeasti. Kerroin Pettelle ongelmasta ja hän auttoi kiristämään nauhoja. Kiristysvaihe nosti kyyneleet silmiin, mutta tiukka nyöritys asetti jalan paikalleen ja helpotti hetkellisesti. Matka jatkui, mutta hetken kuluttua kipu palasi taas.

Sininen hetki jäätiköllä

– Auringon noustessa saat pyytää tauon, lupasin itselleni ja saadakseni jotain muuta ajateltavaa aloin laskea askelia, kuten vammaiskiipeilijä Opa kertoi tehneensä hankalalla hetkellä. Aina sataan asti ja sitten alusta uudelleen. Jäätiköllä tahti on todella hidasta ja askeleen pituus on ehkä noin 30–40 cm. Puoli tuntia myöhemmin (tai ehkä siinä oli kulunut pidempikin aika) olin laskenut sataan monta kertaa ja vilkaisin ylös. Vuoren harjanteelle johtava satula ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Taivaanrannassa kuulsi ohut valokaistale ja sininen hetki värjäsi maiseman. Kipu akillesjänteiden kohdalla oli niin kova, etten kestäisi auringonnousuun.
– Pette, pidetäänkö strategiapalaveri? En pärjää näiden jalkojen kanssa.

Jalkojen teippausta ja kyyneliä

Auringon ensisäteiden suukottaessa vuorten huippuja ja yhtäkkiä valaistessa jäätikön, istahdin polun viereen ja revin jääraudat ja kengät pois jaloistani. Iho ei ollut rikki, mutta kipeyneet kohdat akillesjänteiden alueilla sinersivät, toinen jalkapöytä oli kirkkaanpunainen ja molemmat nilkat turvoksissa. Pette kaivoi ensiapulaukustaan paksua teippiä ja varmoin ottein teippasi molemmat jalkani. Hän pyysi anteeksi hiljaisella äänellä aina, kun ulvahdin kivusta.
– Anna mennä vaan, vastasin.

Matka jatkui, ja minä laskin askelia. Pari kertaa pyysin minuutin tauon, jotta saisin hetken hengähtää. Kiipeäminen kävi raskaammaksi mitä ylemmäs tultiin ja kivun takia pidätin hengitystä jokaisella askeleella hiukan, mikä tietysti sai minut hengästymään. Mietin luovuttamista ja sitä, olisiko Laku vihainen. Ei olisi. Olisiko se noloa. Ei olisi. Mutta sitten mieleeni nousivat tyttäreni kasvot, kun hän sanoi, että saan lähteä vuorta valloittamaan vain, jos tuon hänelle huipulta kiven. Silloin minulla ei ollut sydäntä kertoa, että Mont Blancin huipulla ei ole kiviä, koska se on jäätikön peitossa. Mutta Monte Rosalla on kivihuippu. Minähän perkele soikoon hakisin sen kiven! Jatkoin askelten laskemista.

Tämä on ihan mahtavaa!

Kiipesimme hitaasti jäätiköltä harjanteelle johtavaan satulaan. Pette lyhensi köyttä, sillä harjanne on vain alle metrin levyinen ja sen molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Aurinko näkyi paistavan harjanteen huipulla. Tuuli muuttui jäiseksi viimaksi. Tamppasimme harjannetta hitaasti ylöspäin auttaen hakuilla. Vaikeissa kohdissa Pette meni edeltä ja varmisti meitä lukitsemalla köyden hakun tai kiven avulla. Entistä lyhyempi ja sivuttain kulkeva askellus vähensi kipua. Harjanne oli niin jännittävä kiivettävä, että unohdin kaiken muun, käännyin Lakua kohti ja hymyilin niin, että tuuli vihloi hampaissa:
– Tämä on ihan mahtavaa!

Harjanteen jälkeen alkoi huiputuksen viimeinen vaihe, noin parin sadan metrin (ihan puhtaasti oma arvioni, mikä voi mennä ihan metsään) mittainen kalliokiipeilyosuus. Siellä me olimme: 4500 metrin korkeudessa ja kalliokiipeilimme polveilevaa reittiä navakassa tuulessa vieressä hurja pudotus. Pette tietenkin huolehti varmistuksesta ja ohjeisti meitä tiukoissa paikoissa. Olimme lyhyessä köydessä, mikä edellytti jatkuvaa kommunikointia minun ja Lakun välillä: kerroimme ääneen toisillemme, mitä aioimme tehdä seuraavaksi, autoimme ja neuvoimme toisiamme. Muuten oli vaara, että oma köysi loppuisi kesken liikkeen tai nykäisisimme toista omalla liikkeellämme.

Harjanteen yläpäässä 

Päätä ei särkenyt, mutta posket ja luomet tuntuivat hiukan oudoilta, silmiä kirveli aurinkolaseista huolimatta ja vatsassa oli kummallinen kuvotuksen tunne, joka jatkui koko sen ajan, jonka olimme ylhäällä. Oikea jalka oli hiukan tunnoton ja kiivetessä ponnistaminen sattui, oli kyseessä kumpi jalka tahansa. Mutta muuten vointini oli hyvä. Vaikka liikkuminen oli vaikeampaa ja raskaampaa ja ilman alhaisemman happipitoisuuden tunsi selvästi (haukottelin jatkuvasti hapenpuutteesta), ei minua väsyttänyt ja lihakset palautuivat nopeasti parin minuutin levolla.

Kun viimein näin punaisen huipun kylpevän aamuauringossa edessäni, tunne oli sanoinkuvaamaton.
– Kaksikymmentä metriä! huudahti Pette rohkaisevasti, hymyili aurinkoisesti ja näytti minulle peukkua, kun sadatellen ponnistin korkean lohkareen yli. Jalkojeni teippauksen aikana Morganin tiimi oli jatkanut matkaa, ja nyt he seisoivat huipulla kannustaen meitä jokaisella askeleella.

8.8.2015 noin klo 10 toteutui Vuorenvalloitus-unelmani, kun huiputin Monte Rosan (Dufourspitzen), kaikki 4634 metriä!

Vuorenvalloitus 2015 virallinen huiputustuuletuskuva (kuva: Mikko Lautala)

Ei ole sanoja kuvaamaan hetkeä huipulla. Oppaamme onnittelivat meitä. Taoimme toisiamme hartoihin, halasimme ja juhlimme addrenaliiniryöpsähdyksen vallassa. Mutta sitten tunnelma tyyntyi, kuin jokainen olisi halunnut pienen yksityisen hetken vain itselleen. Käänsin selkäni muille, hymyilin polttavasti kasvojani pyyhkivälle auringolle ja tiesin, etten koskaan unohtaisi sitä hetkeä. Parasta unelman toteutumisessa ei ole itse saavutus. Eikä edes koko matka, vaikka niin luulin. Vaan rauha, jonka se antaa.

Paluumatka kesti nelisen tuntia. Ensin laskeuduimme köysien avulla huipulta vuoren seinämää alas jäätikölle. Aurinko oli polttavan kuuma ja hien virratessa marssimme nopeassa tahdissa halki jäätikön, pois auringossa vaarallisiksi muuttuvien serakkien ulottuvilta. Alaspäin kävellessä saatoin pitää nilkkaa jäykempänä, ja kipu oli siedettävää. Tosin olin huomannut Lakun alkaneen ontua. Raskas matka oli polvelle liikaa, ja miehen askel oli koko ajan raskaampi.

Saapuessamme jäätikön railoalueelle, aloimme olla uupuneita. Kuljimme hiukan kompuroiden ja pidimmekin pidemmän tauon ennen railojen valtakuntaan astumista. Iltapäiväauringossa railot olivat pelottavampia kuin yöllä. Pette lopetti jutustelun ja keskitti täyden huomionsa reitin selvittämiseen.  Ohjeet tulivat tiukkoina käskyinä ja kerran sain sapiskaa, koska köysi oli liian löysällä. Jäätikön hiljaisuudessa saatoimme kuulla tippuvan veden äänen ja voin vakuuttaa, että se ei ole mukava ääni silloin, kun olet aikeissa astua lumisillalle.

– Tässä tulee nyt vielä hiukan ylimääräistä jännitystä reissun päätteeksi, Pette kääntyi katsomaan meitä. Seuraavat minuutit olivat ainoa hetki, kun minua on reissun aikana oikeasti pelottanut. Jouduimme kiipeämään ja hyppäämään muutaman erittäin ikävän railon yli. Lumi oli sohjoista ja askeleet lipsuivat. Puristin hakkua kädessäni. Kipeillä jaloilla ei ponnistus ollut oikein kunnossa. Kerran kompuroin ja kaaduin hypyn jälkeen niin rytinällä, että hetken olin varma, että nyt jos koskaan käy huonosti. Myös Laku oli vakava ja pinnisteli tosissaan. Mutta kiitos taitavan oppaamme, me pääsimme turvallisesti kivikon laitaan.

Viimeisen kivikkopinnistyksen aikana ehdimme vielä saada rankkasateen ja ukkosen niskaamme. Kivikossa mittasuhteet ja etäisyydet katoavat. Tuntuu kuin kävelisit loputtomasti ilman, että maali tulee yhtään lähemmäs. Mutta loppuvat ne pitkätkin matkat. Noin 12 tuntia sen jälkeen, kun astuin ulos terassin ulkovalon keilasta, saavuimme takaisin rättiväsyneinä mutta rähjäisen onnellisina.

Voihkaisten riisuin kengät, ja Laku repi teipit jaloistani. Jalkaterissä ei ollut haavaumia, mutta ne olivat ikävän väriset ja turvoksissa. Toinen niin turvonnut, että paksu urheiluteippi oli revennyt kengän sisällä. Kun siistiydyin ruokailua varten, peilissä odotti korkean ilmanalan minulle tarjoama yllätys: kasvoni olivat turvonneet hurjannäköisiksi, aurinko oli polttanut niskan ja kaulan, vaikka yritin rasvata jatkuvasti, ja silmäni olivat kirkkaanpunaiset. Tarkemmin katsottuna koko kehoni oli omituisen pöhöttynyt ja nivelet kuin hiukan jumissa.

Kun saavuimme takaisin vuoristomajalle, oli iltapäivä. Etukäteen olin miettinyt, miten saisimme koko pitkän illan kulumaan. Eipä olisi kannattanut käyttää aikaa sen pohtimiseen. Saapumisen jälkeen söimme lounaan ja kaaduimme sänkyyn, heräsimme vain illalliselle palataksemme samantien nukkumaan.

Päivä 7: Ontuva paluumatka

Aamulla heräsimme pitkien yöunien jälkeen. Aamiaisella polttava puheenaihe olikin se, miten ihmeessä tällä majalla pystyi nukkumaan niin hyvin.Yleensä korkealla nukkuminen on hankalaa, ja esimerkiksi harjoitushuiputuksessa Vincent-Pyramiden Mantovan majalla valvoin melkein koko yön. Pakkasimme ja valmistauduimme palaamaan lähestymispäivän reitin takaisin. Paikkasin jalkani kotimatkaa varten kuten parhaiten taisin.
– Jalat taitavat olla yhä kipeät: kuulin äsken karjahtelusi eteisessä, kun puit kenkiä, Mikko taputti minua kannustavasti olalle, kun lähdimme kohti paluumatkan ensimmäistä kivikkoista rinnettä. Olin vielä enemmän huolissani Lakusta, joka ontui jatkuvasti enemmän. Loppumatkasta näin, kuinka hänen vauhtinsa hidastui ja hän nosti jalkaansa käsien avulla kiivetessään kivien yli. Mutta tiukka äijä, ei inahtanutkaan.

Tuskin pääsimme pois Monte Rosa Hütten pihasta, kun alkoi ukkonen ja rankkasade, jotka jatkuivat koko paluuvaelluksemme ajan.  Likomärkinä saavuimme Rotenbodenin juna-asemalle ja edelleen Zermattiin, josta matka jatkui Petten autolla takaisin Verbiereen. Oli kuin vuori olisi halunnut vielä lopuksi sanoa viimeisen sanan. Mutta Morgan nauroi iloisesti ja kiteytti koko porukan ajatukset:
– Ei se olisi seikkailu, jos se olisi helppoa!

Monte Rosan valloitus alkaa!

Päivä 4: Lepoa, tankkausta ja huonoja uutisia

Tästä tuonne ja takaisin!

Vincent-Pyramiden huiputusta seuraava päivä oli lepopäivä.
– Levätkää ja syökää hyvin. Käykää ylhäällä, vaikka Mont Fortella, jotta akklimatisoituminen jatkuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta muistakaa, että nyt pitää levätä ja kerätä voimia, ohjeisti oppaamme Pette.

Teimme työtä käskettyä. Vietimme taas kolme tuntia Mont Forten huipulla. Olinkohan hiukan uupunut vielä edellisen päivän harjoitushuiputuksesta, mutta lähdin huipulle aivan erittäin huonosti varustautuneena. Jotenkin hölmön automaattisesti oletin, että edessä olisi taas aurinkoinen köllöttely kallioilla. Tällä kertaa huippu 3330 metrissä olikin kääriytynyt pilviin ja siellä kävi viileä tuuli. Voi että tunsin itseni hölmöksi. Minulla oli pitkät housut ja takki, mutta ei kuoripukua. Mitä oikein olin ajatellut?
Onneksi taas tiimi toimi, ja Laku kaivoi repustaan kuorihousut, jotka ulottuivat melkein kainaloihini asti. Ne päällä sitten kökötin kalliolla, kuuntelin korvanapeista musiikkia ja tunnelmoin alapuolelleni levittäytyvää maisemaa.
Ajattelin tähänastista matkaa ja edessä olevaa huiputusta. Korvanapeissa alkoi soida Reckless Loven Edge of our dreams. Alunperin lisäsin sen treenisoittolistalle, koska sen rytmi sopii juoksuun ja tarttuva kertosäe saa minut laulamaan mukana. Matkan varrella kyseinen biisi on muutamaankin otteeseen muistuttanut minua siitä, mitä olen tekemässä ja miksi, ja siten saanut jatkamaan lenkin loppuun silloinkin, kun olisi ollut helpompaa antaa periksi. Siksi biisin myötä kasvoni repesivät leveään hymyyn, kun tajusin kuinka lähellä olen.

Laku ja Mikko menivät hissillä alas, sillä molemmilla on haasteita polviensa kanssa ja he halusivat säästää jalkojaan seuraavana päivänä alkavaan huiputusmatkaan. Tomi ja minä kävelimme taas osan hissimatkasta alas, jotta saisimme hiukan kevyttä liikuntaa.

Kun Tomi ja minä astuimme ovesta sisään, kämpässä vallitsi outo tunnelma. Jokin oli vialla. Mikko ja Laku tiputtivat pommin: Pette oli soittanut ja kertonut, että Mont Blanc on suljettu vaarallisena ja kertonut ehdotuksensa vaihtoehtoisesti huiputuskohteesta Monte Rosasta (Dufourspitze). Ensi tyrmistyksen jälkeen päätimme, että ennen kuin annamme pettymykselle valtaa, teemme kollektiivisen päätöksen jatkosta. Päätöksenteko ei ottanut montaa sekuntia pidempään. Periksi antaminen ei ollut vaihtoehto. Me menisimme Monte Rosalle. Päätöksen jälkeen tuuletimme hiukan pettyneitä tuntojamme ja sitten päätimme porukalla olla kasvattamatta negatiivisia fiiliksiä. Nyt pitäisi resetoida tilanne ja löytää innostus kohdata uusi haaste.

Hankaluuksia syntyi myös ylävuoristokenkien suhteen. Huiputin Vincent-Pyramiden omissa, suhteellisen kovapohjaisissa lähestymiskengissäni, koska varustevuokraamo ilmoitti saavansa sopivat ylävuoristokengät vasta torstaina. Nyt kenkiä ei kuitenkaan ollut. Pette oli harmissaan mutta sanoi, että hakisimme kengät muualta matkalla Zermattiin, josta Monte Rosan huiputus alkaa. Eli en ehtisi testata kenkiä ollenkaan, mikä mietitytti hiukan.

Huolta aiheutti myös oikea jalkani. Reilu viikko sitten kolhaisin sääreni koheltaessani tyttäreni kanssa Flow Parkissa. Sääreen tuli ruhje ja muheva mustelma, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, sillä ajattelin sen ehtivän parantua. Ruhje rupeutui, mutta mustelma ei ehtinyt juurikaan edes haalistua ja turvotus ei laskenut ennen lähtöä. Vincent-Pyramiden huiputusreissulla onnistuin kolhimaan saman säären uudelleen kivikossa. Nyt koko sääri oli melkoisen turvoksissa ja polven syrjässä tuntui kiristyneistä lihaskalvoista kertovaa kipua.

Soitin tyttärelle, joka oli itkuinen puhelimessa. Kestin reippaana, kunnes puhelu päättyi. Sitten itku pääsi taas. Viestittelin läheisten kanssa iltasella ja kerroin suunnitelmien muutoksesta. En kuitenkaan halunnut huolestuttaa heitä ja jätin kenkä- ja jalkamurheet kertomatta.

Ilta meni sekavissa ja aavistuksen turhautuneissa tunnelmissa, kun yritimme hyväksyä muutoksen tilanteessa ja valmistautua tulevaan. Yritimme pitää kiinni päätöksestä olla kasvattamatta porukan sisällä negatiivista tunnelmaa vatvomalla Mont Blanc -asiaa. Niinpä kenelläkään ei ollut paljoakaan puhuttavaa. Pakkasimme hiljaisina ja menimme aikaisin nukkumaan.

Päivä 5: Monte Rosan lähestyminen

"The Beach", lähestymisen aloittavan polun alku

Menomatkalla autossa oli edelleen hiljaista. Minulle haettiin kengät matkalta ja hiljalleen tunnelma alkoi sähköistyä, kun saavuimme Zermattiin. Matkalla mukaan liittyi toinen opas, nauravainen ruotsalaissyntyinen Morgan. Huiputuspäivänä jakautuisimme kahteen köysistöön: minä ja Laku Petten kanssa, Tomi ja Mikko Morganin ohjauksessa.
– Älkää aliarvioiko Monte Rosaa! Se ei ole helpompi kuin Mont Blanc. Se on erilainen. Siellä on ilmavia kohtia yhtä lailla kuin Blancilla. Haaste on huiputusreitin pituus, Pette painotti. Kieltämättä mielessä oli käynyt ajatus, että huiputuspäivän 1750 metrin vertikaalinousu tuntui aika suurelta verrattuna Mont Blancin alle kilometrin vertikaalinousuun. Kuulin tutulta kiipeilijältä samansuuntaista ja lisäksi, että viimeiset parisataa metriä ovat kalliokiipeilyä, joka noin 4500 metrin korkeudessa on jo ihan haastavaa hommaa. Ainakin kokemattomalle.

Vuoristojuna kuljetti meidät Zermattista Rotenbodenin asemalle, josta alkaisi 3–5 tunnin lähestyminen. Asemalla Pette osoitti meille Dufourspitzen, joka näytti etäältä katsottuna jopa hiukan vaatimattomalta verrattuna muihin alueen vuoriin ja erityisesti mahtipontiseen Matterhorniin.
– Varsinainen huippu ei näy tähän. Uskokaa pois, kyllä sen huiputuksessa on tekemistä siinä missä Mont Blancissakin. Ellei jopa enemmän, Pette vakuutti.

Jäätikön uumeniin sukeltava reittimme

Ilma oli helteinen, kun lähdimme kulkemaan kohti Monte Rosa Hütte -vuoristomajaa. Ensimmäinen tunti kuljettiin kevyesti vuorenrinnettä laskeutuvaa polkua. Hiekka rahisi jaloissa, ja tunnelma alkoi nousta. Nautin auringosta ja käsittämättömän kauniista maisemista. Kaikkialla oli punaruskeaa liuskottunutta kiveä, jossa näkyi jäätikön vuosikausien hiontajäljet. Vastapainona kiven karheudelle polun varret olivat täynnä pieniä, rinteillä solisevia puroja ja vihreiden ruohotupsujen lomasta kurkistelevia sinisiä kukkia. Kontrastit sekoittivat mittasuhteet, ja näkymä tien päässä oli hämmentävä: kuin vuorenrinnettä sukeltava polku edessäni syöksyisi railojen raidoittaman jäätikön syleilyyn. Jäätikön takana oli vesiputous, joka ryöppysi valtavan kivikon keskelle. Kaikkialla ympärillä oli toinen toistaan jylhempiä vuoria, joiden rinteillä vuorottelivat kivikot, lumi ja jää. Saatoin tuskin hengittää. Koskaan elämässäni en ole nähnyt mitään sellaista. Pette taisi nähdä tuntemukset kasvoiltani, sillä hän virnisti minulle leveästi.

Polku muuttui yhä kivisemmäksi ja päättyi jyrkänteen reunalle. Kallioon oli kiinnitetty alumiinitikkaat, joita kiipesimme parikymmentä metriä alas, kävelimme pientä siltaa pitkin yli virtaavan veden, ja yhtäkkiä seisoin jäätiköllä.

Jäätiköllä

Seurasin Petten varmoina eteneviä askelia pitkin kivien ja soran peittämää jäätikköä. Hypähtelimme kapeiden railojen yli ja hämmästelimme kivien jäähän sulattamia reikiä. Aurinko helotti kuumasti, mutta jäinen alustamme toi vilvottavan vireen ilmaan. Morgan näytti meille, mihin asti jää ylettyi vielä muutama vuosi sitten. Katselimme ylemmältä syöksyviä vesiputouksia ja mietimme, kuinka kauan jäätikkö voi olla vielä olemassa, kun se sulaa niin nopeasti. Se näkymä pisti ilmastonmuutos-ajatuksetkin hiukan uudenlaisiin raameihin.

Jaloissani alkoi olla inhottavia tuntemuksia. Ylävuoristokengät taisivat olla puoli numeroa liian isot (edellinen koko oli selvästi liian pieni ja puolikkaita kokoja ei ollut tarjolla) ja tiukasta nauhoituksesta huolimatta ne liikkuivat hiukan jaloissani. Se on aika kriittinen asia vuorilla ja tuplasukasta huolimatta jalkoihin alkoi sattua. Jalkaterän päällä tuntui siltä, että rakkoja oli tulossa. Mutta pahinta oli akillesjänteiden kohdalla tuntuva paineenomainen tunne, joka alkoi muuttua kivuksi. Kiristin nauhoja lisää, koetin vaihdella askellustapaa ja nitkuttelin eteenpäin. Majalla sitten katsoisin tilanteen ja matkaa ei ollut enää kuin noin tunti.


Jäätikön jälkeen kiipesimme kivikkoista rinnettä ja ylitimme kohisevan vuoristopuron loikkien kiveltä toiselle. Viimeinen nousurypistys kivistä rinnettä alkoi jo tosissaan tuntua jaloissa. Olimme vielä alle 3000 metrissä, joten korkeus ei ei vaivannut, mitä nyt vähän hengästytti.






Yhtäkkiä edessämme oli Monte Rosa Hütte, kuin vuorille eksynyt hopeinen avaruusalus. Majan terassilla riisuin kengät ja tarkastelin huolestuneena jalkateriäni. Paikkausta tarvittaisiin, mutta päätin olla hermostumatta asiasta. Ei tilanteelle nyt voisi muuta kuin paikata se niillä välineillä, mitä on mukana ja tehdä sitten parhaansa. Myös Laku ja Mikko tutkiskelivat aavistuksen huolestuneina polviaan. Toden totta, vuorilla kehon heikot kohdat tulevat esiin ja pienet asiat muuttuvat kriittisiksi.

Monte Rosa Hütte

Maja on muistaakseni alueen uusimpia ellei jopa uusin, vuonna 2009 rakennettu. Se oli huikea. Suorastaan luksusmaja. Upea lähestymisreitti oli saanut meidät kaikki syttymään huiputukseen. Lähestymispäivä oli kuitenkin ottanut veronsa ja laskimme, että illallisen jälkeen meillä olisi vain muutama tunti aikaa nukkua ennen herätystä, joka olisi kello 01.30 yöllä. Huoli mahdollisesta unettomuudesta oli turha. Illallisen jälkeen teimme ns. Savett-suihkun eli puhdistusliinapeseytymisen ja jokainen taisi olla sikeässä unessa ennen yhdeksää.

Vuorenvalloituksen loppuhuipennus oli nyt virallisesti alkanut, ja unelmani toteutuminen aivan käsillä.

Huiputustarinan jatkoa luvassa huomenna! :)

Peloista

Unessa lunta oli kaikkialla. Olin jumissa vyötäröä myöten hangessa ja pystyin vain vaivoin liikuttamaan ylävartaloa. Haparoin valjaitani. Köyden toinen pää oli lumen alla. Oli hiljaista lukuunottamatta vaatteiden kahinaa ja lumen sihahtelua, kun kauhoin sitä sivuun. Olin yksin. Oli kuuma ja kylmä yhtä aikaa, tukahduttavaa.

Ponkaisin henkeäni haukkoen istumaan aamuyön hämärässä. Hetken kuluttua sain tempaistua itseni unimaailmasta takaisin omaan vuoteeseeni. 

Lähtöön on aikaa kolme viikkoa. Olen innoissani. Jännittynyt. Välillä pelottaakin vähän.

Minua ei huoleta fyysinen kuntoni tai henkinen kanttini. Olen tehnyt parhaani. En ole huolissani tiimistäni: minulla on oppaana huippuammattilainen Pette ja kiipeilypariini Lakuun luotan täysin. Valmistelut on tehty ja varusteet hankittu.  

Minua mietityttävät asiat, joihin en voi vaikuttaa. Mielessä ovat tottakai käyneet sääolosuhteet, railot, putoilevat kivet, lumivyöryt ja muut sen sellaiset. Akklimatisoitumisen epäonnistumisen ja vuoristotaudin mahdollisuus: entä jos kroppa ilmoittaa 3500 metrissä, että matka jää tähän? On ihan luonnollista (ja tervettä) miettiä riskejä ja oman kontrollin ulottumattomissa olevia tekijöitä, vaikka päävastuu turvallisuudesta on Pettellä ja vaikka Mont Blancilla käy vuosittain paljon kiipeilijöitä. Tiedän, ei se mikään K2 ole.

Mutta kyse on muustakin kuin turvallisuudesta tai huiputuksesta. Minä en pelkää tai huolehdi huiputuksen epäonnistumista. Pää riittää tai ei. Voimat riittävät tai eivät. Tulen joka tapauksessa vuorelta voittajana. Kunhan vaan saan koettaa, mihin pystyn. Mutta jos esimerkiksi sääolosuhteet estävät huiputukseen lähtemisen, se voi ottaa aika tiukille. Miten pettymyksen tunteet ylitetään, jos ei saa edes yrittää suoritusta, johon on valmistautunut melkein vuoden?

Minua huolettaa tyttäreni. Hänelläkin on elokuussa oma vuorensa: hän menee elämänsä ensimmäiselle partioleirille ja nukkuu kolme yötä metsässä. Se on pisin aika, jonka hän on ollut lähiperheestä erossa. Lähtöni Mont Blancille tapahtuu partioleirin aikana. Siitä syystä alunperin hiukan puntaroin tytön leirille lähtöä. Hän raivostui ja vastasi "oletko varma" -kysymyksiini kipakasti: 

– Tietenkin haluan! Tää on just se syy, miksi mä alunperin partioon halusinkin! Jos et anna mun mennä, en puhu sulle enää ikinä!
Pieni vuorenvalloittajani. 

Olen päättänyt olla kertomatta tytölle tarkkaa lähtöpäivääni etukäteen. Siten hän voi mahdollisimman rauhassa valmistautua omaan jännittävään hetkeensä. Isänsä kertoo sitten minun olevan reissussa, kun leiri on ohi. Olen myös jutellut leirille lähtevien aikuisten kanssa ja he ovat tietoisia tästä "erikoistilanteesta". 

Vanha kansa sanoo: "Älä murehdi. Anna hevosen murehtia. Sillä on isompi pää." Totta, pyörittelemällä huolia liikaa mielessään yleensä vain kadottaa mittasuhteet. Niinpä en istuskele mietiskelemässä tulevaa, en murehdi käsi poskella tai tee mentaaliharjoitteita. En vietä unettomia öitä pohtien riskejä ja läheiseni eivät, ainakaan minun mielestäni, joudu kuuntelemaan toistuvasti Mont Blanciin liittyviä analyyseja tai suunnitelmia. (Ainakaan vielä.)

Mutta minua jännittää, pelottaakin välillä, ja niin kuuluukin olla. Eihän se muuten olisi haaste ja itsensä ylittäminen. Monet muut ovat tehneet tämän ennen minua, ja maailmassa on suurempiakin haasteita. Mutta tämä on minun vuoreni, minun unelmani.

Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkäisi. Se on sitä, että ei anna pelon lamaannuttaa itseään.

Joko? Joko? Joko? – No, entä nyt?

Lentoliput odottavat sähköpostissani. Elokuun toisena päivänä, kello viisi minuuttia yli kahdeksan aamulla koneemme lähtee kohti Geneveä. Matka Geneven kentältä kohti Verbier-kylää alkaa luultavasti seitsemän maissa illalla. Seuraavana aamuna alkaa harjoittelu.

Minua jännittää. Sellaista hyvää jännitystä. Innostunutta, malttamatonta.
Olen välillä vähän huono odottamaan. Eräässä työpalaverissa kollega seurasi nauraen tuskastumistani, kun odotin neuvottelutekniikan käynnistymistä:
– Koeta kestää, tuossa menee vain noin puoli minuuttia!

Mutta Mont Blancia minä olen odottanut kohta kymmenen kuukautta. Olen nauttinut odottamisesta.

Aluksi kädet olivat täynnä valmisteluja, käytännön järjestelyjä ja varauksia sekä sellaista työtä, joka liittyy välillisesti projektiin: esimerkiksi sponsorikuvioiden pohtimista ja järjestelyä.

Kun matkan mahdollistavat raamit oli piirretty, alkoi hidas taivallus kohti huippua. Ensimmäisten kuukausien aikana kokonaisuus piirtyi mieleeni vahvasti fyysisen harjoittelun kautta. Kunnon kehittäminen oli lähestulkoon ainoa konkreettinen asia, johon saatoin tarttua. Valmentajani Tapio on ohjannut minua maltillisilla askelilla kohti huiputuskuntoa.  Mutta kropan treenaus on vain pieni osa kokonaisuutta. Välillä on tuntunut, että mitä enemmän selvitän asioita, sitä enemmän minulla oli kysymyksiä. Odotin tuloksia treenistä. Niin ja henkisestä valmistautumisesta myös: "Niin että missä ihmeessä se kärsivällisyys viipyy?" :D

Kuitenkin kuukausien kuluessa asiat ovat pikkuhiljaa loksahdelleet kohdilleen. Varusteasia huoletti minua, ja sain erilaisia, osin ristiriitaisia neuvoja. Mutta sitten vietin hienon päivän itsekin vuorikiipeilyä harrastaneen Scandinavian Outdoorin asiantuntijan Niinan kanssa. Lopputuloksena oli runsaasti tietoa ja huiputusvarusteet. Olen keskustellut ja saanut opastusta lukuisilta mahtavilta ihmisiltä kuten hankalissa olosuhteissa Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena huiputtaneelta Carina Räihältä ja vammaiskiipeilijä Opa Salpakoskelta, unohtamatta opastani Petteä ja kaveriani Sakua, joka on vienyt minua seinäkiipeilemään ja neuvonut käytännön selvitystyössä.
Välillä asiat ovat edenneet hitaasti, liian hitaasti. Mutta kun vain olen malttanut mieleni, jokainen haaste on ratkennut.

Tyttäreni odottaa myös. Hän odottaa, että tämä olisi ohi. Vaikka kaikin mahdollisin tavoin olemme asiaa käsitelleet, huolestuu hän välillä. Se tuskastuttaa minua. En haluaisi kuormittaa häntä. Mutta edelleen olen varma, että myös hän oppii tästä. Pitkäjänteistä tekemistä, rohkeutta tarttua haasteisiin, kykyä odottaa maalin saavuttamista.

Kysymykseni ovat saaneet vastauksia. Kuntoni kohonnut tavoitteiden mukaisesti. Mieli tuntuu valmiilta. Aiemmin en ole kokenut tällaista virittäytyneisyyden tilaa. Kuin olisin kilpajuoksun lähtötelineissä. Se on jännittävä, suorastaan huumaava tunne.

Jostain selkäytimestä nousee mieleen se vanha mantramainen takapenkkijollotus, jolla lapsena minä ja siskoni veimme isän hermoromahduksen partaalle, kun  kiersimme Eurooppaa ilmastoimattomalla pikkuautolla, joka hädin tuskin pystyi ylittämään Saksan baanojen nopeuden alarajoitukset:
– Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka? Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka...

Oppaan ohjeet Vuorenvalloittajalle

Elokuussa kiipeän kiipeilyparini Lakun kanssa Mont Blancille oppaanamme Elämysmatkojen Pette Halme. Taannoin Pette soitti minulle Sveitsistä. Ensin keskustelimme kiipeilystä ja sen arvomaailmasta. Puhuimme myös edessä olevasta reissusta, joka on ensimmäinen vuorikiipeilykokemus sekä minulle että Lakulle. Sain arvokasta tietoa ja hyviä vinkkejä harjoitteluun Suomen ensimmäiseltä viralliselta vuoristo-oppaalta.

Tässä muutamia kohtia innostavasta ja polveilevasta keskustelustamme:

Minä:
"Pette, mitä minulla on edessä? Millainen Mont Blanc on ensi kertaa kiipeävälle?"

Pette:
"Mont Blanc on ensihuiputukseen soveltuva kohde, vaikka monet aloittavat matalammista, esimerkiksi helpoista nelitonnisista. Mont Blanc on ensikertalaiselle vaativa mutta mahdollinen. Korkeutensa (lähes 5000 m) ja pituutensa ansiosta siinä on haastetta ja se vaatii viikon akklimatisoitumisen. Siellä on joitakin aika ilmavia paikkoja eli korkeanpaikankammo saattaa olla ongelma, jos sellaisesta kärsii. Korkeita kohtia varten harjoitellaan akklimatisoitumisnousuissa huiputusta edeltävällä viikolla. Teknisesti Mont Blanc ei ole niin vaikea, ettetkö ehtisi oppia riittävän tason. Vastuuhan on kuitenkin oppaalla ja aika lyhyessä köydessä vuorella mennään."

Kuva: Arttu Muukkonen

Minä:
"Mitkä ovat tärkeimpiä kiipeämisen suoritukseen liittyviä asioita?"

Pette:
"Riittävät tekniset taidot ehdit omaksua harjoituskiipeilyn aikana.
Tärkeää on omaksua energiaa säästävä, oikeatahtinen liikkumistapa. Vuorella liikutaan suhteellisen hitaasti ja pienin liikeradoin. Toinen asia on kehon käyttäminen oikealla tavalla; louhikossa ja jäätiköllä liikkuessa käsien ja koko vartalon tehokas mutta energiaa säästävä hyödyntäminen ovat tärkeitä.

Sitten on tietenkin turvallisuus. Sitä myös harjoitellaan runsaasti, mutta se on tottakai oppaan vastuulla. Vuoren rinteillä oppaan auktoriteetti on ehdoton. En kyllä muista, että kukaan olisi koskaan sitä kyseenalaistanutkaan."

Minä:
"Millaiset asiat voivat estää huiputuksen?"

Pette:
"Olosuhteet tietenkin ovat sellainen asia, johon emme voi juurikaan vaikuttaa. On myös olemassa mahdollisuus, ettei akklimasoituminen onnistu. Suurimmalle osalle viikko riittää, mutta ehkä noin 5–10 %:n osuus ihmisistä on sellaisia, joiden keho ei sopeudu ohueen ilmaan viikossa.

Henkinen puolikin on tärkeä. Olen joskus nähnyt ihmisiä, joiden kunto riittäisi ja muutenkin kaikki on ihan kohdillaan. Mutta jostain syystä he vain eivät onnistu huiputuksessa."

Minä:
"Mikä on tärkein ominaisuus vuorikiipeilijälle?"

Pette:
"Vaikeaa sanoa, koska kiipeilyn taito koostuu niin monesta osa-alueesta. Mutta ainakin aloittelijan tapauksessa sanoisin, että sitkeys.

Kovaa treeniä ja katse tavoitteeseen!

Olen kuullut maratoonarien sanovan, että vuoren huiputus on rankempi suoritus kuin maratooni. Mutta minusta ne eivät ole verrattavissa olevia suorituksia. Maratooni on spurtti, se kestää 3–4 tuntia. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia, jonka aikana on vain muutamia muutaman minuutin mittaisia taukoja. Pisin tauko on huipulla vietetty 15–20 minuuttia."

Minä:
"Miten minun kannattaa valmistautua Mont Blanc -reissuun?"

Pette:
"Teet jo ihan oikeita asioita. Kova kunto tärkeä. Reidet ovat kiipeilyssä kovilla eli niitä tulisi vahvistaa. Tärkeää on myös haponsietokyky, koska pitkäkestoinen suoritus pistää paikat hapoille. Ja tietenkin hapenottokyvyn maksimointi. Kestävyysharjoittelua siis paljon: pitkiä lenkkejä hitaasti. Esimerkiksi 4–5 tuntia pyöräilyä on hyvää harjoitusta."

Minä (hihittää hermostuneesti):
"Arvaa jännittääkö?"

Pette:
"Olen varma, että pärjäät. Kun on hyvässä kunnossa, sitkeä ja motivoitunut, ja olosuhteet ovat puolellamme, olen vakuuttunut, että pääsemme huipulle.

Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä

"Äiti, mua vähän pelottaa sun Vuorenvalloitus," sanoo pieni paitaressu ovensuussa.
Voi ei. Tiesin tämän päivän tulevan ja olen sitä hiukan odotellutkin. Olen yrittänyt käsitellä asiaa tyttäreni kanssa rehellisesti, mutta aiheuttamatta lapselle murhetta. Olemme jutelleet vuorikiipeilystä ja Mont Blancista. Olen näyttänyt kuvia ja videoita vuoresta. Olen kertonut turvallisuudesta ja varusteista, valmistautumisesta ja tiimistäni. Painottanut oppaamme Petten osaamista ja kokemusta. Mutta on täysin ymmärrettävää, että lapseni miettii asiaa. Mietinhän sitä itsekin.

Syyllisyydentunto vyöryy ylitseni. Olenko minä kohtuuton, kun kuormitan lastani tällaisella? Muistutan itseäni: elämää ei pidä elää siten, että mitään ei koskaan tapahtuisi. Pelkääminen on luonnollista ja osa tervettä järkeä. Mutta jos antaa peloille vallan, jää paljon elämyksiä elämättä ja opettavaisia asioita tekemättä, kokematta ja näkemättä. Voin siis opettaa lapselleni rohkeutta kohdata maailman antamia hienoja mahdollisuuksia. Ja vastuullisuutta kohdata ne valmistautuneena niin hyvin kuin mahdollista.

Otan maailmani keskipisteen syliini, halaan lujasti ja silitän poskea. Sitten istumme kasvokkain sohvalle ja katsomme toisiamme silmiin.

"Mikä sinua siinä pelottaa?"

"No, jos sä vaikka putoat."
Kerron, että emme seinäkiipeile vaan vuorikiipeily on pääasiassa vaelluskiipeilyä. Kerron turvallisuuden ja kiipeilytekniikoiden harjoittelusta. Kerron köysistöstä ja turvavaljaista, joilla olemme kiinni toisissamme. Pette, minä ja Laku pidämme kaikki huolta toisistamme.

Googletan tytölleni kuvia valjaista. Muistelemme yhdessä, kuinka tukevilta seinäkiipeilyvaljaat tuntuivat, kun yhdessä seinäkiipeilimme viime keväänä. Tyttökin laskeutui kiipeilyseinältä valtavin loikkauksin ja kiljahteli ilosta koko matkan.

"Jos sä vaikka liukastut?"
Kerron kiipeilyharjoituksista, jääraudoista, hakusta, valjaista ja köysistöstä. Muistutan, että minulla on kaksi isoa ja vahvaa kiipeilykaveria, jotka kyllä pitävät minut turvassa.

"Mitäs jos tulee lumivyöry tai vaikka myrsky?"
Kerron Petten osaamisesta sääolosuhteiden ennustamisen suhteen. Palaamme taas turvallisuuteen ja siihen, että meitä koulutetaan vuorilla toimimisessa.

"Mutta jos vaikka kivi putoaa sun jalan päälle, etkä pääse kävelemään?"
Kerron Petten tietämyksestä tämänkin asian suhteen: varomme vaarallisia paikkoja ja ajankohtia. Vahingon sattuessa sekä Pette että Laku ovat tosi hyviä ensiavussa. Olen itsekin menossa ensiapukoulutukseen. Ja kiipeilykaverini ovat hurjan vahvoja, jos en pääse itse kävelemään. "Ai kantaako Laku sut sitten sieltä pois vai?" Nyökkään ja tytär miettii, että koska sillä on niin isot kädet, se kyllä varmaan jaksaa kantaa raskaita lasteja, ja jopa äidin.

"Sun tulee kyllä varmaan kylmä."
Käymme läpi olosuhteet ja kerron, kuinka monta kerrosta minulle tulee vaatteita. Sovimme, että kun huiputusvaatteet on hankittu, puen ne kaikki päälle kotona. Ja tytärkin saa kokeilla niitä.

"Mun tulee sua ikävä."
Sovimme, että soitamme ja viestittelemme sitten joka päivä, kun se on mahdollista. Lupaan soittaa ja lähettää kuvan heti, kun palaan huipulta. Muistutan, että ikävä tarkoittaa, että tykkää toisesta.

Pienet hartiat ovat rentoutuneet ja tyttöä vähän hymyilyttää.

"Äiti, miksi sä haluat seikkailla? Kun ei äidit yleensä seikkaile."
Kerron, että maailma on hieno paikka täynnä asioita,  jotka haluan nähdä ja kokea. Kerron, että
minusta on hyväksi ihmiselle nähdä erilaisia tapoja olla ja elää sekä kokea mahdollisimman paljon erilaisia juttuja. Muistutan, että seikkailuihin pitää kuitenkin aina valmistautua hyvin.

"Niin ja sitten sä voit opettaa mulle ne kaikki jutut. Ja ehkä ottaa mut mukaan, kun olen vähän isompi. Sitten musta tulee viisas."
"Juuri niin, rakas, juuri niin."

Vuorenvalloitus 2015 -tiimi on tässä!

Tässä me nyt sitten ollaan:

Kuva: Arttu Muukonen

Opas: Pette Halme / Elämysmatkat

Seikkailija, jolle kiipeilyssä tärkeintä on estetiikka, elämykset ja makeat muuvit.

"Päämäärää tärkeämpi on matka."

Kiipeilypari: Marko "Laku" Laukkanen

Tarinoita rakastava mies linssin takana tarttuu haasteisiin:
"Tottakai se onnistuu. Ihmisethän näitä hommia tekevät."

Vuorenvalloittaja: Janiina Ojanen 

Jästipäinen ja hiukan pöhkö ensihuiputtaja, jolle unelmat ovat tavoitteita.
"Asioita tehdään tai ei tehdä. Yrittäminen on turhaa."

'Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena huutaen: "Hitto mikä matka!" – Mavis Leyrer 83 v.'

                                                                                                   (Carina Räihä: Huipulta huipulle)

Joko mennään? En jaksaisi odottaa enää yhtään!

Vuorenvalloitus-tiimi esittelyssä: opas Pette Halme

Kuka vie minut turvallisesti Mont Blancin huipulle? Vaikka kunto ja henkinen kantti kestäisivätkin, ei minulla ole mitään asiaa vuorelle ilman asiantuntevaa opasta.

Kun sain päähäni lähteä valloittamaan Mont Blancia, rehellisesti myönnettäköön, että ensimmäiset huolenaiheeni liittyivät kummallisiin (ja vähän akkamaisiin) haasteisiin, kuten piilolinssien käytön vaikeuksiin, korkeassa ilmanalassa räjähtäviin deodorantteihin ja vessa-asioiden hoitamiseen lyhyessä kiipeilyköydessä. Kun aloin saada kattavamman kuvan hankkeestani, avautui täysin uusi maailma silmieni eteen. On niin paljon, mitä minulla ei ole. Aluetuntemus, olosuhteiden ymmärrys ja sään ennustamisen taito, turvallisuus- sekä kiipeilytekniset tiedot ja niin edelleen.

Aloin etsiä palveluntarjoajaa. Laajahkon taustatyön jälkeen avasin keskustelun muutaman tahon kanssa. Niistä matkanjärjestäjäkumppanikseni ja yhdeksi sponsorikseni valikoitui Elämysmatkat. Jälleen kerran suuri syy valintaan oli innostus, sekä kiipeämistä että projektiani kohtaan, vaikkakin suurimman painon kumppanin etsinnässä laitoin asiantuntemukselle ja luotettavuudelle.

Ensimmäinen sähköpostini Elämysmatkoille oli varovainen tiedustelu "onkohan tässä mitään järkeä" -hengessä. Vastaukseksi sain viestin Pette Halme -nimiseltä henkilöltä, Elämysmatkojen pääoppaalta ja perustajalta. Hän kertoi, että kovaa kuntoa reissu vaatii ja kylmäpäisyyttä, sillä luvassa on joitakin "ilmavia paikkoja". Mutta hän rohkaisi lähtemään ja päätti viestinsä lauseeseen: "Ei muuta kuin treenaamaan vaan!"

Kun matkavaraus vahvistettiin ja sain tiedon, että juuri Pette lähtee oppaaksemme, en olisi voinut olla iloisempi. UIAGM-opaskoulutuksen saanut Pette on paitsi maailmaa kiertänyt seikkailija ja liikemies, myös Suomen ensimmäinen virallinen vuoristo-opas. (Sivumennen sanoen: kaivelin hiukan tietoa vuoristo-oppaan työstä ja koulutuksesta. Eipäs muuten ole ihan helppo juttu. Pikakurssin aiheeseen saa suomalaisten vuoristo-oppaiden www-sivuilta.)

Millainen mies on Vuorenvalloitus-tiimin keulassa?

Harjoituskauteni alkuvaiheet Pette on ollut vuorilla Japanissa, mutta pääsemme puhelimitse jutulle hänen palatessaan Sveitsiin kotiinsa, joka sijaitsee ihan kohteemme lähistölle. Pette ynnäileekin kiivenneensä Mont Blancilla noin 15 kertaa.

Kuva: Arttu Muukkonen

Kyselen hiukan oppaamme taustoja. Alunperin Pette koki suurempaa paloa liikkua vuorenrinteillä alaspäin kuin ylös. Hiihto ja laskettelu imaisivat miehen mukaansa 25 vuotta sitten. Tuolloin Sveitsin Alpeilta kotinsa löytänyt Pette viehtyi koskemattomien reittien laskemisesta. Uusien reittien perässä vaellettiin yhä kauemmas, ja neitseellisen puuterilumen halki laskeminen edellytti tietenkin, että jaksoi kiivetä ensin ylös.
"Jossain kohtaa asiat sitten vain kääntyivät toisinpäin ja ylös menemisestä tuli se pääjuttu," Pette toteaa.

Vaikka vuorten huiputus on hienoa, Pette on kiipeilijänä sikäli poikkeuksellinen, että hänen kiipeämiseen liittyvät tavoitteensa eivät pyöri huiputuksen ympärillä. "Useimmat kiipeilijät treenaavat kovaa päästäkseen huipulle. Itse kiipeilysuoritukseen valitaan nimenomaan se reitti, jota pitkin on suurin todennäköisyys onnistua huiputuksessa, elämyksellisten tekijöiden jäädessä sivurooliin. Ehkä minäkin nuorempana koin pientä huippukuumetta, mutta en enää. Esimerkiksi kalliokiipeilyssä reitti voi päättyä keskelle seinämää ja jo liikkeelle lähdettäessä tiedän, että reitti ei yllä huipulle. Mutta esimerkiksi maisemat ja reitin kiipeäminen teknisesti tekevät kiipeilykokemuksesta huikaisevan."

Kuva: Arttu Muukkonen

Aihe kiinnostaa minua, sillä vaikka oma tavoitteeni on Mont Blancin huiputus, ymmärrän ajatuksen täysin. Enhän Varalan Urheiluopiston kestävyyskuntotesteissäkään päässyt 24 minuutin tavoitteeseeni, vaan silmissä pimeni 22 minuutin ja 30 sekunnin kohdalla. Silti koen onnistuneeni.
Keskustelemme lisää huiputuksesta, kiipeilyyn liittyvästä päätöksien tekemisestä ja oppaan vastuusta. Pette kertoo, ettei hänelle ole mikään ongelma kääntyä takaisin viisi metriä ennen huippua, jos esimerkiksi olosuhteet muuttuvat ei-suotuisiksi. Totean, että se on varmasti erinomainen ominaisuus koko kiipeilytiimin turvallisuudesta vastaavalle oppaalle.

Pette kuvailee itseään kiipeilijänä nautiskelijaksi, jolla ei ole tiettyä lempikohdetta. Maailmalla on paljon hienoja reittejä, joilla voi kokea elämyksiä. "Minulle suurimman elämyksen kiipeämisessä tuottavat sen estetiikka; maisemat, reitti ja tunnelma sekä makeat muuvit." Mies kiteyttää kiipeilyfilosofiansa: "Kiipeämisessä päämäärää tärkeämpi on matka."
Allekirjoitan. Alkoihan oma huiputukseni olohuoneeni sohvalta.

p.s. Pette kertoi minulle myös edessä olevista olosuhteista ja antoi neuvoja kiipeilyyn sekä treenaukseen. Niistä lisää lähiaikoina.