sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Tulivuoren räjähdys – ja mitä sitten tapahtui?

Kauan sitten alueella, joka nykyisin on osa Arushan kansallispuistoa Tansaniassa, räjähti tulivuori tavalla, joka muutti maiseman täydellisesti. Räjähdys raastoi vuoren kraaterin itäisen puolen kokonaisuudessaan irti. Sirpaleet sinkoutuivat taivaalle ja palasivat lopulta maahan raivoisan kuumana kivisateena. Tulinen laava syöksyi maan pinnan alta pyyhkien Äiti Maan kupeita kuin avohaavasta vuotava veri. Voitko kuvitella riehuvan tulimyrskyn ja tukahduttavan tuhkasateen, jotka tuhosivat tieltään kaiken? Lopulta jäljelle jäi vain lohduttoman harmaa autiomaa, joka arkana vapisten odotti, oliko tulivuoren raivo jo tyyntynyt.

Onneksi tällä(kin) kertaa elämä lopulta voitti ja nosti kasvonsa hävityksen tuhkasta. Mutta kauanko mahtoi kestää ennen kuin maa oli asettunut ja jäähtynyt, ja ensimmäinen utelias uskaltautui paikalle tutkimaan tuhoa? Mitä mahtoi ajatella nähdessään, että vuori oli väkivaltaisesti purkautuessaan puolittain tuhoutunut ja menettänyt tulivuorelle tyypillisen kartiomaisen muotonsa? Hävitystä hämmästellessään tuskin mahtoi ymmärtää tuijottavansa tulevaisuuden Afrikan häkellyttävimpiin kuuluvaa kiipeilymiljöötä. Tuhoisa räjähdys loi Afrikan mantereen korkeimmat jyrkänteet ja ainutlaatuisen maiseman läntisen puolen kraaterin reunamalta, läpi irti revenneen itäreunuksen, sekä kraaterin pohjalle massiivisen tuhkakartion, joka on tuon edelleen aktiivisen tulivuoren ehkä tunnistettavin merkki.

Mount Merun kraaterin tuhkakartio
kuva: internetin yleiset lähteet
Hiljalleen vuosien saatossa elämä palasi alueelle: kasvit, eläimet ja lopulta, valtavan pitkän ajan kuluttua myös varsin erikoinen, kaksijalkaisiin nisäkkäisiin kuuluva ihmislaji: vuorikiipeilijät.

Nyt, reilusti yli 500 000 vuotta myöhemmin, Tansanian toiseksi korkein ja Afrkan mantereen neljänneksi korkein vuori, Mount Meru (4566 m), on ensimmäinen kohteemme kahdeksan viikon kuluttua alkavalla seikkailullamme. Merulla on tärkeä rooli, kun valmistaudumme Kilimanjaron, Afrikan mantereen korkeimman vuoren 5895-metrisen Uhuru-huipun tavoitteluun.

Mutta vaikka reittimme Merun jälkeen kulkee suoraan Kilimanjarolle, on Meru paljon enemmän kuin harjoituskohde. Suuremman vuoren lähellä sijaitsevana jää se helposti tunnetumman kohteen varjoon, mutta mitä enemmän luen Merusta, sen enemmän siitä innostun: murtuneen kraaterin reunuksella kiipeäminen 4500 metrissä on taatusti huikea kokemus!
Mount Meru on luonteikas vuori, joka tunnetaan kauniista luonnosta, runsaasta eläimistöstä ja persoonallisen ympäristön luomasta elämyksellisestä kiipeilykokemuksesta. Meru on vähemmän ruuhkaisa kuin Kilimanjaro, joten ehkäpä sieltä löytyy nyt se luonnonrauha, jota jäimme Venäjän Ebrusin moottorikelkkarallin ja Japanin Fujin huipulta löytyneen ihmismassan keskellä kaipaamaan.

Merun huipun tavoittelu on napakka nelipäiväinen reissu, joka tiivistetysti menee jotakuinkin näin:
Vaellus alkaa 1500 metristä. Ensimmäisen päivän reitti kulkee halki metsien, joissa toivottavasti näemme alueelle tyypillisiä eläimiä kuten kirahveja ja apinoita. Yö vietetään Miriakamban majalla 2515 metrissä. Aamulla matka jatkuu kivisen ylängön halki, ja toisen päivänä aikana, ajan salliessa pyrimme vuoren "kakkoshuipulle", Little Merulle (3820 m).
Kolmantena päivänä pyrimme Rhino Pointin (3800 m, Tansanian viimeisen salametsästetyn sarvikuonon muistopaikan) ja Kobra Pointin (4350 m) kautta Merun varsinaiselle huipulle nimeltä Socialist Peak (4566 m). Vielä yö Saddle Hut -majalla, sitten laskeudumme vuorelta ja palaamme tukikohtaamme Moshiin  lepäämään ja valmistautumaan Kilimanjaroa varten.

Reissumme ensimmäisen huiputusyrityksen aikana saamme ensikosketuksen Afrikan luontoon ja akklimatisoitumisen käyntiin. Odotan sitä suurella innostuksella ja jännityksellä. Mutta myös eri tavalla kuin aiempia vuoria.
Mount Fuji on tulivuorelle tunnusomaisesti kartion muotoinen


Kun minä ja kiipeilyparini Heikki olimme kokeneet karvaan epäonnistumisen (tai oikeastaan kaksi) Venäjällä Elbrusilla viime kesäkuussa (lue tarina täällä: Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi. – huiputusyritys), vannoimme viisastuneemme. Heti perään kuitenkin seurasi Japanin  Fujin olosuhteiden aliarviointi syyskuussa, jonka seurauksena tein "kevyehköä yönousua" kylmissäni ja likomärkänä pakkasessa (se tarina taas täällä: Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella).

Sen jälkeen totesimme, että näissä perusasioissa kerran voi epäonnistua tietämättömyyttään. Toinen kerta on pään takomista seinään, mutta kolmas menisi jo tyhmyyden puolelle. Niin sovimme, että "jokaiseen vuoreen suhtaudutaan kuin Everestiin."
Janiina OjanenLupaus tarkoittaa siis perusteellista valmistautumista, kiipeilykohteen kunnioittamista, riippumatta sen metrimääristä, sääennusteista tai ihmisten puheista. Olemme nyt saaneet tuta sen, että sää voi muuttaa vuoren kuin vuoren vaikeaksi. Se, että vuori ei ole teknisesti vaikeaksi luokiteltu, kertoo lopulta vain yhden ulottuvuuden kiipeämiseen liittyvistä haasteista.

Olenhan näistä asioista jo kirjoittanutkin, mutta olemme molemmat ripeitä liikkeissämme ja välillä aika kovapäisiä. On siis myönnettävä, selvästi asian sisäistäminen vaati meiltä itseltämme kunnollista pysähtymistä asian äärelle.

Se on tuntunut tepsivän ja vaikuttavan moneen asiaan.
Otamme tuoretta näkökulmaa kestävyystreeniin uuden yhteisen PT:mme, Jaanan, ohjauksessa. Tuntuu ihan mahtavalta, kun pitkästä aikaa joku neuvoo ja opastaa, sekä tarvittaessa käskee ja komentaa! Keskitymme nimenomaan kestävyyteen, koska aikaa on vähän: Heikki panostaa suorituksen aikaisen syketason alentamiseen, minä parannan suorituskykyä sekä yritän taas muistaa palautumisen ja kehonhuollon merkityksen. Myös ruokavalio on tarkistettu ja unirytmiäkin seuraan. Varusteita on jälleen kerran tarkasteltu ja päivitetty.

Parasta on se, kuinka tämä vaikuttaa motivaatioon; aivan kuin vuoret olisivat lähempänä jokaisena päivänä. Lenkille lähtiessä huippuharjanne piirtyy silmissä, ja ajatukset vaeltavat joulun alusviikolle yhä useammin. Pari kuukautta menee nopeasti. Montakohan kertaa sinä aikana ehtii hyräillä Toton African, jos heti aloittaa?

torstai 12. lokakuuta 2017

Joku maailmassa näkee saman Kilimanjaron

Voi kuinka ilahduttavaa on todeta, että seikkailu jatkuu ihan kohta! Valmistautuminen Mount Merua (4566 m) ja Afrikan mantereen korkeinta huippua, Kilimanjaroa (5895 m), varten on jo täydessä käynnissä. En ole koskaan käynyt Tansaniassa, itseasiassa koko Afrikan mantereella, ja nyt päiväunet ovat täyttyneet Avara luonto -ohjelmien ihmeellisistä maisemista: valoisista savanneista, rehevistä sademetsistä ja vuorten rinteillä käyskentelevistä villieläimistä. Lapsena niitä katsellessa ajattelin, etteivät ne ole totta, vaan lavastettuja kuten elokuvat. Nyt siis on aika paljastaa totuus!
Jouluna jännitetäänkin tänä vuonna ihan muuta kuin joulupukkia, sillä juuri aattoaamuna alkaa vaellus kohti Merun huippua.

Katse kohti huippua, Elbrus 2017
Kuva: Max Edin
Viime kesän Elbrusin karun kokemuksen jälkeen päätimme jatkossa aina panostaa akklimatisoitumiseen. Osittain siksi seikkailu alkaa Kilimanjaron pikkusiskoksi kutsutusta Mount Merusta. Akklimatisoitumisen lisäksi meitä Merulle houkuttelee tieto siitä, että se on valtavan kaunis – ja vähemmän kiivetty. Ruuhkaisten Elbrusin ja Fujin jälkeen toivomme Merulta mahdollisuutta nauttia luonnosta ja kiivetä rauhassa. Samoista syistä valitsimme ruuhkaiseksi mainitulle Kilimanjarollekin pisimmän ja vähiten käytetyn Machame-reitin.

Mitä enemmän kiipeän, sitä kauemmin haluan olla vuorella. Kun on kuukausia odottanut sinne pääsyä, miksi ihmeessä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti pois?
Vuorituuli tuoksuu kodilta, ja kallio kenkien alla sykkii askeliin elinvoimaa. Voisiko siihen hetkeen jäädä hiukan pidemmäksi aikaa? Odotankin innolla suurempien vuorien expedition-vaelluksia.

Kiipeämiseen on kohdallani liittynyt erikoinen sosiaalisuuden ja sulkeutuneisuuden ristiriita. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, kiipeämisen kokemus on minulle hyvin henkilökohtainen, ja suuri osa suorituksesta tapahtuu oman pään sisällä.
Aikojen saatossa sinusta, lukijani, on tullut tärkeä osa tiimiäni, ja näiden kokemusten ja ajatusten jakaminen sinulle ilahduttaa minua. Kannustuksella on suuri merkitys pitkäjänteisessä tekemisessä, ja minusta on alkanut tuntua kuin läppärin kannen avatessani alkaisin jutustella vanhalle ystävälle.

Mutta kiivetessäni en ole kovinkaan sosiaalinen enkä yleensä juurikaan halua jutustella.

Janiina Ojanen Elbrus
Oma hetki, Elbrus 2017
Kuva Max Edin
Huiputusyön ensimmäiset nousuhetket analysoin edessä olevaa kiipeämistä ja keskityn suorituksen läpikäyntiin.

Tovin kuluttua ajatus alkaa harhailla, ja annan sen mennä. Seuraavien tuntien aikana mieleen luisuu sattumanvaraisessa järjestyksessä asioita, jotka ovat jollain tavalla aktiivisessa muistissa: ajatuksissa jalansijasta kamppailevat perhe ja ystävät, edellisellä viikolla katsomani elokuva ja ehkäpä jokin viimeaikainen tilanne lähikaupan kassalla, lukemani kirja ja hoitamatta jäänyt pikkuasia, lapsuusmuistot ja rästiin jääneet työt.

Aamuyön mustimpina tunteina ajelehdin kauemmas ja ylävuoristokenkien keinuvan askelluksen tahdissa suunnittelen tulevaisuutta, unelmoin ja innostun uusista asioista.

Auringonnousun tietämillä ollaan yleensä jo sen verran korkealla, että voin liukua siihen parhaaseen vaiheeseen, jolloin mieli tyhjenee. Hiljaisuus täyttää minut tavalla, jollaista en ole kokenut missään muualla kuin vuorilla. Keskityn yksittäisiin askeliin, hengityksen suhinaan ja varusteiden hiljaiseen kahinaan. Vaikka keho tekee töitä jatkuvasti kasvavalla intensiteetillä, mielen täyttää ihmeellinen rauha ja sydämen hiljaisuus. Se on täydellistä.
Mont Blancin huippuharjanne (2016)

Tuo harmonia on yksi monista syistäni rakastaa vuoria. Se on myös syy siihen, miksi pitkään ajattelin, että haluan kiivetä yksin. Vaikka jokaisella reissulla ryhmässä ja köysistössä on tietenkin ollut muitakin, ja minulla on ollut uskomaton onni kiivetä niin hienojen ihmisten kanssa, olen aiemmin kokenut tekeväni tuon mielen matkan yksin. Jopa hiukan mustasukkaisesti olen vaalinut omia hetkiäni vuorenrinteellä – kuin peläten, että jos en lähde matkaan tietyllä tavalla yksin, syntyy jonkinlainen velvoite aktiiviseen sosiaaliseen kanssakäymiseen; menetän oikeuden olla hiljaa ja sen myötä nuo sisäisen hiljentymisen hetket.

Mutta matkan varrella olen oppinut, että on olemassa jotain vieläkin hienompaa kuin riisua mielensä ja sukeltaa anonyymina oman sisäisen avaruuden painottomuuteen.
Se yhteisen ymmärryksen hetki, kun käännyt rinteellä katsomaan kiipeilyparia silmiin ja näet siellä saman puhtaan ilon, joka kuohuu omassa veressäsi.
Kun askeleet narskuvat samaan rytmiin ja tauolla höyryävä teekuppi ilmestyy kasvojesi eteen ennen kuin ehdit lämpöisestä juomasta haaveilla.
Toisen kompastuessa kiristät vaistomaisesti köyttä juuri oikealla hetkellä.
Yksi katseenvaihto voi olla kokonainen keskustelu.

Niin yksin olemisen nautinto muuttuu yhteiseksi kokemukseksi, joka ei vaadi kummaltakaan mistään luopumista. Sen sijaan, että menetät oman tilasi, uskallatkin irrottaa otteen itsesuojauksen viitasta, laskea silmälaput ja nähdä koko panoraman.

Ja sanomattakin tiedät, että aina on joku, joka tietää täsmälleen, millainen maailma eteesi piirtyy.
Mount Elbrus Janiina Ojanen Heikki Kauppinen
Matkalla Elbrusille (2017)
Kuva: Max Edin