lauantai 31. tammikuuta 2015

Vuorenvalloittaja ja mustan veden hyytävä syleily

Aamusta asti kauhunsekainen jännitys leijui niin raskaana ympärilläni, että kompuroin siihen pitkin päivää. Koko työpäivän ajan kieltäydyin ajattelemassa uhkaavaa aukkoa jäässä, hyytävää kylmyyttä ja kaikkia niitä selittämättömiä vihollisia, jotka vaanivat minua mustan vedenpinnan alla.

Iltapäivällä edessä oleva koettelemus jäi hetkeksi taka-alalle, kun oli aika käydä valmentajani Tapion kanssa läpi uutta harjoitusohjelmaani ja ruokavaliotani.
Harjoituskauden ensimmäisen kolmanneksen lihasmassaa kasvattava ohjelma oli kolmen kuukauden aikana käynyt kotoisaksi ja itsetunto noussut samaa tahtia, kun sain lisätä painoja. Näin jo itseni, jos en nyt ihan hypähtelemässä, mutta ainakin vahvasti askeltamassa kohti Mont Blancin huippua. Olisi pitänyt aavistaa, että kohta taas otetaan luulot pois.

"No niin. Aluksihan meillä oli tavoitteena hankkia lisää lihasta, johon kestävyyskuntoa aletaan kasvattaa. Aloitetaanko sitten harjoittelemaan?" kysyi Tapio. Nyökkäsin pontevasti. Seurasi reilu tunti, jonka aikana totesin, että vielä taitaa olla pari pykälää matkaa Vuorenvalloituskoneeseen. Mutta kerron treenistä enemmän, kunhan pääsen sisälle uuteen ohjelmaan hiukan paremmin.

Mutta nyt itse kauhutarinaan. Kuten taannoin kerroin, olen vuosikausia kieltäytynyt avantouinnista, koska inhoan kylmää sydämeni pohjasta (mikä on vekkuli ominaisuus vuorenvalloitusta suunnittelevalle) ja pelkään avovesissä uimista. Kerran yritin mennä avantoon, mutta en kertakaikkiaan saanut itseäni veteen. Nyt tilanne on toinen, ja minulla on syy, kaksikin. Vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Minua on myös neuvottu, että itsensä epämukavuusalueelle haastaminen on hyvä keino valmistautua henkisesti edessä olevaan koetukseen. Niinpä avantokokemus oli väistämättä edessä. Ystäväni ilmoittautui Facebookissa avantokaverikseni, koska tiesi ettei minun ole helppoa sanoa ei julkiselle haasteelle.

Niinpä Tapion treenin jälkeen pidin pari tuntia taukoa, söin ja lepäsin, ennen päivän päätapahtumaa. Sitten tapasin ystäväni ja kävimme muutaman kilometrin juoksulenkillä valmistautuaksemme. Lenkin jälkeen vaihdoimme lämpimät vaatteet ja aloitimme kävelymatkan kohti Rauhaniemen kansankylpylää.

Kun rantasauna vilahti pimeässä puiden lomasta, kurkkuani alkoi kuristaa. Satoi räntää ja järveltä tuuli hiukan. Saunan ympäristö oli valaistu ja avannossa veden allakin oli valo. Kaukaa näin leveät betoniset askelmat, jotka johtivat mustan veden hyytävään syleilyyn. Yritin lohduttaa itseäni, että ainakaan ei tarvitsisi peruuttaa takapuoli edellä metallitikkaita askel kerrallaan kalman kitaan, kuten olin luullut.

Puimme uikkarit ja kiipesimme ison saunan parveen. Sauna oli ihan täynnä ihmisiä kylki kyljessä. Tuntemattomat jutustelivat toisilleen ja kaikkia tuntui yhdistävän iloinen mieli. Kuuma-kylmä-vaihtelun punehduttamien hymyilevien ihmisten tunnelma rauhoitti minua, toisaalta se melkein suututti: "Minä olen matkalla pimeyden syövereihin, ja te vaan höpisette, mikä sinappi maistuu parhaalta!"

Hetki koitti. Astuimme ulos, ja kylmä viima järveltä puhalsi lävitseni. Tiesin, ettei perääntymismahdollisuutta ollut, kun marssimme jonossa kohti mustaa vettä. Ystäväni meni edellä ja minä puolittain hänen takanaan niin lähellä, että käsivartemme osuivat toisiinsa joka askeleella. Tuntui, että jos menetän tuon pienen ihokontaktin, en enää pysty kävelemään askeltakaan. Viimeisellä portaalla ennen vettä ystäväni kääntyi ja katsoi minua: "Nyt mennään."

Astuin veteen. Halvaannuttavan kylmä tuntui vielä pahemmalta kuin olin ajatellut. Helvetin Mont Blanc. Surkea idea, huonoin ikinä. Askel, toinen ja pysähdys. Musta vesi viilteli sääriäni. Edellämme kävellyt mies kääntyi katsomaan ja sanoi rohkaisevasti: "Älä pysähdy. Tule vaan."

Kylmyys tuntui niin pahalta, että melkein unohdin pelätä. Niinpä keskityin siihen. Fyysisen tunteen selättäminen tuntui helpommalta. Se auttoi, kasasin itseni ja jatkoin matkaa. Päästin kaikki tietämäni kirosanat ja keksin pari uuttakin. Hengitys salpautui rintakehän kastuessa. Se ei mennyt ohi, vaikka odotin niin pitkään kuin pystyin. Ikuisuuden (tai ehkä noin kymmenen sekunnin) jälkeen annoin periksi ja vapisevin jaloin vaapuin ylös avannosta. Pakenin saunaan. Matkalla ihmiset taputtivat olkapäälle. "Hyvä hyvä! Sinä teit sen!" Pelko taisi näkyä, tai ainakin kuulua kauas.

Lämmittelimme löylyssä ja totesimme, että pakko se on tehdä uudelleen, ettei tule sanomista tutuilta: "Eka kerta on paha, mutta sitten se on hienoa." Menimme uudelleen. Huomattavasti vähemmän voimasanoja mutta yhtään mukavampaa se ei ollut. Nyt kun kylmyys ei enää tullut niin valtavana yllätyksenä, pelko kahmaisi otteeseensa. Mutta pakotin itseni kaulaa myöten veteen ja laskin kymmeneen niin hitaasti kuin kykenin.

Ei ollut kivaa. Ei missään kohtaa. Kehoni ei lämmennyt edes löylyssä. Ei tullut rento olo. Kylmyys vaani ihon alla koko kotimatkan ja pitkälle yöhön. Jalat olivat raskaat. Kotona kaaduin sängylle lopen uupuneena ja nukahdin. Heräsin kylmän hien vallassa pari tuntia myöhemmin. Ryömin peiton alle jatkamaan unia ja heräsin koko yön parin tunnin välein paleluun ja vaihtamaan yöpaidan kuivaan.

Käsi nousee ylös virheen merkiksi. Tiedän, oma moka. Taisi olla liikaa tapahtumaa yhdelle päivälle. Liikaa stressiä ja rääkkiä keholle yhdellä kertaa. Mutta minä tein sen. Menin veteen ja pääsin pois. Kahdesti. Palasin vielä hakemaan pudonneen uimatossunikin. Koska minä olen Vuorenvalloittaja. Ni.






tiistai 27. tammikuuta 2015

Pieni itsekidutus valmistaa vuorelle – lasten kiusaaminen kielletty!

Olin ollut väsynyt ja pahantuulinen jo pari päivää, ja sunnuntaina ei huvittanut treenata. Koska viikon pakolliset saliharjoitteet oli jo tehty, päätin korvata kuntosalin juoksulenkillä Kaupissa. Arvasin jo etukäteen, ettei sekään tulisi olemaan mannaa. Mutta arvelin, että raitis ilma ja pieni addrenaliinipiikki tekisivät hyvää ärräpään puremalle. Lopullisesti vaakakupin lenkin puolelle kallisti ajatus siitä, että silloin voi laittaa napit korviin ja musiikin täyttämään ajatukset.

Kuten ennustin, juoksu ei rullannut. Reidet olivat edellisen päivän treenistä väsyneet, ja askel kulki nahkeasti. Heti alkumatkasta aloin huohottaa, ja syke oli korkealla. Lenkkarit lipsuivat liukkaalla polulla, rapa roiskui ja taivaalta satoi räntää suoraan kasvoilleni. Vaikka olinkin arvellut lenkin olevan tervassa uimista, jotenkin oletin jaksavani paremmin. Korkeimman ylämäen puolivälissä ajatusteni vieressä käväisi huolestuminen: entä jos en jaksakaan Mont Blancilla? Jos muutaman vuoden juoksemisen ja kolmen kuukauden tehotreenin jälkeen yksi pieni lenkki tuntuu tältä, miten mahdan pärjätä vuorella? Usko omaan suorituskykyyn on olennainen osa henkistä valmiutta. Kolmasosa treeniajasta on käytetty.

Mielessäni alkoivat kaikua kiipeilykokemuksistaan kertoneen ja neuvoja minulle antaneen Tonin sanat siitä, kuinka vuorilla kaikki ovat yksin. Kiipeilijän tulee voida luottaa oppaaseensa ja kiipeilypariinsa täydellisesti. Silti pään sisällä jokainen on yksin. Haastavissa olosuhteissa mieli käy ylikierroksilla. Kova keskittyminen suoritukseen, jatkuva ympäristön tarkkailu ja oman motivaation ylläpitäminen uuvuttavat. Väsymys voi aiheuttaa huolimattomuutta, joka saa tekemään virheitä. Huolimattomuus voi aiheuttaa paitsi itselle, myös muille tiimin jäsenille vakavia vaaratilanteita. Siksi kiipeilytiimi on henkisesti juuri niin vahva kuin sen uupunein jäsen.

Huolestuminen meni ohi. Luotan tiimiini. Minulla on aivan mahtava tukijoukko auttamassa valmistautumisessa ja he kaikki uskovat minuun. Vuorelle lähden köysistössäni tyypit, joihin voin luottaa täysin. Vaikka fyysisesti olenkin ukkovaltaisen kiipeilytriomme heikoin jäsen, en aio kuitenkaan jäädä tahdonvoimassa muista jälkeen. Kyllä se fyysinen kestävyys kroppaan tulevina kuukausina taotaan! Ei yksi lenkki kerro kokonaistilannettani.

Takaisin Kauppiin. Jollain kummallisella tavalla nautin tahmeasta lenkistä. (Se on muuten omituinen piirre juoksemisessa: siitä tykkää silloinkin, kun se on aivan hirveää!) Voitonriemun tunne "maaliin" saapuessani muistutti liikkumisen ilosta ja siitä, mistä tässä on kysymys: itsensä ylittämisestä pienissä ja suurissa asioissa.

Hyvästä suorituksesta... tai no, suorituksesta pitää palkita itsensä. Niinpä paluumatkalla poikkesin kauppaan hakemaan mangon iltapalahedelmäksi. Tuulikaapissa vastaantulijat katsoivat minua hiukan pitkään. Juoksun jälkeisessä addrenaliinipöhnässä ajattelin omahyväisesti, että ehkä ne olivat kateellisia, kun joku on saanut revittyä itsensä lenkille loskasateesta huolimatta.

Kun valikoin hevi-osastolla hedelmiä, viereeni pysähtyivät lastenrattaat, joissa istui parin vuoden ikäinen poika. Käännyin katsomaan lasta hymyilläkseni hänelle. Mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, lapsen suu vääntyi itkuasentoon ja hän takertui äitinsä takinliepeeseen paniikinomaisesti. Äiti mulkaisi minua ja nykäisi rattaat kauemmas. Samalla hetkellä katsahdin ylös ja näin kasvoni hedelmien takana olevasta peilistä. Päälaelle ja otsahiuksiin oli kasautunut lunta, jonka sulaessa vettä valui juoksun punehduttamille kasvoilleni. Pipo ja sen alta pilkottavat etuhiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin. Olin unohtanut laittaneeni aamulla ripsiväriä ja rajauskynää. Nyt ne olivat levinneet silmieni ympärille mustiksi renkaiksi, joiden alareunoilta valui Alice Cooper -vanat kohti leukaani.

Minä sain palkintohedelmäni, mutta luultavasti se lapsi ei koskaan suostu syömään mangoa.

Ai niin! Nyt hypätään avantoon! Viimekertainen tunnustukseni synnytti sen verran pöhinää, että ei tässä nyt enää auta mikään. Hyvä ystävä ilmoittautui avantouintikaveriksi. Olen saanut runsain mitoin neuvoja ja niin paljon tsemppausta, että tällä kertaa en kertakaikkiaan kehtaa jänistää. Lupaan raportoida, kuinka käy... Pidäthän peukkuja?

lauantai 24. tammikuuta 2015

Akilleen kantapää – vasen ja oikea

Hurraa, olen saanut taustajoukkoja, joilla on kokemusta vuorikiipeilystä! Olen saanut tsemppausta ja käytännön neuvoja valmistautumiseen sekä itse reissulle. Rehellisesti kerrotut kokemukset ovat pysäyttäviä. Perääntymään ne eivät minua suunnitelmastani saa, mutta tuovat uutta perspektiiviä edessä olevaan ponnistukseen. Tuntuu kuin minulla olisi viimein konkreettinen ote projektiin, joka on isolta osin hyppy tuntemattomaan. Kuin olisin ison askeleen lähempänä huippua, jolle halajan.

Kertomuksia ja neuvoja olen saanut muun muassa Tonilta, joka on kiipeilyn monitoimimies. Hän on kokeillut erilaisia kiipeilymuotoja sisäkiipeilystä ja boulderoinnista (eli kiipeilyä esimerkiksi kivillä ja siirtolohkareilla) alppikiipeilyyn ja niin edelleen. Hänellä on kokemusta myös Alpeista ja kohteeni on hänelle tuttu.

Jokainen vuorikiipeilykokemus on tietenkin yksilöllinen, johon oma fyysinen kunto, olosuhteet sekä monet muut asiat vaikuttavat. Toni korosti, että olosuhteiden vaikutusta omaan fysiikkaan on kokemattoman vaikea ymmärtää. Tavallinen kävely korkealla nostaa sykkeen helposti 130–140 tienoille, ylämäessä syke nousee nopeasti 150–160 iskuun minuutissa. Pelkkä kävelykin on todella uuvuttavaa ja pakottaa etenemään hitaasti. Lisätään yhtälöön vielä lumi, jäätikkö, kivikot, pakkanen ja tuuli. Reitit ovat paikotellen hyvin kapeita ja haastavia kulkea. Toni vertasi ohuessa ilmanalassa liikkumisen synnyttämää oloa maratoonarin tuntemuksiin muutamaa kilometriä ennen pakollista keskeytystä: kun tietää rajojensa olevan lähellä mutta yrittää vielä pinnistää. Paitsi että juoksemisen voi lopettaa. Vuorilla ei voi luovuttaa; sieltä on ainakin tultava alas.

Vuorenvalloittajan motto
Jäin pohtimaan sitä hetkeä, kun tuntuu ettei pysty jatkamaan enää metriäkään.
Viimeksi vedin itseni tappiin, kun alkusyksyllä Laku haastoi minut kokeilemaan askel-kyykkyä 200 metrin matkan. Koskaan en ollut vastaavaa kokeillut, ja haaste tuntui jopa hiukan kornilta. Mutta totuus paljastui pian, kun survoin eteenpäin pimeällä urheilukentällä vesisateessa. Ensimmäisen 50 metrin jälkeen alkoi tuntua todella raskaalta, 100 metrin jälkeen sattua. 150 metrin kohdalla olin ihan loppu. Viimeiset 50 metriä kiroilin ääneen ja hoin kuin mantraa: ”Viisi vielä.” Jalat eivät enää totelleet, kaaduin kolmesti, mutta joka kerta sain raavittua itseni ylös. Jossain kohtaa Laku sanoi: "Kyllä sä voit jo lopettaa, tuo on tosi hyvä suoritus ekakertalaiselle." Mutta luonto ei antanut periksi, koska olin päättänyt päästä loppuun asti. Laku ymmärsi sen ja alkoi laskea askelia kanssani kyykäten rinnallani, vaikka oli itse suorittanut jo oman matkansa (joka oli kahdesti minun matkani mittainen). 

Maaliviivalla kaaduin kuralätäkköön ja jäin siihen makaamaan. Käänsin kasvoni kohti harmaata taivasta ja vesisadetta. Nauroin ääneen. Muutaman minuutin kuluttua Laku nosti minut pystyyn ja kävelin kilometrin kotiin. Tosin Laku oli koko matkan valmiina nappaamaan kiinni kainaloiden alta, koska pienikin epätasaisuus tiessä aiheutti jalkojeni pettämisen. Meni päiviä ennen kuin pystyin kävelemään normaalisti, täydelliseen palautumiseen viikko.

Tuo askel-kyykky-haaste ei ole verrattavissa edessä olevaan pinnistykseen. Fyysinen kunto ja voima ovat asia erikseen. Mutta mikä sai minut toistuvasti nousemaan vielä sittenkin, kun lihakset kerta kaikkiaan kieltäytyivät yhteistyöstä? Mistä lähtee sisukkuus ja mind-over-matter-ajattelu? Ja miten sitä voi harjoitella?

Toni muistutti, että fyysisen kunnon lisäksi on tärkeää totutella eri lämpötiloihin ja niiden vaihteluihin.

Nyt tulee tunnustus, joka kuulostaa hölmöltä vuoren huiputusta suunnittelevan suusta. Se myös paljastaa erään suuren heikkouteni: minä inhoan kylmää. Monet vuorikiipeilijät karaisevat itseään avantouinnilla. Mutta johtuen parikymppisenä tapahtuneesta läheltä-piti-tilanteesta merivirtauksien kanssa, minä inhoan myös uimista. Uima-allas menettelee, mutta avovedet ovat hirvittäviä. Nämä kaksi asiaa, kylmyys ja vesi, yhdistettynä tekevät avantouinnista suorastaan kidutusta. Lähimmäs avantoa olen päässyt, kun kerran varpaat sinisenä seisoin lumisella laiturilla loputtoman pitkän ajan ja tuijotin mustaa vettä rappusten alapäässä kykenemättä liikkumaan.


Voi ei…taidan tietää, mitä on edessä.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Miltä näyttää Vuorenvalloittaja massakauden jälkeen? – välitilinpäätös

Tuntuu uskomattomalta mutta totta se on: Vuorenvalloitus-harjoittelun ensimmäinen kolmannes alkaa olla takana! Aika on lentänyt uskomattoman nopeasti. Nyt on ihan hyvä hetki katsoa, mitä on saatu aikaiseksi.

Käytännön järjestelyt ovat hyvällä mallilla: Lennot on varattu. Huiputusreissun kumppani on valittu ja aikataulu lyöty lukkoon. Päätimme varata huiputuksen jälkeen palkinnoksi itsellemme pari ylimääräistä Geneveen tutustumispäivää. Hotelli siksi aikaa on katsottu. Kerron järjestelyistä ja matkasuunnitelmista tarkemmin hiukan myöhemmin.

Varusteista harjoituskaudella on huolehtinut yhteistyökumppanini Nikander.fi. Huiputukseen tarvitaan vielä yhtä sun toista, mutta onneksi siihen on vielä aikaa. Palaan myös näihin vaate- ja varusteasioihin.

Entäpä fyysinen kunto?
Joulun alla tuli todettua, että kurinalaisuudesta oli hyötyä: numeeriset mittaustulokset olivat toivotulla tasolla. Lihasvoiman kasvun olen kyllä huomannut itsekin, juoksu kulkee kepeämmin kuin koskaan aiemmin, ja harjoitellessa olen saanut kasvattaa painoja tasaiseen tahtiin.
Innostuin muuten liittymään Facebookissa ryhmään, jonka tavoitteena on lankuttaa joka päivä helmikuussa. Ihan mielenkiintoista nähdä, onnistunko päiväkohtaisia aikatauluja noudattamalla kuun lopussa lankuttamaan vähintään vaaditut 240 sekuntia. Tarkennettakoon nyt vielä, etten nyt puhu siitä hassuissa paikoissa makoilusta, vaan keskikehon lihastreenistä. (Mutta jos se sujuu, otan sitten seuraavaksi ohjelmaan pöllöilyn?)

Vaikka uhittelin, että kehoni on välineeni, Vuorenvalloituskoneeni, pakko on myöntää, että minua
kiinnostaa myös näkyvä muutos kropassani. Meillä oli Lakun kanssa aikomus valokuvata molemmista "lähtötilannekuvat" mutta se unohtui projektimme alkuhulinoissa. Pitää siis tyytyä tämänhetkisen tilanteen havainnointiin. Olen kyllä huomannut muutoksia arkisissa tilanteissa jo matkan varrellakin: Kotikeittiössä kuorin omenaa ja säpsähdin, kun jotain liikahti näkökenttäni laitamilla. Etsin syytä ihmeissäni. Hetken kuluttua tajusin sen olleen oma hauikseni.
Muutama viikko sitten tytär silitteli vatsaani ja sanoi: "Äiti tykkään sun masusta, kun sen iho on pehmeä mutta alta kova. Siellä on sellaisia juttuja, niinkuin sulla olisi palloja päällekäin nahan alla." Jee, tässä talossa six-pack ei tarkoita (ainakaan pelkästään) olutta!


Pysähdyin eilen treenin jälkeen salin pukuhuoneen peilin eteen ja yritin katsoa itseäni verraten siihen, mitä heijastuksessa kolme kuukautta sitten näkyi. Kyllä. Hartiaseutu on jykevöitynyt ja olkapäät pyöristyneet. Reisilihakset ja käsivarret ovat vahvistuneet silminnähden. Lihakset näkyvät selkeämmin ihon alta. Pakko se on myöntää, Vuorenvalloituskone tai ei, muutokset tuntuvat kivoilta myös visuaalisessa mielessä.

Henkinen valmistautuminen on vielä hiukan kysymysmerkki. Olen lukenut aiheesta ja kohteesta, katsonut ohjelmia (fiktiivisiä ja dokumentaarisia), olemme Lakun kanssa keskustelleet aiheesta tuntikausia, olen haastatellut oppaita ja kiivenneitä. Mutta en oikein ole varma, mitä muuta minun pitäisi vielä tehdä. Vinkkejä otetaan siis vastaan.

Henkisen kantin pitäisi riittää. Sen verran pässinpäätä on verissä.
Kestän tarvittaessa kipua: olen raahautunut viimeisen kilometrin ja ylittänyt maaliviivan murtuneella jalalla ja pyörtynyt sitten kivusta.
Kestän tarvittaessa raskaita olosuhteita: olen 39 asteen kuumeessa kantanut lumimyrskyssä talvivaelluksella kaverinkin tavarat, koska hän oli liian väsynyt jaksaakseen kantaa niitä.
Tarvittaessa olen urhea, kärsivällinen ja kestän henkistä painetta: olen sanonut äidilleni, etten halua kappaa verhoihini.

En siis usko, että huiputus jää päästä kiinni. Toivottavasti en joudu katumaan näitä sanoja myöhemmin!



lauantai 17. tammikuuta 2015

Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.

"Miksi kiipeät vuorille?" on usein vuorikiipeilijöiltä kysytty kysymys. Klassinen vastaus siihen on: "Koska ne ovat olemassa."

Kysyin Lakulta, miksi hän innostui lähtemään mukaan projektiin. Miksi hän haluaa Mont Blancin huipulle?

Hän vastasi: "Haluan haastaa itseäni henkisesti ja fyysisesti. Samalla siihen liittyy vahva visuaalinen aspekti: vuoriston karuus ja kauneus. Vuoristo on minulle täysin uusi elementti. Aikaisemmin olen liikkunut tuntureilla, metsissä, soilla ja merillä, kaupunkiviidakkoa unohtamatta. Ajatus vuoren huiputtamisesta kiehtoo minua valtavasti!"

Hieno vastaus! Nyt minua alkoi häiritä oikein toden teolla. Miksi minä haluan Mont Blancille? Enhän minä ole koskaan kiivennyt vuorilla. Enkä aiemmin ole tuntenut erityistä halua tehdä sitä. Tai ainakaan tiennyt tuntevani. Olenko minä Vuorenvalloittaja vailla filosofiaa?

Olen kyllä käynyt vuorilla. Kun olin lapsi, minä ja sisareni reissasimme isän kanssa autolla joka kesä kuukauden ympäri Eurooppaa. Luulen, että nuo reissut ovat osasyy siihen, miksi nykyään hengitän rauhallisemmin, kun sähköpostissa on lentoliput johonkin. Maailma on täynnä hienoja ihmisiä ja upeita paikkoja. Haluan nähdä ne kaikki. Jos veressäni on syntyjään ripaus kulkuria, nuo matkat tartuttivat minuun pohjattoman uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Se on ainutlaatuinen lahja isältäni.

Muistoja lapsuuden reissuilta syntyi lukemattomia, mutta jostain syystä monissa niistä kirkkaimmin mieleen jääneistä kuvista olemme Alpeilla. Muistan hyvin kapeat kaiteettomat vuoristotiet, joilla paikalliset kaahasivat holtittoman oloisesti. Satumaisen idylliset kylät vuorten syleissä ja sinistä taivasta viiltävät valkoiset huiput. Kahdeksanvuotiaan uteliaisuudella kummastelin jyrkillä rinteillä laiduntavia lehmiä: miten ne pysyvät pystyssä? Isä sanoi, että alppilehmät pysyvät tasapainossa hyvin, koska niiden etujalat ovat kasvaneet lyhyemmiksi kuin takajalat, johtuen jatkuvasta seisoskelusta vuorenrinteellä. Ihmettelimme siskon kanssa, eivätkö lehmät koskaan halua kääntyä toisinpäin, mutta isä kertoi vinkeästi hymyillen lehmien pitävän enemmän vuorenhuipun katselusta.

Tajusin tulleeni huijatuksi samoihin aikoihin kun ymmärsin, ettei auton kojelaudan punainen kolmionappula ole heittoistuimen painike (jolla voi nakata kiukuttelevat takapenkkiläiset ulos autosta) ja ettei rekkojen perässä lukeva TIR viesti takana ajavalle ohitusta suunnittelevalle, että edessä on Tavallista Isompi Rekka.

Olen käynyt ainutlaatuisen hienoissa paikoissa.
Kotkanpesässä Saksassa Kehlsteinvuoren huipulla kivilinnan jykevät seinät tuntuivat sormien alla hyytäviltä. Johtuiko paikan historiasta vai lapsen silmään kolkoista seinistä, mutta minulle paikka oli kylmän kiehtova.

Sveitsin Jungfraulla taas oli mahtavan hauskaa käydä lumisotaa kesätopissa ja shortseissa, kun korkealla vuorella aurinko paistoi helteisesti ja kuitenkin lumi narskui tennareiden alla.
Näköalatasanteella oli metalliritiläparveke, jonka alapuolella muistaakseni ainakin kilometrin mittainen suora pudotus. Muistan seisoneeni ritilän päällä kylmä vuoristotuuli hiuksissani ja haistaneeni lumen tuoksun. Katsoin pudotusta ja tunsin pienen pelon vavistuksen. Mutta vielä enemmän minua kiehtoivat jylhät, jäiset kallioseinät.

Jo silloin ikiaikaiset vuoret olivat niin vetovoimaisia: lumoavia ja pelottavia yhtä aikaa.

Mont Blanc -unelmassani kyse on varmasti myös luonteesta. Olen aina rakastanut tekemistä, joka pakottaa antamaan kaikkensa. Mielestäni asioita ei kannata tehdä ollenkaan, jos ei aio tehdä täysillä. Ja aina pitää pyrkiä tekemään enemmän kuin alunperin aikoi.

Kuitenkaan ennen sitä viime syksyistä päivää minulla ei ollut aavistustakaan, millainen asia tulee valloittamaan seuraavan vuoden elämästäni. Hienoista lapsuusmuistoista ja pohdinnoistani huolimatta vieläkään en ihan täysin ymmärrä, miksi minut on vallannut näin voimakas halu päästä kiipeämään Alppien korkeimmalle huipulle. Tyydyn siis siihen, että vuoreni valitsi minut, ei toisinpäin. Yksi asia tässä pohdinnossani kuitenkin selvisi:

minä olen alppilehmä – haluan pitää katseeni kiinni huipussa.





tiistai 13. tammikuuta 2015

Entten tentten -kokkaus ja muut Vuorenvalloitus-ruokavalion kivijalat

Ai että minä rakastan ruokaa! Sekä sen syömistä että valmistamista.

Sokkona kokkaaminen on ollut minun ja tyttäreni yhteinen harrastus pitkään. Sitä harrastetaan silloin tällöin viikonloppuisin: Tytär valitsee aterian raaka-aineet ja yhdessä ideoimme valmistustavat. Kaupassa minä kannan koria (ja lompakkoa), tytär etsii tarvittavat ainekset. Joskus se ottaa aikaa ja hermoja: kerran seisoimme jäätelötiskin äärellä hyvän tovin, kun hän valitsi jälkiruokaamme soveltuvaa jäätelöä rajaten ulos vaihtoehtoja koko S-marketin valikoimasta "entten tentten" -tekniikalla.

Keittiössä minä huolehdin isoilla veitsillä leikkaamisesta sekä lieden ja uunin kanssa tapahtuvat työstövaiheet. Muutoin tyttö hoitaa homman, avustuksellani toki.

Tulokset ovat olleet vaihtelevia ja joskus varsin eksoottisia. Sotku on usein melkoinen, mutta hauskaa on ollut aina. Lapsen ennakkoluulottoman mielen avulla olemme löytäneet uusia tapoja yhdistellä ja valmistaa raaka-aineita. Esimerkiksi vuodenaikojen värien mukaan teemoitetut pikkuannokset synnyttivät odottamattomia yhdistelmiä ja toivat ruokapöytään hauskan väriloiston.

Lapsi väitti salaattia tylsäksi ruoaksi. Todistin ettei se ole.

Syyskuun alussa oma ruokavalioni näytti aika erilaiselta kuin nyt. Jo aiemmin syömäni ruoka oli sisällöllisesti kohtuullisen terveellistä. Vihreää lautasella oli suurin osa. Pastaa, riisiä, perunaa tai vaaleita jauhoja en juurikaan syönyt. Vettä join runsaasti. Herkuttelua hallitusti mutta sallien.

Mutta. Tarkkailin pääasiassa kaloreita, ravintoarvojen jäädessä seuraamatta. Totta puhuakseni ruokarytmi oli minulle hankala asia.  Tyttären ollessa kotona pyrin säännölliseen ateriarytmiin ja yritin syödä hänen kanssaan, hänelle valmistamaani ruokaa. Itsekseni ollessa saattoi aterioiden määrä saattoi kutistua kolmeen. Aamu alkoi kahvilla, jota kului muutenkin päivän mittaan holtiton määrä. Päivään mahtui yksi lämmin ateria, lounas, joskus ei sitäkään. Iltapäivän mittaan nälkää selätettiin lähinnä napsimalla palaveritarjottavia. Työpäivän jälkeiset ateriat koostuivat lähinnä ruisleivästä, leikkeleistä, juustosta ja omenoista. Koska leipä korvasi aterioita, saattoi ruisleipäsiivuja mennä esimerkiksi 6–8 päivässä.

Tähän tuli stoppi marraskuussa.
"Sinä syöt nykyään koko ajan," totesi työkaveri, kun matkalla asiakastapaamiseen kaivelin nykyään lähes kaikkialle mukana kulkevasta eväspussistani salaattirasian ja aloitin etupenkkipiknikin.

Seitsemän ateriaa päivässä, 2–3 tunnin välein. Pieniä annoksia tasaisesti. Kun vaan pysyn rytmissä, nälän tunne ei ole päässyt yllättämään. Ei edes treenikauden alussa, jolloin olin miinuskaloreilla.

Ruokavaliossa pysyminen reissun päällä vaatii
viitseliäisyyttä mutta onnistuu.
Minusta ei ole reilua olettaa muiden kokkaavan ja punnitsevan minulle ruokaa erikoistarpeideni mukaan. Siksi yleensä kylään mennessäni vien eväät mukanani. Valmentajani Tapio on sanonut, että tarpeen vaatiessa voin kyllä soveltaa ruokavaliota. Mutta minulle on helpompaa toimia tarkasti sääntöjen mukaan kuin vähän sinnepäin. Niinpä olen aika kurinalainen.

Tällä hetkellä ruokapäiväni menee suurinpiirtein näin:
  • Aamupalalla puuroa, siivu ruisleipää leikkeleillä, kananmuna ja marjoja
  • Välipalana omena ja pähkinöitä
  • Lounaaksi salaattia ja lihaa/kalaa/kanaa, siivu ruisleipää
  • Välipalaksi maustamatonta jogurttia, omenaa ja hunajaa
  • Välipalaksi proteiinipatukka kahvin kera
  • Päivälliseksi lämpimiä kasviksia, lihaa/kalaa/kanaa ja omena
  • Iltapalaksi leikkeleitä, RAEjuustoa, pari kananmunaa ja tomaatti

Lisäksi hiukan lisäravinteita. Kaikki ruoka menee vaa'an kautta. Vaihtelua saa kikkailemalla mausteilla ja sekoittelemalla aterioiden järjestystä. Edelleen välillä huomaan kellon olevan illalla kuusi ja neljä ateriaa on syömättä. Siitä tulee Tapiolta sapiskaa, koska kaikki ateriat pitäisi syödä joka päivä. Sitä paitsi liian isot kerta-annokset tekevät huonon olon.

Vettä kuluu päivän aikana lähes kolme litraa. Kahvia menee edelleen liikaa, mutta nyt jo selkeästi aiempaa vähemmän.

Tankkaus on vaatinut säätämistä. Herkuttelupäivän mässäilyt ovat tehneet minut hiukan huonovointiseksi. Niinpä Tapio ohjeisti minut kokeilemaan neljän vapaasti sijoiteltavan aterian viikkotankkausta. Parin testiviikon jälkeen minusta alkoi tuntua, että minulle sopii sittenkin paremmin herkuttelupäivä. Napsimista ja "pikkuruokaa" rakastavana minun käsitykseni herkuttelusta ei ole lautasellinen pastaa ja jälkkäriksi litra jäätelöä yhdellä istumalla. Nautin siitä, että saan napsia vaikka tapaksia tai istahtaa elokuvan äärelle lämppärileipien kera. Yhden aterian lopun ja seuraavan alun välinen raja voi siis olla hyvin vaikea hahmottaa. Niinpä tämän perustelun vuodatettuani tiedustelin Tapiolta, kauanko yksi ateria saa ajallisesti kestää. Sain taas sellaisen hiukan pitkän katseen. Sitten tuli lupa palata yhteen herkuttelupäivään, "jos vatsa kestää".

Minulta on pyydetty suosimiani reseptejä. Minulle tyypillistä on, etten kertakaikkiaan malta noudattaa ruokaohjeita, ja usein lopputulos on jotain aivan muuta kuin mitä aloitettiin tekemään. Joten harvoin saan aikaiseksi samaa tulosta kahdesti. Tästä johtuen erityisesti leipominen on minulle haastavaa. Mutta jos oikein tarkkaan mietin, onnistun kaivamaan muistini syövereistä pari bravuuriani, joille tytär on antanut niiden ominaisuuksia kuvaavat nimet: esimerkiksi golfpallopullat ja vaaleanpunainen kakkutaikinakeitto...



lauantai 10. tammikuuta 2015

Kuka korvaa (tahdon)voimalla, mitä tekniikasta uupuu?

Uusien asioiden opettelu on aluksi ärsyttävää. Kun sitten jutun juonesta saa hiukkasen kiinni ja syntyy edes karkea ymmärrys, mitä haetaan ja miten opeteltavan asian pitäisi tapahtua, alkaa tekemiseen löytyä mielekkyyttä ja palkitsevuutta.

Kun vuosia sitten aloin varovasti kokeilla salitreeniä, kiersin muutamalla salilla kokeilukäynneillä. Kaikkialla laitteet näyttivät oudoilta ja tunsin oloni lähinnä epämukavaksi. Kireän ja trendikkään näköisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset kipusivat vempaimiin monimutkaisilta vaikuttaviin asentoihin, joita ei mitenkään pystynyt hahmottamaan laitteisiin teipatuista ohjeista. Sitten he kepeän näköisesti liikuttivat jotain rajaa oudolla liikeradalla.
Vapaapainot olivat vielä pelottavampia. Peilien edessä seisoi rivissä tuskaisesti äriseviä, hikisiä lihaksikkaita ihmisiä tuijottamassa itseään maanisesti peilistä samalla, kun heiluttivat jättimäisiä rautakasoja käsissään.

Olet varmaan nähnyt hassuja videoita kuntosalimärkäkorvien kömmähdyksistä. Niin minäkin, enkä halunnut, edes omassa mielessäni, moista klippiä tähdittää. Mutta koska olen hölmö, en kysynyt neuvoa. Ohjatut kierrokset eivät houkutelleet, ja ajatus ryhmätunneille menosta tuntui epämukavalta. Jästipäistä, myönnän. Mutta saman jästipäisyyden ansiosta en antanut periksi.

En koskaan unohda ensimmäistä salitreeniäni silloin joskus kauan sitten. Olin jännittynyt ja en tiennyt, miten salilla kuuluu toimia. Näyttääkseni tottuneelta koetin matkia ympärillä olevia ihmisiä. Vesipullo tyhjeni jo matkalla pukuhuoneesta ensimmäiselle laitteelle. Hetken vaeltelin laitteiden välissä ja yritin etsiä jotain edes etäisesti tutunomaista. Koetin varovasti nykiä jotain kädensijaa. Laite ei hievahtanutkaan. Kiipesin istumaan toisen vempeleen päälle. En ollut varma, oliko takapuoleni alla istuin vai selkänoja, joten teeskentelin muina naisina vaan lepäileväni. Lopulta tuskastuin ja etsin ainoan vimpaimen, jonka toimintaperiaatteen varmasti ymmärsin: kuntopyörän. 

Seuraavien viikkojen aikana hinkutin kuntopyörän päällä tuntikausia ja vakoilin treenaajia. Laite kerrallaan opiskelin salaa, kuinka niitä käytetään. Tekniikkani oikeellisuutta en edes lähde arvailemaan. Vuosien ajan minulla oli on/off–viha/rakkaus -suhde saliharjoitteluun. Luovutin monta kertaa, mutta jonkin ajan kuluttua palasin aina takaisin.

Kokeilin vuosien varrella parinkin personal trainerin ilmaista tutustumiskartoitusta, mutta aggressiivinen myyntitekniikka ei saanut minua ostamaan. Kuultuani trainerin näkemyksen kroppani tilanteesta saatoin vain ihmetellä, kuinka olinkin selvinnyt hengissä niin rappeutuneessa kehossa.

Mutta tekemällä oppii, hiljalleen. Opin myös, että harjoittelu vaatii muutakin kuin ison kasan rautaa. Ihmiset eivät salilla katso peiliin (ainakaan pelkästään) ihaillakseen hienoja vaatteitaan. Peilistä tarkistetaan, että suoritus tapahtuu oikein. Kuinka paljon vaatteet ja varusteet vaikuttavat tulosten optimointiin, siihen en tällä tietämyksen tasolla osaa ottaa kantaa. Mutta sen olen huomannut, että kunnolliset vaatteet ja varusteet tekevät liikkumiskokemuksesta miellyttävämmän ja turvallisemman.

Vuorenvalloituksen alkaessa ymmärsin, että harjoitteluni suunnittelu vaati syvällistä ymmärrystä kehosta, ravinnosta, liikunnasta ja monesta muusta asiasta. Piti katsoa laajempaa kokonaisuutta kuin saliohjelmaa ja tuoda Vuorenvalloitus-projektiini oman motivaationi lisäksi myös asiantuntemusta moneltakin eri saralta. Onneksi tietoa ja taitoa on löytynyt.

Ensimmäinen Vuorenvalloituksen treenikolmannekseni sisältää minimissään kolme salitreeniä per viikko. Liikkeitä on näissä harjoitteissa yhteensä 27 kpl. Toistoja näille 27 liikkeelle tulee kolmen kuukauden aikana karkeasti arvoiden yhteensä noin 11 500. Lisäksi on tietysti pari niin sanottua vapaata harjoitusta, jolloin teen joko ylimääräisiä saliharjoitteita tai jotain ihan muuta liikuntaa, vaikkapa lenkkeilen. Ja sitten vielä hyötyliikunta ja venyttelyt (öh, tuota...) päälle. Vietän siis aika paljon aikaa liikkuen. Se, miten asioita teen, ei ole sivuseikka. Odotusarvo varusteillekin on ihan toinen kuin ennen.

Tekemällä paljon siis oppii. Nyt on kulunut reilut kaksi kuukautta ensimmäistä kolmannesta. Trainerini Tapio on säännöllisin välein mukana harjoituksissa varmistamassa, että tekniikat menevät oikein ja painoja on käytössä oikea määrä. Nyt voisin pikkuhiljaa sanoa, että ainakin jotkut liikkeet alkavat tulla selkärangasta. Tosin viimeksi tällä viikolla, kun tein varsin yksinkertaista "jalkojen nosto sivuttain" -vatsalihasliikettä, Tapio totesi ystävälliseen tapaansa: "Tuota, tuo liike on nyt saanut aika erilaisen ulottuvuuden kuin alunperin." Hupsista. 

Muutama viikko ja sitten alkaa uusi ohjelma. Tiedän, että mukaan tulee kestävyysharjoittelua. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia liikkeitä tai harjoituksia se sisältää. Mutta kolmenkympin puoliväliin mennessä ihminen, tai ainakin minä, on ehtinyt munata itsensä jo niin monta kertaa, etteivät kömmähdykset enää haittaa yhtä paljon kuin ennen. Saattaapa joku niistä jopa raportoida julkisestikin... Sitäpaitsi aina voi lohduttautua, että muutaman tuhannen toiston jälkeen homma alkaa sujua jo paljon paremmin.

Näillä konsteilla siis tällä hetkellä valmistellaan kroppaa kaulasta alaspäin Mont Blanc -rutistukseen. Siinä ei kuitenkaan ole vielä kaikki, vaan yhtä tärkeää on valmistautua henkisesti. Se on kuitenkin toinen tarina. Kävin nimittäin kerran hierojalla, joka kokovartalohieronnan jälkeen sanoi: "Pää on ongelma-alueesi." Miten hän sen päätteli, vaikka olin koko hieronnan ajan ihan hiljaa?






tiistai 6. tammikuuta 2015

Repsahdus ja rangaistus

"Pst. Hei, pst! Laku, tuutko vähän auttamaan? Aika äkkiä, jos vaan pystyt..." suhisin kuntosalin toisessa päässä treenaavan Lakun suuntaan.

Pyhien jälkeen aloitin ensimmäisen treenin ensimmäisen kyykkysarjan kokeilemalla, paljonko nousee. Se oli virhe. Kunnianhimo kasvoi kai liian suureksi, ja lastasin tangolle kymmenen kiloa enemmän painoa kuin yleensä. Sarja meni juuri ja juuri vähän yli puolivälin. Sitten tuli stoppi, ja enkä saanut edes nostettua tankoa pois olkapäiltä. Siinähän sitten tärisin ja mietin, että kummalle kyljelle olisi pehmoisempi kaatua. Onneksi Laku tajusi tilanteen nopeasti ja ehti sännätä nappaamaan tangon tutisevilta harteiltani juuri ennenkuin voimat loppuvat kokonaan.

Mikä ihme se oli? No, joulu ja uusi vuosi tankkauksineen pistivät treenivaihteen kevyelle. Herkuttelu ja laiskottelu olivat sallittuja mutta pidempikestoisina harrasteina ne aiheuttivat sen, että olo tuntui tunkkaiselta ja oudolta. Tankkaukset tuntuivat rikkovan rytmin, ja treenimotivaatiokin hiukan vavahteli. Salille lähteminen oli vaivalloista, vaikka sinne päästyäni nautin tekemisestä. Alkoi ärsyttää ja ehkä vähän pelottaa, että saavutetut tulokset valuvat hiekkaan. Ensimmäisten normaalilla treenillä ja ruokavaliolla etenevien päivien aikana sain itseni kiinni syyllisyyttä muistuttavasta tunteesta, joka pisti tekemään asioita hiukan liikaa, kuin katumusharjoituksena.

Mittanauhan mukaan kropassa ei näkynyt muutosta huonompaan. Mutta vaa'an viisari nousi, ja olo oli turpea ja tukkoinen. Laku sanoi sen osin johtuvan tankkauksen tuomasta hiilihydraatista ja siihen varastoituvasta nesteestä. Lähes samoilla sanoilla kuin valmentajani Tapio hän muistutti myös tankkauksen ja levon tärkeydestä. Lopuksi hän kehotti minua heittämään vaa'alla vesilintua.

Tässä taas näkee tiimin tärkeyden tällaisessa projektissa: silloin kun itse hölmöilee, pitävät muut järjen päässä. Niinpä keskustelu Lakun kanssa laski hartiat alas, ja uskoin taas arjen palauttavan olon ja motivaation uomiinsa.

Pari päivää myöhemmin tapahtui repsahdus. Jutellessani ystäväni kanssa totesin olleeni tanssimassa viimeksi kesällä. Tilanne vaati nopeaa toimintaa, ja noin vuorokautta myöhemmin biletyskorkkareista oli pyyhitty pölyt, ja skumppapullon korkki sanoi poks, vaikka viikon herkutteluateriat oli jo käytetty. Virallinen repsahdus siis.

Olen ollut tunnollinen sekä treenissä että ruokavaliossa (lukuunottamatta sitä kertaa, kun siivoilin tyttären herkkupäivän ylijäämiä niin ajatuksiini vaipuneena, että vasta purkin ollessa melkein tyhjä tajusin, että en A) pidä Jacky-makupaloista B) saa syödä niitä). Joten ilman syvällisempää pohdintoa annoin itselleni luvan retkahtaa ex-tempore bileillan rientoihin.

Kolme tuntia rock-klubin tanssilattialla kävisi treenistä varmasti Tapionkin mittapuulla. Ja se taisi tehdä pääkopallekin hyvää, sillä aamulla aiemmin tuntemani ärtymys on poissa. Ilmeisesti kuitenkin iltapalaksi nautittu mozzarellalla ja tomaatilla kuorrutettu polenta on pilaantunutta; nimittäin aamulla ohimoissa jyskytti ja mielen täytti kertakaikkiaan vastustamaton homejuuston himo. Päätin siis kruunata kärsimyksen virallisella dagen efter -hiilaripöhöllä.

Seuraavana päivänä alkoi taas arki. Tällä kertaa oikeasti. Ja kas. Lounassalaatti maistui ihanan raikkaalta. Iltapäivällä treenatessa puntti nousi siihen tahtiin, että kasvatin painoja, tällä kertaa oikean määrän.

Horisontissani näkyvä Mont Blancin silhuetti nostaa ihokarvat pystyyn ja synnyttää innostuneen tärinän vatsanpohjaan. Malttamattomana lasken kuukausia ja viikkoja elokuuhun. Vuorenvalloitus-treeni on toistaiseksi kiintein side, joka minulla on tavoitteeseeni. Siksi heittäydyn siihen koko vartalon voimin. Mutta kuten aiemminkin todettu, tavoite ei ole ainoa asia, joka ruokkii suorittajaluonnettani: harjoittelu on mahtavaa. Se synnyttää hyvää oloa sekä henkisesti että fyysisesti. Kehoni voi paremmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Treeni on vastapainoa työlle ja aikaa itselle. Näkyvät tulokset ilahduttavat, olipa sitten kyse mittanauhalla näkyvästä tuloksesta tai onnistuneesta painista punaisen painajaisen kanssa.

Vielä kun aina pitäisi mielessä sen, mitä legendaarinen tamperelainen(?) Kummeli-sananlaskukin toteaa: "Ei karhutkaan koko ajan paini. Nekin syö välillä puolukoita."


perjantai 2. tammikuuta 2015

Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan

"Ehditkö enää olla äiti, vai jääkö lapsi Vuorenvalloituksen jalkoihin?" Tätä kyseli eräs blogini lukija.
Toisessa palautteessa haluttiin laajempi kuva arjestani: "Minua kiinnostaa, miten Vuorenvalloitus on vaikuttanut muihin elämän osa-alueisiin kuin ruokaan ja liikkumiseen ja miten se näkyy arjessasi."
Olen saanut kysymyksiä henkisestä valmistautumisesta, varusteista ja rahasta. Minulta on myös kysytty ruoasta, miten söin ennen ja miten nyt. Lempireseptejäkin toivottiin.

Oikein alkoi kainostuttaa. Tavallisen naisen haaveista totta -pinnistely kiinnostaa monia. Vau. Kiitos.

Mutta oikeassa olet, tämä on elämääni, ei pelkkä irrallinen projekti. Vuorenvalloitus on nivoutunut osaksi arkeani niin monella tasolla, että välillä en itsekään huomaa, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Ja tämä ei ole vain minun tarinani. Haluan houkutella sinut mukaan toteuttamaan unelmiasi, mitä tai missä ikinä vuoresi ovatkaan. Siksi on aivan mahtavaa saada palautetta, ja aion vastata parhaani mukaan. Parhaimmillaan tarinankerronta on dialogia, jota kysymykset ja kommentit voivat ohjata. 

Tartun nyt asiaan, jonka tiimoilta esitetty kysymys riipaisi minua: miten Vuorenvalloitus koskettaa äitiyttäni ja suhdettani lapseeni?

Keskustelu

Olemme keskustelleet 7-vuotiaan lapseni kanssa Vuorenvalloituksesta paljon. Kerroin tyttärelleni heti alkuun, mistä on kysymys, miksi haluan sen tehdä ja mitä se vaatii. Tietenkin keskustelut on pyritty käymään lapselle sopivalla tavalla ja kielellä.  Olemme tutustuneet Mont Blanciin netissä ja katselleet paljon kuvia vuoresta. Olemme miettineet yhdessä, miltä tuntuu kiivetä raskaita ylämäkiä tässä kotikulmilla ja pohtineet sitten, millaista on kiipeäminen oikealle vuorelle ohuessa ilmanalassa. Kuten muissakin aiheissa, olen yrittänyt vastata tyttäreni kysymyksiin, koskivatpa ne asian mitä tahansa osa-aluetta. Kun en ole jotain tiennyt, on vastausta pyritty selvittämään.

Valmentajastani Tapiosta on hassusti tullut auktoriteetti myös tyttäreni mielessä. Olen kertonut, että Tapio on vähän kuin äidin opettaja, joka huolehtii siitä, että jaksan kiivetä Mont Blancille. Rehellisesti myönnettäköön, että joskus olen nolosti hyödyntänyt lapsen luottamusta asettamaani auktoriteettiin käyttämällä "No kun Tapio käski" -selitystä. Taannoin tyttären kaveri kysyi, miksi lähden kylmään vesisateeseen lenkille. Ennenkuin ehdin vastata, tytär totesi: "Äidin ope käski." Tytöt loivat minuun ymmärrystä uhkuvan katseen, kohauttivat olkapäitään ja jatkoivat leikkiään.

Aika


Harjoitteluni alkaessa kävin läpi reunaehdot Tapion kanssa. Tärkein oli, että valmistautumisprosessin tulee joustaa lapseni tarpeiden mukaan, ei toisinpäin. Niin minulle suunniteltiin ohjelma, jonka ansiosta treenaaminen ei vie yhteistä aikaa tyttäreni kanssa juuri ollenkaan. Kerran viikossa tyttö viettää pari tuntia läheisten perheystäviemme kanssa. Muut harjoitukset sumplin ajankohtiin, jolloin tyttö on esimerkiksi leikkimässä kavereillaan. Joskus etätyömahdollisuus ja/tai liukuva työaika auttavat arjen järjestelyissä. Viitseliäisyyttä järjestely vaatii, mutta onnistuu. 

"Hyväksy vaan, olet hiljalleen siirtymässä huoltojoukkoihin," hymyili Laku, kun seisoin oven suussa legopalikat käsissä, suupielet alaspäin kaartuneina tytön sännätessä ulos leikkimään kavereidensa kanssa. Ekan koulusyksyn aikana ystävien rooli lapseni elämässä on kasvanut. Minulle on tärkeää puuhata erilaisia asioita yhdessä siten, että vanhempana voin antaa lapselle aikaa, opastusta ja lisäarvoa tavalla, johon ikätoverit eivät (ainakaan vielä) pysty. Esimerkiksi syksyllä kokeilimme yhteisiä lenkkejä, minä hölkäten ja lapsi pyörällä. Se oli vähän sähläämistä, eikä kovin tehokasta liikuntaa mutta hauskaa yhdessäoloa meille molemmille, ja matkalla lenkkipolulle saatiin hyvää liikennesääntökertausta.

Ruoka

Ruokaa mietin ehkä eniten etukäteen, siksi nostan sen omaksi asiakseen. Miten kertoa lapselle ruokavaliostani? Miksi äiti syö osittain eri ruokaa? Avain löytyi, yllättäen, rehellisyydestä. "Äiti harjoittelee paljon, jotta jaksaa turvallisesti kiivetä vuoren huipulle ja takaisin. Kun harjoittelee paljon, pitää myös syödä hiukan eri tavalla." Se riitti.

Usein teen ruoat niin, että perusraaka-aineet ovat samat. Täydennän lapsen annosta esimerkiksi pastalla, riisillä tai perunalla ja lisään hänelle vaikkapa kastikkeen. Niinpä lapsen silmään lautastemme sisällöt ovat aika lähellä toisiaan.

Kuten tyttärellä, on minullakin säännölliset herkutteluhetket, jolloin tuhoamme yhdessä leffakarkkipussin tai käymme munkkikahveilla. Mitä milloinkin mieli tekee.

Erittäin hyvänä asiana pidän sitä, että panostan nyt entistä enemmän raaka-aineiden puhtauteen ja terveellisyyteen. Koska oikoteitä omiinkaan aterioihini ei ole, eineksiä ei kotonamme yleensä syödä. Aina on tarjolla kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Tärkeimmäksi koen kuitenkin luontevan suhtautumisen ruokaan ja syömiseen, koska nyt muovataan niitä loppuelämään vaikuttavia ruokailutottumuksia. Voin olla tarkka oman syömiseni suhteen nostamatta siitä meteliä ja nipottamatta turhia lapsen kohdalla. Kuten niin monissa muissakin asioissa, asiasta tulee numero, jos aikuinen siitä sellaisen tekee. 

Esimerkki

Olen vahvasti tietoinen, että mitä ikinä teenkin, pienet silmät tarkkailevat minua. Omalla esimerkilläni opetan tyttärelleni, kuinka suhtautua omaan itseen ja ympäröivään maailmaan. Vuorenvalloitus ei ole ensimmäinen asia, joka saa minut pohtimaan tätä. Esimerkiksi silloin kun minun ja tyttäreni isän tiet lähtivät erilleen, käytin paljon aikaa miettimällä, mikä on oikein ja millaisen mallin, ihmisenä ja naisena, haluan lapselleni antaa.

Vuorenvalloituksen uskon ja toivon opettavan tytölleni itseluottamuksesta. Todistavan, että määrätietoisuudella ja sitoutumisella saa asioita aikaiseksi. Toivon hänen oppivan terveellisestä elämäntavasta ja liikunnan ilosta sekä järkevästä suhtautumisesta edellä mainittuihin. Tunnistavan yhteistyön merkityksen. Oppivan kunnioittamaan kehoaan ja huolehtimaan siitä. 


Rakkaus 

Kaikkein tärkein on edellisten (ja monen muun asian) summa. Kaiken ylittävä ja loputon.

Lapseni on universumini keskipiste, mutta ei sen ainoa asia.
Minä olen äiti, joka myös Vuorenvalloittajana tunnetaan.