keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Pikkuisen hullu – sellaisella hyvällä tavalla

Eilen aamulla muutamaa minuuttua vaille kello kuusi lentokoneen renkaat osuivat jäiseen kiitorataan Helsinki-Vantaalla, ja oli aika vaihtaa varvastossut talvikenkiin.

Eloisa, ystävällinen, värikäs ja vieraanvarainen Singapore oli ihastuttanut minua ja ystävääni reilun viikon ajan. Lomaani kuului muun muassa tuntikausien vaelluksia Chinatownin, Little Indian ja monien muiden upeiden kaupunginosien kujilla, varpaiden upotus Havaijilta tuotuun valkoiseen hiekkaan Sentosan saarella, ostoksia ylenpalttisella Orchard Roadilla, Singapore Sling Hotel Rafflesin Long Barissa (jossa kyseinen drinkki on keksitty) ja pyörryttävän hyvää ruokaa maailman ainoassa Michelin-tähden saaneessa katukeittiössä (ateriani maksoi kokonaisuudessaan seitsemän euroa, josta ruokajuomani oluen osuus oli noin neljä euroa).

Minulle reissun kohokohta taisi kuitenkin olla tuulitunnelilentäminen. Olen käynyt pari kertaa Suomen ainoan tuulitunnelin ulkopuolella katsomassa, kuinka laskuvarjohyppääjät treenaavat kuvioitaan, ja kuinka aloittelijat poukkoilevat ilmassa koettaessaan hallita kehoaan jopa 300 km/h puhaltavassa tuulessa. Tätä matkaa suunnitellessamme törmäsin tietoon, että Singaporessa on maailman suurin tuulitunneli. Voinet arvata, että tuulitunnelilentäminen oli välittömästi to-do-listani kärjessä.
Janiina Ojanen tuulitunneli lentäminen
Naurua tuulitunnelissa
Matkan neljäntenä aamuna melkein pompin innoissani iFly Singaporen ovesta sisään. Lyhyen koulutuksen jälkeen minä ja opastuksessa kanssani olleet kaksi indonesialaista miestä pujotimme yllemme lentohaalarit, suojalasit ja kypärät. Vuorotellen kaaduimme oviaukosta ilmavirtaan käsivarret tiukasti rintakehää vasten puristettuina. Ilmavirran napatessa lentäjän mukaansa kädet nostetaan kasvojen tasalle. Lentokorkeutta ja -asentoa ohjataan pienillä liikkeillä: siirtämällä käsiä, koukistamalla ja suoristamalla jalkoja ja niin edelleen.

Se oli mahtavaa! Korvatulppien läpi tunnelin puhaltimet jyrisivät, ja vapaapudotusta lentokoneesta vastaava viima iski kasvoihini. Pääsin peruslentoasentoon suhteellisen hyvin. Kouluttaja oli neuvonut, että kasvojen kääntäminen alaspäin nostaa lentokorkeutta. Tietenkin heti saatuani asennon suhteellisen vakaaksi, painoin pääni kumaraan ja nousin korkealle. Kouluttajani seurasi rinnalla opastaen minua käsimerkein ja virnistellen. Hetken kuluttua tajusin, mille hän hymyili: minä nauroin ääneen, ihan silkasta ilosta. 

Kahden lennon jälkeen ostin vielä yhden lisälennon ja pyysin kouluttajalta, että hän veisi minut ylös. Hän palkitsi minut tarttumalla ranteeseeni ja nilkkaani ja pyörittämällä vinhasti nostaen ja laskien meitä korkealle tunnelin yläosaan ja takaisin alas. Nauroin niin, että kyyneleet valuivat silmistä. 

Lennon jälkeen kouluttaja kysyi, mistä olen kotoisin. Kuultuaan, että Suomesta, hän sanoi arvanneensa sen, sillä eräs iFly Singaporen vierailevista kouluttajistaan on suomalainen Inka Tiitto. 

– Näytätkin vähän häneltä. Kun kävelit sisään, ihmettelin hetken, että onko Inka täällä, kouluttaja totesi ja nauroi lopuksi:
– You Finns are little bit crazy. In a good way!

Googletin asiaa jälkikäteen ja kävi ilmi, että Inka Tiitto on tuulitunnelilennon maailmanmestari. Taas yksi mahtava laji, jonka huipulla on suomalaista osaamista!

Kaikki kokemukseni eivät olleet yhtä menestyksekkäitä kuin lentäminen: Yhden helteisen päivän käytin vaeltaen ympäri kaupunkia ylävuoristokenkiä ja vuorikiipeilyyn soveltuvia aurinkolaseja etsien, sillä tarvitsen ensi kesän Elbrus-matkaa varten varusteisiin päivitystä. Kävin läpi kuusi kauppaa eri kaupunginosissa. Kävelin välimatkat ja päivän aikana sain mahtavan läpileikkauksen kaupungin kaduista. Mutta se olikin sitten aika lailla kaikki, mitä käteen päivästä jäi.

Vaikka jokainen kauppa oli aina edellisen myyjän suosittelema, myymälät 1, 2, 3 ja 5 tarjosivat vain vaellusvarusteita ja seinäkiipeilyyn soveltuvia varusteita. Kylmempiin olosuhteisiin tarjolla ei ollut mitään. Neljännessä kaupassa testailin Julbon aurinkolaseja, mutta vaihtoehtoja oli vielä vähemmän kuin Suomessa. 

Viimeiseen kauppaan saapuessani olin jo vähän uuvuksissa vaellettuani tuntikausia helteisillä kaduilla. Pöllähdin sisään ovesta ja kysyin vanhemmalta miesmyyjältä ylävuoristokenkiä. Hän katsoi epäilevästi kevyttä kesämekkoani ja osoitti minut vaelluskenkähyllyn eteen. Taas sama juttu.
Olin jo luovuttamassa, kun mittavan hyllystön toisessa päässä silmiini osui kaksi tuttua kenkämallia. Säntäsin niitä kohti innoissani. Myyjä seurasi hitaasti perässä ja tarjosi vielä vaelluskenkää, joka on "tukeva mutta mukavan kevyt maastossa". Pyytäessäni ylähyllyllä näkemiäni La Sportivan malleja nimeltä sovitettavaksi, mies katsoi minua pitkään ja kysyi: 
– Aiotko todella kiivetä vuorelle?
Lavastettu evakuointisimulaatio Trick Eye Museumissa

Kerroin parin seuraavan vuoden suunnitelmistani, minkä jälkeen sain sovittaa kenkiä. Myyjä katseli puuhiani muutaman askeleen päästä, kun ähelsin tuplakenkiä jalkoihini. Kerroin omistavani loistavasti istuvat Trangot, mutta oppineeni Mont Blancilla niiden olevan liian kevyet korkeammille vuorille ja kylmempiin olosuhteisiin. Nyt myyjä astui askeleen lähemmäs ja katsoi minua hiukan kiinnostuneempana:
– Oletko sinä siis jo kiivennyt johonkin?

Kerroin vähäisen kokemukseni neljästä Alppien vuoresta, ja samassa tilanne muuttui. Hetkessä mies oli polvillaan lattialla tutkimassa jalkaterieni yhteensopivuuta kenkien lestien kanssa. Hän totesi silmämääräisen tarkastelun jälkeen:
– Vasen jalkateräsi on isompi. Sääriesi lihaksistosta näkee, että oikea jalkasi on vahvempi. Huomioi ne asiat, kun sovitat kenkiä.

Mies todella tunsi tuotteensa. Seuraavan puolen tunnin aikana testasin molempia kenkämalleja ja sain kattavan selostuksen niistä. Myyjää nauratti kovasti hellemekon ja raskaiden kenkien yhdistelmä:
– Luulen, että Spantikit ovat sinulle paremmat, tosin Baruntset sopivat paremmin mekkosi väriin!

Lopulta kauppoja ei syntynyt, sillä hintalapun summa oli puolitoistakertainen Suomen hintoihin nähden. 

Paluumatkalla hotellille pohdiskelin asiakaskokemuksiani näistä kuudesta kaupasta. Jokaisessa kaupassa minuun suhtauduttiin epäuskoisesti. Minulle tarjottiin trekkailuun tarkoitettuja maastolenkkareita, vaikka pyysin jääkiipeilyyn soveltuvia ylävuoristokenkiä mainiten malleja ja valmistajia nimeltä. Suhtautuminen muuttui vasta, kun viimeisessä kaupassa kerroin olleeni oikeasti vuorilla ennenkin. 

Aluksi halusin ajatella, että syy oli siinä, ettei tarjoamasta löytynyt tarvettani vastaavia kenkiä ja tilalle yritettiin tarjota muuta. Mutta rehellinen kokemukseni on, että luultavimmin sukupuolellani oli tekemistä asian kanssa. Olipa kyseessä aasialaiseen kulttuuriin tai kiipeilymaailmaan ajatuksissa usein liitettävään maskuliinisuuteen liittyvä asia (luultavasti sekoitus molempia), kevyessä kesämekossa ylävuoristokenkiä etsiskelevä nainen aiheutti hämmennystä ja epäuskoisuutta. 

Kertaakaan aiemmin en ole kiipeilyyn liittyvissä asioissa törmännyt vastaavaan tilanteeseen, vaikka siitä esimerkiksi kirjallisuudessa jonkin verran puhutaan. Ehkäpä lajin maskuliinisuus korostuu enemmän, kun korkeusmetrit lisääntyvät.

Kulttuurilla on vaikutusta tottakai. Aasiassa kiipeilyyn hurahtanut nainen on luultavasti vieläkin harvinaisempi kuin vaikkapa Skandinaviassa. Pohjoismaalaiset naiset tunnetaan maailmalla varsin itsenäisinä, omanarvontuntoisina ja määrätietoisina. Heistä monet kokevat miesten pyrkimykset ritarillisuuteen tasa-arvoa uhkaavina asioina. He haluavat itse avata ovensa ja kantaa laukkunsa. Ja se on ihan okei.

Minusta on ihanaa, kun joku avaa oven tai kantaa painavan ostoskassin. Minulle nuo eivät ole tilanteita, joissa mitataan kyvykkyyttäni tai suorituskykyäni. Olen nimittäin melkoisen varma, että jokainen minulle oven avannut uskoo, että kykenen tuohon toimintoon itsekin. Niinpä arvostan kaunista ja kohteliasta elettä, jolla osoitetaan huomiota perinteiseen kasvatukseen kuuluvalla tavalla.

Mutta kun karabiinisolki naksahtaa kiinni ja jäärauta haukkaa jäätä, jokainen on oman suorituskykynsä ja henkisen kanttinsa armoilla. Jokainen tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin jäsen, mies tai nainen. Siinä hetkessä henkinen ja fyysinen suorituskyky mitataan.  Apua otetaan vastaan ja annetaan ja oma heikkous tunnustetaan (se on osa sitä henkistä kanttia), mutta lähtökohtaisesti jokainen kantaa reppunsa itse ja tekee oman kiipeilysuorituksensa.

Hikisenä saavuin hotellille ja painelin altaalle lepuuttamaan katuviidakon uuvuttamia jalkojani rantatuolissa. Köllötellessäni mietiskelin, oliko Inka Tiitto kohdannut vastaavaa hämmennystä lajinsa parissa. Mieleeni muistui keskusteluni sukupuolen vaikutuksesta kiipeilyyn Mount Everestin huiputtaneen vuorikiipeilijä Carina Räihän kanssa (koko juttu täällä: Mount Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa). Hän muistutti, että vaikka miehet ovat fyysisesti voimakkaampia ja nopeampia, naiset pärjäävät vuorilla vähintään yhtä hyvin, salaisena aseenaan sitkeys. 

Onko se päättäväisyyttä, periksiantamattomuutta vai luupäisyyttä – kuka tietää? Mutta onko ratkaisevan ominaisuuden määrittelyllä lopulta väliä, jos se kuitenkin vie meidät huipulle? Sillä lopulta me kaikki (vuorten tai muille) huipuille halajavat taidamme olla pikkuisen hulluja – sellaisella hyvällä tavalla.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Slalom-monoilla lennolle?

Havahduin yhtäkkiä ajatukseen, että reilun viikon kuluttua lähden ystäväni kanssa Singaporeen lomareissulle. Keväästä asti kalenterissa ollut matka on yhtäkkiä vain päivien päässä. Kiireisen syksyn jälkeen irtiotto tekee hyvää, ja en tule kaipaamaan kotiin jäävää läppäriä. Vaikka kyseessä ei ole kiipeilyreissu, hiukan aihetta päästään sivuamaan, sillä minulla on kovat odotukset Singaporen kiipeilyvarustetarjoomasta.

On nimittäin selvää, että jonkin verran varustehankintoja pitää tehdä ennen Elbrusin reissua. Edessä olevat haastavammat ja kylmemmät olosuhteet saavat minut tarkastelemaan nykyisiä varusteitani kriittisesti. Uudet hankinnat pitää tehdä ottaen huomioon myös kiipeilyä koskevat tulevaisuudensuunnitelmat, jotka ovat edelleen kypsyneet ja kehittyneet. Ymmärrän (ainakin toivottavasti) taas hiukan paremmin, mistä varusteiden kohdalla ei voi tinkiä ja mitkä ovat makuasioita.

Tällä hetkellä Singaporen ostoslistalla on pari asiaa, joiden ostaminen tuntuu olevan Suomessa hiukan haastavaa johtuen rajallisesta valikoimasta (jolloin sovittaminen ei ole mahdollista tai ainakin vaatii odottelua ja asioiden lähettelyä edestakaisin).

Sporttilasit Vincent-Pyramiden huipulla
Tarvitsen uudet aurinkolasit. Sellaiset vuorikiipeilyyn optimoidut, jotka suojaavat myös sivusäteilyltä ja tuulelta. Olen tähän asti kiivennyt käyttäen ihan laadukkaita urheilulaseja, mutta viimeksi huomasin, etteivät niiden ominaisuudet ole riittävät vuorille. Sporttilasini ovat liian avoimet sivuilta, ja linssikin voisi olla parempi tähän käyttötarkoitukseen.

Minua kiinnostavat polarisoivat linssit, joissa on fotokromaattinen ominaisuus; valonsuodatus muuttuu vallitsevan UV-säteilytason mukaan. Eli linssi tummenee auringonvalon määrän lisääntyessä. Kestävyys on tietenkin ehdoton ominaisuus, ja olisihan se kiva, jos lasit olisivat vielä kivannäköiset (vaikkakin korkeuksissa turpoavien poskieni kanssa olen ylävuoristossa niin vekkuli näky, että luultavasti kaikki, mikä peittää, pukee).
Ainakin lyhyen tutkimukseni perusteella Suomesta saatava valikoima on suppeahko. Koska haluan sovittaa laseja ennen ostamista, on helppoa kääntää toiveikas katse Aasian suurkaupungin suuntaan.

Ja taas ne kengät.
Viime vuonna hankitut La Sportivan Trango -kiipeilykengät toimivat loistavasti kesäkiipeilyssä,
mutta Mont Blancin huipulla kylmä viima ja pakkanen jäädyttivät varpaat. Ihastuin kuitenkin Trangojen keveyteen ja käyttömukavuuteen siinä määrin, etten ainakaan toistaiseksi aio niitä myydä. Kaikenlaista kesäreissuakin saattaa olla edessä.

Elbrusin hyytäviin olosuhteisiin tarvitsen silti jykevämmät kengät. Jotta hankinta on järkevä ja palvelee myös jatkosuunnitelmia, haluan kengät, joilla pääsee reilusti yli 6000 metriin. Olen vertaillut La Sportivan Baruntse-, Spantik ja G2-malleja. Lisäksi esimerkiksi Scarpa- ja Lowa-merkeilläkin näyttäisi olevan kiinnostavia vaihtoehtoja. Otan mielelläni suosituksia vastaan!

janiina ojanen la sportiva trango vuorikiipeilykengät
Trangot olohuoneen matolla
Haastavaksi hankinnan tekee vaikeus päästä sovittamaan ylävuoristokenkiä, joita ei kyllä kokeilematta voi ostaa. Kiipeilyvarusteliikkeiden valikoimat ovat rajalliset ja ei ole itsestäänselvää, että liikkeet suostuvat tilaamaan kenkiä sovitettavaksi.

Tampereella on supermarketti, luultavasti ainoa sellainen Suomessa, jonka valikoimaan kuuluu mahtava määrä kiipeilyvarusteita. (Myyjä muuten kertoi, että kiipeilytarvikkeet ovat tulleet valikoimaan, koska eräs marketin työntekijöistä oli lajista kiinnostunut. Minusta se on loistava syy ottaa kiipeilytuotteet valikoimaan.)

Kyseinen kauppa on vain parin kilometrin päässä kotoani, joten voit uskoa, että varsin usein ruokaostoksilla kuluu hyvä tovi. Siellä minä hillun hyllyjen välissä hipelöimässä ja sovittelemassa ylävuoristokenkiä. Valikoima on kuitenkin sielläkin tuskallisen pieni isompien korkeuksien kenkiä ajatellen, ja siksi toivon Singaporessa pääseväni testaamaan eri vaihtoehtoja.

Tänään tehtiin jo hiukan matkasuunnitelmia. Totesin, että lienee viisasta jättää matkalaukkuun kunnolla tilaa. Muuten voi olla, että paluulennolla istuu leidi hellemekossa, virtaviivaisissa kiipeilylaseissa ja slalom-monoja muistuttavat järkälemäiset kengät jalassaan.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Jäiden polttelijan päiväkirja

Eilen illalla painelin nautinnollisen juoksulenkin pimeässä metsässä ja ihastelin yhdessä viikonlopussa saapunutta talvea. Valkoinen maa rullasi lenkkareiden alla rasahdellen, ja rapsakka ilma ryöpsähti keuhkoihin virkistävänä. Todella kiireisen päivän jälkeen aloitin lenkin tuntien oloni hiukan kireäksi, mutta jossain seitsemän kilometrin kohdalla huomasin liikkumisen tehneen tutun taikansa; mieleni oli rentoutunut ja ajatukset soljuivat ohi omaa tahtiaan. Hymyilin pakkasessa etuhampaat hileessä ja hyräilin korvanapeista kuuluvan musiikin tahtiin.

Viimeiset viikot ovat olleet hiukan hiljaiseloa treenaamisen suhteen. Ensin angiina ja sitten pitkä sitkeä flunssa pakottivat minut lepoon. Työkiireet täyttivät neljän viikon treenitauon sujuvasti.

Angiina ehti äityä sen verran ikäväksi ennen tohtorille hakeutumista, että särkylääkekin oli nautittava nestemäisenä, koska kurkussa ei kertakaikkiaan ollut tabletin kokoista aukkoa.
Angiinasta toivuttuani koetin aloittaa treenaamista, mutta tauti oli tainnut viedä sen verran vastustuskykyä, että pian olin taas sairaana.

Liikkuminen on minulle todella tärkeää. Nyt olin aluksi kai sen verran voimaton, että ensimmäisten viikkojen aikana mielessä ei edes käynyt kaipausta puntille tai lenkkipolulle. Aloin jo pohtia, että mistä tuulee, kun treenien väliin jääminen ei harmittanut.

En ole vuosiin ollut noin pitkään urheilematta. Hämmästyttävän nopeasti liikkumattomuuden seuraukset huomasi. Ehkä jo noin viikon jälkeen niska alkoi jumittaa ja muukin lihaksisto tuntua kankealta. Normaalistikaan en ole sitä taipuisinta sorttia, mutta nyt alkoi jo naurattaa norsumainen notkeuteni.

Venyvän pakkotauon suurin vaikutus näkyi kuitenkin muualla kuitenkin lihaksissa. Tehokkuus tuntui laskevan kaikessa tekemisessä, uni huononevan ja (luultavasti edellisten seurauksena) välillä pinna kiristyi turhaan. Samaan aikaan tavoite tuntui olevan kovin kaukana: kesäkuuhun ja Elbrusin matkaan on raivostuttavan pitkä aika.

Ensiapu henkiseen turhaumaan löytyi ympäriltä. Tuttuja lähtee kiipeämään jo muutaman viikon kuluttua, ja toisten reissusta iloitseminen ruokkii myös omaa motivaatiota. Muiden valmisteluista innostuneena kävin itsekin jo kokeilemassa kevään hankintalistalla olevia jykevämpiä ylävuoristokenkiä. Voi kuinka mukavilta ne tuntuivatkaan!

Viime viikolla aloin viimein päästä takaisin normaaliin rytmiin. Ensimmäinen punttitreeni oli murhaava. Otin sen mielestäni kevyesti. Mutta treenitauko kai oli aiheuttanut alitajuisen huolen oman suorituskyvyn laskusta, ja "kokeillaanpas meneekö tämä tuttuun tapaan" -hengessä tempaisin itseltäni luulot pois. Kaksi päivää myöhemmin rintalihakset olivat niin kipeät, että takin päälle saaminen aamulla vaati melkoisia ponnistuksia. Ähellyksen keskellä hymyilin onnellisena: I'm back!


Kun liike alkoi taas onnistua ja maistua, helpotti myös kärsimättömyys hiukan luisten sormiensa otetta niskastani (tosin aika vähän, mutta pikkuisen kuitenkin).  Hiljaa hyvä tulee. Nauti matkasta. Mitä näitä nyt on?
– Ja **skat. Montako päivää pitää vielä odottaa?

lauantai 29. lokakuuta 2016

Vuori sanoo viimeisen sanan – aina

Sininen hämärä väistyi harmaan syyskuun aamun tieltä. Seisoin Gran Paradison jäätikön laidalla kiristämässä jäärautojen remmejä, kun vuoren huipun ympärille pakkautuneet pilvet näyttivät alkavan valua alas rinnettä kuin laava. Ne vyöryivät meitä kohti, ja samassa niskaamme putosi rakeiden ja veden sekainen kuuro. Kumarruin uudelleen ja jatkoin toiveikkaana jäärautojen kiinnittämistä. Ehkä tämä ei haittaisi.

Toiveeni oli turha, sillä samassa ilman halki kantautui oppaamme tiukalla äänellä antama komento:
– We are going down. Now!

Suoristin selkäni ja katselin sateen ja utuisen harmauden läpi kiipeilytiimin jäsenten kasvoja. Heidän ilmeistään saatoin lukea saman jyrisevän pettymyksen kuin joka möyri sisälläni. 

– Ehdinkö ottaa jääraudat pois vai onko kiire? joku varmisti.
Pettynyt sumussa

Oli meitä siitä varoitettu ja tiesimme jo lähtiessä, että sääennuste oli huono. Gran Paradison huiputuksen onnistumisen todennäköisyys pyöri jossain pienen ja olemattoman välimaastossa. Mutta se ei estänyt meitä nousemasta aamuyön tunteina ja vaeltamasta jyrkällä rinteellä ja pimeässä kivikossa, vain tullaksemme käännytetyiksi takaisin jäätikön reunalla. 

Oppaat hoputtivat meitä alas, sillä vuoren huipun tuntumassa viime päivinä viihtyneet ukkospilvet ovat ylävuoristossa hengenvaarallista seuraa ja niiden tieltä kannattaa poistua nopeasti. Käännyin minäkin, nostin repun selkään ja yritin purkaa turhautuneisuuteni laukkaamalla alkumatkan rivakalla tahdilla.

Palasimme Chapodin majalle ja nukuimme takaisin huiputusyritykselle menetettyä yöunta. Oloni oli kurja. Olin sairastanut pari päivää ärhäkkää flunssaa. Hengitys rohisi, pää tuntui tukkoiselta, olo kuumeiselta ja joka paikkaa särki. 

Iltapäivällä ryhmä kokoontui toiveikkaana suunnittelemaan uutta huiputusyritystä seuraavalle aamuyölle. Ikkunoista huolestuneina ulos vilkuilevat oppaamme edelleen varoittelivat huonosta sääennusteesta, mutta me kaikki halusimme yrittää uudelleen. Pääopas piti meille vielä varmuuden vuoksi ankaran puheen siitä, että takaisin käännytään sitten heti, jos alkaa näyttää pahalta. Tämän jälkeen teimme päätöksen uudesta yrityksestä.

Edellisenä yönä olin ottanut särkylääkettä jaksaakseni huiputuksen ponnistuksen, mutta nyt lääkkeeni olivat lopussa. Juuso ja Arttu tulivat apuihin, ja heiltä sain antihistamiinia ja särkylääkettä, jotta saisin itseni uudelleen kiipeämiskuntoon.
Toinen yritys Gran Paradisolle

Seuraavana aamuyönä lähdimme taas matkaan. Tällä kertaa emme olleet päässeet edes jäätikölle asti, kun huiputusyritys päätettiin keskeyttää.

Pettymyksien kohtaaminen on asia, johon tässä lajissa saa tottua. Minullakin niitä alkaa olla jo useampia: Reilu vuosi sitten Mont Blancin reittien muuttuminen liian vaarallisiksi ja vuoren sulkeminen. Tänä vuonna sama tarina uhkasi toistua, ja hetken aikaa jo näytti, ettemme pääsisi Blancille ollenkaan. Onneksi tällä kertaa Mont Blanc -tilanne kääntyi parhain päin ja kiipeämällä Italian puolelta harvinaisempaa ja haastavampaa Pope's Routea seisoin lopulta Mont Blancin huipulla (huiputustarina löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Mutta vain kaksi kahdeksan hengen ryhmästämme pääsi kokemaan sen. Muiden oli kohdattava pettymys myös Mont Blancilla, ja takana oli juuri kaksi epäonnistunutta nousuyritystä Gran Paradisolle.

Nyt vuorostaan Gran Paradiso kaihertaa kivenä kiipeilykengässäni, ja jonain päivänä minun on palattava sinne. Mutta kai kiipeilevän ihmisen kengässä kuuluukin olla aina jonkun vuoren kokoinen kivi?

Joku kysyi, millainen fiilis siitä tulee, kun huiputuksesta joudutaan perääntymään.

Miltä se tuntuu? Kun olet investoinut paljon aikaa, vaivaa ja rahaa unelman toteuttamiseen, ja sitten se vain lipuu käsistäsi?

Aika vähän pettymyksistä selviämistä on tarvinnut erikseen työstää. Ehkä siksi, että se on niin luonteva osa kiipeilyä ja siihen valmistautuminen kuuluu suoritukseen valmistautumiseen.  Sen käsittely pitää olla tehty jo paljon ennen kuin vuoripolulle astutaan. Joten pettymyksen hetkellä ei keskity enää noihin tunteisiin, vaikka ne jylläävät sisällä voimakkaina. Vuorilla ei ole varaa kiukutteluun tai tunteiden vallassa toimimiseen.
Siksi pettymys on outo tunne-cocktail. Kiukkua ja epäuskoa kiedottuna vastentahtoisen hyväksynnän karheaan pumpuliin.

Jouduin tosissani nieleskelemään kyyneliä, kun tänä vuonna saimme ensimmäiset viestit molempien vaihtoehtoisten Mont Blanc -kiipeilyreittiemme muuttumisesta liian vaarallisiksi. Istuin auton takapenkillä matkalla kohti Gran Paradisoa (jonka nousu tultaisiin keskeyttämään, kahdesti). Sanomatta sanaakaan koetin saada nieltyä nyrkinkokoisen murikan kurkustani. Ryhmänjohtaja Teija näki sisäisen taisteluni ja rutisti minua lohduttavasti.
– Kyllä mä tämän ihan kohta nielen. Pitää vaan hetki purra huulta, sanoin karhealla äänellä ja käännyin tuijottamaan ikkunasta ulos.

Hyväksy. Resetoi.

Monet kiipeilijät yrittävät useita kertoja tavoittelemilleen vuorille pääsemättä koskaan huipulle. Huiputus ei ole kiipeilyn ainoa tavoite tai monille ei edes se ykkösjuttu, mutta kyllä sen epäonnistuminen silti raastaa. Sama polte, joka vetää vuorelle, korventaa entistä kuumempana huipun jäädessä tavoittamattomaksi.

Mutta en pidä sitä pahana. Se on olennainen osa lajia, johon kuuluu luonnon kunnioittaminen. Vuori sanoo viimeisen sanan – aina. Jos sitä ei hyväksy, ei kannata kiivetä. Ja jos sen hyväksyy, sitä vain palaa, aina uudelleen, rakastuakseen tavoitteeseensa entistäkin syvemmin.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Kuinka vuorelle kiivetään?

Vuosia sitten olin lenkillä, kun näin kalliokiipeilijän nousevan pystysuoraa, ehkä hiukan negatiivista kallioseinämää. Vähäeleisesti, vaivattoman ja painottoman näköisesti hän lipui pitkin harmaata, karheaa pintaa. Raajat liukuivat otteelta toiselle täydellisen kontrolloidusti; jalkaterä ojentui sirosti, ja käsivarsi suoristui sulavasti. Ei yhtään ylimääräistä liikettä. Lihakset pingottuivat, kun sääret työnsivät kiipeilijää kohti tavoitetta. Sormet liimautuivat kuin juurtuneina sileään kallioon. Kiipeilijän seinää kohti painautuneessa kehossa oli kuin magneetti navan kohdalla, ja lähemmäs mennessäni kuvittelin nähneeni vilaukselta keskittymisen lasittaman katseen.

Janiina Ojanen kalliokiipeilee Monte Rosan huipulle
Monte Rosan kalliokiipeilyosuudella 4500 metrissä (2015)
kuva: M. Laukkanen
Sitä minä ajattelin, kun ensimmäistä kertaa kiipeilykeskuksessa 
asetin kämmeneni kiipeilyseinän otteelle.
Tuo kuva minulla oli mielessäni myös silloin, kun vuosia myöhemmin pääsin ensimmäistä kertaa kiipeämään kallioseinää ulkona:
Se oli keväinen päivä, kun seinäkiipeilyä jo pitkään harrastanut kaverini Saku otti minut mukaansa Nokian Melolle kiipeämään. Sää oli vielä viileä, mutta lumi oli jo sulanut ja aurinko lämmittänyt kallion.

Asetin käteni ujosti ja hiukan suostuttelevasti karhean kutsuvalle seinälle. Saku tarkisti valjaani ja kiinnitykset ja antoi lähtöluvan:
– Saa mennä.

Siitä se alkoi: hirveä ähinä ja puhina, eikä sulavuudesta ollut tietoakaan.
Pari hikistä tuntia myöhemmin olin tehnyt viisi tai kuusi nousua, varmistanut Sakun nousut (seinäkiipeilyn varmistuskurssin olin siis käynyt) ja treenannut köydellä laskeutumista. Nyt olin viimeisen 25-metrisen nousuni puolivälin tietämillä voimat hiipuneina. 

– Ala tulla nyt sieltä, komensi armoton varmistajani yläpuoleltani. Hän oli kiivennyt edellä varmistamaan viimeisen nousuni yläkautta, sillä reitti autolle alkoi kallioseinämän huipulta. Kiertämällä kauempaa toki pääsisi kävellenkin, mutta sitä ylpeyteni ei sallinut. 

Voihkaisin ja keräsin tahdonvoimani. Sentti kerrallaan aloin raahata itseäni seinää ylöspäin. Pylly painoi tonnin, sormet lipsuivat näkymättömän pieniltä kohoumilta kallion pinnassa ja kynnet repeilivät. Housun polvi rasahti rikki, ja hiki valui silmiin. Reidet tutisivat krampissa, ja kolhuiset polvet ulvoivat armoa.
Ensimmäisen ulkokiipeilyn viimeisen nousun
viimeiset kymmenen metriä jäljellä (Melo, Nokia)

Mutta pääsin sen viimeisen nousun. Ja olin riehaantuneen onnellinen kankeasta suorituksestani.

Seuraavana päivänä jouduin pukeutumaan töihin hameeseen, koska sormet eivät taipuneet laittamaan farkkujen nappia kiinni. Hame ei ollut viehättävä näky, sillä sukkahousujen läpi kuulsivat polvet, jotka olivat verillä viimeisten kallioseinämetrien irvihampaisesta ponnistelusta, jolloin en enää edes yrittänyt varoa kolhimasta itseäni. 

Tuon mahtavan kokemuksen jälkeen kävin ponnekkaasti hetken aikaa seinäkiipeilemässä kiipeilykeskuksella. Mutta sitten se vain loppui. Alkaakseen myöhemmin taas samalla innolla – vain loppuakseen uudelleen ennen kuin sain kunnon otetta lajiin.

Rakastan korkealla seinällä olemisen tunnetta ja nautin kiipeämisestä. Suhteeni seinäkiipeilyyn on kuitenkin ollut katkeransuloinen on/off-rakkaustarina. Haluaisin niin polttavasti osata kiivetä kallioseiniä kuten se muistikuvieni sulavaliikkeinen kiipeilijä. Mutta jostain syystä en ole saanut itseäni keskittymään seinäkiipeilyn tekniikan harjoitteluun sen vaatimalla intensiteetillä. Niinpä olen aloittelijan "voima korvaa taidon" -tekniikalla aina joskus käynyt punnertamassa erilaisilla seinillä sisällä ja ulkona toivoen, että jonain kertana asiat loksahtaisivat kohdilleen. 

Mont Blancin huipulta palatessamme juttelin huiputusoppaani Albyn kanssa kalliokiipeilyn tekniikan harjoittelusta. Alby puhui "kiven lukemisesta" ja suositteli minulle lisää kalliokiipeilyn treenaamista, koska hänen sanojensa mukaan minulla on "taipumusta lukea kiveä hyvin".

Aluksi en sanonut mitään. Olin päiväkausia hössöttänyt oppaalle vuorista. Nyt minun olisi pitänyt kertoa hänelle, että ainoa tapa saada lajiin suoraan liittyvää tekniikkaharjoittelua Suomessa ympäri vuoden "ei oikein etene". Mutta keskustelu soljui rennosti, ja lopulta kerroin Albylle seinäkiipeilyjumistani: kallioilla viihdyn, mutta sisäkiipeily jotenkin vaan aina jää.

Alby hymyili vakavalle ilmeelleni ja sanoi vahvalla italialaisaksentillaan:
– Don't worry about that! If you really want to learn mountain climbing, you have to understand the rock. It seems to me, that you love the mountain, not the climbing wall inside. So, be inspired by the mountain. But learn to climb it one rock and one wall at a time!

Palattuani kotiin Sveitsistä kaivoin seinäkiipeilytossut kaapin perukoilta, pyörittelin niitä hetken käsissäni ja aloin sitten googletella ensi talven seinäkiipeilykoulutuksia. Jotenkin minusta tuntuu, että mustelmia taitaa olla taas luvassa.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Tulivuoren mystinen kuumeuhka

Tiesitkö, että Elbrus on sammunut tulivuori? Tai nukkuva. En ole ihan varma, kumpi termi on tässä kohtaa oikea. Mutta joka tapauksessa Elbrus on edellisen kerran purkautunut noin 50 vuotta jKr. Vaikka nyt kraateri on täyttynyt lumella ja jäällä, muistuttaa Elbrusin muoto vuoren tulisesta menneisyydestä. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan, sillä minulle tulivuorissa on jotain maagista.

Seven Summits -huippuihin lukeutuva Elbrus on mielenkiintoinen kiipeilykohde. Vuorelle kiivetään pääasiallisesti eteläistä reittiä pitkin jäätikön poikki. Reitti ole kiipeilyteknisesti vaikea, mutta pitkä se on. Lisäksi matka 5642 vertikaalimetriin on sellainen nousu, että sillä alkaa olla jo merkittäviä fyysisiä vaikutuksia. Itseasiassa kaikissa lukemissani kuvauksissa mainittiin, että vuoristotaudin oireet ovat tavallisia, ja akklimatisoitumiseen kehoitetaan panostamaan kunnolla.

Köysistö on tarpeen myös railottomissa kohdissa. Kuva Monte Rosalta 2015
(kuva: M. Laukkanen)
Vaikka Elbrusin eteläisellä reitillä ei ilmeisesti juurikaan ole railoja, kiipeilyohjeissa kehotetaan toistuvasti pysymään tarkasti reitillä ja köysistöissä. Nimittäin suuri osa Elbrusin kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu siten, että korkeuden vaikutuksesta sekavaksi ja/tai tarkkaamattomaksi mennyt kiipeilijä harhailee reitiltä syrjään, liukastuu ja putoaa.

Olen ehtinyt lukea vuoresta vasta hiukan ja kerron lisää, kunhan ehdin tutustua siihen tarkemmin. Mutta muutama alueen ominaispiirre nousee esiin kaikissa kuvauksissa:

Sääolosuhteet ovat suurin haaste Elbrusilla. Nopeat säävaihtelut, rajut myrskyt sekä hyytävä kylmyys ovat tavallisia. Vuorella ollessaan kiipeilijät majoittuvat tynnyrimajoissa Barrel Huts -perusleirissä (3800 m). Monessa lähteessä majoja kuvataan alkeellisiksi, ja majoituksen alhaisesta lämpötilasta löytyy useita varoituksia. Useassa matkakertomuksessa mainitaan myös, että leirissä ei välttämättä ole sähköä saatavilla kuin tiettyinä kellonaikoina. Varusteiden ja vaatteiden kanssa siis taitaa edessä olla hiukan optimointihommia.

Alkeelliset olot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että tällä kertaa tietokone jää kotiin, ja reissutarinaa kerrotaan sitten jälkikäteen. Oikeastaan se tuntuu aika vapauttavalta ajatukselta. Niin paljon kuin nautinkin kirjoittamisesta, nyt ehdin nauttia vuoristoilmasta sitäkin enemmän.  Ja saanpahan taas käyttöä pienelle mustalle muistikirjalleni.

Flunssa on estänyt treenaamisen jo muutaman päivän ajan. Olen vähän huono sairastelemaan, koska "ei voi sattua, kun ei tule verta" -jääräilyn mukaisesti annan periksi vasta, kun en kertakaikkiaan enää pysty toimimaan. Nyt työkaverit onnistuivat kuitenkin sen verran pelottelemaan sydänlihaksen tulehduksella, että yritän malttaa mieleni. Parantumisen nopeuttamiseksi olen kokeillut kaikenlaisia poppaskonsteja villasukkiin tungetuista valkosipulinkynsistä sinkkisuihkeisiin. Mutta kyllä ärsyttää, kun nenä pysyy tukkoisena, pää särkyisenä ja kurkku karheana.

Jäykkäkouristusrokotus – check
Päätin käyttää urheilutauon hyödykseni ja hoitaa rokotusasiat kuntoon. Rokotuskorttini on taiteltu herttainen pahvilappunen, jonka viimeisin päivitys on vanhempi kuin tyttäreni. Jotain rokotuksia on toki matkan varrella otettu, mutta tietenkään en ole niitä ylös kirjannut.

Verkkopalvelusta löytyi listat rokotteista, joiden tulisi olla voimassa matkoillani Singaporeen (joulukuussa) ja Kaukasuksen vuoristoon sitten ensi kesänä: jäykkäkouristus, kurkkumätä, tuhkarokko, vihurirokko, sikotauti, hepatiitit A ja B, keltakuume, Japanin aivotulehdus, influenssa ja puutiaisaivokuume.

Soitin lääkäriaseman terveydenhoitajalle, joka asiantuntevasti saatteli minut läpi rokotelistan. Osa rokotteista annettaisiin yhdistelminä, mutta osa vaatisi vahvistusrokotteita. Aika monta piikkiä olisi luvassa. Kaikki ei onnistuisi yhtä aikaa yhdessä paikassa, joten päädyimme hoitajan kanssa juttelemaan aika pitkän tovin.
Hän oli erittäin miellyttävä ja asiantunteva, mutta yksi asia minua hiukan häiritsi: keskustellessamme  olin aina välillä kuulevinani hänen äänessään naurua. Lopulta varmistaessani vielä viimeiset asiat hoitaja nauraa pyrskähti aivan selvästi. Toivuttuaan hän sanoi anteeksipyytävällä äänellä:

– Kuule, anteeksi, en minä sinulle naura. Tai siis vähän, mutta en pahalla. Katsos kun puutiaisaivokuumerokotus on punkkeja vastaan, niinkuin varmaan tiedätkin. Sinä olet kuitenkin toistuvasti kertonut tarvitsevasi talitinttirokotuksen.

Onneksi hän hyväksyi selitykseni flunssan heikentämästä aivotoiminnasta.

torstai 6. lokakuuta 2016

Mountain is calling and I must go.

Oletko valmis?

Olen vähän levoton sielu. Ollut kai aina. Mieleni lepää liikkeessä. Oven karmit ovat aina sentin liian kapeat.

Olen löytänyt paikan, jossa tie ei koskaan ole liian lyhyt. Kaikki muu jää kauas. Vain sillä hetkellä on merkitystä. Se on rauhoittavaa. Vapaus.
Aamu Dôme du Goûterilla (4304 m),
 taustalla Bionnassayn kapea harjanne

Joko voidaan taas mennä?

Huh! Kuin olisin istunut teippi suun edessä. Kirjoittaminen on tapani analysoida asioita, painaa ne muistiin ja elää uudelleen. Kun kirjoitan, puhun reissukumppanilleni – eli sinulle – ja näen asiat elokuvana pääni sisällä. Kirjoittaminen on tärkeä osa seikkailua. Eli jos en kirjoita, myös seikkailu on tauolla.

Viime vuonna meni pari kuukautta Monte Rosaa sulatellessa. Tietoisesti keskityin muihin asioihin. Samaan aikaan minussa kypsyi ymmärrys. Viikkojen kuluessa oivalsin, että jokin oli muuttunut, luultavasti pysyvästi, ja tulisin aina kaipaamaan vuorille.

Olin suunnitellut, että tänäkin syksynä olisin hetken ajattelematta vuoria tai niille kiipeämistä. Tekisin ihan muuta.

Mutta eihän siitä mitään tullut.
Ensimmäisen viikon Mont Blancilta paluun jälkeen asetuin takaisin arkeen, pidin taukoa treenistä ja lepäsin. Huolsin kiipeilyvarusteet ja haikeutta tuntien pakkasin ne kaappiin.

Seuraavalla viikolla aloin treenailla kevyesti. Tuntui hyvältä päästä taas liikkumaan, ja Mont Blancilla telotun varpaan tulehduskin taipui antibiooteilla. Yritin keskittyä muuhun, mutta yhä uudelleen löysin itseni selaamasta nettiä ja tutkimasta vuoria.
Ennen kiipeilykohteen päättämistä koko maailma on avoin. Se on mahtava tunne. Mutta samalla tavoitteen puuttuminen aiheuttaa levottomuutta, kuin muurahaisia ihon alla.

Niin minä surffasin vuoria, salaa itseltäni muka. Se oli jännittävää ja synnytti ihanan ripauksen syyllisyyttä. Kuin olisi vahingossa päätynyt ikkunaostoksille verkkokauppaan. Tiedät varmaan sen tunteen, kun keräät digitaaliseen ostoskoriin asioita tietäen, ettet voi ostaa niitä. Ainakaan kaikkia. Ainakaan kerralla. Mutta et voi mieltäsi malttaa ja laitat ne koriin, ihan vaan huvin vuoksi. Ja viime hetkellä, juuri ennen kuin olet päättänyt elää kuukauden kaurapuurolla ja ryhtymässä syöttämään luottokortin tietoja, ryhdistäydyt ja suljet selaimen.

Tovin kuluttua totesin, että tämähän on naurettavaa. Päätin, etten enää estäisi itseäni katselemasta. Hitto soikoon, minähän olen aikuinen. Ajattelin, että jos vaan ihan pikkuisen ideoisin...

Ensin kuitenkin piti käydä se tärkein keskustelu.
Koska halusin olla varma, että kuulisin ja kuuntelisin maailmani tärkeintä ihmistä kunnolla, puhuimme tyttäreni kanssa vuorista ja kiipeämisestäni useampaan otteeseen:

Noin viikko Mont Blancilta palaamiseni jälkeen kävimme ensimmäisen juttutuokion. Kun kysyin, mitä mieltä hän olisi, jos jatkaisin kiipeämistä, tyttö ilmoitti, että senkus jatkat. 9-vuotiaan suoruudella hän totesi, ettei ollut reissuni aikana edes muistanut minun olevan kiipeämässä muulloin kuin silloin, kun soitin hänelle kuulumisia.

Palasin asiaan muutamaa päivää myöhemmin, ja hän totesi, että "johan minä sanoin, että joo". Kuulemma seuraavan kerran lupaa tarvitsee kysyä vuonna 2020. Hän totesi, ettei juurikaan mieti kiipeämistäni, eikä se vaivaa häntä. Uskon tyttären sanoihin, mutta tiedän myös, että matkan varrella tulee aina kysymyksiä ja välillä myös huolestumisen hetkiä. Niin sovimme, että asioista jutellaan aina, kun yhtään siltä tuntuu. Ja että heti pitää kysyä äidiltä, jos ja kun jokin mietityttää.

Niin saatoin aloittaa suunnittelun.

Ajatusteni syövereihin tuijotellessani ymmärsin, ettei sattumanvarainen vuoren valinta toisensa jälkeen olisi minulle oikea tapa. Tarvitsen uuden tavoitteen: suunnitelman ja haasteen, johon sitoutua ja jota kohti pinnistellä. Filosofian tekemiselle, syitä ja seurauksia.

Minä en tavoittele korkeimpia huippuja. En halua kiivetä vaarallisimpia vuoria. Mutta mitä minä haluan?
Listasin vuoret, joita olin kartoitukseni lomassa kahlannut. Kirjasin syitä, miksi niille halusin. Yritin selvittää, miksi juuri ne valikoituivat.

Nyt minä taidan sen tietää. Olen jo melkein varma. Kuva mielessäni on kuin hiukan lainehtiva veden pinta. Haluan tuijottaa sitä vielä hetken ennen kuin kerron, mitä näen. Koska ääneen sanottuna asiat muuttuvat todeksi.

Pitkätkin matkat kuljetaan askel kerrallaan, ja minä tiedän, mistä omani aloitan. Alppien korkeimman ja toiseksi korkeimman vuoren olen kiivennyt. Nytkin kohteeni valitsi minut, ei toisinpäin. Sattumien seurauksena katseeni kääntyi Venäjän suuntaan vuoreen, jota en ollut listalleni alunperin kirjannut. Nyt päätös on tehty ja matkajärjestelyt alkaneet.

Ensi kesäkuussa minä tavoittelen Euroopan mantereen korkeinta huippua, Etelä-Venäjän Kabardi-Balkariassa, Kaukasuksen vuoristossa sijaitsevaa Elbrusia (5642 m).

Lähtöön on aikaa kahdeksan kuukautta, joten valmistautuminen alkaa heti. Hurraa! Tuletko mukaan?
Siellä se on. Elbrus.

torstai 15. syyskuuta 2016

Nainen kiipesi Italiasta Ranskaan, saavutti unelmansa – ja löysi uuden

Valehtelisin, jos sanoisin, että paluu arkeen on ollut täysin kivutonta.

Kun ryytynyt kiipeilyryhmämme Mont Blancilta laskeuduttuaan valmistautui astumaan Chamonix'iin matkaavaan bussiin, vilkuilin sivuilleni pakoreitin toivossa. Teki mieli livistää takaisin vuoripolulle. Mutta olen, ainakin passini mukaan, aikuinen. Ja aikuiset eivät kai tee niin. Siispä nousin bussiin ja matkan aikana luonnostelin mielessäni seuraavan reissun suunnitelmaa.

Älä käsitä väärin. Oli mahtavaa päästä suihkuun. Vaihtaa vaatteet. Nukkua kokonainen yö. Olin ikävöinyt perhettäni, ja oli maailman paras tunne halata heitä. Töissä on kivaa.
Silti jokin kaihertaa sisälläni.

Osa vuorille kiipeämisen maagisuutta piilee siinä, ettei määränpäätä oikeastaan ole olemassakaan. Jokaisen vuoren takaa löytyy uusia vuoria, ja seuraava huippu on aina vähintään yhtä houkutteleva kuin edellinen. Vetovoimaa ei vähennä yhtään tieto, että sateenkaaren pää on aina vasta seuraavan huipun takana.

Vuoret kutsuvat monenlaisia ihmisiä ja moninaisista syistä. Kuitenkin jaettu kokemus yhdistää hyvin erilaisiakin persoonia. Vuoristo on paikka, jossa ihmiset kohtaavat ehkä aidompina ja peittelemättömämpinä kuin kaupungin kaduilla. Käsittääkseni sama ilmiö liittyy muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin, joiden haastavissa olosuhteissa ei ole tilaa kursailulle tai teeskentelylle, ja joissa yhteispeli ventovieraidenkin kesken on kriittisen tärkeää.

Minä olen jakanut matkan Mont Blancille uskomattoman hienojen tyyppien kanssa. Olen saanut monta uutta ystävää, ja ehkäpä jaamme seikkailuja jatkossakin. Toivon niin.
Hienoja tyyppejä – uusia ystäviä, matkalla Gran Paradisolle
kuvan otti Alby Teijan kameralla 
Haluan nostaa esiin erään seikkailujeni onnistumisen kannalta tärkeän porukan: vuoristo-oppaat. He hämmästyttävät minua. Minua kiehtoo tuo elämäntapa, joka sitoo yhteen työn ja rakkauden vuoriin. Olen kysynyt monilta kohtaamiltani oppailta, mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Arvaat varmaan, mitä jokainen on vastannut?

Olen saanut kiivetä hienoissa köysistöissä sekä tavata asiantuntevia ja asiakaspalvelutaitoisia oppaita. Toki heidänkin joukossaan on monenlaisia persoonia, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tekninen osaaminen ja fyysinen kestävyys ovat tietenkin oma lukunsa. Lisäksi vuoristo-oppaan työ on erittäin vaativaa asiakaspalvelun näkökulmasta. Ei voi kuin kunnioittaa tapaa, jolla oppaat sitoutuvat asiakkaisiinsa ja heidän turvallisuutensa ylläpitämiseen. Ottaisitko itse vastuun ventovieraan ihmisen hengestä vaarallisessa ympäristössä joka päivä?

Taitava opas ohjaa asiakasta ymmärtäen tämän suorituskyvyn ja suhteuttaen sen vallitseviin ja ennakoitavissa oleviin olosuhteisiin. Mutta parhaimmillaan siihen liittyy muutakin: esimerkiksi tapa, jolla oppaani Alby tuki minua Mont Blancin huipulle pyrkimisen viimeisen vaikean rutistuksen ajan. Vailla pakkoa hän jakoi suklaansa ja teensä viimeiset pisarat kanssani, rohkaisi ja jopa komensi jatkamaan, kun sitä tarvittiin, ja riemuitsi kanssani huipulla. Hänelle se oli luonteva osa työn arkea, minulle asiakkaana se on todellista lisäarvoa. Kumppanuutta, joka auttoi jaksamaan vuoren huipulle asti.
Tästä pitäisi kirjoittaa kirja (ja niitä varmasti jo onkin). Melkein tekisi mieli innostua.

Janiina Ojanen Teija Laukka Mont Blanc
Minä ja kiipeilyryhmämme vetäjä
Teija lähestymispäivänä
Mont Blancilla kiipeäminen oli vieläkin hienompaa kuin olin osannut odottaa. Pope's Route -reitti oli
alkuperäisiä reittisuunnitelmiamme haastavampi, sekä teknisesti että kestävyyden näkökulmasta. Ranskan puolella olevilla perusreiteillä noustaan hisseillä ja junilla jopa 3800 metrin korkeuteen. Nyt lähestyessämme vuorta Italian puolelta, kuljimme koko matkan laaksosta huipulle jalan. Kokemuksen hienouden kruunaa ajatus siitä, että kiipesimme valtiosta toiseen: Aguille de Bionnassayn alle metrin levyisellä huippuharjanteella toisella puolella oli pudotus Italiaan, toisella Ranskaan. Kuinka usein tulee kuljettua sellaista polkua?

Reissu antoi lisää itsevarmuutta tuleviin haasteisiin. Tiedän nyt, että kehoni kestää ja olen treenannut lajiin soveltuvasti. Vaikka ennen reissua temppuillut akillesjänne kesti loistavasti, ja flunssankin sain pidettyä kurissa, pieni osuma tästäkin reissusta tuli. Kun olimme laskeutuneet vuorelta, hotellissa tutkin kaksi päivää kipuillutta jalkaterääni oikein kunnolla. Huiputusyönä tunteja kestänyt jäärautojen potkiminen kiinni jääseinään oli murtanut molempien peukkuvarpaideni kynnet vaakasuuntaisesti keskeltä poikki. Vasemman jalan varpaat oli vähän arat, mutta muuten ok. Oikeassa jalassa vahinko oli laajempi: katkennut kynsi oli potkujen voimasta työntynyt ihon sisään ja tulehduttanut koko varpaan. Suoritin hotellihuoneessa kynsisaksilla ja desinfiointiliinoilla tee-se-itse-kirurgisen toimenpiteen ja kaivelin kynnenpalan lihan sisältä ulos. Perässä purskahti iso määrä verta ja mätää. Ei ihme, että se oli vähän kipeä!

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin antibiootit ovat taltuttaneet tulehduksen, ja uskallan jo käyttää kenkiä ilman varpaiden teippausta. Lääkäri sanoi, että kynnet tulevat irtoamaan kokonaan, eli näky ei vieläkään ole kovin soma.
No, säästyypä kynsilakkaa, ja ensi kerralla muistan varmasti leikata kynnet riittävän lyhyiksi!

Vuorikiipeilijä Janiina Ojanen
Parasta vuorikiipeilyssä? Kaikki!
Ai mitä seuraavaksi?
John Dewey on sanonut: "Arriving at one goal is the starting point of another." Niin minullakin. Aiemmin olen jo puhunut hiukan suunnitelmistani. Tämän reissun myötä nuo suunnitelmat ovat jalostuneet. Vielä en halua mitään tarkempaa kertoa, sillä ennen sitä täytyy tehdä suunnittelua ja selvitystyötä, vaikka malttamaton olenkin. Varmaa kuitenkin on, että tämä tarina jatkuu. Ja tulen sen myös tänne blogiin dokumentoimaan, omaksi ilokseni ja toivottavasti myös sinunkin.

Kuten viime syksynäkin, olen nyt ajatellut pitää hiukan taukoa tämän blogin kirjoittamisesta. Ehkä muutaman viikon, tai luultavasti siihen asti, että seuraavat suunnitelmat ovat selvillä. Kuten vuorien jättäminen, myös se tuntuu hiukan vastentahtoiselta. Kuin lähtisin ystävien seurasta. Mutta välillä irtiotto on hyvästä. Vaikka sen tekee palatakseen taas hetken kuluttua, uudesta seikkailusta innostuneena.

Kiitos, että olet ollut mukanani. Se merkitsee minulle paljon. Toivottavasti tavataan taas pian!
Rakkain terveisin,
Janiina


p.s.
Olen koonnut Facebookiin julkisen kuvakansion, jossa on valokuviani Mont Blanc – Gran Paradiso -
reissulta. Käy ihmeessä katsomassa ja kommentoimassa niitä!
Myös viime vuoden Vincent-Pyramide – Monte Rosa -reissun kuvat ovat Facebookissa katsottavana.
Unelmieni täyttymys: Mont Blancin huippuharjanne

perjantai 9. syyskuuta 2016

What goes up, must come down – alas Alppien katolta

Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla. 
Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt
(kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa)

Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta. 
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta? 

Kaksikymmentä minuuttia. 
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen. 

Paluumatka pitkin huippuharjannetta alkoi kevyemmin, sillä alaspäin kiipeäminen väsyttää lihaksistoa eri tavalla ja vähän eri kohdista kuin ylöspäin ponnistelu. Endorfiinit jylläsivät suonissa, ja sydän jyrisi niin, että olin varma takanani astelevan Albyn kuulevan sen myös. 

Hetkellinen voimaantumisen tunne kuitenkin väistyi aika pian. Kun polveileva lasku kääntyi hiukankin nousuksi, vauhtini hiipui ja jouduin pysähtymään haukkoakseni henkeä.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen. 

Alastulo huipulta meni kuitenkin sujuvammin kuin olin odottanut. Mielialaani ei laskenut edes havainto, että vaellussauvani oli kadonnut huippuharjanteen juurelta. Albyn sauva oli tallessa, mutta minun uusi sauvani oli ilmeisesti varastettu. (Oli aika epätodennäköistä, että kyseisestä paikasta se olisi muuten hävinnyt.)
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: "ihan sama, onhan minulla kotona toinen." Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?

Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.

Kun palasimme Vallet Hut -hätämajalle, meitä huiputuksesta odottamaan jääneet Teemu ja Arttu
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.
Huippuharjanne paluumatkalla

Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen. 

Juttelin noista tuntemuksistani myöhemmin ryhmänjohtajamme Teijan kanssa. Ihmettelin, kuinka kuntoni lopahti kuin seinään. Teija teki muutamia kysymyksiä huiputusmatkani kulusta ja sanoi lopulta:
– En usko, että kuntosi tai voimasi loppuivat. Näin sinun vielä hyppivän ilosta 4200 metrissä ennen huiputukseen lähtemistä. En myöskään täysin allekirjoita sitä, että akklimatisaatiosi taso olisi ollut päätekijä. Minä luulen, että unohdit syödä riittävästi ja siksi energiasi loppui. 

Totta. Kuten viime vuonna Monte Rosalla, nytkään ruoka ei maistunut korkealla, ja huiputuksen loppuvaiheessa en muistanut koko asiaa. Albyn käskystä olin syönyt pari palaa suklaata, mutta loputtoman pitkä ja melkoisen raskas huiputuspäivä kuluttaa tuhansia kaloreita. Vaikka kuinka tankkaisi ennakkoon huolella, jatkuva energiansaanti on tärkeä osa suoritusta. Siispä käsi ylös vaan virheen merkiksi: oma moka, oli tästä puhuttu. 

Matkalla Gouterin majalle huomasin myös, että ensimmäisen kerran edellisenä yönä oikeassa jalkaterässä tuntemani kipu (jonka olin tähän asti ohittanut) tuntui aina, kun alamäessä varpaat painuivat vasten kengän etuosaa. Pitäisi varmaan katsoa, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Myöhemmin sitten.

Mutta kaikki muu unohtui, kun pääsimme majalle. Raahasin varusteet varustehuoneeseen, reppuni makuusaliin punkkani viereen ja rysähdin ruokasalin pöytään. Halusin vain ruokaa ja sitten nukkumaan. 

– Hei! Ei hieno nainen nuku ravintolassa! 

Havahduin Juuson virnistellen huutelemaan kommenttiin. Vastasin jotain mukamas-nokkelaa ja samalla minua nauratti, sillä hänen omatkin luomensa lupsuivat. Pöydässä oli hiljaista kaikkien keskittyessä syömään mahdollisimman nopeasti. Ruoan jälkeen painuimme sänkyyn, josta pääsin ylös hädin tuskin sen verran, että kävin illallisella, palatakseni mahdollisimman nopeasti taas vuoteeseen.

Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix'iin


Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.

Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.

Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.

Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope's route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?

Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.

Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että "osaan lukea kalliota".

Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?

Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.

Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään "mennään", mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan "seis", pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.

Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla  (kiviseinällä ja "rännissä") vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!

Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.

Siemen oli kylvetty.

Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix'iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!

Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.

...vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix'ssa olisi maistunut mannalta!

maanantai 5. syyskuuta 2016

Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus

Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla
Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Päivä 7: Pope's Route Mont Blancin huipulle

Kello 01 yöllä Gonella-majan pimeässä makuusalissa välähteli otsalamppujen valokeiloja, kun jännittyneet kiipeilijät valmistautuivat pitkään ja vaativaan huiputuspäivään. Aamiaisella tarjoiltiin kuivia keksejä ja hiukan laimeaa kahvia. Sairastumisen vuoksi majalle jäävä Jenni nousi aamiaiselle saattamaan meitä matkaan. Tuntui ihanalta saada häneltä lämmin halaus ja muutama rohkaiseva sana ennen kuin astuin ulos pimeään.

Lähdön hetki oli kello 02. Kiinnitimme köyden valjaisiimme. Edellisestä päivästä poiketen kiipeilyparini Arttu oli Alby-oppaan perässä ja minä viimeisenä.
– Jos putoan railoon, on parempi, että iso mies on pysäyttämässä pudotusta. Muuten helposti vedän sinut mukanani, Alby selitti järjestyksen vaihtoa.

Lähtökäsky tuli, ja köysistöt lähtivät sovitussa järjestyksessä liikkeelle. Me kaikki kiipeilijät huutelimme toisillemme onnea matkaan. Arttu pukkasi rukkasellaan minua olkapäähän. Koska laskeuduttaessa rinnettä opas tulee usein viimeisenä, astelin koko letkan ensimmäisenä pilkkopimeässä, otsalampun valossa kivistä rinnettä kohti Domen jäätikköä, jonka edellisen päivän tarkastelun perusteella tiesin railojen raidoittamaksi.

Domen jäätikön laidalla kiinnitimme jääraudat, kaivoimme hakut esiin. Alby siirtyi ensimmäiseksi. Jäätikön yli ja sen yläpäässä sijaitsevien serakkien ohi piti liikkua rivakasti. Oppaat olivat varoittaneet meitä, että railoalueen jälkeen voisimme pitää yhden lyhyen tauon ja sen jälkeen edettäisiin harjanteelle asti (500 vertikaalimetriä) rivakkaa vauhtia.

Jäätikön ylitys sujui hitaasti, koska railoja oli paljon. Osan yli saattoi astua, osa vaati hyppäämistä oppaan varmistamana. Pari ylitettiin laskeutumalla railon sisäseinämän ulkonemalle ja loikkaamalla siitä toiselle puolelle: jäähakku iskettiin kiinni railon toiseen reunaan ja jääraudat rouskautettiin vastapuolen ulkonemaan kiinni.

Onneksi Alby ja Sami olivat tarkistaneet jäätikköreitin alkupätkän edellisenä päivänä, sillä näimme toisen kiipeilyryhmän painelevan liian ylös ja joutuvan umpikujaan, josta heidän oli palattava takaisin. Oppaamme työskentelivät tehokkaasti yhdessä, ja me kiipeilijät yritimme tehdä heidän työnsä mahdollisimman helpoksi tottelemalla napakoita käskyjä. Jokainen askel oli tärkeä, ja menetin ajantajun keskittyessäni. Kuitenkin pysähtyessämme odottamaan, kun oppaat kiinnittivät jääruuveja railon ylityksen varmistusta varten, vilkaisin taakseni ja näin helminauhamaisen ketjun otsalamppuja takanani pimeällä rinteellä. Hymyilin, katsoin taivaalle ja tuntui, etten ole koskaan nähnyt niin kauas avaruuteen.

Railojen jäätyä taakse nousimme kohti Aiguilles Grisesin harjannetta. Oppaat pitivät yllä napakkaa tahtia, ja saatoin pimeässä nähdä vähän matkan päässä syyn rivakkaan etenemiseen. Serakkeja (eli kymmeniä metrejä korkeita jääpaasia tai ulkonemia jääseinämissä). Viimeinen kaksi vuotta on opettanut minut suhtautumaan serakkeihin äärimmäisen varovaisesti. Ne ovat valtavan kauniita, mutta myös eräs vaarallisimmista asioista, joita vuorilla on.

Jäätikkö jyrkkeni entisestään, ja etenemisemme muuttui "nelivedoksi". Iskimme jäärautojen etupiikit ja jäähakun vuorotellen jään pintaan tasaisella tahdilla ja siten kiipesimme liukasta jäärinnettä ylös. Muutaman kerran tunsin kipua oikean jalan peukalovarpaassa, kun iskin jääraudat rinteeseen, mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä.

Harjanteelle päästyämme kasvoja suuteli hyytävä viima. Nyt oltiin korkealla. Vuorotellen kivikkoinen ja luminen harjanne oli nousukohdassamme arvioni mukaan kolmisen metriä leveä. Toisella puolella oli jäinen seinämä, jota olimme juuri kiivenneet, ja toisella puolella hurja pudotus. Koska railot ja serakit olivat jääneet taakse, oppaiden hartiat rentoutuivat ja saimme tauon. Puimme lisää vaatetta jäistä tuulta vastaan ja tankkasimme vettä ja suklaata.

Tauon jälkeen lähdimme mielestäni Pope's Routen ehkä hienoimmalle osiolle. Harjanne oli kapeni kapenemistaan. Etenimme osan aikaa kiipeillen kivipiikkien ja -röykkiöiden yli, välillä harjanne oli vain noin puolen metrin levyinen lumipolku, jonka molemmilla puolilla oli suora pudotus. Ylitimme Piton des Italiensin (4002 m) ja jatkoimme kohti Dôme du Goûteria.

Jääraudat pureutuivat lumipolkuun tukevasti asettaessani jalan toisen eteen. Tunsin köyden napakasti kiinni valjaissani. Oloni oli vahva ja turvallinen. Tuuli vinkui, ja jossain kaukana alapuolella saattoi nähdä laaksoissa olevien kylien valot. Aamu alkoi kajastaa taivaanrannassa. Täydellistä.

Jossain kohtaa huomasin köyteni löystyvän, vauhtimme hidastuvan ja kiipeilyparini etuvartalon painuneen hiukan etukumaraan.
– Onko kaikki hyvin?
Arttu kääntyi ja näytti peukkua. Aamun kajossa oli vaikea erottaa hänen kasvojaan, mutta tiesin hänet vahvaksi ja periksiantamattomaksi, ja matka jatkui.

Auringon noustessa harjanne leveni lumiseksi rinteeksi. Pidimme lyhyen tauon. Alby tiedusteli vointiamme, kuten oli harjanteellakin pariin otteeseen tehnyt. Minulla oli kylmä ja päähän koski hiukan, mutta se oli pientä hienosäätöä vain. Pian pääsisimme notkelmaan pitämään kunnon tauon, jolloin voisin pukea lisää.
– Miten menee? Mennään huipulle, eikö vaan? Arttu kysyi minulta, ja vastasin melkein riehakkaasti, että ilman muuta mennään. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko minun pitänyt siinä kohtaa huomata jotain.

Matka jatkui, ja nyt muutos kiipeilyparissani oli selvä. Hän kulki hitaasti etukumarassa kädet sivuilla roikkuen. Olin huolissani. Näin myös Albyn katsovan Arttua huolestuneena.

Puoli tuntia myöhemmin saavuimme notkelmaan 4200 metriin, josta lähdettäisiin viimeiseen vaiheeseen ennen huippua. Alby kutsui terävällä äänellä kaikki köysistöt koolle. Reitti oli ollut vielä odotettuakin raskaampi, ja osa porukasta ei ollut enää vahvassa kunnossa. Tuskin kukaan jaksaisi huipulle ja sitten pitkän paluumatkan Gonellalle. Meillä oli varasuunnitelma: huiputuksesta voisimme laskeutua lähellä olevalle Gouterin majalle ja mennä sitä kautta alas (oppaiden mukaan reitille voisi mennä paluumatkalla, koska alasmeno on rivakampaa, jolloin vaarallinen Grand Couloir -alue ohitettaisiin nopeasti). Mutta Jenni oli Gonellalla odottamassa meitä eli vähintään osan porukasta piti palata sitä kautta. Gonellan suuntaan olisi hyvä palata useamman oppaan kanssa, sillä railoalueella ei ollut turvallista liikkua yhden oppaan voimin.

Akuutein tilanne oli Jukalla. Alby katsoi häntä ja totesi käskevällä äänellä:
– He needs to go down. Fast.

Olin nähnyt Jukan viimeksi pimeässä jäätiköllä ja pelästyin nyt näkemääni. Hän oli kasvoiltaan aivan harmaa ja posket kuopalla. Oppaat olivat yhtä mieltä siitä, että Jukalla oli vuoristotauti. Olin alusta asti pitänyt Jukan kiipeilyparista Heikistä, ja nyt arvostukseni miestä kohtaan nousi entisestään. Kun oppaat kysyivät, halusiko Heikki vaihtaa köysistöä ja jatkaa kohti huippua, hän oli ehdoton:
– Minä en jätä Jukkaa. Yhdessä tultiin, yhdessä lähdetään.

Niin Philippe-opas lähti luotsaamaan Jukkaa ja Heikkiä suorinta tietä alas vuorelta.

Matti ilmoitti, että hän oli valmis luopumaan huiputuksesta ja lähtemään Gonellalle. Hänen parinaan kiivennyt ryhmänjohtajamme Teija oli energinen. Teemulla oli vaikeuksia jalkojensa kanssa ja hän ilmoitti, ettei jatkaisi huiputusta. Hänen parinsa Juuso halusi yrittää huiputtaa. Minä olin voimissani ja halusin yrittää huipulle. Tunsin uupumusta lihaksissani, mutta olin varma, että pystyisin jatkamaan. Alby katsoi minua ja kuittasi:
– She can do it.

Alby oli sitä mieltä, että Artulla oli vuoristotaudin oireita ja ettei tämä pystyisi jatkamaan, mutta mies oli vankkumaton:
– Menen hitaasti, mutta pääsen sinne kyllä.

Oppaiden ja Teijan neuvotellessa tilanteesta ehdotin, että voisin kyllä luopua huiputusyrityksestä, jos se olisi tiimin etujen mukaista. Teija kuitenkin totesi, että koska meitä oli iso ryhmä, voisimme tehdä hiukan poikkeuksellisen järjestelyn niin, että Juuso, Arttu ja minä voisimme yrittää huiputtaa.

Niinpä jäljellä olevan kolmen köysistön kanssa päädyttiin toimimaan seuraavalla tavalla: Sami-opas, Matti ja kokenut vuorikiipeilijä Teija lähtisivät takaisin Gonellan majalle hakemaan Jenniä. Kaksi muuta köysistöä jatkaisi ylöspäin. Pari sataa metriä ylöspäin Mont Blancin rinteellä sijaitsee Vallet Hut -hätämaja, jossa Teemu voisi levätä sen aikaa, kun hänen parinsa Juuso ja opas Jobo sekä meidän köysistömme yrittäisi huiputusta.

Nousu Vallet Hutin pihaan oli vain 200 vertikaalimetriä mutta sen aikana kävi ilmeiseksi, että Artulla oli jotain vialla. Miehen vauhti hiipui entisestään. Majan pihassa Alby oli järkkymättömästi sitä mieltä, ettei miehen vauhti riittäisi huiputukseen ja oireet viittasivat vuoristotautiin. Huipulle olisi vielä 500 vertikaalimetriä eli noin kahden tunnin matka ja eteneminen tulisi koko ajan raskaammaksi. Arttu kävi valtaisan sisäisen kamppailun ennen kuin myöntyi jäämään Teemun kanssa majalle. Hän halasi minua ja kuiskasi:
– Sä pystyt siihen! Tee se!

Kulkiessaan Teemun perässä kohti majaa hän taputti Juusoa hartiaan, sitten kirosi raskaasti ja paiskasi hakkunsa lumihankeen. Tunsin yhtä aikaa pahaa mieltä hänen joutuessaan luovuttamaan ja kunnioitusta hänen valtavaa tahdonvoimaansa kohtaan.

Jäljellä olimme Juuso ja Jobo sekä minä ja Alby. Edessämme aamuauringossa kylpi suuri Bosses-harjanne, joka teki kolme nousua ja laskua ennen varsinaista huipulle johtavaa harjannetta. Lähdimme matkaan minä ja Alby edellä.

Jätimme vaellussauvat harjanteen juurelle. Polku kulki hidasta siksakkia ensimmäisen nousun yli. Korkeusmetrien lähestyessä 4700 metriä minulla alkoi olla vaikeuksia: päähän sattui ja jokainen askel oli tuskainen, koska tuntui, etten saanut ilmaa. Pohkeeni alkoivat krampata. Vauhtimme hidastui.

Saadakseni tilanteen hallintaan kehitin oman rytmin: viisikymmentä askelta, hengitystauko (kymmenen hengenvetoa), kaksikymmentä askelta ja pohkeiden lepuutustauko (kymmenen hengenvetoa). Alby kulki edelläni, ja pyysin tauot huohottamalla:
– Pause, please.

Kun olin tehnyt kymmenen hengenvetoa, henkäisin:
– Okey, we can go.

Hetken kuluttua Alby oppi rytmini, ja minun ei enää tarvinnut pyytää.

Lepotauko ennen seinämälle nousemista
Kuva: Alby
Toisen nousun kohdalla rytmi oli enää kaksikymmentä askelta, hengitystauko, kymmenen askelta ja pohkeiden lepuutustauko. Ennen kolmannelle nousulle pääsyä piti ylittää jäähalkeama ja heti sen perään nousta useita metrejä korkea seinämä köyden avulla. Tehtävä ei olisi alempana hankala, mutta nyt se vaikutti ylitsepääsemättömältä.

Lepäsimme hetken ja odotimme, että Juuso ja Jobo saavuttivat meidät. Kerroin heille hengitys- ja taukotekniikastani, ja Juuso nauroi:
– Meillä on semmoinen koiran ulkoilutustekniikka. Minä pysähtelen, ja Jobo nykii minua eteenpäin.

Päätimme jättää reput tähän ja jatkaa huipulle ilman niitä. Alby rohkaisi minua:
– Remember, that it is the altitude, that you feel now. We've had a long day, but you are strong.

Tyylipisteitä en siitä suorituksesta saisi, mutta pääsin kolmannelle nousulle, joka olisi viimeinen ennen huippuharjannetta. Harjanne oli nyt kapea, vain noin puolisen metriä leveä mutta kymmeniä metrejä pitkä luminen polku, jonka molemmilla puolilla oli uskomattoman pitkä pudotus tyhjyyteen. Aurinko paistoi liian kirkkaasti, ja hyytävä tuuli raastoi kasvojani.

Keskellä kapeaa kohtaa pohkeeni alkoivat krampata niin pahasti, että minun oli pysähdyttävä. Alby antoi termoksensa pohjalta viimeisen tilkan teetä, ja kaivoin taskustani pari palaa suklaata. Oloni oli lohduton. Huippu oli ihan siinä, käteni ulottuvilla.

Loistava oppaani katsoi minua rauhallisesti ja sanoi vakaalla äänellä:
– I know, it's hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. Let's go.

Kesäloma-varvaskuva Mont Blancin huipulta
Ja me menimme. Askel kerrallaan, kunnes Alby kääntyi katsomaan minua:
– Can you see it? It's flat! No more ascent to do!

Tuijotin häkeltyneenä alapuolelleni levittäytyvää maisemaa. Sitten riemu repesi sisälläni. Olin tehnyt sen, olin huipulla! Oppaani purskahti nauruun nähdessään, kuinka ilo levisi kasvoilleni:
– You look so happy, and that makes me happy. You did well.

Halasimme Albyn kanssa ja heitin ylävitoset toista reittiä huipulle samaan aikaan saapuneen miehen kanssa. Pienen tovin seisoin itsekseni katsellen vuorten yli. Haluaisin sanoa, että tallensin hetken mieleeni ja sydämeeni ja lähetin ajatuksen rakkaille. Mutta rehellisesti sanottuna: minä vain tuijotin mieli autuaan tyhjänä.

Istahdin hangelle lepäämään, vaikka voitonriemu sai väsymyksen tuntemukset hetkeksi katoamaan. Samaan aikaan näin Juuson ja Jobon nousevan huipulle. Rautakangen notkeudella hypähdin ylös ja lähdin heitä vastaan. Halasimme ja juhlimme huiputusta sekä otimme tietenkin asiaankuuluvat valokuvat.

Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla
Mont Blancin huiputtajat: Alby (vas.), Janiina, Juuso ja Jobo

Kiipeilyryhmämme kahdeksasta Pope's Route -reittiä matkaan lähteneestä kiipeilijästä seitsemän pääsi 4200 metriin, Mont Blancin huipulle (4810 m) pääsi kaksi.

Nyt oli aika tehdä se vaikein osuus. Paluumatka.


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Perääntyminen Gran Paradisolta ja Mont Blanc lähestyminen – kohti huippua!

Päivä 5: Pettymys Gran Paradisolla ja suunnitelma B

Seuraava yö oli tuskainen. Olin niin nuhainen, että sain tuskin hengitettyä. Havahduin vähän väliä, ja kun lopulta vaivuin uneen, näin hurjaa painajaista. Heräsin keskellä painajaisen pahinta kohtaa siihen, että Teemu ravisti kevyesti minua olkapäästä. Puhelimen herätys möykkäsi täysillä. Muut olivat jo pystyssä ja touhusivat lähtövalmisteluita.

Lähdössä toiselle yritykselle
Gran Paradisolle
Kello oli neljä aamuyöllä, uuteen Gran Paradison huiputusyritykseen lähtöön aikaa tunti, ja oloni oli surkea: väsytti, päätä särki, nenä oli tukossa ja kurkku karheana. Nähdessäni viereisen sängyn ympärillä hääräävän, edellisenä päivänä vuoristotaudin oireista kärsineen Jennin, en voinut omaa oloani valittaa. Hän oli valkoinen kuin lakana ja huonovointinen. Mutta päättäväisesti hän pakkasi reppuaan päivän koitokseen.

Ennuste oli luvannut aamuyön ja aamun sään olevan edellistä päivää parempi ja huonon kelin tulevan vasta iltapäivällä. Mutta totuus oli toinen: ulkona oli sumuista ja sateista. Oppaat vilkuilivat huolestuneina toisiaan. Italialainen kokenut vuoristo-oppaamme Alby mutisi ohi mennessään:
– Never leave a hut in rain.

Tämä olisi viimeinen mahdollisuutemme tällä reissulla yrittää Gran Paradison huipulle. Edellistä aamua hiljaisempi porukka astui vuoristomajan pihasta pimeyteen ja suuntasi kohti kivikkoa. Tuskin olimme marssineet muutaman sata metriä sateisessa yössä, kun Jenni ilmoitti keskeyttävänsä. Keskusteltuaan tilanteesta oppaiden ja Teijan kanssa hän jättäytyi joukosta ja palasi Albyn saattelemana majalle lepäämään.

Me muut jatkoimme matkaa. Sää oli kertakaikkiaan kurja ja huononi jatkuvasti. Pian yksi ryhmästä ilmoitti, ettei halunnut jatkaa näissä olosuhteissa. Kysyimme oppaiden näkemystä asiaan, ja he vastasivat rehellisesti: emme tulisi pääsemään huipulle tai edes niin korkealle, että siitä olisi apua Mont Blanc -huiputukseen akklimatisoitumiselle. He suosittelivat huiputusyrityksen keskeyttämistä. Keskellä aamuyön pimeyttä ja sadetta kävimme ryhmän kesken keskustelun. Yhdessä totesimme, että Mont Blanc on pääkohteemme ja meidän pitäisi toimia siten, että saisimme parhaan mahdollisen akklimatisaation sitä varten. Päätimme palata Chabodin majalle pohtimaan vaihtoehtoja, mikäli sää ei parin tunnin sisään paranisi.

Paluumatkalla pettymys kirveli karvaana kurkussani mutta nielin sen alas. Taas kerran muistutin itseäni, että tämä on osa vuorikiipeilyä. Viimeisen sanan sanoo aina luonto.
Näkyvyys noin 2 m Gran Paradisolla
Pian oli selvää, ettei Gran Paradison ylärinteille pääsisi sinä päivänä. Oli aika ottaa käyttöön suunnitelma B: lähtisimme pois Gran Paradisolta ja menisimme gondolihissillä Mont Blancille, Italian puolelle Torino Hut -majan ympäristöön, jäätikölle 3500 metrin korkeuteen akklimatisoitumaan ja harjoittelemaan lisää tekniikoita. Nimittäin uuden Mont Blancin huiputussuunnitelmamme Pope's Route -reitti on ryhmämme kokemukseen ja taitotasoon nähden niin vaativa, että harjoitusta tarvittaisiin mahdollisimman paljon lisää. Alby totesi myös, että akklimatisoitumisemme taso oli riittämätön. Jos emme saisi tilannetta parannettua, meillä ei olisi asiaa Mont Blancille yli 4000 metriin.

Tuntui hienolta huomata, että ryhmämme oli näin pienessä ajassa rakentanut yhteisen näkemyksen. Se oli haastavassa tilanteessa tarpeen, sillä tarjolla olevat vaihtoehdot olivat täynnä riskejä. Jos olosuhteet Mont Blancilla huonontuisivat entisestään, menettäisimme molemmat huiputukset. Oppaat myös painottivat sitä, että Pope's Route on pitkä ja haastava ja he arvioisivat tekniikkaharjoituksissa, olisiko meissä tarpeeksi osaamista ja kykyä reitille. Oli siis mahdollista, että osa tai kaikki menettäisimme mahdollisuuden yrittää Mont Blancille, vaikka olosuhteet olisivat hyvät. Teija toi myös esiin huolensa siitä, että harjoituspäivä venyisi ja lyhentäisi lepoaikaa. Olimme jo menettäneet lepopäivän ja nyt palautumisaika vähenisi entisestään.

Kaikesta huolimatta ryhmämme oli yhtä mieltä.

Paluumarssi autoille tehtiin nopealla tempolla. Kaikkia harmitti epäonnistuminen Gran Paradisolla ja mietitytti Mont Blancin haastava reitti sekä se, ettemme ehtisi akklimatisoitua optimaalisesti. Vaikka kunto muuten kestäisi, kehon tottumattomuus vähähappiseen ilmaan saattaisi silti estää onnistumisen.

Alemmalle rinteelle päästyämme alkoi rankkasade, joka Albyn mukaan vahvisti, ettemme olisi päässeet Gran Paradison ylärinteille, vaikka olisimme päättäneet jäädä majalle odottamaan sään paranemista. Torino Hutin treeni oli siis oikea valinta.

Treeniä
kuva: Teija
Tekniikkatreeni jäätiköllä 3500 metrin korkeudessa oli mahtavaa! Harjoittelimme muun muassa jäärautatekniikoita, jääseinäkiipeilyä hakun kanssa ja pelastautumista. Huumori alkoi taas kukkia, ja kaikki nauttivat silminnähden mahtavasta ympäristöstä. Tätä varten olimme tulleet!

Treenien jälkeen käytiin keskustelu seuraavana päivänä alkavasta matkan kohokohdasta. Kaikki saivat lähtöluvan lähestymiseen. Huiputukseen lähtijät katsottaisiin lähestymispäivän suorituksen perusteella. Jenni totesi, että hän tavoittelee Gonella-majaa, mutta ei lähde mukaan huiputukseen.

Viimeiset tiedot Pope's Routen kunnosta olivat muutaman päivän vanhoja. Siksi kahden oppaan pitäisi käydä tarkistamassa reitin alkupäässä olevan haastavan railoalueen kunto ennen yritystä. Oppaat olivat päättäneet, että lähestymisen aloittaisi "kärkiryhmä": jäätikön kunnon tarkistavat oppaat Alby ja Sami tekisivät heti aamulla lähestymismatkan neljän nopeasti liikkumaan pystyvän kiipeilijän kanssa. Kärkiryhmä olisi muita nopeammin Gonellan majalla. Näin oppaat ehtisivät tarkistaa jäätikön tilanteen ennen iltapäivän hellettä, joka muuttaisi railoalueen vaaralliseksi. Muu porukka voisi tulla myöhemmin perässä, sillä heillä ei olisi kiirettä majalle saapumisen kanssa. Minä lähtisin kärkiryhmässä Albyn köydessä kiipeilyparinani Arttu, jonka kanssa askeleeni rullasivat samaan tahtiin.
Koska Mont Blancilla tarvitaan opas per kaksi kiipeilijää, mukaan liittyi kaksi uutta opasta: italialainen Philippe sekä Chamonix'ssa asuva suomalainen Jobo. He toisivat kakkos- ja kolmosköysistön myöhemmin. 

Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Palasimme Chamonix'iin kiireellä, koska vielä pitäisi tehdä hankintoja ja nukkuakin muutama tunti. Lieneekö jännitystä, mutta illalla uni ei tullut, vaikka takana oli pari erittäin lyhyttä yötä. Lueskelin aikani kuluksi Pope's Routen reittikuvauksia, joista yksi kuvia sisältävä löytyy Summitpost.org-sivustolta.

Kahden aikaan yöllä vielä muistan katsoneeni kelloa ja toivoneeni aamun tulevan pian.

Päivä 6: Mont Blancin lähestymispäivä

Parin tunnin unien jälkeen pomppasin pystyyn syke korkealla. Myöhemmin matkaan lähtevä Jenni nukkui viereisessä sängyssä. Koetin valmistautua ja hiipiä ulos huoneesta mahdollisimman hiljaa. Jännitys purkautui loputtomana tarpeena tarkistaa, että kaikki varusteet ovat mukana. Varmasti ainakin viisi kertaa kävin teknisen varustelistan läpi. Kärkiryhmän Teemu, Juuso, Arttu ja minä kokoonnuimme aulaan puoli viideltä nauttimaan hotellin meille ystävällisesti valmistaman varhaisen aamiaisen.

Edellisten päivien epäonni seurasi meitä tänäkin aamuna ja vaikka olimme hyvissä ajoin lähtövalmiina, kärkiryhmän lähtö viivästyi sen verran, että menetimme aikaa jonkin verran. Alby kuitenkin vakuutti, että ehtisimme kyllä, kunhan pitäisimme hyvää tahtia yllä.

Vaellus alkoi aurinkoisen Val Venyn halki. Kuumenevassa aamussa nousimme hiekkaiselle harjanteelle, josta näimme edessä olevan lähestymisreitin majalle asti. Se oli uskomattoman kaunis! Ensin kulkisimme halki pitkän kivikkoalueen. Miagen jäätikön yläpuolella, 3072 metrin korkeudessa kalliojyrkänteellä kimalteleva Gonella Hut -maja näytti yhtä aikaa tavoittamattomalta ja houkuttelevalta. Näky oli niin kaunis, että oppaatkin pysähtyvät hymyillen sitä ihastelemaan.
Matkalla Val Venysta
Siinä tuulisella harjanteella seistessäni tunsin valtavaa riemua: nyt saisin viimein nousta Mont Blancille, ja vieläpä ihan laaksosta asti! Ehkäpä kohtaamillamme haasteilla oli tarkoituksensa. Tapahtumaketjun seurauksena päädyimme tavoittelemaan tämän kauniin vuoren huippua Italian puolelta vähemmän käytetyn reitin kautta, jonne en ehkä olisi muuten koskaan päätynyt. Olisin menettänyt tämän näyn, joka sai sydämen jyskyttämään ja silmäkulmat kostumaan.

Harjanteelta laskeuduttiin vuorten väliseen kapeaan laaksoon. Laakson ylitys alkoi parin tunnin mittaisella kivikolla. Aurinko imeytyi kiviin, ja kuumuus hohkasi sekä ylä- että alapuolelta. Silloin tällöin laakson toisessa reunassa sijaitsevalta Miagen jäätiköltä puhalsi raikastava tuulenvire, joka sai aina jonkun meistä huokaisemaan ilahtuneena. Askel rullasi kevyesti, ja olo oli täydellinen.

Kivikkoa
Kerroin matkalla Albylle, että vien jokaiselta reissulta tyttärelleni kiven muistoksi. Koska Mont Blancin huippu on luminen, ajattelin valita kiven täältä lumoavasta laaksosta. Opas riemastui ajatuksesta ja alkoi poukkoilla pitkin kivikkoa palaten aina välillä esittelemään minulle toinen toistaan kauniimpia kiviä. Kaunein kivistä oli nyrkin kokoinen. Koska Albyn määräyksestä olin keventänyt huiputusreppuani vähentämällä jopa juomaveden määrää, suhtauduin epäilevästi ajatukseen noin suuren kiven kantamisesta huipulle ja takaisin. Asetin valossa läikehtivän kiven reitin varrella olevan suuren kiven viereen. Alby tallensi puhelimeensa paikan koordinaatit, jotta voisimme ottaa kiven mukaan paluumatkalla. Hetken kuluttua tunsin nykäisyn repussani, ja jälleen Alby seisoi takanani karhealla kämmenellään kaksi puhtaanvalkoista pientä kiveä. Päättäväisesti hän laittoi ne reppuni läppätaskuun ja ilmoitti:
– You have to take these rocks to the summit. For your daughter. They are not so heavy. On our way back, we will take the big one as well.

Ele tuntui todella kauniilta. Kerroin Albylle, että aion kertoa tyttärelle hänen valinneen nuo kivet. Alby hymyili leveästi, ja matka jatkui Teijan naljaillessa iloisesti, että Alby laittoi reppuuni painoja hidastaakseen tahtiani.

Mont Blanc Janiina Ojanen
Tämä on parasta!
kuva: Alby
Kivikon jälkeen ylitimme jäätikön ja siirryimme viimeiselle osuudelle, jossa kiipesimme lyhyessä köysistössä ylös jyrkkää seinää Gonellan majalle. Teija oli mukana Artun, minun ja Albyn köysistössä. Hetken kuluttua hän totesi ihmetellen, että oli kuin olisimme ennenkin kiivenneet yhdessä. Yhteinen rytmi löytyi helposti. Keskityimme jyrkän seinän kiipeämiseen täysillä Albyn varmistaessa meitä tarkasti, mutta kaikilla oli niin hyvä mieli, että emme malttaneet välillä olla vitsailematta. Aluksi Alby komensi meidät hiljaiseksi, mutta hetken kuluttua hän tuntui oivaltavan, että toimintamme oli melkoisen varmaa ja keskittynyttä ja yhteispeli sujuvaa.

Seinämän kiipeäminen oli riemukasta! Ympärillä seisoivat jylhät vuoret, ja meillä oli suora näkymä jäätikölle, kivikkoon ja jopa reitin alkupään hiekkaharjanteelle asti. Aurinko paistoi, hiki virtasi ja kivi tuntui lujalta mutta lempeältä käsieni alla. En malttanut pitää iloa sisälläni. Hymyilin niin, että kasvot tuntuivat repeävän, ja monta kertaa nousun aikana iloitsin suomeksi ja englanniksi:
– Tämä on ihan parasta!
Janiina Ojanen vuorikiipeilee
Tauko seinällä
kuva: Alby
Kun laaksosta lähdöstä oli kulunut 6,5 tuntia, köysistömme nousi Gonellan majalle (3072 m). Takana oli 1386 metrin vertikaalinousu, joka tarkoitti noin 11 matkakilometriä. Se ei tunnu äkkiä ajateltuna pitkältä matkalta. Mutta 3000 metrin korkeudessa siinä on melkoisesti tekemistä.

Hetken kuluttua saapui Teemun, Juuson ja Sami-oppaan köysistö, ja perässä lähteneet köysistöt saapuivat pitkin iltapäivää pienelle majalle. Osa porukasta oli melkoisen uupunutta, koska kaikessa elämyksellisyydessään Pope's Routen lähestyminen ei ole kevyt.

Näkymä Gonella Hutin terassilta
Ilta kului nopeasti. Tankkasimme ja lepäsimme parhaan kykymme mukaan. Oppaat kävivät tarkastamassa reittiä ja totesivat, että railoalueella tapahtunut liikehdintä aiheutti kulkureittiimme muutoksen. Kaikilla oli kiire nukkumaan, koska lähtö tapahtuisi 02 yöllä.

Huiputusreitin aloittava Dome-jäätikkö,
jonne suuntaisimme ensimmäisenä yöllä
Ennen levolle siirtymistä oppaat kokosivat meidät ruokasaliin ja käytiin keskustelu tulevasta haasteesta. Jenni jäisi majalle odottamaan paluutamme, ja Teija ottaisi hänen paikkansa Matin ja Jobon köysistössä. Albyn, Artun ja minun köysistö lähtisi ensimmäisenä, muut heti perässä. Tapaamisen päätteeksi Alby ja Sami puhuttelivat meitä vielä kerran vakavasti. He korostivat edessä olevan reitin pituutta ja haastavuutta ja sitä, että kaikki tuskin pääsisivät huipulle. Alby totesi, että akklimatisaatiomme ei ollut parhaalla mahdollisella tasolla. Teija korosti oman voinnin täsmällistä ja rehellistä kommunikoimista oppaalle. Oppaat olivat rauhallisia, mutta ilmassa oli aistittavissa pieni virittyneisyys.

Mennessäni iltapesulle olin sekavissa tunnelmissa, hiukan huolissani. Sami-opas oli pesutiloissa samaan aikaan, ja kerroin hänelle huolestuneeni hiukan äskeisen keskustelun jälkeen omasta kunnostani. Jaksaisinko sittenkään? Sami rohkaisi minua ja sanoi uskovansa, että minulla on hyvät mahdollisuudet päästä huipulle. Hänen sanojensa kannustamana sain taas kiinni iloisesta jännityksestä ja vielä ennen nukkumaan menoa vitsailin ja hihittelin Teijan kanssa säätäessämme huiputusvarusteita.

Troppasin vielä flunssaani ja laastaroin jaloista kohdat, jotka punoittivat rakkoja ennakoivasti. Kello oli kymmenen illalla, kun suljin silmäni. Kolme tuntia myöhemmin poukkosin pystyyn herätyskellon ehtimättä edes pirahtaa. Olin täynnä virtaa. Oli hetki, jota olin odottanut kaksi vuotta. Nyt mennään!