lauantai 14. huhtikuuta 2018

Laulan sinut tähtiin


"Kun olit pienenä tyttönä luonani hoidossa, istuit keittiössä pitämässä minulle seuraa, kun pesin astioita. Tiesit, että vihaan tiskaamista. Ilahduttaaksesi minua sinä lauloit koko sen ajan, kun tiskasin. Muistan, kuinka heleällä äänellä lauloit, joskus oikeita lauluja, joskus keksit itse sanoja ja sävelmiä. Mutta voi kuinka sinä lauloit!"

Istuin sairaalan vuoteen vieressä ja pidin lähes 90-vuotiasta mummuani kädestä. Olin kuullut saman tarinan vuosien saatossa monesti, niin monta kertaa, etten ollut varma, oliko mielessäni leijuva hatara muistikuva oikea muisto vai tuhansien toistojen synnyttämä kuvitelma tilanteesta.

Katselin valkeilla lakanoilla lepäävää mummuani, suurta seikkailijatarta, joka yksin matkusti ympäri maapalloa silloin, kun maailma oli hyvin toisenlainen kuin tänään, ja ainakaan naisen ei ollut suotavaa niin tehdä. Keholtaan hentoinen – nyt 10-vuotiasta tytärtäni kevyempi ja suurin piirtein saman mittainen – teräsnainen tiesi, että elämää voi ymmärtää vain olemalla loputtoman utelias. Ja sen salaisuuksia tutkiessaan hän matkusti junalla halki Siperian, karkasi Kiinassa sairaalasta, lahjoi tiensä sukellusveneeseen.

Hän vieraili seitsemän kukkulan päälle rakennetuissa kaupungeissa.

Hän seisoi Lontoon kaaoksen keskellä päivänä, jona maailma sai tietää Elviksen kuolleen.

Yksin pienellä moottoriveneellä saaristomeren myrskyn aallokoissa hän ajoi mökiltä takaisin mantereelle päästäkseen kotiin.

Ja hän rakasti pieniä herkkiä esineitä. Pysähtyi taiteen äärelle, ihasteli luonnon ihmeitä. Seurasi aikaansa. Opetteli älypuhelimen käytön ja keskusteli kanssani lentävistä autoista.

1930-luvulla syntynyt esikuvani ja ystäväni näki maailman muuttuvan ja uskalsi muuttua sen mukana. Eli rohkeasti edellä aikaansa ja asetti esimerkin meille perässä tuleville. Hän kertoi loputtomasti tarinoita seikkailuistaan. Kuunteli minua ja rohkaisi seuraamaan sydämen ääntä – tekemään valintoja, jotka eivät aina olleet niitä tavanomaisimpia ja joita muut eivät ymmärtäisi.

"Oletko sinä onnellinen? Tee itsesi onnelliseksi. On haaskuuta olla onneton."

Vuosien ajan juttelimme puhelimessa joka sunnuntai. Kun kerroin matkustavani, lähes aina hän antoi vihjeen, mitä etsiä:
"Portugalilaiset ovat karhealla tavalla hurmaavia. Kuuntele heitä ja löydät välimerellisen ystävällisen elämäntavan mutta ilman turistien valtaamien naapurimaiden makeilua."
Lähetin postikortin joka paikasta. Niistä jokainen löysi paikkansa hänen jääkaappinsa ovesta, kirjahyllyn reunalta tai lipaston päältä.

Kun laskeuduin vuorilta, soitin aina hänelle ensimmäisenä:

"Kiitos kun soitit. Tiedän, että olet fiksu tyttö ja teet järkevästi, mutta silti minä valvoin ja odotin – Mutta kerro nyt, millaista se oli?"

Tiesin, että aika oli loppumassa. Mutta silti hyvästit tulivat yllättäen. Sydän puserruksissa yritin olla onnellinen hänen puolestaan, sillä tiesin hänen olevan valmis. Oman ikäväni kyllä kestäisin.

Tarina pienestä tytöstä laulamassa keittiössä on maalattu sydämeeni. Ja vaikka kukaan ei sitä tarinaa enää minulle toista, äänesi kaikuu mielessäni, ja nyt yön hiljaisina tunteina saatan melkein kuulla sen kaiun tähdissä. Saattakoon lapsuuteni laulun etäinen sointi sinut turvallisesti uusiin seikkailuihin, mummu. Kiitos huumorista ja yhteisistä nauruista. Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, esimerkistä ja viisaudesta. Hyvää matkaa. Olet rakas.

Janiina


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope's Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.
Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan "tuota en kyllä ikinä opi" -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa
Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan "potkia" toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa.  Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016
Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia