keskiviikko 31. joulukuuta 2014

...mörökölli minut vieköön!

"Ei ole jumpille ruuhkaa, vielä," jutusteli eräs rouva kuntosalin pukuhuoneessa. Kun vuoden toiseksiviimeisenä päivänä astuin salin suihkuhuoneeseen klo 16.00, sytytin sinne valot ja lattia oli kuiva eli olin päivän ensimmäinen suihkuttelija. Välipäivinä sali on hiljentynyt ihmisten lomaillessa. Ihana rauha kestää vielä pari päivää.

Aloin saunan parvessa pohtia lupauksia. Laku kysyi minulta eilen, olenko aikonut tehdä uuden vuoden lupauksia. Totesin hänelle, että tein omani jo syksyllä, kun lupasin itselleni, että vuonna 2015 kiipeän Mont Blancin huipulle. Muuta en aikonut luvata, koska minulla ei ole yleensä ollut tapana uutena vuotena valoja vannoa.

Aika moni tuntemani ihminen on samaa mieltä uuden vuoden lupauksista mutta yhä enemmistö niitä tekee, enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi. Muutaman päivän kuluttua salillakin tilanne on taas ihan toinen: pukuhuoneessa koetaan kiusaannuttavia paljas-pakara-hipaisuja ja saunaan jonotetaan. Kahdentoista kilon kahvakuulille toivotaan nettivarausjärjestelmää ja kahden laitteen vuorottelutreeni on toivotonta. Lohduttautua voi sillä, että tammikuun loppuun mennessä tilanne on taas rauhoittunut normaaliksi.

Toistelen usein ajatusta, jota voisi ehkä pitää mottonani: "Asioita tehdään tai ei tehdä. Mutta ei yritetä." Viestini siis on, että sana "yrittää" jo itsessään sisältää osittaisen oletuksen epäonnistumisesta ja epävarmuudesta. Raivostuttavin tapa käyttää "yrittää"-sanaa:
Minä: "Kahvimaito on loppu. Kävisitkö tullessasi kaupassa ja ostaisit lisää?"
Sinä: "Yritän."

Siis voinko olettaa, että tuot maitoa? Vai pitääkö minun varmuuden vuoksi lähteä kauppaan, koska en voi olla varma, että onnistut yrityksessäsi?

No niin, nyt harhauduin sivupoluille... Kaikesta huolimatta en aio taivastella, miksi ihmiset säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa (uutena vuotena ja kesälomien jälkeen) vannovat muuttavansa elämäntapojaan, vaikka tietävät jo valmiiksi muutoksen kestävän maksimissaan muutaman viikon. En myöskään aio marmattaa rahan menosta, joka syntyy kun nämä vatsamakkaroihin masentuneet sitoutuvat erilaisiin vuosijäsenyyksiin, joita todellisuudessa hyödynnetään pari kuukautta. Tässä kohtaa minusta itseasiassa on hyvä, että edes yritämme. Sillä tavoin ehkäpä joka vuosi joku löytää uuden ulottuvuuden elämäänsä. Ja tuskinpa satunnainen liikunta tai vahingonomaisesti lautaselle eksynyt vihreä on kenellekään pahasta, vaikka jatkumoa ei olisikaan.

Mielessä alkoi pyöriä muutamia asioita, jotka omassa elämässäni kaipaisivat ryhtiliikettä tai ainakin tarkastelua. Mutta koska minä en kertakaikkiaan suostu yrittämään, tein mitä voin:


VUORENVALLOITTAJAN VANNOMATTA PARAS -lista

Minä EN lupaa:

  • laittaa kahvinjuontiani kuriin
  • venytellä joka päivä
  • olla järkevä kenkäostoksilla
  • miettiä kahdesti ennen kuin avaan suuni
  • harkita rauhassa ennenkuin, että alan toteuttaa kaikenlaisia päähänpistoja, joista seuraa vaikkapa vuoden mittaisia projekteja

Ystävä kertoi, että lääkäriksi valmistuvilla on sisäpiirivitsi, jonka mukaan lääkärivalan perään tulisi lisätä yksi lause. Asian vakavuuden ollessa lähes sama, lisään saman loppukeneetin VUORENVALLOITTAJAN VANNOMATTA PARAS -listaani:

"...ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön!"



p.s. Hei, vielä piti sanoa, että toivottavasti vuosi 2015 on sinulle juuri sellainen kuin toivot!









sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Jäärä punnertaa niinkuin miehet!

Suurin kinkun himo tuli tyydytettyä ja sohvalla loikoilu alkaa tuntua pakkopullalta. Kurkistus kuntosalin ovesta nostaa sykettä mukavasti. Mahtavaa, lepo on tehnyt tehtävänsä!

Intoni päästä taas kiinni treeniin ja ruokavalioon yllättää. Olen liikkunut ennenkin. Jo pidempään olen ollut suhteellisen tarkkaavainen sen suhteen, miten syön. Mutta tämä on uutta: muutaman päivän tauon jälkeen toden teolla kaipaan RAEjuustoa ja kahvakuulaa! Mitä ihmettä?

X-Bionicin treenipaita painaa kinkkuvatsan
mukavasti kohti selkärankaa, mutta muuten eka treeni
joulun jälkeen tuntuu tahmealta.
Ensimmäinen paluu arkeen -aamu alkaa tutusti kaurapuurolla. Treeni starttaa vierailulla kuntosalilla Loviisassa. Alku on kankeaa: puolen tunnin aikana saan alataljan jumiin ja sekoilen käsipainojen kanssa. Hikoiluttaa ja ähisyttää. Vatsalihasliikkeiden kankeudesta syytän jumppapallon sinistä väriä. "Hyvin sä vedät," virnistelee Laku kulkiessaan perässäni korjaamassa jumiin saamiani laitteita.

Pinnistely kuitenkin palkitaan. Tuskaisen treenin jälkeen edellisten päivien tukkoisuus tuntuu suurelta osin sulaneen. Kotimatkalla olo on raukea. Onpas kivaa, kun rytmi on selvä ja tuttu. Oma orjallisuuteni naurattaa. "Sinusta tulee vanhana sellainen mummo, jonka maailma kaatuu, jos tismalleen oikeanlainen kauravelli ei tule täsmälleen oikealla hetkellä," toteaa kannustava taisteluparini.

Jään pohtimaan rutiineja ja muutoksia. Myönnettäköön, että rakastan to do -listoja ja suunnitelmallisuutta. Kurinalaisuuteni ja kirjaimellisuuteni saavat välillä erikoisia piirteitä. Valittelin taannoin Lakulle, että lounaaksi lähes päivittäin paistamani jauheliha alkaa maistua puulta. Laku katsoi minua aavistuksen hitaasti ja ehdotti: "Mitäs jos maustaisit sitä välillä?" Ilmoitin, että ruokavaliosuunnitelmassani lukee, että mausta suolalla ja mustapippurilla. Ja minähän noudatan ohjeita tarkalleen, koska vain siten voin olla varma, että toimin täysin oikein. Viisaana miehenä Laku valitsi taistelunsa ja vaikeni. Pari päivää myöhemmin kysyin traineriltani Tapiolta maustamisesta, vaikkapa Tabascolla. Hän sanoi, että sitä saa käyttää mielin määrin. Viikon kuluttua Tabasco-lutraamiseni oli siinä tilanteessa, että kyselin Tapiolta neuvoja närästykseen.

Ajatuskaareni tässä vaiheessa alkaa huolestuttaa, että olenko todella kaavoihin kangistunut jäärä. Avainasia lienee kuitenkin määrätietoisuus. Kehitys, muutos, spontaanius, nopea päätöksenteko ja suunnanmuutokset ja yllätykset sopivat minulle hyvin, kunhan ne ovat aktiivisia valintoja, eivät virran mukana heittelehtimistä. (Tässä kohtaa kuulen pääni sisällä läheisteni naurunpyrskähdykset ja nasevat kommentit, mutta koska tämä on minun blogini, voin ohittaa ne.)

Odotan siis innolla myös muutoksia:

Mont Blanc -valmistautuminen jakautuu kolmeen treenijaksoon, joiden ruokavalio ja harjoittelu on suunniteltu asteittain valmistamaan minua huiputusmatkaan. Mikään ei kuitenkaan ole treenikausien aikanakaan kiveen hakattua. Muutoksia voinnissani ja kropassani seurataan jatkuvasti ja niiden mukaan harjoituskokonaisuutta kehitetään.

Ensimmäisen välimittauksen jälkeen ruokavaliota säädettiin. Kalorimäärää kasvatettiin ja sain mukaan muutaman toivomani jutun. Yllätyin itsekin, kun listallani ei ollut juustoa tai valkosuklaalakua. Toiveeni ruisleivästä lounaalla, ylimääräisestä omenasta ja lisäproteiinista kinkun muodossa iltapalaan toteutuivat. Myös tankkausmenetelmää muutettiin oireilevan vatsan rauhoittamiseksi: herkuttelupäivän sijaan tankkaan nyt 3–4 ateriaa viikossa. Ateriat voivat sijaita eri vaiheissa viikkoa, toiveideni ja tuntemusteni mukaan.

Taas orjallisuus ja tottumus näkyvät: alkuun tuntui tukalalta syödä enemmän. Mutta jo muutaman päivän kuluttua kroppa muistutti ponnekkaasti, jos jokin ruokavalioon lisätty osa puuttui ateriasta. Minusta on myös tulossa taitava sumplimaan tankkausaterioiden sijoittelua viikkoon siten, että saan niistä parhaat tehot irti (eli suomeksi: saan herkutella oikein reilusti). Muun muassa vuoden viimeisen viikon tankkaukset olen jo etukäteen suunnitellut siten, että vuoden vaihdetta ympäröivät ateriat saavat koostua nakeista ja perunasalaatista sekä muista herkuista.

Treeniohjelma vaihtuu kokonaan helmikuun alussa. Harjoittelu on kuitenkin muuttunut koko ajan. Painot nyt ovat raskaampia ja sarjat lyhyempiä. Olen yllättänyt itseni oppimalla sellaisiakin juttuja, joka aluksi tuntuivat ihan mahdottomilta. Onnistumisista saa intoa uuden oppimiseen.

Samalla kasvaa sinnikkyys oppia nekin jutut, jotka aluksi takkuavat. Esimerkiksi punnerrukset eivät ole sujuneet toiveideni mukaisesti. "Äijien tyylillä" saan yhä juuri ja juuri pinnistettyä kymmenen, mutta sitten loppusarja on mentävä polvet maassa. Viimeksi Tapio roudasi penkin avuksi. Lopulta sain punnerruksen tuntumaan oikeissa lihaksissa vasta punnertaessani penkkiä vasten. Ai että se söi naista. Ajattelin jo, että kohta Tapio varmaan tuo tunkin vatsani alle. "Kai me kesään mennessä saadaan täysi sarja menemään polvet ilmassa ja ilman penkkiä?" kysyin maatessani pinnistelyn jälkeen lattialla kykenemättä liikkumaan. Tapio lupasi.

Muutamaan otteeseen olen huomannut tulevaisuuden hiipivän mieleni viereen. Eli mitä tapahtuu Mont Blancin jälkeen? Jatkuvasti tuskin olen näin tiukalla ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla. Mutta koska elämä ei ole elokuvaa, joka loppuu maaliviivalle tai huipulle, pitää seuraava tavoite olla jossain horisontissa. Näin pähkäilee to do -listojen kruunamaton kuningatar. Niinpä. Tämähän on juuri se asia, jota kannattaa tässä kohtaa alkaa pohtia. Ehkäpä toistaiseksi tyydyn ajatukseen, että vuoren takana on yleensä uusia vuoria, eli kaikkea ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä.





sunnuntai 21. joulukuuta 2014

"Oho" – maailman kaunein sana

"OHO!" valmentajani Tapio henkäisee.
"Hyvä vai paha oho?" kysyn arasti, hartiat lysyssä.

Olen juuri astunut kehonkoostumusta mittaavan laitteen päältä. Ainoa laitteen näytöltä näkemäni luku oli paino: 100 grammaa enemmän kuin aloittaessani treenin ja ruokavalion puolitoista kuukautta sitten. Muita tuloksia odotellessani (noin 30 sekuntia) olen ehtinyt jo syöksyä hämmästyksestä pettymykseen, syyllisyyteen ja edelleen selittelyvaiheeseen. Vedän henkeä aloittaakseni puolustuspuheen: viikonlopun tankkaus on painonnousun takana, minulla on isot luut, nesteitä kertynyt, mietin raskaita ajatuksia vaa'alla seistessäni ja mitä niitä koottuja selityksiä nyt onkaan.

"Tässä nähdään, että vaaka on ihan turha laite treenitulosten mittaamisessa! Ei se kerro koko totuutta. Nämä tulokset ovat erinomaiset," Tapio hymyilee. Suustani livahtaa hämmentynyt: "Oho..."

Yhdessä perehdymme mittaustuloksiin ja vertaamme niitä aiempiin.

Välicheck 1. (17.12.)                                          
Rasvaprosentti 25,4
Sisäelinrasvan taso 4
Painoindeksi 24
Lihasprosentti  33,6

Lähtökohta (3.11.)                                                 
Rasvaprosentti 27,9    
Sisäelinrasvan taso 5        
Painoindeksi 24
Lihasprosentti 32,2          

Rasvaprosentti on pudonnut 3,5 prosenttiyksikköä, mikä on merkittävä muutos. Sisäelinten rasvataso oli hyvä jo valmiiksi, nyt se on erinomaisella tasolla. Lihasten osuus kropasta kasvanut 1,4 prosenttiyksiköllä. Eli suomeksi sanottuna: kehossa ollutta rasvaa on muuttunut lihakseksi ilman että paino on pudonnut. Kova työ on siis tuottanut tulosta. Ihan täsmälleen se, mitä alkuvaiheen tavoitteeksi asetettiin, on tapahtunut!

Positiiviset tulokset motivoivat jatkamaan treenaamista. Valmentajan kehu nostaa mielen pilviin, mutta eniten motivoi tavoite. Mittanauha kertoo hienoja tuloksia ja on mukava huomata, etteivät allit hulmua tuulessa. Mutta se ei ollut tavoite.
Hitto, mikä matka!
Luin viime viikonloppuna ensimmäisenä suomalaisena naisena Mount Everestille kiivenneen Carina Räihän "Huipulta huipulle" -kirjan. Kirja ei ehkä kirjoitusteknisesti ole huikaiseva, mutta sisällöllisesti se on mahtava tarina valinnoista ja itsensä ylittämisestä, monellakin tavalla. Eniten minua kosketti kirjassa leimuava ajatus siitä, että elämä on elämistä varten. Juuri nyt. Erityisesti sykähdytti Carinan huiputusreissullaan erään vuorella olleen majatalon seinältä löytämä teksti:
"Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena huutaen 'Hitto mikä matka! – Mavis Leyrer, 83 v."
Kehoni on Vuorenvalloituskone. Treenaan, jotta kannan itse jokaisen mukana olevan tavarani Mont Blancin laelle ja jotta askeleet kantavat turvallisesti myös alas vuorelta. Harjoittelen, jotta nähdessäni auringon suutelevan Alppien huippuja jaksan huudahtaa: "Oho!"

Tärkeä osa määrätietoista tavoitteisiin pyrkimistä on muistaa välillä laskea hartiat alas ja ladata myös henkisiä akkuja. Nyt onkin hyvä hetki sille, ja aion pysähtyä nauttimaan joulusta rakkaideni kanssa. Muutamaksi päiväksi jääkööt treeniaikataulut, ruokaohjelmat ja työajatukset. Tilalle kynttilöitä, kuusentuoksua, tarinoita ja naurua, suussasulavia makuja sekä lämpimiä halauksia.

Toivotan myös sinulle oikein rentouttavaa ja elämyksellistä joulua!








keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Sauna, viina & terva ja muut tärkeimmät reseptit

Juustoa, ruisleipää, suklaata, lakritsia... viikonloppuna oli ensimmäinen tankkaus. Eli söin pari päivää vapaasti, mitä mieli teki. Toivelistalle olin kerännyt muun muassa naudan sisäfilepihviä ja aasialaista valkosipuli-chililohta. Trainerini Tapio antoi minulle ennakkoon Aloe vera -mehukuurin, jolla vatsaa valmistettiin poikkeukselliseen ruokaan. Niin ja kehoituksen olla maltillinen... tai aloittaa varovasti...tai jotain...en ole ihan varma, kun sen "saat syödä, mitä haluat" -kohdan jälkeen en kuullut oikeastaan muuta.

Lauantaiaamu koitti. En tunnusta asiayhteyttä, mutta jostain syystä pomppasin pystyyn jo seitsemältä, vaikka nukkua olisi saanut niin pitkään kuin huvittaa. Aloitin omasta mielestäni varovasti: aamupalaksi ruisleipää ja juustoa. Viimeisen kahvikupillisen kanssa pari palaa tumma suklaata ja vähän salmiakkia...
No, ei se nyt ihan näin mennyt...
Tarkempi kuvaus seuranneista tapahtumista ei liene tarpeen. Sanonpahan vaan, että vatsani oli vahvasti eri mieltä aamupalan laadukkuudesta. 

Iltapäivän tunnit kuluivatkin sitten sohvalla kipuilevan vatsan kanssa. Lopulta pelastajaksi osoittautui jokin aivan muu kuin Aloe vera -mehu. "Ukkini sanoi, että jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi," totesi kamppailuani seurannut Laku ja asetti eteeni kupillisen makeaa, rommilta tuoksuvaa kaakaota. Pienen epäröinnin jälkeen tartuin tartuin mukiin. Tymäkällä paukulla oli kaksi positiivista vaikutusta: vatsa rauhoittui ja minua alkoi kovasti naurattaa. 

Seuraavan vuorokauden aikana alkoi tankkaus hiljalleen sujua. Koko viikonloppu meni täysin levon merkeissä. Suurin urheilusuoritus oli sohvalta-jääkaapille-ja-takaisin -viesti. Kyllä teki hyvää ja tunsin pienen haikeuden pistoksen, kun sunnuntai-iltana pistelin viimeisen palan pitsaa suuhuni. Arki oli taas edessä.

Kuitenkin maanantaiaamuna puuro maistui oikein hyvältä, ja viimeistään iltapäivän treeni loksautti arjen kohdilleen. 

Vaikka jaarittelenkin ruokavalion tiukkuudesta, ei pidä unohtaa, että se on tuonut muassaan uusia hienoja juttuja. Kasviksien ja kuivattujen yrttien kanssa kikkaillen ruokaan saa ihan uusia ulottuvuuksia. Olen myös vielä honeymoon-vaiheessa proteiinipatukoiden kanssa (eikä se peittävien makujen läpi puskeva tunnistettava proteiinimömmön outo maku ole vielä alkanut häiritä). Iltapäivän välipalapatukka valitaan joka päivä suurella hartaudella, katetaan kauniisti esille kahvikupin viereen ja syödään pieninä murusina kuin leivos. 

Kuitenkin yksi herkku on kaikessa yksinkertaisuudessaan noussut ylitse muiden. Myös tyttäreni pyytää sitä lähes joka päivä. Hän kutsuu sitä nimellä: "Se herkku, jota saa syödä joka päivä" ja aikoo tarjota sitä seuraavilla synttäreillään.

"Se herkku, jota saa syödä joka päivä"
1 omena (pieneksi pilkottuna)
2 dl turkkilaista jogurttia

Päälle 1 teelusikallinen hunajaa ja minulle siemeniä tai leseitä, tyttärelle murskattuja cashew-pähkinöitä.

Toisenkin ruokaohjeen haluan jakaa kanssanne.
Aasialainen valkosipulilohi

Tarjoile aasialainen valkosipulilohi vaikkapa perunamuusin kanssa. Omasta mielestäni tämä herkku on parhaimmillaan mehevän ruisleivän, voin ja kermaisen juuston kera.

Jouluna luvassa on toinen tankkaus. Kolme päivää pyhitän kinkulle, graavikalalle ja juustoille.
Pitäisiköhän ostaa iso pullo rommia, ihan vaan lääkkeeksi?

...nyyh. Taidan mennä hakemaan lusikallisen maitorahkaa.


perjantai 12. joulukuuta 2014

Naispuolinen Uuno Turhapuro. Kankea sellainen.

Taannoin eräässä tapaamisessa kesken intensiivisen keskustelun pohkeideni yläosassa alkoi tuntua paine, kuin nahkasaappaideni varret olisivat olleet liian kireät. Samalla varpaat alkoivat tuntua jäisiltä. Hetken koetin sinnitellä, mutta tunne oli niin kiusallinen, että lopulta salaa pöydän alla avasin saappaiden varsien vetoketjua. Ensin sentin ja sitten toisen. Olo helpottui hiukan, mutta hetken kuluttua paineen tunne palasi ja tuntui siirtyneen hiukan alemmas. Kumarruin huomaamattomasti lähemmäs pöytää ja hivutin vetoketjua vielä hiukan alemmas. Ja vielä vähän alemmas.

Sentti kerrallaan päädyin avaamaan polvien alle ulottuvien saappaiden sisäsyrjien vetoketjut kokonaan. Ikävä tunne helpotti sen verran, että saatoin taas täysin keskittyä käsillä olevaan asiaan. Luonnollisesti unohdin koko kenkätilanteen ja tapaamisen lopuksi nousin ja marssin kättelemään saappaiden avonaiset varret maata raahaten. Tilanteen kruunasivat X-Socksin juoksusukat (jotka olin salaa piilottanut saappaiden alle, koska teknisen sukan lämpö tuntuu hyvältä treenaamisen jäykistämiin pohjelihaksiini ja tuki auttaa väsyneitä jalkoja koroilla seistessä).

Taas oltiin sellaisessa hiukan hämillisessä hetkessä, jonka kaltaisissa tilanteissa hyvä ystäväni sanoo minulle: "Miten sulle aina tapahtuu tuollaista? Olet varsinainen naispuolinen Uuno Turhapuro." Vaikea tuota on kiistääkään. Mutta en pidä sitä heikkoutena. Tekevälle sattuu ja pontevasti tekevälle sitäkin enemmän.

Tapahtuma kuitenkin kiinnitti huomioni Vuorenvalloitus-elämäni lieveilmiöön: jalkateriä ja käsiä paleltaa. Tapio selitti sen todennäköisesti johtuvan siitä, että kehoni reagoi vähäkaloriseen ruokavalioon säästelemällä kehon uloimpien osien lämmittämisessä silloin, kun syke laskee eli esimerkiksi istuessani paikallani.

Kuulostaa loogiselta. Samalla sain mahdollisen selityksen toisellekin ominaisuudelleni. Huonojen juttujen ja omille vitseille (yksin) nauramisen kohdalla kyse ei olekaan huonosta huumorintajusta. Veri ei vaan ehkä virtaa ihan päähän asti.

Toinen havaitsemani lieveilmiö on huimaus. Treenatessa sitä tulee välillä ponnistelun yhteydessä, mikä on ihan normaalia. Mutta kun huimaus alkoi vaivata muulloinkin, käännyin taas Tapion puoleen. Hän pohti asiaa ehkä puoli sekuntia ja kysyi sitten suolan käytöstäni. Toden totta, puhdas ruokavalio ja runsas veden juominen ovat aiheuttaneet sen, ettei kropassa ole suolaa tarpeeksi. Olen ollut niin orjallinen ruokavalion noudattamisessa, etten ole juurikaan lisännyt suolaa tai mausteita ruokiin. Ai että suola muuten maistuu nyt hyvältä! Aloin heti hifistellä ja ostin savusuolaa ja jotain muutakin erikoissuolaa. Kun kikkailin niiden kanssa keittiössä ja testasin muun muassa omppulohkojen ja tomaatin päällä, tytärtä nauratti: "Ei suolaa laiteta omenaan. Se kuuluu vaikka sipsiin." Niin, pitäisiköhän vinkata Tapiolle, että otetaanko juustonaksut osaksi ruokavaliota?

Treenirytmi tuntuu omalta ja harjoituspainojakin on kasvatettu. Reiden, lantion ja vyötärön kohdat ovat kaventuneet ensimmäisen kuukauden aikana keskimäärin nelisen senttiä ilman että paino on laskenut. Oikeilla raiteilla siis ollaan, ja olo on kaikkiaan oikein hyvä. Villasukat auttavat varpaiden paleluun, ja oikea määrä suolaa ruokavaliossa saa seinät taas pysymään paikoillaan. En olisi uskonut, että tämä on näin tarkkaa hommaa.

Mutta vielä on yksi asia. Ihan oma vika tämäkin. Kun kynä putoaa lattialle ja kumarrun sitä nostamaan, kuuluu suustani sellainen kankean ihmisen "Ymph!"-äännähdys. Joskus jopa olen jättänyt kynän mieluummin nostamatta kuin kumartunut. Muutamana kovien treenien jälkeisenä aamuna (tai itseasiassa se toinen aamu on vielä hankalampi) olen herännyt vatsallani selkä ja jalkojen lihakset niin jäykkinä, että ylös nouseminen on pitänyt tehdä hivuttamalla ensin toinen polvi futonin reunan yli lattialle ja ponnistamalla sieltä. Aiemmin olen saanut suorilta jaloilta kumartuen kämmenet jalkaterien alle. Nyt sormet juuri ja juuri osuvat lattiaan. Erityisesti jalkojen lihakset ovat juntturassa, koska perustreenien lisäksi juoksen, mikä on tietysti pohkeille ja reisille kovaa hommaa.

Tapio on muistuttanut, että lihashuolto on tärkeää ja kehottanut venyttelemään.
Mutku määku.
Kiire.
Unohdin.
En jaksanut.

Tajusin, että olen ihan kuin tyttäreni (tai kumminpäin se nyt meneekään): Tapio on treenaamisen suhteen ehdoton auktoriteettini, ja teen kyllä kaiken käsketyn. Ja enemmänkin, sillä olen todella innoissani Vuorenvalloitus-harjoittelusta. Mutta nämä treenaamista tukevat toiminnot ovat vähän sellaisia, että jos ohjeet ovat yleisen tason neuvoja eivätkä aikataulutettuja käskyjä, asiat tuppaavat unohtumaan. "Noku etsää sanonu, koska pitää venytellä," vänkää Janiina 35 vuotta.

Taas minut laitettiin ruotuun ja seuraava treeniaika vietettiin käyden läpi venytyksiä. Tuli komento tehdä muutamat tärkeimmät jutut pikaisesti joka ilta ja kerran viikossa mittavampi venyttely. Joka päivä iltaohjelmassa pitäisi olla ainakin perusvenytykset pohkeille, reisille ja lonkankoukistajille ja rintalihaksille. Ja kokonaisvaltaisemmassa venyttelyssä sitten koko kroppa.

On todella mielenkiintoista huomata, millaisista osista tämä valmistautumiskokonaisuus koostuu. Jokainen treeniliike pitää saada tehtyä oikein. Ruoassa pitää noudattaa sääntöjä. Ja seurata omaa vointia aktiivisesti. Tulosten alkaessa näkyä, motivaatio kasvaa ja samoin into päästä vuorelle. Taustavireenä tunnen koko ajan sellaista kivaa kuhinaa mielen perukoilla.

Samalla kerään tietoa siitä, mitä on edessä. Kokeneiden kiipeilijöiden, jotka ovat käyneet maailman huipuilla, tarinat ovat huikeita. Kun päästään kevään korvalle, olen luvannut itselleni perehtyä Mont Blanciin, karttoihin ja tulevaan reittiimme tarkemmin. Jos tiedät hyviä sivustoja tai esimerkiksi kirjoja, annathan minulle vinkkejä?
Samoin varusteet ovat ihan oma kokonaisuutensa, johon pitää perehtyä oikein ajan kanssa. Mutta onneksi tässä on hyvin aikaa.

Nyt kuitenkin on taas edessä päivärytmin ruuvaamista. On hassua, kuinka pitää oikein tietoisesti päättää ottaa uusi, niinkin pieni juttu kuin venyttely osaksi rutiinia tai muuten se jää. Heti eilen venyttely unohtui, joten nyt täytyy ryhdistäytyä.

Hohoi varpaat, kohta taas tavataan!






maanantai 8. joulukuuta 2014

Uskallatpas, onko muka vaihtoehtoja?

"Minäkö lenkille, EN IKINÄ! Miksi pitäisi juosta, kun ei ole kiire? Mikä järki on juosta ympyrää? Olla menossa ei-mihinkään?"

Muutama vuosi sitten etsin itselleni liikuntaharrastusta. Olin kokeillut kaikenlaista, mutta mikään ei oikein sopinut sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Tai sitten kipinä puuttui. Ystävä ehdotti, että kokeilisin juoksemista. Hän sanoi, että se voisi sopia minulle: pidän yksilölajeista, kunnon tekemisen meiningistä ja vauhdikkaasta menosta. Olen kaikessa tekemisessäni aika tavoiteorientoitunut. Kiireiselle käy paikkoihin ja aikoihin sitomaton laji. Mutta ei, minä olin jyrkkänä. Typerä idea.

Ystäväni ei antanut periksi. Seuraavana uutena vuotena parin kuohuviinilasin jälkeen hän heitti: "Nyt teet uuden vuoden lupauksen, että kokeilet juoksemista. Ota se haasteena. Minä autan." Pikkuisen hiprakassa en voinut vastustaa, kun asia noin muotoiltiin.

Koko kevättalven vetkuttelin, mutta ystäväni oli periksiantamaton. Ja koska minä pidän lupaukseni, eräänä huhtikuisena iltapäivänä viimein lähdimme kahden kilometrin kävely-hölköttely-lenkille. Ensimmäisen lenkin loppuun mennessä olin rakastunut.

Miksi alunperin kieltäydyin? Luulen, että minua pelotti. Epäonnistuminen. Suuri tuntematon.


Minusta ei tullut kilpajuoksijaa. Edes puolikas maraton ei onnistu, kipuilevat polvet estävät pitkät lenkitkin. Eräs lääkäri jo sanoi, että minun pitää luopua juoksemisesta. Mutta minä treenaan tukilihaksia, hidastan tahtia ja lyhennän lenkkiä, kunhan saan juosta, edes vähän. Se vaan on niin kivaa. Kannatti uskaltaa.

Tänä syksynä olin työni puolesta eräässä liiketoimintaseminaarissa ja sain siellä päähäni Vuorenvalloituksen. Bisnesmies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen käytti puheenvuorossaan vuoren huiputtamista rohkeuden ja haasteisiin vastaamisen symbolina. Hän kehotti meitä yleisössä istuvia valitsemaan vuoremme. Ei hän varmaan asiaa ihan kirjaimellisesti tarkoittanut. Mutta tällä kertaa en epäröinut, tartuin haasteeseen ja valitsin vuoreni. Jo nyt voin sanoa, että kannatti uskaltaa.

Valinnasta ja  toiminnasta, niistähän tässä on kysymys. Unelmat ovat tärkeitä. Mutta kun uskaltaa muuttaa haaveen tavoitteeksi, alkaa elämässä tapahtua hienoja asioita. Kuten Vuorenvalloituksessa, jokaisessa itsensä ylittämisessä suurin työ tehdään pään sisällä.


Tavoite ei ole itse tarkoitus. Mont Blancia varten harjoitteleminen tuonut elämääni aivan uuden ulottuvuuden. Hikisellä ponnistelulla on merkitystä, monellakin tasolla. Riemuitsen, kun saan tehtyä yhden punnerruksen enemmän. Kun lenkkipolulla askel rullaa. Jokainen pieni onnistuminen osaltaan vahvistaa uskoani siihen, että ensi kesänä seison Alppien korkeimmalla huipulla. Se saa nousemaan lattialta ja kiipeämään uudelleen punaisen painajaiseni (a.k.a. inhoamani jumppapallon) päälle ja yrittämään vielä kerran.

Olen saanut ilahduttavan paljon palautetta projektini tiimoilta. Olen jutellut Vuorenvalloituksesta lukuisten ihmisten kanssa. Näissä keskusteluissa aika hallitseva teema on usein rohkeus.

Ihmisiä kiinnostaa itse vuorelle meneminen, mitä vaaroja siellä on ja kuinka suuri ponnistus on fyysisesti. Ja kyllä, olen samaa mieltä, että se on minulle tiukka paikka. Jotta onnistun, pitää painaa kunnolla treeniä nämä edessä olevat kuukaudet.

Mutta toinen rohkeuden ulottuvuus on vielä kiinnostavampi. Huipulle saapuminen ja maaliviivan ylittäminen on tärkeää, mutta se ei ole se tärkein juttu. Suurin vuori huiputetaan jo aiemmin. Suuri osa kanssani keskustelleista sanoo, ettei heillä olisi rohkeutta tarttua haasteeseen ja ylittää itseään. En usko.

Mistä se syntyy, se paljon puhuttu rohkeus?
Yhteistä itsensä ylittäjille on palava halu. Harvoin tie on täysin avoinna edessä, kun päätös tehdään. Kunhan isot linjat ovat suurin piirtein selvillä, kyllä se reitti selviää matkalla.

Jokaiselle erilaiset asiat ovat vaikeita. Minulle ei ole yleensä ollut vaikeaa muuttaa elämääni. Jos jokin asia on pielessä ja tunnen, ettei nykytilanteeseen jääminen ole vastaus, alan tuntea pakottavaa tarvetta tehdä muutos. Lopulta minulla ei ole vaihtoehtoa. Matkan varrella olen huomannut, että vaikka joskus päätöksen tekeminen on johtanut näennäiseen epäonnistumiseen, on toiminnasta kuitenkin pidemmässä juoksussa seurannut enemmän hyvää kuin huonoa. Siksi minua ei pelota (ainakaan kovin paljoa) muuttaa asioita elämässäni. Mutta esimerkiksi liikuntaan liittyvät asiat ovat olleet minulle niitä haastavia vuoria, koska periksiantamattomana suorittajaluonteena pelkään, etten saavuta maaliviivaa. Vanheneminen on kuitenkin siitä mukavaa, että siinä oppii kaikenlaista. Esimerkiksi sen, että onnistumista tai epäonnistumista ei mitata maaliviivan ylittämishetkellä. Kokonaissuoritus ratkaisee.

On niin erilaisia tapoja ylittää itsensä. Tunnen lukuisia itsensä ylittäjiä. Minä tunnen muutaman maratoonarin, yhden triathlonistin ja laskuvarjohyppääjän. Minä tunnen naisen, joka melkein kuoli synnytykseen, mutta teki sen uudelleen. Tunnen huumeet jättäneen. Tunnen uusioperheitä. Ihmisiä, jotka eivät pelkää rakastaa, vaikka ympäristö suhtautuisi siihen ennakkoluuloisesti.


Tänä syksynä muutaman kouluviikon jälkeen tyttäreni pyysi, että saisi kävellä viimeisen korttelin koululle ilman saattajaa. Minä seisoin kadunkulmassa katsomassa hänen menoaan. Hän askelsi hitaasti mutta päättäväisesti, melkein arvokkaasti. Kääntyi matkalla kolmesti katsomaan, oliko äiti vielä taustajoukoissa. Koulun pihan reunaan päästyään hän kääntyi ja katsoi minua hymyillen voitonriemuisesti ja heilutti. Pillitin puolet työmatkasta. Niin ylpeä olin hänestä. Olen varma, että hänen sisällään kupli sama ilo, jonka tunsin juostuani ensimmäisen kymmenen kilometrin lenkkini. Ja ensi elokuussa aion julkaista tässä blogissa kuvan, jossa sen saman virnistyksen voi nähdä kasvoillani, taustalla jylhät Alppien huiput.

Mitä tästä opimme?
...jos haluat yllyttää minut tekemään jotain, ota mukaan pullo kuohuviiniä?

No ainakin sen. Mutta toivottavasti myös sen, että pystyt siihen kyllä. Valitse vaan vuoresi.


p.s. Ystävälleni kiitos, kun autoit minua löytämään juoksuaskeleet! Ne vievät nyt minua kohti Mont Blancia.









torstai 4. joulukuuta 2014

Vuorenvalloittajan salaiset tunnustukset

Tunnustus 1:
Olen viime aikoina nuollut lautasia. Toistuvasti. 

Se alkoi ihan viattomasti: haarukkaa pakoileva riisinjyvänen köllötti sopivasti lautasen reunalla. Ihan vaan ajattelin sen siitä kielen päällä napata. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtui. Hetken kuluttua kohotin kasvoni puhtaan kiiltäväksi nuollusta lautasesta juuri parahiksi nähdäkseni äimistyneen ilmeen huoneeseen astuneen työkaverini kasvoilla.

Kömpelö selityksen tekele, jolla yritän säilyttää kasvoni:
Ruoan vähäinen hiilarimäärä luultavasti tekee sen, ettei vatsa tule totutulla tavalla täyteen heti syömisen yhteydessä, vaan kylläisyyden tunne tulee vasta noin 15 minuuttia ruokailun jälkeen. Eli usein ruoan loppuessa lautaselta on sellainen olo, että vielä tekisi mieli lisää.

Toinen asia on, että ruokavalio on todella jämpti. Tuntuu, että keho vaatii ihan jokaisen murusen, joka annokseen kuuluu. Minun ei tarvitse katsoa kelloa ruokarytmin ylläpitämiseksi, vaan vatsani kertoo, koska edellisen tankkauksen polttoaineet on käytetty.
Kovaa nälkää en tunne mutta koskaan aiemmin en ole syönyt lautastani niin tarkasti puhtaaksi. Kaapimisesta kuuluu välillä suorastaan kirskuva ääni. Onkohan lautasen pinnoite pahasta ruoansulatukselle?

Tunnustus 2:
Kahvinkulutus ei pysy aisoissa.

Kömpelö selityksen tekele, jolla yritän säilyttää kasvoni:
Koska useimmat kahvikupilliset jäävät minulta puoliväliin (unohdan kupin työkaverin pöydälle tai unohdun tekemään jotain muuta), on kahvin määrän seuraaminen ehkä vaikeinta...
....ei. Minulla ei ole tähän mitään selitystä.

Tunnustus 3:
Olen mennyt treenin jälkeen nukkumaan käymättä suihkussa.

Kömpelö selityksen tekele, jolla yritän säilyttää kasvoni:
Ihan hetken vaan levähdin ennen pesulle menoa. Seuraavaksi heräsin keskellä yötä nahkeissa treenivaatteissa ja silmät kiinni turvonneina, koska luonnollisesti myös piilolinssit olivat jääneet ottamatta pois.

Olen nukkunut myös kuntosalin aulan hierontatuolissa. Hetken vaan siinäkin levähdin. Havahduin tutustumiskäynnille saapuneen ryhmän puheensorinaan. Pyyhin, mielestäni ihan huomaamattomasti ja tyylikkäästi, kuolavanan poskeltani, nousin ja poistuin toivottaen energistä päivänjatkoa kaikille.

Tunnustus 4:
Edellä mainitut kohdat eivät häiritse minua.

Koska:
Ruokavalion ansiosta voin paremmin kuin aikoihin. Olen huomannut, että ilmeisesti kaikilla ihmisillä ei ole koko ajan vatsa hiukan kipeänä. Puhdas ruoka tekee hyvän ja kevyen olon. Korostan, että tarkoitukseni ei ole pudottaa painoa, eikä niin ole käynytkään. Koska syön usein ja pieniä annoksia,  on kehon energiamäärä jatkuvasti tasaisempi. Se antaa puhtia arkeen ja esimerkiksi juoksu rullaa ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Juon vähemmän kahvia kuin vuosiin. Äitini on kertonut, että aikanaan neuvolassa kolmevuotistarkastuksessani oltiin ilahduttu, kun "Janiina juo enää kolme kuppia kahvia päivässä." Kahvisieppous on siis syntymäominaisuus.

Olen aiemmin kärsinyt välillä univaikeuksista. Iltaisin uni ei tullut ja usein heräsin aamuyöllä kykenemättä nukahtamaan uudelleen. Enää ei ole sitäkään huolta. Nyt kaadun iltaisin sänkyyn ja seuraava havainto on yleensä herätyskello. Kerran poskessani oli tyttären Lego-palikka, jonka ihoon tekemästä painaumasta pystyi lukemaan logon trademark-merkin kirjaimet.

Matka Mont Blancille vaatii veronsa. Jos siis näet lounaalla lautasta nuolevan hikisen pörröpään, jonka silmät ovat muurautuneet umpeen, olisitko kiltti ja toisitko minulle santsikupin kahvia?