sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Mount Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa

– Vuorella tunnen itseni vapaaksi, ja arjesta poiketen voin keskittyä vain perusasioihin, vastaa suomalaisen vuorikiipeilyn the nainen (ainakin minun listallani) Carina Räihä, kun kysyn häneltä, mistä hän saa kiipeilyssä tyydytystä. Tavoiteorientoituneena ihmisenä tunnen sykähdyksen, kun hän kertoo tavoitteen saavuttamisen ja itsensä haastamisen ja voittamisen synnyttämästä tunteesta.

Carina inspiroi minua monellakin tavalla: Hän loi menestyksekkään uran liike-elämässä. Sitten hän muutti koko elämänsä. Lähti tavoittelemaan lähes mahdotonta unelmaa. Ja saavutti sen huiputtamalla Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena 17.5.2010. Sitemmin hän on lähtenyt kohti seuraavaa unelmaa, legendaarista 7summits -kiipeilyhaastetta, jossa huiputetaan kaikkien mantereiden korkeimmat huiput. Noin kolmisenkymmentä naista on onnistunut suorittamaan haasteen. Onnistuessaan Carina olisi ensimmäinen suomalainen 7summits-nainen.

Pari viikkoa sitten hetken mielijohteesta laitoin sähköpostia Carinalle. En oikein itsekään tiedä, mistä ajatus syntyi. Halusin kiittää häntä inspiraatiosta, kertoa projektistani ja kysyä neuvoja. Kaikki kiipeilijät, joilta olen apua kysynyt, ovat auliisti kertoneet kokemuksiaan ja antaneet neuvoja. Silti yllätyin iloisesti, kun ympäri maailmaa reissaava kiireinen Carina vastasi jo parin päivän kuluttua. Hän oli keskellä Mount Everestin perusleiriin suuntautuvan matkan viime hetken valmisteluja (tämän blogin julkaisuhetkellä Carina on jo reissussa) mutta löysi kuitenkin aikaa kertoa minulle ajatuksiaan koskien kiipeilyä.

– Jokainen vuori opettaa jotain uutta. Mutta kiipeilyurani tärkein oppi on ollut se, että mahdottomaltakin tuntuvat vuoret on mahdollista saavuttaa, jos haluaa riittävästi ja on valmis tekemään paljon töitä sen eteen, Carina pohtii.
– Tämä konkretisoitui Mount Everestin huipun saavuttamisessa, mikä oli minulle alkujaan kaukainen, lähes mahdoton unelma.

Kysyn miten Carina neuvoisi ensimmäistä huiputustaan suunnittelevaa.
– Neuvoisin valmistautumaan hyvin, ei vain fyysisesti vaan myös henkisesti ja tutustumaan käytännössä varusteisiin, olosuhteisiin ja vuoristoelämän arkisiin askareisiin. Pienillä asioilla on vuorella iso merkitys, ja mitä paremmin tuntee ne pienetkin asiat, sitä paremmin kestää isompia vastoinkäymisiä sitten vuorella. Neuvoisin myös testaamaan omia rajoja harjoittelussa, ettei vuorella tule ensimmäinen kerta, kun joutuu puristamaan itsestään kaiken.

Tiedustelen, onko sukupuolten välillä kiipeilyn kannalta eroa ja onko naisella jotain erityistä, mitä pitäisi huomioida valmistautumisessa. Carina toteaa, että eroja toki on. Nainen on luontaisesti heikompi, ja miehillä monesti vuorilla vauhti ja voimat ovat kovemmat. Mutta Carina painottaa, ettei omaa kiipeilyä tule verrata muiden suorituksiin, vaan kuunnella omaa kehoaan. Hän toteaa myös, että henkisesti naiset saattavat pärjätä vuorella jopa miehiä paremmin, sillä he ovat sitkeitä ja suorituspaineita on vähemmän.

Kysyn vielä ajatuksia henkiseen valmistautumiseen.
– Vuorilla olosuhteet ovat aina jossain määrin rankat, joten siihen kannattaa varautua, myös pahimpiin tilanteisiin. Itse valmistaudun henkisesti niin, että tiedän tehneeni kaiken mahdollisen jo etukäteen, ja vuorella voin keskittyä itse kiipeämiseen. Varaudun siihen, että eteen tulee tilanteita, joissa henkistä ja fyysistä kestävyyttäni koetellaan, mutta kun on niihin varautunut ja tietää, että niistä voi päästä yli, on se helpompaa.

Carina kertoo olevansa ilahtunut innostani kiivetä vuorelle ja sanoo, että näytän selvästi ottaneen projektin omakseni. Hän muistuttaa, että Mont Blanc on ensikertalaiselle haastava, mutta mahdollinen vuori. Hän lupaa seurata edistystäni blogista.

Keskustelumme päätös on kuin elokuvasta: Carina toivottaa minulle onnea ja tsemppaa Mont Blancille, ja minä toivotan hänelle hyvää matkaa ja onnea Mount Everestille.

Vau. Sellaista keskustelua ei tule eteen ihan joka päivä.




Tämän blogitekstin yhteydessä julkaistut kuvat on poimittu Carinan luvalla hänen verkkosivuiltaan www.carinaraiha.com.


keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kiusallinen juttu

Ystäväni lähetti minulle linkin Mt. Everest is Literally a Pile of Crap -artikkeliin, jossa käsitellään varsin pysäyttävällä tavalla erästä vuorikiipeilyn ongelmaa. Asiaa, joka ei tule ensimmäisenä vuorikiipeilystä mieleen tai jonka käsittely voi tuntua jopa hiukan kiusalliselta: kuten karhut kakkivat metsään, kakkivat kiipeilijät vuorelle.

Luultavasti jo tiedätkin hiukan karmivan faktan, että jos vuorikiipeilijä kuolee Mount Everestin ylärinteille, todennäköisesti hänen ruumistaan ei tuoda vuorelta alas. Tämä kertoo karua kieltä vuoren olosuhteiden haastavuudesta.
Lontoo 2013
Jos edes kuolleita ei pystytä tuomaan vuorelta alas perheilleen, miten luulet ihmisten suhtautuvan roskien tai omien jätöksien kantamiseen takaisin vuorelta? Niinpä Mount Everestin rinteet pursuavat ihmisten jättämää roskaa ja ulostetta. Jätehuoltoa ei ole pystytty järjestämään, ja ihmiset keskittyvät mieluummin oman suorituksen ja turvallisuuden optimointiin kuin jätteidensä kuljetukseen. Artikkelissa kerrotaan, että vuodessa on 700 ihmistä kiipeää Mount Everestille ja viipyy vuorella noin kaksi kuukautta. Do the math, sanos amerikkalainen...



Amsterdam 2014
Mielessäni näen Mont Blancin huipun valkoisena vasten sinistä taivasta. Ajatuksissani hanki ei ole keltatäplikäs eikä huipulla ole roskia, vaikka vuorella käy joka vuosi tuhansia ihmisiä. Olen pohtinut täällä blogissakin monesti, mitä vien mukanani huipulle. Nolostuin jo valmiiksi siitä, miten kiusallista on hoitaa vessa-asioita lyhyessä köydessä. Hävettää myöntää, että mielessäni ei ole käynyt, mitä kyseinen toimenpide tarkoittaa vuoren näkökulmasta. Minun tai niiden tuhansien muiden ihmisten läsnäolo ei kuulu vuoren ekosysteemiin eli olemme jopa isompi ongelma kuin jätekasa, jonka jätämme jälkeemme.

Pakko laajentaa kuvakulmaa hiukan, onhan matkailu maailman mittavin elinkeino:
Moskova, 2013
Minä rakastan matkustamista, uusia paikkoja, kulttuureita, elämyksiä ja ihmisiä. Matkustan suhteellisen paljon, useita kertoja vuodessa. Haluaisin matkustaa vieläkin enemmän. Uskon, että ainoa tapa ymmärtää edes pisara siitä, kuinka upeassa maailmassa elämme, on nähdä sitä mahdollisimman paljon.

En halua kasvattaa lastani vain tamperelaiseksi, pirkanmaalaiseksi tai edes suomalaiseksi. Haluan lapseni olevan maailmankansalainen, joka rakastaa suomalaisuuttaan, mutta aidosti ymmärtää pohjoisen lintukotomme olevan vain pieni murto-osa maailmaa. Matkustaminen avaa maailmankuvaa, sivistää ja antaa ymmärrystä. Siksi haluan myös lapseni matkustavan paljon.

Ilmeisesti en ole ainoa, joka ajattelee näin: vuodessa maapallolla matkustaa noin 800 miljoonaa matkailijaa ja määrän ennustetaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä (World Wide Fund for Nature 2009).
New York 2013

Monille alueille matkailu on elinehto, ja monet maat ovat rakentaneet jopa koko taloutensa matkailun varaan. Se on hyvä asia silloin, kun maa pystyy ruokkimaan asukkaansa ja kehittämään infrastruktuuriaan matkailun turvin. Mutta asialla on valitettavasti myös kääntöpuoli. Usein matkailusta riippuvaisissa maissa ei palveluita osata tai voida tuottaa ympäristö ja tulevaisuus huomioiden.

Vielä harmillisempaa on se, että matkailijat suhtautuvat kohteisiinsa välinpitämättömästi. Luonto, kulttuuri ja elämykset houkuttelevat meidät paikalle, mutta kunnioitus niitä kohtaan katoaa ensimmäisen Pina Coladan myötä. Kotona hana suljetaan hampaiden harjauksen ajaksi, mutta reissun päällä käytämme vettä, energiaa ja luonnonvaroja säälimättömästi.

Mallorca 2013
Vaikutukset ovat kuitenkin vieläkin laajemmat kuin lentokoneen synnyttämät saasteet ja hotellihuoneen yötäpäivää päällä oleva parvekevalo. Kun pakkaamme reppumme ja lähdemme vuoristoon kokemaan upeaa elämystä, jonka luonto meille tarjoaa, ryntäämme ympäristöön, joka ei luontaisesti kestä ihmisjoukkojen läsnäoloa. Eroosio, kasvillisuuden häviäminen (ja sen vaikutukset edelleen eläinkuntaan), eläinten käytöksen häiriintyminen johtuen ihmisen läsnäolosta, roskaaminen ja vaikkapa tautien levittäminen (kyllä, sairaudet tarttuvat myös ihmisistä eläimiin, ei vain toisinpäin). Siinä vain muutama piittaamattoman toiminnan seuraus.

Vastuuttomuutemme kaatuu omaan niskaamme, ihan konkreettisestikin. Yhtenä vuorikiipeilyn kannalta merkittävänä käytännön esimerkkinä voi mainita, että ilmastonmuutos lisää lumivyöryjen määrää. Eli minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kakkakasat mukaanlukien. (Anteeksi. Syytän huonosta huumorintajusta kasvatusta.)

Asioihin voidaan tarttua ja onneksi on tartuttukin. Nykyään esimerkiksi kiipeilijän on rekisteröitävä Himalajalle viemänsä tarvikkeet ja tuotava kaikki pois. Näin estetään roskaamista. Artikkelissa, johon alussa viittasin, kerrotaan tavasta, jolla pyritään puuttumaan Mount Everestin ongelmaan. Ja kyse on toki myös asenteista. Olisitko sinä valmis maksamaan matkastasi enemmän, jos voisit olla varma, että siihen liittyvät palvelut tuotetaan vastuullisesti?

Kun asiaa alkaa miettiä tarkemmin, tuntee helposti maailmantuskaa. Unohtuu, että vaikka kokonaiskuvaa katsotaan laajakulmalla, pitäisi omien vaikutuskeinojen valikoimaa tarkastella ensisijaisesti läheltä. Taas on se kuuluisa peiliin katsomisen paikka. Jokainen voi tehdä jotain ja pienistä puroista...jaadijaadi...kyllä sinä tiedät.

Entä millä eväillä minä lähden kohti Mont Blancia? Koska en tiedä vielä edessä olevista olosuhteista ja tapahtumista paljoakaan, on konkreettisten to-do-listojen tekeminen haastavaa. Mutta uskon, että asenne ratkaisee. Niinpä otan mukaani järkevät toimintatavat, kunnioituksen luontoa, aluetta sekä sen asukkaita kohtaan. Ehkäpä silloin minun unelmani täyttymys jättää maailmaan toisenlaisen merkin kuin kasan **skaa.
Barcelona 2014

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Hei jätkät, älkää jättäkö!

– Tiimisi lähti jo edeltä, sanoo aurinkolasipäinen mies, ojentaa minulle repun ja osoittaa kohti kivikkoista rinnettä. Katson häntä ihmeissäni ja loukkaantuneena. Tekisi mieli kysyä, miksi minua ei odotettu. Mutta siihen ei ole aikaa. Reppu tuntuu kauhean painavalta, mutta hinaan sen selkääni ja lähden hölkkäämään muiden perään. Kantapäähän hiertyy rakko, hiki virtaa silmiin ja reppu painaa hartioilla tolkuttomasti. Miksi ihmeessä ne lähtivät ilman minua? 

Juoksen ja juoksen ilman että maisemat juuri vaihtuvat. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että häikäisyn synnyttämät valotäplät tanssivat näkökentässäni. Ilma on silti rapsakka, nipistelee kasvoja. Hiki valuu pitkin selkää ja hengitys kulkee puuskuttaen. Kivikossa eteneminen on hidasta. Jalat raahautuvat perässä kuin kengät tarttuisivat joka askeleella johonkin tahmeaan.

Lopulta näen tiimini miesten selät kaukana edessäni, ne ovat jo lumen ja jään peittämällä osalla rinnettä. Koetan tiivistää tahtia, mutta reppu painaa liikaa. Kompuroin kiviin ja kaadun polvilleni rinnepuroon. Vesi on kylmää. Terävät kivet repivät polveeni haavan ja pudotan otsalamppuni. Koetan kaivaa lamppua hyisestä purosta, mutta sormet eivät taivu. Vilkaisen ylös. Tutut selät ovat kadonneet näköpiiristäni. Alkaa itkettää. 
– Hei jätkät, älkää jättäkö! Kyllä minä jaksan!

Kompuroin ylös. Repun olkain on poikki. Päätän ottaa mukaan vain vesipullon ja kiriä muut kiinni. Avaan repun nauhat kylmän veden kohmettamilla sormillani. Ei vesipulloa. Reppu on täynnä erivärisiä kahvakuulia. 

Havahdun olohuoneen sohvalta, jonne oikaisin ihan hetkeksi työpäivän jälkeen. Kestää hetken palautua maanpinnalle tokkurasta. Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta silmiini. Väsyttää. Hartioissa tuntuu eilisen harjoittelun aiheuttama puuduttava uupumus. Pohkeet ovat ihan tukossa, kuin kaksi lihakimpaletta olisi liimattu sääriluihini ja jumitus säteilee polviin. Joskus on ollut parempiakin päiviä. 

Vuorenvalloitus-treeni on edennyt kuin huomaamatta toisen harjoituskauden loppupuoliskolle. Menossa on itsenäinen harjoitteluvaihe eli en ole tavannut valmentajaani Tapiota muutamaan viikkoon. Jännä homma, kuinka paljon se vaikuttaa. Vaikka olen motivoitunut harjoittelemaan, on valmentajan tsemppaus valtavan tärkeää. Samalla Tapion tiiviimpi läsnäolo tekee oloni varmemmaksi harjoittelun tehokkuudesta. Olen saanut luvan hiukan sopeuttaa ja soveltaa treenejä itselleni sopiviksi. Vapaus tuo mukanaan myös epävarmuuden tunteen.

Jos olen ihan rehellinen, kestävyysharjoittelu kuntosalilla on tylsempää kuin voimatreeni. Painoja on
Janiina Ojanen
vähemmän ja toistoja paljon enemmän. Liikkeistä monet ovat kokonaisvaltaisempia, ja samaa liikettä hinkataan sata toistoa yhden treenin aikana. Vaikka treenaaminen väsyttää enemmän kuin aiemmin, tuntuu silti kuin kehitystä tapahtuisi vähemmän. Harjoittelu menee rutiinilla, mutta en saa yksittäisestä salitreenistä samanlaista riehaannuttavaa iloa kuin muutaman toiston hurjasta rutistuksesta voimatreenauksessa.

Lihashuoltoni on edelleen retuperällä: lintsaan venyttelystä ja mieluista hierojaakaan ei ole löytynyt. Ihan omaa tyhmyyttä. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni. Pakko, koska ei tämä tästä helpommaksi muutu. Päinvastoin.

Köllötän sohvalla silmät kiinni ja annan auringon suukotella poskiani. Mieleen nousee kuva leskenlehdistä. Kevät on täällä ja olen aina rakastanut keväisiä juoksulenkkejä. Tapio sanoi, että kevään mittaan juoksua ja muita ulkoharjoitteita lisätään kuntosalitreenin painoarvon pudotessa. Tosin noudatamme Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Markon ohjetta pitää myös voimaharjoittelu mukana kestävyystreenin rinnalla, mutta painoarvoissa siirrytään entistä vahvemmin kestävyysharjoitteiden puolelle.

Juokseminen on ihanaa ja kesällä auringonpaisteessa se on yksi parhaita tapoja rentoutua. Tosin nyt tavoitteellisesti harjoitellessa ei luvassa ole pelkästään lauleskellen hölköttelyä. Esimerkiksi sprinttiharjoitukset ylämäkeen ovat ärsyttäviä: useita 30 sekunnin raivokkaita juoksurutistuksia ylämäkeen. Sillä tavoin saa itsensä tappiin nopeasti. Olen kokeillut sitä, mutta yksin se on ärsyttävää, kun matkan ja ajan mittaaminen itselle tuntuu hankalalta. Niinpä olen enimmäkseen vuorotellut intervallitreeneillä ja pidemmillä rauhallisilla lenkeillä. Parin viikon päästä alkaa taas intensiivisempi treeni Tapion kanssa ja silloin nähdään, olenko pystynyt harjoittelemaan riittävän täysipainoisesti. Tapiolta kestää keskimäärin kolme sekuntia nähdä, olenko edistynyt.

Nousen sohvalla istumaan ja avaan läppärin kannen. Olemme kiipeilyparini Lakun kanssa viestitelleet ja suunnitelleet keväälle ja kesälle vaihtelevaa harjoitteluohjelmaa: pyöräreissua, melontaa, vaellusta ja vaikka mitä. Hymyilyttää.

Tulee kiva kesä. Mutta ei vielä. Joskus on ihan okei olla väsynyt. Köllähdän takaisin sohvalle ja suljen silmäni uudelleen. Tällä kertaa unessa seison Gouterin vuoristomajan edessä ja hymyilen ilta-aurinkoon. Jaksoin kuitenkin!

torstai 19. maaliskuuta 2015

Helteestä jäätikölle ja takaisin – lyhyt oppimäärä huiputusvarusteista

Vuorenvalloitus-projektin alusta asti pääni sisällä on ollut kuva, jossa seison Mont Blancin huipulla ja hymyilen kasvot halkaisevaa hymyä. Kuvassa olen pukeutunut värikkäisiin ja teknisen näköisiin vaatteisiin, sellaisiin joita kiipeilykuvissa näkee. Siinäpä sitten onkin aika lailla kaikki, mitä tiesin huiputusvarusteista projektin alussa.

Taas on pakko hehkuttaa ihmisten halukkuutta auttaa ja neuvoa! Olen saanut paljon vinkkejä ja neuvoja varustehankintoja varten. Jopa niin paljon, että en oikein enää tiennyt, mistä aloittaa. Avukseni tuli Niina Jurvanen, joka tietää varusteisiin kohdistuvista vaatimuksista omakohtaisesti kiipeilykokemustensa pohjalta ja työnsä (Scandinavian Outdoorilla) kautta hän tuntee myös tarjolla olevia vaihtoehtoja.

Aloitamme lounaalla; Niina, kiipeilyparini Laku ja minä. Niina on kiivennyt muun muassa Aconcagualla (Amerikan mantereen korkein vuori). Kuuntelen hänen kokemuksiaan ja tunnen kuinka tutuksi käyneeseen tapaan sykkeeni alkaa nousta innostuksesta. Niina kertoo harjoittelustaan Tornionjoen tasaisella jäällä marraskuun kaamoksessa ja kokemuksistaan ylhäällä Aconcagualla. Laku tiedustelee, mikä oli Niinalle ensimmäisellä vuorikiipeilykerralla yllättävintä.
– Hitaus. Kun ilma ohenee, kehon toiminta hidastuu. Liikkuminen on kuin hidastetussa filmissä ja tuntuu kuin kroppa ei enää toimisi. Samalla aivotoimintakin hidastuu, ja ajatukset puuroutuvat.

Kuten muutkin neuvoja antaneet kiipeilijät, Niina korostaa henkisen valmistautumisen merkitystä: – Siellä ylhäällä pitää olla jääräpäinen. Ajatukset voivat sanoa, että en pysty, mutta silti jatkat.
Niina muistuttaa myös pettymykseen varautumisesta:
– Tottakai harjoittelukaudella motivaation ylläpitämisen kannalta on tärkeää ajatella huiputusta onnistumisen kautta. Vuorella kuitenkin pitää pystyä kestämään myös pettymys, jos huiputus ei onnistukaan. Jos pää on kunnossa, vuorelta laskeutuu voittajana, oli takana huiputus tai ei.

Puhumme nesteytyksestä ja ravinnosta vuorella. Huiputusikkunan aikana ei ole juuri taukoja eikä ruoanlaittoa ole luvassa. Kuitenkin huiputuksen rasitus on kova ja kestää 12–16 tuntia. Minua huolettaa temppuileva vatsani, joka ei ota vastaan esimerkiksi maratoonarien käyttämiä geelejä. Pohdin myös nesteytystä: paljonko vettä kannetaan mukana, ja miten se pysyy sulana. Ja entäpä ne vessa-asiat, jotka minun vilkkaalle aineenvaihdunnalleni ovat aika tärkeitä? Niina kehottaa minua keskustelemaan oppaamme Petten kanssa näistä asioista hyvissä ajoin ja testaamaan erilaisia tankkausmenetelmiä. Niina muistuttaa myös muutoksista kehossa: korkeassa ilmanalassa ja kovassa rasituksessa esimerkiksi jalat turpoavat, mikä on hyvä muistaa kenkiä hankittaessa.

Harjoitteluvinkkejä tiedustellessamme vastaus on yksinkertainen:
– Reppu täyteen painoja ja reipasta kävelyä vaihtelevassa maastossa. Tuntitolkulla. Mitä huonompi keli, sen parempi treeniolosuhde se on!

Kysyn varusteiden merkityksestä suorituksen kannalta.
– Vuorella olet monella tapaa yksin, vaikka samassa köydessä ovatkin opas ja kiipeilyparisi. Olet yksin omien ajatustesi ja henkisten voimavarojesi kanssa. Varusteet ovat ainoa luottopakkisi. Niiden merkitystä ei kannata vähätellä.

Käymme läpi varusteiden keskeisimpiä ominaisuuksia:
Laatu ja kestävyys
Kovissa olosuhteissa varusteiden laatu näkyy selvästi. Se on kestävyyttä, muotoilua, materiaaleja, funktionaalisuutta ja istuvuutta. Niina muistuttaa, että laatu ja hinta yleensä käyvät käsi kädessä. Kuitenkaan kallein ei aina ole välttämättä automaattisesti paras, vaan käyttötarkoitus ja -ympäristö määrittävät tarvittavat ominaisuudet.

Istuvuus
Istuvuus on äärimmäisen tärkeää haastavissa olosuhteissa. Esimerkiksi naisilla vääränlaiset rintaliivit voivat aiheuttaa tuskallisia hiertymiä kokovaljaiden tai repun kanssa. Kenkien istuminen napakasti on tärkeää, mutta samalla tulee huomioida jalkojen turpoaminen. Niina kehottaakin sovittamaan kenkiä iltapäivällä, jolloin jalat ovat olleet jo rasituksessa. Kerrankin naisena olemisesta on hyötyä: korkokenkien rakastajana tiedän aika tarkkaan, kuinka ja mistä kohdin jalkani turpoavat rasittuessaan!

Soveltuvuus käyttötarkoitukseen ja käyttäjälle
Varusteiden tulee palvella sekä käsillä olevaa suoritusta että suorittajan kehon ominaisuuksia. Esimerkiksi vuorikiipeilyvarusteiden kanssa käydään tasapainoilua vedenpitävyyden ja hengittävyyden välillä. Kerrospukeutumisen vaatekappaleita valittaessa on siis mietittävä kunkin vaatteen roolia paitsi yksittäin, myös osana kokonaisuutta ja niiden toiminnallisuutta edessä olevassa suorituksessa: Mont Blancille mennessämme vuoren alaosassa on täysi kesä. Kohti huippua kulkiessamme siirrymme kesähelteestä jäätikölle pakkaseen ja viimaan, koko ajan samoissa vaatteissa. Vaatteet kastuvat alhaalla helposti ja ylhäällä niiden kuivattaminen on hankalaa. Kaikki mukaan tuleva kannetaan itse, eli vaihtovarusteille ei ole tilaa. Ja jotta tämä olisi vielä hiukan haastavampaa, jokainen keho toimii eri tavoin. Eli vaatteita tulee testata ahkerasti ennen reissua. Samalla oppii myös sen, mitä vaatteiden ominaisuuksia käyttää. Tämä mietityttää erityisesti Lakua, joka pohtii kamerakiinnityksen sijoittamista vaatteisiin siten, ettei kamera häiritse suoritusta mutta on nopeasti saatavilla.

Niina muistuttaa myös naisten heikommasta ääreisverenkierrosta eli sukat, hanskat ja päähineet ovat tärkeitä. Vilukissa sisälläni hytisee kauhusta.

Konsultointilounas on päättynyt ja siirrymme valitsemaan varusteita. Tässä kohtaa ne iloiset värit ovatkin sitten viimeinen asia mielessäni. Onneksi Niina on mukana, ja parin tunnin kuluttua puran olohuoneeni lattialle ne vaatteet, joissa aion pian tepastella Euroopan katolla.

p.s. Palaan valitsemiini varusteisiin myöhemmin.






sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Mitä olet tehnyt ansaitaksesi luottamukseni?

Kuka voi luottaa sinuun tiukan paikan tullen? Mistä hän tietää, että olet luottamuksen arvoinen?



Tämä pähkäily taitaa taas vaatia vähän pohjustusta:
Kirjoittaminen ensimmäisestä kalliokiipeilykokemuksestani sai minut muistamaan, kuinka hauskaa se oli. Päätin kokeilla uudelleen. Edellisestä kerrasta kalliolla tai ylipäätään seinällä oli vierähtänyt hyvä tovi. Niinpä minua taisi vähän jännittää, ja päädyin edellisenä iltana treenaamaan kasisolmua tietokoneen virtapiuhaan ja mielikuvaharjoittelin vielä aamulla varmistusta huitomalla alusvaatteisillani eteisen peilin edessä kuin epätahtinen Jane Fonda.

Saavuin kiipeilypaikalle hiukan muita myöhemmin (matkalla unohduin ajatuksiini linja-autossa, ajoin pysäkin ohi ja onnistuin eksymään ihan tutuilla seuduilla, perushommia siis).

Kiipeilemässä kanssani olivat kiipeilyä vuosia harrastanut kaverini Saku ja minulle uusi tuttavuus Birgitta, kokenut kiipeilijä hänkin. Saku pisti minut välittömästi varmistamaan omaa kiipeämistään. Pyysin, että Birgitta tulisi varmuuden vuoksi viereeni seisomaan ja että Saku aloittaisi kiipeämisen hitaasti, jotta saisin taas hommasta kiinni. Homma lähti sujumaan ihan hyvin, vaikka varmistuslaitteena oli grigri, josta minulla on vielä vähemmän kokemusta kuin ATC:sta.

Tuntui hyvältä, että Saku luotti varmistamisen minulle, vaikka olen siinäkin hommassa aika vihreä. Ilman harjoittelua ei saa kokemusta ja tätä hommaa on hiukan vaikea harjoitella ilman, että joku kiipeää. Samaan aikaan on täysin ymmärrettävää, että Birgitta suhtautui hiukan varovaisemmin ajatukseen, että minä varmistaisin häntä. Hän tiesi etukäteen minusta vain, että vaikka olen käynyt varmistuskurssin, kokemusta ei ole kertynyt kovin paljoa. Kuitenkin Birgittakin antoi minun varmistaa itseään, vaikka kaikilta osin suoritukseni ei ollut ihan tyylipuhdas.

Kiipeily oli mahtava: hankalaa mutta niin palkitsevaa! Kotiin palattuani lääkitsin ruhjoutuneita varpaitani ja kramppaavia sormiani ja pohdin luottamusta. Se on aihe, joka tuntuu nousevan esiin tämän projektin joka käänteessä. Mont Blancilla vaaditaan paljon luottamusta:

Pitää luottaa tiimiinsä. Ensiapukouluttajani Kari painotti, kuinka tärkeää on muistaa Mont Blanc -oppaamme Petten ehdoton auktoriteetti jokaisessa tilanteessa. Eikä minulla ole mitään syytä olla luottamatta Petteen. Päinvastoin, olen onnellinen, että saimme tiimiimme juuri hänet; 80-luvulta asti kiivenneen ja maailman vuoria kiertäneen kokeneen ja koulutetun vuoristo-oppaan.

Vaikka kiipeilyparini Lakukin valloittaa ensimmäistä vuortaan, luotan häneenkin täysin. Varaukseton luottamukseni rakentuukin hänen luonteensa ja arvomaailmansa varaan.

Luotan valmentajani Tapion ammattitaitoon saada minut riittävän hyvään kuntoon elokuun alkuun mennessä (johon on muuten sivumennen sanoen enää 4,5 kuukautta). Alusta asti hän pystyi vakuuttamaan ammattitaidollaan, ja nyt kun olen nähnyt tuloksien syntyvän, olen varma, että olen valinnut itselleni oikean valmentajan.

Sitten tulee se hankalampi osuus: pitää vielä luottaa myös itseensä, monellakin tavalla. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko muistutti itseluottamuksen merkityksestä: kroppa jaksaisi useimmiten paljon pidemmälle kuin korvien väli. Äärisuorituksissa keho murtuu ennen aikojaan, jos ihminen menettää uskon omaan kestävyyteensä. Pette muistutti samasta asiasta ja painotti henkistä valmistautumista.  Hän kertoi nähneensä ihmisiä, joilla on kaikki fyysiset edellytykset päästä huipulle, mutta ilmeisesti usko omaan suorituskykyyn loppuu ja siksi matka keskeytyy.

Olenkin yrittänyt panostaa tähän. Rakennan itseluottamusta ja henkistä kanttiani jatkuvasti, pienillä ja ehkä hiukan arkisillakin asioilla. Yritän tutustua ja varautua henkisesti edessä olevaan keräämällä tietoa. Kuuntelen vuorikiipeilijöiden kokemuksia ja yritän oppia niistä. Myös fyysinen harjoittelu tietysti vahvistaa itseluottamusta. Samoin epämukavuusalueen sietäminen: olen siedättänyt itseäni tekemällä asioita, jotka ovat vaikeita tai pelottavia. Esimerkiksi kävin avannossa, vaikka menneisyyden läheltä-piti-tilanteen vuoksi pelkään avovesiä ja lisäksi inhoan kylmää. Vihasin joka hetkeä, eikä sitä kuuluisaa hyvää oloa tullut edes jälkikäteen. Menin silti uudelleen, ihan vaan näyttääkseni itselleni, että pystyn siihen. Kestävyyskuntotesteissä päätin, etten anna periksi ennenkuin kunto aidosti loppuu ja juoksin, kunnes silmissä pimeni ja jalat menivät alta.

Ei kuitenkaan riitä, että minä luotan itseeni. Myös kiipeilytiimini pitää luottaa minuun, sillä kliseisesti sanottuna: tiimi on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tajusin sen kouriintuntuvasti EA-koulutuksessa, kun möläytin ääneen, että minulla ei ole hätää, jos koipi katkeaa. Tiimini miehet kyllä auttavat minut pois vuorelta, tavalla tai toisella. Mutta voivatko he luottaa minuun samalla tavoin? Olenhan kuitenkin esimerkiksi fyysisesti heitä heikompi.
Toisen kerran asia nousi mieleeni nyt kallion alapuolella seisoessani, kun varmistin turvallista kiipeämistä ihmiselle, joka ei tunne minua ja joka tiesi minusta vain vähäisen kokemukseni. Jostain syystä hän päätti luottaa minuun. Aika mahtava juttu.

Siis: kuka voi luottaa sinuun? Uskoa turvallisuutensa käsiisi tai vaikkapa kertoa synkimmät salaisuutensa. Mitä olet tehnyt, että ansaitsit sen luottamuksen? Entä luotatko itse itseesi? Luottaisitko tiukassa paikassa läheisesi hengen omiin käsiisi?

Kuva: Saku




torstai 12. maaliskuuta 2015

Karmit-kaulassa-tyttö menee ensiapukouluun!

Isäni muistaa usein nolostuttaa minua kertomalla tarinaa lapsuuteni partioleirien kotiin palaamisista. Muiden tenavien vanhemmat hakivat jälkikasvunsa Keskustorin vanhalta kirkolta. Minut noudettiin yleensä Hatanpään ensiavusta. Murtuneita sormia ja varpaita, tikattuja haavoja ja venähtäneitä nilkkoja on totta tosiaan kertynyt keskivertoa enemmän. Rohkenen (vinosti hymyillen, tosin) kuitenkin väittää, että holtittomuudesta ei ollut kyse, pikemminkin kokeilunhalusta ja ehkä aavistuksen verran liian vahvasta uskosta omaan suorituskykyyn.

Vuodet ovat tuoneet hiukan enemmän varovaisuutta, mutta siltikin tekevälle sattuu. Ja minä olen kova tekemään. Olen myös säilyttänyt jästipäisyyden, jonka takia usein voimalla jatketaan siitä, mihin tekniikka loppuu. Eräs ystäväni joskus totesikin: "Olet vähän sellainen karmit-kaulassa-tyttö."

Mont Blancilla aion olla viisas ja ymmärtää omat rajani (ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön). Kuitenkin kuten tyttärenikin jo huolehti, liittyy Mont Blanc -kiipeilyreissuumme myös sellainen riski, että varovaisuudesta huolimatta jotain ikävää tapahtuu. Liukastuminen, putoilevat kivet, lumivyöry, lipsahtava hakku ja monet muut asiat voivat aiheuttaa loukkaantumisia tai hätätilanteita. Lähden valloittamaan vuorta seurassani ammattitaitoinen opas Pette ja palo- ja pelastusalan ammattilainen Laku. Olen siis aika hyvissä käsissä, jos jotain sattuu. Mutta siihen ei voi tuudittautua ja myös minun täytyy olla toimintakykyinen hätätilanteen yllättäessä.

Onneksi ensiavun ja -hoidon asiantuntijat, Jussi ja Kari Tammedista lukivat ajatukseni ja tarjoutuivat antamaan minulle pienen ensiapukoulutukseen Vuorenvalloitusta silmällä pitäen. Se meni suurinpiirtein näin:

Olin oudon jännittynyt, kun istuimme kahvipöytään. Karia hiukan hymyilyttikin ja hän sanoi, että vaikka ensiapu on tärkeä asia, ei ole syytä sitä pelätä: auttamisen äärellä tässä ollaan! Harmittelin vuosien aikana muistista kadonneita ensiaputaitoja ja huolehdin, että entä jos teen väärin. Kari ja Jussi painottivat, että kun tekee parhaansa, se riittää. Tärkeää on tunnistaa uhkaava vaara tai onnettomuustilanne ja toimia oikealla tavalla: estää jatko-onnettomuudet, auttaa taitojensa rajoissa ja tietenkin hälyttää apua. Enempää ei voi itseltään vaatia.

Kävimme läpi mahdollisia vaaratilanteita vuorella. Kari muistutti, että Pette on ehdoton auktoriteetti, hän tuntee toimintaprotokollan ja kouluttaa sen meille ennen lähtöä. Vastuu kokonaisuudesta myös hätätilanteissa on Pettellä eli kaikissa hätätilanteissa tulee aina kääntyä hänen puoleensa, mikäli mahdollista.







Listasimme yleisimmät tilanteet ja vammat, joita voin joutua kohtaamaan ja joiden hoitamiseen kouluttaminen on kannattavaa. Short-listille nousivat:

  • Haavat, hiertymät ja ruhjeet
  • Pistohaavat
  • Murtumat
  • Tajuttomuus

Woundstopin paineenkohdistaja in action!
Koska vuorelle kannetaan mahdollisimman vähän tavaraa, harjoittelimme ensiapua yksikertaisilla varusteilla. Käytössä oli oikeastaan vain pieni ensiapuside, WoundStop-ensiside ja silkkiteippi. Niiden lisäksi kiipeilyreppuun en sitten oikeastaan muuta tarvitsekaan kuin puhdistuspyyhkeitä ja laastaria rakkoja varten.

Kiinnostuneena avasin pakkaukset, räpelsin siteitä ja sain Karin nauramaan: "Muistathan sitten oikeassa tilanteessa, että steriiliys on tärkeää eli sidetaitoksia ei kannata kosketella, jos mahdollista."

Kun tarvikkeet olivat tulleet tutuiksi, harjoittelimme erilaisten haavojen sitomista. Jussi näytti mallia Karin toimiessa potilaana ja minä sitten toistin ohjeiden mukaan perässä. Sidoimme pienellä ensiapusiteellä sekä pienehköjä että painetta tarvitsevia haavoja.

Karin käsivarresta tyrehdytimme suuren verenvuodon WoundStopilla, joka paineenkohdistajamekanismi kaikessa yksinkertaisuudessaan on mielestäni samantasoinen innovaatio kuin hakaneula aikanaan.



Seuraavaksi potilaamme varpaita uhkasi hetkellisesti sinertyminen: Jussi näytti minulle kuinka toimia, kun verenkierto rajaan pitää estää eli jos vaikkapa sääressä on niin suuri verenvuoto, ettei sitä voi tyrehdyttää pelkästään paineen avulla.




Ensimmäinen yritykseni estää verenkierto raajassa ei mennyt niinkuin elokuvissa.
Tajuttomuuden tunnistamiseen opin niksin: nosta potilaan käsi hänen kasvojensa yläpuolelle ja päästä irti. Mikäli hän on tajuissaan, refleksi estää käden osumisen omiin kasvoihin. Huumoria saatiin tästäkin ja hetken meillä oli oikein hupaisaa, kun yritimme saada toisiamme läpsimään itseään kasvoihin.

Kävimme läpi myös hengittämisen tunnistamista kämmenselällä ja kuuntelemalla. Puhalluselvytys päätettiin jättää tällä kertaa ohjelmasta ja keskityimme sen sijaan oikeaoppisen kylkiasennon harjoitteluun. Kari painotti vielä, että muistan rinteessa tehdä asennon kasvot ylärinteeseen päin ja tarkistaa leuan asennon eli hengitysteiden esteettömyyden.

Ensiapuvelhot näyttivät vielä, kuinka hoidetaan reiän rintakehäänsä ja keuhkoonsa saanutta potilasta. Vaikka yksinkertaiselta toimenpide osaavan ihmisen tekemänä näytti, tässä kohtaa viimeistään päätin olla erityisen tarkka jäähakun kanssa.

Lopuksi oli vielä pieni yllätys:
Tammedin poppoo on selvästikin seurannut tarinaani. He olivat ilmeisesti huomanneet, että minulla aina silloin tällöin on ne kuuluisat karmit kaulassa. Niinpä sain mukaani urheilijoille suunnitellun ensiapulaukun treenikautta varten!

EA-laukku tulikin tarpeeseen, sillä edellinen taisi siirtyä auton myynnin yhteydessä seuraavalle omistajalle. Hypistellessäni laukkua veistelin puujalkavitsejä urheilijoiden ja minun erilaisista EA-tarpeista, kunnes oivalsin ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä pakkauksen sisällä on. Edellisenkin taisin ostaa koskaan kurkistamatta sisälle, ikäänkuin pelkkä laukun olemassaolo pelastaisi hätätilanteessa. Niinpä viisastelun sijaan avasin laukun ja katsoin, mitä se on syönyt:

  • kylmähaude
  • kylmä-spray
  • urheiluteippi
  • silkkiteippi
  • sidosten leikkaamiseen suunnitellut sakset
  • laastareita ja puhdistuspyyhkeitä
  • steriilejä taitoksia
  • hanskoja
  • ensisiteitä


Tarpeeseen tuli, sillä kotoani ei taida löytyä kuin laastareita (jotka kyllä ovat tyylikkäästi Prinsessa-kuvioituja) ja päänsärkylääkettä.

Koulutuksen jälkeen minuakin jo hymyilytti. Yksinkertaisia asioita ja simppelit työvälineet, niillä minä pärjään. Selkeät ohjeet ja rohkaiseva tunnelma lämmittivät mieltä ja tunnen taas itseni hiukan valmiimmaksi edessä olevaan seikkailuun. Siitä suuri kiitos kouluttajilleni!

p.s. Muistutan jälleen, että mahdolliset erehdykset tekstissä ovat minun.



maanantai 9. maaliskuuta 2015

Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar

Millaisia kiipeilytaitoja Mont Blancilla tarvitaan? Oppaamme Pette kertoi, että edessä on louhikoita, jäätikköolosuhteita ja "ilmavia paikkoja".  Olennaista on oppia liikkumaan oikealla tavalla, oikealla nopeudella ja käyttäen kehoa oikealla tavalla. Olosuhteita tuskin voi kuvitella sellainen, joka ei ole vastaavaa kokenut. Eteneminen tapahtuu kuulemma kuin hidastetussa elokuvassa. Kuusitoistatuntinen suoritus haastavissa olosuhteissa ilman varsinaisia taukoja vaatii kestävyyttä, kysyy haponsietokykyä ja syö henkisiä voimavaroja. Mutta Cliffhangeristä ei ole kyse, vaan pääosin matkaa tehdään vaelluskiipeämällä.

Aika monet sekoittavat vuorikiipeilyn yleiskäsitteenä seinäkiipeilyyn ja kalliokiipeilyyn. Luonnollisesti lajit ovat peruselementtinsä myötä sukulaisia, ja vuorikiipeilyyn saattaa sisältyä kalliokiipeilyosioita. Minä olen kokeillut seinäkiipeilyä ja pikkuisen kalliokiipeilyäkin vuosi sitten. Vaikka näistä kokemuksista tuskin on minulle massiivista hyötyä Mont Blancilla, kokemukset ovat olleet hienoja ja toivon pääseväni kiipeilemään lisääkin.

Janiina Ojanen Vuosi sitten keväällä keksin loistavan idean hankkia minulle ja tyttärelle yhteisen harrastuksen, seinäkiipeilyn. Idea syntyi, kun seurasin lapseni marakattimaista etenemistä sisähuvipuiston kiipeilyseinällä. Kaverini Saku harrastaa kiipeilyä ja laitoin hänelle viestiä, jossa tiedustelin vinkkejä lajin kokeilemiseen. Saku lupasi auttaa meitä alkuun, ja jo muutamaa päivää myöhemmin seisoin kiipeilyseinän alla sovittamassa valjaita ylleni.

Parin testikiipeämisen jälkeen tytär viuhahti kisaseinän kattoon asti ja sitkeästi venkoili boulderilla Sakun ohjeiden mukaan. Itse pinnistelin helpohkoja seiniä hitusen hitaammalla kehityskaarella. Se oli mahtavaa! Samana iltana ilmoittauduin varmistuskurssille. Kävin kurssin, läpäisin varmistuskokeen ja sain luvan ylävarmistamiseen.




Janiina Ojanen

Kevään ajan kävimme tytön kanssa kiipeilemässä säännöllisesti. Välillä Saku tuli mukaan varmistamaan meitä, välillä olimme kahdestaan. Muutaman kuukauden kuluttua tytär kuitenkin kyllästyi. Ongelma oli, että en osannut opettaa häntä teknisesti taitavammaksi. En ainakaan löytänyt lapsille suunnattua pitkäjänteisempää kiipeilykurssia, vaan tarjolla oleva opetus oli lähinnä parin illan intensiivikursseja. Niinpä laji jäi pois vakio-ohjelmistostamme. Mutta jos jo lapsena lumouduin vuorten jylhästä vetovoimasta, niin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa kalliokiipeilykokeiluni opetti minulle, että reitti voi olla olemassa, vaikka sitä ei aina heti näkyisikään:

Oli keväinen kaunis lauantai, kun Saku nouti minut kotoa. Hän oli luvannut viedä minut kokeilemaan kalliokiipeilyä. Olin illalla menossa teatteriin, mutta Saku sanoi muutaman tunnin riittävän hyvin.

Ensimmäinen kohde oli Tampereen ja Nokian rajalla oleva Mustavuori. Tovin kuluttua seisoin valjaat päällä ja kypärä päässä muistaakseni noin kahdeksan metriä korkean kallioseinän alapuolella.
– Saa mennä, Saku antoi luvan. Katsoin seinää ja katsoin häntä. Siis miten? Edessä oli (ainakin minun silmääni) sileä kallioseinä. Kiipeilykeskuksella seinään ruuvatut kirkkaanväriset otteet kävivät mielessäni ja alkoi nolottaa. Mitä minä oikein olin kuvitellut? Laskin käteni varovasti kallion pinnalle ja katsoin olkani ylitse Sakua. Ei se nauranut. Kyllä se siis ajatteli, että pääsisin tästä.

Koetin etsiä kiipeilytossun kärjelle sopivaa koloa seinästä. Jalka lipsahti kerran. Toisen kerran. Saku astui viereeni ja alkoi näyttää minulle luonnonkivessä olevia pieniä kohoumia ja halkeamia. Hän neuvoi jalan asettamista oikein ja kehon oikeaa asentoa.
Hetken kuluttua olin seinällä, hiukan Sakun pään yläpuolella. Kaikki raajat levällään, sormet takertuen epätoivoisesti hädintuskin havaittaviin nyppylöihin seinämässä, takapuoli pitkällä nytkytin epätoivoisesti eri suuntiin kuin luullen, että nykivä heiluminen veisi minua mihinkään. Kohta sormet jo pettivät, ja retkahdin köyden varaan. Saku laski minut alas, mutta ei tehnyt elettäkään osoittaakseen, että homma oli tässä. Rauhallisella äänellä hän kävi läpi "suoritukseni" ja antoi ohjeita seuraavaan yritykseen.

– Otteet ovat siellä, katso ja tunnustele vaan. Luota itseesi, Sakun rohkaiseva ääni kuului takaani. Pakotin itseni unohtamaan kiipeilykeskuksen kirkkaanvihreät, kämmeneensopivat otteet ja laskin käteni kiven karheaa pintaa vasten. Se tuntui lämpöiseltä ja lujalta kipeitä sormenpäitä vasten. Kokeilin varovasti tossun kärkeä pienen ulkoneman päälle. Se piti.

Otteet alkoivat löytyä. Poski lähellä kalliota etenin ylöspäin hitaasti ja tunnustellen. Tekniikan puuttuessa tunsin kuinka polveni iskeytyivät kerta toisensa jälkeen karheaan seinään. Sormieni iho hiertyi auki ja kynnet lohkeilivat. Mutta hetken kuluttua olin seinällä. Kun katsoin olkani yli ehkä noin kuuden tai seitsemän metrin korkeudessa, uskomaton riemu täytti mieleni. Huutaen ilmoitin Sakulle lepotauosta ja painoin tossunkärjet lujasti seinään ja... noloa myöntää mutta joo, kaivoin kameran esiin. Mutta minä sentään olin Mustavuoren kuningatar, kaikki kahdeksan metriä! Toistin nousun vielä neljä tai viisi kertaa ja harjoittelimme myös laskeutumista. Se oli hauskaa ja nauroin ääneen silkasta innosta.

Parin tunnin kuluttua pakkasimme varusteet autoon ja siirryimme Nokialle Melolle, jossa pääsin kokeilemaan noin 25 metrin nousua. Laskeuduimme ensin alas, sitten varmistin Sakua hänen kiivetessään ylös varmistamaan minua ylhäältä käsin. Sitten oli minun vuoroni.

Se oli huikaisevaa. Tein kaksi nousua. Arvioin voimani väärin ja jälkimmäinen nousu oli aika tuskallinen. Seinän keskivaiheilla voimat kertakaikkiaan loppuivat. Pysähdyin lepäämään. Yhtäkkiä näytti kuin kaikki otteet olisivat kadonneet seinältä, naarmuuntuneet sormet kramppasivat ja mustelmaisiin polviini koski. Vilkaisin minua varmistavaa Sakua.

– Anna mennä vaan loppuun asti, Sakun ääni kaikui ylhäältä. Mumisin pari ärräpäätä, oioin hiukan sormiani ja painauduin lähemmäs seinää jatkaakseni. Housujeni polvi repesi viimeiseen kielekkeeseen, koska voimat eivät enää riittäneet kiivetä vaan raahasin kehoni kivisen reunan yli. Voitonriemu hyökyi ylitseni. Mahtavaa, parasta ikinä!


En voinut laittaa mekkoa teatteriin, koska polveni olivat kertakaikkiaan kauhean näköiset. Kädet aivan naarmuilla ja kynnet tuhoutuneet. Mutta voitonriemuinen hymy ei poistunut kasvoiltani hetkeksikään. Virnistelin kuulemma silloinkin, kun ystävät herättelivät minua puoliajan kuohuviinille.
Janiina Ojanen

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Valloita vuoresi joka päivä, sanos vanhentuva!

Täytän tänään 36 vuotta.
Pakko myöntää, että kyllä se tuntuu vähän painavammalta numerolta kuin vaikkapa 26. Mutta silti minusta ei yhtään tunnu siltä, miltä kymmenen vuotta sitten ajattelin 36-vuotiaasta tuntuvan. Onneksi.

Olen mietiskellyt, miksi tunnen oloni ihan erilaiseksi kuin luulisi ruuhkavuosia elävän yrityselämässäkin painivan osa-aika-yh-äidin tuntevan. Tässä päivänä eräänä se (tai ainakin osasyy siihen) valkeni, kun istuin salilla treenin jälkeen saunassa ja kuuntelin kahden naisen keskustelua motivaatiosta. He valittelivat kiirettä ja väsymystä ja totesivat niiden estävän säännöllisen liikkumisen. Totesivat yksissä tuumin, että jos kerran kahdessa viikossa sitten työpäivän jälkeen ehtisi jumpalle, helposti vaan unohtuu sohvan nurkkaan.

Nyökyttelin sisäisesti, kun daamit puhuivat ärsyttävistä opeista, joita luemme naistenlehdistä. Niissä hymyilevät naiset kertovat tasapainoilevansa perhe-elämän, hektisen työn ja ystävien välillä. Ja ehtivätpä vielä treenaamaankin. Urbaanilegendoja, puuskahdin mielessäni ja yhdyin kanssasaunovien ärtymykseen.
Kunnes tajusin jotain: minähän teen niin! En aina hymyssä suin ja useimmiten en tukka suorassa, mutta teen kuitenkin.

Arkeni vaatii usein priorisointia, ennakointia ja suunnittelua. Välillä se on raivostuttavaa ja kiireen tunne ottaa vallan. Mutta useimmiten nautin menevästä arjestani. Kuten Jorma Uotinen jossain lehdessä asian upeasti kiteytti: "Intensiivinen elämä ei ole sama asia kuin kiire."

Mikä sitten pitää koneen käynnissä? Miten sain kalenteriini upotettua Vuorenvalloituksen: treenin, jatkuvan eväiden valmistelun ja loputtoman eväsrasiatiskipinon, tiedonhankinnan sekä bloggauksen ja muun taustatyön? Lisäksi edelleen väitän, että vanhemmuuteni ei kärsi projektistani, lapseni saa yhtä paljon aikaani ja huomiotani kuin ennenkin. Meillä riittää aikaa yhteisille kokkailuille, leffailloille ja askarteluille.

Janiina Ojanen
Kuva: Ari-Pekka Ahonen
Vastaus on taas kerran yksinkertainen: olen innoissani.

Syksyllä 2014 minua vaivasi epämääräinen tunne siitä, että jotain oli tapahtumassa. Olen hiukan levoton sielu ja saan tyydytystä itseni haastamisesta. Jälkikäteen ajatellen tuntuu, että olisi varmaan pitänyt oivaltaa tuttu tunne; tiedostamattani etsin uutta haastetta itselleni. Kun Vuorenvalloitus sitten valitsi minut, innostus ja projektin mukanaan tuoma elämäntavan buustaus energisoivat minut monella muullakin tavalla.

Jokaisen vuorokaudessa on yhtä monta tuntia, ja kaikkien voimavarat ovat rajalliset. Mutta isot vuoret huiputetaan samalla tavalla kuin pienetkin: askel kerrallaan. Kun sen aidosti tunnistaa, voi nähdä jokaisen yksittäisen treenin ja hankitun tiedonjyvän askeleena kohti Mont Blancia (tai mikä vuoresi sitten onkaan). Siten minä säilytän innostukseni, huiputan vuortani joka päivä, pikkuisen kerrallaan.

No, loppukoon hetkeksi hekumointi ja todettakoon, että kyllä välillä väsyttää ja sapettaa. Silloin rutiinit auttavat ja into jatkaa löytyy arjen pienistä asioista ja läheisten tuesta.
Kun minua ei huvita treenata, menen juoksemaan. Nautin liikkumisesta muutenkin, mutta juokseminen on erityisen mahtavaa. Parasta mielestäni on se, kuinka ajatus liitää juostessa. Se on ehkä ainoa hetki, jolloin osaan aktiivisesti vapauttaa ajatukseni täysin. Joskus mielessä pyörii jokin yksittäinen asia, joskus suunnittelen tulevaa. Hienointa on silloin, kun uppoudun korvanapeista tulvivaan musiikkiin ajattelematta aktiivisesti mitään. Askelten rytmi vaihtelee biisin mukaan, ja joskus huomaan laulavani mukana ääneen (pahoittelut siitä muille lenkkeilijöille).

Joskus on lenkkareiden nauhoja sitoessa vaikea muistaa, miten kivaa juokseminen on. Silloin minua motivoi musiikki. Välillä lenkille lähtee ihan siitä riemusta, että kohta saa tykittää rokkia ja askeleet hakevat rytmin, jossa murheet putoavat harteilta. Soittolistallani onkin kaikenlaista uutta ja vanhaa rockia ja poppia joka tunnelmaan: Kaija Koosta Awolnationiin ja Billy Talentiin sekä Lenkasta Slipknotiin. Usein valikoin etukäteen soittojonoon tietyntyyppisiä kappaleita omasta mielentilasta ja lenkistä riippuen. Fall Out Boy toimii rivakalle kepeälle juoksulle ja laulattaa kovasti. Green Day ja Good Charlotte rennolle pidemmälle lenkille. Musiikki pistää veren kiertämään ja saa unohtamaan uupumuksen.

Niin. Mont Blanc -köysistössä tuskin musiikin kuuntelu onnistuu, koska huomio pitää olla täysillä kiipeämisessä. Mutta jos totaalinen uupumus yllättää, ehkäpä esitän koko treenilistani yksinlauluna ilman säestystä? Toisaalta luulen, että sama into, joka nyt repii minut aamuisin tuntia normaalia aiemmin kokkaamaan eväitä, siivittää askelia vuorellakin.




tiistai 3. maaliskuuta 2015

Vuorenvalloittajan aakkosten X-kirjain

Huomautus: tässä tekstissä kerron kokemuksia varusteista, jotka olen saanut yhteistyökumppaniltani Nikander.fi:ltä harjoituskauttani varten. Kyseessä ei ole mainostava sisältö vaan rehellinen käyttökokemus. Kerron nyt tämän kuitenkin heti alkuun, jotta tuotearvioille allergiset voivat jättää tämän tekstin väliin.

Rakastan kenkiä. Tunnustan, että niitä on vuosien mittaan kertynyt ja tällä hetkellä omistan noin 70 paria. (En lähde asiaa nyt tässä selittelemään, vaikka mieli tekisi, sillä se on kokonaan toinen juttu.) Johtuen tunnesiteestäni jalkineisiin ei liene yllätys, että juoksulenkkarit ovat olleet minulle tärkeä varuste ja niiden osalta olen ollut aika laatutietoinen ennenkin.

Juuri edellä mainitusta syystä en aio nyt kirjoittaa kengistä. Jalkineita lukuunottamatta olen aiemmin kokenut pärjääväni hyvin ei-niin-teknisillä liikuntavarusteilla. Kun Vuorenvalloitus-harjoittelu alkoi, muuttui moni asia. Pari viikottaista fiilispohjaista salitreeniä tai lenkkiä vaihtuivat tiukkaan ohjelmaan. Kun harjoittelee suhteellisen paljon ja treenit ovat (ainakin minulle) raskaita, alkaa kiinnittää huomiota asioihin, joita ei ole aiemmin huomannut. Lajia varten suunnitelluilla varusteilla kasvattaa ainakin harjoittelun turvallisuutta ja tekemisen mukavuutta. En ota kantaa siihen, voiko yksittäinen varuste vaikuttaa urheilutuloksiin. Mutta kyllä treenaaminen sujuu tehokkaammin, kun on mukava olo ja mikään ei hierrä. Voi siis keskittyä olennaiseen.

Niinpä viime marraskuussa väistyivät vanhat verkkarini teknisten urheiluvaatteiden tieltä. Nyt testailtuani uusia varusteitani erilaisissa olosuhteissa sisällä ja ulkona muutaman kuukauden ajan, valitsin muutaman eniten käyttämäni vaatteen ja tässä lyhyesti ajatuksiani niistä:

X-Bionic Effektor -paidat
Käytän näitä kaikessa treenissä, mutta minusta ominaisuudet ovat parhaimmillaan juoksussa. Kun aloin juosta Effektor päällä, ihastelin tunnetta siitä, että hikoilu ei vaivannut ja kehon lämpötila pysyi tasaisena vaikka kilometrejä kertyi. Tosin hetken kesti tottua vaatteiden kompressioon. Napakasti istuvat paidat eivät piilota ensimmäistäkään makkaraa eli salilla piti käydä itsensä kanssa itsetuntokeskustelu, kun vaihdoin löysän treenipaidan Effektoriin.

Ominaisuuksiin tottuu nopeasti, ja niiden merkityksen tajuaa vasta, kun ne puuttuvat. Paita oli jäänyt kotiin, kun kävin kestävyyskuntotestissä. Juoksin testin laukun pohjalta löytynyt vanha toppi päällä, ja tuntui kuin olisin pukeutunut muovipussiin.

Saliharjoittelussa olen joskus huomannut nykiväni Effektor-paidan helmaa alaspäin. Kyse voi olla siitä, että kroppani on tiimalasimallia, jolloin paita nousee lanteilta helposti ylemmäs. Mutta toisaalta: suomalaiseen tyyliin kiskon paitaa niin alas kuin mahdollista eli asia taitaa olla enemmän omien korvien välissä.

X-Bionicin Spherewind-juoksutakki
Tämä on suosikkini. Malli istuu ihanasti, ei purista, ei lepata eikä kahise juostessa. Materiaali pitää vettä mutta hengittää. Selässä on kosteutta siirtävä alue eli olo ei takin alla ole nahkea. Heijastimet näkyvät pimeässä ja takataskuun mahtuvat lenkillä tarvittavat pikkutavarat.

Nämä lähtevät myös Mont Blancille:

X-Bionic Radiactor -alusasu
Kavereiden keskuudessa tämä asu on saanut lempinimen Robocop, johtuen sen teräksisestä ulkonäöstä. Asu on ollut talvella kovassa käytössä, mutta kompressio pelittää napakasti lukemattomien pesujen jälkeenkin. Pukemisen jäljiltä tukka on aina sekaisin, mutta asu on kuin toinen iho, hengittävä ja lämmin sellainen. Talvella pikkupakkasilla tein juoksulenkkejä päälläni Radiactor-paita ja Spherewind-juoksutakki enkä kaivannut välikerroksia. Tämä soveltuu yhdeksi kerrokseksi Mont Blancille, sillä asu on suunniteltu myös vuorikiipeilyyn soveltuvaksi.

X-Socks: Winter Run ja Trek Silver
Olen jo ennen Vuorenvalloitusta juossut X-Socksin sukilla ja tykännyt kovasti. Hyvän istuvuuden ja ilmanvaihdon ansiosta jalat eivät hierry pitkälläkään reissulla. Talvisukat ovat ihanan lämpöiset ja varret riittävän pitkät. Johtuuko siitä tai jostain muusta, mutta näillä sukilla juostessa minua ei vaivaa jalkaterien puutumisen ja pistelyn tunne, joka aina välillä muutoin häiritsee lenkillä. Kuten aiemmin kerroin, joskus olen saattanut laittaa X:t saappaiden sisään töihinkin, kun edessä on ollut pitkä päivä koroilla ja runsaasti säntäilyä paikasta toiseen.

Loppuyhteenvetona sanottakoon, että sveitsiläisen X-Technologyn tuotteet lunastavat lupauksensa. Brändi on rakentanut tuotteilleen erittäin tunnistettavan ulkonäön, joka korostaa tuotteiden teknisyyttä. Sitä saattaa joku hiukan arastella, mutta toisaalta, miksi me suomalaiset olemme aina niin ujoja? Design luo uskottavuutta ainakin lapseni silmissä: kun kokeilin Radiactor-asua ensimmäisen kerran tytär totesi, että näytän ihan supersankarilta. Tosin heti perään hän jatkoi, että ei sittenkään kun asusta puuttuu viitta, jotta voisin lentää Mont Blancille (eikä tarvitsisi treenata niin paljon). Siitä siis ilmainen tuotekehitysidea, olkaapa hyvät X-Technologyn väki! :)