maanantai 10. kesäkuuta 2019

Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat

"Oletteko valmiita Dolomiiteille? Olosuhteet täällä ovat aika haastavat. Maaliskuun jääkiipeilyviikkomme jälkeen sää pysyi melko lämpimänä, kunnes takatalvi iski huhtikuussa: lunta oli jopa viisi metriä 3000 metrin korkeudessa! Itse asiassa olen olosuhteiden vuoksi hiukan epäileväinen, onnistuuko Cima Granden huiputuksemme... mutta pysytään optimistisina! Lumi sulaa nopeasti, ja jos saamme tänne pari lämmintä viikkoa ennen tuloanne, tilanne voi olla ihan toinen..."
Tre Cime di Lavaredo
kuva: Internetin yleiset lähteet

Noin alkoi pari viikkoa sitten tullut vuorioppaamme Fabrizion WhatsApp-viesti. Laskin puhelimen kädestäni ja annoin ilon ryöpsähdellä ylitseni: lähtö oli jo niin lähellä! 

Kevään viikot olivat kuohuneet ohitseni kuin sulavan jäätikön reunalta ryöppyävä joki, ja kuin varkain lähtöpäivä oli hiipinyt lähemmäs. Tämä matka tulee olemaan huikean jännittävä monessakin mielessä: Tietenkin tärkeintä on päästä vuorille. Voi kuinka olenkaan odottanut sitä! Toinen asia on, että "viimeisen harjoitusleirin" alkaminen tarkoittaa myös sitä, että kauden päätavoite, jota varten valmistaudumme Dolomiiteilla, lähestyy. Jäljellä on enää valmistautumisen pari viimeistä kuukautta, loppukiri.
Erityisen jännittävää on se, mitä tällä reissulla tehdään: maaliskuisen Dolomiittien matkan keskittyessä jääkiipeilyharjoitteluun, tällä kertaa kalliokiipeillään. Hurraa, pystysuorat seinät kutsuvat!
Harjoittelua Dolomittien jääseinillä, maaliskuu 2019

Olen aiemmin kokeillut kalliokiipeilyä Suomessa kaverini Sakun opastamana. Nyt takana on kymmenittäin, tai ehkä jopa sataluvuille kivunnut määrä tunteja enemmän harjoittelua sisäseinillä kuin tuolloin muutama vuosi sitten, kun lähdin kohti ensimmäistä kalliokiipeilykokemustani. Ihan vellit housuissa en siis ole: vaikka edelleen olenkin ihan alkutekijöissä kalliokiipeilyn suhteen, olen kuitenkin jo hiukan enemmän ehtinyt rimpuilla köysissä maan ja taivaan välillä. Eikä pidä unohtaa kiipeilyvalmentajamme Axelin (Lindfors) taitavassa opastuksessa saavutettuja oivalluksia painovoiman huijaamisesta!

Mutta kallio- ja seinäkiipeilyä ei pidä erehtyä niputtamaan samaksi lajiksi. Muistan elävästi, kuinka ensimmäisen kerran seisoin pystysuoran kallion alapuolella ja tuijotin seinää epäuskoisena. Poissa olivat sisäseinien värikkäät otteet ja vakaat olosuhteet. Tilalla oli sileä, kylmä kiviseinä, jonka pinnassa en ensisilmäyksellä nähnyt ensimmäistäkään edes etäisesti otetta muistuttavaa kohoumaa. Mustelmitta ei taaskaan selvitty, ja oppia tuli enemmän kuin yhdellä kertaa pystyy omaksumaan. Jos haluat lukea, kuinka siinä kävi, teksti löytyy täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar (pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä). 

Vaikka siis olen nyt köyden varassa jo enemmän sätkinyt ja muutamia kertoja kiviseiniäkin kokeillut, on kokemuspohja Italian kalliokiipeilyseikkailuamme varten optimistisestikin ajateltuna ohut. 

Kalliokiipeilyn opiskelun näkökulmasta kohteemme on täydellinen: Tre Cime di Lavaredo on Italian Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka kolmesta päähuipusta korkein, Cima Grande (2999 metriä), on ensimmäinen tavoittelemamme huippu. Jättiläismäisen suden hampaita muistuttava vuoriryhmä on valtavan kaunis ja maastoltaan paljolti samankaltainen kuin elo-syyskuun taitteen kohteemme Matterhorn. Samaa maastotyyppiä edustaa myös Dolomiitti-matkan toinen huiputuskohteemme Monte Cristallo (3221 m).

Vaikka Matterhornin ei nyt ihan "cliffhangeria" ole, vaelluskiipeämisen sijaan edessä on paljon "neliraajatyöskentelyä" ja haastavampia ympäristöjä kuin mihin olemme aiemmilla reissuilla tottuneet. Kiipeily on niin sanottua mixed-kiipeilyä, joka yhdistää erilaisia alustoja ja ympäristöjä (kallio, lumi ja jää). Se on teknisempää ja haastavampaa kuin mitä olemme tähän asti tehneet. Siinäpä yksi tärkeä syy siihen, miksi suuntaamme nyt Cima Grandelle ja Monte Cristallolle. Fabrizion mukaan nämä vuoret ovat erinomainen mahdollisuus harjoitella Matterhornin kaltaisissa olosuhteissa toimimista alempana, missä korkeuden vaikutus ei ole niin suuri. 

Tämä kiipeilyreissu on myös toinen – ja viimeinen – välitarkastus Fabrizion kanssa, että olemme riittävässä kunnossa Elbrusin pohjoisreitti & Matterhorn -yhdistelmää varten. Viime kertaisesta positiivisesta palautteesta (se löytyy täältä: Lumivyöryvaara Hypercoldailla) huolimatta minua jännittää hiukan Fabrizion palaute. Elbrus–Matterhorn -yhdistelmä on haastavuudessaan tiimillemme nousu uudelle tasolle, askel kohti korkeampia tavoitteita. 

Lähtöjännityksen keskelläkin mieleni pohjavire on rauhallinen. Olen tyytyväinen siihen, kuinka kurinalaisesti treenaaminen on sujunut kevätkaudella.
Kun pysähdyin pohtimaan kuluneita kuukausia ja etsimään kehityksen merkkejä, löytyi useampiakin positiivisia asioita, joiden merkitystä kokonaiskuvassa en ehkä ole huomannut arjen hulinan keskellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten aamukahvipöydässä keksimme ex tempore, että "mitä jos juostaan tänään puolimaratoni?" Odotin siis uuvuttavaa kokemusta, varsinkin kun emme mitenkään tankanneet tai valmistautuneet, ja kyseessä oli ensimmäinen yli 15 kilometrin mittainen matka minulle. Päinvastoin, tyttäreni cheerleading-kisakatsomossa juuri ennen lähtöä hotkaisin hätäisesti croisantin, kun huomasin, etten ollut syönyt kunnolla. Tottakai jälkikäteen kehoni tiesi juosseensa, mutta odotukseni todella ylittyivät, sillä koko 21 kilometrin matka taittui kepeästi jutustellen (sanoisin jopa helposti, jos kehtaisin, mutta se tuntuisi nokkavalta).
Toinen esimerkki kehityksestä löytyy punttisalilta, missä treenaamme kahdesti viikossa; napakan voimatreenin ja hektisen HIIT-treenin. Valmentajamme Jaanan ohjeistuksen mukaiset vastukset ja toistomäärät ovat nousseet viikkojen kuluessa merkittävästi. Mutta todellisesta kehityksestä kertonee se, että melkein huomaamatta olemme vielä lisänneet kummankin treenin perään ylimääräisen, noin sadan vatsalihasliikeen osion.

Mutta turha tässä on kehuskella. Ihan tuttuun tyyliin treeni ei ole aina luistanut, ja kaikenlaista kolhuakin eteen on tullut, kuten urheilussa tapaa tapahtua. Esimerkiksi kyynärvarsien ärhäkkä tulehdys esti käsivarsien treenaamisen kuuden viikon ajaksi. Välillä treenitulokset ovat kyykänneet ihan puhtaasti arjen vauhdikkuuden väsyttäminä. 
Jalkavaivainen Elbrusilla
kuva Max Edin
Oikean jalan oireilun syykin lopulta paljastui magneettikuvauksissa ja ENMG-hermoratatutkimuksissa: Monte Rosan loukkaantuminen oli aiheuttanut oikean jalan tuntohermoon vamman, joka ortopedin mukaan on pysyvä. Aluksi kirurgin parantumattomaksi luokitteleman vaurion diagnoosi toi pilviä taivaanrantaani. Mutta sitten toivon kipinä löytyi akupunktiosta, jolla jalan oireita on tähän astikin helpotettu. Toimitin lääkärinlausunnot akupunktiohoitaja Ossi Airaksisen katsottavaksi, ja ilokseni sain toivoa herättävän arvion, että akupunktion avulla saatetaan pystyä parantamaan tilannetta merkittävästikin. Hoito on nyt aloitettu, ja kerron etenemisestä, kunhan pääsemme hiukan eteenpäin.

Kokonaistilanteeseen olen kuitenkin tyytyväinen,  ja melkein uskallan arvioida olevani paremmassa kestävyyskunnossa kuin koskaan aiemmin. Aina tietenkin voisi olla enemmän ja paremmin, mutta viimeksi Elbrusille lähdettäessä mieltä vaivannut epävarmuus omasta valmiudesta on – ainakin juuri tällä hetkellä – poissa. Se on palkinto tehdystä työstä!

Tätä kirjoittaessani aikaa Fabrizion viestistä on kulunut pari viikkoa, ja lähtöön on enää pari yötä. Laukut makaavat puoliksi pakattuina eteisen lattialla. Vaikka tunnen katseeni kiinnittyvän jatkuvasti tiukemmin parin kuukauden päässä olevaan isoon tavoitteeseen, on onnellista tuntea, kuinka vaimea kaipuu kivisille poluille voimistuu kevyestä tykytyksestä jylinäksi korvissani ja vaatimukseksi veressäni. Pari yötä ja olen taas vuorilla!
Vatsassa kutittaa ihanasti. Kohta näen kauniit huiput vasten sinistä taivasta, ja se kirkastaa ajatusta, miksi tätä tehdään. Pian tunnen taas pinnalta lämpimän, karhean kiven sisästä kämmentä vasten painautuvan viileän voiman, joka saa sydämen laulamaan vuorituulen mukana. 

Olethan valmis, taas mennään!
Dolomiittien kauniita maisemia maaliskuussa 2019
p.s. Kerron taas reissukuulumiset mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen täällä blogissa, mutta pikaiset päivitykset löydät Instagramistani ja Facebookistani.

perjantai 31. toukokuuta 2019

Vain tahroja paperilla?

Minulta kysytään aina välillä, miksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Tarinoita etsimässä Elbrusilla 2016
kuva: Max Edin
Kirjoitin ensimmäisen kirjani kahdeksanvuotiaana. Se on kirjoitettu lyijykynällä, valtavalla, horjuvalla kaunokirjoituksella vihkoon, jonka kannessa on valokuva valkoisesta laukkaavasta hevosesta. Vihon sivut ovat hiukan ryppyiset ja harmaantuneet kumittamisesta, osassa sanoja on tavuviivoja, monet väärien kirjainten välissä. Niissä kohdissa, joissa sanat ovat loppuneet kesken, tarinaa on täydennetty piirroksin. Mutta suuri tunne tarinan takana välittyy.

Esikoisteokseni on ristiriitaisia tunteita herättävä sikäli, että jos se koskaan näkisi päivänvalon, saattaisin saada plagiointisyytteen. Tarina nimittäin muistuttaa häiritsevän paljon Merja Jalon Nummelan Ponitalli -sarjan erästä kirjaa (jonka nimeä en enää muista), jossa tyttö vuosien unelmoinnin jälkeen saa oman hevosen. Hevonen on ongelmatapaus, mutta monen mutkan kautta pitkäjänteisellä työllä ja runsaalla rakkaudella tyttö voittaa hevosen luottamuksen, ja heistä tulee voittamaton ratsukko.
Oman teokseni tarinan kaari on täsmälleen sama, erittäin paljon lyhyempänä vain. Jopa hevosen nimi taitaa olla sama. Päähenkilön etunimen olen vaihtanut, ja se muistuttaa epäilyttävästi omaa nimeäni.

Kammottavasta tarinavarkaudesta huolimatta luulen kuitenkin, että Merja Jalo antaisi minulle anteeksi, jos teokseni jollain kumman tavalla päätyisi hänen käsiinsä. Varmasti hän ymmärtäisi, että hänen alkuperäistarinansa oli kuin unelmien eliksiiriä raastavan hevoskuumeen kanssa kamppailevalle 8-vuotiaalle heppatytölle. Merja varmasti aavistaisi, että tarinan uudelleenkertominen oli tapani käsitellä mahdotonta toivettani ja elää hetki ulottumatonta unelmaa.

Jo lapsena sanat paperilla olivat minun tapani jäsentää tätä maailmaa.

Erilaisten ryppyisten vihkojen sivuille tallennettiin koko elämäni ja tunneskaalani ikävuosina 13–19. Tunnollisesti kirjasin ylös kaiken kokemani, ihan joka ainoa päivä. Vuosia kestävä jatkokertomukseni dokumentoi kasvuni lapsesta teiniksi ja haparoivat askeleeni kohti aikuisuutta pikkutarkkoina tilannekuvauksina, sanoilla maalattuina maisemina teini-ikäisen maailmasta ja mielestä sekä harkitsemattomina ilon- ja kiukunpurkauksina. Yhtä aikaa kammottavia ja sympaattisia olivat esimerkiksi sanasta sanaan tallennetut ensi opit rakkauden saralta: punakantisen vihon aukeamilta löytyi jokainen dialogi, jonka olin yläasteaikaisen ihastukseni kanssa koulun käytävillä käynyt. Toki keskusteluita oli vain kolme ja ne kaikki liittyivät tupakan pummaamiseen. Mutta olin myös tuskallisen pedantisti kuvaillut kyseisen nuoren miehen äänen säröilyn ja likaiset vaatteet, niin harittavat viiksikarvojen alut kuin korvakorun riipuksen yksityiskohdatkin.

Olen joskus miettinyt, kuinka ehdin muuta tehdäkään kuin kirjoittaa (– ja kyllä todellakin ehdin, kysy vaikka isältäni, jolle olen aiheuttanut aimo tukun harmaita hiuksia). Nimittäin pikkutarkkojen päiväkirjojen lisäksi kätköistäni löytyi sadoittain runoja, novelleja, kolumneja ja niin edelleen. Välillä en ollut malttanut odottaa kotiin pääsyä, vaan ajatuksia oli tallennettu käytettyjen kirjekuorien taustoihin, servetteihin, julisteiden reunoihin ja jopa kertakäyttöasioiden pohjiin.

On kuin noina vuosina maailma olisi vain virrannut lävitseni lyijykynätahroiksi paperille.

Vuosiksi eteenpäin piilotin tuon valtavan sanamassan vintille suuriin laatikoihin, joita sitten raahasin mukanani muutosta toiseen uskaltamatta juurikaan katsoa laatikoiden sisälle. Pidin niitä valtavana aarreaittana ja mahdollisuutena kurkistaa nuoren Janiinan pään ja sydämen sisään.

Kunnes eräänä päivänä tyttäreni oppi lukemaan.

Mieleeni hiipi kammottava ajatus siitä, että hän löytäisi päiväkirjani. Entäpä kun kuolen? Haluaisinko silloin jonkun avaavan nuo pölyiset laatikot ja lukevan teini-ikäisen Janiinan maailmantuskaa?

Niinpä yhtenä sateisena iltapäivänä kiipesin vintille taskulampun kanssa, vedin laatikot ulos häkkivarastosta, levitin vihkokasat vintin betonilattialle ja aloin lukea.

Tuntia myöhemmin olin nähnyt tarpeeksi: kasasin vihot lempeästi mutta päättäväisesti takaisin laatikoihin. Seuraavalla viikolla tuhosin koko kasan, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut. Kaikkia tarinoita ei ole tarkoitettu ikuisiksi.

Mutta sanat eivät ole minua jättäneet. Vielä nykyäänkin tuntemukseni vuotavat parhaiten ulos sormenpäistäni, ja muistot tatuoituvat sydämeeni kirjainten muodossa.

Päädyin kirjoittamaan työkseni. Markkinoinnin ja viestinnän maailmassa olen harrastanut sanallista luovuutta kaupalliset suitset suussa, ja saanut kokeilla mitä erilaisimpia kirjoittamisen muotoja teknisestä kirjoittamisesta strategiamuotoiluun sekä nettipelien ja tv-mainosten käsikirjoittamiseen. Olen haamukirjoittanut isojen yritysten johtajien sanomia, tasapainoillut kriisiviestinnän kapealla ilmaisunuoralla ja nysvännyt merkkimääriä hakukoneoptimoinnin tekstituotannoissa.

Tarinat auttavat meitä liittämään itsemme historiaan. Tyttärelleni kirjoitin viikottain vuoden ajan muistiin hänen lapsuusmuistojaan, jotta pienet vauva-arjen tapahtumat ja tarinat eivät unohtuisi. Jokaiselle kolmesta kummitytöstäni olen kirjoittanut "Näin me tutustuimme – ensimmäinen vuosi kanssasi" -otsakkeella muistiin jokaisen kohtaamisemme heidän elämänsä ensimmäisen vuoden ajalta. Sidotin ne kirjasiksi ja annoin heille 1-vuotislahjaksi.

Tärkeä viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta 2015
kuva: M. Laukkanen
Tarinat elävät minussa. Minuun on sisäänrakennettu unelma kirjan kirjoittamisesta – siis myös sellaisen, joka ei suututa Merja Jaloa. Muutaman kerran olen ollut lähellä ryhtyä toteuttamaan tätä haavetta.

Satumaisin idea oli ehkä salaa lasten huoneita sotkevan Peikkopoikan, sen sisko Ärripurrin ja etanaprinsessa Esmeraldan (joka rakastaa hidasta tangoa) tarina: Tyttäreni ollessa pieni, kerroin hänelle iltaisin spontaaneja "pääsatuja". Nämä sadut saivat sen verran suosiota tyttären kaveripiirissä, että välillä meillä oli isompikin lapsilauma kuulemassa loputtoman Peikkopoika-jatkokertomuksen käänteitä. Päädyin niistä muutaman kirjaamaan ylös. Silloinen työkaverini, joka on taitava kuvittaja, sattumalta sai näitä satuja luettavakseen, ja innostui kuvittamaan Peikkopojan. Hetken leikittelimme ajatuksella satukirjasta. Mutta sitten tapahtui elämä; kollega sai työtarjouksen toisesta kaupungista, minä aloitin opiskelun, ja projekti jäi.

Muutamaa kirjaprojektia fiktiosta faktaan olen harkinnut. Paria omaa ideaa ja paria on minulle tarjottu. Mutta tarina valitsee kertojansa, ja vielä kirjani ei ole löytänyt minua. Vielä.

Koko elämäni olen ollut tarinankertoja. Siinä lienee vastaus kysymykseen, miksi aloin kirjoittaa blogia, kun päätin kiivetä vuorelle.

Kun vuonna 2014 sain päähänpiston kiivetä Mont Blancille (se tarina täällä: Kuinka se alkoikaan..., pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä), lienee kertomani valossa aika luonnollista, että halusin kirjata muistiin matkan lähtöpäätöksestä vuoren huipulle. Silloisen yhtiökumppanini ehdotuksesta pöytälaatikon sijaan päädyin julkaisemaan päiväkirjamaisen tarinani blogina.

Ensimmäisenä Vuorenvalloitus-vuonna vuorikiipeilyhankkeeni kasvoi kaupallisten yhteistyökuvioiden kautta aika paljon päiväkirjaa laajemmaksi kokonaisuudeksi. Se oli upeaa ja hauskaa!

Samalla se oli valtavan opettavaista: se sai minut ensimmäistä kertaa epäilemään itseäni kirjoittajana. Vaikka olin vuosikausia kirjoittanut julkisesti, nyt yhtäkkiä huomasin kokevani painetta kertomani kiinnostavuudesta ja esimerkiksi lukijamääristä: tarinankerronta on raastava laji sensaatiohakuisessa klikkioptimoinnin maailmassa. Varsinkin, kun tarinasi päähenkilönä olet sinä itse. Siihen en ollutkaan tottunut sitten teini-iän päiväkirjojen dramaattisen kerronnan jäätyä taakse.

Onneksi vuoret veivät minut mukanaan ja muistuttivat, että tarina kertoo itsensä. Kirjoittaja on vain sen väline. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö lukijat olisi tärkeitä! Päinvastoin, osa teistä on kulkenut mukanani koko pitkän matkan vuorelta toiselle. Vuoripoluilla usein mielessä häivähtää malttamattomuus päästä kirjaamaan tapahtumia ylös. Silloin en mieti blogin kirjoittamista, vaan kokemusten jakamista ystävien kanssa.

Siksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.
Aamunkajo Monte Rosalla
kuva: M. Laukkanen

maanantai 20. toukokuuta 2019

Huono häviäjä vai vahva kakkonen?

– Minä en vaan halua olla hitaampi, vähemmän vahva ja heikoin lenkki! Äläkä sano, että ei tämä ole kilpailu! Niin on tosi helppo sanoa silloin, kun itse on aina se parempi!

Sanat eivät tule ulos suustani, mutta kaikuvat ajatuksissani niin lujaa, että ihan varmasti kiipeilyparini Heikki kuulee ne. Ja vaikka ei kuulisikaan, hän näkee salamat silmissäni ja arvaa kyllä, mistä on kysymys.

Seuraavaksi Salmisaaren kiipeilykeskuksen naisten pukuhuoneen ovi paukahtaa takanani kiinni, ja vain sekuntia myöhemmin – ehdin juuri ja juuri varmistaa, että pukuhuone on tyhjä – kiipeilykengät iskeytyvät seinään.
Aivoni koettavat piipittää kiukuttelun lapsellisuudesta, mutta olen kuin punaista näkevä härkä. Sisuskaluni kiehuvat kilpailuvietin sytyttämässä laavassa. Valkoisen magnesium-jauheen peittämät ruhjeiset käteni tärisevät, ja kiukun teräväreunainen kaulus kuristaa kurkkua. Romahdan penkille istumaan, suljen silmäni, yritän saada hengityksen tasaantumaan ja kiihtyneen sykkeen laskemaan. Häpeän musta tahmainen öljy sekoittuu vihani laavaan, ja kuumuus sisälläni vain kasvaa. Lopeta, komennan itseäni. Mutta tunne on liian vahva.

Puolisen tuntia aiemmin katselin niska kenossa, kuinka kiipeilyparini ponnisteli ärähtäen viimeiset otteet kiipeilyseinän reitistä. Reitti oli meidän tasoomme nähden haastava, ja päästyään ylös Heikki vilkaisi olkansa yli leveästi virnistäen ja ulvahti voiton merkiksi. Hymyilin takaisin ja huikkasin onnittelut. Heikki laskeutui köyden varaan, ja laskin hänet alas. Hän tuli yhä ponnistuksen jäljiltä hiukan tärisevänä luokseni siirtyäkseen vuorostaan varmistamaan minua. Ilo kaikui hänen äänessään:
– Voi kun olenkin tyytyväinen!

Heikki oli kiivennyt koko treenin ajan hyvin, ja päässyt loppuun asti myös edellisellä reitillä, jolla puolestani minä olin jäänyt kamppailemaan ongelmallisessa kohdassa, jossa ulottuvuuteni ei tahtonut millään riittää.

Nyt olisi taas minun vuoroni.  Ennen liikkeelle lähtöä seisoin seinän edessä ja kävin mielessäni läpi tapaa, jolla Heikki oli sen haasteet ratkaissut. Saatoin ennakoida pari kohtaa, joissa pituuteni ei riittäisi venymään seuraavaan otteeseen, vaan minun pitäisi ratkaista reitti toisin. Alla minulla oli siis jo yksi päätökseen saattamatta jäänyt reitti ja tunsin suorituspaineen vatsanpohjassani, mutta kieltäydyin huomioimasta sitä. Kukapa niitä nyt laskee... paitsi että minä lasken.

Kyynärvarsien tulehduksesta johtuen olin palannut kiipeilyseinälle vasta edellisellä viikolla, kuuden viikon tauon jälkeen. Ensimmäinen kerta oli ollut ankea; kiipeilyhalli oli minulle uusi, ja jokin seinissä tuntui vieraalta. Kädet hikosivat ja lipsuivat – omat varusteet olivat jääneet kotiin ja luistoa estävää magnesium-jauhetta ei ollut saatavilla. Tunnin olin tempoillut seinällä, kunnes lopulta olin hyväksynyt, ettei vain ollut minun päiväni.

Muutamaa päivää myöhemmin olin palannut seinälle, ja tällä kertaa kaikki oli mennyt loistavasti! Ehkäpä mieleni oli tauon aikana työstänyt kiipeilyvalmentajamme Axelin oppeja! Oli kuin olisin oppinut luottamaan jalkoihini ja hyödyntämään kehon painopisteen siirtämistä uudella tavalla. Viimein myös käsivarteni olivat saaneet pitonsa takaisin, ja kiipeäminen ei ollut tuottanut kipua. Mahtava tunne!

...ja vain pari päivää myöhemmin löydän itseni kiehumasta pukuhuoneen penkiltä. Itsesäälin aallokko imaisee minut syövereihinsä:

Sen ymmärrän ja hyväksyn, että punttisalilla Heikin tangossa on aina enemmän – usein kymmeniä kiloja – rautaa. Olen työskennellyt lujasti erityisesti keskikehon kanssa, sillä uskon voivani kompensoida vähäisempää voimaa kehonhallinnalla ja vahvalla corella. Ottaen huomioon, että olen kymmenen senttiä lyhyempi ja melkein kolmekymmentä kiloa kevyempi kuin parini, ovat erot ihan luonnollisia – onhan minulla huomattavasti vähemmän ylös kuljetettavaa vuorella!
Silti jos tutkin syvimpiä tuntojani, on myönnettävä, että aina joskus salaa pikkuisen kutittelee ärsytysnappulaa, kun toinen joka kerta tekee kaksi toistoa enemmän tai lisää painoa viisi kiloa enemmän.

Lenkkipolulla Heikki on nopeampi, olipa kyseessä juoksu tai pyöräily. Intervallilenkit eivät onnistu yhdessä, sillä hänen vauhtinsa on selkeästi minua kovempi. Pitkillä lenkeillä menemme yhteistä tahtia, mutta silloinkin hän on aina puolitoista askelta edellä. Tavallisesti en siihen kiinnitä huomiota, mutta huonona päivänä se tuntuu kuin hän vain juuri ja juuri malttaisi pysytellä tahdissani.

Olen kerta toisensa jälkeen muistuttanut itseäni fyysisten eroavaisuuksien lisäksi hiukan erilaisesta juoksufilosofiastamme: siinä missä Heikki rakastaa vauhtia, minä keskityn sykkeen alhaalla pitämiseen ja vaivattomuuden tunteeseen. Omilla mittareillani mitattuna olen tehnyt hyvää kehitystä.
"Mutta silti..." kuiskaa pieni ääni korvaani: "...oletko treenannut huonommin? Tarkoittaako tämä sitä, että jäät jälkeen rinteelläkin?"

Kiipeilyseinä on paikka, jossa olen välillä onnistunut olemaan se, joka kiipeää ensin haastavan reitin. Olipa kyse tekniikasta tai kehon taipuisuudesta, aina joskus olen saanut olla se, joka viitoittaa tien.

Myönnän, että ensimmäisenä ylös saapumiseen liittyy häivähdys alkukantaista voitonriemua. Väitän myös, että jokainen kilpailuvietillä varustettu ihminen tuntee saman. Voiko tavoitteellista urheilua olla ilman kilpailuviettiä? Eikö juuri kilpailuvietti tuo muassaan sen, että "tarpeeksi hyvä" ei riitä, vaan haluaa olla aina parempi?

Lopulta kuitenkaan kyse ei ole tiimin sisällä voittamisesta. Kaiken edellä sanomani jälkeen olen yhä valmis vänkäämään, etten aktiivisesti kilpaile kiipeilyparini kanssa. Enkä sellaista haluaisi tuoda osaksi suhdettamme. Ensisijainen haluni on aina olla 'parempi kuin minä eilen'.

Mutta supersankarien tiimeissäkin eri sankareilla on omat vahvuutensa. Yleensä väkivahva Captain America johtaa joukot voittoon, mutta joskus myös muurahaisen kokoinen Ant-Man on se, joka pelastaa päivän. Joukkueen yhteiseksi hyödyksihän voitto aina tulee, mutta on vain inhimillistä haluta olla välillä se, jonka supervoima kantaa koko joukkuetta. Se tekee tiiminjäsenestä tarpeellisen ja perustellun osan omaa jengiään.

Havahdun Salmisaaren pukuhuoneessa ajatuksistani. Kiukkuni ei ota laantuakseen, ja itsesäälin aallot loiskivat mielessäni niin korkeina, että pisaroita roiskuu poskille asti. Nousen penkiltä ja yritän siistiä kasvoni peilin edessä: minä en ole niitä elokuvien eteerisiä tyttöjä, joiden itkeskely tarkoittaa yksinäistä kyyneltä, joka helmen lailla vierähtää silmäkulmasta. Olen enemmän sitä "puukonviilloiksi turvonneet silmät, pää täynnä räkää, joka valuu turvonneesta nenästä holtittomasti" -tyyppiä. Nolostuttavan mulkoilun ja paiskomisen lisäksi joudun siis paljastamaan vielä lapsellisen tapani käsitellä näitä negatiivisia tunteita.

Taas tiimi kantaa. Ulko-ovella odottava kiipeilyparini ei katso kasvojani yhtään liian kauaa. Hän halaa rautakangenjäykkää kumppaniaan lohduttavasti, mutta ei sano mitään. Kävelemme autolle, ja hän antaa huomaavaisesti minun ottaa aikani, kunnes saan asiani muotoiltua:

– Minä haluan olla hyvä. Yhtä hyvä kuin sinä. Ilman pilkkuja, sivulauseita tai muttia. Noin yksitoista kuukautta vuodesta treenitulokset ovat ainoa mittari, joka meillä on käytettävissä. Käytämme toisiamme ajokoirien jäniksinä; säntäämme toistemme perään, jotta saavutamme parhaan mahdollisen tuloksen. Sillä tavalla me parannamme suorituksiamme jatkuvasti, emmekä jää mukavuusalueelle. Se on vahvuus ja ilo, mutta miten sen voi tehdä ilman että vertailee? Varsinkin, kun on aina se, joka maaliviivalla näkee toisen kantapäät!

Hetken kuuluu vain auton hurina kiitäessämme kevätillassa. Mailleen painuva aurinko heijastuu meren pinnasta. Kiipeilyparini on pitkään hiljaa ennen kuin vastaa:

– Ensinnäkin, minä en koskaan koe olevani heikomman tai hitaamman kanssa. Minusta me täydennämme toisiamme. Ja rehellisesti sanottuna, mielestäni näkemyksesi on tällä hetkellä hiukan itsesäälin värjäämä. Olet usein päässyt reitin ensin, tai vaikkapa tehnyt enemmän vatsalihasharjoituksia. Fyysiset ominaisuudet ovat mitä ovat. Jos minulla on isommat lihakset ja voimalla saatan kompensoida välillä vaikkapa puuttuvaa tekniikkaa, on sinullakin oma salainen aseesi: taistelutahto. Kun minä putoan seinältä vaikealla reitillä, yritän pari kolme kertaa uudelleen, ja luovutan. Mutta sinä jatkat yrittämistä vielä kauan sen jälkeen, kun minä olen tullut jo alas. Katso nytkin itseäsi: olet ihan mustelmilla, koska taistelit loppuun asti. Itse asiassa en ole viitsinyt tätä kysyä, mutta mitä oikein teit siellä ylhäällä, että sait käsiisi tuollaiset ruhjeet?

Katselen sylissäni lepääviä, kieltämättä aika lailla osumia saaneita kouriani. Minua alkaa nolottaa – ja vähän naurattaa. Katkenneet kynnet, rakot ja hiertymät kämmenissä ymmärrän, mutta miten tosiaan olen onnistunut saamaan haavoja myös kämmenselkiin?

Pienen tempoilun jälkeen tsunami sisälläni alkaa asettua. Auringon sukeltaessa taivaanrannan reunan taakse, sisälläni kiehuva laava on asettunut tummaksi mereksi. Se lainehtii jo hiljaa, mutta aalloissa on yhä ripaus tyytymättömyyden hehkua: vaikka kaiken tämän ymmärrän, ikuisen kakkosen paradoksi ei ratkea.

Kun kiipeää yksin, täyttää, ylittää tai alittaa vain omia, itseen kohdistuvia odotuksiaan. Kun kiipeää tiimissä, kohdistaa itseensä odotuksia, paitsi yksilönä, myös tiimin jäsenenä. Nuo odotukset ja haavekuvat paremmasta itsestä ovat juuri se polttoaine, joka saa minut pyrkimään aina ylemmäs, enemmän ja lujemmin.
Vaikka olisimme paras mahdollinen tiimi, jonka näistä nykyisistä yksilöllisistä ominaisuuksistamme saa muodostettua, silti haluaisin olla ja antaa enemmän. Absurdi ajatus, mutta ehkä se on tämän maailman Ant-Manien taakka; ylläpitää uskoa, että maailman pelastamisessa muurahaisellakin on roolinsa.

Olisikohan helpompaa, jos olisin silloin aikanaan innostunut vaikkapa virkkaamisesta? – Tosin tuskin kunnianhimo on lajista kiinni, eli siinä tapauksessa olohuoneen seinä olisi luultavasti täynnä reikiä virkkuukoukun paiskomisesta!

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Helvetin jääputous! – Kuuden viikon rangaistus

Hypercoldai oli viimeinen jääputous, jonka Dolomiittien jääkiipeilyreissulla kiipesin. Jäljellä oli vielä yksi päivä, jolloin sateista ja sumuista säätä uhmaten ajoimme pienellä autokotterollamme ylös vuorta Cascata dell'Inferno -jääputousta tavoittelemaan. Oppaamme Fabrizio suhtautui koko reissuun epäillen, mutta koska kyseessä oli viimeinen päivämme, päätimme yrittää. Yhdestä asiasta Fabrizio oli kuitenkin täysin ehdoton:
– Jos rinteellä on sumua, me emme mene. Emme lähellekään. Sumussa lumivyöryn vaaraa on mahdoton arvioida.


Alueella edellisenä syksynä riehunut myrsky oli kaatanut ison osan Sottogudan ja sen lähikylien puista. Hävitys oli niin massiivinen, että nyt – monta kuukautta myräkän jälkeen – suurimmat ongelmat eli puut teiltä ja rakennusten päältä oli saatu poistettua, mutta muutoin tuho oli edelleen raivaamatta. Fabrizio kertoi, että alueen asukkaat edelleen miettivät, miten raivaus olisi järkevintä tehdä, ja mitä valtavalle puumäärälle tehtäisiin.

Cascata dell'Infernon lähestymisreitti kulki halki pahasti tuhoutuneen metsäalueen. Puolen tunnin lähestymiseen menikin nyt reilusti enemmän aikaa, kun polun marssimisen sijaan kiipeilimme maailmanloppumaisen apeassa maisemassa maasta juurineen tempautuneiden puunrunkojen yli, ali ja lomista. Näkymä oli kouriintuntuva muistutus luonnonvoimien hirmuisuudesta.

Mutta hävityksen keskeltä löytyi myös kauneutta ja toivoa. Maata peittävien havujen lomasta vuoden ensimmäiset pienet siniset kukkaset työnsivät herkkiä terälehtiään kohti taivasta kuin nyt harmaan pilvipeiton takana piilottelevaa kevätaurinkoa esiin anoen. Kun kyykistyin hipaisemaan sormenpäälläni pientä sitkeää terälehteä, saatoin nähdä pontevat muurahaiset raivaustöissä. Hymyilin valtavan neulasen kanssa kamppailevalle muurahaiselle: jos ihminen olikin luonnon voimannäytteestä lamaantunut, oli luontoäiti tapansa mukaan piilottanut kaaokseen lempeän vihjeen elämän sitkeydestä.


Matkan varrella muutamaan otteeseen tunsin Heikin ja Fabrizion katseen kiinnittyvän minuun normaalia pidemmäksi aikaa, vaikka pyrin piilottamaan kyynärvarsissa polttelevan kivun. Tämä oli viimeinen päivämme, ja luvassa oli tekniikkatreeniä helpolla jääseinällä. Mistään hinnasta en halunnut jättää päivää väliin ja yritin salaa hieroa ja ravistella käsivarsiani helpottaakseni kuumilta puukoniskuilta tuntuvia vihlaisuja.
Mutta jos kiipeilyparini ja oppaani jotain huomasivatkin, kumpikaan ei sanonut mitään, ja sain alahuulta purren vaeltaa kohti viimeistä jääseinäämme. Ehkä vain kuvittelin nuo katseet. Tai ehkä se oli oma epäilykseni, joka kummitteli.


Cascata dell'Inferno poikkesi täysin aiemmin kiipeämistämme jääseinistä. Se ei ollut avoimen kalliojyrkänteen sylkäisemä aggressiivisen näköinen jääkiila. Sen sijaan tämä jääputous oli syvällä havumetsän syleilyssä, kahden kalliojyrkänteen väliin syntyneessä uomassa, joka näytti siltä, että siinä saattoi miltei kuvitella kesäisin ryöppyävän kosken. Fabrizio kuitenkin kertoi, ettei putous ollut jäätynyt joki, vaan uoma oli syntynyt ikijään hankauksesta, sillä varjoisalla rinteellä oleva jääputous vain harvoin suli kokonaan kesälläkään.

Ilman täytti voimakas havumetsän tuoksu. Putouksen molemmilla reunoilla puiden oksat roikkuivat jääuoman yllä kuin vihreä katto. Puusta toiseen putouksen yli pyrähteli lintuja, jotka visersivät varhaisen kevään konserttiaan. Uhmakkaasta nimestään huolimatta putouksen maisema oli lempeä; sekoitus havupuiden vihreää samettia, jäisistä puunjuurista pirskahtelevia vesipisaroita ja kallion lomasta ujosti kurkistelevia kevään versoja.

Harmillisesti yleensä pitkälle kevääseen hyvässä kiipeilykunnossa oleva jääputous oli leudon talven jäljiltä yllättävän suurelta osin sulanut, joten kiivettävää ei olisi kuin muutamia kymmeniä metrejä. Se riittäisi tekniikkaharjoitteluun, ajattelin ja yritin piilottaa itseltäni väkisin mielen laitamille hiipineen huojennuksen tunteen. Käteni olivat todella kipeät, ja kipuaaltojen myötä olin huomannut haluttomuuden valuvan kiipeilykenkiini ja muuttavan ne raskaiksi ja puiden juuriin takertuviksi.

Kyllä varmaan arvaatkin, mihin tämä tarina johtaa: eihän kiipeämisestäni tullut mitään. Yhden köydenmitan jälkeen tunnustin tappioni Fabriziolle ja kerroin kyynärvarsikivuista.

– Tervetuloa kerhoon! Tuo on tavallinen vaiva kiipeilijöillä, opas totesi hymyillen osaaottavasti, ja jatkoi:
– Muista, että se on tulehdus. On erittäin tärkeää, että lepuutat käsiä kunnolla. Useamman viikon.

Kasvoni venähtivät pettymyksestä. Varovaisesti koetin tingata oppaan ohjeita vastaan, sillä olin huolissani vähenevästä harjoitusajasta ja pelkäsin, että tähän asti tehty työ menisi hukkaan. Elbrusille ja Matterhornille lähtöön oli enää muutama kuukausi. Eihän tämä nyt niin paha vaiva ollut!

Fabrizion köyden parissa työskentelevät kädet pysähtyivät. Hän kääntyi puoleeni ja naulasi lähes mustat silmänsä tiukasti silmiini ja antoi minulle tiukan ohjeistuksen, jota Heikki myöhemmin virnistellen kutsui "isälliseksi ryöpytykseksi":
– Suhtaudu siihen vakavasti, ja hoida se kunnolla. Tuo vaiva on siitä hankala, että hetken päästä kipu ei tunnu levossa. Luulet käsien parantuneen ja palaat seinälle. Mutta pienenkin kiipeämisen jälkeen huomaat, että seuraavana päivänä käsivarret ovat entistäkin pahemmassa kunnossa. Eli nyt ainakin kolme viikkoa täyslepoa. Ei käsitreeniä. Etkä myöskään saa kantaa mitään, edes kauppakassia.

Niin minä siirryin sivuun seuraamaan, kuinka miehet kiipesivät seinää edestakaisin rakentaen ja purkaen jääankkureita. Istuin ylhäällä uoman reunalla, söin suklaata, haistelin metsän tuoksuja, katselin lintuja ja lohduttelin itseäni: "Nyt pieni tauko vaan, ja pian kädet ovat taas kunnossa. Enhän minä ole ammattikiipeilijä, ei se minulla viikkokausia kestä."

Mutta yllätys yllätys: Fabrizio oli oikeassa. Seuraavien päivien ajan kyynärvarsien kipu oli niin kova, että söin särkylääkkeitä kuin näkkileipää.
Pari päivää Suomeen palaamisen jälkeen jatkuva polte alkoi hellittää, ja vihlaisut ilmaantuivat vain, kun koetin tehdä käsilläni jotain. Tällä todella tarkoitan," kun koetin tehdä melkein mitä vaan": Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mihin kaikkeen käytät kyynärvarren lihaksia? Kaikki kantaminen, farkun napin sulkeminen, juomalasin kallistaminen, avaimen kääntäminen lukossa, tietokoneella kirjoittaminen – kynällä kirjoittaminen, hitto soikoon! Harvoin sitä tulee ajatelleeksi, kuinka korvaamattomat ja monessa mukana nuo monilla lähes huomaamattomat lihakset ovat.

Pari viikkoa Dolomiiteilta paluun jälkeen tapasimme seinäkiipeilyvalmentajamme Axelin Salmisaaressa boulderoinnin merkeissä. Käsivarsia ei enää särkenyt. Olin varustautunut rannetuilla ja yritin lämmitellä lihakset hyvin. Kyllä minä nyt yhden tunnin pärjäisin.

Mutta boulderointi on armoton laji. Jo muutaman helpon reitin jälkeen kipu palasi. Yritin varovasti hieroa ja ravistella kyynärvarsiani, mutta niiden lihakset olivat täysin voimattomat, ja sormien ote vain ei kertakaikkiaan pitänyt. Nöyryyttävästi jysähdin kerta toisensa jälkeen patjalle selälleni. Kiukku ja yli kahden viikon aikana kasautunut malttamattomuus saivat minut kuitenkin yrittämään yhä uudelleen ja uudelleen.
Lopulta Axel keskeytti puuhani. Ärtymystä nieleskellen, pää kumarassa otin vastaan jo toisen isällisen puhuttelun, tällä kertaa parikymppiseltä seinäkiipeilyn Suomen mestarilta:

– Ymmärrän hyvin, että olet turhautunut. Mutta usko minua: olen itse tehnyt tuon saman virheen, enkä uskonut ketään. Lopputuloksena oli, että parantuminen kesti kuukausia. Teillä ei ole siihen varaa. Nyt on vielä hyvin aikaa tervehtyä, eikä tehty työ ole mennyt hukkaan. Mutta jos pahennat tilannetta, voi olla, että pilaat itseltäsi mahdollisuuden Elbrusilla ja Matterhornilla!

Tällä kertaa minä uskoin... tai no, osan aikaa kyllä Heikki taisi pitää minut kurissa. Mutta minä lepuutin käsiä viikkokausia. Juoksin ja treenasin kaikkea muuta, mutta kädet jätin rauhaan. Kauppaostokset kannoin repussa, käytin rannetukia töissä ja jopa kotona. Heikin kysyessä käsien vointia, vastasin joka kerta:
– Siinähän ne, raahautuvat mukana...

Viimein, vasta noin kuusi viikkoa Dolomiiteilta paluun jälkeen vihlonta oli poissa ja tunsin, että sormeni taas tottelivat. Eikä se tapahtunut yhtään liian aikaisin; nimittäin suuren seikkailumme alkuun on enää reilut kolme kuukautta!
Loppukiri on alkamassa...

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Lumivyöryvaara Hypercoldailla

7.3. Luminen päivä ja oppaan analyysi


Heräsin kellon soittoon aamuviiden aikaan oudon vastentahtoisena. Huolimatta edellisestä lepopäivästä, tunsin itseni väsyneeksi ja kyynärvarsia poltteli. Ulkona oli sumuista. Fabrizio oli varoittanut huononevasta säästä. Tämän päivän lähtöaikaa oli aikaistettu, jotta ehtisimme huonon sään edelle. Mutta taisimme olla jo valmiiksi myöhässä, sillä sadepisarat hakkasivat ikkunaan, ja aamunsarasteisen taivaan sävy ankean harmaa.

Hotellin henkilökunta ei ollut vielä saapunut töihin, kun hiivimme pimeään alakertaan. Pyynnöstä meille oli jätetty keitettyjä kananmunia ja termoskannullinen kahvia aamupalaksi. Ruoka sai energiatasot nousemaan, ja särkylääke vaimensi poltetta käsissä.

Lähtöaika koitti, ja Fabrizion hahmo ilmestyi hotellin etuoven taakse tähyilemään hämärään aulaan. Heilautin kättä oppaalle tervehdykseksi ja päästääkseni hänet sisään tartuin reippaasti ovenkahvaan. Edellisiltana saamieni ohjeiden mukaisesti väänsin vanhaa avainta lukossa... ja naps!

Ällistyneenä nostin avaimen puolikkaan lasioven takana sateessa seisovan Fabrizion silmien eteen. Toinen puoli avainta oli tukevasti lukossa, eli olin onnistunut lukitsemaan meidät sisälle!

Tovia ja pientä hässäkkää myöhemmin olimme löytäneet reitin hotellin suksivaraston kautta takapihalle. Olin Fabrizion rauhoittelusta huolimatta kauhuissani sotkusta, jonka tämä aiheuttaisi, ja vaisuna kömmin auton takapenkille.

Ajo jääkiipeilymatkamme pisimmälle, monireittiselle Hypercoldai-nimiselle jääseinälle kului normaalia hiljaisemmissa merkeissä. Minä märehdin katkennutta avainta takapenkillä, ja miehet tähyilivät huolestuneena säätä. Taivaalta tuli nyt raskasta lumen ja veden sekoitusta, joka ei vähentynyt kuin hiukan ajaessamme ylöspäin. Aina positiivinen Fabriziokaan ei tuntunut kovin optimistiselta, kun saavuimme lähestymisreitin parkkipaikalle:
– Kokeillaan. Mutta varoitan, että lähestyminen on pitkä ja raskas. Vaikka pääsisimme ajoissa perille, voi olla, ettemme pääse kovin pitkälle.

Lähestyminen oli täsmälleen kuten Fabrizio oli sen kuvaillut. Navakassa tuulessa tarvoimme kaksi tuntia jyrkkää ylämäkeä tahmeassa, paikoitellen reiteen asti ulottuvassa hangessa. Sade voimistui ja muuttui lumeksi. Väsyneet jalkani löysivät tasaisen vaellusrytmin, mutta vähän väliä kiehuvat lihakset pakottivat pysähtymään. Puuskutin kuin vanha höyryveturi. Kylmästä tuulesta huolimatta olin hiestä märkä. Silmiin valuva hiki ja lumituisku muuttivat näkyvyyden utuiseksi.
Vuoren kuvetta nouseva vaellusreittimme kääntyi lopulta vuoren sisäreunalla olevaan kurumaiseen halkemaan. Nähdessäni, mihin olimme menossa, toivoin hetken, että vuoren sisällä olisi suojaisampaa. Mutta turhaan. Tuuli vihelsi kurun poikki syösten niskaamme loputtomasti lunta.

Kun lopulta saavutin Fabrizion suuren jääseinän juurella, olin ihan poikki. Toivoin kunnon lepotaukoa. Oppaamme oli kuitenkin selkeästi huolissaan säästä ja hoputti jatkamaan. Ja toisaalta, eipä tuossa viimassa olisi tehnytkään mieli piknikiä ryhtyä rakentamaan.
Hörppäsin nopeasti kupin teetä termoksesta, söin suklaapatukan, pukeuduin kiipeilyvarusteisiin ja koetin sijoittaa tähän odottamaan jäävän reppuni kiveä vasten mahdollisimman suojaan lumipyryltä.

Huonosta säästä huolimatta saatoin enemmänkin aavistaa kuin nähdä, että reitti tulisi olemaan hieno. Monesta osareitistä koostuva matkamme kulkisi valtavan jääkurun reunaa, ja varmistuspisteet olisivat pääosin luonnon jääluolissa. Teknisesti reitti olisi La Spada di Damoclea helpompi, mutta huomattavasti pidempi.

Fabrizio paineli vauhdikkaasti edellä liidaten köyden ensimmäiseen jääluolaan ja rakentaen sitten ankkurin varmistaakseen meitä. Näköyhteyttä oppaaseen ei reittien aikana ollut, ja köyteen takertuva lumi vaikeutti köyttä nykien tapahtuvaa viestimistä. Mutta rutiini oli ehtinyt syntyä, ja reitti kerrallaan kiipesimme ylöspäin. Aloitimme Heikin kanssa rinnakkain mutta seinän jyrkentyessä, minä siirryin Heikin eteen ja kiipeisimme osittain samaa linjaa.

Kolmannen reitin alussa kiipesimme välietappina toimineesta jääluolasta lumimyräkkään pitkin jääseinää, jota pitkin solisi vesi: käytännössä miltei konttasin jäisessä purossa hurjassa viimassa. Työntyessäni ylös vetistä seinää kohti lumimyteriä, en voinut olla miettimättä, millaisen vaatimustason tämä asetti varusteidemme veden- ja tuulenpitävyydelle: kumman tahansa ominaisuuden pettäessä kiipeilijän olotila muuttuisi nopeasti erittäin vaikeaksi!

Neljäs reitti kulki avoimen lumikourun seinämää. Lumipyry oli pahentunut entisestään, ja kourun reunoilta oli alkanut valua lunta; aluksi pieninä pöllähdyksinä, mutta hetken kuluttua se alkoi muuttua lumivyöryä muistuttavaksi tasaiseksi valuvaksi massaksi.
Saapuessani reitin päässä olevaan jääluolaan, köysistä pitelevä Fabrizio totesi vakavana:
– Olen pahoillani, mutta tämä päivä on tässä. Kun Heikki on tullut ylös, lähdemme heti alas. Täällä ei ole turvallista.

En ollut yllättynyt, sillä olosuhteet huononivat nopeasti. Jääkourun reunaa kiivetessäni olin tihenevään tahtiin vilkuillut ylöspäin. Nimittäin taivaalta pyryttävän lumen lisäksi kourun reunoilta syöksähteli niskaamme pyörteileviä pöllähdyksiä lunta tihenevään tahtiin. Kourun keskivaiheilla valui jo tasainen lumivirta alas kourun jäistä pintaa.

Nousun edetessä tauot ylhäältä niskaamme satavien lumipöllähdysten välillä olivat lyhentyneet. Siihen mennessä, kun Heikin kasvot ilmestyivät näkyviin jääseinän hyllyn takaa, vajaat kymmenkunta metriä alapuolellani, pöllähdykset olivat muuttuneet tasaiseksi, jatkuvasti vahvistuvaksi lumiputoukseksi, joka liittyi kourun pohjalla nyt laavamaisesti valuvaan valkoiseen virtaan.

Lumiluolan turvapaikassa vilkuilin levottomana lumivirtaa ja luolan suuta lähestyvää Heikkiä. Hän olisi pian täällä, mutta edessä oli vielä paluumatka. Fabrizio oli jo siirtänyt Heikin varmistamisen minulle ja ryhtynyt kiireesti valmistelemaan laskeutumista.

Tuuli ulvoi kovaäänisesti ja otti sointiinsa lisävihellyksen valtavan jääkourun reunoista. Lumi ryöppysi ohitseni nyt lähes katkeamattomana virtana. Luolan kattolipan alta tarkastelin yläpuoleltamme ilmaan valuvaa kuin tanssien tuulessa pyörteilevää lumipilveä. Heikki nousi viimeiset metrit luolaan silmät suorituksen onnistumisesta säihkyen. Hänkin oli oivaltanut tilanteen ja ei hämmästynyt, kun sai Fabriziolta tiukan ohjeistuksen:
– Tankkaa nopeasti teetä ja suklaata. Meidän pitää lähteä alas välittömästi.

Jääluolassa, kallion reunan alla, oli tuulensuojaista ja jopa lämpöisen tuntuista. Suussani makean teen ja suklaan aromit ja veressäni mahtavan nousuelämyksen kutina. Olisi ollut helppo unohtua vain ihailemaan aavemaista ja hiukan pelottavaa näkymää. Pyörteilevä lumi vangitsi huomioni samalla tavalla kuin nuotion liekit. Myös Heikki tuijotti näkymää haltioissaan, ja lausui sitten ääneen kysymyksen, joka oli minunkin mieleni reunoilla leijunut:
– Mikä on lumivyöryn raja?

Fabrizion nopeasti työskentelevät kädet pysähtyivät, hän suoristi selkänsä ja katsoi meihin.

– Kyllä tuo on lumivyöry, tosin pienehkö sellainen. Pääsemme laskeutumaan turvallisesti, kun pysymme seinän reunassa, teemme yhteistyötä ja toimimme ripeästi.

Tässä näkymä jääluolasta:


Oppaamme ohjeisti meidät laskeutumiseen, ja hetkeäkään hukkaamatta lähti matkaan kadoten pian jääseinämän hyllyn taakse. Hetken kuluttua köyttä pitkin tuli merkki, joka kertoi, että oli minun vuoroni. Asettauduin luolan suuaukolle, selkä menosuuntaan päin ja takaparin lähdin astelemaan alaspäin.

Uskomaton hetki! Kuinka voisin kuvailla, miltä tuntuu kulkea köysistössä takaperin ja samalla nähdä, kuinka yläpuolelta lumi ryöppyää lumikourun reunan yli ja jatkaa matkaansa koskena kohti laaksoa? Virtaus oli kevyt, mutta oli helppo aavistaa, millainen voima siinä olisi, jos sen massa kasvaisi.

Jännitys kohisi suonissa samaa tahtia nilkoissani pyörteilevän valkoisen joen kanssa. Yläpuoleltani kourun reunalta satoi jatkuvasti lisää lunta niskaani. Kuitenkin reitilläni kourun laidassa valuva virtaus oli enemmänkin tuulen ja kourun keskivaiheilla kulkevan, isomman virtauksen voimasta pöllyävää vaahtoa – ei mukaansa tempaavaa massaa – joten tunsin tilanteen olevan hallinnassa. Lumen liike kuitenkin tempoi laskeutumisköysiä, ja koska valkoinen joki oli peittänyt alleen jääpinnan, askelissaan sai olla tarkkana, ettei kaatuisi.

Saavutin varsin nopeasti Fabrizion, joka siirsi Heikin varmistamisen minulle ja ryhtyi taas välittömästi valmistelemaan seuraavaa laskeutumista, jossa kulkisimme vetisen jääseinän yli, nyt toiseen suuntaan. Turhia ei puhuttu, vaan työskentelimme tehokkaasti. Heti lumisen Heikin saavutettua meidät ja kytkeydyttyä varmistusankkuriin, Fabrizio yritti vetää varmistusköyden alas, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa.

Mutta köysi ei totellutkaan.

Siinä me seisoimme, kaikki kolme kiinni samassa ankkurissa kapealla, avoimella hyllyllä, ja yläpuolelta valui jatkuvasti lunta niskaamme. Tuuli pyörteili ja ulisi ympärillämme, kun Fabrizio tempoi kaikin voimin köyttä, jotta se irtoaisi jääluolan varmistuspisteestä (jääruuvithan viimeinen kiipeilijä, eli Heikki, oli tuonut muassaan).

Mutta köysi oli jumissa.
Fabrizio heittäytyi köyden varaan koko painollaan repäistäkseen sen irti, mutta turhaan. Köysi venyi joustovaransa verran, mutta tempaisi sitten oppaamme takaisin ylös. Koska olimme ahtaasti pienellä jäähyllyllä, Fabrizio paiskautui minua vasten koko painollaan. Onneksi olin varautunut, ja onnistuin väistämään jäärautoja ja pitämään omien rautojen kärjet tiukasti hyllyn reunassa.


Taisto jatkui. Lopulta kaikki kolme temmoimme köyttä irti koko painollamme, mutta turhaan. Olin jo huolissani, joutuisiko oppaamme palaamaan ylös, alati kiihtyvän lumipöyrteilyn joukossa. Mutta sitten Fabrizio kaivoi esiin pienen mekaanisen laitteen (en millään muista, mikä se oli), jonka avulla hän sai vielä vipuvoimaa köyden irrotukseen. Nyt parin yrityksen jälkeen, köysi löystyi! Mikä ikinä sitä olikaan ylhäällä pidellyt, antoi myöden, ja kuin raivokas merikäärme, köysi syöksyi luoksemme halki lumivirran.

Juhlaan ei ollut aikaa, vaan Fabrizio lähti välittömästi seuraavalle etapille. Jyrkän laskeutumismatkan ja oppaamme nopean liikkumisen vuoksi tempauduin voimakkaasti köyden suuntaan. Olin nimittäin köysistössä Fabrizion jälkeen toisena, jolloin hänen painonsa veti minua alaspäin. Vaikka olin tiukasti jääankkurissa kiinni, tartuin ankkuriköyteen ja roikuin köydestä täysin voimin, jotta vetävä paino ei olisi nykäissyt minua pois hyllyltä retkottamaan köysien varaan.

Nyt olimme Heikin kanssa kahdestaan jäähyllyllä. Lumen virratessa nyt katkeamattomana ryöppynä niskaamme jääkourun reunalta ja minun rehkahdellessa köyden nykäisyjen varassa, aloimme kuin yhteisestä sopimuksesta nauraa.

– Mikä ihme meitä oikein vaivaa? Voisimme yhtä hyvin viettää lomaa aurinkotuolissa! Mutta me valitsimme tämän! hihitin silmät naurun kyynelissä, taistellessani köydessä laskeutuvan Fabrizion tempoiluja vastaan.

Onnistuimme tallentamaan pienen pätkän tuota hetkeä. Ehkä se olisi kaikessa hölmöydessään parempi jättää kotiarkistoihin. Mutta samaan aikaan minusta se kertoo osuvasti tilanteen absurdiudesta, joten laitan tähän (pahoittelut kiroilustani, Heikkihän sen sijaan imitoi Rocky-elokuvasta tuttua "Adrian!"-huutoa, mikä on tiimimme sisäpiirivitsi):




Hetken kuluttua terävä nykäisy köydestä kertoi, että oli minun vuoroni edestä. Edelleen virnistellen, irrotin kohmeisilla sormillani tempoilevan köyteni ankkurista ja lähdin laskeutumaan.

Lumivirran vaikutus väheni alaspäin edettäessä, ja kaksi viimeistä köydenmittaa sujuivat helposti. Heti alas päästyämme kahlasimme nopeasti paikkaan, jossa varusteemme olivat lumeen hautautuneena. Onneksi kuitenkin paikka oli hyvin merkitty, ja kaikki löytyi pienellä kaivelulla lumen alta.

– Nyt lähtekää vauhdilla alas! Niin nopeasti kuin vain turvallisesti pääsette! hoputti Fabrizio ja päättäväisesti torjui kaiken tarjoamamme avun köysien pakkaamisessa. Vaikka oppaamme oli aiemmin todennut, että suuren lumivyöryn vaaraa täällä ei ollut, oli hänellä selvästi kiire saada meidät mahdollisimman nopeasti alas vuorelta.
Niin me kompuroimme puolijuoksua uupunein koivin alamäkeä reisiin asti upottavassa hangessa.

Hetken kuluttua tottuneesti hangessa harppova Fabrizio saavutti meidät.
Hiljalleen viheltävä tuuli vaimeni, lumipyry asettui leijaileviksi hahtuviksi ja pian edelleen vedeksi. Fabrizion hartiat rentoutuivat. Reilun tunnin jälkeen saavumme laskettelureitin reunaan. Kun vesisateessa rämmimme loppumatkan sohjoista rinnettä alas laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme, tuntuvat aiemmat tunnit oudon etäisiltä.

Vain puoli tuntia myöhemmin istuimme hiihtomajalla edessämme lämmin lautasellinen höyryävää pastaa. Ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin ei kuulunut muuta kuin aterinten vauhdikas kilinä. Lapioin ruokaa suuhuni sellaisella intensiteetillä, että mielessä kävi arvaus, kuinkahan pahasta lautasen kiille on ruoansulatukselle.

Syödessäni mietiskelin Fabriziota, joka oli näyttäytynyt minulle tällä reissulla uudessa valossa. Mont Blanc -talvikiipeilyreissun jälkeen pidin hänestä; hyväntuulisuudesta, vahvasta ammattitaidosta yhdistettynä rentoon asenteeseen ja pulppuilevaan nauruun. Mutta myönnettäköön, että hiukan jossain vaiheessa pohdin, mahtaisiko Fabriziosta tarpeen tullen irrota riittävästi auktoriteettia.
Jos tuota olin jossain vaiheessa epäillytkin, nyt jokainen huolen häivä oli poissa ja olin entistä tyytyväisempi siihen, että oppaamme on hauskaa seuraa ja huomioiva ryhmänjäsen. Tiesin nyt, että hän ottaa selkeästi vahvan johtajan roolin ja tiukassa paikassa kuri on sotilaallinen. Se luo turvaa ja tiedän voivani luottaa häneen aina.

Pahimman nälän laannuttua ja lämmön hiivittyä takaisin ihon alle, Heikki nojautui taaksepäin ja kysyi Fabriziolta palautetta suorituksemme. Olimme nyt kolme päivää kiivenneet yhdessä. Oppaamme osaisi jo varmasti sanoa jotain siitä, miten toivottomina tapauksina hän meitä Elbrusin ja Matterhornin yhdistelmän suhteen piti. Fabrizio silmäili meitä hetken mietteliäänä ja antoi sitten analyysinsa:

– Te olette nopeita, sekä oppimaan että liikkumaan. Tänään teimme kahdessa tunnissa lähestymismatkan. Vain viime viikolla olin täällä ryhmän kanssa, jolta lähestyminen vei kaksinkertaisen ajan. Nopeus ei ole yksiselitteinen asia kiipeilyssä, mutta kertoo tässä tapauksessa siitä, että kumpikin on hyvässä kunnossa. Olette tehneet lujasti töitä ja sen huomaa! 
Olette erilaisia vahvuuksiltanne ja heikkouksiltanne, mutta se on luonnollista. Te myös etenette tehokkaasti seinällä. Tekniikassa on tietysti vielä paljon opeteltavaa, mutta siksihän me olemme täällä! 
Ja muistakaa: Matterhorn ei ole jääkiipeilyä eikä reittimme valtavan tekninen. Tämän harjoittelun tarkoitus on Matterhornin näkökulmasta lähinnä ollut lisätä varmuutta ja vahvistaa itseluottamusta ilmavissa paikoissa ja haastavissa tilanteissa. Jää- ja kalliokiipeily ovat monessakin mielessä ongelmanratkaisua, jotka vaativat kylmäpäisyyttä. On hienoa huomata, että toimitte rauhallisesti ja tiiminä myös haastavissa tilanteissa.
Harjoitteluaikaa on vielä hyvin jäljellä, ja kesällähän treenaamme yhdessä kalliokiipeilyä. Kun Elbrusin ja Matterhornin aika koittaa, sanoisin, että suurin uhka onnistumiselle on molempien vuorten haastavat sääolosuhteet. Mutta kyllä te olette valmiita!
Onnellisuus ja ylpeys ryöppysivät halki väsyneen kehoni kuin kohiseva koski. Siinä vuoristomajan kahvilan hälinän keskellä, unohdin märät vaatteet, särkevät käsivarret ja vuotavan nenän. Siinä hetkessä ymmärsin, kuinka olin – salaa jopa itseltäni – epäillyt, olisiko minusta tähän. Huolimatta viime kuukausien aikana tehdystä työstä, edelleen epäilyksen varjot olivat kurkkineet olkapään takaa ja aiemmat epäonnistumiset Elbrusilta ja Kilimanjarolta kummitelleet jossain mieleni laitamilla.
Aina ajatellessani suunnitteilla olevaa Elbrusin pohjoisreitin ja Matterhornin yhdistelmää, ajatuksissani oli kaikunut Fabrizion varovainen "We can try." -arvio.
Monta mutkaa olisi vielä edessä ja paljon työtä tehtävänä, mutta nyt tiesin, että oppaamme uskoi meidän pystyvän siihen. Miksi siis minäkin en uskoisi? Tiesin poskieni punastuvan, ja käänsin katseeni, kun pikkuisen nolosti tunsin silmieni kyyneltyvän ilosta. Mylläkkä sisälläni taisi näkyä kasvoillani ja luulen, etten ollut yksin, sillä Heikki tarttui käteeni ja puristi sitä, kun Fabrizio päätti analyysinsa:

– You are tough guys. I am happy to climb with you!

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Kaksi asiaa, jotka on hyvä ymmärtää, kun istut italialaisen kyytiin vuoristotiellä

6.3. Henkeäsalpaava haastattelu serpentiinitiellä ja syntymäpäivän välitilinpäätös


Kun olin lapsi, menimme isän kaverin nelikymppisille. Lahjaksi vietiin kävelykeppi, jossa oli kilikello ja varteen piilotettu taskumatti. Aikuisten mielestä lahja oli ratkiriemukkaan hauska. Mutta muistan itse kummastelleeni, että mikä siinä niin nauratti: kyllähän oli jo korkea aika, että NOIN VANHA saisi kävelykepin! Olihan päivänsankari melkein yhtä vanha kuin muori (äidinäitini), joka oli ikiaikainen kuin taivas – hänellähän
 oli paplarit ja tukisukkahousutkin. (Nyt jälkikäteen laskettuna, muori oli noihin aikoihin viisissäkymmenissä.) 
Ikäkysymykset pohdituttivat myös 2,5 vuotta minua nuorempaa sisartani, joka tuolla noin sata vuotta (eli vähän reilun tunnin) kestävällä automatkalla isän kaverin juhliin tiedusteli varovasti:
– Isä, oliko silloin polkupyöriä, kun sinä olit pieni?

Isä nauroi niin, että ajoi melkein ojaan, ja minä en yhtään ymmärtänyt, miksi. Päättelin lopulta, että kun tulee NOIN VANHAKSI, elämä on niin tylsää, että pitää nauraa vähän kaikelle, mitä lapset sanovat, jotta edes joskus olisi kivaa.


Juuri oikean ikäinen jääluolassa
kuva: Heikki

Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuun, ja kylläpä minua kolotti! Tosin en tunnistanut tuskaisessa kehossani mitään vanhuuden vihlonnaksi nimettävissä olevaa: musta silmä oli saatu jäähakun perästä, kuumottavat pohkeet ja pakarat sekä vihlovat kyynärvarret eräästä elämäni huippuhetkien joukkoon lukeutuvista taisteluista La Spada di Damocle -jääputouksen seinällä (tarina täällä: Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä).

Makasin hetken vällyjen lämpöisessä sylissä ja katselin ikkunasta aukeavaa vuoristokylämaisemaa. Muutamia vuosia sitten eräs asiakkaani (mainostoimistoajoiltani) totesi halatessani kyyneleet silmissä haikeat heiheit hänen eläkkeelle siirtymiskahvituksensa päätteeksi:
– Janiina, muista, että kun elää jatkuvasti elämänsä parasta aikaa, on aina juuri oikean ikäinen!

Se on ollut eräs parhaista koskaan saamistani neuvoista, ja sen mukaisesti olen yrittänyt elämääni elää:
lykkäämättä yhtään seikkailua tuonnemmaksi, tarttuen työtä pelkäämättä mahdollisuuksiin, avaten ovia, joiden takana olevasta minulla ei ole ollut aavistustakaan ja ympäröiden itseni ihmisillä, joita arvostan.
Ja kyllä olenkin saanut osakseni onnea! En aina sellaista onnea, jota osasin odottaa, sillä joskus – tai oikeastaan varsin usein – asiat eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan. Silti juuri nyt en saattanut muistaa yhtään "Jos vain olisin..." -ajatusta. Välillä polkuni on polveillut kauaskin päätieltä, mutta aina olen löytänyt eteenpäin. Jälkikäteen tarkasteltuna, röyhelöistä huolimatta, voisi melkein reittini kaarteista ja suunnassa löytää jonkinlaista johdonmukaisuutta.
Olen myös oppinut, että se mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, ovat kovin usein kaksi aivan eri asiaa. Ja sen, että "asioilla on tapana järjestyä" on suuri valhe. Itsestään ei tapahdu mitään, vaan asiat järjestyvät niille, jotka järjestävät ne.

Ikkunaverhon reunan takaa karkasi valonsäde kutittamaan nenänpäätäni merkiksi, että pieni onnellinen välitilinpäätökseni päättymässä ja aamiaisaika alkamassa.

Välipäivä kiipeilystä tuli todella tarpeeseen, sillä edellisen päivän rutistus La Spada di Damocle -jääputouksella tuntui kaikkialla kehossa. Yllätyinkin, kun aamupalan jälkeen oppaamme Fabrizio kaartoi pihaan pikkuruisella autolla.
Kiipeämään ei kuitenkaan oltu menossa, vaan kiipeilyparini Heikki oli Fabrizion avustuksella järjestänyt meille lepopäiväksi ohjelmaa. Antaessaan minulle onnitteluhalauksen oppaamme virnisteli hellyyttävästi kuin pikkupoika, tuskin kyeten pitämään salaisuutta enää hetkeäkään.

Automatkalla vielä tuntemattomaan kohteeseen tenttasimme Fabriziota hänen omasta kiipeilystään ja siihen kohdistuvasta intohimosta. Siinä pienessä autonkotterossa jyrkillä vuoristoteillä vauhdikkaasti kaasutellessamme opin myös kaksi hiukan kuumottavaa asiaa italialaisesta kommunikaatiosta:

1. Italialaiset puhuvat käsillään paljon, melkein yhtä paljon kuin suullaan. Mutta, kun aihe on intohimoa herättävä, käsillä puhumisen osuus kommunikaatiosta kasvaa jopa kuultavaa puhetta suuremmaksi.
2. Autolla ajaminen – edes jyrkällä serpentiinitiellä – ei vaikuta millään tavalla vähentävästi edellä mainittuun ominaisuuteen.

Leppoisan ja aurinkoisen oppaamme äänessä kaikuva rakkaus vuoria kohtaan oli pysäyttävää:
– Muutin tähän kylään asumaan, jotta olisin mahdollisimman keskellä alueen kaikkia kiipeilyreittejä. Joskus sellaisina kesäpäivinä, kun asiakastyöt loppuvat ajoissa, voi olla jäljellä vielä vähän valoisaa aikaa. Silloin ehdin päivän päätteeksi seinälle.

Kiivettyään asiakkaiden kanssa koko päivän, Fabrizio siis vielä painelee oman kiipeilynsä pariin!

Fabrizio tuntui hetkeksi kadonneen ajatuksiinsa, ehkä haaveilemaan. Tuijotin vaihdekepiltä ilmaan penkkien väliin noussutta ja siihen unohtunutta kättä ja mietin, kauanko hän voisi vielä katsoa sivuikkunasta ulos ennenkuin auto suistuisi tieltä. Mutta vaikka mies näytti olevan ihan muissa maailmoissa, toinen käsi pyöritti rattia rallikuskin varmuudella.

Ylämäessä meidät  kurvissa vauhdikkaasti ohittava auto irrotti Fabriziolta laulavan tulvan sanoja, jotka jopa kieltä (yleisimpiä pitsantäytteitä lukuunottamatta) tuntemattomalle aukenivat selvästi kirosanoiksi. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei miestä harmittanut riskialtis ohitus huonon näkyvyyden alueella. Kyseessä taisi olla vain yleisesti ottaen ohittamisen italialaisen itsetunnolle aiheuttama tölväys.
Fabrizio opastaa Heikkiä jääankkurin rakentamisessa

Fabrizion oma intohimo kohdistuu nimenomaan kalliokiipeilyyn, ja mies puhui pitkästi harjoittelustaan:
Fabrizio jääseinällä
– Olen aika itseoppinut kiipeilyn suhteen. Olen aina kiivennyt ulkona, ja vasta ihan viime vuosina alkanut kiivetä muovilla (kesti hetken, että ymmärsin viittauksen muoviin tarkoittavan sisäkiipeilyä, kirj. huom). Mutta se on oikeastaan ainoa tapa tulla teknisesti paremmaksi hallituissa olosuhteissa. Ulkona kiipeilysuoritukseen vaikuttaa aina niin moni asia, että on välillä todella vaikea sanoa, onko teknisesti tullut paremmaksi, vai vaikuttivatko olosuhteet suorituksen onnistumiseen. "Muovilla" kiivetessä olosuhteet pystyy aika pitkälti vakioimaan, ja siten on helpompi seurata omaa kehitystään.

Vuoristo-oppaan työ on Fabriziolle tavallaan itsestäänselvyys ja ainoa looginen polku elannon hankkimiseen. Vuosien mittaan hän on myös hankkinut täydentäviä koulutuksia, jotta voi toimia myös muun muassa off-piste (eli kunnostettujen laskettelurinteiden ulkopuolisten, ns. luonnonrinteiden) lasketteluoppaana. Seuraavaksi mies suunnittelee hiihto-opettajan tutkintoa:

– Minua eivät oikeastaan alunperin laskettelu tai hiihtäminen juurikaan kiinnostaneet. Ne ovat tulleet hiukan "pakosta" mukaan, sillä vuoristo-oppaan työportfolio muodostuu monenlaisista töistä. Jotta pystyy elättämään itsensä tällä työllä, pitää olla todella monipuolinen.


Asiakkaista kysyttäessä Fabrizio hymyili varovasti ja katsoi minua tutkivasti peruutuspeilin kautta – niin kauan, että melkein haukoin henkeä: mutta en katseen intensiivisyyden vuoksi, vaan koska vain amerikkalaisissa draamasarjoissa autoa ajetaan katsomatta tuulilasin läpi.
Näin jo Heikin käsien värähtävän kohti rattia tien reunan lähestyessä – mutta ilmeisesti jokainen mutka oli sen verran syvällä oppaamme selkärangassa, että rennolla otteella Fabrizio taas nykäisi ratin oikealle juuri oikealla hetkellä. Renkaiden ulvahduksen jälkeen olimme takaisin tien oikeassa laidassa, hengitykseni palasi normaaliksi ja saatoin keskittyä Fabrizion vastaukseen:

– Asiakkaat ovat, ikävä kyllä, yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka eivät välitä vuorista tai kiipeilystä. Usein he lähinnä haluavat "raksittaa unelmiensa listaa".  He haluavat huipulle ja takaisin mahdollisimman nopeasti ja helposti, eivätkä ole kiinnostuneita oppimaan tai ymmärtämään luontoa tai tätä lajia.

Kysyin, milloin Fabrizio nauttii työstään, ja hän hiljeni hetkeksi. Kurvatessaan pienen kylän päätien varressa olevalle bussipysäkille hän summasi:

– Tavoitteellinen tekeminen on merkityksellistä. Esimerkiksi teillä on tavoite ja teette tosissanne töitä sen eteen. Ette ainoastaan päästäksenne käymään huipulla, vaan saavuttaaksenne riittävän kunnon ja oppiaksenne ne taidot, joita vuoren huipulle pääseminen vaatii. Silloin kiipeäminen yhdessä on hauskaa ja antoisaa myös minulle!
Arvaa, kumpi kuvan menopeleistä on automme?


Keskustelu päättyi, ja oppaamme hätisteli meidät linja-autoon, jolla jatkoimme (melkoisen paljon tasaisempaa tahtia) vielä viitisentoista minuuttia läheiseen kylään.
Idyllisestä kylästä löytyi kylpylä, jossa vaihdoimme päiväksi ulkovaatteet uimapukuun ja kylpytakkiin, ja nautimme ohi lipuvista tunneista vailla aikataulua ja kiirettä: lilluimme autuaana vuoripurojen vesissä, rentouduimme saunoissa, otimme päiväunet keinuvissa lepotuoleissa, torkuimme hierojan pöydällä ja söimme vatsantäydeltä paikallisten tuottajien herkkuja.

Tuo hemmottelu olisi ollut missä tahansa tilanteessa taivaallisen nautittavaa, mutta erityisesti nyt, kun uupuneet lihakset kiristelivät ihon alla, oli kylpylä täydellinen hemmottelu- ja palautumiskokemus.

Kun illan pimetessä palasimme hotellille, huoneemme sängyllä odotti vielä yksi yllätys: hurmaava syntymäpäiväpaketti ja suloinen onnittelukortti hotellin henkilökunnalta! Hyväntahtoinen ja huomioiva ele sai silmäkulmat kostumaan, ja minut tuntemaan, että tuskin maltoin odottaa – en vain huomisen jääkiipeilyhaastetta – vaan kaikkea, mitä tulevaisuudella on minulle annettavana.

Uuden vuosikymmenen ensimmäisen päiväni iltana tiesin, että olen sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa ja valmiimpi uusiin seikkailuihin kuin koskaan, rinnallani paras mahdollinen elämänkumppani ja kotona terveet, upeat lapset.
Jos joku ryppy silmäkulmasta katoaisi, ei se nyt varsinaisesti haittaisikaan, mutta yhdestäkään vuodesta en luopuisi. Vaikka jonkun päivän jostain välistä saattaisin unohtaakin, yhtään kokemusta en antaisi pois, yhtään askelta en astuisi taaksepäin.
Polkuni mutkista jokainen on minulle rakas, sillä ne olivat tuoneet minut tänne. Enkä sänkyyn kömpiessäni saattanut keksiä paikkaa, jossa olisin ollut mieluummin!


tiistai 26. maaliskuuta 2019

Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä

5.3. La Spada di Damocle

Janiina Kauppinen Dolomiiteilla
Toisen reitin maaliintulo
kuva: Fabrizio Della Rossa

Aamuaurinko oli jo korkealla, kun pysäköimme pikkuruisen menopelimme laskettelukeskuksen parkkipaikan takakulmaan piiloon.
– Vuoristo-oppaat saavat pysäköidä näillä paikoilla ilmaiseksi, mutta eihän kukaan tunnista tätä autoa, kiipeilyoppaamme Fabrizio harmitteli.

Tavallisesti aurinkoisen Fabrizion leuan tiukka kulma taisi olla pysäköintilupaa laajempi asia, sillä mies oli aamulla saanut kaksi puhelua: vakuutusyhtiöltä kielteisen päätöksen jokeen pudonneen pakettiautonsa korvaamisesta sekä korjaamolta tiedon, että ylös hinattu pakettiauto oli korjauskelvoton. Noiden puheluiden myötä Fabrizion suunnitelma tämän kevään kuukauden kiipeilymatkasta Himalajalle haihtui savuna ilmaan. Vatsani puristui sykkyrälle katsoessani hänen sisällään selvästi aaltoilevaa pettymystä, ja muistin oman pitkään kestäneen harmistukseni Elbrus-paluun siirtymästä. Mieli myötätunnosta vaisuna asettauduin paikalleni Fabrizion taakse pienessä jonossamme, ja aloitimme taipaleen ohi laskettelurinteiden ja ylös metsäistä vuorenrinnettä.

Edellisen päivän kiipeilyn tuoma väsymys tuntui yllättävän voimakkaana. Jäähakusta saanut silmänympärykseni oli yön aikana mustunut ja turvonnut lisää, ja se tykytti ärhäkästi. Kyynärvarsia särki ja pohkeita jomotti. Jo parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen jalat tuntuivat uupuneilta ja reidet hapottivat. Onneksi Heikki raportoi ääneen samansuuntaisia tuntemuksia, joten pian päädyimme naureskelemaan, kuinka "tässä me suuret vuorenvalloittajat nyyhkimme alle tunnin lähestymisen puolimatkassa". Lohtua toi kokemuksesta tullut oppi, että aina vaelluksen ensimmäinen tunti on erityisen raskas. Sitten keho tottuu liikkeeseen, ikäänkuin se löytäisi vaellusrytmin, ja meno helpottuu. Tietysti tilanne oli nyt hiukan eri liikkuessamme matalalla (vain hiukan yli 2000 metriä) ja lähestyessämme vajaan tunnin päässä olevaa jääseinää kuin silloin, kun pyrimme kohti vuoren huippua, jolloin lähestyminen on Alpeillakin vähintään päivän mittainen yleensä Alppien ulkopuolella useita päiviä, ja Himalajalla jopa viikkoja. Mutta joskus mikä tahansa selitys kelpaa. :)

Hiukan huolestuneena katselin ylös, missä kaukana puiden latvojen yläpuolella näkyi kohteemme: kolme toinen toistaan korkeampaa jääputousta, jotka syöksyivät varjoisasta kallioseinämästä uhmakkaina ja hiukan pelottavina. Salaperäisyydessään ne näyttivät kuin satujen hopeanhohtoinen jäävelho olisi ne taikasauvastaan siihen syössyt. Putouksista suurin, noin 130–140 vertikaalisen metrin monireittinen La Spada di Damocle (Damokleen miekka), olisi kohteemme tänään.

Tiedäthän tarinan Damokleesta?
Rakastan mytologioita ja lapsena olen lukenut erityisen paljon kreikan mytologiaa. Damokles on kreikan mytologian hahmo, Sisilian tyranni Dionysioksen hovimies, joka mielisteli hallitsijaa ihailemalla tämän rikkauksia sekä valtaa. Dionysios yllätti hovimiehen ehdottamalla paikkojen vaihtoa päivän ajaksi. Damokles tarttui tarjoukseen innolla ja nautti täysin rinnoin päivästään hallitsijana. Päivä päättyi juhlaillalliseen, jonka aikana Damokles yllättäen huomasi, että kuninkaan istuimen yläpuolella roikkui valtava miekka, vain hevosen jouhen varassa. Hän pelästyi suuresti ja halusi heti palata entiseen rooliinsa ja luopua hallitsijan vallasta.
Tarina kertoo siis vallan ja vastuun symbioosista, sekä huipulla olemisen yksinäisyydestä. Tarinan miekka edustaa tuhoa, joka aina riippuu vain yhden langan varassa valtaa pitävän yllä.

Siellä se näkyy jo!
Ei siis ihme, että kauniin lumisen metsän halki kulkiessamme upposin ajatuksiini. Kahlatessamme ylämäkeen polveen ulottuvassa hangessa suurissa ylävuoristokengissä, eksyin ajatuksissani kohta edessä olevan jääputouksen mystiikkaan. En ollut ainoa, jonka metsä vapautti muista mietteistä. Huomasin edessäni kulkevan Fabrizion hartioiden kaaren rentoutuvan askel askeleelta, ja takanani Heikki hyräili itsekseen. Onnellisuuden ja jännittyneen odotuksen aallot hyökyvät pienen ryhmämme yli ja saivat painavat kengät nousemaan kevyemmin upottavassa lumessa.

Saavuimme kallion juurelle ja jääputous nousi yläpuolellemme niin uhkeana, ettei sen yläosaa voinut enää nähdä. Emme olleet ensimmäisenä paikalla, vaan suuren jääseinän eri laidoilla työskenteli jo kaksi kiipeilyparia. Seinän koosta ja jään ääneneristysominaisuuksista kertoo se, että toisen parin alas varmistamaan jäänyt kiipeilijä kaivoi hetken kuluttua pirisevän puhelimen taskustaan. Soittaja oli hänen hetki sitten jääseinän polveilevaan maastoon noussut kiipeilyparinsa, joka soitti kertoakseen, että oli ensimmäisen reitin suorittanut ja valmis varmistamaan perässä seuraavaa paria. Huuto ei riittänyt kantamaan sanomaa edes ensimmäisen osuuden mittaa. Vaikka tuossa hetkessä asia vähän nauratti, tulisimme vielä saamaan tästä varsin kouriintuntuvan opin.

Odottelimme alhaalla muiden kiipeilijöiden pääsyä riittävän kauas ylös, jotta reitti vapautuisi, kun huomioni kiinnittyi toisen parin naiskiipeilijään. Hän reuhtoi seinällä turhautuneena, itkuisena ja pudotteli jatkuvasti suuria jääkimpaleita.
Fabrizio totesi hetken naista seurattuaan, että turvallisuussyistä olisi parempi kiivetä seinän toista laitaa:
– Hän on väsynyt, hermostunut ja varsin taitamaton kiipeilijä. Tuo yhdistelmä tekee hänestä vaarallisen. On parempi kiivetä toista reittiä.

Tunsin huolestuksen nipistyksen: miten nainen pärjäisi? Kunpa hänen parinsa olisi taitava ja osaisi auttaa ja neuvoa kumppaniaan. Vilkaisin syrjäkarein kiipeilypariani Heikkiä ja opastamme Fabriziota kiitollisena siitä, että kiipeän tiimissä, jonka molempien muiden jäsenten käsiin on helppo turvallisuutensa luottaa. Tähän ajatukseen kytkeytyy tietysti tavoite, jota kannan alati mukanani: yhtä suuri toive kuin kasvaa loistavaksi kiipeilijäksi, on halu kehittyä sellaiseksi tiimin jäseneksi, jonka varaan muut uskaltavat tarvittaessa luottaa vaikka oman henkensä. Edellä mainittuun haasteeseen liittyy taitojen lisäksi ihan fyysinen ulottuvuus. Esimerkiksi Heikillä ja minulla on painoeroa likimain 30 kiloa. Minun pitää oppia teknisesti niin taitavaksi, että kykenen kompensoimaan tätä kokoeroa mahdollisimman paljon osaamisella.
Naisen itkuista taistelua katsellessa mielessä kävi myös oma taitotaso ja epäilys sen riittävyydestä. Fabrizio kuitenkin muistutti, että vaikka emme olleet varsinaisia jääseiniä kiipeilleet aiemmin, vuorilla on taitettu jo aika paljon matkaa erilaisissa jäisissä olosuhteissa.

– ...and you are learning super fast! I know you guys can do this!

Puolen tunnin odottelun jälkeen olimme valmiita kiipeämään. Fabrizio kiipeäisi aina edellä liidaten (eli vieden köyttä mukanaan ja kiinnittäen sen muutaman metrin välein jääruuvilla kallioon) toisen meistä varmistaessa hänen kiipeämistään alhaalta käsin. Reitin loppuun päästyään Fabrizio rakentaisi varmistusankkurin, jolla hän voisi varmistaa meitä molempia yhtäaikaisesti ylhäältä, ja johon voisimme ylös saavuttuamme kiinnittäytyä.
Koska me Heikin kanssa kiipeäisimme samojen jääruuvien varassa, aina ensimmäisenä ruuville saapuva irrottaisi vain oman köytensä ruuviin kiinnitetystä jatkosta (kaksi karabiinisolkea välissään lyhyt jatkolenkki), ja jälkimmäisenä saapuva irrottaisi ja keräisi mukaansa myös reitillä käytetyt jääruuvit. Ne sitten ankkuripisteellä luovutettaisiin takaisin Fabriziolle seuraavaa reittiä varten. Kun saapuisimme ankkurille, kiinnittäytyisimme siihen ja tämän jälkeen toistaisimme saman alusta seuraavilla reiteillä, kunnes koko putous olisi kiivetty.

Fabrizio eteni reippaasti ensimmäisen reitin alun ja katosi pian näköpiiristä. Hetken kuluttua tunsimme nykimismerkin köydessä, toistimme sovitun protokollan varmistaaksemme, että nykiminen oli oikeasti lupa lopettaa varmistus. Hetken kuluttua saapuva toinen nykäisymerkki oli lupa kiivetä.

Heikki ja minä asetuimme jääseinän juurelle parin metrin välein rinnakkain, toivotimme toisillemme hyvää nousua ja lähes yhtäaikaisesti iskimme hakut jäähän.

Ensimmäinen reitti tuntui suhteellisen helpolta, ja yritin keskittyä toistamaan Fabrizion opettamaa rytmiä: hakut vuorotellen lähekkäin ylös keskelle, ensimmäinen jäärauta keskelle ponnistusalustaksi, sitten toinen rauta vasemmalle suhteellisen leveään haara-asentoon ja ensimmäinen jäärauta oikealle haara-asentoon. Pieniä askelmia, kantapäät alhaalla (mikä on yllättävän hankalaa muistaa käytännön tilanteessa).

Oikealta puoleltamme ylhäältä ropisi jatkuvasti jäätä edellä kiipeävän naisen taistelun edetessä. Sekin on seinää kiivettäessä asia, jota ei etukäteen tule ajatelleeksi: suuren osan ajasta tuijotat suoraan edessäsi olevaa jäätä (tai kiveä). Ylös katsominen voi olla hengenvaarallista, jos sieltä sattuu putoamaan kiveä tai jäätä kasvoihin, kun taas päälakea suojaa kypärä. Mieleeni nousivat jääkiipeilykurssin opettaja Johanneksen sanat, joka tuolloin sai koko ryhmän nauramaan:
– Kun seinällä ollessa jäätä putoaa ylhäältä, yleensä ainoa tapa suojautua on yrittää mahtua kokonaan kypärän alle. Eli hartiat kasaan vaan!

Jos ensimmäinen reitti tuntuikin sen verran helpohkolta, että aikaa jäi tekniikan ajattelemiseen, ankkuripisteellä paljastui, että seuraavalla reitillä kaikki olisi toisin. Yläpuolella hohti kiiltävän kova pinta, joka reitin puolivälissä kääntyi hiukan negatiiviseksi (eli seinä kaartuu ulospäin, jolloin kiipeilijä ei kiipeä pystysuoraan, vaan selkä kääntyy maata kohti). Reitin loppuosa oli pyöreä pylväs, joka johti kulmaukseen, jonne kivi ja jää olivat muodostaneet jääluolan.

Se oli korkea. Ja niin kovin sileän näköinen. Yritin olla huomaamatta kuumottavia lihaksia ja pientä väristystä, joka kiipesi pitkin selkääni. Kiipeilylupa saapui köyttä pitkin ylhäältä luolasta, jonne Fabrizio oli rakentanut seuraavan ankkuripisteen. Kuten ennakoinkin, jää oli kovaa ja lohkeilevaa, eikä hakku napannut kiinni samalla tavalla kuin edellisen reitin lähes tahmeaan jäähän. Yritin muistaa opit pienistä, voimia säästävistä liikkeistä, mutta kiipeilyn edetessä huomaamattani lipsuin ottamaan iskuihin voimaa kaukaa hartian takaa, mikä kostautui nopeasti hapottavina lihaksina.

Ja sitten yhtäkkiä, kesken reitin, kylmissä ja märissä kiipeilyhanskoissa tiukasti hakun vartta puristavista sormistani katosi tunto. Tiesin sormien puristavan hakun vartta, mutta en tuntenut otetta, ja käsivarsi tärisi oudosti.

Jääseinä on armoton. Keskittyessäni käsien tilanteeseen jalkatyöskentely kärsi, ja virheet kostautuivat heti: huonosti suunniteltu jääraudan isku ei kiinnittänyt teriä, vaan lipesin ja retkahdin roikkumaan hakkujen varaan.
Äristen taistelin lipsahtelevat raudat takaisin seinälle ja jäin tutisten hetkeksi lepäämään. Sydän jyskytti korvissa ja huohotin ponnistuksesta. Hetken yritin levätä ja palautella sormia: siirsin kummankin hakun vuorotellen terästään roikkumaan niskaani ja ravistelin käsivarsiani tunnon palauttamiseksi.
Mitään ei tapahtunut. Sitten mieleen iskeytyi kammottava ajatus putoavasta hakusta, ja huusin alla kiipeävälle Heikille:
– Siirry sivummalle! En tunne sormiani! Väisty, jos hakku putoaa!

Kuten sanottua, jää imee ääntä tehokkaasti, ja kiipeilyparini ei työskentelynsä keskellä saanut selvää huudostani (syynä saattoi olla myös huohotukseni). Kolmannella toistolla ääneeni taisi hiipiä pieni paniikki, sillä hän vastasi rauhoitellen:
– Kaikki on hyvin, lepää vaan ja jatka sitten rauhassa!

Mutta tunto ei palannut sormiin, vaikka kuinka niitä ravistelin. Näköyhteys pariini oli hetkeksi kadonnut johtuen jään muodosta, ja en ollut varma, oliko Heikki kuullut varoitustani ja ymmärtänyt, ettei kyse ollut väsymyksestä. Hetken hengitystä tasattuani jatkoin matkaa ja pungersin pari metriä sivusuunnassa kauemmas reitiltä, jotta lipsahduksen sattuessa Heikki ei olisi alapuolellani.

Hetken kuluttua oikea hakku lipsahti jään pinnasta, ja retkahdin köyden varaan kuin märkä rätti. Putoamiseen oli tullut tällä reissulla uusi ulottuvuus. Kun ajattelee, että kiipeilyköysi joustaa 10 % pituudestaan, ei se äkkiseltään tunnu kovin isolta luvulta. Mutta jääseinällä muutaman kymmenen metrin korkeudessa sen oivaltaa, että tuo jousto tarkoittaa pudotuksessa jopa 3–4 metriä (silloin, kun köysi on kireällä, löysällä köydellä jopa enemmän). Tuossa matkassa syntyvä putoamisen nopeus yllättää alkuun, vaikka köyteen luottaakin.
Tasattuani pudotuksen aiheuttaman liikeen, sain hakut ja jääraudat seinään, ja kehoni pois köyden varasta. Ravistelin taas käsivarsiani vuorotellen, kiinnitin katseeni jo näkyvissä olevaan pilarin yläpäähän, ja matka jatkui.

Hetken kuluttua Fabrizio ilmestyi näkyviin ja hänen kannustuksensa saattelemana raahauduin turrista sormista välittämättä viimeiset metrit jääpilarin huipulle, konttasin luolaan ja virnistin voitonriemuisesti oppaamme tervehtiessä minua:
– Good job! Welcome!
Minä pilarin puolivälissä
kuva: Fabrizio Della Rossa


Nousin huterille jaloilleni ja hetkeen en saanut sanotuksi mitään; niin häikäistynyt olin tästä korkealle vuorenseinämälle piilotetusta taikaluolasta. Jääseinien läpi hohtava aurinko sävytti luolan sinisen tuhansiin sävyihin ja paljasti jään herkät muodot. Yllämme kaareutuvasta holvista roikkui sadottain jääpuikkoja ja rautojen alla rahisi kallion jykevä pinta. Tuoksuissa sekoittui kostea hiekka ja lumen raikkaus. Luolan suuaukolta saattoi nähdä koko allemme avautuvan italialaisen vuoristomaiseman kymmenien kilometrien päähän.

Havahduin vasta, kun Fabrizio työnsi väsymyksestä täriseviin käsiini termospullon ja kehoitti ottamaan teetä ja suklaata. Kerroin sormistani, ja Fabrizio virnisti myötätuntoisesti:

– Tiedän, mistä puhut! Pääset nyt kokemaan erään jääkiipeilyyn joskus liittyvän hiukan ikävän erityispiirteen! Kun olet kylmissäsi ja puristat hakkua lujaa, verenkierto sormiin estyy ja aiheuttaa tunnottomuuden. Kun lopetat suorituksen ja puristus kunnolla hellittää, verenkierto palautuu nopealla ryöpsähdyksellä. Sormesi siis palautuvat kohta, ja sitten olet loppupäivän kunnossa. Mutta varoitan sinua: palautuminen sattuu todella paljon! Se kestää vain muutaman minuutin, mutta sattuu kuin sormesi olisivat irtoamaisillaan! (Tässä kohtaa tuli italiaisen dramaattinen: It's agonyyyy! -huudahdus ja Fabriziolle tyypillinen hihitys, kirj. huom.)

Tuskin olin saanut teekuppini puolilleen, kun hirvittävä kipu syöksyi sormiini. Se oli niin voimakas, että valmistautumisesta huolimatta ulvahdin ääneen ja ravistelin sormiani kuin ne olisivat olleet tulessa. Fabrizio hymyili myötätuntoisesti ja kertoi kokeneensa saman kiipeillessään todella kylmissä olosuhteissa. Minun kohdallani syynä taisi olla aloittelijan pihtimäinen puristus yhdistettynä kastuneisiin hanskoihin.
Onneksi myös toinen miehen ennuste piti paikkansa, ja hetken kuluttua kipu lientyi ja katosi. Tunsin taas sormeni ja huokaisin huojentuneena, ja Fabrizio nauroi:

Taikaluolan takaseinä
– Taisi helpottaa? Nyt sinulla ei pitäisi olla enää sormiongelmia tänään. Voisitko varmistamaan Heikin loppumatkan? Luolan takaosassa on yleensä aukko, josta kiipeäisimme läpi, mutta nyt se on jäätynyt umpeen. Mikäli en saa rikottua seinään reikää, meidän pitää tehdä vähän hankalampi temppu..

Menin luolan sisäänkäynnille jyrkänteen reunalle, tartuin köysiin ja varmistuslaitteeseen ja ryhdyin varmistamaan Heikkiä Fabrizion siirtyessä luolan takaosaan. Siellä hän otti esiin jäähakun ja kävi pontevasti seinän kimppuun kohdassa, jossa jään läpi hohtavan valon kajo oli vaaleimman sininen eli seinä ohuin.

Heikki eteni jääpilarin puolivälin ohi ja samassa kohdassa kuin minäkin, putosi äkisti köyden varaan. Kannustin pariani, joka muristen taisteli tiensä takaisin seinälle. Hetkeen ei kuulunutkaan muuta kuin Heikin ähinä ja kolmen hakun tasaiset iskut: Heikin seinällä ylöspäin pyrkivien nakutus ja Fabrizion luolan takaseinään jysähtävien iskujen hitaampi ja voimallisempi pauke. Sitten alapuoleltani kuului aavistuksen ärtynyt ääni:

– What the hell is going on up there?

Ennen kuin ehdin vastata, Fabrizio oli ymmärtänyt tilanteen: hänen seinänpuhkaisuyrityksensä irrottivat luolan takaseinästä suuren määrän jäänpalasia, jotka luolan kaltevaa lattiaa pitkin valuivat suoraan reunan yli ja viimeisiä metrejä kiipeävän Heikin niskaan. Rei'än puhkaisuprojekti pysäytettiin vuolaiden italialaisella korostuksella ryöpytettyjen anteeksipyyntöjen saattelemana, ja niin myös kiipeilyparini pääsi luolaan saaden palkinnoksi halauksia, teetä ja suklaata.

Iloitsimme pilarin ylöspääsystä kuin suuresta vuorenhuipusta ja ihastelimme uskomattomia maisemia sekä luolan taianomaista tunnelmaa. Mutta juhlamme ei kestänyt kauaa. Fabriziolla oli – jos ei nyt huonoja – niin ainakin huolestuttavia uutisia:

– Takaseinästä ei pääse läpi, jää on liian paksua. Jouduimme laskeutumaan pilarin toista sivua hiukan alaspäin ja kiipeämään vaakasuuntaisesti sen vieressä olevan toisen jääpylvään yli ennen kuin pääsemme jatkamaan matkaa ylös. Se on vähän haastavampi temppu, ja traversen kohdalla seinä on aika suojaton, mutta yhteistyöllä saamme sen onnistumaan! You are tough guys!

Käännyin katsomaan osoitettua reittiä. Saatoin suorastaan tuntea nenänpääni vaalenevan. Tämä näytti vaikeammalta kuin mikään aiemmin seinällä tekemäni yritys:
Laskeutuisimme pari metriä ja ankkuroituisimme ensin tasanteelle, joka oli vain noin 15 senttimetrin levyinen hylly jääseinässä. Alla olisi kymmenien metrien pudotus, ja yläpuolella sadoittain roikkuvia jääpuikkoja. Hyllyllä meidät seuraavasta reitistä erotti 2–3 metrin levyinen jäätolppa, joka oli kuin lasia, ja jonka taakse ei ollut näkyvyyttä.
Meillä olisi siis erittäin vähän – jos ollenkaan – näköyhteyttä edellä kiipeävään Fabrizioon. Kiipeilyllisesti tuollainen traverse oli taitotasoamme ylempänä. Nyt luolan saavuttamisen ilon haihtuessa epävarmuuden tieltä, muistin taas käsivarsien hetkeksi kadonneen kivun ja tunsin happojen tykyttävän reisissäni. Saatoin vaistota myös vieressäni seisovan Heikin epävarmuuden. Mutta Fabrizio oli päättäväinen ja tuntui uskovan kykyihimme, joten päätin luottaa hänen näkemykseensä.

– Tämä on teille oikein hyväksi. Jääkiipeily on täynnä odottamattomia tilanteita. Nyt joudutte itse ratkomaan haasteita kuitenkin turvallisessa, varmistetussa tilanteessa, hän rohkaisi meitä.

Fabrizio laskeutui pari metriä kapealle hyllylle rakentamaan ankkuripisteen sen seinään ja palasi sitten ylös varmistamaan laskeutumistamme.

Heikki laskeutui ensin hyllylle ja kiinnitti itsensä ankkuriin. Minun vuoroni. Vedin syvään henkeä ja seurasin perässä. Kun olimme ankkuroituneina jääseinään, alkoi köysistön siirto uutta reittiä varten. Yllättävän painavaksi muuttuu 30 metriä kiipeilyköyttä, kun sitä pitää keriä ja käsitellä epämukavassa asennossa vain jäärautojen kärkien ja valjaiden varassa kapealla jäähyllyllä.

Musta silmä ja hyllyn katon jääpuikot
Mutta seuraava vaihe vasta olikin mielenkiintoinen! Nimittäin Fabrizio laskeutui luoksemme ja täydessä varustuksessaan kiipesi ylitsemme päästäkseen jonon ensimmäiseksi. Se vaati häneltä melkoista akrobatiaa, meidän nostellessa ja väännellessä hänen raajojaan ohjeiden mukaisiin asentoihin (jäärautojen piikkejä väistellen).
Päästyään viisitoistasenttisellä hyllyllä etummaiseksi, Fabrizio osoitti meille vielä parhaat kohdat hakkujen terille ja näytti, kuinka ensimmäisistä metreistä selvittäisiin. Sitten hän hymyili kannustavasti ja rauhallisen varmasti kiipesi tarvittavat pari metriä alas, liukui sivusuunnassa helpon näköisesti jään pintaa, kunnes katosi pylvään taakse.

Tuli hiljaista. Olimme kahdestaan, ja tilanteen uskomattomuus iski nyt vasten kasvoja. Takaisin luolaan ei ollut varmistettua reittiä, ja opas oli matkalla rakentamaan ankkuripistettä jonnekin katseen ja huudon kantaman ulkopuolelle. Tässä me hullut heiluimme tällä pienellä jäähyllyllä alapuolella pudotus ja yläpuolella jääpuikot. Heikki tuijotti käsissään olevaa varmistuslaitetta hiukan epäuskoisena, mutta jatkoi varmistusta, kun köysi laiskasti luikerteli jään pintaa pitkin kadoten pylvään taakse. Lähes pidätimme hengitystä odottaessamme, että aikaa kuluisi sen verran, että voisimme olla varmoja Fabrizion saaneen ensimmäisen jääruuvin kiinnitettyä.

– Mieti, missä me olemme! kiipeilyparini katsoi minua silmät suurina. Kuin yhteisestä sopimuksesta käännyimme katsomaan taaksemme, valtavaa pudotusta, ja uskomattoman kaunista maisemaa. En tiedä, kumpi purskahti ensiksi nauruun, mutta hetken naurettuamme kyyneleet silmissä olo tuntui vakaammalta ja aloimme miettiä seuraavia askelia. Heikki varmistuslaitteen läpi syöttämä köysi ui edelleen jään pintaa hiljakseen kuin kulman taakse lipuva käärme.

Yhtäkkiä katseeni kiinnittyi ankkuroituihin köysiimme, ja levottomuus hiipi takaisin ääneeni oivalluksen kirkastuessa:
– Kuule, meidän köydet ovat kiertyneet toistensa ympärille. Jotta sä pääset matkaan ensin, meidän on saatava ne toisinpäin.

Heikki tutki köysiämme ja totesi saman kuin minäkin. Jossain vaiheessa paikkoja vaihdellessa ja Fabrizion ylikiipeämisen aikana olimme onnistuneet sotkemaan köytemme.
Ratkaisuvaihtoehtojen tutkimiseen ja köysien setvimiseen kului sen verran aikaa, että ollessamme valmiita, oli mennyt jo hyvä tovi.
Varmistusköysi oli lopettanut liukumisen ja roikkui nyt löysänä jäätä vasten. Heikki koetti toistuvasti nykiä köyttä saadakseen Fabriziolta vastanykäisyn merkiksi kiipeilyluvasta. Mutta ehkä köysi oli juuttunut matkalla johonkin, sillä jokin esti signaalit. Jos Fabrizio jonkun viestin köyttä pitkin lähettikin, ei se tullut perille asti.

Heikin jäähyllyselfie
Yritimme huutaa Fabriziolle. Yhdessä ja erikseen. Mutta jääpilari edessämme oli täydellinen äänieriste.

Muistin aiemmin alhaalla näkemäni kiipeilijät puhelimineen, kaivoin puhelimen taskustani ja yritin soittaa Fabriziolle. Ei vastausta. Naputin hänelle viestin. Mutta jos hän kiipesi edelleen, tai oli kiinni varmistuslaitteessa tietämättä, missä kohtaa olimme, ei hän ehkä voisi irrottaa vastatakseen? Hetkeksi tunnelma taas keveni, kun naureskelimme puhelinsoitolle jääseinältä. Onhan se melkoista, kun WhatsApp toimii ja silti olet erämaan armoilla!

– Tiedämmekö me, onko Fabrizio päässyt perille? Jos hän olisikin pudonnut matkalla tai vaikka köysi irronnut, ja lähden nyt kiipeämään, voi olla, ettei köysi ole missään kiinni, Heikki pohti kaikenlaisia skenaarioita huolta äänessään.

Seurasi lisää köyden nykimistä ja hiukan voimakkaampaa vetoa. Huutoja. Hetken ajan emme olleet varmoja, reagoiko köysi hiukan, mutta sitten se jäi taas hiljaisena jään pintaa vasten. Taas tajusin, kuinka paljon se 10 % jousto kolmenkymmenen metrin köydessä on. Ja kuinka monta asiaa matkalla voi olla hidastamassa merkinantoa.

Lopulta olimme varmoja, että köyttä pitkin tuli selkeä nykäisy.  Koetimme nykiä köyttä uudelleen ja uudelleen varmistuaksemme asiasta; oudossa tilanteessa varmuuteen saapuneesta signaalista sekoittui hämmennys löysänä roikkuvasta varmistusköydestä.
Aikaa oli kulunut jo niin kauan, että olin kangistumassa kylmästä, kun lopulta olimme niin varmoja nykäisyistä, että Heikki päätti kiivetä. Hermoja raastavan hetken hän hengitti syvään ja valmistautui.

Heikki oli jo lähdössä liikkeelle, kun hän äkisti pysähtyi ja jäi tuijottamaan jäätä edessään. Totesimme jännityksen keskellä unohtaneemme kohdat, jotka Fabrizio oli meille osoittanut hakuille sopiviksi.
Aloin osoitella Heikille mielestäni sopivia kohtia, kun hän sanoi hiljaisella äänellä:
– Kulta. Tiedän, että yrität auttaa. Mutta nyt minun pitää saada keskittyä.
Heikki traversella

Hiljenin. Signaali oli tullut, mutta silti epävarmuus jäyti mielessä. Piti joko luottaa köysimerkkiin tai jäädä odottamaan ja pakottaa Fabrizio kiipeämään takaisin meitä hakemaan.

Tuijotin äänettömänä ja mieli tyhjänä, kuinka Heikki laskeutui alas seinää pitkin. Hän pääsi traverse-kohtaan.
Samalla hetkellä, kun puhelimeni piippasi ja näin Fabriziolta tulleen "Heikki can climb!" -viestin, Heikki saavutti traversen avoimimman paikan – missä hakku lipsahti irti. Sydämeni taisi pysähtyä siksi hetkeksi, jonka verran Heikki putosi.

Yhtäaikaiset tapahtumat saivat minut haukkomaan henkeä ja miltei nauroin ääneen, kun Heikki keinahti köyteen muutamaa metriä alempana. Huutaen kerroin hänelle viestin saapuneen, ja valtava helpotus näkyi miehen kasvoilla, vaikka hän oli nyt pudonnut useita metrejä alaspäin ja ne olisi kiivettävä tuota lasista pintaa takaisin ylös.

Seuraavien minuuttien ajan seurasin Heikin kamppailua täysin sileällä, ulospäin kallistuvalla jääpylväällä. Hitaasti mutta varmasti hän pääsi takaisin oikeaan kohtaan ja katosi kulman taakse.

Tuli täydellisen hiljaista.

Olin yksin. Vuoren seinällä kaukana puiden yläpuolella. Katselin, kuinka alhaalla, metsän takana ihmiset laskettelivat rinnettä alas suksilla ja lumilaudoilla ja menivät sitten ehkä kaakaolle rinneravintolaan. Tai ehkä jäivät terassille nautiskelemaan kasvoihin osuvista auringonsäteistä. Ehkäpä he vilkaisivat varjoisella vuorenseinällä itseoikeutettuna lepäävää La Spada di Damoclen mahtipontista kärjellään seisovaa kolmiota. Tietämättä, että täällä, miekan terän keskivaiheilla, reilun kymmenen sentin levyisellä jäähyllyllä, seisoi nainen, joka juuri sillä hetkellä koki olevansa kuin toisessa universumissa. Yksin.

Pelko nousi jostain vatsanpohjasta. Tunnistin sen ja annoin sen tulla, kuulostelin sitä ja mietin, mitä pelkäsin. Tiesin, että köysi oli kiinni. Vilkaisin yläpuolella olevia jääpuikkoja, mutta käänsin katseeni nopeasti alas. Jos jotain putoaisi sieltä, suurin riski olisi tuijottaa ylöspäin, suoraan Damokleen miekan terään. Kypärä suojaisi. Annoin näiden ja monen muun huolen vyöryä mieleeni sekunnin murto-osan ajaksi. Itsenikin yllättävän rauhallisesti totesin ja tunnistin ne ja siirsin käsiteltyinä syrjään.

Jostain kaukaa kuului hiljainen ääni: ".... .ulla!"
Heikki oli päässyt ensimmäiselle jääruuville. Oli aika lähteä.

Hengitin syvään, napautin toisen hakun seinään ja toisen käden kylmänkohmeisilla sormillani aloin hitaasti kiertää minut turvassa pitäneen jääruuvin kierteitä auki. Ruuvi irtosi, kiinnitin sen valjaisiini. Toinen ruuvi vielä, ja olin irti.

Vilkaisin sivulleni jääpylvästä. Jos tästä putoaisin, pudotusta tulisi monta metriä. Lisäksi olin sen verran korkealla, että köysi luultavasti vetäisi minut sivusuunnassa päin suurta, pylvään yläpuolella roikkuvaa jääpuikkoa. Mutta miksi ihmeessä minä tästä putoaisin? Nyt tärkeää olisi päästä poikittaiskiipeämisen kannalta oikealle korkeudelle.

Vielä viimeiset hengenvedot. Mieleni oli rauhallinen, mutta kädet hiukan tutisivat kylmästä, pelosta tai molemmista, kun etsin oikeita kohtia jäähakuilleni. Pääsin laskeutumaan alas oikeaan korkeuteen. Sitten olinkin jo lyhyellä traversella. Keskellä pylvästä vilkaisin ympärilleni ja saatoin nyt nähdä Heikin toisella puolen pylvästä, vakaasti jo ylempänä jääseinällä. Hän oli kääntynyt katsomaan minua ja huusi jotain kannustavaa. Nyt kun olin nähnyt edessä olevan reitin, pelko valui pois kehostani.

Jääpylvään pinta oli uskomattoman kova. Puolivälissä poikittaisreittiä oli kohta, jossa pitäisi askeltaa jalat ristiin ja vaihtaa hakkujen paikkaa. Siinä taisin tehdä liian monta asiaa (joita en osannut tehdä) yhtä aikaa. Niinpä ote lipesi ja vain hetkeä myöhemmin olin köyden varassa, monta metriä alempana. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Samalla tavalla kuin huiputusöiden pimeimmät tunnit, tällä seinällä pahinta minulle oli hetki, jolloin en nähnyt eteeni, enkä tiennyt, mitä olin kohtaamassa. Mutta nyt edessä oli vain pitkän lasiseinän verran kovaa työtä. Sen minä kyllä saisin tehtyä.

Niin hakeuduin köydessä seinälle; hakku kerrallaan, rauta kerrallaan, ja työ pylvästä ylös saattoi alkaa. Nyt olin täydellisen keskittynyt.
Tiukimmissa kohdissa ärisin ääneen jään pinnan pirstoutuessa miljooniksi pieniksi kristalleiksi iskujeni alla tarjoamatta kunnon otetta.
Käsien lihakset huusivat armoa, jalkapohjasta veti suonta, mutta sentti sentiltä kipusin ylöspäin. Heikki huusi ylhäältä: "Täällä helpottaa!"

Kun sitten yhtäkkiä pylväs sulautui takaisin muuhun seinään, ja hakku nappasi kiinni huokosempaan jäähän, tiesin onnistuvani. Samoihin aikoihin kuulin Heikin ja pitkästä aikaa myös Fabrizion äänet, kun he kannustivat minua viimeiseen ponnistukseen.

Vain joitakin minuutteja myöhemmin ryömin hitaasti viimeisen kielekkeen yli, tartuin Heikin ojennettuun käteen, joka veti minut jaloilleni, ja otin vastaan myös Fabrizion onnittelut.

En muistanut särkeviä käsiä, en hapottavia sääriä ja suonenvetoa jalkapohjassa.
Hymyilin kiipeilytiimille, ja näin saman ilon heijastuvan heidän silmistään.
Damokleen miekka oli taivutettu!

Heikki ja minä jääluolassa


p.s. Myöhemmin kuulimme, että Fabrizio oli todella antanut lukuisia merkkejä. Ja jopa soittanut takaisin, mutta jostain syystä minun soittoääneni ei toiminut. Hän oli myös lukinnut varmistuksen ja kiivennyt hyvän matkaa takaisin huutaakseen meille, että saa kiivetä, mutta turhaan – jää blokkasi äänen.
Ymmärsimme myös, että hän oli jättänyt köyden löysemmälle helpottaakseen ankkurin irrottamista – tietenkin!