maanantai 30. toukokuuta 2016

Vuorenvalloittajan tekniset varusteet

Tässä tekstissä esittelen teknisiä kiipeilyvarusteita, joilla aion kiivetä Mont Blancin huipulle. Luvassa tuotesijoittelua, joten jos olet sellaiselle allerginen, hyppää tämän tekstin ohi.

Kun ymmärsin, että kiipeilykuume on vienyt minut mennessään, ehkä pysyvästi, päätin, että haluan koota omat varusteet. Ensin ihan peruspaketin, jota voin sitten täydentää ja jatkokehittää sitä mukaa, kun haasteet kasvavat. Viime vuoden vuokrakenkäongelmat opettivat kovan läksyn varusteiden istuvuuden tärkeydestä. Samalla varusteet tuntuvat aika henkilökohtaisilta: kun oppii omien varusteiden toiminnallisuuden ja ominaisuudet, voi paremmin keskittyä itse kiipeilysuoritukseen.

Kevään aikana olen pikkuhiljaa selvitellyt asioita, saanut pintaraapaisun teknisen varustuksen loputtomaan skaalaan ja tehnyt hankintoja. Olen kysynyt paljon neuvoa ja huomannut, että oikeastaan kaikelle on monta koulukuntaa. Nyt olen noudattanut hyviltä tuntuvia neuvoja. Voi olla, että joudun jatkossa vaihtamaan jotain, mutta niinhän se taitaa olla aina. Vaikka uudet varusteet ovat kalliimpia ja jonkin verran vähän käytettyjä on saatavilla, tein päätöksen, että investoin nyt uusiin. Minulla on sen verran vähän kokemusta, etten uskalla luottaa omaan kykyyni tarkistaa käytetyn varusteen turvallisuutta. Koska minun pitää voida luottaa varusteiden varaan henkeni, en halua ottaa riskejä.
Janiina Ojanen valmistautuu vuorikiipeilyyn
Tätä on vähän vaikea selittää....kuinka te muut varustaudutte etätyöpäivään kotitoimistolla?
Vaatehuoneeni seinustalle on ilmestynyt muun muassa kasa varustenaurua, nauhalenkki, erilaisia sulkurenkaita, teleskooppivaellussauvat ja Climbing Technolgyn jäähakku. Se on Alpeille hyvin sopiva vaellushakku. Sauvat ovat Black Diamondin. Ne ovat mukavan kevyet ja menevät lyhyemmiksi kuin monet muut näkemäni. Taiteltavia en halunnut edes harkita. Itse käytän kiivetessä vain yhtä sauvaa. Vaelluksen aikana minusta on mukavampi pitää toinen käsi vapaana ja tarvittaessa voin käyttää hakkua ylärinteen puoleisena tukena. Ostin silti sauvat parina, jos vaikka innostun Halti-reissulla kokeilemaan kahta vaellussauvaa tasaisemmalla reitillä.

Kiipeilyvaljaani ovat Black Diamondin Momentum DS:t, jotka ovat kevyet ja sopivat sporttikiipeilyyn, jäälle ja vuorille. Valjaiden kanssa tuli hiukan säätöä kroppani mallin vuoksi. Jouduin vaihtamaan valjaat pienempiin XS–M-koon valjaisiin, koska vyötäröni on sen verran kapea, että isompien lannevyötä ei saanut tarpeeksi napakaksi. Minulla on kuitenkin sen verran kookkaat reisilihakset, että reisilenkkien säädöt ovat aika lähellä maksimia, kun laitan ne päälle maksimivaatetuksella.

Sama haaste liittyi kiipeilysäärystimiin. Ne ovat siis suojaamassa housuja jääraudoilta. Varsinkin väsymyksen alkaessa painaa, askellukseen tulee horjuvuutta, jolloin helposti jäärauta nirhaa kiipeilyhousut rikki. Jäärauta voi jäädä kiinni lahkeeseen ja aiheuttaa kaatumisen, mikä kaikessa viattomuudessaan voi olla jyrkemmällä rinteellä isommankin onnettomuuden alku.

Viimeksi käytin jesaria punttien ympärillä. Se toimi ihan auttavasti, mutta muutama läheltä piti -tilanne sattui housujen repeämisen suhteen ja teippi jätti rumat jäljet housuihin. Hankin Rabin säärystimet, jotka istuivat muuten hyvin, mutta pohkeeni ovat melkoiset pötikät ja taas kun kokeilin paksuimmalla varustuksella, aika napakaksi meni kiinnitys. Seuraava koko taas on liian iso. Täytyy varmaan lopettaa kyykkääminen salilla ja keskittyä kestävyystreeniin.

Olen ihan tohkeissani uudesta repustani. Vaude Simony -kiipeilyreppu on päheän turkoosi.... no, on siinä muitakin aika huikeita juttuja. Kunnon jämäkät kiinnitykset hakulle ja savoille, suojattu tasku jääraudoille eli pääsen viime vuoden joulukuusi-fiiliksestä, kun varusteet on kiinnitetty napakasti. Tilaa on 36+8 litraa eli riittävästi. Mutta ei niin paljon, että tulisi haalittua turhuuksia mukaan. Lantiovyö on optimoitu valjaisiin nähden hiertymien välttämiseksi, ja istuvuus tuntuu erinomaiselta. Tilasin repun sovittamatta netistä tutun työkseen kiipeilevän suosituksen perusteella, ja minusta tuntuu, että tämä oli oikein hyvä investointi. Niin ja muistinko sanoa, että se on rouhean turkoosi?

Säästin parhaan viimeiseksi. Ne kengät. Olen aina rakastanut kenkiä, mutta nyt ilo uusista jalkineista oli poikkeuksellisen suuri. Naureskellen kasvot halkaisevalle virneelleni Timo tallensi onnellisen ilmeeni, kun kannoin kenkä- ja jäärautalaatikoita kaupasta autoon.

Ennen ostopäätöstä selvittelin erilaisia vaihtoehtoja ja kyselin suosituksia monelta taholta. Halusin kengiltä istuvuutta, tukevuutta ja keveyttä. Halusin tässä kohtaa hyvät ylävuoristokiipeilyn yleiskengät, joiden ominaisuudet riittävät Alpeilla ja ehkä muuallakin kesäkiipeilyssä. Valitsin lopulta La Sportivan Trango Cube GTX:t. Ne ovat todella kevyet (vain 700 g per kenkä) ja käyvät kallioille, jäätikölle ja vuorivaellukseen. Eräs minulle tärkeä ominaisuus oli, että osan kengän kielestä saa irrotettua. Napakka istuvuus on tärkeää kaikissa tilanteissa. Kenkään ei voi jättää paljoa tilaa, koska muuten jalka liikkuu kävellessä, mikä voi aiheuttaa pahoja hiertymiä ja muita ongelmia, kuten olen oppinut. Samaan aikaan jalkani turpoaa jonkin verran, kun noustaan yli 4000 metriin. Siksi mahdollisuus saada kenkään lisätilaa kesken kiipeilyn on loistava juttu.

Jääraudoiksi valitsin Black Diamondin Serac Clipit. Testasin niitä kenkien kanssa ja ne tuntuivat loistavilta. Kipitettyäni jääraudoissa pitkin kaupan käytäviä, en vaan malttanut jättää niitä hyllyyn. Säädöt pitää vielä viimeistellä, mutta raudat istuvat napakasti ja kuvittelisin, että yksinkertainen kiinnitysmekanismi on helppo käyttää, vaikka sormet olisivat vähän jäässä ja varusteet lumisia.

Siinä tärkeimmät. Kypärä vielä puuttuu. Sen ehtii kesän aikana. Vaikka varusteet ovat vain kiipeilyn väline, kuten aiemmin totesinkin (tekstissä Rakkaudesta raskaisiin kenkiin?), on selvää, että niihin liittyy tiettyä magiikkaa.
Siis minulle.

Ei muille.

Se välillä unohtuu.
Timo suhtautuu tähän kaikkeen varsin kärsivällisesti. Mutta järjestäessämme kotia ystävien illanviettoa varten sain napakan palautteen:

– Oikeasti, kerää nyt nuo kengät ja raudat pois tuosta olohuoneen lattialta. Edes yhdeksi illaksi.


p.s. Jos haluat lukea, mitä tapahtui vuokrakenkien kanssa huiputuksessa, koko stoori on täällä: Monte Rosan valloitus alkaa!

Jos haluat tutustua kiipeilyvaatteisiini, niiden esittelyt löytyvät täältä: Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Kiipeilykenkien koeajo ja spontaani karaistumisharjoitus

Puhelinliikkeen ovesta astelee sisään nainen... tai ainakin se muistuttaa etäisesti naista, aika metsittyneen näköinen se on juuri nyt. Se kävelee vähän oudosti, jäykästi kuin jalassa olisi laskettelumonot.  Sen vaellushousut ovat mutaiset ja paitana sillä on miesten vanha kalsaripaita, likainen sekin. Tukka on pörrössä ja hiusten seassa on muutama havunneulanen. Kasvoilla ei ole meikkiä ja silmissä hiukan takaa-ajettu katse. 
Nainen harppoo liikkeen halki ja asettaa likaisilla, hiukan ruhjeisilla käsillä liioitellun huolellisesti asiakaspalvelijanuorukaisen eteen tiskille älypuhelimen, jonka näyttö on pimeä. Ääni on hiljainen, aavistuksen kireä mutta kohtelias:
– Saisinko tämmöisen, mutta kuivan. Kiitos paljon.

Jep. Se olin minä. Käsi ylös, kuka yllättyi?

Janiina Ojanen vaeltaaViime viikonloppuna painelimme Timon kanssa pienelle eräretkelle Pukalan virkistysalueelle Orivedelle. Lähiretkeily on ihanan helppoa ja edullista. Kaupasta vähän evästä, teltta auton perään ja uudet kiipeilykengät jalkaan testikävelyä varten.

Päivä oli juuri sopiva. Hiukan pilvinen mutta lämmin. Olin aamulla tehnyt 13 kilometrin juoksulenkin ja reipas maastokävely vetreytti mukavasti lihaksia.

Elokuun Mont Blanc -reissua silmällä pitäen hankitut kiipeilykengät tuntuivat alkuun hiukan oudoilta mutta kun totuin taas kengän rungon jäykkyyteen, alkoi olo tuntua kotoisalta.

Maasto oli mukavan polveilevaa, ja kallioisissa kohdissa keinuttelin rinnettä ylös samalla tavalla kuin vuoristossa kivikossa kulkiessa: jalkoja ei nosteta korkealle energian säästämiseksi, vaan eteneminen tapahtuu enemmänkin siirtämällä painoa puolelta toiselle, jolloin etenemiseen tulee pieni keinuvuus.

Reippailun jälkeen pystytimme leirin nuotiopaikan viereen pieneen saareen, jonne pääsi puusiltaa pitkin. Nautiskelimme illasta nuotiolla, kokkailimme ja suunnittelimme reilun parin kuukauden päästä edessä olevaa käsivarren vaellusta Haltille. Timo mietti sopivaa vaellusrytmiä. Minä päsmätin, että liikaa ei sitten hidastella, että varmasti päästään aikataulussa perille.
Janiina Ojanen
Leirinuotio-Gourmet a'la Janiina
Kuva. Timo V.
Ilta pimeni ja oli aika mennä nukkumaan. Kopsuttelin rantakallioille, kyykistyin kiville pesemään hampaita. Noustessa märkä kivi luisti kovapohjaisen kengän alla. Seuraavassa hetkessä kesäyön rauhan rikkoi melkoinen molskahdus.

Kainaloita myöten vedessä koetin kiivetä kalliolle, mutta en löytänyt tukevaa jalansijaa. Timo säntäsi apuun, ja sain kylmässä vedessä henkäistyä:
– Puhelin! Ota puhelin!

Veden alla kaivoin tärisevin sormin takin taskusta puhelimeni ja nakkasin sen Timolle. Oli meillä mukana minigrip-pussikin suojapussiksi, hyvässä tallessa rinkassa. Kun olin tovin molskinut ja räpiköinyt tuloksettomasti, Timo nappasi minua ranteesta kiinni tukevalla otteella ja kiskoi kuivalle maalle. Seurasi melkoisen hytisevä tuokio, kun kokosimme molempien aluskerrastoista lämmittävän asun. Timo koetti antaa puhelimelle hätäensiapua, turhaan. Alistuneena kömmin telttaan ja pelästyksen addrenaliinin laannuttua vaivuin uneen.
Kohmeinen nuotiolla
Kuva Timo V.
Aamulla heräsin kukonlaulun aikaan tutkimaan vauriota. Puhelin oli menetetty, ja yritin olla laskematta tämän edullisen lähiretken kokonaiskustannuksia. Oikea sääri ja kädet ruhjeilla, mutta muuten olin ehjä. Mieli apeana kiskoin jalkaani mutaiset housut, jotka sentään oli aamuaurinko kuivannut vyötärön aluetta lukuunottamatta.
Aamiainen paransi oloa, ja hetken kuluttua repesin nauramaan. Nauroin niin, että järven rannat raikuivat. Timo, joka ymmärtää mieleni mutkia aika hyvin, yhtyi nauruun. Miten mahtaa käydä isolla kivellä, kun loiva rantakalliokin vei voiton?

Aamukahvin jälkeen läpsyttelin leiripaikalta autolle Timon nuotiopaikkakengissä; kumisissa, ehkä maailman rumimmissa Crocs-kopioissa vältellen mutalätäköitä.

Koska tyttärellä oli iltapäivällä tanssiesitys, jota olimme menossa katsomaan, ja odotin hänen soittoaan, uusi puhelin tarvittiin nopeasti. Niinpä pysähdyimme ensimmäisen vastaan tulevan puhelinliikkeen pihaan. Pihassa tungin jalkani kiipeilykenkiin. Sillä vaikka kaikki muu päin seiniä, eikö shoppailu olekin kivampaa, kun on hienot kengät jalassa?

Myyjälle pisteet pokerinaamasta.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Vapauttavat kyyneleet silkin sylissä

Välillä Mont Blanc -kiipeilyreissuun valmistavan treenin intensiteetin kasvu tuntuu haastavalta, kun elämässä tapahtuu paljon muutakin. Suurelta osin kiireeni ovat positiivisia juttuja, mutta nyt viime aikoina on mukana myös huolenaiheita ja murhetta.

Niinpä ehdotin Timolle, että kokeillaanko joogatunnin sijaan rentoutusta. Joogasalin verkkosivuilla tunnin kuvauksessa puhuttiin rauhoittumisesta, mindfulnessista ja tekemättömyydestä. Kuulostipa se hyvältä. Timo syttyi ajatukselle. Tosin hänen katseensa muuttui hiukan torjuvaksi, kun luin kuvauksesta, että kyseessä on suggestiorentoutus, joka tehdään ilmajoogassa käytettävien silkkiliinojan kanssa.

– Mahtaako se olla rentouttavaa? Roikut katosta ylösalaisin lakanoissa ja koetat olla pääsemättä hengestäsi, hän epäili naureskellen.

En osannut kiistääkään, kun en ollut koskaan kokeillut tätä itsekään. Mutta Timo lähti mukaan kuitenkin.

Astuessamme sisään Lentävän Maton joogasali oli huikean näköinen. Silkkiliinat oli laskettu katosta ja valot himmennetty. Ihmiset olivat kiivenneet vihreiden kankaiden sisälle lepäämään.  He olivat kuin silkkiperhosentoukat koteloissaan keinuessaan hiljalleen tunnin alkua odotellessamme. Sali oli lähes täynnä ensikertalaisia, mutta tunnelma oli rauhallinen. Tunnin vetäjä Tiina neuvoi lempeällä äänellä, kuinka silkkipussukkaan pääsee helpoimmin sisään.

Päästyäni omaan pussukaani, käperryin mahdollisimman mukavasti ja aloin odotella euforian tunnetta. Kesti hetken tottua asentoon. Möngersin kankaan sisällä koettaessani löytää parasta mahdollista asentoa. Tuntui kuin raajani olisivat olleet loputtoman pitkät. Mitä enemmän puuhastelin, sen enemmän kangasvuoteeni heilui. Aloin tuntea lieviä merisairauden oireita. Missä se ***keleen mindfulness oikein viipyi?

Taustalla soi hiljainen musiikki, joka oli enemmänkin äänimaailmaa kuin musiikkia. Olin antanut periksi ja hyväksynyt senhetkisen asentoni. Silkkisen koteloni keinunta vaimeni, ja katselin kankaan läpi hohtavaa himmeää valoa. Tiina alkoi puhua rauhallisella, tasaisella äänellä. Hän kertoi tunnin ohjelmasta ja muistutti, että jokainen rentoutuu omalla tavallaan ja jokainen tapa on hyvä ja oikea. Lempeä ääni johdatti minua ajatuksieni pariin. Mielessä pyörivät omat huolet ja kiireet, mutta kuin lukien ajatukseni, Tiina kertoi sen olevan ihan sallittua:
– Kaikki on oikein ja sallittua. Nyt on oikein hyvä. Sinä olet riittävän hyvä. Juuri näin.

En osannut odottaa sellaista. Mutta se tapahtui itsestään. Varoittamatta tunsin, kuinka silmäkulmastani valui kyynel. Ensin yksi, sitten seuraava ja seuraava. Kuuntelin Tiinan ääntä ja viereisestä silkkipussista kuuluvaa Timon hengitystä, joka kuulosti syvenevän siihen tahtiin, että arvelin hänen kohta nukahtavan. Ja itkin. Se ei ollut raivokasta nyyhkytystä. Vaan kyyneleet valuivat silmäkulmistani hiljalleen, kastellen hiukseni ja silkkipussin seinämät.

Menetin ajantajun. Välillä seurailin Tiinan ääntä, välillä vajosin ajatuksiin, välillä irrotin niistä. Luotin kuulemaani puheeseen, että kaikki on sallittua ja annoin kyynelten tulla omaan tahtiinsa. Muistan miettineeni, että kehtaanko kirjoittaa tästä. Tai tulla edes tunnin jälkeen ulos pussista. Minä nimittäin en kuulu niihin naisiin, joiden itku on huokauksia ja pieni kosteus silmänurkissa. Ei. Minun nyyhkäykseni kuulostavat enemmän porsaan pärskähtelyltä mutalammikossa. Nenäni muuttuu jättimäiseksi ja punaiseksi räkäkirnuksi, silmäluomet turpoavat koko loppupäiväksi ja iho muuttuu punaläikikkääksi. Siitä on eteerisyys kaukana.

Mutta annoin asian olla ja itkukin tuli hiljaa. Välillä minua nauratti, sillä enemmän ääntä kuului viereisestä pussista, kun  rohina muuttui selväksi kuorsaukseksi paljastaen, että Timon rentoutus oli lipsahtanut unen puolelle.

Välillä paha mieli aaltoili ylitseni ja välillä taas taustan äänimaailma toi mieleeni hetket Monte Rosan huippuharjanteella. Ymmärsin, että yksi syy siihen, miksi tunnen kaipuuta vuorille, on mielen tyhjyys, jonka saavutan kiivetessä. Askelien laskeminen tyhjentää mielen, ja jylhä maisema saa maalliset murheet tuntumaan mitättömiltä.
Janiina Ojanen
Tunnin lopuksi en olisi halunnut nousta silkkisestä pussistani. Olo oli hiukan turta ja tyhjä. En tuntenut suurta onnea tai rauhaa, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntui pysähtyneeltä.

Maailma otti minut lempeästi vastaan. Timo kömpi virkistyneenä hymyillen pussistaan. Poistuessamme salista vastaan tullut Lentävän Maton omistaja Anni kyseli ystävällisesti, nautimmeko rentoutuksesta ja muisteli joskus itsekin melkein nukahtaneensa rentoutuksen aikana.

Kääntäessäni puhelimen äänet takaisin päälle, oli siellä useita vastaamattomia puheluita ja viestejä. Arkirumba nappasi minut taas mukaansa. Mutta huomasin odottavani innolla seuraavan päivän lenkkiä metsän siimekseen. Kotimatkalla askel oli kevyempi, kuin jotain harteiltani olisi jäänyt vihreän silkkiliinan syliin.


sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin?

"Se ei ole oikea harrastus, ellei se vie kaikkea aikaa ja rahaa."
Näin kommentoi naureskellen tuttavani, kun hiukan ujostellen ehdotin, että syötäisiin sittenkin meillä kotona ravintolaillallisen sijaan. Olin juuri ostanut kiipeilykengät ja jääraudat, ja pankkitili oli kuiva kuin Saharan autiomaa.
Vuorikiipeily Janiina Ojanen

Vuosikausia olen vastustanut väline-hifistelyä liittyen urheiluun. Ymmärrän turvallisuusaspektin ja niin edelleen. Mutta välillä on tuntunut, että monilla rakkaus välineisiin korvaa, ainakin osittain, rakkauden itse lajiin. Olen myös ajatellut, että monesti yhtä tiettyä tarkoitusta varten ei kannata ostaa varustetta. Paljon järkevämpää olisi ostaa monikäyttöisiä "yleisvarusteita" ja panostaa niissä laatuun. Olen päätellyt, että jos joku ehdottomasti tarvitsee kalliita tarvikkeita mielekkyyden löytämiseksi, saattaa mielekkyyden syissä olla kyseenalaistettavaa.

... menin sitten rakastumaan vuorikiipeilyyn. Ja opin taas, ettei (tämäkään) asia ole niin mustavalkoinen. (Hitto, kun olisi virkistävää olla välillä ihan vaan oikeassa, edes jossain asiassa. )

Mont Blanc -reissun ennakko-ohje tuli. Vaate- ja varustelistoja tutkiessani päädyin sen asian äärelle, että omistamani välineistö on vielä ihan kesken. Vuokraamisen epävarmuuden karvaasti oppineena olen päättänyt hankkia perusvarusteet omaksi.

Vaatteiden osalta minulla on hyvä tilanne. Kuoripuku ja välikerrokset on hankittuna, erilaisia sukkasysteemejä ja merinovillaisia pikkupöksyjä myöten. Rintaliiveinä toimivat juoksuliivit erinomaisesti viimeksikin, joten niillä mennään. Viime vuonna sain asiantuntijan mukaan jeesaamaan vaatteiden valinnoissa. (Jos haluat lukea mitä opin, se löytyy täältä: Helteestä jäätikölle ja takaisin – lyhyt oppimäärä huiputusvarusteista. Jos kiinnostaa, millaisilla vaatteilla Monte Rosa huiputettiin ja lähdetään Mont Blancille, esittelyt löytyvät täältä: Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista)

Huiputukseen soveltuvat kengät ja crampponit (jääraudat) tosiaan ostin tässä taannoin. Teleskooppisauvan hankin jo aiemmin, sitä voi käyttää myös trekkaillessa. Valjaat, kypärä, hakku, sulkurenkaat, varustenaru ja nauhalenkki ovat edessä olevia hankintoja.

Repun kanssa olen ollut kahden vaiheilla. Perus sporttireppuni toimi Vincent-Pyramide / Monte Rosa -huiputuksissa ihan ok. Mutta sitä ei ole tehty kiipeilyyn ja sen huomasi. Virittelin jääraudat, kypärän, hakun ja kaiken muun jatkuvasti käytössä olevan välineistön repun kiinnikenauhoihin. Kaikki mahtui mukaan, mutta olin melkoinen joulukuusi. Varusteet heiluivat kävellessä, ja välillä pikalukkojen pitävyys mietitytti, kun painoa niiden varaan tuli jonkin verran... Joo, kyllä minun varmaan se reppukin hommata.

Pienemmätkin varusteet ovat tärkeitä ja jotkut ihan kriittisiä suorituksen onnistumisen kannalta.
Tällainen varuste on esimerkiksi lasit. Viime kerralla pähkäilin kiipeilylasiasiaa. Aurinkolasien linsseiltä vaaditaan ominaisuuksia sekä suoran auringonvalon että hankiheijastuksen suhteen. Ylhäällä, valkoisessa ympäristössä häikäisy on melkoinen. Myös sivusta tulevan heijastuksen blokkaaminen on tärkeää. Lisäksi lasien tulisi suojata tuulelta, pysyä hyvin päässä ja kestää hyvin pudotusta ja mahdollisia vääntymisiä.
Kiipeilyyn suunnitellut aurinkolasit todella kalliita. Siksi päädyin viimeksi valitsemaan urheiluun suunnitellut lasit, jotka eivät kuitenkaan suoraan ole kiipeilylasit. Pärjäsin niiden kanssa oikein hyvin ja aion tällekin reissulle lähteä niiden kanssa.

Aurinkolasien lisäksi mukana on hyvä olla kirkkaat suojalasit, jotka huonon sään sattuessa suojaavat silmiä silloin, kun aurinkolaseja ei voi käyttää (esimerkiksi yöllä lumimyräkässä kiivetessä).

Sukat ovat yllättävän tärkeä juttu kiipeämisessä. Kiivetessä jalat hikoavat runsaasti, ja minulla vielä turvotus koko kropassa on ylös noustessa aikamoinen (kun katsot viime reissun huiputuskuvia, turvotus näkyy kasvoistani, jotka ovat kuin pallo. Viime reissun kuvia voit katsoa tämän linkin päässä olevasta Facebookin julkisesta kansiostani.)
Viime kerralla kiipesin Vincent-Pyramidelle yhden sukan tekniikalla ja Monte Rosalle kahdella sukalla. En oikein osaa sanoa, kumpi oli parempi. Otan siis kummatkin mukaan ja katson sitten, mikä toimii parhaiten uusien kenkien kanssa, ja missä kunnossa kintut tänä vuonna ovat lähdön hetkellä.

Harkitsen kokeilevani vuoristotaudin ehkäisyyn ja akklimatisoitumisen oireiden helpottamiseen käytettyä lääkettä kiipeilyn aikana ennaltaehkäisevästi. Omalla kohdalla akklimatisoitumisen oireet olivat viimeksi ihan siedettävät, mutta nukkuminen oli todella hankalaa 3500 metrin yläpuolella. Kiipeilytiimissämme ollut kaveri kehui lääkkeen auttavan oloa ja helpottavan nukkumista. Olen vielä asian kanssa kahden vaiheilla. Toisaalta tuntuu tyhmältä olla kokeilematta jotain, joka helpottaa oloa. Puritanisti minussa kuitenkin kuiskii, että onko se lintsaamista. Jos jollain on kokemuksia Diamoxista, lukisin mieluusti ajatuksianne aiheesta.

Varusteiden kartoitus auttaa malttamattomuuden tunteeseen. On ihanaa tehdä jotain konkreettista asioiden etenemisen suhteen. Googletan välillä näppis punaisena ja tutkin saatavilla olevia vaihtoehtoja. Olen kuin karkkikauppaan eksynyt läheisen suuren marketin eräosastolla. Kyseinen kauppa on tunnettu siitä, että heillä on todella laaja valikoima erätarvikkeita ja runsaasti myös kiipeilyvarusteita. Kaupassa käynnit venyvät, kun unohdun haaveilevasti hipelöimään köysiä ja valjaita.

Niin. Varusteet eivät ole syy, miksi ajatus vuorille pääsystä saa minut ruopimaan maata. Vuorella varuste on tunteita herättämätön työväline. Mutta täällä alhaalla...niissä on jotain maagista, joka vie minut ajatuksissa jo rinteille. Joten kun istun olohuoneen matolla kiipeilykengät ja jääraudat jaloissa, ei se välineistä innostuminen enää tunnukaan niin oudolta.
Vuorenvalloittaja Janiina Ojanen


torstai 12. toukokuuta 2016

Gran Paradiso – Mont Blanc -kiipeilytiimi kokoontuu ensimmäistä kertaa

Viime lauantaina aamusella astelin Mont Blanc -reissuni palveluntarjoajan, Adventure Partnersin, toimistolle Lauttasaareen. Heti aulassa törmäsin pieneen joukkoon ihmisiä, joiden tapaamista olin jo innokkaasti ja hiukan jännittyneenä odottanut. Lähimpänä ovea ollut mies kääntyi katsomaan minua ystävällisesti ja esittelimme itsemme. Samassa ainoa minulle entuudestaan tuttu henkilö, ryhmänjohtajamme Teija, ilmestyi paikalla ja halasi minua.

Tauko Vincent-Pyramidella
kuva: M. Laukkanen
Paikalla oli Teijan ja minun lisäksi neljä ryhmämme jäsentä, kaksi porukasta on kauempaa ja ei päässyt ryhmän tapaamiseen. Äijävoittoinen jengi on kyseessä, mikä ei ole yllätys, koska vuorikiipeily tuntuu olevan aika miesvaltainen laji.

Tapaaminen sujui rennoissa merkeissä. Tarkoituksena oli tutustua toisiimme ja käydä vapaamuotoisesti keskustellen läpi reissuun liittyviä asioita. Emme tunne toisiamme entuudestaan ja olemme aika erilaisia kiipeilykokemuksemme osalta, mutta yhteinen innostus aihetta kohtaan mursi jään nopeasti. Kaikkien silmissä kiilui samalla tavalla ja taisimme tunnistaa sen toisistamme. Pian keskustelu soljui iloisesti aiheiden vaihdellessa myslipatukkaresepteistä Seven Summits-vuoriin.

Kiipeilytiimissämme on parikin henkilöä, joilla on tavoitteena legendaarinen Seven Summits (eli kiivetä kaikkien mantereiden korkeimmat huiput). Kokeneimmalla on jo kasassa listalta parikin huippua. Olen pitänyt itseäni ihan hupsuna, kun minulla on jo useampiakin kiipeilysuunnitelmia. Aikajanalla ne ylettävät vuoteen 2018 asti. Ryhmästämme löytyy kuitenkin kiipeilysuunnitelmia vuoteen 2022 asti. Se sai minut, paitsi tuntemaan hengenheimolaisuutta, myös taas muistamaan, että tämä on laji, jota on pakkokin suunnitella pitkäjänteisesti. Valmistautuminen ja reissut ottavat aikaa ja rahaa. Mitä isompi tavoite, sen enemmän ja pidemmältä ajalta se syö resurssia.

Teija kertoi meille Mont Blanc -huiputusreittimme yksityiskohdista ja antoi neuvoja valmistautumiseen. Vertailimme aiempia kokemuksiamme ja pyörittelimme varusteasioita. Mahtaakohan mikään muu foorumi paneutua yhtä antaumuksella siihen, millaisella suhteella on aineksia optimaalisessa hedelmä-pähkinä-suklaa-sekoituksessa? Itseämmekin hiukan nauratti, kun oikein innostuimme pohtimaan, kuinka ällöä suklaa voikaan olla, kun on kuuma ja akklimatisoitumiseen liittyvä kuvotus vaivaa.

Istuessani siinä sohvalla ja katsellessani muiden ilmeitä oivalsin, että juuri tätä olen kaivannut. Välillä on nimittäin aika tylsää ja joskus jopa motivaatiota murentavaa olla yksin innostunut. Olen aika lailla yksilösuorittaja ja osaan motivoida itseäni. Nautin siitä, että tämä on minun oma juttuni. Mutta. Kun kuukausitolkulla käyttää loputtomasti tunteja valmistautuen johonkin, on välillä työn takana pysyä innostuneena. Kyllä tekemisen ilo liiskaantuu helposti loskakeleihin ja kipeytyneisiin penikoihin. Huipun kuva haalistuu mielessä, kun palkintoon on kuukausien matka. Silloin eteenpäin mennään kurinalaisuuden voimin. Vaikka läheiset tukevat minua valmistautumisessani, se ei kuitenkaan ole sama asia kuin jakaa yhteisen tavoitteen tuottama kollektiivinen sykkeen nousu. Ihmisten kasvoilta voi lukea omat tunteensa ja se tekee kotoisan olon... ja nostaa malttamattomuuden pilviin.

Tapaaminen venyi pitkälti yli suunnitellun ja sovimme, että jatkamme keskustelua sähköisten viestimien välityksellä. Porukan kasvoille nousi vinkeä hymy, kun totesimme, että kasvokkain seuraavan kerran tavataan sitten Chamonix'ssa. Lähtiessä kaikki olivat tohkeissaan.
– Onko kysyttävää? varmisteli Teija.

Eräs ryhmän miehistä taisi kiteyttää kaikkien ajatukset:
– Oikeastaan vaan yksi kysymys: joko mennään?
Mantovan majalta kohti Vincent-Pyramiden huippua 2015
kuva: M. Laukkanen

lauantai 7. toukokuuta 2016

Ei voi sattua, kun ei tuu verta – maailman paskin treeni

Se oli ihan tavallinen tiistaipäivä, lenkkipäivä. Työpäivä venähti ja tulin kotiin melkein tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Syöminen jäi aika lähelle lenkkiä. Istuessani ruokapöytään pohdin, että pitäisikö ottaa vain ihan hiukan ja täydentää illemmalla. Mutta nälkä oli kova, ja siksi en totellut omaa ajatustani.

Olin sopinut, että menen ystävälle lenkin jälkeen saunaan. Päätin ottaa repun selkään juoksulle; tulisipa kokeiltua samalla, miltä tuntuu juosta reppu selässä. Aurinko paistoi suoraan lämpömittariin, joten mistäpä sen lämpötilan tarkalleen tietää. Laitoin varmuuden vuoksi hupparin treenipaidan päälle. Olo oli jotenkin nuhjuinen.

– Kyllä se siitä alkaa rullata, rohkaisin itseäni ja vedin lenkkarit jalkaan.

Ei alkanut. Sata metriä kotiovelta tiesin, että tästä tulee kamalaa. Jalkani olivat kuin sementtiä, ne vaan eivät vastanneet komentoihini, ja tennari ei kertakaikkiaan noussut. Etureidet olivat kuin raskaat, tunnottomat lihamöykyt, ja pohkeetkin tuntuivat kummallisilta. Polvet olivat viime aikoina olleet hiukan arat ja nyt ne alkoivat oireilla heti.

– Kohta ne lämpeävät, tsemppasin itseäni.

Reppu hölskyi selässä holtittomasti. Kuka hemmetti keksi, että se pitäisi ottaa mukaan? Olin unohtanut niputtaa siinä roikkuvat kiinnikepiuhat ja nyt ne takoivat käsivarsiani vasten. Yritin kiristää remmejä pysähtymättä, koska minulla on lenkkisääntö, ettei saa pysähtyä, jos ei ole ihan pakko. Typerä sääntö. Kompuroin omiin jalkoihini ja kolautin varpaani rotvalliin.

Hiki valui valtoimenaan kasvoilleni, ja tuntui, ettei henki kulje. Mitä ihmettä? Olin juossut alle kilometrin. Koetin ottaa vauhdissa hupparia pois. Vaatteideni ainoat taskut olivat kuitenkin hupparissa, ja jotta voisin kuunnella musiikkia, en voinut laittaa sitä reppuun. Koetin siis kääriä sen repun hihnoihin. Arvaa pysyikö se siinä?

Mikä ihme puhelintani vaivasi? Kahdesti yhteys pätkäisi ja jouduin käynnistämään Spotifyn uudelleen. Kaipasin jotain tsemppaavaa ja kovatempoista musiikkia. Sen sijaan shuffle-toiminto taikoi soittolistojen syövereistä nyyhkyballadin toisensa perään. Kenen biisilistoja nämä oikein ovat? Minä en muista kuunnelleeni tämmöisiä ulinoita. Viimeistään se alkoi itkettää.

Joo, syömisestä oli todella liian vähän aikaa. Vatsa tuntui turpealta, ja repun vyötäröremmi kuristi. Tosin se saattoi osin johtua takista, jonka olin runnonut hihnojen väliin. Huppari lepatti ympärilläni ärsyttävästi, ja repun narut läpsyttivät käsivarsia ja sääriä vasten. Yritin herätellä jalkojen lihaksia nostelemalla polvia ja potkimalla taaksepäin. Siitä ei seurannut muuta kuin naurunpyrskähdys ohittamani lähibaarin terassilla.

Vatsa tuntui kipeältä, ja aloin voida huonosti. Tulisikohan kohta oksennus? Askellus tuntui hidastuvan, mutta pakotin itseni pysymään tahdissa. Hiki kirveli silmissä ja kolautettuun varpaaseen sattui.

Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan vaihdoin kävelyksi juostuani 25 minuuttia. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Kävelin kymmenen minuuttia. Virittelin varusteeni hiukan paremmin ja psyykkasin itseni paluumatkaa varten. Päätin, että menen ihan niin hitaasti kuin on pakko, mutta yritän ylläpitää juoksuaskelluksen.

Varovaisesti aloitin hölkän. Puolen kilometrin jälkeen aloin miettiä, että pitääkö minun soittaa Timo hakemaan minut. Tai suoraan ambulanssi.
– On se nyt perkele! purin kiukkua hengästyneesti ääneen ja säikäytin koiranpissattajan.

Vasta viimeisen kilometrin aikana aloin olla varma, että pääsisin omin jaloin perille. Lähes kaaduin ystäväni kotiovesta sisään. Hän halasi hikistä surkeaa olemustani ja haki vissyä.

Myöhemmin illalla ryömin kotisohvalle. Joka paikkaan sattui ja kehoni tutisi, polvia vihloi ja voin
huonosti. Nukahdin sohvalle ja aamulla en edes muistanut, että Timo oli hätyyttänyt minut sänkyyn. Seuraavan päivän treeni jäi väliin, kun nukahdin sohvalle viiden aikaan iltapäivällä. Aina ei jaksa ja pysty.

Joskus kroppa ei ole yhteistyöhaluinen tai -kykyinen. Välillä taas olosuhteet vastustavat:

Viikko sitten lähdin kauden ensimmäiselle pyörälenkille. Sain treenikauden ajaksi lainaksi pyörän, joka on paljon parempi kuin oma romuni. Siksi olin erityisen innoissani ja fiilistelin etukäteen mukavaa ajoa kauniissa kevätpäivässä.

Jostain oudosta syystä sama äkillinen säätilan muutos, joka häiritsi aika monia viime vuoden pyörälenkkejäni, tapahtui taas: kun ajoin pyörällä kotipihan porttikongiin, paistoi aurinko. Kun ajoin porttikongista ulos, oli taivas synkentynyt. Vartin päästä satoi vettä ja loskaa. Edessä oli kohmeinen taival, sillä yhtäkkiä toukokuinen lämpöinen päivä muuttui marraskuuksi. Mutta vain tunnin ajaksi, nimittäin kaartaessani kotikadulle, pilviverho repesi ja aurinko kurkisti jälleen. Ehkä porttikongissamme on jonkinmoinen sääportaali?

Pontevasti ja positiivisessa hengessä hössötän edessä olevaa kiipeilyreissua ja siihen valmistautumista. Koska Mont Blancille kiipeäminen on minulle tärkeää, heittäydyn valmistautumiseen kaikella innolla ja energialla, joka minulla on. Mutta silti hommat eivät aina mene niinkuin elokuvissa. Ei edes joka kerta. Ja se kuuluu asiaan. So be it.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis – vuorikiipeilijän eväät

Vuorikiipeily kuluttaa energiaa, paljon.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
Joskus neliveto on parempi, myös merenpinnan tasolla.
kuva: M. Laukkanen
Huiputuspäivä Monte Rosan ja Mont Blancin kaltaisilla vuorilla kestää 12–16 tuntia. Ensin kiivetään kohti huippua 6–8 tuntia pitäen noin tunnin välein parin minuutin lepotaukoja. Aikataulu on tiukka, koska turvallisuussyistä ylös ja takaisin on tarkoitus ehtiä tietyssä aikaikkunassa. Huipulla 15 minuutin tauko ja sitten alas. Paluumatka on raskaampi ja hankalampi, koska takana on jo tuntikausia kestänyt rutistus ja huiputukseen liittyvä henkinen lataus on purkautunut. Ja usein alaspäin liikkuminen on teknisestikin vaikeampaa.

Monte Rosalla teimme huiputuksen Monte Rosa Hütte -majalta käsin. Lähestymispäivänä saavuimme majalle ja huiputuksen jälkeen jäimme toiseksi yöksi majalle lepäämään ja tankkaamaan. Olimme kaikki ihan poikki pitkästä huippupäivästä. Lähdimme huiputukseen kello 02 yöllä ja palasimme noin klo 14 iltapäivällä – ja painelimme heti nukkumaan. Heräsin vain kerran, illalla päivällisen ajaksi, ja jatkoin sitten unia seuraavaan aamuun asti. Saman teki koko muukin tiimi.

Elokuussa Mont Blancilla huippupäivästä tulee pidempi. Lähestymispäivänä kiipeämme Cosmiquesin majalle (3613 m), josta lähdemme huiputukseen seuraavana yönä. Laskeutuminen taas tehdään Cosmiquesin majan ohi, Aguille du Midin hissiasemalle asti (ja siitä vielä takaisin Chamonix'iin).
Viime syksynä toinen Monte Rosa -oppaamme Morgan kertoi törmänneensä Aguille du Midillä kyseisen reitin kiivenneeseen ryhmään:

– He olivat niin väsyneitä, etteivät tahtoneet pysyä jaloillaan. Kävely muistutti hoipertelua. Yksi kaveri nukahti vuorihissiaseman penkille – hän oli unessa jo ennen kuin takapuoli ehti penkkiin.

Sellainen reissu on siis luvassa. On jännittävää päästä taas ottamaan kehosta mittaa.

Perusolemiseen ylhäällä kuluu paljon energiaa, kun normaali liikkuminen on huomattavasti raskaampaa kuin merenpinnan tasolla. Ylhäällä leposyke voi olla 90 iskua minuutissa ja jo pieni liikkuminen nostaa sen 120 iskuun, kiivetessä päästään helposti 150–160 iskun sykkeeseen. Pysähdykset ovat nopeita, ja palautumiseen on vain pari minuuttia aikaa.
Ylöspäin kiivettäessä ilman happipitoisuus laskee. Kun happea on vähemmän, hengitystiheys kasvaa ja edelleen energiankulutus kasvaa. Se on yksi syy siihen, miksi kiipeilypäivän kulutettu kalorimäärä on moninkertainen normaalikulutukseen nähden.

Kulutuksen ollessa noin suuri, hyvä ravinto- ja nestetankkaus on erittäin tärkeää. Kun syömällä tankattu energia loppuu, alkaa keho kuluttaa omia varastojaan (glykogeenivarastoja). Jos taas glykogeenivarastot pääsevät loppumaan, ollaan ongelmissa. Syömällä ei ehdi tankata niin paljon, että keho pysyisi toimintakuntoisena.

Toinen asia on neste. Keho kuluttaa valtavan määrän nestettä kiipeilyn aikana. Nesteytys on myös yksi niitä harvoja asioita, joiden voidaan melko varmasti sanoa ennaltaehkäisevän vuoristotautia. Erään lukemani ohjeistuksen mukaan kehon nesteen kulutustarve kasvaa litran jokaisesta noustusta kilometristä.

Parhaiten energia ja neste kulkevat vuorelle omassa kehossa. Siksi suoritusta edeltävinä päivinä vuorikiipeilijät syövät ja juovat kuin hevoset.

Vuorella ruoka ja juoma kannetaan tietysti itse. Koska liikkuminen on muutenkin raskasta, tulee kantamusten paino minimoida. Viimeksi huiputusreppuni painoi lähtiessä vajaat 10 kiloa, sisältäen ruoan, nesteet, vaihtovaatteet, jääraudat, kypärän, valjaat, hakun, vaellussauvan ja muut varusteet. Vettä pakkasin oppaan ohjeiden mukaisesti kaksi litraa, vaikka kehon kulutus onkin enemmän. Loppu menee kropassa ja tankataan jälkikäteen. Voin kertoa, että palatessa jano oli melkoinen. Eväitä sen sijaan toin jopa takaisin, koska pahoinvoinnin takia en pystynyt syömään kovinkaan paljon.

Sitten on vielä ne vessa-asiat, mistä olen ennenkin vouhottanut. Rinteellä niiden hoitaminen ei ole, erityisesti naiselle, helppoa silloin, kun köysistöstä ei irrottauduta. Huipulla kysyin Petteltä, että voisinko käydä pissalla ja hän vastasi, ettei voi irrottaa minua köysistöstä ja housuissani ei ollut ns. kakkaluukkua, joka mahdollistaa vessa-asiat köysistössä ollessa. Yksioikoinen ohje oli:
– Pidättele vielä tai jos et pysty, päästä pöksyyn.

Minä pidättelin.

Kannattaa siis tarkkaan miettiä, mitä vuorelle ottaa mukaan. Ruoan pitää olla energiapitoista ja kevyttä. Nestepitoista (jotta se tukisi nestetankkausta) ja sellaista, ettei synny tiheää vessatarvetta. Vielä yksi asia on pahoinvointi. Akklimatisoitumiseen liittyy kuvotusta. Ruoan pitää olla sellaista, että sitä pystyy syömään ja se ei aina ole helppoa.

Viime vuonna kikkailin harjoituskaudella energiageelien ja patukoiden kanssa. Ne tuntuivat hyvältä
Huiputuksen juhlistusmalja ja uupuneet silmät Monte Rosa
Hüttella 2015 huiputuksesta paluun jälkeen
ajatukselta saada paljon energiaa ja nestettä nopeasti ja pienestä määrästä ravintoa. Herkkä vatsani kieltäytyi yhteistyöstä.
Kysyin neuvoa oppaalta, joka opasti ottamaan kunnon ruokaa, energiarikasta sellaista. Mutta minusta se ei kuulostanut jännältä, joten jatkoin geelien ja patukoiden kanssa kikkailua. Vähän hölmöä, myönnän. Useimmat maistuvat karmeilta, vatsani meni sekaisin ja imeytymisongelmien takia E-koodipläjäykset toivat kehosta läpijuostessaan myös nesteet mukanaan.

Loppujen lopuksi vastaus oli nolostuttavan yksinkertainen. Kiivetessä taskuni olivat täynnä pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja hiukan suklaata. Tosin suklaa sulaa taskuihin ja janottaa ja se ei siksi ole paras mahdollinen. Mutta se taas antaa hyvän buustin, fyysisen ja henkisen, siinä kohtaa, kun oikein väsyttää.

Tässä kuten monessa muussakin jutussa oma heikkous on vain ratkaisun kääntöpuoli: Vessa-asiat, herkkä vatsani ja imeytymisongelmat huolestuttivat etukäteen. En juurikaan syö vaaleaa viljaa, koska se jumittaa vatsani toiminnan, jopa päiviksi. Arjessa se on epämukavaa, mutta vuorella jopa käytännöllistä. Iso lautasellinen pastaa tankkauksen yhteydessä ja avot! Eipä tarvitse pohtia rinteellä köysistöstä poistumista.

Jep. Näihin (mieli)kuviin ja näihin tunnelmiin tällä kertaa. :D