Slalom-monoilla lennolle?

Havahduin yhtäkkiä ajatukseen, että reilun viikon kuluttua lähden ystäväni kanssa Singaporeen lomareissulle. Keväästä asti kalenterissa ollut matka on yhtäkkiä vain päivien päässä. Kiireisen syksyn jälkeen irtiotto tekee hyvää, ja en tule kaipaamaan kotiin jäävää läppäriä. Vaikka kyseessä ei ole kiipeilyreissu, hiukan aihetta päästään sivuamaan, sillä minulla on kovat odotukset Singaporen kiipeilyvarustetarjoomasta.

On nimittäin selvää, että jonkin verran varustehankintoja pitää tehdä ennen Elbrusin reissua. Edessä olevat haastavammat ja kylmemmät olosuhteet saavat minut tarkastelemaan nykyisiä varusteitani kriittisesti. Uudet hankinnat pitää tehdä ottaen huomioon myös kiipeilyä koskevat tulevaisuudensuunnitelmat, jotka ovat edelleen kypsyneet ja kehittyneet. Ymmärrän (ainakin toivottavasti) taas hiukan paremmin, mistä varusteiden kohdalla ei voi tinkiä ja mitkä ovat makuasioita.

Tällä hetkellä Singaporen ostoslistalla on pari asiaa, joiden ostaminen tuntuu olevan Suomessa hiukan haastavaa johtuen rajallisesta valikoimasta (jolloin sovittaminen ei ole mahdollista tai ainakin vaatii odottelua ja asioiden lähettelyä edestakaisin).

Sporttilasit Vincent-Pyramiden huipulla

Tarvitsen uudet aurinkolasit. Sellaiset vuorikiipeilyyn optimoidut, jotka suojaavat myös sivusäteilyltä ja tuulelta. Olen tähän asti kiivennyt käyttäen ihan laadukkaita urheilulaseja, mutta viimeksi huomasin, etteivät niiden ominaisuudet ole riittävät vuorille. Sporttilasini ovat liian avoimet sivuilta, ja linssikin voisi olla parempi tähän käyttötarkoitukseen.

Minua kiinnostavat polarisoivat linssit, joissa on fotokromaattinen ominaisuus; valonsuodatus muuttuu vallitsevan UV-säteilytason mukaan. Eli linssi tummenee auringonvalon määrän lisääntyessä. Kestävyys on tietenkin ehdoton ominaisuus, ja olisihan se kiva, jos lasit olisivat vielä kivannäköiset (vaikkakin korkeuksissa turpoavien poskieni kanssa olen ylävuoristossa niin vekkuli näky, että luultavasti kaikki, mikä peittää, pukee).
Ainakin lyhyen tutkimukseni perusteella Suomesta saatava valikoima on suppeahko. Koska haluan sovittaa laseja ennen ostamista, on helppoa kääntää toiveikas katse Aasian suurkaupungin suuntaan.

Ja taas ne kengät.
Viime vuonna hankitut La Sportivan Trango -kiipeilykengät toimivat loistavasti kesäkiipeilyssä,

mutta Mont Blancin huipulla kylmä viima ja pakkanen jäädyttivät varpaat. Ihastuin kuitenkin Trangojen keveyteen ja käyttömukavuuteen siinä määrin, etten ainakaan toistaiseksi aio niitä myydä. Kaikenlaista kesäreissuakin saattaa olla edessä.

Elbrusin hyytäviin olosuhteisiin tarvitsen silti jykevämmät kengät. Jotta hankinta on järkevä ja palvelee myös jatkosuunnitelmia, haluan kengät, joilla pääsee reilusti yli 6000 metriin. Olen vertaillut La Sportivan Baruntse-, Spantik ja G2-malleja. Lisäksi esimerkiksi Scarpa- ja Lowa-merkeilläkin näyttäisi olevan kiinnostavia vaihtoehtoja. Otan mielelläni suosituksia vastaan!

Trangot olohuoneen matolla

Haastavaksi hankinnan tekee vaikeus päästä sovittamaan ylävuoristokenkiä, joita ei kyllä kokeilematta voi ostaa. Kiipeilyvarusteliikkeiden valikoimat ovat rajalliset ja ei ole itsestäänselvää, että liikkeet suostuvat tilaamaan kenkiä sovitettavaksi.

Tampereella on supermarketti, luultavasti ainoa sellainen Suomessa, jonka valikoimaan kuuluu mahtava määrä kiipeilyvarusteita. (Myyjä muuten kertoi, että kiipeilytarvikkeet ovat tulleet valikoimaan, koska eräs marketin työntekijöistä oli lajista kiinnostunut. Minusta se on loistava syy ottaa kiipeilytuotteet valikoimaan.)

Kyseinen kauppa on vain parin kilometrin päässä kotoani, joten voit uskoa, että varsin usein ruokaostoksilla kuluu hyvä tovi. Siellä minä hillun hyllyjen välissä hipelöimässä ja sovittelemassa ylävuoristokenkiä. Valikoima on kuitenkin sielläkin tuskallisen pieni isompien korkeuksien kenkiä ajatellen, ja siksi toivon Singaporessa pääseväni testaamaan eri vaihtoehtoja.

Tänään tehtiin jo hiukan matkasuunnitelmia. Totesin, että lienee viisasta jättää matkalaukkuun kunnolla tilaa. Muuten voi olla, että paluulennolla istuu leidi hellemekossa, virtaviivaisissa kiipeilylaseissa ja slalom-monoja muistuttavat järkälemäiset kengät jalassaan.

Nainen kiipesi Italiasta Ranskaan, saavutti unelmansa – ja löysi uuden

Valehtelisin, jos sanoisin, että paluu arkeen on ollut täysin kivutonta.

Kun ryytynyt kiipeilyryhmämme Mont Blancilta laskeuduttuaan valmistautui astumaan Chamonix'iin matkaavaan bussiin, vilkuilin sivuilleni pakoreitin toivossa. Teki mieli livistää takaisin vuoripolulle. Mutta olen, ainakin passini mukaan, aikuinen. Ja aikuiset eivät kai tee niin. Siispä nousin bussiin ja matkan aikana luonnostelin mielessäni seuraavan reissun suunnitelmaa.

Älä käsitä väärin. Oli mahtavaa päästä suihkuun. Vaihtaa vaatteet. Nukkua kokonainen yö. Olin ikävöinyt perhettäni, ja oli maailman paras tunne halata heitä. Töissä on kivaa.
Silti jokin kaihertaa sisälläni.

Osa vuorille kiipeämisen maagisuutta piilee siinä, ettei määränpäätä oikeastaan ole olemassakaan. Jokaisen vuoren takaa löytyy uusia vuoria, ja seuraava huippu on aina vähintään yhtä houkutteleva kuin edellinen. Vetovoimaa ei vähennä yhtään tieto, että sateenkaaren pää on aina vasta seuraavan huipun takana.

Vuoret kutsuvat monenlaisia ihmisiä ja moninaisista syistä. Kuitenkin jaettu kokemus yhdistää hyvin erilaisiakin persoonia. Vuoristo on paikka, jossa ihmiset kohtaavat ehkä aidompina ja peittelemättömämpinä kuin kaupungin kaduilla. Käsittääkseni sama ilmiö liittyy muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin, joiden haastavissa olosuhteissa ei ole tilaa kursailulle tai teeskentelylle, ja joissa yhteispeli ventovieraidenkin kesken on kriittisen tärkeää.

Minä olen jakanut matkan Mont Blancille uskomattoman hienojen tyyppien kanssa. Olen saanut monta uutta ystävää, ja ehkäpä jaamme seikkailuja jatkossakin. Toivon niin.

Hienoja tyyppejä – uusia ystäviä, matkalla Gran Paradisolle
kuvan otti Alby Teijan kameralla 

Haluan nostaa esiin erään seikkailujeni onnistumisen kannalta tärkeän porukan: vuoristo-oppaat. He hämmästyttävät minua. Minua kiehtoo tuo elämäntapa, joka sitoo yhteen työn ja rakkauden vuoriin. Olen kysynyt monilta kohtaamiltani oppailta, mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Arvaat varmaan, mitä jokainen on vastannut?

Olen saanut kiivetä hienoissa köysistöissä sekä tavata asiantuntevia ja asiakaspalvelutaitoisia oppaita. Toki heidänkin joukossaan on monenlaisia persoonia, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tekninen osaaminen ja fyysinen kestävyys ovat tietenkin oma lukunsa. Lisäksi vuoristo-oppaan työ on erittäin vaativaa asiakaspalvelun näkökulmasta. Ei voi kuin kunnioittaa tapaa, jolla oppaat sitoutuvat asiakkaisiinsa ja heidän turvallisuutensa ylläpitämiseen. Ottaisitko itse vastuun ventovieraan ihmisen hengestä vaarallisessa ympäristössä joka päivä?

Taitava opas ohjaa asiakasta ymmärtäen tämän suorituskyvyn ja suhteuttaen sen vallitseviin ja ennakoitavissa oleviin olosuhteisiin. Mutta parhaimmillaan siihen liittyy muutakin: esimerkiksi tapa, jolla oppaani Alby tuki minua Mont Blancin huipulle pyrkimisen viimeisen vaikean rutistuksen ajan. Vailla pakkoa hän jakoi suklaansa ja teensä viimeiset pisarat kanssani, rohkaisi ja jopa komensi jatkamaan, kun sitä tarvittiin, ja riemuitsi kanssani huipulla. Hänelle se oli luonteva osa työn arkea, minulle asiakkaana se on todellista lisäarvoa. Kumppanuutta, joka auttoi jaksamaan vuoren huipulle asti.
Tästä pitäisi kirjoittaa kirja (ja niitä varmasti jo onkin). Melkein tekisi mieli innostua.

Minä ja kiipeilyryhmämme vetäjä
Teija lähestymispäivänä

Mont Blancilla kiipeäminen oli vieläkin hienompaa kuin olin osannut odottaa. Pope's Route -reitti oli
alkuperäisiä reittisuunnitelmiamme haastavampi, sekä teknisesti että kestävyyden näkökulmasta. Ranskan puolella olevilla perusreiteillä noustaan hisseillä ja junilla jopa 3800 metrin korkeuteen. Nyt lähestyessämme vuorta Italian puolelta, kuljimme koko matkan laaksosta huipulle jalan. Kokemuksen hienouden kruunaa ajatus siitä, että kiipesimme valtiosta toiseen: Aguille de Bionnassayn alle metrin levyisellä huippuharjanteella toisella puolella oli pudotus Italiaan, toisella Ranskaan. Kuinka usein tulee kuljettua sellaista polkua?

Reissu antoi lisää itsevarmuutta tuleviin haasteisiin. Tiedän nyt, että kehoni kestää ja olen treenannut lajiin soveltuvasti. Vaikka ennen reissua temppuillut akillesjänne kesti loistavasti, ja flunssankin sain pidettyä kurissa, pieni osuma tästäkin reissusta tuli. Kun olimme laskeutuneet vuorelta, hotellissa tutkin kaksi päivää kipuillutta jalkaterääni oikein kunnolla. Huiputusyönä tunteja kestänyt jäärautojen potkiminen kiinni jääseinään oli murtanut molempien peukkuvarpaideni kynnet vaakasuuntaisesti keskeltä poikki. Vasemman jalan varpaat oli vähän arat, mutta muuten ok. Oikeassa jalassa vahinko oli laajempi: katkennut kynsi oli potkujen voimasta työntynyt ihon sisään ja tulehduttanut koko varpaan. Suoritin hotellihuoneessa kynsisaksilla ja desinfiointiliinoilla tee-se-itse-kirurgisen toimenpiteen ja kaivelin kynnenpalan lihan sisältä ulos. Perässä purskahti iso määrä verta ja mätää. Ei ihme, että se oli vähän kipeä!

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin antibiootit ovat taltuttaneet tulehduksen, ja uskallan jo käyttää kenkiä ilman varpaiden teippausta. Lääkäri sanoi, että kynnet tulevat irtoamaan kokonaan, eli näky ei vieläkään ole kovin soma.
No, säästyypä kynsilakkaa, ja ensi kerralla muistan varmasti leikata kynnet riittävän lyhyiksi!

Parasta vuorikiipeilyssä? Kaikki!

Ai mitä seuraavaksi?
John Dewey on sanonut: "Arriving at one goal is the starting point of another." Niin minullakin. Aiemmin olen jo puhunut hiukan suunnitelmistani. Tämän reissun myötä nuo suunnitelmat ovat jalostuneet. Vielä en halua mitään tarkempaa kertoa, sillä ennen sitä täytyy tehdä suunnittelua ja selvitystyötä, vaikka malttamaton olenkin. Varmaa kuitenkin on, että tämä tarina jatkuu. Ja tulen sen myös tänne blogiin dokumentoimaan, omaksi ilokseni ja toivottavasti myös sinunkin.

Kuten viime syksynäkin, olen nyt ajatellut pitää hiukan taukoa tämän blogin kirjoittamisesta. Ehkä muutaman viikon, tai luultavasti siihen asti, että seuraavat suunnitelmat ovat selvillä. Kuten vuorien jättäminen, myös se tuntuu hiukan vastentahtoiselta. Kuin lähtisin ystävien seurasta. Mutta välillä irtiotto on hyvästä. Vaikka sen tekee palatakseen taas hetken kuluttua, uudesta seikkailusta innostuneena.

Kiitos, että olet ollut mukanani. Se merkitsee minulle paljon. Toivottavasti tavataan taas pian!
Rakkain terveisin,
Janiina


p.s.
Olen koonnut Facebookiin julkisen kuvakansion, jossa on valokuviani Mont Blanc – Gran Paradiso -
reissulta. Käy ihmeessä katsomassa ja kommentoimassa niitä!
Myös viime vuoden Vincent-Pyramide – Monte Rosa -reissun kuvat ovat Facebookissa katsottavana.

Unelmieni täyttymys: Mont Blancin huippuharjanne

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin?

"Se ei ole oikea harrastus, ellei se vie kaikkea aikaa ja rahaa."
Näin kommentoi naureskellen tuttavani, kun hiukan ujostellen ehdotin, että syötäisiin sittenkin meillä kotona ravintolaillallisen sijaan. Olin juuri ostanut kiipeilykengät ja jääraudat, ja pankkitili oli kuiva kuin Saharan autiomaa.

Vuosikausia olen vastustanut väline-hifistelyä liittyen urheiluun. Ymmärrän turvallisuusaspektin ja niin edelleen. Mutta välillä on tuntunut, että monilla rakkaus välineisiin korvaa, ainakin osittain, rakkauden itse lajiin. Olen myös ajatellut, että monesti yhtä tiettyä tarkoitusta varten ei kannata ostaa varustetta. Paljon järkevämpää olisi ostaa monikäyttöisiä "yleisvarusteita" ja panostaa niissä laatuun. Olen päätellyt, että jos joku ehdottomasti tarvitsee kalliita tarvikkeita mielekkyyden löytämiseksi, saattaa mielekkyyden syissä olla kyseenalaistettavaa.

... menin sitten rakastumaan vuorikiipeilyyn. Ja opin taas, ettei (tämäkään) asia ole niin mustavalkoinen. (Hitto, kun olisi virkistävää olla välillä ihan vaan oikeassa, edes jossain asiassa. )

Mont Blanc -reissun ennakko-ohje tuli. Vaate- ja varustelistoja tutkiessani päädyin sen asian äärelle, että omistamani välineistö on vielä ihan kesken. Vuokraamisen epävarmuuden karvaasti oppineena olen päättänyt hankkia perusvarusteet omaksi.

Vaatteiden osalta minulla on hyvä tilanne. Kuoripuku ja välikerrokset on hankittuna, erilaisia sukkasysteemejä ja merinovillaisia pikkupöksyjä myöten. Rintaliiveinä toimivat juoksuliivit erinomaisesti viimeksikin, joten niillä mennään. Viime vuonna sain asiantuntijan mukaan jeesaamaan vaatteiden valinnoissa. (Jos haluat lukea mitä opin, se löytyy täältä: Helteestä jäätikölle ja takaisin – lyhyt oppimäärä huiputusvarusteista. Jos kiinnostaa, millaisilla vaatteilla Monte Rosa huiputettiin ja lähdetään Mont Blancille, esittelyt löytyvät täältä: Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista)

Huiputukseen soveltuvat kengät ja crampponit (jääraudat) tosiaan ostin tässä taannoin. Teleskooppisauvan hankin jo aiemmin, sitä voi käyttää myös trekkaillessa. Valjaat, kypärä, hakku, sulkurenkaat, varustenaru ja nauhalenkki ovat edessä olevia hankintoja.

Repun kanssa olen ollut kahden vaiheilla. Perus sporttireppuni toimi Vincent-Pyramide / Monte Rosa -huiputuksissa ihan ok. Mutta sitä ei ole tehty kiipeilyyn ja sen huomasi. Virittelin jääraudat, kypärän, hakun ja kaiken muun jatkuvasti käytössä olevan välineistön repun kiinnikenauhoihin. Kaikki mahtui mukaan, mutta olin melkoinen joulukuusi. Varusteet heiluivat kävellessä, ja välillä pikalukkojen pitävyys mietitytti, kun painoa niiden varaan tuli jonkin verran... Joo, kyllä minun varmaan se reppukin hommata.

Pienemmätkin varusteet ovat tärkeitä ja jotkut ihan kriittisiä suorituksen onnistumisen kannalta.
Tällainen varuste on esimerkiksi lasit. Viime kerralla pähkäilin kiipeilylasiasiaa. Aurinkolasien linsseiltä vaaditaan ominaisuuksia sekä suoran auringonvalon että hankiheijastuksen suhteen. Ylhäällä, valkoisessa ympäristössä häikäisy on melkoinen. Myös sivusta tulevan heijastuksen blokkaaminen on tärkeää. Lisäksi lasien tulisi suojata tuulelta, pysyä hyvin päässä ja kestää hyvin pudotusta ja mahdollisia vääntymisiä.
Kiipeilyyn suunnitellut aurinkolasit todella kalliita. Siksi päädyin viimeksi valitsemaan urheiluun suunnitellut lasit, jotka eivät kuitenkaan suoraan ole kiipeilylasit. Pärjäsin niiden kanssa oikein hyvin ja aion tällekin reissulle lähteä niiden kanssa.

Aurinkolasien lisäksi mukana on hyvä olla kirkkaat suojalasit, jotka huonon sään sattuessa suojaavat silmiä silloin, kun aurinkolaseja ei voi käyttää (esimerkiksi yöllä lumimyräkässä kiivetessä).

Sukat ovat yllättävän tärkeä juttu kiipeämisessä. Kiivetessä jalat hikoavat runsaasti, ja minulla vielä turvotus koko kropassa on ylös noustessa aikamoinen (kun katsot viime reissun huiputuskuvia, turvotus näkyy kasvoistani, jotka ovat kuin pallo. Viime reissun kuvia voit katsoa tämän linkin päässä olevasta Facebookin julkisesta kansiostani.)
Viime kerralla kiipesin Vincent-Pyramidelle yhden sukan tekniikalla ja Monte Rosalle kahdella sukalla. En oikein osaa sanoa, kumpi oli parempi. Otan siis kummatkin mukaan ja katson sitten, mikä toimii parhaiten uusien kenkien kanssa, ja missä kunnossa kintut tänä vuonna ovat lähdön hetkellä.

Harkitsen kokeilevani vuoristotaudin ehkäisyyn ja akklimatisoitumisen oireiden helpottamiseen käytettyä lääkettä kiipeilyn aikana ennaltaehkäisevästi. Omalla kohdalla akklimatisoitumisen oireet olivat viimeksi ihan siedettävät, mutta nukkuminen oli todella hankalaa 3500 metrin yläpuolella. Kiipeilytiimissämme ollut kaveri kehui lääkkeen auttavan oloa ja helpottavan nukkumista. Olen vielä asian kanssa kahden vaiheilla. Toisaalta tuntuu tyhmältä olla kokeilematta jotain, joka helpottaa oloa. Puritanisti minussa kuitenkin kuiskii, että onko se lintsaamista. Jos jollain on kokemuksia Diamoxista, lukisin mieluusti ajatuksianne aiheesta.

Varusteiden kartoitus auttaa malttamattomuuden tunteeseen. On ihanaa tehdä jotain konkreettista asioiden etenemisen suhteen. Googletan välillä näppis punaisena ja tutkin saatavilla olevia vaihtoehtoja. Olen kuin karkkikauppaan eksynyt läheisen suuren marketin eräosastolla. Kyseinen kauppa on tunnettu siitä, että heillä on todella laaja valikoima erätarvikkeita ja runsaasti myös kiipeilyvarusteita. Kaupassa käynnit venyvät, kun unohdun haaveilevasti hipelöimään köysiä ja valjaita.

Niin. Varusteet eivät ole syy, miksi ajatus vuorille pääsystä saa minut ruopimaan maata. Vuorella varuste on tunteita herättämätön työväline. Mutta täällä alhaalla...niissä on jotain maagista, joka vie minut ajatuksissa jo rinteille. Joten kun istun olohuoneen matolla kiipeilykengät ja jääraudat jaloissa, ei se välineistä innostuminen enää tunnukaan niin oudolta.

Vuorenvalloitus 2016 -kohteet: Mont Blanc ja Gran Paradiso

Tiedän, että tämä on ihan hupsua. Mutta minusta on jotenkin ihan huikean siistiä, että kiipeilykohteeni Mont Blanc on joidenkin Seven Summits -listalla. Seven Summits on kiipeilijöiden haaste eli lista maailman seitsemän mantereen korkeimmista huipuista, jotka jotkut kiipeilijät pyrkivät kiipeämään kaikki. Minun kiipeilyinnostukseni sytytti alunperin Atte Miettinen, joka huiputti vuonna 2012 Mount Everestin ja sitä myöten sai ensimmäisenä suomalaisena suoritettua Seven Summits -haasteen. Maailmassa on vain pieni ryhmä ihmisiä, jotka ovat tuon listan huiput onnistuneet huiputtamaan, joten suoritus on mieletön.

Mont Blanc Mantovan majan terassilta kuvattuna klo 06
aamulla, kun valmistauduimme huiputtamaan
 Vincent-Pyramiden

Itseasiassa Seven Summits -huiput ovat hiukan keskustelun alaisia. Useimpien mielestä Kaukaasiassa sijaitseva Mount Elbrus on Euroopan mantereen korkein huippu. Jotkut ovat kuitenkin eri mieltä siitä, sijaitseeko Mount Elbrus Euroopassa vai ei. Niille, jotka eivät Mount Elbrusia hyväksy, on Mont Blanc mantereemme korkein huippu.

Eli Mont Blanc on vähän niinkuin varasijalla Seven Summits -huippuihin. En minä ole asettanut itselleni mitään kiipeiltävien huippujen listaa. Mutta silti se on minusta jotenkin hienoa, että syyskuun alussa minä olen, ainakin jonkun listan mukaan, Seven Summits -rinteellä!

Ensi syksyn pääkohteeni on siis sama kuin viime vuonna: Alppien korkein huippu Mont Blanc (4810, 90 m). Se sijaitsee Ranskan ja Italian rajalla. Vuori on osa suurempaa Mont Blanc -massiivia. Vuoren huippu on jäätikön peitossa ja siksi sen korkeus vaihtelee jäätikön paksuuden mukaan (jäätikön paksuus on ajoittain jopa yli 20 metriä).

Jo viime vuonna tavoitteeni oli kiivetä Mont Blancin huipulle, mutta ikävä kyllä en päässyt edes yrittämään. Kesä 2015 oli Keski-Euroopassa kuumin 150 vuoteen. Se sai vuoren jäätiköt sulamaan, mikä muutti Mont Blancin niin vaaralliseksi, että heinäkuussa se suljettiin vain kaksi viikkoa ennen lähtöämme. Vuori avattiin uudelleen vain päiviä ennen lähtöämme Sveitsiin. Vaikka olosuhteet olivat epävakaat, olimme toiveikkaita, kunnes alle vuorokausi ennen huiputukseen lähtöä tuli masentava tieto: vuorella oli tapahtunut onnettomuuksia ja se oli uudelleen suljettu vaarallisena.

– It's like raining rocks! kuvaili tukikohtamme Verbier-kylän varustevuokraamon työntekijä.
(Koko stoori täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?)

Mont Blancin sijaan huiputimme 8.8.2015 Alppien toiseksi korkeimman vuoren ja korkeimman kivihuipun Monte Rosan (Dufourspitze), 4634 m. Se on Mont Blancia vähemmän kiivetty vuori kuulemma osittain, koska huiputuspäivän matkan pituus karsii yrittäjiä. (Täältä voi lukea lisää: Monte Rosan huiputus alkaa)
Kokemus oli mahtava, ja olen ikionnellinen, että päädyimme sinne. Mutta Mont Blanc ei jättänyt minua rauhaan, joten tässä sitä taas ollaan.

Suunnitelmissa oleva kiipeilyreitti, Kolmen huipun reitti, on viime vuotista suunnitelmaa (Gouterin reitti) haastavampi ja se hiukan jännittää (esittelen reitin vähän myöhemmin). Huiputuspäivä tulee olemaan vielä pidempi kuin Monte Rosalla. Mutta uskon vahvasti, että tällä kertaa unelma Mont Blancista toteutuu!

Ennen Mont Blancin huiputusta teemme harjoitusnousun Gran Paradisolle (4061 m), joka on Italian korkein vuori. Siitä en tiedä paljoakaan, mutta sitä kehutaan kauniiksi ja mielenkiintoiseksi kiivettäväksi. Monet kiipeilijät ovat nimenneet sen lempivuorekseen Mont Blanc -akklimatisoitumiseen. Gran Paradison huipulla seisoo Madonna-patsas, jota toivon pääseväni tervehtimään.

Onneksi matkan konkreettiset valmistelutkin voi jo aloittaa. Ensi kuussa meillä on kiipeilytiimin tapaaminen, majoitusvaraukset ja vakuutukset ovat taas työn alla. Olen myös tehnyt myönnytyksen: Olen lykännyt ylävuoristokenkien ostamista, koska olen ajatellut, etten viitsi ostaa kalliita kenkiä vain yhteen käyttötarkoitukseen ennen kuin olen varma, että vuoria on luvassa lisää. Puolen vuoden miettimisen jälkeen ajatus alkaa olla kirkas. Eli eiköhän kohta olla lähdössä kenkäostoksille!

Mont Blanc Mont Forten näköalatasanteen maisemakiikarin läpi (kiikari lisää kuvaan korkeudet)
Kuva: M. Laukkanen

Puhu. Minä kuuntelen. Toivottavasti.

– Puhukaa toisillenne. Kertokaa, mitä aiotte seuraavaksi, neuvoi vuoristo-oppaamme Pette minua ja kiipeilypariani Lakua Monte Rosan huiputusreissulla.

Olimme reilussa 4000 metrissä köysistössä, minä oppaan ja Lakun välissä. Väleillämme oleva köysi lyhennettiin 2–3-metriseksi, kun siirryimme vaarallisemmille alueille. Kaksi metriä liikkumavaraa on aika vähän, ainakin silloin kun liikutaan niin haastavassa maastossa:
Kun Pette hyppäsi railon yli, minun tehtäväni oli pitää köysi jatkuvasti sopivan napakkana. Jos köysi olisi liian löysä ja Pette putoaisi railoon, parinkin metrin pudotus ennen köyden kiristymistä ehtisi synnyttää niin suuren putoamisnopeuden, että sen pysäyttäminen olisi hankalaa. Pette saattaisi loukkaantua tai pahimmassa tapauksessa vetää minut mukanaan railoon ja sitten yhdistetty painomme tekisi saman tempun viimeisenä köysistössä olevalle Lakulle.
Samaan aikaan minun piti liikkua eteenpäin oikealla hetkellä Petten hypätessä, jotta liikaa kiristyvä köysi ei estäisi tai pysäyttäisi hyppyä ja nykäisisi miestä railoon.
Samat asiat koskivat takanani tulevaa Lakua eli hänen piti toimia minun liikkumiseni perusteella.
Köysistössä liikkuminen ei siis ole ihan niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää, erityisesti ilmavammissa paikoissa täysissä kiipeilyvarusteissa hakkujen ja kiipeilysauvojen kanssa.

Jäätikön poikki vaeltaessamme, saatoimme olla tuntikausia hiljaa, kukin nauttia kokemuksesta omissa ajatuksissaan. Mutta kun siirryimme railoalueelle tai huippuharjanteelle, puhuimme toisillemme. Yksittäisillä sanoilla, jotta kiipeämisrauha ei rikkoutuisi. Mutta kun toinen kuuntelee ja seuraa tilannetta, hän ymmärtää kyllä vähästäkin:
– Hyppy. (Aion hypätä, pysykää mukana.)
– Kivi. / Jäätä. (Varo putoavaa esinettä.)
– Köysi. (Köysi tuntuu kireältä tai löysältä, tarkista se)
...ja niin edelleen.
Matkan edetessä opimme koko ajan ennakoimaan toisiamme enemmän, jolloin puhumisen tarve väheni. Mutta sanoin tai sanattomasti, köysistössä virtasi jatkuvasti tasainen kommunikaatiovirta.

Oppaamme Pette kouluttaa minua ja Tomia Vincent-Pyramidella
Kuva: M. Laukkanen

Puhumisen ja kuuntelun lisäksi toinen ehdottoman tärkeä asia köysistössä on yhteinen vastuu. Itsestä ja toisista. Et voi ottaa riskiä ja toimia ominpäin silloin, kun sinun toimintasi vaikuttaa kaikkiin muihinkin.
Kaikessa tekemisessä on ajateltava kokonaisuutta. Minut sijoitettiin köysistössä keskelle, koska Laku on painavampi. Jos Laku olisi ollut paikallani, ja Pette pudonnut railoon ja Laku syystä tai toisesta tullut vedetyksi mukaan, olisi minulla ollut heikot mahdollisuudet saada kaksi miestä ylös railosta. Sen sijaan kiipeilytiimimme miehet olisivat vastaavassa tilanteessa vahvemmilla.

Taas kerran olen sitä mieltä, että vuorikiipeily on hyvää kasvatusta ihmisyyteen, myös kommunikaation opettelun saralla:

Kerron tyttärelleni jokaisena yhdessäolomme päivänä, että rakastan häntä. En usko hänen koskaan kyllästyvän siihen, vaikka hän usein vastaakin:
– Joojoo, kai mä nyt sen tiedän!

Enkä taatusti ikinä väsy kuulemaan, että olen maailman paras ja rakkain äiti!

Perheeni tukee minua vuorikiipeilyinnostuksessani. Olen kuitenkin kuullut, että välillä he eivät ole kertoneet, että ovat olleet jostain asiasta huolissaan. Ovat kuulemma halunneet antaa valmistautumisrauhan ja epäilleet murheidensa kuormittavan minua.
Tiedän heidän tarkoittavan hyvää. Mutta minusta taas olisi erittäin tärkeää varmistaa, ettei perheeni murehdi vuokseni. Ainakaan turhaan.

Mutta jos välittämisen kommunikoiminen on joskus vaikeaa, niin välillä jopa arkinen keskustelu voi olla todella haastavaa.
Taannoin pyysin Timoa tekemään erään arkisen asian. Hän lupasi ja pyysi minua muistuttamaan siitä myöhemmin uudelleen. Jäin seisomaan ja tuijottamaan häntä kykenemättä sanomaan mitään. Vaihdoin kiusaantuneena jalkaa ja takeltelin, kunnes lopulta hän oivalsi itse, mistä oli kysymys.

Asia on näin: Minulla on päivittäin kalenterissani keskimäärin 20–30 merkintää ja muistutusta ja siis aika paljon muistettavaa. Lisäksi toimin lapseni papukaijamaisena muistutuskoneena. En halua enää sen lisäksi ottaa vastuuta toisen aikuisen muistuttamisesta. Ajattelen myös, että jos joudun huolehtimaan, että sovittu tehtävä tulee tehtyä, en voi poistaa sitä omalta "tehtävälistaltani". Eli silloin tehtävien jakamisesta ei ole varsinaista hyötyä, koska listani ei lyhentynyt yhtään.

Vaikka nämä ajatukset ovat mielessäni täysin kirkkaina, Timon ja minun keskustelun siinä hetkessä pääni oli täysin tyhjä. Ehkä pelkäsin, että toinen kuulee asian eri tavalla kuin sen tarkoitan. Että viestini tulee ulos hyökkäävänä tai nalkuttavana. Niinpä minä, jolla nyt yleensä ei ole suoranaista ongelmaa sanojen tuottamisessa, päädyin seisomaan keskellä olohuonetta vaivautuneena ja kykenemättä tuottamaan yhtään järkevää lausetta. Niin, että paraskin puhuja.

Äiti–tytär-kommunikaatiota

Kaikessa haastavuudessaan puhumiseen ja kuunteluun liittyy sellainen erityinen hienous, että arvostava kommunikaatio antaa aina jotain sisältöäänkin suurempaa.

Mummuni on ollut sairaalassa ja en ole päässyt häntä katsomaan. Soitan hänelle säännöllisesti ja päätän puhelut kertomalla, että hän on minulle rakas. Joka kerta hän huokaisee jotenkin haikeasti ja vastaa sitten, että myös minä olen hänelle rakas. Niinä hetkinä olen tovin kuten lapsena ja kietoudun mummun äänessä kaikuvaan lempeyteen. Saan siitä iloa ja energiaa ja mummusta voi aistia, että keskustelu toimii samalla tavalla myös hänen suuntaansa.

Takaisin rinteille. Vuorella luotamme turvallisuutemme toistemme käsiin. Luottamus tiimiin vahvistuu joka askeleella, kun kuulemme toisten huomioivan olemassaolomme ja turvallisuutemme kertomalla aikomuksistaan, varoittamalla ja jakamalla havaintojaan ja tuntojaan.

Kuka kirjoittaisi yksittäisten sanojen kommunikaatiokielen arkeen, jotta osaisimme puhua ja kuunnella toisiamme yhtä hyvin täällä merenpinnan tasolla kuin ylhäällä viiden tuhannen metrin korkeudessa?

Pysy ruodussa vuorilla! – elämää vuoristossa

Kiipeilytiimimme Garsteletin jäätiköllä
Kuva: M.Laukkanen

Kun viime elokuussa saavuimme Mantovan majalle (maja sijaitsee matkalla Vincent-Pyramidelle, Garsteletin jäätiköllä, 3498 metrin korkeudessa), tein ensi töikseni etikettivirheen.  Kävelin sisään majan oleilutilaan ja tulin samantien hätyytetyksi takaisin ulos oppaamme Petten toimesta.

Vaikka majoilla on rento tunnelma, säännöt ovat tiukat.
Sisään vuoristomajaan tullaan varustehuoneen kautta. Mantovalla se sijaitsi kellarikerroksessa, jonne kolisteltiin kapeita rappusia pimeässä. Rappuset olivat jyrkät ja niin kapeat, että reppuuni kiinnitetyt varusteet tuntuivat jatkuvasti takertuvat kaiteisiin.

Varustehuone itsessään on elämys. Mantovalla on yhtä aikaa kymmeniä kiipeilijöitä, ja varustehuone on pieni, vain muutaman metrin kanttiinsa. Mutta järjestys on sotilaallinen. Sauvat, valjaat, hakut, jääraudat ja kiipeilykengät pakataan siististi muovisiin säilytyslaatikoihin. Varustehuoneen seinät ovat täynnä hyllyjä, joilla näitä laatikoita on vieri vieressä. Toisella seinällä on tossuhylly, jossa on kymmenittäin kumitossuja, joita saa lainata majalla ollessaan. Sisätiloissa ei liikuta kiipeilykengillä muutoin kuin ulko-ovelta varustehuoneeseen ja takaisin. Kiipeilyvälineitä ei tuoda varustehuoneesta muihin tiloihin. En nähnyt kenenkään erityisesti vartioivan, että sääntöjä noudatettiin, mutta kaikki toimivat niiden mukaan, ja varustehuone oli hämmentävän siisti. Lähtö- ja paluuajankohtina huoneessa oli välillä kova ruuhka. Silloin lähtevät kiipeilijät kantoivat laatikkonsa sisukset sylissään ulos ja valmistautuivat lähtöön majan terassilla.

Mantovan majalla
Kuva: M.Laukkanen

Kuri vuorilla on muutenkin tiukka. Kiipeilyryhmän jäsenet noudattavat ryhmänjohtajan käskyjä, aina ja kaikessa. Välittömästi. Jos ryhmänjohtaja tekee päätöksen takaisin kääntymisestä 50 metriä ennen huippua, hänen päätöstään ei kyseenalaisteta. Hänen auktoriteettinsa on siis ehdoton.

Ryhmänjohtajana viime kesän reissullamme toimi oppaamme Pette. Mies on hauskaa seuraa, ystävällinen ja lämpöinen tyyppi. Mutta vuorilla ollessamme hän otti vahvasti ja kiistattomasti johtajan paikan ja komento tuli napakasti, tiukemmisssa paikoissa sotilaallisen tiukasti ja lyhytsanaisesti.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta Petten, minun ja Lakun köysistöryhmä joutui ikävään paikkaan auringossa elävällä railoalueella. Jääsillat sulivat allamme, ja lumi oli muuttunut loskaiseksi ja tahmeaksi. Takana oli jo 12 tunnin kiipeäminen. Minä ja Laku olimme uupuneita. Kompuroimme silloin, kun askeleen olisi pitänyt olla tarkka ja railojen yli hyppiessämme ponnistus lähti miten sattui. Jokainen hyppy jäi hiukan edellistä lyhyemmäksi.

Matkalla jäätikölle
Kuva: M. Laukkanen

Silloin ymmärsin hyvin konkreettisesti, millaista vastuuta opas kantaa harteillaan joka askeleella. Pette kiristi köydet tiukoiksi ja varmisti hyppyjämme jäälohkareiden avulla. Hän testasi jokaisen lumisillan ja railon reunan ja ennakoi jatkuvasti seuraavia askelia. Käskyt tulivat tiukkoina komentoina. Jos en olisi ollut niin keskittynyt omaan suoritukseeni ja käskyjen noudattamiseen, olisin varmasti unohtunut ihailemaan moista ammattitaitoa.
(Koko juttu Monte Rosan huiputuksesta löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Vaikka vuorilla toimitaan tiukasti sääntöjen mukaan, toisten huomioiminen on tärkeää. Kahden ryhmän kohdatessa kapealla vuoristopolulla väistämisvelvollisuus on ensisijaisesti laskeutuvalla ryhmällä. Mutta Pette ohjeisti minua:
– Katso vastaantulijoiden kasvoja. Laskeutujat ovat usein todella uupuneita ja silloin on parempi väistää itse. Pahassa paikassa polulta sivuun astuminen voi olla riski. Ja jos olet uupunut, saatat olla varomaton ja silloin voivat seuraukset olla ikävät.

Pettellä on aika pysäyttäviä tarinoita
Kuva: M.Laukkanen

Tästä vuorille on vielä matkaa. Kevät tekee tuloaan ja kaipaan Alppien ilman tuoksua ja loputtoman kaunista maisemaa. Laskin tänä aamuna, että Mont Blancille lähtöön on viitisen kuukautta. Odotus tuntuu tuskaisen pitkältä. Koska reissuun on vielä niin pitkä aika, on harjoitusmotivaatio lujilla aina välillä. Pidän kuntosalitreenistä mutta se tuntuu olevan niin kaukana vuorikiipeilystä. Muistan viime vuonna tähän aikaan kokeneeni samankaltaista turhautumista.

Kohta lumet sulavat ja pääsen taas kunnolla juoksemaan. Ja vaikka en pidä pyöräilystä, huomaan odottavani ensi kesän kestävyystreeniin kuuluvia pitkiä pyörälenkkejä. Ei tässä auta: katse tavoitteeseen siis ja kurinalaisesti eteenpäin.

Miksi kiipeät vuorille?

Kun reilu vuosi sitten tein päätöksen vuorikiipeilyunelman toteuttamisesta, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä oli edessä. Niinpä keskityin aluksi asiaan, jonka hahmotin parhaiten; riittävän fyysisen kunnon saavuttamiseen. Kuukausien kuluessa opin yhä enemmän siitä, mihin olin matkalla. Samalla fokus kääntyi "kiipeilysuorituksesta" vuorella olemiseen ja pärjäämiseen.

Nyt lähtötilanne on toinen. Minulla on selkeämpi käsitys siitä, mitä matka ottaa ja mitä se antaa.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta istuin jäätiköllä railoalueen reunassa oppaamme Petten vieressä uupuneena, jalkaterät kivusta vihloen, hymyillen kuin jakoavain ja sanoin:
– Kiitos. Tämä menee elämäni kokemuksien top 3:een.

Vaikka Mont Blancille en ole vielä päässyt, takana on kaksi huiputusta: Monte Rosa ja Vincent-Pyramide. Tiedän suurinpiirtein, millaisia olosuhteita varten varten harjoittelen.

Muistan pinnistelyn tunteen ja väsymyksen, päänsäryn, kuvotuksen tunteen vatsassa, kivun jaloissani, turvotuksen ja ohuen ilman synnyttämän hengästyksen. Auringon polttavan kuumuuden, jäärautojen raskauden ja loputtomat tunnit, joiden aikana maali ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäs. Muistan pelon väristyksen, kun iltapäivän auringon paahteessa palasimme halki railoalueen, ja astuessani lumisillalle kuulin lumesta sulavan veden pisaroiden tipahtelun äänen.

"Varvaskuva" Monte Rosan (Dufourspitze) huipulta

Muistan myös hiljaisen vapauden tunteen, luonnon kauneudesta häikäistymisen ja ilon oikean askelrytmin löytymisestä. Tottakai myös jännityksen ja addrenaliinin. Riehaannuttavan onnentunteen, joka tikahduttaa sydämen huippuharjanteella. Rauhallisen olon, kun tavoite on saavutettu. Kiitollisuuden oikeutuksesta olla siinä hetkessä.

Niinpä tällä kertaa valmistautuessani ajattelen ensin vuorta, vasta sitten harjoittelua (vaikka se on ihan yhtä tärkeää nytkin).

Periksiantamattomuuden lisäksi toinen kiipeilijän tärkeä ominaisuus on nöyryys. Tiedän nyt hiukan enemmän siitä, millaista vuorilla on, kuinka kehoni ja varusteeni toimivat siellä ylhäällä. Olen paikallistanut puutteitani ja kehityskohteitani. Tiedän, että minulla on riittävästi henkistä kanttia. Minulla on nyt paljon enemmän kuin viimeksi.
Mutta harhakuvitelmia minulla ei ole: olen todennäköisimmin ryhmäni kokemattomin ja taitamattomin kiipeilijä. Ja taatusti yllätyksiä tulee tälläkin kertaa. Onneksi minulla on taas ammattilaiset mukana auttamassa. Eli ei muuta kuin lakki kouraan ja treenaamaan!

Käytännön asiatkin ovat eri tavalla. Tällä kertaa valmistaudun itsenäisesti. Noudatan harjoittelussani minut viimeksi huiputuskuntoon piiskanneen Tapion oppeja. Viime vuonna lisämausteen toivat antoisat yhteistyökumppanikuviot, ja sain tsemppiä sitäkin kautta. Tällä kertaa en lähtenyt etsimään etukäteen kumppaneita. Myös bloggaamisen suhteen aion edetä enemmän fiilispohjalta eli kirjoitusten julkaisurytmi saattaa vaihdella.

Viime vuonna keskeisin osa tiimiäni oli kiipeilyparini Laku. Mahtava kumppani, jolta ei kannustusta ja taistelutahtoa puuttunut missään vaiheessa projektia.
Olen aina ollut hiukan yksilösuorittaja. Nyt minusta tuntui, että halusin ottaa tämän revanssin ihan omana juttunani. Lakullakin on omia suunnitelmiaan. Viestittelimme taannoin, ja hän kävikin kirjoittelemassa kuulumisiaan edellisen tekstin kommenttiosioon. Ja sieltä on nähtävissä, että vuorille käy myös hänen tiensä jatkossa. Ja kun Elbrusin valloituksen aika koittaa, kannustan häntä täysillä!

Kiipeilyryhmäni ja opas tulevat olemaan uudet. Viimekertainen oppaani Pette Halme on huippuäijä ja todellinen ammattilainen. Toivottavasti pääsen vielä kiipeämään hänen kanssaan.

Mutta haluan nähdä uusia paikkoja, uuden vuoren akklimatisoitumisnousuun ja tavata uusia ihmisiä. Verbieren sijasta majoitun tällä kertaa Chamonix'ssa, ja harjoitusnousu tehdään Gran Paradisolle (4061 m). Minua myös kiinnostaa Cosmiques-majan kautta kulkeva Mont Blancin kiipeilyreitti.

Mutta onko minulla vieläkään vastausta kysymykseen: "Miksi kiipeät vuorille?"
Jo viime vuonna pohdin tätä vuorikiipeilijöille usein esitettyä kysymystä. Täysin selkeää vastausta en löytänyt. Voisi kuitenkin sanoa, että viimeksi menin vuorelle kokeillakseni rajojani ja saavuttaakseni unelmani. Nyt menen vuorille, koska se on pysäyttävä ja ravisteleva kokemus. Mutta se on myös muistutus siitä, kuinka pieni ja merkityksetön olen osana isompaa kokonaisuutta.

Kiipeän vuorille, koska haluan tarttua mahdollisuuteen, jonka olemassaolon niin helposti unohtaa, koska se on koko ajan edessämme:
Maailmaa ei kannata vain katsoa, se pitää kokea. Nyt.

Monte Rosa / Dufourspitze, huipulle johtava harjanne, kuva: M. Laukkanen 

REVANSSI: a woman's gotta do what a woman's gotta do!

Viitisen kuukautta sitten Monte Rosalta palasi onnellinen nainen. Vuorikiipeilyunelman toteutus oli vastoinkäymisistä johtuen toisenlainen kuin alkuperäinen suunnitelma. Mutta tärkeintä oli, että menin ja tein. Minulla oli täydellisen tyytyväinen olo.

Vuorenvalloitus 2015: Janiina Ojanen Monte Rosalla 
Kuva: M. Laukkanen

Pitkin syksyä minulta kyseltiin, mitä aion seuraavaksi. 

– Ei aavistustakaan, vastasin ja jatkoin virnistellen, että kaikenlaisia ideoita on, mutta aika saa näyttää. Tunnen jo itseni ja tiesin, että jotain tulee taas. Olen oppinut nauttimaan omasta intuitiivisuudestani. Saatan olla epätietoisuuden tilassa pitkäänkin. Kun oikea asia tulee vastaan, tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä.

Syksyn mittaan innostuimme miesystäväni kanssa ajatuksesta vaeltaa Haltin huipulle. Matka pohjoisen karuihin maisemiin on suunnitteilla ensi kesäksi. Joulukuun loppuun mennessä on karttoja tuijoteltu useaan otteeseen, ja itselleni tyypilliseen tapaan olen jo ties kuinka monta kertaa pakannut rinkan mielessäni. 

Mutta. 

Marraskuun eräänä aamuna heräsin ja tajusin nähneeni unta kiipeämisestä vuorelle. Taas. Viikkojen kuluessa olin kyllä huomannut vuorenhuippujen olleen mielessä yhä useammin. Tiedätkö sen haikean kivistyksen rinnassa, kun eteen sattuu kuva haaveidesi kohteesta? 

Minua oli kyllä varoitettu siitä, että vuorilla on taipumusta mennä "ihon alle". Kerrottiin, että periksiantamattomuus on tärkeä osa lajia, koska jokainen kiipeilijä joutuu tilanteeseen, jossa olosuhteet estävät pitkään suunnitellun huiputuksen. 

– Joskus sitten. Myöhemmin, toistelin itselleni. 

Viikot kuluivat. Mielessäni pyörinyt vuorenhuipun kuva kirkastui, ja aloin tunnistaa sen tuttuakin tutumman muodon. Kivistys koveni. 

Eräänä päivänä en enää voinut vastustaa kiusausta.

– Ihan vaan huvin vuoksi vilkaisen, vannotin itselleni. Taisin kyllä jo tietää, että peli oli menetetty sillä hetkellä, kun kirjoitin Googleen "Mont Blanc huiputus 2016".

Ensin kuitenkin käytiin keskustelu, tai itseasiassa useampikin, tyttären kanssa:

– Kuule rakas, miltä susta tuntuisi, jos äiti kiipeäisi ensi vuonna sinne Mont Blancille? Jos sua yhtään mietityttää, en edes ala suunnitella mitään, kysyin tyttäreltä.

Tytär jännitti edellistä reissuani paljon ja olin päättänyt, etten enää aiheuta hänelle sellaista huolta. Jos hän hiukankin vastustaisi ideaa, en lähtisi uuteen yritykseen. Mutta onnistuneen kokemuksen myötä lapsen huoli oli hälventynyt ja varmistettuaan, että menen taas "jonkun taitavan kiipeilijän" kanssa, hän antoi luvan ilomielin. Kun parin viikon kuluttua kysyin uudelleen, vastaus oli sama. Kolmannella kysymällä hän hermostui:
– Usko nyt, ettei mua enää pelota!

Toinen tärkeä keskustelu käytiin miehen kanssa.
– Sun pitää tehdä, mitä sun pitää tehdä, mies hymyili. Se taitaa tuntea minut.

Elokuussa 2016 otan revanssin valkoisen daamin kanssa ja kiipeän Mont Blancille tavoitteenani huiputtaa tuo Alppien korkein vuori. 

Tällä kertaa tarina on toisenlainen. Uusi reissu, uudet paikat, uusi reitti. Valmistaudun itsenäisesti, matkustan yksin. Samaa on vain vuori. Niin ja tietysti Vuorenvalloittaja. 

En lupaa säännöllistä tarinankerrontaa blogiini kuten viime kerralla. 

Mutta silloin tällöin kerron kuulumisia täällä ja kerron, kuinka valmistautuminen ja haavejahti sujuvat.

Taas mennään: Vuorenvalloitus 2016 alkakoon!

Vuorenvalloitus 2015: matkalla Monte Rosan huipulle Janiina Ojanen, M. Laukkala ja P. Halme
Kuva: M. Laukkanen

Harjoitushuiputus: Vincent-Pyramide

Päivä 2: Matka Mantovan majalle 

Aamuvarhain tiistaina kämppä oli täynnä kuumeista toimintaa. Hakut ja jääraudat kilisivät, mutta kukaan ei juuri puhunut ensimmäiseen puoleen tuntiin. Aamupalalla tuijoteltiin huomattavasti enemmän tyhjyyteen kuin aiemmilla aterioilla. Punnitsimme varusteita (minun varusteeni painoivat kokonaisuudessaan 9,4 kg) ja järjestimme reppuja kuumeisesti.

Kello kahdeksan kurvasi Pette pihaan, ja matka Italiaa ja Vincent-Pyramidea kohti alkoi. Reilut pari tuntia mutkaisilla vuoristoteillä ja olimme syvällä vuorten välisessä kapeassa solassa sijaitsevassa Gressoneyn kylässä. Reput selkään ja hissiin. Kolmen gondolihissimatkan jälkeen saavuimme pienen jäätikön laidalle ja Vincent-Pyramiden kiipeämisen ensimmäinen osuus saattoi alkaa.

Ensimmäisen jäätikköylityksen aikana saimme Petteltä opastusta jäätiköllä ja kivikoissa liikkumiseen. On mielenkiintoista, kuinka pienillä asioilla on suuri merkitys silloin, kun ollaan vuorilla. Happea on vähemmän ja jaksaminen syntyy pienistä osatekijöistä: Askelluksen pitää olla hidastempoista ja askeleet lyhyitä. Jalan nostamista korkealla pitää välttää. Esimerkiksi kivikossa eteneminen tapahtuu keinahdellen, siirtäen painoa puolelta toiselle siten, että jalat nousevat korkeussuunnassa mahdollisimman vähän. Askeltaessa taaemman jalan suoristaminen joka askeleella tarjoaa reisilihakselle pienen hetken lepoa, mikä saattaa olla kriittistä erityisesti huiputuksen jyrkissä kohdissa. Muutenkin liikkumisessa pitää olla energiaa säästävä ja ääriliikkeitä tulisi välttää. Esimerkiksi jääraudat kannattaa kiinnittää kenkiin kiveä vasten, sillä maahan asti kumartaminen ei ole hyvästä.


Jäätikkö oli kuiva eli jään päällä oli vain vähän lunta, ja sää ei ollut paras mahdollinen. Vaelluksen pilvien yläpuolelle Mantovan majalle (3500 m) kuljimme sumussa ja saimme niskaamme vuorotellen vettä ja rakeita. Hädin tuskin pääsimme perille, kun vuorella puhkesi hurja rankkasade.

Sisääntulo Mantovan majalle jää varmasti yhdeksi niistä hetkistä, jotka muistan lopun elämääni. Harmaanruskea rakennus seisoi sumun sylissä jyrkänteen reunalla jylhänä säitä uhmaten. Astuessani sisään odotin varmaan jotain hämyistä nuotiopiiriä. Pimeä eteinen tukikin tätä ajatusta, mutta sitten Pette avasi oven. Avara sali oli täynnä valoa ja puolillaan kiipeilijöitä ja monikielinen puheensorina täytti ilman. Kaiuttimista pauhaava "Bohemian Rhapsody" tuntui jotenkin niin hupaisalta, että purskahdin nauramaan ääneen. Eräs toinen hauska detalji tässä ja monissa yli 2500 metrissä sijaitsevissa vuoristomajoissa, joissa olemme matkan varrella vierailleet: hanavettä joko ei ole tai sen juominen kielletään. Mutta wi-fi löytyy!

Kiinnitin majalla oleilun aikana huomiota pariin asiaan: Majassa saattoi jättää tavaroita, kameroita ja puhelimia näkyville valvomatta ilman varkauden pelkoa. Ihmiset viihtyivät omissa seurueissaan, mutta samalla tunnelma oli erittäin lämmin. Majalla ja kiipeilyreiteillä tietenkin tervehditään vastaantulijaa ja huomasin aina pohtivani etukäteen, että tervehdinkö seuraavaa vastaantulijaa englanniksi, italiaksi vai ranskaksi. Naureskelimme porukalla, että eiköhän ryhdytä tervehtimään kaikkia nasevasti: "Moro!"

Sade taukosi illalla vielä sen verran, että pääsimme majan viereiselle jäätikölle treenaamaan köysistössä toimimista ja kiipeilytekniikoita. Harjoitushuiputuksen tekisimme kaikki samassa köysistössä. Illallinen syötiin majan isossa salissa ja sen jälkeen olikin aika siirtyä yöpuulle majan makuusaliin, jossa yöpyi kymmeniä kiipeilijöitä.

Yö oli epämukava. Nukuimme kaikki erittäin huonosti. Kiipeilijöitä tuli ja meni pitkin yötä ja vaikka kaikki liikkuivat kohteliaasti hiljaa, oli pientä kuhinaa koko ajan käynnissä. Kapeat punkat olivat ihan kiinni toisissaan, ja ainakin kerran viereisestä sängystä lensi Lakun käsi, joka mottasi minua kasvoihin. Koska oma syke oli jatkuvasti korkealla, oli nukkumaan rauhoittuminen hankalaa. Runsaan nesteytyksen takia yöllä piti rampata otsalampun kanssa majan alakerrassa vessassa. Päänsärky vaivasi ja muutenkin oloni oli kuuma, levoton ja hiukan ärtynyt. Aina kun onnistuin torkahtamaan toviksi, näin levottomia unia ja heräilin säpsähtäen.

Päivä 3: Vincent-Pyramide

Olin kai juuri hetkeksi torkahtanut, kun Laku tökkäsi minua kylkeen kello 5.30. Oli aika lähteä kohti Vincent-Pyramiden huippua. Olo oli tukkoinen ja uupunut ja päätä särki. Mutta lähtövalmisteluiden alkaessa addrenaliini pyyhki pois väsymyksen.

Aamun sinisellä hämäränhetkellä Mont Blancin kaunis huippu kylpi jo auringossa taivaanrannassa ja
toivotti meille onnea harjoitushuiputukseen. Puimme valjaat, kiinnitimme jääraudat kenkiin ja hakun vyölle ja asettauduimme köysistöön, ensimmäisenä oppaamme Pette, sitten minä, Tomi, Mikko ja viimeisenä Laku kameroineen.

Edessä oli korkeussuunnassa noin 740 metrin nousu. Mutkittelevaa polkua pitkin tuo matka oli edestakaisin 6,6 km. Jono vaelsi askel kerrallaan kuin hidastetussa elokuvassa halki jäätikön. Railot halkoivat jääkentän pintaa ja olivat paikotellen jopa metrien levyisiä. Polkumme kierteli niiden lomassa, ja ylitykset tehtiin lumisiltoja pitkin tai kapeista paikoista yli astuen. Sääolosuhteet olivat täydelliset: aurinko paistoi ja ilma oli tyyni.

Matka alkoi huipun varjopuolelta. 4000 metrin kohdalla reitti nousi auringon puolelle, jolloin lämpötilakin nousi radikaalisti. Pidimme kaksi taukoa matkalla huipulle, kuljimme tuota kilometreissä lyhyttä matkaa lähes kolme tuntia. Vauhdin on oltava hidas, sillä parhaissakin olosuhteissa kulkeminen on täysin erilaista kuin alempana: Mikolla oli mukana mittari, jonka mukaan ylhäällä Vincent-Pyramidella ilman happipitoisuus oli 60 % merenpinnan tasosta.

Voi kunpa osaisin kertoa, millaista se oli! Maisemat olivat niin kauniit, että kyyneleet kihosivat silmiin. Mittasuhteet jotenkin katosivat jäätiköllä. Hohtava hanki, jylhät huiput, hyytävät railot, auringon säteily, pilvien pehmeä vanu alapuolellamme ja varjoissa piileksivä sinisyys. Laitan tähän pari kuvaa ja myöhemmin lisää, kunhan Laku ehtii käydä läpi kuvasaaliinsa.

Ja miten kuvailisin, miltä se tuntui? Lumen rahina ja tuoksu, jäätikön yli puhaltava tuuli, auringon polttava hehku poskilla; jokainen yksittäinen aistimus on vahva. Ilo, kun oikea askelrytmi löytyy. Maitohapon pakotus pohkeissa ja reisissä. Kurkkua kuivaava jano. Kohonnut syke, joka jyrkissä nousuissa nousi hetkellisesti jyskytykseksi.
Ajatukset lipuivat ohitseni. Annoin niiden mennä, enkä tarttunut niistä yhteenkään. Olo oli tyhjä ja riemukas yhtä aikaa. Tauolla Mikko nauroi ilmeelleni:
– Taitaa vähän hymyilyttää!

Saavutimme huipun noin klo 9.45.

Onnittelimme toisiamme, häikäistyimme taas maisemista, nautimme hetkestä ja koetimme ikuistaa sitä valokuviksi, vaikka tiesimme, että kuva on vain kalpea aavistus hetken hienoudesta. Katselimme leveästi hymyillen horisontissa (meitä korkeammalla) auringossa säkenöivää Mont Blancin huippua ja luulen, että meistä jokainen tunsi kärsimättömyyden henkäyksen.

Paluumatka Mantovalle meni rivakasti. Pidimme tauon majan aurinkoisella terassilla ja jatkoimme sitten edellisen päivän reittiä alas hisseille. Iloisissa tunnelmissa matkasimme koko matkan alas laaksoon ja palkitsimme itsemme italialaisella jäätelöllä ennen kuin aloitimme ajomatkan takaisin Sveitsiin ja Verbiereen.

Vielä on matkaa ja suuri koetus edessä, mutta hei: huiputin juuri ensimmäisen vuoreni!