Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus

Päivä 6: Huiputuspäivä!

En muista, ehtikö herätyskello soida, kun pomppasin jalkeille. Kello oli 01.30, ja majan käytävillä oli käynnissä täysi hulina. Huipulle on lähdettävä ennen kolmea, jos mielii takaisin ennen kuin iltapäivän kuuma aurinko tekee jäätikön serakeista (jääseinämästä ulos työntyvä ns. riippujää) ja railoista entistäkin ennalta-arvaamattomampia ja vaarallisempia.

Söimme nopean aamiaisen ja siirryimme valmistautumaan lähtöön. Kukaan ei juuri puhunut. Olin teipannut jalkateräni, mutta silti minulta pääsi inahdus, kun työnsin jalat ylävuoristokenkiin. Vieressäni pukeutuva Pette vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään.

Yö oli pimeimmillään, mutta taivaankansi oli täynnä tähtiä. Kuu näytti olevan kauempana kuin
yleensä. Tai ehkä se vain näytti normaalia pienemmältä pimeässä hohtavien valkoisten huippujen keskellä. Ilma oli odottamattoman lämmin, mutta öisestä tuulesta saattoi aistia jäätikön läheisyyden. Vatsanpohja muljuen kiinnitin varusteet ja sytytin otsalamppuni hiukan tärisevin käsin. Kun astuin terassin pihavalon keilan ulkopuolelle, jännitys katosi ja tilalle tuli jotain muuta. Kävi miten kävi, enää en voisi epäonnistua: olin jo onnistunut.

Ensimmäisen tunnin vaelsimme nopeassa tempossa halki kivikkoalueen. Oli ehkä hyvä, että näin vasta paluumatkalla, kuinka valtava se oli. Muutoin olisi saattanut iskeä rimakauhu. Saavuimme pilkkopimeän jäätikön reunaan, kiinnitimme jääraudat ja valjaat ja asetuimme kahteen köysistöön: Pette, minä ja Laku sekä Morgan, Tomi ja Mikko.

Railoalueella lumisillalta horjahtanut kanssavaeltaja saatiin takaisin polulle

Jäätikköalueen pelottavin osuus oli heti alussa. Kymmenien metrien syvyiset railot olivat paikotellen jopa metrien levyisiä. Pette käski pitää hakut valmiudessa, köydet kireällä ja huomion herpaantumattomana. Yhtään askelta ei saanut ottaa katsomatta, että alusta kantaa. Polkumme kiemurteli railojen välistä. Ennen jokaista ylitystä Pette tarkisti lumisillan kantavuuden tai railon reunat, mikäli tarkoitus oli hypätä sen yli. Matkalla hän auttoi paikallisoppaan köysistön viimeisenä kulkeneen, lumisillalta horjahtaneen miehen takaisin polulle.

Railoalueen jäädessä taa, taivaanranta alkoi hiljalleen sinertää. Alkoi loputtomalta tuntunut taivallus yläviistoon halki valkoisen jääkentän. Nousu näytti loivalta, mutta se jatkui silmänkantamattomiin ja ohenevassa ilmassa, raskaissa jalkineissa ja upottavassa lumessa eteneminen oli hidasta.

Olimme kulkeneet vajaat kolme tuntia, kun jalkojeni pakotus muuttui kivuksi. Kengissäni oli uudet nauhat ja ne tahtoivat löystyä. Koetin tempoa nauhoja kireämmälle, mutta säären turvotus teki kiristämisestä kivuliasta ja uudet nauhat liukuivat niin, että solmut löystyivät nopeasti. Kerroin Pettelle ongelmasta ja hän auttoi kiristämään nauhoja. Kiristysvaihe nosti kyyneleet silmiin, mutta tiukka nyöritys asetti jalan paikalleen ja helpotti hetkellisesti. Matka jatkui, mutta hetken kuluttua kipu palasi taas.

Sininen hetki jäätiköllä

– Auringon noustessa saat pyytää tauon, lupasin itselleni ja saadakseni jotain muuta ajateltavaa aloin laskea askelia, kuten vammaiskiipeilijä Opa kertoi tehneensä hankalalla hetkellä. Aina sataan asti ja sitten alusta uudelleen. Jäätiköllä tahti on todella hidasta ja askeleen pituus on ehkä noin 30–40 cm. Puoli tuntia myöhemmin (tai ehkä siinä oli kulunut pidempikin aika) olin laskenut sataan monta kertaa ja vilkaisin ylös. Vuoren harjanteelle johtava satula ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Taivaanrannassa kuulsi ohut valokaistale ja sininen hetki värjäsi maiseman. Kipu akillesjänteiden kohdalla oli niin kova, etten kestäisi auringonnousuun.
– Pette, pidetäänkö strategiapalaveri? En pärjää näiden jalkojen kanssa.

Jalkojen teippausta ja kyyneliä

Auringon ensisäteiden suukottaessa vuorten huippuja ja yhtäkkiä valaistessa jäätikön, istahdin polun viereen ja revin jääraudat ja kengät pois jaloistani. Iho ei ollut rikki, mutta kipeyneet kohdat akillesjänteiden alueilla sinersivät, toinen jalkapöytä oli kirkkaanpunainen ja molemmat nilkat turvoksissa. Pette kaivoi ensiapulaukustaan paksua teippiä ja varmoin ottein teippasi molemmat jalkani. Hän pyysi anteeksi hiljaisella äänellä aina, kun ulvahdin kivusta.
– Anna mennä vaan, vastasin.

Matka jatkui, ja minä laskin askelia. Pari kertaa pyysin minuutin tauon, jotta saisin hetken hengähtää. Kiipeäminen kävi raskaammaksi mitä ylemmäs tultiin ja kivun takia pidätin hengitystä jokaisella askeleella hiukan, mikä tietysti sai minut hengästymään. Mietin luovuttamista ja sitä, olisiko Laku vihainen. Ei olisi. Olisiko se noloa. Ei olisi. Mutta sitten mieleeni nousivat tyttäreni kasvot, kun hän sanoi, että saan lähteä vuorta valloittamaan vain, jos tuon hänelle huipulta kiven. Silloin minulla ei ollut sydäntä kertoa, että Mont Blancin huipulla ei ole kiviä, koska se on jäätikön peitossa. Mutta Monte Rosalla on kivihuippu. Minähän perkele soikoon hakisin sen kiven! Jatkoin askelten laskemista.

Tämä on ihan mahtavaa!

Kiipesimme hitaasti jäätiköltä harjanteelle johtavaan satulaan. Pette lyhensi köyttä, sillä harjanne on vain alle metrin levyinen ja sen molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Aurinko näkyi paistavan harjanteen huipulla. Tuuli muuttui jäiseksi viimaksi. Tamppasimme harjannetta hitaasti ylöspäin auttaen hakuilla. Vaikeissa kohdissa Pette meni edeltä ja varmisti meitä lukitsemalla köyden hakun tai kiven avulla. Entistä lyhyempi ja sivuttain kulkeva askellus vähensi kipua. Harjanne oli niin jännittävä kiivettävä, että unohdin kaiken muun, käännyin Lakua kohti ja hymyilin niin, että tuuli vihloi hampaissa:
– Tämä on ihan mahtavaa!

Harjanteen jälkeen alkoi huiputuksen viimeinen vaihe, noin parin sadan metrin (ihan puhtaasti oma arvioni, mikä voi mennä ihan metsään) mittainen kalliokiipeilyosuus. Siellä me olimme: 4500 metrin korkeudessa ja kalliokiipeilimme polveilevaa reittiä navakassa tuulessa vieressä hurja pudotus. Pette tietenkin huolehti varmistuksesta ja ohjeisti meitä tiukoissa paikoissa. Olimme lyhyessä köydessä, mikä edellytti jatkuvaa kommunikointia minun ja Lakun välillä: kerroimme ääneen toisillemme, mitä aioimme tehdä seuraavaksi, autoimme ja neuvoimme toisiamme. Muuten oli vaara, että oma köysi loppuisi kesken liikkeen tai nykäisisimme toista omalla liikkeellämme.

Harjanteen yläpäässä 

Päätä ei särkenyt, mutta posket ja luomet tuntuivat hiukan oudoilta, silmiä kirveli aurinkolaseista huolimatta ja vatsassa oli kummallinen kuvotuksen tunne, joka jatkui koko sen ajan, jonka olimme ylhäällä. Oikea jalka oli hiukan tunnoton ja kiivetessä ponnistaminen sattui, oli kyseessä kumpi jalka tahansa. Mutta muuten vointini oli hyvä. Vaikka liikkuminen oli vaikeampaa ja raskaampaa ja ilman alhaisemman happipitoisuuden tunsi selvästi (haukottelin jatkuvasti hapenpuutteesta), ei minua väsyttänyt ja lihakset palautuivat nopeasti parin minuutin levolla.

Kun viimein näin punaisen huipun kylpevän aamuauringossa edessäni, tunne oli sanoinkuvaamaton.
– Kaksikymmentä metriä! huudahti Pette rohkaisevasti, hymyili aurinkoisesti ja näytti minulle peukkua, kun sadatellen ponnistin korkean lohkareen yli. Jalkojeni teippauksen aikana Morganin tiimi oli jatkanut matkaa, ja nyt he seisoivat huipulla kannustaen meitä jokaisella askeleella.

8.8.2015 noin klo 10 toteutui Vuorenvalloitus-unelmani, kun huiputin Monte Rosan (Dufourspitzen), kaikki 4634 metriä!

Vuorenvalloitus 2015 virallinen huiputustuuletuskuva (kuva: Mikko Lautala)

Ei ole sanoja kuvaamaan hetkeä huipulla. Oppaamme onnittelivat meitä. Taoimme toisiamme hartoihin, halasimme ja juhlimme addrenaliiniryöpsähdyksen vallassa. Mutta sitten tunnelma tyyntyi, kuin jokainen olisi halunnut pienen yksityisen hetken vain itselleen. Käänsin selkäni muille, hymyilin polttavasti kasvojani pyyhkivälle auringolle ja tiesin, etten koskaan unohtaisi sitä hetkeä. Parasta unelman toteutumisessa ei ole itse saavutus. Eikä edes koko matka, vaikka niin luulin. Vaan rauha, jonka se antaa.

Paluumatka kesti nelisen tuntia. Ensin laskeuduimme köysien avulla huipulta vuoren seinämää alas jäätikölle. Aurinko oli polttavan kuuma ja hien virratessa marssimme nopeassa tahdissa halki jäätikön, pois auringossa vaarallisiksi muuttuvien serakkien ulottuvilta. Alaspäin kävellessä saatoin pitää nilkkaa jäykempänä, ja kipu oli siedettävää. Tosin olin huomannut Lakun alkaneen ontua. Raskas matka oli polvelle liikaa, ja miehen askel oli koko ajan raskaampi.

Saapuessamme jäätikön railoalueelle, aloimme olla uupuneita. Kuljimme hiukan kompuroiden ja pidimmekin pidemmän tauon ennen railojen valtakuntaan astumista. Iltapäiväauringossa railot olivat pelottavampia kuin yöllä. Pette lopetti jutustelun ja keskitti täyden huomionsa reitin selvittämiseen.  Ohjeet tulivat tiukkoina käskyinä ja kerran sain sapiskaa, koska köysi oli liian löysällä. Jäätikön hiljaisuudessa saatoimme kuulla tippuvan veden äänen ja voin vakuuttaa, että se ei ole mukava ääni silloin, kun olet aikeissa astua lumisillalle.

– Tässä tulee nyt vielä hiukan ylimääräistä jännitystä reissun päätteeksi, Pette kääntyi katsomaan meitä. Seuraavat minuutit olivat ainoa hetki, kun minua on reissun aikana oikeasti pelottanut. Jouduimme kiipeämään ja hyppäämään muutaman erittäin ikävän railon yli. Lumi oli sohjoista ja askeleet lipsuivat. Puristin hakkua kädessäni. Kipeillä jaloilla ei ponnistus ollut oikein kunnossa. Kerran kompuroin ja kaaduin hypyn jälkeen niin rytinällä, että hetken olin varma, että nyt jos koskaan käy huonosti. Myös Laku oli vakava ja pinnisteli tosissaan. Mutta kiitos taitavan oppaamme, me pääsimme turvallisesti kivikon laitaan.

Viimeisen kivikkopinnistyksen aikana ehdimme vielä saada rankkasateen ja ukkosen niskaamme. Kivikossa mittasuhteet ja etäisyydet katoavat. Tuntuu kuin kävelisit loputtomasti ilman, että maali tulee yhtään lähemmäs. Mutta loppuvat ne pitkätkin matkat. Noin 12 tuntia sen jälkeen, kun astuin ulos terassin ulkovalon keilasta, saavuimme takaisin rättiväsyneinä mutta rähjäisen onnellisina.

Voihkaisten riisuin kengät, ja Laku repi teipit jaloistani. Jalkaterissä ei ollut haavaumia, mutta ne olivat ikävän väriset ja turvoksissa. Toinen niin turvonnut, että paksu urheiluteippi oli revennyt kengän sisällä. Kun siistiydyin ruokailua varten, peilissä odotti korkean ilmanalan minulle tarjoama yllätys: kasvoni olivat turvonneet hurjannäköisiksi, aurinko oli polttanut niskan ja kaulan, vaikka yritin rasvata jatkuvasti, ja silmäni olivat kirkkaanpunaiset. Tarkemmin katsottuna koko kehoni oli omituisen pöhöttynyt ja nivelet kuin hiukan jumissa.

Kun saavuimme takaisin vuoristomajalle, oli iltapäivä. Etukäteen olin miettinyt, miten saisimme koko pitkän illan kulumaan. Eipä olisi kannattanut käyttää aikaa sen pohtimiseen. Saapumisen jälkeen söimme lounaan ja kaaduimme sänkyyn, heräsimme vain illalliselle palataksemme samantien nukkumaan.

Päivä 7: Ontuva paluumatka

Aamulla heräsimme pitkien yöunien jälkeen. Aamiaisella polttava puheenaihe olikin se, miten ihmeessä tällä majalla pystyi nukkumaan niin hyvin.Yleensä korkealla nukkuminen on hankalaa, ja esimerkiksi harjoitushuiputuksessa Vincent-Pyramiden Mantovan majalla valvoin melkein koko yön. Pakkasimme ja valmistauduimme palaamaan lähestymispäivän reitin takaisin. Paikkasin jalkani kotimatkaa varten kuten parhaiten taisin.
– Jalat taitavat olla yhä kipeät: kuulin äsken karjahtelusi eteisessä, kun puit kenkiä, Mikko taputti minua kannustavasti olalle, kun lähdimme kohti paluumatkan ensimmäistä kivikkoista rinnettä. Olin vielä enemmän huolissani Lakusta, joka ontui jatkuvasti enemmän. Loppumatkasta näin, kuinka hänen vauhtinsa hidastui ja hän nosti jalkaansa käsien avulla kiivetessään kivien yli. Mutta tiukka äijä, ei inahtanutkaan.

Tuskin pääsimme pois Monte Rosa Hütten pihasta, kun alkoi ukkonen ja rankkasade, jotka jatkuivat koko paluuvaelluksemme ajan.  Likomärkinä saavuimme Rotenbodenin juna-asemalle ja edelleen Zermattiin, josta matka jatkui Petten autolla takaisin Verbiereen. Oli kuin vuori olisi halunnut vielä lopuksi sanoa viimeisen sanan. Mutta Morgan nauroi iloisesti ja kiteytti koko porukan ajatukset:
– Ei se olisi seikkailu, jos se olisi helppoa!

Mies jota ei pysäytä mikään!

– Minulta on kysytty: "miksi teet noita seikkailuhommia?" Olen vastannut, että nauttiakseen niistä pitää olla vähän kipeä ja tykätä kylmästä, märästä ja kivusta. Pitää vaan viihtyä oman mukavuusalueen ulkopuolella, eihän näihin muuten ryhtyisi, kertoo Opa, Olli Salpakoski.

Istumme Tampereella Siilinkarin kahvilassa, ja silmät ymmyrkäisinä kuuntelen hänen kokemuksiaan. Opa on kiivennyt Mont Blancilla, Breithornilla Sveitsissä ja Mount Araratilla Turkissa. Hän on kiertänyt Gotlantia pyörällä, meloi Norjan Lofooteilla ja tehnyt vaikka mitä.  Ehtiväisellä miehellä on monta rautaa tulessa ja silmät säihkyvät intoa, kun hän kertoo kokemuksistaan ja suunnitelmistaan. 

– Mulle kiipeilyhommat ovat tietenkin vielä haastavampia kuin muille. Kiivettävä pätkä, johon muilla menee kuusi tuntia, voi ottaa minulta yhdeksän. 

CP-vammainen Opa on ensimmäinen suomalainen vammaiskiipeilijä, joka tavoitteli Mont Blancin huippua. 

– Muutamasta sadasta metristä huiputus jäi kiinni ensimmäisellä kerralla. Täällä alhaalla se tuntuu lyhyeltä matkalta mutta vuorella se voi olla tuntien punnerrus. Toisella kerralla olosuhteet eivät olleen suotuisat, ja lunta oli liikaa. Niinpä vaihdoimme lennossa suunnitelmaa ja kiipesimme Breithornille. Se oli mahtavaa!

Kysyn Opalta itse kiipeilysuorituksesta: käyttääkö hän erikoisvarusteita ja miten hänen kiipeilysuorituksensa tapahtuu.

– Mulla on tuunatut jääraudat ja käytän yläkroppaa enemmän kuin sinä kiivetessäsi. Hankalassa maastossa eteneminen tapahtuu ryömien ja kontaten. Tiimin pitää ymmärtää ja olla sitoutunut siihen, että kanssani hommat pitää tehdä hiukan eri lailla, Opa listaa kiipeilynsä haasteita.

– Ekalla reissulla putosin railoon. Olin vain niin väsynyt, huomio herpaantui. Pari harha-askelta riitti. Onneksi köysistö piti! Opa muistelee.

– Breithornilla jouduimme myrskyyn: se oli yhtä aikaa pelottavaa ja mahtavaa! Pilvet vyöryivät alas ja näkyvyys oli niin huono, että saatoin juuri nähdä oman hanskani, kun ojensin käteni!

Kysyn Opalta neuvoja. 

– Muista kuule se, että itse kiipeäminen ei aina ole kovin hohdokasta. Ohuessa ilmassa olo on koko ajan sellainen kuin olisi tosi huono kunto ja varusteet painavat kauheasti. Mieti nyt, yöllä sut herätetään 04 ja sanotaan, että viiden minuutin päästä mennään. Väsyttää vaan enemmän joka askeleella.
Kerrankin me vaan laskettiin askelia, jotta pystyisi jatkamaan: aina sataan asti ja sitten alusta. Jossain kohtaa kiipeilykaveri kysyi, että missä kohtaa laskuja olen. Vastasin: 'Laske **ttu itse omat askeleesi!' Sellaista se on, mies nauraa riehakkaasti.  

– Mutta ei niitä hankaluuksia pidä liikaa murehtia. Menet vaan! Niin minäkin olen aina tehnyt.

Aika on karannut käsistä Opan vauhdikkaita tarinoita kuunnellessa. Miehen into niin tarttuvaa, että alkaa tuntua, etten enää millään malttaisi odottaa 2,5 kuukautta. Toivotamme toisillemme onnea tuleviin haasteisiin ja sovimme, että pysytään kuulolla. 

– Käy siellä Blancilla ensin, niin ehkä me päästään joskus yhdessäkin seikkailemaan!