maanantai 23. tammikuuta 2017

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin

Halki elämäni olen rakastanut kenkiä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) olen omistanut noin seitsemänkymmentä kenkäparia. Mutta koskaan en ole käyttänyt näin paljon aikaa ja vaivaa yhden kenkäparin hankintaan.

Olen yleensä nopea tekemään päätöksiä. Myönnettävä on, että aina välillä tuo nopeus on napsahtanut omaan nilkkaan, kun en ole malttanut perehtyä hankintaani riittävästi varmistaakseni, että se soveltuu toivomaani tarkoitukseen tai edes sopii minulle. Mutta ylävuoristokenkien kohdalla päätin hoitaa tilanteen toisin. Parin vuoden takainen kokemus opetti, mitä sopimattomat vuokrakengät saattavat aiheuttaa kiipeillessä. (Koko tarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Rautatestailua
Koko syksyn jatkunut jahkailu ylävuoristokenkien valinnan ympärillä on päättynyt. Tosin ei sekään nyt ihan niin tyylikkäästi mennyt:

Aluksi tilanne näytti hyvältä. Keräsin tietoa ja vertailin erilaisia merkkejä ja malleja. Lopulta tein short-listin, jolle tein lopullisen rankkauksen. Kriteereinä olivat ominaisuudet ja vastaaminen tarpeeseen (soveltuvuus erittäin kylmiin olosuhteisiin 7000 metriin asti, keveys, mieluusti lämpömuokattava erillinen sisäkenkä ja muutama muu kriteeri) sekä budjetti.

Tutkiskelin matkan varrella useita eri vaihtoehtoja ja kysyin suosituksia kaikilta, jotka suinkin suostuivat neuvomaan. Päädyin lopulta valitsemaan La Sportivan merkiksi. Päätökseen saattoi vaikuttaa sovitusmahdollisuus. Nimittäin Tampereen ja Helsingin lisäksi kiersin kiipeilykauppoja Singaporessa ja Roomassa. Muun merkkisiä, reunaehtojeni mukaisia kenkiä on haastavaa, ellei jopa mahdotonta päästä sovittamaan, mikäli ei halua tilata ulkomaisesta verkkokaupasta useita erilaisia ja palauttaa sitten sopimattomat.

Toinen asia oli tiedon saamisen haastavuus. En löytänyt kenkävalmistajien sivuilta tarkkaa tietoa siitä, mihin korkeuksiin mikäkin malli on optimoitu. (Toki syy saattoi olla myös tiedon etsijän vajaavaisissa taidoissa.) Tutuilta vuoristo-oppailta ja kiipeilijöiltä sain vinkkejä, mutta paikoitellen jopa liikkeiden myyjät olivat epävarmoja kenkien suositeltavista käyttökorkeuksista.

Lopulta päätös oli tehty. Olin itsestäni ylpeä. Kerrankin tein valintani viisaasti ja harkiten. Olo alkoi olla hiukan malttamaton, sillä olin odottanut uusia kenkiäni jo kauan, sovittanutkin valitsemaani mallia kahdesti ja lähtenyt molemmilla kerroilla mieli haikeana kaupasta ilman ostosta. Niinpä nyt, kun olin valmis vihdoin tekemään ostoksen, tuntui etten enää malttaisi odottaa.

Ensimmäisestä nettikaupasta ne olivat loppu. Ja kolmesta seuraavastakin. Tässä kohtaa taisin hukata ylpeilemäni viileän harkinnan. Yhtäkkiä olin takuuvarma, että kengät olisivat loppu joka paikasta. Näin jo itseni vaeltamassa kohti vuorten huippuja nuljuvissa, hiertävissä vuokrakengissä.

Kengät oli saatava, nyt heti. En kestäisi enää päivääkään ilman niitä.

Hetken kuluttua tuijotin tilausvahvistusta hiukan typertyneenä. Turhaa kuukausien tutkimustyöni ei ollut, ja vaatimukset täyttävät kengät saisin kyllä. Mutta parissa hetkessä olin hylännyt rationaalisesti tehdyn valintani ja tempaissut digitaaliseen ostoskoriin eri kengät kuin olin aikonut.

Vieläkään ei ikuisuudelta tuntuva kenkäprojektini ollut maalissa. Vielä kerran vaelsin postin kuljettama kenkälaatikko kainalossa helsinkiläiseen kiipeilyvarusteita myyvään liikkeeseen testaamaan toista kokoa. Siellä tasapainoilin erikokoiset Baruntset jalassa kaupan varustehyllyn reunalla testatakseni kengän istuvuutta. Lopulta tein, hiukan epävarmana tosin, päätöksen kenkien koosta ja ummistin silmäni siksi aikaa, kun luottokortti vingahti.

Vielä edessä on sisäkenkien muokkaus, mutta nyt minulla on tukevat, todella lämpimät La Sportivan Baruntse -ylävuoristokengät, joilla kiipeän tulevina vuosina toivottavasti jopa 7000 metriin. Ne eivät ole keveimmät mahdolliset, mutta uskon pärjääväni niiden kanssa ja pidän erittäin tärkeänä, että kaltaisellani vilukissalla on riittävän lämpimät kengät, kun mennään ihan uusille pakkaslukemille.

Kenkiini olen siis tyytyväinen.
Mutta ostoprosessissa taitaa olla vielä hiukan parantamisen varaa.
Näillä mennään Elbrusille ja muutamalle muullekin vuorelle!

maanantai 9. tammikuuta 2017

Mitä yhteistä on vuorikiipeilyllä ja kesämökkilomalla?

Ylävuoriston ohuessa ilmassa jokainen askel on raskaampi kuin merenpinnan tasolla. Syke jyskyttää huomattavasti normaalia korkeammalla. Lisäksi kiusana ovat päänsärky, turvotus, lihaskrampit, pahoinvointi ja monet muut epämukavuudet. Huiputusyritys kestää yleensä 12–16 tuntia, joiden aikana muutamaa minuuttia pidempi lepo ei ole mahdollista.

Onhan tätä ennenkin tullut pohdittua: Vuorelle kiipeäminen on fyysisesti vaativaa. Jotta lihaskunto ja kestävyys ovat riittävällä tasolla sitten, kun jäärauta narskahtaa jäätikön pintaan, pitää treenata. Kauan ja monta kertaa.
Useimmiten treenaaminen on kivaa, tai ainakin arjen puuhien joukkoon solahtava, suuria tunteita herättämätön rutiini. Mutta joskus se on ärsyttävää ja toisinaan aivan kamalaa.

Kun joulukuun alussa matkustin lomalle Singaporeen, pakkasin matkalaukkuun myös treenivaatteet. Odotin jo kovasti lenkille pääsyä uudessa ympäristössä. Reissujen juoksulenkit ovat ihania kokemuksia, ja juoksen ulkona aina kun voin; Mallorcalla juoksin hiekkarannalla vesirajassa lenkkareista roiskuvan veden viilentäessä aamuauringon kuumuutta iholla. Barcelonassa kiersin vuokra-asuntomme läheisiä puistoja ja puikkelehdin ruuhkaisilla kaduilla ihastellen upeaa arkkitehtuuria. New Yorkissa rämmin Central Parkissa tammikuun loskassa aamuyön tunteina, kun en jet lagiltani saanut nukuttua. Täydellisiä matkamuistoja!

Singaporen Little India, jossa hotellimme sijaitsi, oli kuitenkin niin uskomattoman ruuhkainen alue, että annoin ulkolenkin suhteen periksi ja päätin juosta hotellin kuntosalin juoksumatolla.
Kun ensimmäisenä aamuna Singaporeen saapumisen jälkeen astuin hotellin kuntosalin ovesta, kasvojani vasten iski ilmastoimattoman huoneen kuumuus. Huonosti nukuttu yö painoi hiukan ja siirtyminen kymmenestä pakkasasteesta trooppiseen helteeseen aiheutti myös pientä hämmennystä kehossa. Nousin juoksumatolle.

Viidentoista minuutin normaalitempoisen juoksun jälkeen olin likomärkä hiestä. Salin ilma ei liikkunut yhtään, suolainen hiki valui silmiini ja valui virtana selkääni pitkin. En halunnut keskeyttää juoksemista hakeakseni treenipyyhkeen, joten jatkoin ja yritin kämmenellä pyyhkiä otsaa kuivaksi.

Vatsahappoja nieleskelemässä
Puolen tunnin kuluttua jalat olivat raskaat. Keuhkoa alkoi pistää, ja olo oli epämukava. Hidastin hiukan tahtia ja yritin laulaa mielessäni napeista tulvivien biisien tahdissa. Lupasin itselleni, että jos en tuijottaisi kelloa, aika menisi nopeammin.
Tarkistin kellon seuraavan kerran vasta TODELLA pitkän ajan jälkeen ja totesin, ettei se ollut kulunut yhtään nopeammin. Ehkä jopa päinvastoin: edellisestä tarkistuksesta oli kulunut alle viisi minuuttia.
Tunnin täyttyessä lähes kaaduin matolta, valahdin istumaan salin seinustalla olevalle penkille ja pidätin oksennusta hyvän tovin. Jalat olivat hapoilla ja hädin tuskin tunsin niitä hoiperrellessani takaisin huoneeseen.

Viileän suihkun alla tunsin huonosta olostani huolimatta tyytyväisyyden ailahduksen: olipa keho toipunut lennosta tai ei, tekipä tuo hyvää tai huonoa, treeni oli tehty. Nautiskelin itsetyytyväisestä ajatuksesta, että ei vuorellakaan voi suoritusta keskeyttää, jos tulee huono olo. Vähintään takaisin on päästävä. Eli on ihan hyvä, että välillä kiduttaa itseään ja kokeilee rajojaan. Tiedänpähän sitten, mihin pystyn.

Tästä tuli mieleeni keskustelu, joka käytiin muutamaa päivää ennen Singaporeen lähtöäni, kun pienellä porukalla suunniteltiin tulevia kiipeilyretkiä. Ideoimme uusia seikkailuja ja tutkimme, mitä ne vaativat. Kaiken innostuksen lomassa keskustelussa viivähti naureskellen heitetty toteamus, että aika paljon kiipeilyyn hurahtaneet ovat halukkaita uhraamaan aikaa ja rahaa, jotta pääsevät uupumaan, palelemaan, sairastumaan ja kiusaamaan itseään – sekä henkisesti että fyysisesti.
Toteamus ohitettiin naureskellen, sillä vaikka jokaisen syy kaivata vuorille on todennäköisesti ainakin hiukan erilainen, kiipeilyn reunaehdot ovat meille kaikille selvät.

Myöhemmin palasin mielessäni tuohon lausahdukseen, sillä sen kaltaiset kommentit ovat usein ensimmäisten reaktioiden joukossa, kun kiipeily nousee keskusteluun. Pari päivää edellä kuvatun keskustelun jälkeen puhuin kollegan kanssa haaveissani siintävistä matkoista Etelä-Amerikan vuorille, Himalajalle ja Alaskaan Denalille.

Hän totesi kuivasti, että huvinsa kullakin, mutta häntä eivät vuoritunnelmointini puhutelleet:
– Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi joku haluaa maksaa paljon euroja siitä, että pääsee viettämään lomansa karmeissa olosuhteissa! On liian kylmää tai kuumaa, likaista ja epämukavaa koko ajan. Luultavasti suurimman osan ajasta voit huonosti ja päätäsi särkee. Ja jos vain niillä kivuilla pääset, olet onnekas. Lopulta painajaisen kruunaa todella raskas fyysinen suoritus, jonka jälkeen on niin katki, että tarvitsisi melkein loman, että toipuisi lomasta.

Totesin naureskellen, että tuohan kuulostaa ihan perinteiseltä suomalaisen perheen kesämökkilomalta.

Ymmärrän kyllä tuttavani näkemyksen ja vaikea sitä on kiistää. Sellaistahan se on.
Tuskin maltan odottaa, että pääsen expedition-henkisille reissuille, joissa jo vuoren saavuttaminen itsessään on vaativa projekti.
Alpeilla kiipeäminen on erilaista: majailet vuoren juurella. Laaksosta käydään ylhäällä ensin akklimatisoitumassa ja sitten myöhemmin tekemässä itse huiputus, yleensä kahdessa vaiheessa. Kesäkuussa Elbrusilla päästään jo hiukan enemmän vaellushenkeen, kun akklimatisoitumisnousut tehdään huippua kohti kulkevan reitin varrella.

Viime syksynä seisoin Mont Blancin huippuharjanteella. Jäljellä oleva sata metriä huipulle tuntui ylitsepääsemättömältä. En sanonut mitään, yritin vain koota itseni. Oppaani Alby näki heikon hetkeni. Hän totesi rauhallisella äänellä:
– I know, it's hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let's go.

Ja me menimme.
Paha olo on suhteellista, jos palkinto on sen arvoinen – treenissä ja kiipeilyssä. Päteeköhän sama sääntö kesämökkilomiin?

(Lue koko huiputustarina täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)
Lepohetki Miagen jäätikön reunassa ennen kallioseinämälle siirtymistä