sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Anonyymit ajokoirat toistensa jäniksinä

Minun piti kirjoittaa Elbrusista.

Kiipeilyreissun alkuun on aikaa pari kuukautta, ja vuori on alkanut pyöriä ajatuksissa yhä enemmän. Olen malttamaton, tuntuu kuin kokemusten lisääntyessä niiden välinen odotusaika vaikeutuisi. Nyt pitäisi tutustua vuoreen ja kiipeilyreittiimme tarkemmin. Pari Elbrusin kiivennyttä henkilöä on jakanut tarinansa kanssani. Kiipeilykenkien sisäkengät odottavat jalkateräni muotoon muovaavaa lämpökäsittelyä, Black Diamondin Primaloft-takki saapui viime viikolla. Kaikenlaista aiheeseen liittyvää kerrottavaakin siis olisi.

Mutta eilen tapahtui tilanne, joka pisti liikkeelle ajatuksia, joita on ollut mielessä muutenkin viime aikoina. Jääköön siis Elbrus-analyysi vielä tuonnemmaksi:

Ihailen ihmisiä, jotka sanovat, etteivät välitä, pääsevätkö he vuoren huipulle vai eivät. Heille kaunis reitti tai mielenkiintoinen tekninen kiipeilysuoritus antaa täydellisen tyydytyksen riippumatta siitä, päästiinkö nostamaan kädet huiputustuuletukseen. Mahtavia tyyppejä!

Minä en ole samanlainen.

Viime syksynä Mont Blanc -reissulla oivalsin, ettei asia ole minulle yksiselitteinen. Kun saimme tiedon, että Mont Blancin suunnitellut kiipeilyreittimme olivat muuttuneet liian vaarallisiksi, ryhmänjohtajamme Teija ja oppaat pohtivat erilaisia korvaavia vaihtoehtoja. Voisimme vaihtaa vuorta, koettaa vaihtoehtoista ja vaativampaa reittiä Mont Blancin huipulle tai voisimme kiivetä Mont Blancilla kauniin traverse-reitin (joka siis on vaakasuuntaista etenemistä vuoren rinteellä sen sijaan, että tavoitteena olisi kiivetä huipulle ja takaisin alas. Kiipeilyllisesti tämä voi olla yhtä haastavaa kuin huipulle nouseminenkin).

Äänestin vaihtoehtoista, vaativampaa reittiä. Toinen vaihtoehto minulle olisi kokonaan toinen vuori. Mutta traverse ei houkuttanut. Mieluummin perääntyisin Mont Blancilta epäonnistuneen huiputusyrityksen jälkeen kuin jättäisin yrittämättä huipulle. (Koko stoori täällä: Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso)

Kiipeämiseeni liittyy monenlaisia ajureita. Olen puhunut rauhasta, jonka tunnen saavuttavani vuorilla, suuruuden ja pienuuden yhtäaikaisesta tunteesta. Haluan päästä nauttimaan hiljaisuudesta, jonka ylävuoristo mieleni ajatusmellakkaan tuo. Mutta on muutakin: halusinpa sen myöntää tai en, minun kohdallani yksi tärkeä syy on haasteen selättäminen.

Ai mistä tämä nyt nousi mieleen? Annapa kun kerron eilisestä lenkistäni:
Illalla lenkille lähtiessä mielessä oli kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin Elbrus ja ajatus, etten viime kuukausina ole ehtinyt panostamaan treeniin samalla intensiteetillä kuin viime vuonna. Olen varma, että kuntoni puolesta pärjään Elbrusilla ja nautin matkasta varmasti joka tapauksessa. Mutta silti haluaisin varmistaa parhaan mahdollisen suorituskyvyn, jotta huiputukseen olisi mahdollisimman hyvät edellytykset.

Näitä ajatuksia pyöritellen sukelsin pimeään lopputalven iltaan. Edellinen punttitreeni painoi jaloissa, ja kilometrit taittuivat tahmeasti. Päätin, että armoa ei anneta: joskus vaan pitää olla niitä kammottavia lenkkejä, joiden jälkeen vannoo, ettei ikinä enää juokse metriäkään (ennen seuraavaa kertaa). 
Pidin yllä normaalia juoksuvauhtiani ja hyräilin itsekseni korvanapeista kaikuvan musiikin tahdissa unohtaakseni reisilihaksissa jokaisella askeleella tuntuvan raskauden.

Seitsemän kilometrin kohdalla havaitsin taakseni ilmestyneet juoksuaskeleet. Hitaasti ne saavuttivat minua. Pakotin askeleeni pysymään omaksumassani rytmissä. 

Tien kaartaessa loivaan nousuun takaa lähestynyt juoksija nousi rinnalle. Mutta hän ei mennytkään ohi, vaan jäi vierelleni juoksemaan. Liekö syynä kevyesti jyrkentynyt nousu vai saatoinko huomaamattani kiristää tahtia?

Niin me jatkoimme matkaa kapealla kävelytiellä rinta rinnan. Näin pimeässä illassa silmäkulmastani tumman hahmon, mutta en kääntänyt päätäni katsoakseni tarkemmin. Sen verran huomasin, että myös toinen juoksija piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna. Vaikka musiikki pauhasi kuulokkeissani, en enää kuunnellut Billy Talentia, vaan rinnaltani kaikuvia askelia.

Muistutin itselleni, ettei tämä ole kilpailu ja että on ihan ok, jos hän menee ohitse. Mutta hidastaisi en, vaikka jalkoja puudutti. Hän taisi ajatella samoin, ja vauhtimme alkoi hiljalleen kiristyä. Aina välillä toinen pääsi pari askelta edelle, mutta samantien toinen vastasi kuromalla etäisyyden välittömästi umpeen. Kiersimme vastaantulevat lastenvaunut molemmilta puolilta, sillä selkeästi kumpikaan ei ollut halukas jättäytymään taaemmas. 

Parin kilometrin jälkeen saavuimme risteykseen, jonka kohdalla minun oli määrä ylittää tie, ja muutaman sadan metrin päästä kaartaisin kohti kotia. Suojatien tullessa kohdalle käännyin hymyillen katsomaan toista juoksijaa ja nostin käteni tervehdykseen kiitokseksi "sparrauksesta". Hän ei vastannut, ei edes vilkaissut minuun. Näin tumman, kahisevaan juoksupukuun sonnustautuneen hahmon tuijottavan edelleen tiukasti eteensä ja jatkavan kiihtyvää porhaltamistaan suu tiukkana viivana.

Tilanne naksautti minussa päälle toisenlaisen vaihteen. Kun olin ylittänyt kadun, jatkoin samaan suuntaan kadun toisella puolella. Reidet pyysivät armoa, mutta niistä välittämättä kirin kadun ylityksen aikana menetettyjä metrejä. Kaksi korttelia myöhemmin olin kirinyt kiinni ja ohittanut selvästi toisella puolella tietä juoksevan hahmon – ilokseni pahemmin hengästymättä. 
Pikkuisen omahyväisesti hymyillen kaarroin kohti kotia. 

Jos totta puhutaan, en ole varma, oliko tuo vähän noloa vai ei. Myönnettävä se on, että minut on varustettu vahvalla kilpailuvietillä ja voitontahdolla.

Jos nyt joskus vähän pöljän tuo ominaisuus minusta tekeekin, holtittomaksi se ei minua muuta. Se, että haluan onnistua, ei tarkoita, ettenkö osaisi pelata sääntöjen mukaan. Vuorilla kulloinenkin vuori ja opas sanelevat säännöt ja nöyränä niitä tottelen. Kuitenkin haluan uskoa, että lopulta minut vuoren huipulle vie juuri se sama kipinä, joka saa kotikulmilla haastamaan tuntemattoman lenkkeilijän kuraisella, pimeällä tiellä maitohappoja vilisevään kaksintaistoon.

Gran Paradiso 


sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Uusia ulottuvuuksia – uskomaton seikkailu

Viidentoista vuoden ajan olen kantanut mukanani pelkoa. Muistikuvat keuhkoihin tulvivasta merivedestä ja avutonta kehoani retuuttavista merivirroista ovat pitäneet minut rannalla muiden mennessä veteen. "Äiti ei ui," osasi tytärkin sanoa jo taaperoiässä, vaikka koetin olla näyttämättä pelkoani hänelle. (Koko tarina täällä: Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat)

Pelkääminen on sallittua. On tervettä tunnistaa mahdolliset uhat ja ymmärtää omat rajoitteensa. Mutta halvaannuttaa pelko ei saa.  Olen tainnut ennenkin todeta, että mielestäni rohkeus ei ole pelon poissaoloa, vaan kykyä ymmärtää ja hallita sitä. 
Niinpä jo joitakin vuosia sitten aloin työstää avoimeen veteen kohdistuvaa pelkoani, ensin kahlaamalla vedessä ja uima-altaissa. Suuren askeleen otin toissatalvena, kun aloin siedättää itseäni avantouimalla. Alku oli hankalaa, mutta kevään saapuessa huomasin, että avantoon johtavien portaiden yläpäässä seisominen ei enää saanut polvia takalukkoon ja sykettä jyskyttämään korvissa. 

Viime syksynä tein isoja päätöksiä koskien elämäni monia osa-alueita. Yksi näistä päätöksistä oli, etten enää suostu siihen, että vesipelko estää minua tekemästä asioita, joista haaveilen. Mont Blancin reissulla tutustuin Heikkiin, joka on monen muun asian lisäksi sukelluskouluttaja. Pyysin häneltä apua ja hän tarttui haasteeseen.

"Mitä helvettiä olen mennyt tekemään? Eikö vaan joskus voi antaa asioiden olla?" -ajatukset kiersivät kehää mielessäni, kun pari kuukautta päätöksen tekemisen jälkeen seisoin märkäpuvussa Helsingin Sukelluskeskuksen harjoitusaltaan reunalla. Silmitön kauhu velloi mielessäni ja lihakset eivät tuntuneet vastaavan komentoihin. 
Allastreenit

Pakotin itseni veteen. Seisoin altaan reunan vieressä, rintakehää myöten vedessä jähmettyneenä ja huohotin. Kyyneleet valuivat poskilleni, ja kehoa ympäröivä vesi tuntui raskaalta. 

Takanani altaan reunalla tilannetta seuraava Heikki asetti kätensä rauhoittavasti olkapäälleni ja kehoitti hengittämään. Hetken kuluttua kouluttajani lempeän päättäväisesti komensi minut kellumaan selälleni. Tovin päästä huomasin, että paniikki alkoi hellittää, kun sain korvat vedenpinnan alapuolelle. Tämän tulin huomaamaan myös myöhemmissä allastreeneissä: veteen meneminen on pahin vaihe. Kun pääsen pinnan alle, kauhu alkaa kaikota. Havainto kasvatti itsevarmuuttani hiukan, vaikkakin mielessä kummitteli se todellinen pelkoni eli meri aaltoineen.

Tarvittavien allastreenien ja teorioiden jälkeen oli aika ryhtyä tositoimiin. Viime viikolla lomareissulla Israelissa tein sitten PADI-kurssini ensimmäiset sukellukset meressä. 

Taas pillitetään – nyt Punaisenmeren rantavedessä
Mereen meneminen oli aamun ensimmäinen ajatukseni. Vatsa väänteillä ja vaisuin mielin kompuroin halki aamupäivän. Paikalliselle sukelluskeskukselle saapuessamme sain tuskin sanaa suustani. Sukellukset tehtäisiin rannasta, eli kävelisimme varusteet päällä ohi hietikolla makaavien auringonpalvojien ja uisimme rannasta edemmäs, kunnes syvyys riittäisi sukeltamiseen. Olin mielikuvissani harjoitellut veteen menoa veneestä. Olimme altaalla treenanneet veteen astumista ja kierähdystä. Mereen kävely omin jaloin tuntui kauhealta ajatukselta: nopean molskauksen sijaan edessä olisi kiduttavan hidas vaellus omien pelkojen syövereihin.

Vaikka valmistautumista ja varusteiden pukemista oli harjoiteltu allastreeneissä, kaikki opit olivat kadonneet mielestäni ja esineet lipsuivat jäykistä sormistani. Marssi sukellusvarusteissa rannasta mereen tuntui loputtoman pitkältä. Kun vesi osui pohkeisiin, pääsi taas itku. Pysähdyin ja hetken aikaa tuntui, etten pääsisi enää askeltakaan eteenpäin. Mutta muutaman pitkän hengenvedon jälkeen kovapäisyys voitti, ja jatkoin matkaa. Kuten altaassakin, pinnan alle pääseminen oli ratkaiseva tekijä. 

Kaksi sukellusta myöhemmin nousin merestä voitonriemuisena: olin elossa! Ja sukeltanut, oikeasti! Tosin virnistellä uskalsin vasta, kun olin kokonaan turvallisesti kuivalla maalla. 

PADI-kurssin teoriamateriaaleissa ylistetään ensimmäisiä hengenvetoja meressä ja vakuutetaan ensimmäisen sukelluksen olevan elämää muuttava kokemus. Minun kohdallani se ei ollut niin. Ensimmäinen sukellus oli aikamoista räpiköimistä. Keskityin oikean asennon ja sukelluskorkeuden harjoitteluun ja jännitin kovasti pohjaan osumista. Maisemat jäivät ihailematta ja elämykset etsimättä, kun pakonomaisesti pyrin lähemmäs opasta ja Heikkiä. Olo tuntui kömpelöltä, ja erityisesti paikallaan pysyminen oli hankalaa. 
Noustessamme merestä hampaani kalisivat, osittain kylmyydestä ja osin jännityksen purkautumisesta. Olo oli aika kurja. Ei yhtään samanlainen kuin ensimmäisen vuoren huiputuksen jälkeen.

Pienen tauon jälkeen sukelsimme uudelleen. Nyt vedenalaiset äänet ja regulaattorin pulputus tuntuivat rauhoittavilta. Melkoista möyrimistä liikkumiseni oli edelleen, mutta tällä kertaa olo oli vakaampi. Jossain vaiheessa toista sukellusta silmäni tuntuivat avautuvan ja oli pakko hymyillä niin leveästi, että maskiini vuoti suolavettä. Merenpohja on uskomaton paikka! Kaunis korallimaisema kuhisi elämää. Samalla vedenalainen hiljaisuus alkoi muistuttaa minua siitä vapauttavasta mielen äänettömyydestä, johon vuorilla olen rakastunut.
Opas ja Heikki esittelivät minulle pohjassa vilisevää elämää ja sukelluksen loppuun mennessä olin kohdannut muun muassa näyttävän leijonakalan, harvinaisen merihevosen ja valtavan myrkyllisen kivikalan ...ja löytänyt kokonaan uudenlaisen maailman.

Minusta tulee hyvä sukeltaja. Vielä minä valloitan tämän vuoren ja kävelen mereen ilman ahdistuksen kyyneliä. 

Olen ahne ja sallin sen itselleni. Minä haluan kiivetä kauniille vuorille, hymyillä huipuilla kohti taivaansineä ja hengittää viiltävän raikasta ilmaa. Haluan sukeltaa syvänsiniseen hiljaisuuteen, leijua painottomana ja nauraa maskini täyteen suolavettä silkasta ilosta.

Edessä on paljon työtä molempien unelmien saralta, mutta kuten Monte Rosan kiipeilyryhmän opas Morgan sanoi: 
– Jos se olisi helppoa, ei se olisi seikkailu!

Onko parempaa tapaa arvostaa maailmaa kuin kokea se kaikin mahdollisin tavoin? On tämä uskomaton seikkailu – elämä.
Punaisenmeren pohjassa