lauantai 28. helmikuuta 2015

Oppaan ohjeet Vuorenvalloittajalle

Elokuussa kiipeän kiipeilyparini Lakun kanssa Mont Blancille oppaanamme Elämysmatkojen Pette Halme. Taannoin Pette soitti minulle Sveitsistä. Ensin keskustelimme kiipeilystä ja sen arvomaailmasta. Puhuimme myös edessä olevasta reissusta, joka on ensimmäinen vuorikiipeilykokemus sekä minulle että Lakulle. Sain arvokasta tietoa ja hyviä vinkkejä harjoitteluun Suomen ensimmäiseltä viralliselta vuoristo-oppaalta.

Tässä muutamia kohtia innostavasta ja polveilevasta keskustelustamme:

Minä:
"Pette, mitä minulla on edessä? Millainen Mont Blanc on ensi kertaa kiipeävälle?"

Pette:
"Mont Blanc on ensihuiputukseen soveltuva kohde, vaikka monet aloittavat matalammista, esimerkiksi helpoista nelitonnisista. Mont Blanc on ensikertalaiselle vaativa mutta mahdollinen. Korkeutensa (lähes 5000 m) ja pituutensa ansiosta siinä on haastetta ja se vaatii viikon akklimatisoitumisen. Siellä on joitakin aika ilmavia paikkoja eli korkeanpaikankammo saattaa olla ongelma, jos sellaisesta kärsii. Korkeita kohtia varten harjoitellaan akklimatisoitumisnousuissa huiputusta edeltävällä viikolla. Teknisesti Mont Blanc ei ole niin vaikea, ettetkö ehtisi oppia riittävän tason. Vastuuhan on kuitenkin oppaalla ja aika lyhyessä köydessä vuorella mennään."
Kuva: Arttu Muukkonen
Minä:
"Mitkä ovat tärkeimpiä kiipeämisen suoritukseen liittyviä asioita?"

Pette:
"Riittävät tekniset taidot ehdit omaksua harjoituskiipeilyn aikana.
Tärkeää on omaksua energiaa säästävä, oikeatahtinen liikkumistapa. Vuorella liikutaan suhteellisen hitaasti ja pienin liikeradoin. Toinen asia on kehon käyttäminen oikealla tavalla; louhikossa ja jäätiköllä liikkuessa käsien ja koko vartalon tehokas mutta energiaa säästävä hyödyntäminen ovat tärkeitä.

Sitten on tietenkin turvallisuus. Sitä myös harjoitellaan runsaasti, mutta se on tottakai oppaan vastuulla. Vuoren rinteillä oppaan auktoriteetti on ehdoton. En kyllä muista, että kukaan olisi koskaan sitä kyseenalaistanutkaan."

Minä:
"Millaiset asiat voivat estää huiputuksen?"

Pette:
"Olosuhteet tietenkin ovat sellainen asia, johon emme voi juurikaan vaikuttaa. On myös olemassa mahdollisuus, ettei akklimasoituminen onnistu. Suurimmalle osalle viikko riittää, mutta ehkä noin 5–10 %:n osuus ihmisistä on sellaisia, joiden keho ei sopeudu ohueen ilmaan viikossa.

Henkinen puolikin on tärkeä. Olen joskus nähnyt ihmisiä, joiden kunto riittäisi ja muutenkin kaikki on ihan kohdillaan. Mutta jostain syystä he vain eivät onnistu huiputuksessa."

Minä:
"Mikä on tärkein ominaisuus vuorikiipeilijälle?"

Pette:
"Vaikeaa sanoa, koska kiipeilyn taito koostuu niin monesta osa-alueesta. Mutta ainakin aloittelijan tapauksessa sanoisin, että sitkeys.

Kovaa treeniä ja katse tavoitteeseen!
Olen kuullut maratoonarien sanovan, että vuoren huiputus on rankempi suoritus kuin maratooni. Mutta minusta ne eivät ole verrattavissa olevia suorituksia. Maratooni on spurtti, se kestää 3–4 tuntia. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia, jonka aikana on vain muutamia muutaman minuutin mittaisia taukoja. Pisin tauko on huipulla vietetty 15–20 minuuttia."

Minä:
"Miten minun kannattaa valmistautua Mont Blanc -reissuun?"

Pette:
"Teet jo ihan oikeita asioita. Kova kunto tärkeä. Reidet ovat kiipeilyssä kovilla eli niitä tulisi vahvistaa. Tärkeää on myös haponsietokyky, koska pitkäkestoinen suoritus pistää paikat hapoille. Ja tietenkin hapenottokyvyn maksimointi. Kestävyysharjoittelua siis paljon: pitkiä lenkkejä hitaasti. Esimerkiksi 4–5 tuntia pyöräilyä on hyvää harjoitusta."

Minä (hihittää hermostuneesti):
"Arvaa jännittääkö?"

Pette:
"Olen varma, että pärjäät. Kun on hyvässä kunnossa, sitkeä ja motivoitunut, ja olosuhteet ovat puolellamme, olen vakuuttunut, että pääsemme huipulle.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Vuorenvalloittaja Jr. vuoren äärellä

"Äiti, mua vähän pelottaa sun Vuorenvalloitus," sanoo pieni paitaressu ovensuussa.
Voi ei. Tiesin tämän päivän tulevan ja olen sitä hiukan odotellutkin. Olen yrittänyt käsitellä asiaa tyttäreni kanssa rehellisesti, mutta aiheuttamatta lapselle murhetta. Olemme jutelleet vuorikiipeilystä ja Mont Blancista. Olen näyttänyt kuvia ja videoita vuoresta. Olen kertonut turvallisuudesta ja varusteista, valmistautumisesta ja tiimistäni. Painottanut oppaamme Petten osaamista ja kokemusta. Mutta on täysin ymmärrettävää, että lapseni miettii asiaa. Mietinhän sitä itsekin.

Syyllisyydentunto vyöryy ylitseni. Olenko minä kohtuuton, kun kuormitan lastani tällaisella? Muistutan itseäni: elämää ei pidä elää siten, että mitään ei koskaan tapahtuisi. Pelkääminen on luonnollista ja osa tervettä järkeä. Mutta jos antaa peloille vallan, jää paljon elämyksiä elämättä ja opettavaisia asioita tekemättä, kokematta ja näkemättä. Voin siis opettaa lapselleni rohkeutta kohdata maailman antamia hienoja mahdollisuuksia. Ja vastuullisuutta kohdata ne valmistautuneena niin hyvin kuin mahdollista.

Otan maailmani keskipisteen syliini, halaan lujasti ja silitän poskea. Sitten istumme kasvokkain sohvalle ja katsomme toisiamme silmiin.

"Mikä sinua siinä pelottaa?"

"No, jos sä vaikka putoat."
Kerron, että emme seinäkiipeile vaan vuorikiipeily on pääasiassa vaelluskiipeilyä. Kerron turvallisuuden ja kiipeilytekniikoiden harjoittelusta. Kerron köysistöstä ja turvavaljaista, joilla olemme kiinni toisissamme. Pette, minä ja Laku pidämme kaikki huolta toisistamme.

Googletan tytölleni kuvia valjaista. Muistelemme yhdessä, kuinka tukevilta seinäkiipeilyvaljaat tuntuivat, kun yhdessä seinäkiipeilimme viime keväänä. Tyttökin laskeutui kiipeilyseinältä valtavin loikkauksin ja kiljahteli ilosta koko matkan.

"Jos sä vaikka liukastut?"
Kerron kiipeilyharjoituksista, jääraudoista, hakusta, valjaista ja köysistöstä. Muistutan, että minulla on kaksi isoa ja vahvaa kiipeilykaveria, jotka kyllä pitävät minut turvassa.

"Mitäs jos tulee lumivyöry tai vaikka myrsky?"
Kerron Petten osaamisesta sääolosuhteiden ennustamisen suhteen. Palaamme taas turvallisuuteen ja siihen, että meitä koulutetaan vuorilla toimimisessa.

"Mutta jos vaikka kivi putoaa sun jalan päälle, etkä pääse kävelemään?"
Kerron Petten tietämyksestä tämänkin asian suhteen: varomme vaarallisia paikkoja ja ajankohtia. Vahingon sattuessa sekä Pette että Laku ovat tosi hyviä ensiavussa. Olen itsekin menossa ensiapukoulutukseen. Ja kiipeilykaverini ovat hurjan vahvoja, jos en pääse itse kävelemään. "Ai kantaako Laku sut sitten sieltä pois vai?" Nyökkään ja tytär miettii, että koska sillä on niin isot kädet, se kyllä varmaan jaksaa kantaa raskaita lasteja, ja jopa äidin.

"Sun tulee kyllä varmaan kylmä."
Käymme läpi olosuhteet ja kerron, kuinka monta kerrosta minulle tulee vaatteita. Sovimme, että kun huiputusvaatteet on hankittu, puen ne kaikki päälle kotona. Ja tytärkin saa kokeilla niitä.

"Mun tulee sua ikävä."
Sovimme, että soitamme ja viestittelemme sitten joka päivä, kun se on mahdollista. Lupaan soittaa ja lähettää kuvan heti, kun palaan huipulta. Muistutan, että ikävä tarkoittaa, että tykkää toisesta.

Pienet hartiat ovat rentoutuneet ja tyttöä vähän hymyilyttää.

"Äiti, miksi sä haluat seikkailla? Kun ei äidit yleensä seikkaile."
Kerron, että maailma on hieno paikka täynnä asioita,  jotka haluan nähdä ja kokea. Kerron, että
minusta on hyväksi ihmiselle nähdä erilaisia tapoja olla ja elää sekä kokea mahdollisimman paljon erilaisia juttuja. Muistutan, että seikkailuihin pitää kuitenkin aina valmistautua hyvin.

"Niin ja sitten sä voit opettaa mulle ne kaikki jutut. Ja ehkä ottaa mut mukaan, kun olen vähän isompi. Sitten musta tulee viisas."
"Juuri niin, rakas, juuri niin."



sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Vuorenvalloitus 2015 -tiimi on tässä!

Tässä me nyt sitten ollaan:

Kuva: Arttu Muukonen

Opas: Pette Halme / Elämysmatkat


Seikkailija, jolle kiipeilyssä tärkeintä on estetiikka, elämykset ja makeat muuvit.
"Päämäärää tärkeämpi on matka."




Kiipeilypari: Marko "Laku" Laukkanen

Tarinoita rakastava mies linssin takana tarttuu haasteisiin:
"Tottakai se onnistuu. Ihmisethän näitä hommia tekevät."







Vuorenvalloittaja: Janiina Ojanen 

Jästipäinen ja hiukan pöhkö ensihuiputtaja, jolle unelmat ovat tavoitteita.
"Asioita tehdään tai ei tehdä. Yrittäminen on turhaa."













'Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena huutaen: "Hitto mikä matka!" – Mavis Leyrer 83 v.'

                                                                                                   (Carina Räihä: Huipulta huipulle)

Joko mennään? En jaksaisi odottaa enää yhtään!





lauantai 21. helmikuuta 2015

Vuorenvalloitus-tiimi esittelyssä: opas Pette Halme

Kuka vie minut turvallisesti Mont Blancin huipulle? Vaikka kunto ja henkinen kantti kestäisivätkin, ei minulla ole mitään asiaa vuorelle ilman asiantuntevaa opasta.

Kun sain päähäni lähteä valloittamaan Mont Blancia, rehellisesti myönnettäköön, että ensimmäiset huolenaiheeni liittyivät kummallisiin (ja vähän akkamaisiin) haasteisiin, kuten piilolinssien käytön vaikeuksiin, korkeassa ilmanalassa räjähtäviin deodorantteihin ja vessa-asioiden hoitamiseen lyhyessä kiipeilyköydessä. Kun aloin saada kattavamman kuvan hankkeestani, avautui täysin uusi maailma silmieni eteen. On niin paljon, mitä minulla ei ole. Aluetuntemus, olosuhteiden ymmärrys ja sään ennustamisen taito, turvallisuus- sekä kiipeilytekniset tiedot ja niin edelleen.

Aloin etsiä palveluntarjoajaa. Laajahkon taustatyön jälkeen avasin keskustelun muutaman tahon kanssa. Niistä matkanjärjestäjäkumppanikseni ja yhdeksi sponsorikseni valikoitui Elämysmatkat. Jälleen kerran suuri syy valintaan oli innostus, sekä kiipeämistä että projektiani kohtaan, vaikkakin suurimman painon kumppanin etsinnässä laitoin asiantuntemukselle ja luotettavuudelle.

Ensimmäinen sähköpostini Elämysmatkoille oli varovainen tiedustelu "onkohan tässä mitään järkeä" -hengessä. Vastaukseksi sain viestin Pette Halme -nimiseltä henkilöltä, Elämysmatkojen pääoppaalta ja perustajalta. Hän kertoi, että kovaa kuntoa reissu vaatii ja kylmäpäisyyttä, sillä luvassa on joitakin "ilmavia paikkoja". Mutta hän rohkaisi lähtemään ja päätti viestinsä lauseeseen: "Ei muuta kuin treenaamaan vaan!"

Kun matkavaraus vahvistettiin ja sain tiedon, että juuri Pette lähtee oppaaksemme, en olisi voinut olla iloisempi. UIAGM-opaskoulutuksen saanut Pette on paitsi maailmaa kiertänyt seikkailija ja liikemies, myös Suomen ensimmäinen virallinen vuoristo-opas. (Sivumennen sanoen: kaivelin hiukan tietoa vuoristo-oppaan työstä ja koulutuksesta. Eipäs muuten ole ihan helppo juttu. Pikakurssin aiheeseen saa suomalaisten vuoristo-oppaiden www-sivuilta.)

Millainen mies on Vuorenvalloitus-tiimin keulassa?

Harjoituskauteni alkuvaiheet Pette on ollut vuorilla Japanissa, mutta pääsemme puhelimitse jutulle hänen palatessaan Sveitsiin kotiinsa, joka sijaitsee ihan kohteemme lähistölle. Pette ynnäileekin kiivenneensä Mont Blancilla noin 15 kertaa.

Kuva: Arttu Muukkonen
Kyselen hiukan oppaamme taustoja. Alunperin Pette koki suurempaa paloa liikkua vuorenrinteillä alaspäin kuin ylös. Hiihto ja laskettelu imaisivat miehen mukaansa 25 vuotta sitten. Tuolloin Sveitsin Alpeilta kotinsa löytänyt Pette viehtyi koskemattomien reittien laskemisesta. Uusien reittien perässä vaellettiin yhä kauemmas, ja neitseellisen puuterilumen halki laskeminen edellytti tietenkin, että jaksoi kiivetä ensin ylös.
"Jossain kohtaa asiat sitten vain kääntyivät toisinpäin ja ylös menemisestä tuli se pääjuttu," Pette toteaa.

Vaikka vuorten huiputus on hienoa, Pette on kiipeilijänä sikäli poikkeuksellinen, että hänen kiipeämiseen liittyvät tavoitteensa eivät pyöri huiputuksen ympärillä. "Useimmat kiipeilijät treenaavat kovaa päästäkseen huipulle. Itse kiipeilysuoritukseen valitaan nimenomaan se reitti, jota pitkin on suurin todennäköisyys onnistua huiputuksessa, elämyksellisten tekijöiden jäädessä sivurooliin. Ehkä minäkin nuorempana koin pientä huippukuumetta, mutta en enää. Esimerkiksi kalliokiipeilyssä reitti voi päättyä keskelle seinämää ja jo liikkeelle lähdettäessä tiedän, että reitti ei yllä huipulle. Mutta esimerkiksi maisemat ja reitin kiipeäminen teknisesti tekevät kiipeilykokemuksesta huikaisevan."
Kuva: Arttu Muukkonen

Aihe kiinnostaa minua, sillä vaikka oma tavoitteeni on Mont Blancin huiputus, ymmärrän ajatuksen täysin. Enhän Varalan Urheiluopiston kestävyyskuntotesteissäkään päässyt 24 minuutin tavoitteeseeni, vaan silmissä pimeni 22 minuutin ja 30 sekunnin kohdalla. Silti koen onnistuneeni.
Keskustelemme lisää huiputuksesta, kiipeilyyn liittyvästä päätöksien tekemisestä ja oppaan vastuusta. Pette kertoo, ettei hänelle ole mikään ongelma kääntyä takaisin viisi metriä ennen huippua, jos esimerkiksi olosuhteet muuttuvat ei-suotuisiksi. Totean, että se on varmasti erinomainen ominaisuus koko kiipeilytiimin turvallisuudesta vastaavalle oppaalle.

Pette kuvailee itseään kiipeilijänä nautiskelijaksi, jolla ei ole tiettyä lempikohdetta. Maailmalla on paljon hienoja reittejä, joilla voi kokea elämyksiä. "Minulle suurimman elämyksen kiipeämisessä tuottavat sen estetiikka; maisemat, reitti ja tunnelma sekä makeat muuvit." Mies kiteyttää kiipeilyfilosofiansa: "Kiipeämisessä päämäärää tärkeämpi on matka."
Allekirjoitan. Alkoihan oma huiputukseni olohuoneeni sohvalta.

p.s. Pette kertoi minulle myös edessä olevista olosuhteista ja antoi neuvoja kiipeilyyn sekä treenaukseen. Niistä lisää lähiaikoina.




tiistai 17. helmikuuta 2015

Testaustulokset – Vuorenvalloittaja paperilla

Tässä niitä luvattuja Varalan Urheiluopiston kestävyyskuntotestauksen tuloksia nyt sitten tulee.  Aiemmin kuvailin kokemuksiani testauksesta ja totesinkin, että jo testaus itsessään oli minulle arvokas elämys. Siinä oppii yhtä ja toista itsestään, kun kokeilee fyysisiä rahkeitaan.

Tulosten käytännöllisyys yllätti minut. Ne piirtävät varsin hyvän kuvan fyysisestä nykytilastani sekä vahvuuksistani ja kehityskohteistani, kunhan niitä siis osaa tulkita. Testauksen jälkeen testauspäällikkö Marko esitteli tulokset minulle ja selitti niiden sisältöjä ja merkitystä. Sain dokumentaation itselleni, ja valmentajani Tapio oli erittäin tyytyväinen saadessaan materiaalin käyttöönsä harjoitteluni suunnittelua tukemaan.

Kokosin tähän muutamia keskeisiä asioita tuloksista, sekä kestävyystestauksen että kehonkoostumusanalyysin osalta. Tuloksissa minua verrattiin kahteen viiteryhmään: ikäisiini naisiin, jotka kuuluvat niin sanottuun perusväestöön, ja ikäisiini naispuolisiin aktiiviliikkujiin.


Haluan taas painottaa, että jos tulkinnoissa on virheitä, ne johtuvat minusta, eivät testaajista.

Ote kestävyyskuntotulosten analyysista

"Mitattu maksimaalinen hapenottokyky oli 44 ml/kg/min, mikä on erinomaisella tasolla verrattuna tavalliseen väestöön (samanikäiset, terveet naishenkilöt). Kun verrataan maksimivauhtia 4:37 min/km juoksua harrastaviin samanikäisiin naisiin on tulos keskiarvotasolla. Sen sijaan anaerobinen kynnys 5:44 min/km ja aerobinen kynnys 7:05 min/km ovat hyvällä tasolla juoksua harrastaviin naisiin verrattuna. Kestävyyskunto on siis kokonaisuudessaan oikein hyvällä tasolla eri viiteryhmiin verrattaessa.

Aerobinen kynnys (peruskestävyysalue) oli 61 % maksimityömäärästä tavoitetason ollessa 55–60 % ja anaerobinen kynnys (vauhtikestävyysalue) puolestaan 76 % tavoitetason ollessa 75–80 %. 

Kestävyysprofiilisi on siis varsin tasapainoinen: perus-, vauhti- ja maksimikestävyysalueet ovat hyvin tasapainossa eikä merkittäviä puutteita esimerkiksi peruskestävyydessä ole havaittavissa. Anaerobinen kynnys on suhteessa hieman heikommalla tasolla kuin aerobinen kynnys, mikä voi kertoa siitä, että tässä vaiheessa harjoittelua kovempitehoiset juoksuharjoitukset ovat vielä jääneet vähemmälle. Tätä tulkintaa tukee myös vertailu viitearvoihin, jossa kynnysvauhdit olivat maksimia hieman paremmalla tasolla."


Ohjeita harjoitteluun


"Harjoittelun suhteen käytettävissä olevat 3–4 viikkoharjoitusta voi jakaa esimerkiksi siten, että yksi harjoituksista on selkeästi matalatehoinen ja pitkäkestoinen PK1-alueen harjoitus (tämä kannattaa alkuvaiheessa tehdä esim. pyörällä, joka mahdollistaa riittävän pitkän keston ja matalan tehon), 1–2 lyhyempää PK2 alueen harjoitusta voi tehdä tasavauhtisina juosten ja 1 PK2-alueen harjoitus intervalliperiaatteella. Harjoittelun edistyessä kohti kesää voi tuo intervalliharjoitus muuttua nousujohteisesti kohti VK1-2 alueen kuormitusta. Voimaharjoittelua voi ja kannattaa yhdistää noihin lyhyempiin juoksuharjoituksiin."

Vapaata tulkintaa:
Tuloksissa näkyy mieltymykseni "nupit kaakkoon" -harjoitteluun. Olen ehkä vähän vältellyt palauttavaa kevyttä liikuntaa, koska se tuntuu mielestäni tehottomalta. Sen sijaan olen painottanut raskaampia treenejä. Sain ohjeet lisätä matalan sykkeen pitkäkestoisempaa treeniä: esimerkiksi pitkiä hitaita lenkkejä, jolloin syke on alle 120.

Tapio sanoi, että lisäksi jatkossa tullaan lisäämään kovatehoisempia juoksutreenejä ja kevään tullessa pitää kuulemma viedä fillarikin huoltoon. Eli luvassa on myös pyöräilyä.

Testauspäällikkö Marko muistutti, että kestävyystreenin rinnalla on olennaista muistaa ylläpitää nyt hankittua lihasvoimaa. 

Kehonkoostumusanalyysi

Tässäpä muutamia kehonkoostumusmittauksen graafeja ja suomennoksia, jotka pohjautuvat muistikuviini Markon kanssa keskustelluista asioista (toivottavasti muistan oikein). Näillä on vähemmän merkitystä tavoitteeni kannalta kun testauslukemilla, mutta toki ne kertovat, mitä treenaus on keholleni tehnyt. Eli hyödyllistä tietoa. Mittaustuloksia on verrattu suhteessa kuntoilijoiden viiteryhmään. 



Kehoni rasvaprosentti on 21,7. Vihreä vaakapalkki on terveellinen alue. Painoindeksini on 24,8 eli sen mukaan olen ylipainoinen. Mutta tämän harjoittelukauteni aikana olen oppinut, että painoindeksi ei ole kovin hyvä mittari, kuten ei vaakakaan. Todellisuudessahan kohdallani kyse on siitä, että lihas on painavaa ja sitä on aiempaa enemmän. Rasvaa minussa on aika vähän. Tapio on ollut oikeassa painottaessaan, että paino ei saisi laskea.

Kehityskaarta kuvaamaan sanottakoon, että harjoituskauteni alussahan painoindeksini oli 24 ja rasvaprosenttini 27,9. (Huomautus: alkutulokset on mitattu eri laitteella.) Suhteellisen hoikka olin silloinkin mutta nyt kroppa on "tiivistynyt".

Perusaineenvaihduntani vaatii 1740 kcal/vrk. Eli jos sairastun ja joudun vuoteenomaksi, sen verran voin syödä vuorokaudessa lihomatta. Mitä enemmän kropassa on lihasta, sen enemmän kaloreita palaa jo ihan perusaineenvaihdunnassa.











Lihasmassan määrä on keskitason yläpuolella. En ole varma, osaanko verrata tätä lukemaa lähtötilanteeseen oikein, koska lihasten osuus oli esitetty eri tavoin. Mutta jos lasken ihan maalaisjärkimatikalla, lihasten painon osuus kehon painosta on nyt noin 34,5 % (vrt. alkutilanne 32,2 %). Segmentaalisen analyysin taulukko kertoo, paljonko lihasta on kussakin raajassa kiloina.

Kuuluukohan muuten takapuoli keskikroppaan kokonaisuutena vai ovatko pakarat osa jalkoja? Mielestäni tytöillä pitäisi kyllä olla kuusi segmenttiä: kädet, jalat, keskikroppa ja kankut.

Koska kuitenkin olen tyttö, säästin riemastuttavimman viimeiseksi. Lupasin testauspäällikkö Markolle, että kehystän tämän seinälle:

On motivoivaa nähdä työnsä tulokset ja konkreettiset neuvot harjoittelun kehittämiseksi auttavat treenin rakentamisessa. Kiitos vielä Varalan Urheiluopisto ja Markon vetämä testaustiimi: tästä on hyvä jatkaa!

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla

"Totuuden hetki. Perjantai 13. päivä. Tutisevin jaloin astelen sisään Varalan Urheiluopiston ovista. Minut johdatetaan testaustilojen pukuhuoneeseen. Kassista uupuu treenipaita. Onneksi laukun pohjalta sentään löytyy ryppyinen varapaita, hengittämätöntä keinokuitua. Se tuntuu jo pukiessa tukahduttavalta verrattuna yleensä käyttämääni tekniseen paitaan. Kantapäässä on rakko, ja lyön kyynärpääni ovenkarmiin. Maha on tankkausjuomasta ja jännityksestä sekaisin. 

'Mitä minä oikein täällä teen?' 
Hengähdän syvään ja katson peiliin. Nelisen kuukautta sitten sain hullun idean ja päätin, että elokuussa 2015 kiipeän Mont Blancin huipulle. En ole koskaan vuorilla kiipeillyt, enkä ole mikään tavoitteellinen urheilija, ihan tavallinen 'höntsälenkkeilijä' vain. Ai miksi haluan Alppien korkeimmalle huipulle? Koska haluan ylittää itseni, toteuttaa unelman ja kokea suuren seikkailun.

Päätöksen jälkeen elämäni on muutunut suuresti, koska projektini on varsin vaativa. Harjoituskausi alkoi viime marraskuussa valmentajani Tapion johdolla sekä mahtavien yhteistyökumppaneideni tuella. Kun tammikuussa Aamulehden Moro kirjoitti harjoittelustani, tarjosi Varalan Urheiluopisto minulle mahdollisuutta kestävyyskuntotesteihin. 

Olen siis täällä, jotta saan harjoitteluni kannalta erittäin tärkeää tietoa kestävyyskuntoni tilanteesta nyt, kun olen siirtymässä lihasmassaa kasvattavasta harjoittelusta vuoren olosuhteisiin valmistavaan kestävyysharjoitteluun. 

Tunnen päättäväisyyden valuvan takaisin lihaksiini ja astun ulos pukuhuoneesta. Vastassa on ystävällisesti hymyilevä testauspäällikkö Marko Haverinen. Käymme läpi taustatietolomakkeen ja edessä olevan testin. Markon rauhallinen olemus saa minutkin asettumaan. Mukaan liittyvät testauksessa avustavat Jere Ahonen ja Jukka Uusitalo. Kiipeilyparini Laku on mukana kuvaamassa.

Aloitamme Tanita-kehonkoostumusmittauksesta. Astun mittauslaitteen päälle ja 30 sekunnissa laite selvittää kroppani koostumusta. Marko kertoo, että kestävyyskuntotestauksen jälkeen käymme tulokset läpi ja saan ne itselleni ja valmentajaani varten. 

On aika. Sykevyö kiinni. Marko toteaa, etten taida jännittää, koska leposyke on 77 iskua minuutissa. Minua naurattaa ja totean, että olen niin hyvä bluffaamaan, että yllätän itsenikin. Aloitan verryttelyn kymmenen minuutin kevyellä hölkällä juoksumatolla. Lihakset lämpeävät. Marko kiinnittää valjaat ja kertaa testin sisällön:
Testaus koostuu kolmen minuutin mittaisista matolla juostavista pätkistä, joiden välissä on lyhyt tauko, jonka aikana minusta otetaan verikoe, josta mitataan laktaattipitoisuutta. Tauko on maksimissaan 30 sekuntia. Jokaisen kolmeminuuttisen pätkän jälkeen kuormaa, eli juoksumaton nopeutta nostetaan yhden km/h-yksikön verran. Aloitamme normaalia lenkkivauhtiani selvästi alhaisemmalta tasolta eli 7 km tunnissa. Testin ajan kasvoillani on maski, jonka avulla mitataan hengityskaasujani.
Marko muistuttaa, että tarkoitus on juosta niin pitkään, kunnes en enää kertakaikkiaan pysty jatkamaan. Itse tietenkin teen päätöksen, koska lopetan. Mutta tärkeää on, että testattava todella pyrkii maksimisuoritukseensa. Marko antaa ohjeet pahoinvoinnin ja huimauksen varalta ja näyttää käsimerkin, jolla voin ilmaista, etten jaksa juosta kuormaa loppuun asti, vaan haluan keskeyttää. 


Maski kasvoille, lähtötilanteen verikoe. Testaus alkakoon.
Alku menee hyvin. Pari ensimmäistä kuormaa tuntuu hauskalta, vaikka maski hiukan ärsyttää. Sen sisään kertyy hikeä ja nenää kutittaa. Matto on isompi kuin mihin olen tottunut. Askel rullaa ja hymyilen testaajien jutusteluille. 

Ensimmäinen kuorma 7 km/h, toinen kuorma 8 km/h, kolmas 9 km/h ja niin edelleen.

En ole varma, missä kohtaa jotain tapahtuu, mutta yhtäkkiä, yllättävän nopeasti, kolmeminuuttiset eivät olekaan enää kepeitä pyrähdyksiä. Normaalisti lihasten uupuessa voi vauhtia hiljentää, mutta nyt tilanne onkin päinvastoin. Jatkuvasti kasvava kuorma tuntuu moninkertaiselta, ja verikoetauot menevät liian nopeasti. 

En enää palaudu kuormien välillä, ja syke jyskyttää korvissa. Yhtäkkiä minua alkaa suututtaa ihan valtavasti. Tekisi mieli karjua kuvaavalle Lakulle, että tunge se kamera sinne, mihin aurinko ei paista. Marko, Jere ja Jukka työskentelevät tehokkaasti ja puhuvat hiljaisella äänellä. Marko kertoo jatkuvasti minulle missä mennään ja rohkaisee jatkamaan.

Alkaa tuntua pahalta. Se selvästi näkyy, sillä Laku, Marko, Jere ja Jukka alkavat kannustaa minua. Yhtäkkiä huoneen tunnelma muuttuu sähköisemmäksi. Näen miesten kasvoilta mukanaelämisen ja Laku unohtaa kuvata.
Pinnistän, mutta tunnen kuinka juoksuasentoni valuu entistä kyyrymmäksi ja rytmi katoaa. Alan kadottaa myös lihaskontrollia ja nivelet tuntuvat pehmeiltä. Kasvoni ovat hien peitossa, silmiä kirvelee ja nenä vuotaa holtitomasti maskin sisään. Itkettää. Kuulen Markon äänen yli muiden, vaikka hän puhuu ihan rauhallisella äänellä: 'Nyt se on päästä kiinni Janiina. Kehosta löytyy uskomattomasti voimaa, jos henkinen kantti riittää.' Ja minä jatkan pinnistämistä.

Sekunnit ovat loputtoman pitkiä. Seitsemännen kuorman jälkeen hengitykseni on uikutusta. Roikun kaiteessa kiinni verikokeen oton ajan. Marko katsoo minua silmiin ja kysyy, että vieläkö mennään. Nyökkään. Olen yhden kuorman päässä tavoitteeksi asettamastani 24 minuutista.

Matto alkaa rullata 14 km/h ja jalat eivät enää tahdo totella. Kuulen outoa ulinaa ja tajuan, että se olen minä. Tähän kohtaan loppuvat omat muistikuvani. Videolta näet, mitä tapahtuu. (Alussa on hiukan lähtötunnelmia...anteeksi kielenkäyttöni, syytän jännitystä...)




Jään puolitoista minuuttia tavoitteestani, kun silmissä mustuu ja jalat pettävät. Laku kertoo jälkikäteen minun yrittäneen pelastaa tilanteen tarttumalla juoksumaton kaiteeseen, joka onneksi on liian kaukana ja rojahdan valjaiden varaan. Seuraava muistikuvani on, kuinka Marko nostaa minut pystyyn ja kannattelee viimeisen verikokeen aikana.

Muutaman minuutin jälkeen pysyn taas jaloillani ja palaudun jopa niin, että pystyn hölkkäämään loppuverryttelyksi kymmenen minuuttia.

Voitonriemu hyökyy ylitseni, kun astun pois matolta. Tunne on sanoinkuvaamaton. Testaustiimi ja Laku kehuvat ja kehrään voitonriemusta. Minä tein sen! En antanut periksi vaan kaivoin kaiken, mitä minulla oli annettavaa. Mielessä käy ajatus, että jo ilman testaustuloksiakin tämä kokemus on aivan uskomaton. 



Suihkun jälkeen hymyilyttää, kun hoipun Markon toimistoon kuulemaan testitulokset.  Käymme tulokset läpi kohta kohdalta. Koko aikana en pysty lopettamaan itsetyytyväistä virnistelyä."

Jälkitunnelmia: Tänä aamuna, kaksi päivää testin jälkeen, heräsin valtaisan flunssan kourissa. Flunssa oli vihjaillut tulostaan jo tovin, mutta ilmeisesti tahdonvoima oli siinäkin suhteessa ihmeellinen ja kehoni antoi periksi vasta testin jälkeen.

Testaus oli jo kokemuksena ainutlaatuisen hieno. On mahtavaa haastaa itsensä äärirajoille ja katsoa, paljonko "mummossa on ruutia"! Tuloksien kautta Marko antoi minulle erittäin selkeän kuvan nykytilanteestani ja niiden pohjalta sain selkeitä ohjeita treenaamiseen.

Julkaisen koosteen tuloksista täällä parin päivän kuluttua, sillä tulokset ovat liian mielenkiintoiset tullakseen kuitatuiksi parin rivin tekstikappaleella. Eli palataan niihin. Tätä en kuitenkaan malta olla sanomatta: uskomatonta, paljonko tietoa voikaan saada kehosta ja sen toiminnasta tuollaisella testillä!

Kiitos hienosta kokemuksesta Varalan Urheiluopisto, Marko, Jukka ja Jere! Olette auttaneet minua ison askeleen kohti Mont Blancia!


tiistai 10. helmikuuta 2015

Purista persiillä sohvaperuna! – kestävyystesteihin pari päivää

Perjantai ja kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla lähestyy. Valmistautuminen testiin onkin tämän viikon kantava teema.

Sunnuntaina sain kauan odotetun puhelun Mont Blanc -oppaaltani Petteltä Sveitsistä. Kävimme puolen tunnin mittaisen keskustelun vuorikiipeilystä ja siitä, mitä on edessä. Kerron Pettestä ja keskustelustamme lisää, kunhan saan jäsenneltyä asiat itsellenikin. Mutta sen voin jo nyt sanoa, että puhelumme jälkeen tunsin syvää iloa siitä, mitä on edessä, ja olo oli suorastaan riehakas. Taas saatoin tuntea vuori-ilman tuoksun nenässäni.

Pelkkä keskustelumme sai sykkeeni nousemaan niin, että siitä addrenaliinipiikistä piti ottaa ilo irti. Niinpä nykäisin lenkkarit jalkaan ja painelin Kaupin lenkkipoluille. Talvimyrskyn navakka vastatuuli ja jäinen tienpinta pakottivat pudottamaan vauhdin hitaaksi ja koko ajan sai "puristaa persiillä" (taas fantastinen tampereenkielinen fraasi), jotta pysyi pystyssä. Hankala eteneminen pisti lihakset hapoille ja uuvutti ristiselän.

Mutta viiman keskellä hymyilin leveästi etuhampaat hileessä ja nautin joka hetkestä. Paluumatkalla mieleen palasi edessä oleva kestävyyskunnon testaus. Hermostus tulosten suhteen kuitenkin oli kaikonnut: enhän minä testiä varten treenaa vaan Mont Blancia! Kotiin palatessani uhkuin taistelutahtoa ja intoa, tuntui kuin olisin valmis mihin tahansa... paitsi kotitöihin. (Eteisessä kompastuminen imuriin taannutti minut täysin sohvaperunaksi. Mutta ei kai keneltäkään voi kaikkea vaatia?)

Illalla kaivoin esiin Varalan Urheiluopiston testauspäällikön, Markon lähettämät ennakkotietomateriaalit. Valmistautuminen testaukseen ei sinällään pidä sisällään mitään ihmeellistä. Terve ja hyvinvoiva pitää tietenkin olla. Pari testiä edeltävää päivää tankkaillaan kevyesti ja vältetään raskasta liikuntaa.

Testaukseen liittyy Tanita-kehonkoostumusanalyysi. Se on luultavasti samankaltainen analyysi kuin se, jota olemme Tapion kanssa käyttäneet mutta ilmeisesti laajempi. Saan analyysistä kirjallisen raportin, joka käydään läpi mittaustilanteessa.

Esitietolomakkeessa kysellään perustiedot terveydestäni, liikuntatottumukseni ja oma arvioni kunnostani. Silläkin uhalla, että testitulokset sitten osoittavat päinvastaista ja saan nolostua, kerron vastaukseni lomakkeen omaa liikuntaa ja kuntoa kysymyksiin:

  • Toimistotyötähän minä teen eli työ ei minua juuri kuormita. 
  • Kuntoliikuntaa harrastan keskimäärin 3–5 kertaa viikossa (koska sellaista kategoriaa ei lomakkeessa ollut, ruksitin 3–4 krt/viikko)
  • Pääasialliset liikuntamuodot ovat salitreeni ja juoksu (peruslenkin pituus noin 6–7 km, vauhti noin 9–9,5 km/h, sykkeestä ei ole hajuakaan: en koskaan muista ottaa mittaria mukaan, vaikka sellaisen omistan)
  • Oma arvio kunnostani on, että kestävyyteni on keskitasoa ja lihaskunto hyvä. Tähän tekisi mieli tehdä pitkä perustelu "riippuu mihin vertaa" -hengessä. Mutta pysyn lujana, enkä selittele. Jos arvioni menee metsään, pitää vaan skarpata.

Tämän päivän juoksutreeni Pyynikillä meni muileasti. Kevyt hölköttely lämmittelyksi ja sitten neljä puolen minuutin spurttia ylämäkeen.
Tapio tutustui nyt ominaisuuteeni, jonka olen itse tiennyt lapsuuden liikuntatuntien pesäpallopeleistä lähtien (en muista koskaan päässeeni kakkospesää pidemmälle). Olen hiukan "hidas mutta kankea", ja räjähtävät lähdöt eivät ole minun juttuni. Olen kuin vanha traktori: liikkeelle lähtiessä nivelit kirskuvat pökkelöisinä. Mutta kun kone käynnistyy, kyllä se sitten hurnuuttelee vaikka maailman tappiin.

Ensimmäinen spurtti oli tietenkin tuloksiltaan paras. Mutta erityisen tyytyväinen Tapio tuntui olevan siihen, että viimeisellä spurtilla onnistuin parantamaan kakkos- ja kolmossäntäyksen tulosta. Kestävyyden ja hapenottokyvyn näkökulmasta hyvä signaali oli myös se, että spurtin aikana jalat hyytyivät, ei keuhkot. Tapio myhäili tyytyväisenä, että kyllä lihakset palautuvat, jos saavat happea. Mutta jos keuhkoissa alkaa tuntua ikävältä, on tilanne hankalampi. Neljän säntäyksen jälkeen kävelin kotiin kuin puujaloilla.

Nyt on sitten pari päivää aikaa levätä ja kevyesti tankata Tapion ohjeiden mukaan testausta varten. Vitsi kaverit, että on jännää! :)

P.s. Olen unohtanut mainita, että olen lankuttanut joka päivä Facebookin 28 Days – Plank Challenge -haasteen mukaisen määrän. Tänään meni minuutti. Pöllötyshaastetta odotellessa...


lauantai 7. helmikuuta 2015

Varalan Urheiluopiston kestävyystesteihin, mars!

En malta olla kertomatta heti alkuun viestistä, joka oli kilahtanut sähköpostiini kiireisen päivän aikana. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko kutsui minut kestävyyskunnon testaukseen.

Kutsu taisi tulla hyvään saumaan, sillä kun lueskelin kirjoituksiani taaksepäin, riveiltäni huomaa epävarmuuden sävyjä. Perääntynyt en ole milliäkään, vaan haluan Mont Blancin huipulle vieläkin enemmän kuin aloittaessani taipaleeni. Mutta keskustelut kokeneiden kiipeilijöiden kanssa ovat paitsi kasvattaneet päättäväisyyttäni, myös syventäneet kunnioitustani tavoitettani kohtaan. On siis mitä parhain hetki tarkastella tilannettani tutkimuksellisemman näkökulman kautta.

Taannoin avannolla mittailtiin henkistä kanttia, nyt sitten katsotaan, mitä kroppa jaksaa!
Testiä kuvataan saamassani ennakkomateriaalissa näin: "Suora maksimaalisen hapenoton testi juoksumatolla juosten: kolmen minuutin välein nostetaan kuormaa uupumukseen saakka. Testin aikana mitataan sykettä, maitohappoa sormenpääverinäytteestä sekä hengityskaasuja kasvoille asetettavan maskin kautta. Testi pitää sisällään hemoglobiinin, hematokriitin ja kehonkoostumuksen mittauksen. Lopputulemana saadaan mitattua maksimaalinen hapenottokyky, kynnysvauhdit ja -sykkeet (aerobinen ja anaerobinen kynnys) kestävyysharjoittelun eri tehoalueille harjoitteluohjeineen sekä vertailu samanikäisiin samaa lajia (juoksu) harrastaviin naisiin verrattuna."

Kohta testataan myös X-Bionic-juoksuvaatteitani
kestävyystestin "ääriolosuhteissa".
Eli minun kielelläni: kidutusta juoksumatolla kunnes hyydyn täysin. Minua jännittää. Yllättävän paljon. Pohdin, kuinka henkisesti valmistautua tilanteeseen, jossa armoa ei pyydetä eikä anneta ennenkuin olen lopussa. Testi on siis myös henkinen pinnistys. Perfektionisti ja suorittajaluonne minussa havahtui ja yrittää viljellä minuun suoristuspainetta. En suostu kuuntelemaan, vaikka mielikuvissani korvissani kaikuvat amerikkalaisen sitcom-sarjan yleisön naurunpyrskähdykset, kun kompuroin heti ensi metreillä.

Mietin ääneen trainerilleni Tapiolle, että miten mahtaa käydä, kun olemme tähän asti keskittyneet lihasmassan kerryttämiseen, ja kestävyysharjoittelu on vasta alussa. Tapio totesi, että tämähän on paras mahdollinen hetki mitata kestävyyskuntoni lähtötilanne ja säätää treeniä sen mukaan. Samalla hän muistutti, että on tässä kuitenkin jotain pientä jo puuhasteltukin, eli en nyt ihan suoraan sohvalta ole testimatolle säntäämässä.

Jännitykseni keskellä olen innoissani, Tapio samoin. Saamme harjoittelun suunnittelun tueksi tiukkaa faktaa siitä, missä mennään. Ensi viikolla otetaan siis Vuorenvalloittajasta mittaa! Kokemukset ja tulokset raportoin tietenkin täällä, ja Laku lupasi tulla valokuvaamaan testin, joten näet ihan konkreettisesti, miten homma tapahtuu.

Nyt testiä edeltävä treeniviikko mennään kevyemmin, jotta voimat säästyvät koetukseen. Luvassa on kuitenkin kestävyysharjoittelun ensimmäiset porrastreenit Pyynikillä. Muutenkin olen jo päässyt kokeilemaan hiukan uutta ohjelmaani. Haastavuusastetta on nostettu sen verran, että Tapio totesi katsellessaan minulle suunnittelemaansa ohjelmaa: "Tylyä meininkiähän tämä on..."

Muutos harjoittelun luonteessa on huomattava. Lyhyet sarjat raskailla painoilla ovat vaihtuneet pitkiksi sarjoiksi vähän keveämmillä painoilla. Toisen harjoituskolmanneksen loppuun mennessä yhden treenin aikana tehdään kutakin liikettä sata toistoa. Se on aikamoinen muutos aiempaan 24 toistoon. Treenit ovat sisällöllisestikin erilaisia ja juoksua on luvassa enemmän. Myös ruokavalio päivitettiin ja sain entistä painokkaamman muistutuksen lihashuollosta.

Ynnättäköön nyt siis vielä, että tällä toisella kolmanneksella tavoitteena lihaskunnon edelleen kohentamisen lisäksi, että kehoni pystyy ottamaan ja hyödyntämään happea mahdollisimman kovalla teholla. Ja että maitohapot eivät hyydytä minua. Toivottavasti selitin edes suurinpiirtein oikein. (Jos meni mönkään, erehdys on minun, ei Tapion.)

Vuorenvalloittajan iltapala sisältää JUUSTOA!
Yhden asian olen huomannut heti alkuunsa. Väsymys harjoittelun jälkeen on aivan toisenlaista kuin aiemmin. Edellisen harjoituskauden aikana väsyessäni pystyin paikallistamaan, mihin kehon osaan uupumus vaikutti, eli väsymys oli ikäänkuin paikallista. Mutta nyt treenin jälkeen väsymys on todella kokonaisvaltaista, ja haluaisin mennä nukkumaan tai ainakin pötkölleen. Eilen lepuutin silmäluomia vaan ihan pikkuisen kuntosalin saunassa... Yritä siinä nyt sitten olla tyylikäs, kun hätkähdät hereille siihen, että joku yrittää varovasti hivuttaa löylykauhaa kädestäsi.

Ruokavaliossa on nyt kaloreita selvästi enemmän. Tapio käski unohtaa painokilojen seuraamiseen ja
painotti, että pääasia on, että jaksan harjoitella. Sain myös luvan soveltaa ruokavaliota entistä vapaammin. Tosin viime aikoina olemme taas kamppailleet temppuilevan vatsani kanssa, joten vielä en ole paljoa ryhtynyt sooloilemaan. Mutta esimerkiksi hedelmien kohdalla ei enää lue "omena" vaan "vapaavalintainen hedelmä"...siis ihan mikä hedelmä vaan? Tosi villiä. Löytyyköhän lähikaupasta kokonaisia vesimeloneja?

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Starsky ja Hutch, Dempsey ja Makepeace, Laku ja Vuorenvalloittaja?

Minä en ainakaan paperilla taida olla houkuttelevin mahdollinen vuorikiipeilypari: märkäkorva, keltanokka vailla tietämystä ja lähtökohtaisesti riittämättömässä fyysisessä kunnossa vuoren huipun jäätikköolosuhteisiin. Kuka nyt sellaisen kanssa lähtee kiipeämään?

Vuorenvalloitus-projektin alussa minulla oli vain valtava innostus, kaikki muu pitää hankkia. Minulla oli vain sanani, että pystyn siihen. Luultavasti. Kuka itsensä samaan köyteen sellaisen kanssa sitoo?

Mutta niin vain kiipeilytiimi on kasassa. Mont Blancin rinteillä köysistössäni on erittäin taitava ja asiantunteva opas ja kiipeilyparini Laku. Vaikka ominaisuuksiensa puolesta Laku on minua paljon "valmiimpi" vuorenvalloitukseen, on Mont Blanc hänellekin ensimmäinen huiputus. Eli myös hänelle tämä on suuri haaste.

Olin aikeissa kertoa Lakusta vähän enemmän. Mutta minähän olen täällä äänessä koko ajan. Laku kertokoon itse, kuka hän on ja ennen kaikkea: miksi hän on mukana ja uskoo yhtä vahvasti kuin minä, että elokuussa 2015 me seisomme Euroopan huipulla?

"Vuorenvalloittajan köysistössä

Janiina on moneen otteeseen maininnut minut tekstissään, joten ehkä on aika esittäytyä:

Olen neljäkymppinen työuransa palo-, pelastus- ja turvallisuusalalla tehnyt mies. Valokuvaus on ollut harrastukseni, ja muutama vuosi sitten sain kipinän lähteä työn ohessa opiskelemaan. Kaksi vuotta sitten valmistuin valokuvaajaksi.

Koko elämäni ajan olen ollut aktiiviliikkuja. Matkan varrella on tullut kokeiltua useita eri lajeja: voimannostoa, nyrkkeilyä, juoksua, ampumahiihtoa, hiihtoa, uintia, laitesukellusta ja niin edelleen. Nykyisin liikkuminen koostuu pääasiassa juoksemisesta, crossfit-tyyppisestä treenistä ja satunnaisesti sukeltamisesta.

Luonto on ollut aina lähellä sydäntäni. Nuorempana tuli rymyttyä metsissä ja tuntureilla kesät ja talvet. Parhaimmillaan vietin kaksi viikkoa maastossa, palasin ihmisten ilmoille hakemaan puhtaat kamat ja ruokatäydennystä ja sitten vain takaisin metsän pimeyteen. Nautin yksinkertaisesta elämästä perusasioiden äärellä. Nykyään retkeily on jäänyt pääasiassa päivän parin retkiin. Seikkailijan sielu ei ole kuitenkaan kadonnut vuosien saatossa.

Janiina saapui yhtenä päivänä eteeni aivan täpinöissään ja ilmoitti, että aikoo kiivetä Mount Everestille! Minua alkoi naurattaa ja ehdotin, että pitäisiköhän ensin kokeilla jotain matalampaa kukkulaa...
Ajattelin, että tämä on taas näitä naisten juttuja (en tuntenut Janiinaa silloin niin hyvin kuin nyt). Mutta Janiina vain jatkoi höpinäänsä vuoresta. Kohde tosin vaihtui Mont Blanciksi. Meni päiviä ja innostus ei laantunut. Yhtenä päivänä hän vain ilmoitti varanneensa paikan huiputusryhmästä. Siinä vaiheessa ajattelin, että ei kukkamaaria, toi nainenhan taitaa olla tosissaan!

Sulattelin ajatusta muistaakseni viikon päivät ja sanoin sitten, että haluan olla mukana tässä. Rakastan seikkailuja ja hyviä tarinoita. Kysyin huolisiko hän minut köysistöönsä, ja siitä tämä matka sai alkunsa. Ainakaan vielä en ole päätöstäni katunut. Luotan Janiinaan, koska kiipeilyparini on tarkka, peräänantamaton, motivoitunut ja ennen kaikkea häneltä löytyy seikkailijan sielu!

Laku"
Toisenlainen Vuorenvalloitus-treeniympäristö