Vuorenvalloitus 2016 -kohteet: Mont Blanc ja Gran Paradiso

Tiedän, että tämä on ihan hupsua. Mutta minusta on jotenkin ihan huikean siistiä, että kiipeilykohteeni Mont Blanc on joidenkin Seven Summits -listalla. Seven Summits on kiipeilijöiden haaste eli lista maailman seitsemän mantereen korkeimmista huipuista, jotka jotkut kiipeilijät pyrkivät kiipeämään kaikki. Minun kiipeilyinnostukseni sytytti alunperin Atte Miettinen, joka huiputti vuonna 2012 Mount Everestin ja sitä myöten sai ensimmäisenä suomalaisena suoritettua Seven Summits -haasteen. Maailmassa on vain pieni ryhmä ihmisiä, jotka ovat tuon listan huiput onnistuneet huiputtamaan, joten suoritus on mieletön.

Mont Blanc Mantovan majan terassilta kuvattuna klo 06
aamulla, kun valmistauduimme huiputtamaan
 Vincent-Pyramiden

Itseasiassa Seven Summits -huiput ovat hiukan keskustelun alaisia. Useimpien mielestä Kaukaasiassa sijaitseva Mount Elbrus on Euroopan mantereen korkein huippu. Jotkut ovat kuitenkin eri mieltä siitä, sijaitseeko Mount Elbrus Euroopassa vai ei. Niille, jotka eivät Mount Elbrusia hyväksy, on Mont Blanc mantereemme korkein huippu.

Eli Mont Blanc on vähän niinkuin varasijalla Seven Summits -huippuihin. En minä ole asettanut itselleni mitään kiipeiltävien huippujen listaa. Mutta silti se on minusta jotenkin hienoa, että syyskuun alussa minä olen, ainakin jonkun listan mukaan, Seven Summits -rinteellä!

Ensi syksyn pääkohteeni on siis sama kuin viime vuonna: Alppien korkein huippu Mont Blanc (4810, 90 m). Se sijaitsee Ranskan ja Italian rajalla. Vuori on osa suurempaa Mont Blanc -massiivia. Vuoren huippu on jäätikön peitossa ja siksi sen korkeus vaihtelee jäätikön paksuuden mukaan (jäätikön paksuus on ajoittain jopa yli 20 metriä).

Jo viime vuonna tavoitteeni oli kiivetä Mont Blancin huipulle, mutta ikävä kyllä en päässyt edes yrittämään. Kesä 2015 oli Keski-Euroopassa kuumin 150 vuoteen. Se sai vuoren jäätiköt sulamaan, mikä muutti Mont Blancin niin vaaralliseksi, että heinäkuussa se suljettiin vain kaksi viikkoa ennen lähtöämme. Vuori avattiin uudelleen vain päiviä ennen lähtöämme Sveitsiin. Vaikka olosuhteet olivat epävakaat, olimme toiveikkaita, kunnes alle vuorokausi ennen huiputukseen lähtöä tuli masentava tieto: vuorella oli tapahtunut onnettomuuksia ja se oli uudelleen suljettu vaarallisena.

– It's like raining rocks! kuvaili tukikohtamme Verbier-kylän varustevuokraamon työntekijä.
(Koko stoori täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?)

Mont Blancin sijaan huiputimme 8.8.2015 Alppien toiseksi korkeimman vuoren ja korkeimman kivihuipun Monte Rosan (Dufourspitze), 4634 m. Se on Mont Blancia vähemmän kiivetty vuori kuulemma osittain, koska huiputuspäivän matkan pituus karsii yrittäjiä. (Täältä voi lukea lisää: Monte Rosan huiputus alkaa)
Kokemus oli mahtava, ja olen ikionnellinen, että päädyimme sinne. Mutta Mont Blanc ei jättänyt minua rauhaan, joten tässä sitä taas ollaan.

Suunnitelmissa oleva kiipeilyreitti, Kolmen huipun reitti, on viime vuotista suunnitelmaa (Gouterin reitti) haastavampi ja se hiukan jännittää (esittelen reitin vähän myöhemmin). Huiputuspäivä tulee olemaan vielä pidempi kuin Monte Rosalla. Mutta uskon vahvasti, että tällä kertaa unelma Mont Blancista toteutuu!

Ennen Mont Blancin huiputusta teemme harjoitusnousun Gran Paradisolle (4061 m), joka on Italian korkein vuori. Siitä en tiedä paljoakaan, mutta sitä kehutaan kauniiksi ja mielenkiintoiseksi kiivettäväksi. Monet kiipeilijät ovat nimenneet sen lempivuorekseen Mont Blanc -akklimatisoitumiseen. Gran Paradison huipulla seisoo Madonna-patsas, jota toivon pääseväni tervehtimään.

Onneksi matkan konkreettiset valmistelutkin voi jo aloittaa. Ensi kuussa meillä on kiipeilytiimin tapaaminen, majoitusvaraukset ja vakuutukset ovat taas työn alla. Olen myös tehnyt myönnytyksen: Olen lykännyt ylävuoristokenkien ostamista, koska olen ajatellut, etten viitsi ostaa kalliita kenkiä vain yhteen käyttötarkoitukseen ennen kuin olen varma, että vuoria on luvassa lisää. Puolen vuoden miettimisen jälkeen ajatus alkaa olla kirkas. Eli eiköhän kohta olla lähdössä kenkäostoksille!

Mont Blanc Mont Forten näköalatasanteen maisemakiikarin läpi (kiikari lisää kuvaan korkeudet)
Kuva: M. Laukkanen

Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja? – elämää vuoristomajoilla

– I fucking hate plastic bags! And I especially hate people, who bring plastic bags to mountain huts!

Valmistautumassa yöpuulle Mantovan majalla Vincent-Pyramidella
(kuva: M.Laukkanen)

Näin julisti Morgan, toinen kiipeilyryhmämme oppaista, Monte Rosan huiputusta seuraavana päivänä aamupalalla. Olimme keskustelleet vuoristomajoista ja niiden käyttäytymiskulttuurista. Oletin kyseessä olevan ympäristönsuojelullisesta näkökulmasta annettu lausunto, mutta pyysin kuitenkin Morgania selittämään tarkemmin. Syy Morganin kiukkuun ei ollut arvomaailmallinen mutta erittäin ymmärrettävä:

– Kuten olet huomannut, majoilla useimmiten samassa huoneessa nukkuu jopa kymmeniä ihmisiä. Öisin ei ole yhtään rauhallista hetkeä: Huiputukseen lähtevät nousevat keskellä yötä, pakkaavat, pukevat ja poistuvat. Suuri osa ihmisistä nukkuu vuorilla huonosti, ja pahoinvoinnin takia vessassa ramppaaminen on yleistä. Siksi makuutilat eivät koskaan ole täysin hiljaiset.  Pahinta on kuitenkin ihminen, joka on pakannut varusteensa muovipusseihin ja alkaa yön pimeydessä etsiä jotain repustaan. Kaiken muun kestää, mutta se rapina on käsittämättömän kova ja raivostuttava ääni. Ja mieti, jos muovipusseihin varusteita pakanneita ihmisiä on kaksi. Tai viisi!

Mantovan vuoristomajan kuistilla
(kuva M.Laukkanen)

Morganin kuvauksesta voi nostaa esiin muovikassien ehdottoman käyttökiellon lisäksi pari muutakin asiaa, joista en ollut täysin tietoinen etukäteen:

Vuoristomajoilla ehdoton varuste on korvatulpat. Vaikka normaalisti pienet äänet eivät useimpien nukkumista häiritse, vuorilla tilanne voi olla toinen. Monet voivat huonosti ja joutuvat jatkuvasti käymään vessassa. Vaikka makuutiloissa on hiljaisuussäännöt ja kaikki ovat kohteliaita muita kohtaan, jatkuvasta liikehdinnästä syntyy pientä kuhinaa ja kahinaa. Lisäksi ohuesta ilmasta johtuen syke on koko ajan korkealla. Esimerkiksi itselläni pelkkä leposyke oli välillä yli 90. Oletko koskaan yrittänyt nukkua sellaisessa tilassa? Lisäksi jopa rauhallinen kävely majan alakerran vessaan ja takaisin nosti sykkeen nopeasti 120–130 iskuun, josta sen laskeminen edes takaisin 90:een otti aikansa. Siis nukkumaan rauhoittuminen voi olla todella hankalaa ja unet levottomia ja pätkittäisiä.

Kun takana on lähestymispäivän rasitus ja edessä huiputuksen ponnistus, haluaa kiipeilijä luonnollisesti kerätä voimiaan ja nukkua mahdollisimman paljon. Kun yhdistät kaikki edellä kuvatut asiat ja lisäät kokonaisuuteen päänsäryn ja ohuen ilman aiheuttaman jatkuvan kevyen paineen rintakehän päällä, helposti alkavat pienetkin äänet ärsyttää ja muovikassin rapinasta nopeasti tulee kynnyskysymys!

Mantovan maja

Nukkumisen vaikeutuminen on yksilöllistä, kuten akklimatisoituminenkin. Itselläni raja taisi mennä jossain 3000 metrin paikkeilla: Vincent-Pyramiden Mantovalla (3500 m) nukuin hädintuskin silmäystäkään ja oloni oli kertakaikkisen kurja koko yön. Monte Rosa Hüttella (2883 m) nukuin kuin lapsi heräämättä kertaakaan. Tosin Mantovalla oli yksi suuri makuutila, jossa oli kymmeniä kiipeiljöitä ja kiipeilytiimimme nukkui siskonpedissä kiinni toisissaan olevissa sängyissä. Monte Rosa Hüttella ryhmämme lisäksi huoneessa oli vain kaksi italialaista kiipeilijää ja meillä kaikilla oli omat sängyt.

Mikähän siinä on, että kirjoittaessani ylös näitä muistoja vuoristomajan hankalista puolista, tulee ikävä vuorille? Tuntuu, etten millään jaksaisi odottaa, että pääsen taas makaamaan pimeässä laskien vähenevää uniaikaa korvissa kaikuvasta jyskytyksestä ja miettien, koska on niin kova pakko mennä vessaan, että se on rappusissa syntyvän sykepiikin arvoista.

Tunnelma Mantovan ja Monte Rosa Hütten majoilla oli rento ja kansainvälinen. Valmistautuessaan edessä olevaan huiputukseen ihmiset viihtyivät omissa oloissaan tai oman kiipeilytiiminsä kesken, mutta kaikki olivat toisilleen erittäin ystävällisiä. Juteltavaa ei ollut vaikea löytää ja ihmiset neuvoivat ja auttoivat toisiaan auliisti.

Yksi osoitus majojen käyttäytymiskulttuurista ja kiipeilijöiden tietynlaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta lienee se, että majoilla tavaroita ei kadonnut, vaikka jotain arvokkaampaakin olisi jäänyt näkyville.
Esimerkiksi Mantovan majalla oli vain yksi paikka, jossa saattoi ladata kännykkää. Majan ruokailuhuoneessa oli yksi pistorasia, jossa oli kiinni yksi jatkoroikka, jossa oli viisi pistokepaikkaa. Nämä paikat olivat koko ajan täynnä puhelimia latureissaan. Latausvuoroa jonotettiin jättämällä oma puhelin latureineen jonoon pöydälle latauspisteen viereen. Jonossa oli jatkuvasti toistakymmentä puhelinta. Kun latausvuorossa ollut haki oman puhelimensa, hän  automaattisesti laittoi seuraavana jonossa olleen puhelimen lataukseen.

Kiipeilijöiden keskinäiseen välittömyyteen lienee yksinkertainen syy: kaikki olemme samalla asialla ja nöyrinä vuoren edessä. Se yhdistää kummasti.

Viimeksi arvuuttelin itsekseni aina uuden ihmisen tullessa polulla tai majalla vastaan, mistä maasta hän oli kotoisin. Sitten tervehdin häntä arvioni mukaisesti englanniksi, saksaksi, italiaksi, ranskaksi, espanjaksi tai vaikkapa ruotsiksi. Vastauksia sain monilla kielillä. Jossain vaiheessa Monte Rosalla löysin parhaiten itselleni sopivan tavan ja aloin tervehtiä kaikkia ihmisiä suomeksi: "Moi!"

Monte Rosa Hütte

Valmistautuminen alkaa – lähtötilanne

Kukaan ei yllättynyt, kun kerroin suunnitelmastani lähteä uuteen huiputusyritykseen Mont Blancille. Päätin ottaa sen kohteliaisuutena sitoutuneisuuttani kohtaan, enkä todisteena siitä, että minua pidetään jästipäänä. Kuten arvelinkin viime elokuussa, kun tieto vuoren sulkemisesta tuli vain muutama tunti ennen huiputusyritykseen lähtöä, kurjinta oli, etten tavoiteorientoituneen valmistautumisen jälkeen saanut edes yrittää.

Uuteen yritykseen valmistautuminen alkaa nyt monellakin tavalla eri tilanteesta.
Mikä tärkeintä, tytär ei jännitä, koska hänen 8-vuotiaan logiikallaan "tää homma on jo nähty". Hyvä niin. Mies on innokas erämies ja hänen kanssaan yhteiset metsäreissut ovat mahtavaa vaihtelua arkeen ja täydennystä treeniin. Tuskin maltan odottaa ensi kesän Halti-vaellustamme!

Läheiset suhtautuivat ajatukseen uudesta seikkailusta "kyllä minä tämän arvasin" -virnistyksin mutta kannustavasti. Äiti on tietenkin huolissaan. Mutta olen äiti itsekin ja tiedän, että huolissaan oleminen on äitien tärkeä tehtävä tässä maailmassa.

Kohteena Mont Blanc on edelleen minulle uusi, mutta ensikertalainen en enää ole.
Mont Blanc on reilut 150 metriä korkeampi kuin Monte Rosa. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, tulevalla kiipeilyreitillämme (josta kerron myöhemmin lisää, kunhan ehdin tutustua siihen kunnolla) huiputuspäivän vertikaalinousu on noin 1700 metriä. Paluumatka (noin 1550 vertikaalimetriä) mukaanluettuna huiputukseen kuluu noin 12–13 tuntia. Se on suurinpiirtein yhtä paljon kuin Monte Rosalla. Matkan kokonaisohjelma vaikuttaisi olevan hiukan tiivistempoisempi kuin viime kerralla. Eli haastava reissu on edessä, mutta uskon ohjelman sopivan minulle ihan hyvin.

Lepotauko Monte Rosan huipulla, elokuu 2015 (kuvassa Janiina Ojanen, Pette Halme ja Morgan), kuva M. Laukkanen

Olosuhteet ja vuoret ovat erilaiset. Reitit ovat tietenkin ihan erilaiset. Monte Rosan (Dufourspitze) huippu on kivihuippu, ja viimeiset parisataa metriä edettiin kalliokiipeillen. Mont Blancilla huippu on jäätikön peitossa.

Minulla ei ole tässä kohtaa aavistustakaan, voiko Mont Blancia ja Monte Rosaa rinnastaa toisiinsa.
Mutta ainakin minulla on tietoa siitä, millaisia fyysisiä asioita minulle tapahtui viimeksi.  Ongelmia syntyi huonosti istuvien kenkien kanssa, kehoni turposi aika paljon ja silmäni alkoivat verestää (näytin ihan ylensyöneeltä Draculalta) ylittäessämme 4000 metrin korkeuden. Minulla oli ylhäällä ollessa pahoinvointia ja pientä päänsärkyä, muttei niin paljon, etten olisi pärjännyt niiden kanssa. Olin huiputuksesta palatessamme uupunut, mutta fyysinen kunto kesti. Palauduin kiipeämisen aikanakin suhteellisen nopeasti: parin minuutin tauot riittivät tasoittamaan hengityksen ja palauttamaan voimat takaisin lihaksiin. Uskon siis saman kuntotason riittävän, ja harjoittelukaan ei ala samasta tilanteesta kuin viimeksi.

Joku kyselikin harjoittelusuunnitelmistani. Tilanne on nyt suurinpiirtein tämä:
Monte Rosalta paluun jälkeen pidin pari viikkoa taukoa treenaamisesta. Sen jälkeen palasin tuttujen harjoitusohjelmien pariin. Syksyn ajan liikuin noin kolme kertaa viikossa hyödyntäen viime vuotisia treeniohjelmiani. Kaksi salitreeniä ja yksi juoksulenkki viikossa. Salitreenit tein painoilla ja vastuksilla, jotka olivat noin 80 prosenttia maksimipainoistani. Juoksulenkit olivat noin tunnin mittaisia mukavia ja rentoja lenkkejä keskimäärin 9–10 kilometrin vauhdilla. Lisänä oli reippaita kävelylenkkejä, eräretkiä ja muuta kevyttä arkiliikuntaa. Joulun aikaan jouduin pitämään parin viikon "pakkotauon" sairasloman vuoksi.

Oikeastaan koko syksyn olen noudattanut ruokavaliota, johon totuin treenikaudella. Tosin sallivammin on syömisten suhteen menty, koska en ole kokenut tarpeelliseksi pitää liekaa kovin kireällä. Pääsäännöt kuitenkin ovat tutut: paljon proteiinia, vähän hiilareita, puhtaita raaka-aineita, monta ateriaa päivässä ja runsaasti nestettä. Annoskoot olen mitannut silmämääräisesti, ja ruoka-aineitakin olen soveltanut suht vapaasti. Viikonloppuisin syön vapaasti perjantai-illasta sunnuntaiaamupäivään. Luulisin onnistuneeni ruokavalion kanssa kohtuullisesti, koska voin hyvin ja mitat ovat samoissa lukemissa kuin kesällä. Vatsan kanssa minulla on edelleen ongelmia. Luultavasti vatsakivut vältettäisiin täydellisen kurinalaisella ruokavaliolla. Mutta ainakin vielä toistaiseksi olen niin suuri kulinaristi, etten ole valmis kaikista herkuista luopumaan. Kärsin siis herkuttelujeni seuraamukset.

Nyt takana ovat muutamat ensimmäiset treenit sairasloman jälkeen. Taidan olla hiukan flunssainen, ja palautuminen ei ole ihan kohdillaan. Salitreenin jälkeen takareidet olivat niin jumissa, että mieluummin jätin lattialle pudonneen kynän sinne kuin kurotin nostamaan sitä. Äkkiä kiristyneestä pakkasesta johtuen tein yhden juoksutreenin salilla. Juoksumaton tuottama monotoninen askellus tukotti jaloista loputkin. Pari päivää olenkin nyt hoiperrellut kuin puujaloilla. Nii-in, sitten olisi se venyttely... eli ainakin osittain tutulta kuulostaa!

Punttihommia
Kuva: M.Laukkanen

Ajatukseni on aloittaa suurinpiirtein samasta kohtaa, missä harjoitusohjelmani oli vuosi sitten tammikuussa. Salitreeni rakentuu voimaharjoittelusta koko keholle ja tunnin juoksulenkit tasapainottavat sitä mukavasti. Kolme treeniä on viikon minimimäärä näin alkuun.

Kevään aikana alan lisätä kestävyysharjoituksia ja saliharjoittelukin muuttuu taas kestävyyspuurtamiseksi. Kesällä sitten on luvassa taas pitkiä pyörälenkkejä ja viimeiset viikot ennen lähtöä mennään sitten kuuden treenin (2 salia, 2 juoksua ja 2 pyöräilyä) voimalla.

Halti-reissu onkin sitten oma lukunsa: antoisa tauko perusharjoitteluun mutta ihan kunnon rutistus reissuna sekin. Emme ole vielä päättäneet, kuljemmeko Haltille kalottireittiä, Norjan puolelta vai jotain muuta kautta. Kerron myös Halti-reissun suunnitelmista, valmistautumisesta ja toteuttamisesta sitä mukaa, kun kokonaisuus avautuu lisää.

Näillä siis mennään. Olen aika optimistisella fiiliksellä kuntoni suhteen. Monte Rosa -reissun jälkeen kevensin treeniä kuntoa ylläpitäväksi, mutta minulla on sellainen olo, että huiputuskunto on nyt paljon lähempänä kuin viimeksi. Mutta mitä paremmassa kunnossa olen, sen enemmän saan kiipeilykokemuksesta irti. Ai että nautin, kun taas on maali, jota kohta pinnistää!

Miksi kiipeät vuorille?

Kun reilu vuosi sitten tein päätöksen vuorikiipeilyunelman toteuttamisesta, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli edessä. Niinpä keskityin aluksi asiaan, jonka hahmotin parhaiten; riittävän fyysisen kunnon saavuttamiseen. Kuukausien kuluessa opin yhä enemmän siitä, mihin olin matkalla. Samalla fokus kääntyi "kiipeilysuorituksesta" vuorella olemiseen ja pärjäämiseen.

Nyt lähtötilanne on toinen. Minulla on selkeämpi käsitys siitä, mitä matka ottaa ja mitä se antaa.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta istuin jäätiköllä railoalueen reunassa oppaamme Petten vieressä uupuneena, jalkaterät kivusta vihloen, hymyillen kuin jakoavain ja sanoin:
– Kiitos. Tämä menee elämäni kokemuksien top 3:een.

Vaikka Mont Blancille en ole vielä päässyt, takana on kaksi huiputusta: Monte Rosa ja Vincent-Pyramide. Tiedän suurinpiirtein, millaisia olosuhteita varten varten harjoittelen.

Muistan pinnistelyn tunteen ja väsymyksen, päänsäryn, kuvotuksen tunteen vatsassa, kivun jaloissani, turvotuksen ja ohuen ilman synnyttämän hengästyksen. Auringon polttavan kuumuuden, jäärautojen raskauden ja loputtomat tunnit, joiden aikana maali ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Muistan pelon väristyksen, kun iltapäivän auringon paahteessa palasimme halki railoalueen, ja astuessani lumisillalle kuulin lumesta sulavan veden pisaroiden tipahtelun äänen.

"Varvaskuva" Monte Rosan (Dufourspitze) huipulta

Muistan myös hiljaisen vapauden tunteen, luonnon kauneudesta häikäistymisen ja ilon oikean askelrytmin löytymisestä. Tottakai myös jännityksen ja addrenaliinin. Riehaannuttavan onnentunteen, joka tikahduttaa sydämen huippuharjanteella. Rauhallisen olon, kun tavoite on saavutettu. Kiitollisuuden oikeutuksesta olla siinä hetkessä.

Niinpä tällä kertaa valmistautuessani ajattelen ensin vuorta, vasta sitten harjoittelua (vaikka se on ihan yhtä tärkeää nytkin).

Periksiantamattomuuden lisäksi toinen kiipeilijän tärkeä ominaisuus on nöyryys. Tiedän nyt hiukan enemmän siitä, millaista vuorilla on, kuinka kehoni ja varusteeni toimivat siellä ylhäällä. Olen paikallistanut puutteitani ja kehityskohteitani. Tiedän, että minulla on riittävästi henkistä kanttia. Minulla on nyt paljon enemmän kuin viimeksi.
Mutta harhakuvitelmia minulla ei ole: olen todennäköisimmin ryhmäni kokemattomin ja taitamattomin kiipeilijä. Ja taatusti yllätyksiä tulee tälläkin kertaa. Onneksi minulla on taas ammattilaiset mukana auttamassa. Eli ei muuta kuin lakki kouraan ja treenaamaan!

Käytännön asiatkin ovat eri tavalla. Tällä kertaa valmistaudun itsenäisesti. Noudatan harjoittelussani minut viimeksi huiputuskuntoon piiskanneen Tapion oppeja. Viime vuonna lisämausteen toivat antoisat yhteistyökumppanikuviot, ja sain tsemppiä sitäkin kautta. Tällä kertaa en lähtenyt etsimään etukäteen kumppaneita. Myös bloggaamisen suhteen aion edetä enemmän fiilispohjalta eli kirjoitusten julkaisurytmi saattaa vaihdella.

Viime vuonna keskeisin osa tiimiäni oli kiipeilyparini Laku. Mahtava kumppani, jolta ei kannustusta ja taistelutahtoa puuttunut missään vaiheessa projektia.
Olen aina ollut hiukan yksilösuorittaja. Nyt minusta tuntui, että halusin ottaa tämän revanssin ihan omana juttunani. Lakullakin on omia suunnitelmiaan. Viestittelimme taannoin, ja hän kävikin kirjoittelemassa kuulumisiaan edellisen tekstin kommenttiosioon. Ja sieltä on nähtävissä, että vuorille käy myös hänen tiensä jatkossa. Ja kun Elbrusin valloituksen aika koittaa, kannustan häntä täysillä!

Kiipeilyryhmäni ja opas tulevat olemaan uudet. Viimekertainen oppaani Pette Halme on huippuäijä ja todellinen ammattilainen. Toivottavasti pääsen vielä kiipeämään hänen kanssaan.

Mutta haluan nähdä uusia paikkoja, uuden vuoren akklimatisoitumisnousuun ja tavata uusia ihmisiä. Verbieren sijasta majoitun tällä kertaa Chamonix'ssa, ja harjoitusnousu tehdään Gran Paradisolle (4061 m). Minua myös kiinnostaa Cosmiques-majan kautta kulkeva Mont Blancin kiipeilyreitti.

Mutta onko minulla vieläkään vastausta kysymykseen: "Miksi kiipeät vuorille?"
Jo viime vuonna pohdin tätä vuorikiipeilijöille usein esitettyä kysymystä. Täysin selkeää vastausta en löytänyt. Voisi kuitenkin sanoa, että viimeksi menin vuorelle kokeillakseni rajojani ja saavuttaakseni unelmani. Nyt menen vuorille, koska se on pysäyttävä ja ravisteleva kokemus. Mutta se on myös muistutus siitä, kuinka pieni ja merkityksetön olen osana isompaa kokonaisuutta.

Kiipeän vuorille, koska haluan tarttua mahdollisuuteen, jonka olemassaolon niin helposti unohtaa, koska se on koko ajan edessämme:
Maailmaa ei kannata vain katsoa, se pitää kokea. Nyt.

Monte Rosa / Dufourspitze, huipulle johtava harjanne, kuva: M. Laukkanen 

Vuorenvalloitus 2015 on ohi – seikkailu jatkukoon!

Lentokoneessa en olisi malttanut istua aloillani.
Kotiin päästyäni minulle tarjoiltiin lasillinen kuohuvaa, ja heti aamulla ystävä toi ensimmäisten päivien selviytymispakkauksen, jossa oli muun muassa kahvia, suklaata ja juustoa. Sain monta "Tervetuloa!" -viestiä, ja tytär viestitteli toistuvasti: "Ootko jo kotona?" Kuinka onnekas ihminen olenkaan; minulla on niin paljon, minkä vuoksi kiiruhtaa kotiin.

Vuorelle kiipeäminen oli vain osa Vuorenvalloitusta. Vuoreni valloitus oli unelman toteuttaminen: koko matka idean syntymisestä hetkeen, jolloin Monte Rosan huipulla nostin kädet kohti taivasta riemukkaaseen tuuletukseen ja kiipeilyparini Laku pukkasi minua hartiaan: "Me tehtiin se!"

Matkan varrella olen kiittänyt useampaankin otteeseen. Mutta silti tuntuu, etten ollenkaan tarpeeksi.
Minulla on ollut ympärillä huikea jengi: Tapion johdonmukainen työ ja väsymätön kannustus auttoivat minut kuntoon, jolla valloitetaan vuoria. Katja on ollut korvaamaton apu lihashuollon saralla. Yhteistyökumppanit ovat tsempanneet koko matkan. Rakkaat ovat monin eri tavoin olleet tukena ja apuna, ja blogin lukijoiden kannustus on ollut kuin polttoainetta. Olen saanut paljon enemmän kuin uskalsin toivoa: uusia näkökulmia, kokemuksia ja ystäviä! On aika nöyrä olo.

Vuorenvalloitus 2015 on päättynyt. Matka jatkuu, ja tuskin maltan odottaa seuraavia seikkailuja.
Kiitos, että olet ollut mukana ja onnea omien vuoriesi kanssa, mitä ne sitten ovatkin!

Janiina

"Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä kehossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena, huutaen: ' Hitto, mikä matka!' – Mavis Leyrer 83 v."
                                                                                                        (Carina Räihä: Huipulta huipulle)



p.s. Lupasin julkaista lisää kuvia, mutta blogialusta ei mielestäni ole paras mahdollinen monien kuvien julkaisuun ja selailuun. Niinpä latasin kuvat Facebookiini, julkiseen kansioon, jossa voit käydä niitä katsomassa ja kommentoimassa.

Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus

Päivä 6: Huiputuspäivä!

En muista, ehtikö herätyskello soida, kun pomppasin jalkeille. Kello oli 01.30, ja majan käytävillä oli käynnissä täysi hulina. Huipulle on lähdettävä ennen kolmea, jos mielii takaisin ennen kuin iltapäivän kuuma aurinko tekee jäätikön serakeista (jääseinämästä ulos työntyvä ns. riippujää) ja railoista entistäkin ennalta-arvaamattomampia ja vaarallisempia.

Söimme nopean aamiaisen ja siirryimme valmistautumaan lähtöön. Kukaan ei juuri puhunut. Olin teipannut jalkateräni, mutta silti minulta pääsi inahdus, kun työnsin jalat ylävuoristokenkiin. Vieressäni pukeutuva Pette vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään.

Yö oli pimeimmillään, mutta taivaankansi oli täynnä tähtiä. Kuu näytti olevan kauempana kuin
yleensä. Tai ehkä se vain näytti normaalia pienemmältä pimeässä hohtavien valkoisten huippujen keskellä. Ilma oli odottamattoman lämmin, mutta öisestä tuulesta saattoi aistia jäätikön läheisyyden. Vatsanpohja muljuen kiinnitin varusteet ja sytytin otsalamppuni hiukan tärisevin käsin. Kun astuin terassin pihavalon keilan ulkopuolelle, jännitys katosi ja tilalle tuli jotain muuta. Kävi miten kävi, enää en voisi epäonnistua: olin jo onnistunut.

Ensimmäisen tunnin vaelsimme nopeassa tempossa halki kivikkoalueen. Oli ehkä hyvä, että näin vasta paluumatkalla, kuinka valtava se oli. Muutoin olisi saattanut iskeä rimakauhu. Saavuimme pilkkopimeän jäätikön reunaan, kiinnitimme jääraudat ja valjaat ja asetuimme kahteen köysistöön: Pette, minä ja Laku sekä Morgan, Tomi ja Mikko.

Railoalueella lumisillalta horjahtanut kanssavaeltaja saatiin takaisin polulle

Jäätikköalueen pelottavin osuus oli heti alussa. Kymmenien metrien syvyiset railot olivat paikotellen jopa metrien levyisiä. Pette käski pitää hakut valmiudessa, köydet kireällä ja huomion herpaantumattomana. Yhtään askelta ei saanut ottaa katsomatta, että alusta kantaa. Polkumme kiemurteli railojen välistä. Ennen jokaista ylitystä Pette tarkisti lumisillan kantavuuden tai railon reunat, mikäli tarkoitus oli hypätä sen yli. Matkalla hän auttoi paikallisoppaan köysistön viimeisenä kulkeneen, lumisillalta horjahtaneen miehen takaisin polulle.

Railoalueen jäädessä taa, taivaanranta alkoi hiljalleen sinertää. Alkoi loputtomalta tuntunut taivallus yläviistoon halki valkoisen jääkentän. Nousu näytti loivalta, mutta se jatkui silmänkantamattomiin ja ohenevassa ilmassa, raskaissa jalkineissa ja upottavassa lumessa eteneminen oli hidasta.

Olimme kulkeneet vajaat kolme tuntia, kun jalkojeni pakotus muuttui kivuksi. Kengissäni oli uudet nauhat ja ne tahtoivat löystyä. Koetin tempoa nauhoja kireämmälle, mutta säären turvotus teki kiristämisestä kivuliasta ja uudet nauhat liukuivat niin, että solmut löystyivät nopeasti. Kerroin Pettelle ongelmasta ja hän auttoi kiristämään nauhoja. Kiristysvaihe nosti kyyneleet silmiin, mutta tiukka nyöritys asetti jalan paikalleen ja helpotti hetkellisesti. Matka jatkui, mutta hetken kuluttua kipu palasi taas.

Sininen hetki jäätiköllä

– Auringon noustessa saat pyytää tauon, lupasin itselleni ja saadakseni jotain muuta ajateltavaa aloin laskea askelia, kuten vammaiskiipeilijä Opa kertoi tehneensä hankalalla hetkellä. Aina sataan asti ja sitten alusta uudelleen. Jäätiköllä tahti on todella hidasta ja askeleen pituus on ehkä noin 30–40 cm. Puoli tuntia myöhemmin (tai ehkä siinä oli kulunut pidempikin aika) olin laskenut sataan monta kertaa ja vilkaisin ylös. Vuoren harjanteelle johtava satula ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Taivaanrannassa kuulsi ohut valokaistale ja sininen hetki värjäsi maiseman. Kipu akillesjänteiden kohdalla oli niin kova, etten kestäisi auringonnousuun.
– Pette, pidetäänkö strategiapalaveri? En pärjää näiden jalkojen kanssa.

Jalkojen teippausta ja kyyneliä

Auringon ensisäteiden suukottaessa vuorten huippuja ja yhtäkkiä valaistessa jäätikön, istahdin polun viereen ja revin jääraudat ja kengät pois jaloistani. Iho ei ollut rikki, mutta kipeyneet kohdat akillesjänteiden alueilla sinersivät, toinen jalkapöytä oli kirkkaanpunainen ja molemmat nilkat turvoksissa. Pette kaivoi ensiapulaukustaan paksua teippiä ja varmoin ottein teippasi molemmat jalkani. Hän pyysi anteeksi hiljaisella äänellä aina, kun ulvahdin kivusta.
– Anna mennä vaan, vastasin.

Matka jatkui, ja minä laskin askelia. Pari kertaa pyysin minuutin tauon, jotta saisin hetken hengähtää. Kiipeäminen kävi raskaammaksi mitä ylemmäs tultiin ja kivun takia pidätin hengitystä jokaisella askeleella hiukan, mikä tietysti sai minut hengästymään. Mietin luovuttamista ja sitä, olisiko Laku vihainen. Ei olisi. Olisiko se noloa. Ei olisi. Mutta sitten mieleeni nousivat tyttäreni kasvot, kun hän sanoi, että saan lähteä vuorta valloittamaan vain, jos tuon hänelle huipulta kiven. Silloin minulla ei ollut sydäntä kertoa, että Mont Blancin huipulla ei ole kiviä, koska se on jäätikön peitossa. Mutta Monte Rosalla on kivihuippu. Minähän perkele soikoon hakisin sen kiven! Jatkoin askelten laskemista.

Tämä on ihan mahtavaa!

Kiipesimme hitaasti jäätiköltä harjanteelle johtavaan satulaan. Pette lyhensi köyttä, sillä harjanne on vain alle metrin levyinen ja sen molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Aurinko näkyi paistavan harjanteen huipulla. Tuuli muuttui jäiseksi viimaksi. Tamppasimme harjannetta hitaasti ylöspäin auttaen hakuilla. Vaikeissa kohdissa Pette meni edeltä ja varmisti meitä lukitsemalla köyden hakun tai kiven avulla. Entistä lyhyempi ja sivuttain kulkeva askellus vähensi kipua. Harjanne oli niin jännittävä kiivettävä, että unohdin kaiken muun, käännyin Lakua kohti ja hymyilin niin, että tuuli vihloi hampaissa:
– Tämä on ihan mahtavaa!

Harjanteen jälkeen alkoi huiputuksen viimeinen vaihe, noin parin sadan metrin (ihan puhtaasti oma arvioni, mikä voi mennä ihan metsään) mittainen kalliokiipeilyosuus. Siellä me olimme: 4500 metrin korkeudessa ja kalliokiipeilimme polveilevaa reittiä navakassa tuulessa vieressä hurja pudotus. Pette tietenkin huolehti varmistuksesta ja ohjeisti meitä tiukoissa paikoissa. Olimme lyhyessä köydessä, mikä edellytti jatkuvaa kommunikointia minun ja Lakun välillä: kerroimme ääneen toisillemme, mitä aioimme tehdä seuraavaksi, autoimme ja neuvoimme toisiamme. Muuten oli vaara, että oma köysi loppuisi kesken liikkeen tai nykäisisimme toista omalla liikkeellämme.

Harjanteen yläpäässä 

Päätä ei särkenyt, mutta posket ja luomet tuntuivat hiukan oudoilta, silmiä kirveli aurinkolaseista huolimatta ja vatsassa oli kummallinen kuvotuksen tunne, joka jatkui koko sen ajan, jonka olimme ylhäällä. Oikea jalka oli hiukan tunnoton ja kiivetessä ponnistaminen sattui, oli kyseessä kumpi jalka tahansa. Mutta muuten vointini oli hyvä. Vaikka liikkuminen oli vaikeampaa ja raskaampaa ja ilman alhaisemman happipitoisuuden tunsi selvästi (haukottelin jatkuvasti hapenpuutteesta), ei minua väsyttänyt ja lihakset palautuivat nopeasti parin minuutin levolla.

Kun viimein näin punaisen huipun kylpevän aamuauringossa edessäni, tunne oli sanoinkuvaamaton.
– Kaksikymmentä metriä! huudahti Pette rohkaisevasti, hymyili aurinkoisesti ja näytti minulle peukkua, kun sadatellen ponnistin korkean lohkareen yli. Jalkojeni teippauksen aikana Morganin tiimi oli jatkanut matkaa, ja nyt he seisoivat huipulla kannustaen meitä jokaisella askeleella.

8.8.2015 noin klo 10 toteutui Vuorenvalloitus-unelmani, kun huiputin Monte Rosan (Dufourspitzen), kaikki 4634 metriä!

Vuorenvalloitus 2015 virallinen huiputustuuletuskuva (kuva: Mikko Lautala)

Ei ole sanoja kuvaamaan hetkeä huipulla. Oppaamme onnittelivat meitä. Taoimme toisiamme hartoihin, halasimme ja juhlimme addrenaliiniryöpsähdyksen vallassa. Mutta sitten tunnelma tyyntyi, kuin jokainen olisi halunnut pienen yksityisen hetken vain itselleen. Käänsin selkäni muille, hymyilin polttavasti kasvojani pyyhkivälle auringolle ja tiesin, etten koskaan unohtaisi sitä hetkeä. Parasta unelman toteutumisessa ei ole itse saavutus. Eikä edes koko matka, vaikka niin luulin. Vaan rauha, jonka se antaa.

Paluumatka kesti nelisen tuntia. Ensin laskeuduimme köysien avulla huipulta vuoren seinämää alas jäätikölle. Aurinko oli polttavan kuuma ja hien virratessa marssimme nopeassa tahdissa halki jäätikön, pois auringossa vaarallisiksi muuttuvien serakkien ulottuvilta. Alaspäin kävellessä saatoin pitää nilkkaa jäykempänä, ja kipu oli siedettävää. Tosin olin huomannut Lakun alkaneen ontua. Raskas matka oli polvelle liikaa, ja miehen askel oli koko ajan raskaampi.

Saapuessamme jäätikön railoalueelle, aloimme olla uupuneita. Kuljimme hiukan kompuroiden ja pidimmekin pidemmän tauon ennen railojen valtakuntaan astumista. Iltapäiväauringossa railot olivat pelottavampia kuin yöllä. Pette lopetti jutustelun ja keskitti täyden huomionsa reitin selvittämiseen.  Ohjeet tulivat tiukkoina käskyinä ja kerran sain sapiskaa, koska köysi oli liian löysällä. Jäätikön hiljaisuudessa saatoimme kuulla tippuvan veden äänen ja voin vakuuttaa, että se ei ole mukava ääni silloin, kun olet aikeissa astua lumisillalle.

– Tässä tulee nyt vielä hiukan ylimääräistä jännitystä reissun päätteeksi, Pette kääntyi katsomaan meitä. Seuraavat minuutit olivat ainoa hetki, kun minua on reissun aikana oikeasti pelottanut. Jouduimme kiipeämään ja hyppäämään muutaman erittäin ikävän railon yli. Lumi oli sohjoista ja askeleet lipsuivat. Puristin hakkua kädessäni. Kipeillä jaloilla ei ponnistus ollut oikein kunnossa. Kerran kompuroin ja kaaduin hypyn jälkeen niin rytinällä, että hetken olin varma, että nyt jos koskaan käy huonosti. Myös Laku oli vakava ja pinnisteli tosissaan. Mutta kiitos taitavan oppaamme, me pääsimme turvallisesti kivikon laitaan.

Viimeisen kivikkopinnistyksen aikana ehdimme vielä saada rankkasateen ja ukkosen niskaamme. Kivikossa mittasuhteet ja etäisyydet katoavat. Tuntuu kuin kävelisit loputtomasti ilman, että maali tulee yhtään lähemmäs. Mutta loppuvat ne pitkätkin matkat. Noin 12 tuntia sen jälkeen, kun astuin ulos terassin ulkovalon keilasta, saavuimme takaisin rättiväsyneinä mutta rähjäisen onnellisina.

Voihkaisten riisuin kengät, ja Laku repi teipit jaloistani. Jalkaterissä ei ollut haavaumia, mutta ne olivat ikävän väriset ja turvoksissa. Toinen niin turvonnut, että paksu urheiluteippi oli revennyt kengän sisällä. Kun siistiydyin ruokailua varten, peilissä odotti korkean ilmanalan minulle tarjoama yllätys: kasvoni olivat turvonneet hurjannäköisiksi, aurinko oli polttanut niskan ja kaulan, vaikka yritin rasvata jatkuvasti, ja silmäni olivat kirkkaanpunaiset. Tarkemmin katsottuna koko kehoni oli omituisen pöhöttynyt ja nivelet kuin hiukan jumissa.

Kun saavuimme takaisin vuoristomajalle, oli iltapäivä. Etukäteen olin miettinyt, miten saisimme koko pitkän illan kulumaan. Eipä olisi kannattanut käyttää aikaa sen pohtimiseen. Saapumisen jälkeen söimme lounaan ja kaaduimme sänkyyn, heräsimme vain illalliselle palataksemme samantien nukkumaan.

Päivä 7: Ontuva paluumatka

Aamulla heräsimme pitkien yöunien jälkeen. Aamiaisella polttava puheenaihe olikin se, miten ihmeessä tällä majalla pystyi nukkumaan niin hyvin.Yleensä korkealla nukkuminen on hankalaa, ja esimerkiksi harjoitushuiputuksessa Vincent-Pyramiden Mantovan majalla valvoin melkein koko yön. Pakkasimme ja valmistauduimme palaamaan lähestymispäivän reitin takaisin. Paikkasin jalkani kotimatkaa varten kuten parhaiten taisin.
– Jalat taitavat olla yhä kipeät: kuulin äsken karjahtelusi eteisessä, kun puit kenkiä, Mikko taputti minua kannustavasti olalle, kun lähdimme kohti paluumatkan ensimmäistä kivikkoista rinnettä. Olin vielä enemmän huolissani Lakusta, joka ontui jatkuvasti enemmän. Loppumatkasta näin, kuinka hänen vauhtinsa hidastui ja hän nosti jalkaansa käsien avulla kiivetessään kivien yli. Mutta tiukka äijä, ei inahtanutkaan.

Tuskin pääsimme pois Monte Rosa Hütten pihasta, kun alkoi ukkonen ja rankkasade, jotka jatkuivat koko paluuvaelluksemme ajan.  Likomärkinä saavuimme Rotenbodenin juna-asemalle ja edelleen Zermattiin, josta matka jatkui Petten autolla takaisin Verbiereen. Oli kuin vuori olisi halunnut vielä lopuksi sanoa viimeisen sanan. Mutta Morgan nauroi iloisesti ja kiteytti koko porukan ajatukset:
– Ei se olisi seikkailu, jos se olisi helppoa!

Monte Rosan valloitus alkaa!

Päivä 4: Lepoa, tankkausta ja huonoja uutisia

Tästä tuonne ja takaisin!

Vincent-Pyramiden huiputusta seuraava päivä oli lepopäivä.
– Levätkää ja syökää hyvin. Käykää ylhäällä, vaikka Mont Fortella, jotta akklimatisoituminen jatkuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta muistakaa, että nyt pitää levätä ja kerätä voimia, ohjeisti oppaamme Pette.

Teimme työtä käskettyä. Vietimme taas kolme tuntia Mont Forten huipulla. Olinkohan hiukan uupunut vielä edellisen päivän harjoitushuiputuksesta, mutta lähdin huipulle aivan erittäin huonosti varustautuneena. Jotenkin hölmön automaattisesti oletin, että edessä olisi taas aurinkoinen köllöttely kallioilla. Tällä kertaa huippu 3330 metrissä olikin kääriytynyt pilviin ja siellä kävi viileä tuuli. Voi että tunsin itseni hölmöksi. Minulla oli pitkät housut ja takki, mutta ei kuoripukua. Mitä oikein olin ajatellut?
Onneksi taas tiimi toimi, ja Laku kaivoi repustaan kuorihousut, jotka ulottuivat melkein kainaloihini asti. Ne päällä sitten kökötin kalliolla, kuuntelin korvanapeista musiikkia ja tunnelmoin alapuolelleni levittäytyvää maisemaa.
Ajattelin tähänastista matkaa ja edessä olevaa huiputusta. Korvanapeissa alkoi soida Reckless Loven Edge of our dreams. Alunperin lisäsin sen treenisoittolistalle, koska sen rytmi sopii juoksuun ja tarttuva kertosäe saa minut laulamaan mukana. Matkan varrella kyseinen biisi on muutamaankin otteeseen muistuttanut minua siitä, mitä olen tekemässä ja miksi, ja siten saanut jatkamaan lenkin loppuun silloinkin, kun olisi ollut helpompaa antaa periksi. Siksi biisin myötä kasvoni repesivät leveään hymyyn, kun tajusin kuinka lähellä olen.

Laku ja Mikko menivät hissillä alas, sillä molemmilla on haasteita polviensa kanssa ja he halusivat säästää jalkojaan seuraavana päivänä alkavaan huiputusmatkaan. Tomi ja minä kävelimme taas osan hissimatkasta alas, jotta saisimme hiukan kevyttä liikuntaa.

Kun Tomi ja minä astuimme ovesta sisään, kämpässä vallitsi outo tunnelma. Jokin oli vialla. Mikko ja Laku tiputtivat pommin: Pette oli soittanut ja kertonut, että Mont Blanc on suljettu vaarallisena ja kertonut ehdotuksensa vaihtoehtoisesti huiputuskohteesta Monte Rosasta (Dufourspitze). Ensi tyrmistyksen jälkeen päätimme, että ennen kuin annamme pettymykselle valtaa, teemme kollektiivisen päätöksen jatkosta. Päätöksenteko ei ottanut montaa sekuntia pidempään. Periksi antaminen ei ollut vaihtoehto. Me menisimme Monte Rosalle. Päätöksen jälkeen tuuletimme hiukan pettyneitä tuntojamme ja sitten päätimme porukalla olla kasvattamatta negatiivisia fiiliksiä. Nyt pitäisi resetoida tilanne ja löytää innostus kohdata uusi haaste.

Hankaluuksia syntyi myös ylävuoristokenkien suhteen. Huiputin Vincent-Pyramiden omissa, suhteellisen kovapohjaisissa lähestymiskengissäni, koska varustevuokraamo ilmoitti saavansa sopivat ylävuoristokengät vasta torstaina. Nyt kenkiä ei kuitenkaan ollut. Pette oli harmissaan mutta sanoi, että hakisimme kengät muualta matkalla Zermattiin, josta Monte Rosan huiputus alkaa. Eli en ehtisi testata kenkiä ollenkaan, mikä mietitytti hiukan.

Huolta aiheutti myös oikea jalkani. Reilu viikko sitten kolhaisin sääreni koheltaessani tyttäreni kanssa Flow Parkissa. Sääreen tuli ruhje ja muheva mustelma, mutta en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, sillä ajattelin sen ehtivän parantua. Ruhje rupeutui, mutta mustelma ei ehtinyt juurikaan edes haalistua ja turvotus ei laskenut ennen lähtöä. Vincent-Pyramiden huiputusreissulla onnistuin kolhimaan saman säären uudelleen kivikossa. Nyt koko sääri oli melkoisen turvoksissa ja polven syrjässä tuntui kiristyneistä lihaskalvoista kertovaa kipua.

Soitin tyttärelle, joka oli itkuinen puhelimessa. Kestin reippaana, kunnes puhelu päättyi. Sitten itku pääsi taas. Viestittelin läheisten kanssa iltasella ja kerroin suunnitelmien muutoksesta. En kuitenkaan halunnut huolestuttaa heitä ja jätin kenkä- ja jalkamurheet kertomatta.

Ilta meni sekavissa ja aavistuksen turhautuneissa tunnelmissa, kun yritimme hyväksyä muutoksen tilanteessa ja valmistautua tulevaan. Yritimme pitää kiinni päätöksestä olla kasvattamatta porukan sisällä negatiivista tunnelmaa vatvomalla Mont Blanc -asiaa. Niinpä kenelläkään ei ollut paljoakaan puhuttavaa. Pakkasimme hiljaisina ja menimme aikaisin nukkumaan.

Päivä 5: Monte Rosan lähestyminen

"The Beach", lähestymisen aloittavan polun alku

Menomatkalla autossa oli edelleen hiljaista. Minulle haettiin kengät matkalta ja hiljalleen tunnelma alkoi sähköistyä, kun saavuimme Zermattiin. Matkalla mukaan liittyi toinen opas, nauravainen ruotsalaissyntyinen Morgan. Huiputuspäivänä jakautuisimme kahteen köysistöön: minä ja Laku Petten kanssa, Tomi ja Mikko Morganin ohjauksessa.
– Älkää aliarvioiko Monte Rosaa! Se ei ole helpompi kuin Mont Blanc. Se on erilainen. Siellä on ilmavia kohtia yhtä lailla kuin Blancilla. Haaste on huiputusreitin pituus, Pette painotti. Kieltämättä mielessä oli käynyt ajatus, että huiputuspäivän 1750 metrin vertikaalinousu tuntui aika suurelta verrattuna Mont Blancin alle kilometrin vertikaalinousuun. Kuulin tutulta kiipeilijältä samansuuntaista ja lisäksi, että viimeiset parisataa metriä ovat kalliokiipeilyä, joka noin 4500 metrin korkeudessa on jo ihan haastavaa hommaa. Ainakin kokemattomalle.

Vuoristojuna kuljetti meidät Zermattista Rotenbodenin asemalle, josta alkaisi 3–5 tunnin lähestyminen. Asemalla Pette osoitti meille Dufourspitzen, joka näytti etäältä katsottuna jopa hiukan vaatimattomalta verrattuna muihin alueen vuoriin ja erityisesti mahtipontiseen Matterhorniin.
– Varsinainen huippu ei näy tähän. Uskokaa pois, kyllä sen huiputuksessa on tekemistä siinä missä Mont Blancissakin. Ellei jopa enemmän, Pette vakuutti.

Jäätikön uumeniin sukeltava reittimme

Ilma oli helteinen, kun lähdimme kulkemaan kohti Monte Rosa Hütte -vuoristomajaa. Ensimmäinen tunti kuljettiin kevyesti vuorenrinnettä laskeutuvaa polkua. Hiekka rahisi jaloissa, ja tunnelma alkoi nousta. Nautin auringosta ja käsittämättömän kauniista maisemista. Kaikkialla oli punaruskeaa liuskottunutta kiveä, jossa näkyi jäätikön vuosikausien hiontajäljet. Vastapainona kiven karheudelle polun varret olivat täynnä pieniä, rinteillä solisevia puroja ja vihreiden ruohotupsujen lomasta kurkistelevia sinisiä kukkia. Kontrastit sekoittivat mittasuhteet, ja näkymä tien päässä oli hämmentävä: kuin vuorenrinnettä sukeltava polku edessäni syöksyisi railojen raidoittaman jäätikön syleilyyn. Jäätikön takana oli vesiputous, joka ryöppysi valtavan kivikon keskelle. Kaikkialla ympärillä oli toinen toistaan jylhempiä vuoria, joiden rinteillä vuorottelivat kivikot, lumi ja jää. Saatoin tuskin hengittää. Koskaan elämässäni en ole nähnyt mitään sellaista. Pette taisi nähdä tuntemukset kasvoiltani, sillä hän virnisti minulle leveästi.

Polku muuttui yhä kivisemmäksi ja päättyi jyrkänteen reunalle. Kallioon oli kiinnitetty alumiinitikkaat, joita kiipesimme parikymmentä metriä alas, kävelimme pientä siltaa pitkin yli virtaavan veden, ja yhtäkkiä seisoin jäätiköllä.

Jäätiköllä

Seurasin Petten varmoina eteneviä askelia pitkin kivien ja soran peittämää jäätikköä. Hypähtelimme kapeiden railojen yli ja hämmästelimme kivien jäähän sulattamia reikiä. Aurinko helotti kuumasti, mutta jäinen alustamme toi vilvottavan vireen ilmaan. Morgan näytti meille, mihin asti jää ylettyi vielä muutama vuosi sitten. Katselimme ylemmältä syöksyviä vesiputouksia ja mietimme, kuinka kauan jäätikkö voi olla vielä olemassa, kun se sulaa niin nopeasti. Se näkymä pisti ilmastonmuutos-ajatuksetkin hiukan uudenlaisiin raameihin.

Jaloissani alkoi olla inhottavia tuntemuksia. Ylävuoristokengät taisivat olla puoli numeroa liian isot (edellinen koko oli selvästi liian pieni ja puolikkaita kokoja ei ollut tarjolla) ja tiukasta nauhoituksesta huolimatta ne liikkuivat hiukan jaloissani. Se on aika kriittinen asia vuorilla ja tuplasukasta huolimatta jalkoihin alkoi sattua. Jalkaterän päällä tuntui siltä, että rakkoja oli tulossa. Mutta pahinta oli akillesjänteiden kohdalla tuntuva paineenomainen tunne, joka alkoi muuttua kivuksi. Kiristin nauhoja lisää, koetin vaihdella askellustapaa ja nitkuttelin eteenpäin. Majalla sitten katsoisin tilanteen ja matkaa ei ollut enää kuin noin tunti.


Jäätikön jälkeen kiipesimme kivikkoista rinnettä ja ylitimme kohisevan vuoristopuron loikkien kiveltä toiselle. Viimeinen nousurypistys kivistä rinnettä alkoi jo tosissaan tuntua jaloissa. Olimme vielä alle 3000 metrissä, joten korkeus ei ei vaivannut, mitä nyt vähän hengästytti.






Yhtäkkiä edessämme oli Monte Rosa Hütte, kuin vuorille eksynyt hopeinen avaruusalus. Majan terassilla riisuin kengät ja tarkastelin huolestuneena jalkateriäni. Paikkausta tarvittaisiin, mutta päätin olla hermostumatta asiasta. Ei tilanteelle nyt voisi muuta kuin paikata se niillä välineillä, mitä on mukana ja tehdä sitten parhaansa. Myös Laku ja Mikko tutkiskelivat aavistuksen huolestuneina polviaan. Toden totta, vuorilla kehon heikot kohdat tulevat esiin ja pienet asiat muuttuvat kriittisiksi.

Monte Rosa Hütte

Maja on muistaakseni alueen uusimpia ellei jopa uusin, vuonna 2009 rakennettu. Se oli huikea. Suorastaan luksusmaja. Upea lähestymisreitti oli saanut meidät kaikki syttymään huiputukseen. Lähestymispäivä oli kuitenkin ottanut veronsa ja laskimme, että illallisen jälkeen meillä olisi vain muutama tunti aikaa nukkua ennen herätystä, joka olisi kello 01.30 yöllä. Huoli mahdollisesta unettomuudesta oli turha. Illallisen jälkeen teimme ns. Savett-suihkun eli puhdistusliinapeseytymisen ja jokainen taisi olla sikeässä unessa ennen yhdeksää.

Vuorenvalloituksen loppuhuipennus oli nyt virallisesti alkanut, ja unelmani toteutuminen aivan käsillä.

Huiputustarinan jatkoa luvassa huomenna! :)

Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?

Muutama tunti sitten saimme puhelun, jota olimme pelänneet aamusta asti. Mont Blancin olosuhteet ovat historiallisen huonot ja huononevat edelleen. Kaikki reittivaihtoehtomme ovat poissa pelistä. Sääennusteen mukaan lauantain ja sunnuntain aikana vuorella on erittäin lämmintä. Samaan aikaan huipulle ennustetaan satavan 117 cm lunta. Alempana noin 4000 metrissä kahden päivän aikana sataa 47 cm lunta JA 46 cm vettä. Lisäksi vuorelle on luvattu runsaasti ukkosta ja kivi- ja lumivyörytilanne on mahdoton. Paikallisen kiipeilyvälinevuokraamon työntekijä kuvasi sitä: "It's like raining rocks!"

Oppaamme Pette on aivan uskomattomalla nopeudella rakentanut meille uuden suunnitelman:

Vuorenvalloituksen uusi kohde on

MONTE ROSA (eli Dufourspitze) 4634 m

Monte Rosa on Alppien toiseksi korkein ja Sveitsin korkein vuori. Suunnitelma on seuraava:

Huomenna aamulla lähdemme kahden oppaan kanssa kohti Zermattia. Rotenbodenin vuoriasemalta vaellamme 2880 metrissä sijaitsevalle vuoristomajalle, jossa yövymme. Huippua lähdetään tavoittelemaan lauantaiyönä klo 02. Matka on pitkä ja tavoitteena on saapua huipulle noin klo 9 aamulla. Koska jäätikkö muuttuu iltapäivällä vaaralliseksi, tavoitteemme on olla takaisin majalla noin klo 14 mennessä. Lisäksi vuorelle on luvattu erittäin huonoa säätä iltapäiväksi. 

Koska huiputuspäivä on pitkä, luultavasti jäämme majalle toiseksi yöksi ja palaamme Verbieriin sunnuntaina.

Olemme sanoinkuvaamattoman pettyneitä Mont Blancin tilanteeseen. Kun on odottanut melkein vuoden päästäkseen Mont Blancille, on raivostuttavaa, ettei saa yrittää. Olisi helpompi hyväksyä, ettei oma kunto tai henkinen kantti riitä. 

Yritimme löytää asiasta positiivisia puolia:
Hyvä, että tieto saatiin nyt, eikä silloin kun olemme Tête Roussella. Nyt meillä on mahdollisuus tavoitella toista huippua.
Mont Blanc on ollut niin pitkään niin huonossa kunnossa, että huiputuksen onnistuminen alkoi olla aika epätodennäköistä. Monte Rosaakin kuumuus kiusaa, mutta tilanne on toistaiseksi parempi. Tosin kuten mainittu, Monte Rosallekin on luvattu erittäin huonoa säätä. Mutta olemme yksimielisesti sitä mieltä, että se on tarjolla olevista vaihtoehdoista paras. Toivottavasti siis viikonlopun sääolot ovat meille suotuisat.

Uudesta suunnitelmasta huolimatta kämpällä on synkeä tunnelma. Meistä kenellekään kyseessä ei ollut vain "joku vuori" vaan kaikki halusimme nimenomaan Mont Blancille. Mutta epävarmuus ja sääolojen vahva vaikutus ovat osa lajia ja se on hyväksyttävä. Mikko sanoi kuulleensa jonkun sanoneen jotain siihen suuntaan, ettei kukaan ole vuorikiipeilijä ennenkuin sääolot ovat ainakin kerran estäneet tavoitteeseen pääsyn. Eli nyt lienemme askeleen lähempänä. (Tähän kohtaan sarkastinen naurahdus)

Niinpä nollaamme nyt tilanteen ja lähdemme huomenna aamulla kohti uutta haastetta. Pistäkäähän positiivisia ajatuksia tännepäin!