lauantai 4. helmikuuta 2017

Saanko vihata sinua – jos vain tänään?

Oletko hyvää seuraa itsellesi? Kuinka kohtelet itseäsi, kun olet yksin?

Paluumatkan alku Mont Blancin huipulta
Muistan lapsena odottaneeni nukkumaanmenoa, koska silloin sai ajatella rauhassa. Se ominaisuus on seurannut minua halki elämän ja on tärkeää myös vuorilla olossa. Tuntien hiljaisuus, jolloin voi keskittyä vain omaan hengitykseen ja seuraavaan askeleeseen, on eräs vuorikiipeilyn suurimmista nautinnoista minulle.

Yksin ollessani saan hukattua tunteja ajatuksissa seikkaillen. Porukassakin saatan vahingossa kadota
mieleni sisään varsin yllättäenkin ja joskus aiheuttaa hämmennystä ympärillä oleville, jotka eivät ymmärrä äkillistä etääntymistäni tilanteesta. Usein kyse on vastustamattomasta ajatusleikistä, joskus tyynestä tajunnanvirrasta, joka vie mukanaan. Joskus taas hiljaisuuden synnyttävät huolen kuristavat sormet kaulallani. Läheisille se voi olla vaikeaa, sillä aina ei ole selvää, milloin kyse on suuresta seikkailusta aivojeni sisällä ja milloin kannan murhetta, joka pyytää apua päästäkseen ulos. Elämän iloja ja suruja tarjoillaan korvieni välissä jatkuvana koko illan elokuvana, joka välillä tempaa mukaansa jopa reaalimaailmaa voimakkaammin.

Mont Blanc -kiipeilyreissulta tuttu kaveri palasi tovi sitten Aconcagualta (Amerikan mantereen korkein vuori, 6962 m). Hyvin alkaneen kiipeämisen osalta kohtalokkaaksi muodostui huono sää, joka pakotti ryhmän neljäksi päiväksi telttaan. Kaverini mukaan henkisiä voimia koetelleet päivät lumimyräkän keskellä telttaan vangittuina imivät energiat siinä määrin, että kun huiputusmahdollisuus avautui, vointi ei enää ollut sellainen, että hän olisi kokenut voivansa pyrkiä huipulle ja takaisin turvallisesti.

Vastaavaa kokemattoman on vaikea hahmottaa, mitä ihmisen mielessä ja kehossa noina päivinä tapahtuu. Vihamielisessä ympäristössä tuhansien metrien korkeudessa vangittuna pieneen telttaan, saatavilla vain hyvin rajoitetusti ruokaa ja nestettä. Kaikki yksityisyys riistettynä, sillä kiipeilypari on koko ajan muutaman sentin päässä tilassa, joka on samaa kokoluokkaa kuin puhelinkoppi. Ainoa mahdollisuus on vain odottaa ja kuulostella, ulvooko tuuli yhtään hiljempaa kuin hetki sitten. Päiväkausien ajan. Mitä se tekee ihmiselle?

Luen parhaillaan vuorikiipelijä-kirjailija Jon Krakauerin Eiger dreams -nimistä kirjaa. Pidän Krakauerin tavasta kirjoittaa; hänen täsmällinen ilmaisunsa on nautinto. Erityisesti novellikokoelmassa minut pysäytti On being tentbound -niminen novelli. Se on kuvaus erilaisten ihmisten tavoista käsitellä vuorikiipeilyyn olennaisesti liittyviä tilanteita, joissa kiipeilijä on teltassa jumissa ajatusten kanssa – omien tai kiipeilytoverin.

Krakauer kuvailee värikkäästi tilanteita, joita syntyy, kun kiipeilijät ovat sääolosuhteiden eristäminä teltoissaan vuorten rinteillä. Nukkuminen maistuu vain hetken aikaa. Koska kaikki mukana oleva on kannettava itse, tuskin kellään on paljon ajanvietettä ja usein jäljelle jää puhuminen. Montako sellaista ihmistä tunnet, jonka puhetta jaksaisit kuunnella tuntikausia? Entäpä päiviä? Mitäs jos olisitte molemmat väsyneitä, huonovointisia ja turhautuneita?

Krakauer kertoo raivoisista riidoista, joita teltoissa syntyy vähäpätöisimmistäkin asioista kuten vaikkapa pitsatäytteistä (ja vuorellahan ei pitsaa tietenkään ole). Hän kirjoittaa hetkistä jolloin toisen hengityskin raivostuttaa, ja kumppani, jonka käsiin on valmis luottamaan henkensä, muuttuu veriviholliseksi. Koska hän pureskelee liian kovaäänisesti.

Lähdössä Mont Blanc -huiputukseen klo 02 yöllä
Onko mitään pahempaa kuin tuo turhautunut, tuskallinen raivo ja ahdistus toisen jatkuvasta tunkeilevasta läheisyydestä?

Kyllä. Yksin oleminen.

Kuvaillakseen yksin erityksissä olemisen tuskaa Krakauer lainaa Victor F. Nelsonia (1933):
– The human being by and large, is very bad companion for himself; where he has to face himself for any lenght of time, he acquires a deep disgust and restless anxiety which makes him seek any escape.

Teltassa oman sisäisen maailman kanssa käytävä henkinen taisto on erittäin merkittävä kiipeilyn onnistumisen kannalta – ehkä jopa ratkaiseva. Kiipeilyreissujen palveluntarjoajat neuvovat kiipeilijöitä huolehtimaan, että expedition-tyyppiselle reissulle lähdettäessä – soolona tai ryhmässä – kotiasiat ovat kunnossa. Pitkät odotuksen tunnit ääriolosuhteissa muuttuvat tuskallisista kiduttaviksi, jos ajatuksia vainoaa huoli asioista, joihin ei voi vaikuttaa.

Kesäkuussa Elbrusilla henkinen vääntö liittyy itse kiipeämissuoritukseen, eikä siis vielä olla näiden asioiden äärellä. Mutta jos suunnitelmat ja haaveet toteutuvat, vuoden päästä minulla voi olla "telttavankilakokemus". Minua kiehtoo ja hiukan jännittää nähdä, kuinka mieleni toimii, kun olen vangittuna telttaan kiipeilyparin ja ajatusteni kanssa. Luulen, että lopulta se, miten itseämme kohtelemme, määrittää paljolti, kuinka ahdistus vaikealla hetkellä purkautuu. Taas on siis peiliin katsomista edessä.

Eli palaan kysymykseen: Nautitko omista ajatuksistasi vai härnäävätkö ne räksyttävän ja nilkkojasi näykkivän rakkikoiran lailla?  Lipuvatko ajatukset ohitsesi rauhoittavana virtana vai listaatko loputtomasti tekemättömiä asioita ja moititko itseäsi niistä, mitkä sitten tuli tehtyä – jälkikäteen mietittynä väärällä tavalla?
Muistathan olla itsellesi hyvä – myös ajatuksen tasolla?