perjantai 28. joulukuuta 2018

Vuoristotuuli olohuoneessani – Vuorenvalloitus 2019 -valmistautuminen on alkanut!

Kyllähän me aikuiset sen tiedämme, ettei joulussa tärkeintä ole paketit, vaan perheen yhteinen aika ja rentoutuminen. Noissa ajatuksissa istuin aattoiltana kaikessa rauhassa ja hymyillen katselin, kuinka näistä viisauksista vielä tietämättömät lapset raastoivat pakettejaan auki, enkä pitänyt kiirettä omien lahjojeni kanssa. Nautin kynttilänvalosta, jouluruokien ja kuusen tuoksusta, tenavien kiljahduksista ja muiden perheenjäsenten innokkaasta myötäelämisestä pienten iloon. 
Minä (vas) ja Heikki Elbrusin rinteellä 2017
Kuva: Max Edin

Hetken kuluttua huomasin vieressäni istuvan kiipeilyparini ja puolisoni Heikin vaihtavan painoa levottomasti kankulta toiselle ja vilkuilevan minua silmäkulmastaan. Vaistosin hänen kehonsa jännittyvän, kun ojensin käteni kohti pakettikekoani – ja rentoutuvan, kun tartuin ensimmäisenä lasten sykähdyttävän teippipainotteisiin, hiukan ryppyisiin lahjapaperipaakkuihin.

Pienen lahjakekoni alimmainen paketti muistutti kutkuttavasti muodoltaan vinovartista sulkapallomailaa, ja muodon toiveikkaasti tunnistaen jätin sen tarkoituksella viimeiseksi. Nautiskellen avasin paperin hellästi, teippi kerrallaan ja henkäisin ihastuneena nähdessäni jääkiipeilyyn tarkoitetun hakun ja jääruuvin.
Ihastellessani uusia upeita varusteitani, en ensin huomannut esineisiin kiinnitettyjä pieniä kortteja. Varsinainen lahja olikin vielä saamatta, kunnes hetken kuluttua luin nuo lappuset – ja olin pudota tuolilta, niin huumaavan voimakkaana puhalsi vuoristotuuli halki olohuoneemme!

Ennen kuin paljastan pienten korttien sisällön, taustoitanpa asiaa hiukan:

Uskomattomista maisemakuvista ja ihokarvat pystyyn nostavista reissutarinoista huolimatta vuorikiipeilyä harrastavan suomalaisen arki ei ole "yhtä cliffhangeriä”. Vuorille pääsee parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa – ja lopun aikaa huippujen silhuetit siintävät vain päiväunissa. 

Onneksi kestävyyskunnon kasvattaminen on mahdollista tasamaalla. Ohueen ilmaan ja vuoriolosuhteisiin treenaamaan pääseminen sen sijaan ei Suomessa onnistu. Vehreät metsät, puhtoiset vedet ja neljän vuodenajan viittoihin näyttävästi pukeutuva luontomme tekevät Suomesta hienon kohteen monenlaisille jännittäville seikkailuille. Mutta maa, jonka profiili on suurelta osin varsin pannukakkumainen, ei vuorikiipeilijän lajiharjoittelun ympäristönä ole se ykkönen

Lajina haastava ja raskas vuorikiipeily vaatii jatkuvasti kovaa treeniä: vuoriseikkailuita odottaessa kulutan satoja tunteja kuntosalilla, juoksulenkeillä, polkupyörän satulassa, rappustreenin parissa ja niin edelleen. Treeniä, treeniä ja loputtomasti treeniä, jotta sitten viimein, kun kuukausien odotuksen jälkeen pääsee lajinsa pariin autenttiseen ympäristöön, jaksaisi ja pystyisi suorituksen tekemään – ja vielä jopa nauttimaan joka hetkestä ennen kuin taas seuraava kuukausien odotus alkaa.

Motivaation ylläpitämisen kannalta on välillä hiukan haastavaa treenata lajia, oikeastaan treenaamatta itse lajia. Siitä asti, kun vuonna 2014 aloitin ensimmäiselle vuorelleni valmistautumisen – täysin tietämättä, mitä oli edessä (tarina alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan...) – olen keskittynyt kestävyyskunnon rakentamiseen ja henkiseen valmistautumiseen. Olen hyväksynyt varsinaisten lajiharjoittelumahdollisuuksien puuttumisen ja toivonut, että vuorilla vietetty aika pikkuhiljaa kasvattaa tuota puolta osaamisestani. 
Nyt, vuoden 2019 alkaessa, olen kiivennyt kahdeksalle vuorelle, huiputtanut niistä kuusi, joista yhden kahdesti. Olen oppinut paljon. Mutta kuin varkain, osaamisen lisäksi myös tavoitteet ovat kasvaneet. Riman noustessa olemme Heikin kanssa yhä useammin löytäneet itsemme lajiharjoitteluun liittyvien kysymysten ääreltä.

Tänä syksynä teimme päätöksen harrastuksen viemisestä uudelle tasolle. Tähän asti kiivettyjä vuoria yhdistää niiden vaelluskiipeilyyn soveltuva luonne, eli teknisten kiipeilyosuuksien vähäisyys ja helppous. Syksyn 2019 toiseksi tavoitteeksi asetettu Alppien kruununjalokivi, Matterhorn (4478 m) kuitenkin muuttaa tätä asetelmaa.

Matterhorn on tavoitteena huikea; itsekin välillä ihmettelen, kuinka siihen on päädytty. En vielä olisi arvannut Matterhornista vakavasti haaveilla, vaikka jo keväällä Mont Blancin talvikiipeilyn jälkeisten huiputuspitsojen äärellä oppaamme Fabrizio antoikin varovaista vihreää moiselle hankkeelle. Kun aiheeseen myöhemmin 
Heikin aloitteesta palattiin, Fabrizio ei WhatsAppin välityksellä perunutkaan aiemmin antamaansa arviota suorituskyvystämme, vaan totesi: “We can try Matterhorn.” – Toki heti seuraavassa lauseessa hän ilmoitti vuoren vaativan kovaa treeniä ja kiipeilyteknisen osaamisen parantamista. Mutta päätös oli tehty jo ennen siihen toiseen lauseeseen pääsyä. Emme me helppoa haastetta etsineetkään. 

Lepohetki harjoitusnousun aikana, taustalla oppaamme Viktor
kuva Max Edin

Seuraava askel oli löytää parhaat tavat valmistaa meitä haasteeseen. Yksi konkreettinen keino parantaa mahdollisuuksiamme Matterhornilla on varmistaa mahdollisimman hyvä akklimatisaatiotaso (eli kehon sopeutuminen ohueen ilmaan). Akklimatisaation maksimoinnin nimissä päätimme yhdistää kaksi vuoden kiipeilyllistä päätavoitetta yhdeksi reissuksi. Kiipeämällä ensin toisen, korkeamman vuoren saisimme aikaa sopeuttaa kehoa. Akklimatisaatio nimittäin kestää kehossa noin viikon vuorelta laskeutumisen jälkeen. Jos lentäisimme ensimmäisestä kohteesta suoraan seuraavalle vuorelle, voisimme hyödyntää kehon ensimmäisellä vuorella saavuttamaa ohuen ilman ympäristön parantunutta toimintakykyä.

Mutta asioiden yli ei kannata hyppiä: helpolla ei päästä ensimmäisellä vuorellakaan. Toinen vuodelle 2019 suunniteltu vuori on Mount Elbrus (5642 m), Euroopan mantereen korkein vuori. Sinne noin puolitoista vuotta sitten tehty ensimmäinen matka hyytyi kahden huiputusyrityksen jälkeen satulaan 5350 metriin vuoristotaudin vuoksi (huiputusyritysten tarina alkaa täällä: "Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi." – huiputusyritys). 

Ensimmäinen huiputusyritys ja hetki ennen auringonnousua – ja romahdusta (vasemmalta opas, Janiina, Heikki)
kuva: Max Edin


Ensimmäisen huiputusyrityksen päätös
kuva: Max Edin

Euroopan mantereen korkein vuori on pitkä suoritus. Elbrus ei itsessään ole teknisesti vaativa vuori, mutta korkea se on, ja nousu on pitkä. Normaalisti harrastajakiipeilijät nousevat vuorelle läntistä reittiä, joka haastavista olosuhteista ja pitkästä huippupäivästä huolimatta on teknisessä mielessä helppo (mutta missään nimessä ei aliarvioitava, kuten aikaisempi kokemuksemme vuoresta paljastaa). Lisäksi kiipeilijät usein hyödyntävät lumikissa- ja moottorikelkkakyytejä päästäkseen lähes 5000 metriin, ja vasta viimeiset sadat metrit kiivetään. Me haluamme aidosti kiivetä vuoren laaksosta laaksoon ilman hissejä ja kelkkoja (jotta koko vuori on sitten oikeasti kiivetty), ja tehdä nousun vähemmän ruuhkaista, mutta myös huomattavasti raskaampaa pohjoista erämaareittiä pitkin. 

Suunnitelmamme on siis kiivetä elokuun 2019 lopussa Elbrus pohjoista reittiä myöten ja kun olemme viettäneet viikon korkealla Kaukasus-vuoristossa, lennämme Venäjältä suoraan Italiaan ja tavoittelemme Matterhornin huippua vain muutamia päiviä Elbrusilta laskeutumisen jälkeen. 

Elbrusin ja Matterhornin yhdistäminen samaan haasteeseen nostaa reissun vaatimustason melkoiseksi. Matterhorn on teknisesti vaativampi ja kiipeilyn luonne aivan erilainen kuin mikään aiempi vuoremme, vaikka suunniteltu reittimme on Hörnli Ridge, jota Matterhornin huiputusreiteistä pidetään teknisesti helpoimpana.

Suunnitelmassamme on monia osia, joiden täytyy loksahtaa kohdilleen. Iso ripaus onneakin tarvitaan. Mutta asiat, joihin voimme vaikuttaa, ovat suorituskyky ja teknisen osaamisen parantaminen. Taival onkin jo alkanut:

Tänä syksynä aloitimme uuteen tavoitteeseemme suhteutetun harjoituskauden kestävyystreenin parissa. Perus kestävyysharjoittelu ei yksin riitä, ja samalla palasimmekin myös kiipeilyseinille. Molemmat olemme aiemmin seinäkiipeilleet hiukan, mutta omaehtoisesti. 
Parin kuukauden köysissä rimpuilun jälkeen oivalsimme, että itsenäisesti harjoittelemalla pääsemme eteenpäin liian hitaasti ja taidot jäävät puutteellisiksi: todellisen kehityksen ja oppimisen synnyttämiseksi tarvitsisimme tukea. Pienen kartoituksen jälkeen apu löytyikin, ja tammikuun alussa aloitamme kiipeilyvalmennuksen boulderointimestari Axelin ohjauksessa. 
Kalenterissa on myös kesäkuun lopussa harjoitusreissu Dolomiiteille Mont Blancin kanssamme kiivenneen ja Matterhornille oppaaksemme lähtevän Fabrizion kanssa. Näin ehdimme treenata ja tarkistaa taitoja kiipeilyllisesti Matterhornia muistuttavassa ympäristössä (matalammalla tosin) pari kuukautta ennen h-hetkeä ja vielä tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. 

Kehonhuoltoa ei sovi vuorillakaan unohtaa – ryhmänjohtaja Tommi valvoo venytyksiämme
Elbrusin basecampissa, kuva Max Edin

Kuten aina uuden haasteen edessä, tuntuu että opittavaa on valtavasti.
Olen jo parin vuoden ajan haaveillut jääkiipeilystä– isoilla vuorilla nuo taidot ovat todella keskeisiä. 
Heikin kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että jääkiipeilytaitojen hankinta on ehdottomasti to-do-listalle – ja niiden harjoitteleminen olisi mitä loistavinta treeniäkin.

Suomessa kyllä järjestetään tekniikkakursseja ympäristöissä, jotka riittävät perustaitojen omaksumiseen. Mutta kuten minkä tahansa uuden taidon omaksumisessa, tarvitaan satoja toistoja erilaisissa ympäristöissä, jotta osaaminen aidosti iskostuu selkärankaan. Olen pohtinut, saisinko ottamalla yksittäisen päivän tai parin kurssin pysyvää hyötyä, jos mahdollisuudet treenata tehokkaasti ja vaihtelevissa olosuhteissa arjen keskellä (eli järkevän matkan päässä kotoa). Ja niinpä kurssit ovat jääneet tekemättä. 

Nyt viimein, tämän pitkän jorinan päätteeksi pääsen takaisin joulupaketista löytyneiden korttien sisältöön. Ensimmäinen pieni kortti sisälsi tiedon osallistumisestamme jääkiipeilykurssille täällä Suomessa tammikuun lopussa. Toinen kortti kertoi, että helmi-maaliskuulla lennämme Pohjois-Italian upeille vuorille, Dolomiiteille, treenaamaan jääkiipeilyä Fabrizion ohjauksessa muutaman päivän ajaksi!
Uskomaton, täydellinen joululahja – niin monin eri tavoin! 

Voisin jaaritella uusien taitojen treenaamisen hyödyllisyydestä. Mutta kuten aina vuorista puhuttaessa, nytkin kyse on suuremmasta asiasta. Istuessani siinä keskellä joulua juhlivaa perhettäni, olin yhtäkkiä pienen hetken ajan jäätiköllä valkoisten huippujen ympäröimänä siellä, missä viileä viima pyyhkii poskia, ja lumi tuoksuu ilmassa. Siellä missä voin kuulla vain oman tihenevän hengitykseni ja lumen narskeen jäärautojen alla. Ymmärsin, kuinka olinkaan kaivannut sinne!
Kuinka pitkältä odotukselta olikaan tuntunut ajatus siitä, että harjoittelisin yli puoli vuotta vuoret vain unissani. Vaikka tavoitteellinen harjoittelu on mahtavaa ja motivoivaa itsessään, ei mikään synnytä minussa suurempaa kutinaa ihon alla kuin tieto siitä, että kuukauden kuluttua isken jäähakkuni Pirunkallion jäähän – ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin jossain Italian vuoristossa jäisellä seinällä tutisen kylmyyden ja maitohappojen yhdistelmästä – ja jokainen soluni sykkii iloa.

Jälleen on edessä uusi, jännittävä vuosi, Vuorenvalloitus 2019! Tuskin maltan odottaa, että saan sinut mukaan seikkailuun.

Tuokoon uusi vuosi myös sinun eteesi paljon iloa ja haasteita – juuri niitä vuoria, joiden huipulle halajat! 

Minä ikionnellisena seinällä Monte Rosalla 2015
kuva Marko Laukkanen

lauantai 15. joulukuuta 2018

Päiväni neulatyynynä

Koetin keskittyä katon keskikohtaan kiinnitetyn valaisimen vieressä olevaan pieneen säröön valkoisessa maalissa. Hetken kuluttua tahdonvoima petti, ja katse harhaili valkoisiin verhoihin, joissa kiemurteli säännöllinen pistekuvio, ja siitä edelleen vastapäisen seinän maisematapettiin. Suljettuun oveen oli kiinnitetty lapsen tekemä piirros miehestä antamassa hoitoa potilaalle. Tunnistin piirroksen miehen paidan samanlaiseksi, joka hoitajalla oli päällään nytkin. Piirroksessa potilas hymyili.

Minua ei juuri nyt hymyilyttänyt.

Makasin valkoisessa huoneessa hoitopöydällä ja kuulostelin, kuinka oikeassa jalassani kivun aallot lainehtivat pitkin hermoratoja. Tasasin hengityksen ja suljin silmäni – aloin seurata sähköisen tuntemuksen aaltoilua jalkaterän ja polven välillä. Se oli niin voimakas, että kohta oli pakko nostaa päätä ja kurkistaa jalkaa. Tuntemusten perusteella sen olisi pitänyt olla ilmiliekeissä. Mutta ei. Lukuunottamatta säären, nilkan ja jalkaterän alueella törröttäviä akupunktioneuloja se näytti ihan normaalilta. Huokaisin ja asetuin takaisin selälleni hoitopöydälle. 
Oppaamme Pette auttaa kenkäongelmien
kanssa Monte Rosalla 2015,
kuva: M. Laukkanen

Jalassani riehuva kipu on tuliainen, jonka toin mukanani ensimmäiseltä Vuorenvalloitus-reissulta vuonna 2015 (lue koko tarina täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus, valitettavasti tosin noissa vanhoissa blogiteksteissä kuvat eivät näy johtuen blogialusta Bloggerin bugista). Vääränkokoisista vuokratuista ylävuoristokengistä alkaneet ongelmat johtivat siihen, että kotiin palatessani minulla oli uskomattoman huiputusmuiston lisäksi oikeassa jalassa niin ärhäkkä hermopinne, etten viikkokausiin kyennyt kävelemään ontumatta. Jalan tutkinut lääkäri totesi diagnoosin olevan selkeä ilman kuvaustakin ja arveli ongelman poistuvan muutamassa viikossa. Hän totesi:
– Nuo paranevat itsellään, mutta se voi viedä muutaman viikon tai jopa kauemmin. Kun kipu helpottaa hiukan, hieroja voi ehkä auttaa hieromalla varovasti jalan lihaksia.

Viikot kuluivat ja muuttuivat kuukausiksi. Kuuden viikon kuluttua kävelin taas, mutta rakastamieni korkokenkien käyttö jäi kokonaan yli vuodeksi. Vielä nytkin – kolme vuotta myöhemmin – kuiskaan itselleni "Beauty is pain, darling," kun aina joskus sujautan korot jalkoihini. 

Jalka ei ole palautunut kunnolla. Korkojen lisäksi treenatessa, vuorilla kiivetessä ja monessa muussa hetkessä oikea jalkaterä alkaa ensin kihelmöidä ja menee sitten turraksi. Hetken kuluttua turtumus muuttuu kivuksi, joka sähköttää kohti varpaita ja kiipeää penikoita pitkin kohti polvea.  Säären lihaksien hieronta auttaa aina hetkellisesti, mutta kipeimpään kohtaan en juuri anna koskea, en edes silloin, kun jalka on niin sanotusti kunnossa.

On hassua, kuinka ihminen hyväksyy kivun osaksi arkeaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ole alkuvaiheen selvittelyiden jälkeen edes pysähtynyt pohtimaan asiaa tarkemmin. Pari kertaa olen muilla asioilla ollessani kysynyt lääkäriltä neuvoa, mutta kunnon vastaus on jäänyt hankkimatta. Olen kai ajan kuluessa vain tottunut jalkavaivaani ja hyväksynyt sen osaksi itseäni. 

Kunnes nyt viimeisen vuoden aikana uuden valmentajamme Jaanan ohjauksessa treeni on muuttunut entistä toiminnallisemmaksi. Salitreenit ovat raskaita ja kuormittavat kehoa aiempaa kokonaisvaltaisemmin. Tänä syksynä harjoitusohjelmaan palannut seinäkiipeily on uudenlainen kuormitus sekin, ja juoksulenkitkin ovat pidempiä kuin aiemmin. Kunnianhimoinen tavoitteemme kiivetä ensi syksynä Elbrusin pohjoisreitti ja Matterhorn peräkkäin, on nostanut treenin intensiteettiä, ilmeisin seurauksin: lihakset pyytävät entistä enemmän huoltoa, kaikenlaisia kolotuksia ilmestyy jatkuvasti sinne ja tänne...ja oikea jalkani on ollut tuskallisempi kuin kertaakaan Monte Rosalta paluun jälkeen. 

Hierojamme Jannen taitavat kädet ovat helpottaneet kipua, kun hän varovasti on availlut säärilihaksieni jumeja ja saanut taas veren kiertämään. Mutta jos hänen kätensä ovat osuneet nilkan etuosassa sijaitsevaan kivun ydinpisteeseen, on se lähettänyt niin kovan sähköiskumaisen tunteen molempiin suuntiin, että usein olen tempaissut jalan älähtäen pois, joskus jopa refleksiivinomaisesti potkaissut Jannea.

Taannoin ensi syksyn kovasta tavoitteesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki otti jalkani puheeksi ja ehdotti, että sille yritettäisiin tehdä jotain muutakin kuin kivunlievitystä. Olihan Jannekin tuosta maininnut (oikeastaan joka kerta kuunnellessaan ulinaani ja väistellessään kivusta sätkivää säärtäni). Eikä kyse ollut siitä, etten olisi halunnut tilannetta korjata. Ehkä olin vain unohtanut, ettei jalkani ollut aina tuntunut siltä kuin nilkkaani olisi kiinnitetty sähköpaimen. Intensiivinen, uudenlainen harjoittelu on aiheuttanut sen, että aiemmin silloin tällöin kipeä jalka on nyt ollut jatkuva ongelma. Nyt se olisi kertakaikkiaan ratkaistava. En voisi jatkaa Elbrusilta Matterhornille, jos jalka olisi huonossa kunnossa ensimmäisen kiipeilyreissun jäljiltä. 

Niinpä paria viikkoa myöhemmin löysin itseni makaamasta vaalean huoneen rauhoittavassa hämärässä jalkaani kuulostellen. Olin käynyt Ossilla muutaman kerran aiemminkin. Alkuun suhtauduin akupunktioon skeptisesti, mutta hitaasti olin lämmennyt sille saatuani helpotusta tuskaisesti jumittavaan selkään ja tenniskyynärpäähän. Täältä tuntui luontevalta aloittaa avun etsiminen, sillä ongelman hermostoperäisyys on ollut asia, josta kaikki sätkimistäni seuranneet ovat olleet yhtä mieltä. 

Ossi kuunteli oirekuvauksen tarkkaavaisesti ja tutkiskeli jalkaani. 
– Yleensä tällaisissa tapauksissa kipu säteilee hiukan eri tavalla. Mutta eiköhän me tähän ratkaisu löydetä. Teen hoidon, jolla pyrin kattamaan kaikki vaihtoehdot. Se edellyttää useampaa neulaa, hän totesi. 

Tuntemus hetkellä, jolloin akupunktioneula löytää oikean kohdan, on joka kerta ollut minulle hiukan outo. Mutta kipua en ole ennen tuntenut – itseasiassa akupunktio on ollut minulle varsin miellyttävä kokemus. Tämä kerta oli kuitenkin toisenlainen. Rauhallisin ottein Ossi etsi oikeat kohdat, asetti neulat taitavasti paikoilleen – onnistuen ohuen ohuilla neuloilla kaivamaan esiin jalan kipuaallot. Aina neulan osuessa kohdilleen hengähdin tuntemusten voimakkuudesta. Älähtäessäni Ossi pysähtyi, vetäytyi taaksepäin ja puhui hiljaisella, rauhoittavalla äänellä:
– Sanothan heti, jos tuntuu, ettet kestä enempää. Yritän tässä tutkiskella kasvojasi ja selvittää, missä kohtaa kivun sietämistäsi mennään. Urheilijoilla on usein vähän sellainen "kyllä minä tämän kestän" -mentaliteetti, ja sitten hetken kuluttua tilanne voi tuntua aika vaikealta. 

Kun neulat olivat paikoillaan Ossi varmisti minun voivan hyvin ja poistui sitten huoneesta kehottaen kutsumaan pienimmästäkin syystä. Siinä minä nyt sitten makasin hiljaisuudessa, hengitin ja tuijotin hymyilevää potilasta lapsen piirtämässä kuvassa.
Hoitohuoneen levollinen tunnelma taisi viedä minut mukanaan, sillä vaikka keinuin kivun sähköisillä aalloilla, hoitoaika päättyi varsin nopeasti. Ossi palasi huoneeseen ja poisti neulat varmoin ottein. Nousin hoitopöydältä ja tunnustelevasti astuin jalan varaan. Kuin vastauksena vasta ajatuksiini ehtineeseen kysymykseeni kivun jatkumisesta neulojen poistamisen jälkeenkin, Ossi ohjeisti:
– Hoidon vaikutus jatkuu vielä usean päivän ajan. Jalkasi on vielä toipilas, olethan siis varovainen noin viiden päivän ajan.

Muutaman tunnin kuluttua tuska jalkasta katosi kuin varkain. Jalka tuntui oudolta, hiukan vieraalta. Mutta sähkötys oli poissa.

Nyt hoidosta on kulunut muutama päivä. Tänään uskalsin varovasti painaa nilkan etusyrjässä olevaa pistettä, jota koskettamalla kipuaalto lähtee liikkeelle. Ei mitään

Voisiko olla, että Monte Rosan tuskallinen matkamuisto on viimein jäämässä historiaan?
Monte Rosaa huiputtamassa 2015
Kuva: M. Laukkanen


p.s. Vuorenvalloitus-blogi on ensisijaisesti henkilökohtainen matkapäiväkirjani. Onnistuneista kokemuksista on kuitenkin kiva kertoa ja osaavat ammattilaiset mielelläni mainitsen nimeltä: hierojamme Janne löytyy täältä ja akupunktiohoitaja Ossi täältä.

Haluan vielä painottaa, että tekstissä olevat asiat ja suorat lainaukset perustuvat muistikuviini keskusteluista ja tapahtumista. Pyrin aina dokumentoimaan asiat mahdollisimman totuudenmukaisesti ja tarkasti, mutta aina joskus muistini on hatara. Eli kaikki tekstissä esiintyvät (asia)virheet ovat peräisin minulta.

torstai 22. marraskuuta 2018

Sairauslomalta Salmisaaren Matterhornille

Mont Blancilla 2018
Kun kurotan käsivarteni äärimmilleen, sormenpääni ulottuvat – juuri ja juuri – seinällä iloisesti hohtavan vaaleanvihreän klöntin reunaan. Pitävää otetta en saa, mutta karhea pinta sormenkärkiäni vasten valaa minuun riittävästi itseluottamusta. Painan napaa kohti seinää ja käännän lantiota sivuttain raajojeni ulottuvuuden maksimoimiseksi, koukistan nyt jo rasituksesta tutisevat polveni koukkuun ja ponnistan.

Oikean jalan jo entuudestaankin kolhuja saanut peukalovarvas jysähtää muutaman sentin tavoittelemani otteen alapuolelle. Kehoni paiskautuu seinää vasten, ja poskipääni kolahtaa kipeästi kasvojen tasalla olevaan violettiin pyöreää kallionkohoumaa jäljittelevään mötikkään.
Alapuolella kiipeilyparini Heikki kiristää varmistusköyden ja huudahtaa kannustuksen. Taistelen saadakseni pitävän otteen, mutta hikiset kämmenet lipsahtavat. Yritän vielä haroa tukea sileästä seinästä oikealla kiipeilytossullani, mutta painovoima selättää minut ja retkahdan köyden varaan.

Kirosana lipsahtaa huuliltani. Lihakset polttelevat ja kolhiintuneet kohdat jomottavat, mutta en ole valmis antamaan periksi. Heikin pitäessä minut vakaasti samalla korkeudella, hivuttaudun köyden varasta takaisin seinälle raaja kerrallaan.
Parin minuutin hikisen äherryksen jälkeen olen taas seinällä samassa asennossa kuin äsken ja valmistaudun uuteen yritykseen. Tasaan hetken hengitystä, ravistelen hapoille menneitä käsivarsiani vuorotellen ja yritän rentouttaa tutisevat reiteni. Jo ennen kuin teen uuden ponnistuksen kohti heinäsirkanvihreänä minua ilkkuvaa otetta, tiedän, etten tule onnistumaan.

En pääse edes samaan korkeuteen kuin edellisellä yrityksellä. Tunnen ihon kuoriutuvan pikkurillistäni tavoittelemani otteen reunaan – ja sitten olenkin taas köyden varassa.

Hengästyneenä pyydän Heikkiä laskemaan minut alas. Näprätessäni pökkelöisillä sormilla tiukkaan kiristynyttä tuplakasisolmua auki, nieleskelen kurkusta nousevaa harmistusta ja mumisen:
– Ensi kerralla tämä Matterhorn menee.

Kiipeilytreeneissä Heikki ja minä olemme alkaneet kutsua haastavia reittejä Dolomiiteiksi. Ne, joita emme saa kertakaikkiaan onnistumaan, ovat Matterhorneja. Vähän hassua, mutta auttaa pitämään tavoitteen kirkkaana mielessä.
Kahden tunnin rutistus sumuisella ja sateisella seinällä on ohi!


Edellisestä kiipeilystä onkin aikaa. Parin viikon treenitauko venähti muutaman tikin selkään vaativan pienen operaation myötä kuukaudeksi. Huomenna on virallisesti ensimmäinen sallittu harjoituspäivä, mutta otimme pienen varaslähdön kiipeilyseinillä. Huomenna kiristän juoksukenkien nauhat ja uusi saliohjelmakin odottaa.

Dolomiittien matkaan on aikaa melkein seitsemän kuukautta, Elbrusin ja Matterhornin yhdistelmäreissuun yhdeksän. Se tuntuu yhtä aikaa ihan mahdottoman pitkältä odottaa, mutta treenimielessä varsin lyhyeltä. En ole vielä edes ihan varma, kuinka paljon kovemmassa kunnossa pitää olla kuin aiemmin, mutta töitä on todellakin tehtävä.

Ja on se myönnettävä, vaikka en haluaisikaan: Tämän vuoden Elbrusin peruuntumisen pettymys vaikutti selvästi motivaatioon. Kun vain viikkojen jälkeen edessä oleva tavoite haihtuukin ja muuttuu vuoden päässä odottavaksi haavekuvaksi, ei ole ihan yksiselitteistä vain jatkaa treenaamista.

Sairausloman pakkolepo näyttää kuitenkin toimineen moottorin käynnistäjänä. Viimeiset päivät olen ollut kuin tulisilla hiilillä. Tikkien poistoon mennessä olin täysin varma, että kaikki lihasmassa on sulanut ja kestävyys valunut housunpunteista maailman tuuliin. Nyt yhtäkkiä on kova tarve päästä näyttämään itselleni, että saan taas tavoitteellisesta rytmistä kiinni ja kohta jomotus lihaksissa on taas arkipäivää.

Toisena innostuksen kohottajana ovat olleet muut kiipeilijät. Useampikin tuttu tai seuraamani kiipeilijä on viimeisen kuukauden aikana testannut itseään Himalajalla. Noita kuvia tuijotellessa ja matkakertomuksia lukiessa alkaa taas kummasti ihon alla poreilla. Kiitos siis heille inspiraatiosta!

Kiipeilyn jälkeen pukuhuoneessa huomaan, että jo entuudestaan ruhjoutunut ja teipattu peukalovarvas on taas muuttunut sinertäväksi. Kämmenet ja sormet ovat niin arat, että farkkujen nappi tuottaa vaikeuksia. Kyllä vaan, I'm back!
Goutierin majalla (3817 m) pitkän päivän jälkeen kelpaa hymyillä

perjantai 5. lokakuuta 2018

Rakkaus on vuori. Vuori on rakkaus.

Taisin syntyä hiukan rauhattomaksi, vaeltajaksi vailla halua kiinnittyä. Osoitteita minulla on ollut enemmän kuin saatan muistaa ja kotini ei ole koskaan ollut katunumeroin ilmaistavissa.

Irtonaiseksi en silti ole itseäni tuntenut. Tasapainoni syntyy sisäistä ääntä seuraamalla, ja mieleni lepää liikkeessä. Maisemien vaihtuessa pysyvyyteni kallio ovat olleet läheiseni; pieni, luottamuksen ja kiintymyksen lujittama turvaverkko, joka on opettanut minulle yhtä ja toista rakkaudesta. Vuoren lailla rakkaus on tavoittelun arvoinen, vaikka useimmiten se ei tarjoakaan helpointa polkua huipulle. Se on monimuotoisuudessaan niin pysyvä ja ja hauraudessaan niin jykevä, ettei se koskaan ole lakannut minua hämmästyttämästä.

Universumini keskipiste nitkahti sivuun omasta navastani päivänä, jona tyttäreni syntyi. Saapuessaan tuo ihmeellinen ihmistaimi ankkuroitui minuun tavalla, joka määritteli minut uudelleen. Sain korkeimman arvonimen, mitä kuvitella saattaa: "äiti". Koskaan en aiemmin ollut ollut toisen ihmisen turvapaikka ja täydellisen, varauksettoman rakkauden kohde.

Aina en ole onnistunut todeksi tuomaan sitä haavekuvaa, joka hyvästä äidistä mielessäni asuu. Mutta äitiyteni ensimmäisestä päivästä alkaen olen parhaan kykyni mukaan pyrkinyt olemaan lapseni rajattoman luottamuksen arvoinen ja luomaan hänen ympärilleen pysyvyyden rakenteita, jotta pieni varsi ei tuulessa taittuisi. Maailma olkoon hänen leikkikenttänsä – minä olen hänen kotinsa!

Minulle niin kovin tärkeä, nyt edesmennyt mummuni sanoi kerran:
– Tiedän, että löydät aina oman polkusi. Sinun kohdallasi minä olen vain yhdestä asiasta huolissani: mahdatko koskaan antaa kenenkään pitää huolta itsestäsi?

Hymyilin. Rakkaudesta ja kunnioituksesta mummuani kohtaan en väittänyt vastaan, vaikka huulieni takana piilotteli itsenäisyydenjulistukseksi naamioitu vastalause.

Vuoret ovat vieneet minut mennessään. Alati voimistuva kiintymys ohueen ilmaan ja epämukaviin, holtittoman painaviin kenkiin on antanut varmuuden ja voiman tunteen hetkissä, joissa haastan itseni äärimmilleen. Kun harjanteilla loputon ajatusmyrsky taukoaa, hetken olen vain minä, pieni ja merkityksetön – vapaa. Kuinka sitä voisi olla rakastamatta?

Minä uskon vahvasti, että meistä jokainen rakentaa itse oman polkunsa. Jos kuitenkin uskoisin kohtaloon, sanoisin, että se on vienyt minut vuorille ja erityisesti Mont Blancille. Sillä jokainen askel päätöksestä tavoitella Alppien korkeinta huippua on johdattanut minua kohti väistämätöntä. Tuolla rinteellä kohtasin ihmisen, josta myöhemmin tulisi kiipeilyparini ja kumppanini myös elämän muilla poluilla.

Hän kertoo tuijottaneensa minua aamuyöllä vuoristomajalla, kun flunssan kourissa pesin hampaita aivastellen ja valmistauduin huiputusyritykseen. Vaikka tuolla hetkellä ajatukseni olivat öisellä rinteellä, on hetki jäänyt myös minun mieleeni kirkkaana. Muistan ihmetelleeni huoneessa vallinutta outoa tunnelmaa. Jo silloinko kuu ja tähdet liikahtivat kohdilleen?

Elämä jatkui Mont Blancin huipun toisella puolella – niinkuin se tapaa jatkua, vaikka vuorelta palatessa usein tuntuu, ettei ole mitenkään mahdollista palata arkeen.
Olin tehnyt päätöksen muuttaa asioita elämässäni, ja sen muutoksen aalloissa vuorella orastanut ystävyys syveni ja sai uudet kasvot.

Olin luullut, että haluaisin kiivetä aina yksin. Nyt tiedän, että kaiken sen ajan minä vain odotin pariani, jonka kanssa haluaisin jakaa kokemuksen sen kaikilla tasoilla.
Kiipesin vuorelle ja löysin sieltä puuttuvan puolikkaani ja lapselleni lujan tukipilarin elämän seikkailuihin. Sain myös perheen ja vastuullisen tehtävän, sillä nyt tyttäreni rinnalle vaalittavakseni on luotettu kaksi pientä sydäntä, joille haluan olla järkkymätön suoja ja turva elämän poluilla.

Osakseni on tullut paljon enemmän kuin uskoin ansaitsevani. Ja tänään, monen yhteisen vuoren jälkeen elämät ja unelmat ovat kytkeytyneet toisiinsa tavalla, jota en tiennyt mahdolliseksi.


Kymmenen kuukautta sitten, 27.12.2017 kello 05.15 aamulla, Mount Merun huipulla, auringon ensisäteiden maalatessa Tansanian taivaan kullanhohtoiseksi, en hetkeäkään epäröinyt. Olin tullut kotiin.

Huomenna toistan vastaukseni läheistemme läsnäollessa.
Huomenna me solmimme elämämme yhteen ja jatkamme yhteisiä askelia kohti uusia unelmia ja huippuja.

Kiitos sinusta, rakkaani. Sinä olet vuoreni.

Till the depth of sea get dry, my dear,
And the rocks of mountain melt in the sun,
I will love you still, my dear,
While the sands of life shall run.
(Trad.)




maanantai 24. syyskuuta 2018

Rima pilvien tasolla – Vuorenvalloitus 2019

Suunnitelmilla on taipumusta muuttua, ja siksi en yleensä ole niistä ennen lentolippujen sähköpostiin kilahtamista kovin paljon huudellut. On tylsää ensin tohottaa suunnitelmasta ja sitten perua se. Mutta Elbrus-revanssin lykkäytyminen ensi vuoteen laittoi suunnitelmat uusiksi monellakin tavalla. Samalla se kuitenkin muistutti siitä, että vuorelle pääsy on varmaa vasta, kun rinteen tuntee kengänpohjien alla. Joten mitäpä suunnitelmia panttaamaan...



Alpeilta paluun jälkeen olen viime kuukaudet puskenut töitä hartiavoimin. Nautin työstäni ja se on täynnä jännittäviä haasteita – omanlaisiaan vuoria. Kestikin hetken ennenkuin huomasin kaipaavani rinteille kuin heikkopäinen. Kesän kääntyessä loppua kohden, alkoivat tutut harmaanutuiset silhuetit taas hiipiä unieni taustoiksi. Työkiireen keskellä silmät nauliutuivat tuijottamaan tyhjyyteen, ja korvissa soi jään narske lumirautojen alla...matka vuorille alkaa aina samalla tavalla.

Matkalla Monte Rosalle, ensi vuoden tavoitteemme "naapurivuorelle", vuonna 2015
kuva: M. Laukkanen
Hetken kuluttua Heikki ja minä löysimme itsemme tuijottamasta kiipeilijöiden YouTube-videoita. Ensin pohdimme Himalajaa ja Kilimanjaroa, jonne toivomme pääsevämme pian uudelleen. Mutta jostain syystä keskustelumme jatkuvasti palasi pyörimään yhden vuoren ympärille.
Olimme puhuneet siitä jo aiemmin, mutta olin itse poistanut vaihtoehdon pöydältä, koska en uskonut meidän olevan siihen valmiita. Edelleen toistin samaa näkemystä ja arvelin, ettei aika ollut vielä kypsä. Mutta Heikki oli itsepintainen ja muistutti Gran Paradiso / Mont Blanc -reissumme toisen oppaan, Fabrizion, kanssa vuoristomajalla käydystä keskustelusta. Ja olinhan jo ensimmäisellä vuorikiipeilyreissullani vuonna 2015 tuijottanut tätä kaunotarta unelmoiden ja tentannut opastani Petteä siitä, mitä tuo vuori vaatisi. Nyt houkutus yrittää kasvoi päivä päivältä. Ennenkään en ole valinnut helppoja tavoitteita! Niinpä päädyimme lähettämään Fabriziolle sähköpostin, joka meni näin:

Hi Fabrizio!Thanks once again for our great trip to M.Blanc and Gran Paradiso! We were now supposed to be climbing Elbrus, but we unfortunately had to work and due to that, had to move Elbrus to next year. Now we are stuck on flat land and are planning our next years' trip and we would be interested in the Matterhorn.  Based on what you saw with us on M.Blanc, do you think we are ready for it? 

Melkein kaksi viikkoa saimme kieriskellä jännityksessä vastausta odotellessamme. Sitten se tuli. Fabrizio totesi, että hänen näkemänsä perusteella olemme hyvässä kunnossa, toimimme varmasti rinteellä ja jäärautojen käyttökin sujuu hyvin.

– MUTTA, Matterhorn on hyvin, hyvin erilainen maastoltaan kuin Mont Blanc. Jos Mont Blancilla on paljon pitkää vaellusta ja vähän kiipeilyä kivikossa ja jäällä, Matterhorn on täysin päinvastainen, Fabrizio painotti viestissään.

Riemuksemme Fabrizio totesi, että hän uskoo meidän pärjäävän Matterhornilla. Hän kuitenkin ehdotti seinäkiipeilyn lisäämistä osaksi valmistautumisen harjoitusohjelmaa. Hän myös suositteli samantyyppisen maaston kiipeämisen harjoittelua hiukan matalammalla ennen Matterhornia.

Muutamaa sähköpostia myöhemmin alustava suunnitelma alkoi hahmottua:
Monte Cristallo
lähde: Internetin yleiset lähteet

Tarvitsemme siis kovaa kuntoa, seinäkiipeilyharjoitusta sekä kokemusta vastaavasta maastosta.

Treeniohjelman päivitys oli muutenkin ajankohtainen ja nyt painotusta tulisi hiukan muuttaa. Seinäkiipeily on muutenkin ollut to-do-listalla jo pitkään. Olen aiemmin käynyt varmistuskurssin ja hiukan kiivennyt kaverini Sakun opastuksella, mutta se on parin viime vuoden aikana jäänyt. Kertaamaan vaan ja siitä tekniikkakurssille – kevään ohjelmassa siis runsaasti ruhjeita!

Jo pari vuotta sitten haaveilin Dolomiiteilla kiipeämisestä. Tre Cime di Lavarado on Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka korkein huippu on Cima Grande (2999 m). Tämänhetkisen suunnitelman mukaan ensi kesäkuussa kiipeämme Cima Grandelle Fabrizion kanssa. Toinen kohteemme on niinikään upea Dolomiittien vuori: Monte Cristallo (3221 m). Tuolla reissulla Fabrizio näkee kuntomme ja kykymme sekä voi antaa ohjeita jatkotreeniin. Reissun jälkeen meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa treenata Fabrizion ohjeiden mukaisesti.

Tauolla Elbrusin eteläisellä rinteellä 2017

Elokuun lopussa edessä on paluu Elbrusille (5642 m), tällä kertaa pohjoista reittiä kiiveten. Venäjältä matkustamme suoraan Italiaan Cerviniaan, josta alkaa seikkailu kohti Alppien kruunun Matterhornin 4478 metrissä sijaitsevaa huippua.

Cima Grande
lähde: Internetin yleiset lähteet
Aikaa valmistautua on kohtuullisen hyvin. Dolomiittien reissu tarjoaa mahdollisuuden vahvistaa hyvin alkanutta yhteistyötä oppaamme kanssa – ja antaa hänelle tilaisuuden sparrata valmistautumistamme. Yhdistelmäreissu Elbrus-Matterhorn on todellinen unelmien seikkailu ja tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää Elbrusin akklimatisaatiota Matterhornilla.

Matterhorn on vaativa kohde monessakin mielessä; teknisempi kuin yksikään aiemmista vuoristamme ja olosuhteiltaan herkempi. Suunnitelma-aihiomme on siis kunnianhimoinen ja vaatii kovaa treeniä. Mutta me molemmat, Heikki ja minä, olemme sen luonteisia, että tiukat haasteet ruokkivat motivaatiotamme.

Olen vielä itsekin suunnitelmastamme hiukan häkeltynyt, ja vain ajatellessanikin asiaa, sydän ottaa pari ylimääräistä iskua. En voi uskoa, että ensi syksynä seison Matterhornin juurella, nostan kasvoni kohti pilviin lähes aina kietoutunutta huippupyramidia ja lähetän hiljaisen toiveen vuorelle, jotta se kohtelisi meitä lempeästi.

Matka alkakoon!


p.s. Tiesitkö, että Toblerone-suklaan muodon inspiraationa on ollut Matterhornin huippupyramidi?

Matterhorn – upeana ja hiukan pelottavana
kuvalähde: internetin yleiset lähteet

lauantai 25. elokuuta 2018

Kipu kehittää?

Tiedätkö sen tunteen, kun sairastuminen hiipii salakavalasti ihon alle? Alkuviikosta huomasin lenkillä, ettei tossu noussut normaaliin tapaan, leposyke pompsahti viisi iskua ylemmäs ja punttisalille lähtiessä kengänpohjat oli valeltu vastenmielisyyden siirapilla.

Menin kuitenkin. Ajattelin, että kunnon lenkki joko tainnuttaa orastavan pöpön tai päästää sen oikein kunnolla valloilleen. 
Niinhän siinä sitten kävi, että tänä aamuna heräsin auringonnousun aikaan siihen, ettei henki kulkenut – niin tukossa olivat hengitystieni. 

Jos alkuperäinen suunnitelma olisi edelleen voimassa, olisin nyt kovin huolissani, sillä lähtöön Elbrusin pohjoisreitille olisi viisi päivää. Lentokoneeseen astun huomenna joka tapauksessa, mutta Venäjän sijaan se lennättääkin minut työmatkalle Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan. Jännittäviä seikkailuja siis luvassa, vaikka jäähakku jääkin tällä kertaa kotikomeroon. Tukkoisesta nenästä ja särkevästä päästä huolimatta pakkaan laukkuuni juoksulenkkarit, jos vaikka pääsisin nauttimaan lenkistä eksoottisissa maisemissa. Voi kun olisin malttanut jäädä lepäämään alkuviikosta...

Miten oman kehon kuuntelu ja ymmärtäminen tuntuukin niin vaikealta läksyltä oppia? Valmistaessani kehoa vuorille olen treenannut kahden personal trainerin, Tapion ja Jaanan, kanssa. Kumpikin on kehoittanut armollisuuteen itseä kohtaan. Kun harjoittelee motivoineesti ja rakastaa liikkumista, voi pääsääntöisesti luottaa siihen, etteivät kehon vastentahtoisuuden signaalit ole laiskuutta, vaan merkki tarpeesta. Jos sattuu, lopeta. Jos väsyttää, lepää. Jos on nälkä, syö. Helppoa, eikö vaan?

Vai onko? 
Kun marssi laaksosta kohti huippua alkaa, askel kulkee reippaana. 
Tovin kuluttua alkaa tulla hiki, repun olkain hiertää. Ylemmäs edettäessä alkaa puuskututtaa, tiukoissa kohdissa lihakset kiehuvat hapoista, raskaiden kenkien sisällä varpaat uivat hiessä ja kantapäässä tuntuu rakon alku. 
Päätä alkaa särkeä. Vatsassa pyöriä. Askeleet muuttuvat raskaammiksi ja raskaammiksi. 
Kylmä tuuli, upottava lumi ja liukas rinne. 
Yön loputon pimeys ja päivällä kuumana helottava aurinko, joka polttaa otsaan, pipon reunan ja aurinkolasien yläreunan väliin punaisen merkin, jonka valuessaan aurinkorasvan pois huuhdellut hiki saa kirvelemään.
Hengitys kulkee haukkoen. Lihakset kieltäytyvät tottelemasta ilman erillisiä komentoja. Sormet ovat kohmeessa samaan aikaan, kun keskivartalo kylpee hien peitossa.

Lopulta yksittäiset pahan olon elementit eivät enää erotu, vaan ne on virkattu yhtenäiseksi kurjuuden viltiksi, joka nostaa kyyneleet silmiin ja kirosanat huulille. 
Ruhjoutunutta jalkaterää lääkitsemässä Monte Rosalla 2015,
kuva: Marko Laukkanen
Kuitenkin jos mielit huipulle, on jatkettava, vaikka sattuu. Vaikka pieni lepohetki ei riitä palautumiseen. Vaikka kuvotus ei salli niellä – tai jos sallisikin, energiankulutus on niin kovaa, että on vaikea syödä niin paljon, että koko tarve täyttyisi.

Kiipeilysuorituksessa – ja uskallan yleistää tämän lähes kaikkiin kestävyyslajeihin – onnistumisen kannalta eräs keskeinen tekijä on epämukavuuden sietäminen. Saman voisi sanoa pätevän mihin tahansa eteenpäin vievään ponnisteluun: luovuudestakin sanotaan, että mukavuusalueella ei ole koskaan syntynyt mitään aidosti uutta. Kehitys tekee kipeää, olipa kyse henkisestä kasvamisesta ihmisenä tai itsensä ylittämisestä fyysisessä suorituksessa. 
Mielen ponnistelussa kipu syntyy siitä, että aivoillamme on alkukantainen tarve rakastaa tuttuja asioita. Kyse on turvallisuudesta, sillä selviytymisen perusta on epäluulo vieraita asioita kohtaan. 
Fyysisessä kehityksessä tunnemme epämukavuutta, kun keho pakotetaan äärirajoilleen, jotta suorituskyky voisi kasvaa. Kun kävin muutama vuosi sitten kestävyyskuntotestauksessa Varalan Urheiluopistolla, testauspäällikkö Marko Haverinen muistutti minua ennen testin alkua siitä, että mielen kertoessa rajan tulleen vastaan, kehossa on vielä runsaasti voimia jäljellä.  Kyse on tuosta samasta turvallisuudesta. Kehomme kertoo tunnettujen rajojen lähestymisestä, pelaa varman päälle. Henkinen kapasiteetti määrittää lopulta sen, kuinka paljon fyysisestä kyvykkyydestämme pystymme hyödyntämään.

Aiheesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki muistutti, että myös pahan olon sietoa pitää harjoitella. Ja siihen oiva keino kuin jatkaa juoksemista, vaikka joka paikkaan sattuu ja pää anoo lopettamaan. Jos valmistautuessa annat periksi, kun paha olo yllättää, miten sitten vuoren rinteellä pakotat itsesi uskomaan, että jaksat?
Jos haluaa kehittyä paremmaksi – kiivetä korkeammalle – tulee kyetä sietämään jatkuvasti enemmän epämukavuutta. Sitä mukaa kun oma mukavuusalue kasvaa, pitää pyrkiä työntämään sen raja-aitoja entistä kauemmas. Pyöräilijä Greg LeMond onkin sanonut: "It never gets easier, you just go faster." 

Temppu onkin tunnistaa, milloin kyse on rajojen venyttämisestä. Nimittäin joskus kai pitäisi hyväksyä sekin, että nyt ei olla kehityksen äärellä, vaan lähestyvän flunssan kourissa.
kuva: Fabrizio della Rossa

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Kiitos maitohapoista! – ja matka jatkuu

Alpeilta paluusta on nyt ehtinyt kulua lähes kaksi kuukautta. Riehaantunut onnistumisen ilo on tyyntynyt ja koteloitunut sydämeen voimavaraksi, josta ammennan jaksamista arkeen ja motivaatiota treeniin kohti seuraavaa haastetta.
Hengityksen tasausta satumaisissa maisemissa
Kuva: Fabrizio

Kuten jokainen kiipeilymatka, antoi tämäkin paljon ajateltavaa ja opetti uusia asioita itsestäni ja vuorista. Olisin toivonut ehtiväni kirjata nuo opit ylös tuoreeltaan, ennen kuin ne saavat muistojen kultareunat. Silloin niistä olisi eniten hyötyä – niin ainakin uskon. Mutta kuinka aika onkaan juossut tänä kesänä! Niinpä istun tässä vasta nyt. Ja saanpahan syyn palata polveileviin muistiinpanoihini ja elää uudelleen monia tunteita pursuavia hetkiä.
Muistiinpanoista puheenollen: vuorilla kirjoitetut muistiinpanot ovat varsinaista koodikieltä. Kirjoitusvirheitä viliseviä, puutteellisia lauseita. Välillä vain yksittäisiä sanoja. Ehkäpä suora lainaus jonkun hauskasta tai opettavaisesta kommentista. Paikkojen nimiä kirjoitettuna kuten olen ne kuullut lausuttavan – välillä on ihan mahdotonta löytää oikeaa nimeä jälkikäteen, niin väärin olen kuullut. Joskus sanatkin on kiireessä lyhennetty niin, että vaatii itseltänikin pitkän tovin pohdintaa ja paluuta muistoissa tilanteeseen, josta arvelen olevan kyse, ennen kuin ne paljastavat viestin, jonka olen niihin itseäni varten piilottanut. Vuorimuistiinpanot ovat kuin pieniä peilin sirpaleita: Yksittäisinä ne heijastavat vain niin pienen osan kuvasta, ettei siitä kokonaisuus hahmotu. Mutta kun ne asettaa lähekkäin ja antaa muistojen piirtää välistä puuttuvat kohdat, alkaa maalautua maisema, jonka yritän parhaani mukaan näille riveille tallentaa.

Gran Paradiso minuutissa:



Mutta takaisin aiheeseeni: mitä Mont Blanc ja Gran Paradiso opettivat minulle tällä kertaa?

Oppaamme Marco lausui ensimmäisenä yhteisenä kiipeilypäivänämme sanat, jotka haluan säilyttää muistissani aina:
"Mitä tahansa teet vuorilla, pysy aina tietoisena kaikesta mitä teet. Jokainen askel ja valinta on yhtä kriittinen."

Onnettomuudet tapahtuvat väsyneenä. Väärät valinnat tehdään, kun huomio herpaantuu tai kun kunnianhimo sokaisee. Pienellä erehdyksellä voi olla massiiviset seuraamukset. Hyvä ohje elämään muutenkin kuin vuorilla.

Mont Blancin mammuttimainen huippupäivä vakuutti minut siitä, että kestävyyteni riittäisi myös Elbrusin rinteellä. Toki aina paremmaksi voi – ja pitää – tulla. Uudenlainen treeni on muuttanut kehoni muotoa; lihakset ovat pienemmät kuin ennen. Se huoletti minua ennakkoon, sillä pelkäsin menettäneeni jotain. Mutta ilmeisesti se on todellakin uskottava, että toisenlainen harjoittelutapa on muokannut lihaksistoa koon sijaan kestävämmäksi. Eivätkös oikeatkin kestävyysurheilijat usein ole  vähän sellaisia "kuivan kesän oravia"?
Viimeiset kilometrit huipulle

Mitä enemmän kiipeän, sitä enemmän huomioni kiinnittyy kehon sopeutumiseen ylävuoriston vähähappiseen ilmaan. Akklimatisoitumisen merkitys oli taas läksyistä eräs keskeisimpiä, eikä pelkästään fyysisestä näkökulmasta. Nimittäin kun fyysinen rasitus vie kehon mammuttimaisen matkan verran epämukavuusalueen puolelle, saavat mielen syövereistä nousevat epäuskon ja epävarmuuden tunteet uskomattoman paljon pahaa aikaiseksi.
Aiemmat sairastumiset Kilimanjarolla ja Elbrusilla olivat jättäneet uskonpuutteen siemenen itämään mieleni multaan. Luulin sen jo pois nyhtäneeni, mutta Mont Blancilla ylärinteen lumilla, nousun raskaimmilla hetkillä sain huomata, että sen juuret olivat kuin voikukalla: sitkeät ja syvällä.
Onneksi salainen aseeni, jästipäisyys, auttoi tälläkin kertaa.
Ennen seuraavaa nousua tulen käymään itseni kanssa tämänkertaista syvempää henkistä valmistautumista, jotta minulla on vastaukset valmiina, kun heikkouden möröt kuiskivat korvaani.
Paluumatkalla: Gouterin majan lähestyminen ylhäältä käsin.

Enää en oleta oppaan huolehtivan jaksamisestani. Tästä olen puhunut ennenkin, mutta tositilanteessa se tuppaa helposti unohtumaan.
Olen saanut kiivetä suomalaisten ja keskieurooppalaisten oppaiden lisäksi myös afrikkalaisten ja venäläisten oppaiden kanssa. Kotiseudun kulttuuri heijastuu aina vahvasti oppaan toimintaan, mutta lähes kaikki kanssani kiivenneet oppaat ovat olleet oikein mukavia ja ammattitaitoisia. En tiedä, johtuuko se siitä ystävällisyydestä, mutta jostain syystä minulla on ollut aika vahva ja tiukkaan juurtunut oletus siitä, että oppaat lukevat minusta (tai ehkä jopa ajatuksistani) kulloisenkin suorituskykyni ja vointini sekä säätävät omaa toimintaansa sen mukaan.
Toki hyvä opas seuraa myös asiakkaan jaksamista ja huolehtii tietenkin hänen turvallisuudestaan, mutta kyllä minun itseni pitää ottaa vastuu siitä, että osaan kertoa, mikä tahti sopii minulle ja milloin tarvitsen lepoa. Kuulostaa ehkä vähän hassulta. Mutta minulla on näköjään kestänyt hyvä tovi sisäistää tuo asia. Ehkä se johtuu kilpailuvietistä tai halukkuudesta näyttää kykynsä. Niinkuin lapsi halkaisee huulensa esitellessään akrobatiataitojaan lastentarhan opettajalle, minä kompuroin yrittäessäni todistaa, että "ei tunnu missään".

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, taitaa se olla myös vähän "tyttö-asia". Useimmiten olen tiimin ainoa nainen ja se nostaa kummasti kynnystä olla ensimmäisenä pyytämässä taukoa.

Mutta ollaanpa sitä tyttöjä tai poikia, kylmäpäitä tai kuumakalleja, vakuutuin taas entisestään siitä, että kaikille paras oppi on ohje, jota oppaat tämän tästä huikkasivat meille Kilimanjaron rinteellä: Polepole! (swahilia ja tarkoittaa "Hitaasti!"). Vuorilla aikaa ei kannata mitata minuuteilla, eikä voimia nopeudella.

Senkin olen oppinut, että haluan kiivetä samassa köydessä kiipeilyparini kanssa. Vaikka sanaakaan ei vaihdettaisi, kannustus ja rohkaisu virtaavat köyttä pitkin välillämme joka askeleella. Ja vaikka tiimihenki elää vahvana isommallakin etäisyydellä, haluan olla aina ensimmäisenä kuulemassa, kun aamuauringon hyväillessä valkoisia rinteitä Heikki purskahtaa laulamaan silkasta ilosta.

Mont Blanc minuutissa:



Näinpä taas vähän viisaampana käännän katseen eteenpäin. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Joskus (tai kiipeilyn ollessa kyseessä, parempi sana taitaisi olla "usein") suunnitelmat eivät toteudu odotetulla tavalla. Vuoret pysyvät, mutta välillä ne antavat odottaa itseään: innolla odotettu paluu Elbrusille siirtyy ensi vuoteen. Viime hetken muutokseen ei liity suurempaa dramatiikkaa, vaan suunnitelman siirtymisen taustalla on töihin liittyviä syitä.  Teimme Heikin kanssa päätöksen siirrosta harkiten, ja lohdutan itseäni sillä, että uuden matkan varaukset ensi vuodelle on jo tehty.

Syksyn alun kuukaudet ovatkin nyt täynnä hiukan toisenlaisia vuoria, joita rakastan niitäkin. Harjoittelu ja valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin tietenkin jatkuu – siten saan pidettyä vuoret lähellä silloinkin, kun seuraavat suunnitelmat eivät ole ihan selkeinä. Lenkkipolkuja kulutetaan tennareilla ja pyöränkumeilla, ja syksyn mittaan treeniohjelmaa taas jatkojalostetaan.

Ja jotta vuorille pääsyyn ei menisi liian pitkää aikaa, olemme jo luonnostelleet uusia suunnitelmia Elbrusia odotellessa. Mitään ei kuitenkaan vielä ole lukittu, joten jätän aiheen vielä hetkeksi mystisyyden verhon taakse. Lupaan kertoa heti, kun asioita lukitaan.

On hyvä päättää tämä pohdiskelu ja nostattaa tunnelmaa hiukan tylsän uutisen jälkeen tärkeimmällä opilla, jonka olen vuorilla ammentanut: Tee mitä rakastat. Ja kun teet, arvosta jokaista hetkeä. Se ei tarkoita, että aina riemastuttaa. Hetken arvostaminen tarkoittaa läsnäoloa. Silloin voi huomata perhosen lumihangella, ja tuntea kiitollisuutta siitä, jos löytää sääristään edes yhden lihaksen, joka ei – vielä – ole maitohappojen korventama. Sillä suurimmatkin vuoret valloitetaan askel kerrallaan!

Huippujuhlan tunnelmaa, vasemmalta oikealle: Marco, minä, Fabrizio ja Heikki

P.s. Matkan varrella olen tullut huomaamaan, että hyvät vuoriopaskontaktit ovat kullanarvoisia. Maanmainioiden oppaidemme Marcon ja Fabrizion luvalla tipautan tähän heidän yhteystietonsa, jos vaikka joskus kaipaat vuoristo-opasta Alpeille, Dolomiiteille tai Strombolille:
Marco Kulot: marco.kulot@gmail.com
Fabrizio Della Rossa: fabrizio@discoverydolomites.com

Videot blogissa ovat kiipeilyparini Heikin.


sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas

Matkalla ylös
Kuva: Fabrizio


8.6.2018: Mont Blancin huiputus


Kellon lyödessä 02 ahdoin vielä yhden leipäpalan suuhuni. Olin syönyt kuin hevonen edellisenä päivänä Gouterille (3815 m) nousun jälkeen sekä lounaalla että päivällisellä. Mutta vatsani oli kuin ammottava railo, jonne ruoka tuntui katoavan jälkiä jättämättä. Vuorimajojen aamiaiset ovat toinen toistaan kuivakampia, usein vain kuivia keksejä, joiden päälle voi sipaista marmeladia tai Nutellaa. Mutta kunnon ruokaa on harvoin saatavilla aamiaisaikaan eli aamuyöllä, kun huiputukseen lähdetään. Gouterin aamupala on tässä suhteessa poikkeus ja ehkäpä yksi parhaista vuorimajoilla saamistani, sillä täällä pienten leivänsiivujen päälle sai kinkkua ja jopa siivun juustoa. Tästä huolimatta neljännenkin leipäkannikan jälkeen vatsassa oli ontto olo.

Ehkäpä se oli hermostusta. Olin yllättävän jännittynyt, vaikka olin jo Mont Blancin huiputtanut loppukesällä 2016 (tarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Muuten olo tuntui hyvältä ja pitkästä lähestymispäivästä toipuneelta, jos nyt pientä jumitusta pohkeissa ja reisissä ei lasketa (ja se kuuluu asiaan – joten ei, sitä ei lasketa).

Kolmelta yöllä astuimme majan pihavalojen keiloista pimeään, sumuiseen yöhön jääraudoissa ja kahdessa köysistössä, Marco ja minä edellä, Fabrizio ja Heikki kannoillamme. Olin Gouterin reitin kerran laskeutunut (viime kerralla kiipesimme Italian puolelta ylös, mutta laskeuduimme Ranskan puolelle Gouterin kautta). Silti minulla ei ollut juurikaan muistikuvia siitä, mitä oli edessä ennen Ref. Vallot -hätämajaa (4362 m), jonka tietämillä reitit kohtaavat.
Vain oppaan silhuetti pimeässä yössä

Yö oli pimeä ja sumuinen, joten keskityin vain lumen rouskeeseen jäärautojen alla ja öisen tuulen kuiskausten kuunteluun. Reitti kulki jälleen rinnettä suoraan ylös. En aluksi juurikaan kiinnittänyt huomiota tahtiimme, seurasinpahan vain Marcon edessä kulkevaa, otsalampun valossa sumuun piirtyvää silhuettia. Lunta oli paljon kuten muuallakin, mutta yön pakkanen oli jäädyttänyt sen kovaksi, ja kävely tuntui sujuvan mukavasti.

Parin tunnin kuluttua aloin hengästyä. Olimme kiivenneet pysähtymättä, ja olin keskittynyt vain etenemiseen. Jalkani olivat jo vähän aiemmin alkaneet antaa merkkejä lihaksiin valuvista hapoista, joten olin pyrkinyt muuttamaan askellustekniikkaa säännöllisin väliajoin antaakseni lihaksistolle vaihtelua ja lepoa. Sen sijaan, että olisin etsinyt oman vauhtini, olinkin ajokoiramaisesti lähtenyt seuraamaan Marcoa. Ja jos yksi asia matkan varrella on opittu, niin se on, että asiakkaan tulee ilmaista toivomansa tahti ja opas sopeuttaa menonsa siihen. Jos taas painelet täysillä oppaan perään miettimättä omaa jaksamistasi, opas helposti tulkitsee sinun toivovan nopeaa etenemistä ja saattaa jopa kiristää tahtia entisestään.

Sykkeeni oli korkealla ja jalat hapoilla, kurkku kuiva ja vatsassa kurni nälkä. Tuuli oli noussut navakaksi, ja vauhdikkaan nousun aikana olin hikoillut vaatteeni kosteiksi. Pyysin taukoa ja harjanteelle noustuamme pysähdyimmekin hetkeksi. Paljas harjanne oli kaikista suunnista avoin, ja jäistä lumihilettä lennättävä viima yltyi niin kovaksi, että vaatteita lisätessä sai olla tarkkana, ettei menettänyt vaatekappaleita. Joimme myös kupit teetä, mutta tuuli oli niin kova ja kylmä, ettei lepäämään kertakaikkiaan voinut jäädä.
Heikki, Marco ja minä tauolla yläharjanteella
Kuva: Fabrizio

Jatkoimme siis matkaa, mutta huomasin nopeasti, että tarvitsisin nyt kunnon lepotauon. Olin aloittanut kiipeämisen liian kovalla tahdilla ja se voisi koitua kohtalokkaaksi myöhemmin. Laskeuduimme pieneen satulaan, jossa reittimme kohtasi edellisellä kerralla vuonna 2016 käyttämämme nousureitin. Näkyvyys oli huono ja tuuli navakka, joten ennemminkin aavistin kuin näin sijaintimme. Tiesin meidän olevan lähellä Ref. Vallot'n hätämajaa, ja tein päätökseni.
– Marco, tarvitsen nyt kunnon tauon. Minun pitää saada istua hetkeksi, juoda ja syödä. Muuten olen pian ongelmissa. Voimmeko mennä majaan lepäämään?

Raahustimme myräkässä kammottavan hajuiseen peltihökötykseen, joka toimii evakuointisuojana. Istahdin raskaasti alas. Kaivoin esiin teetä ja syötävää. Tiimin muut jäsenet istuivat lähelleni ja vilkuilivat minua varovasti, koettaen selvittää tilannettani. Heikki vaikutti levottomalta. Mutta ennen kuin alkaisin keskustella mistään, minun oli saatava koneeseen polttoainetta. Tovin istuin siis hiljaa, söin ja join. Tiesin, että tästä olisi vielä muutaman tunnin matka huipulle ja korkeuden vaikutus lisääntyisi nopeasti. Energiavaje piti saada nopeasti kiinni. Kun tankkaus alkoi olla voiton puolella, lisäsin vaatteita ja nauhoitin uudelleen ylävuoristokenkäni ja jääraudat. Vielä pari hedelmäaakkosta ja olin valmis.
– Menkää te edellä. Minä tulen perässä, sillä haluan nyt tulla hitaammin, sanoin Fabriziolle ja Heikille, jonka kasvot syttyivät ilosta, kun hän näki minun saaneen akut ladattua.

Olimme viipyneet majassa puolisen tuntia, ja sinä aikana aamu oli sarastanut. Tuttu huipulle johtavien harjanteiden jono siinsi edessäni, kun astuin ulos majasta. Aamunkajon vaaleanpunaisessa hohteessa loistava vuoristomaisema näkyi nyt kirkkaana ja sai sydämen poukkoilemaan ilosta. En ollut edes osannut aavistaa, että saisin vielä nähdä tämän kauniin paikan uudelleen. Tuuli oli edelleen navakka, mutta sumu ja lumi olivat väistyneet. Auringon säteet saivat lumen hohtamaan niin, että oli kuin koko vuori olisi kääritty kimaltelevaan hopeaverkkoon.
Tuttu, rakas huippuharjannemaisema

Reitti huipulle oli edessä tuttuna mutta samaan aikaan uudenlaisena: lumisempana ja jäisempänä. Ensimmäinen jyrkkä nousu Ref. Vallot'lta näyttää siltä kuin se johtaisi suoraan huipulle. Vasta ensimmäisen harjanteen huipulle nousu paljastaa reitin todelliset kasvot. Nimittäin harjanteita on peräkkäin useita, ja niiden välissä sukelletaan alemmas syvennykseen. Jokaisen harjanteen toivoo olevan se viimeinen, mutta uusia pykälöitä tuntuu ilmestyvän ihan loputtomiin. Koko matka kuljetaan tuulille altistuneena harjanteella, joka on välillä vain alle metrin levyinen, ja molemmilla puolilla on pitkät pudotukset. Vaikka vuorottelevat nousut ja laskut eivät vaadi teknistä osaamista, ovat ne raskaita – varsinkin syvemmässä lumessa – ja vaativat varmajalkaisuutta, sillä pienikin horjahdus tai uupunut harha-askel voi synnyttää ikäviä seuraamuksia.

Tein itseni kanssa herrasmiessopimuksen. Ensimmäisen jyrkän harjanteen huippu olisi kohta, jossa arvioisin kykyni rehellisesti. Minä tiesin, mitä oli edessä, joten minun olisi kyettävä tekemään oikea päätös.

Rauhallisesti lähdin liikkeelle, ja Marco sopeutti vauhtinsa omaani. Tauoilla jutellessamme Heikki totesi, että nousu otti hänelläkin todella koville, mutta silti hän kiipesi koko ajan vahvasti, ja matka kahden köysistön välillä kasvoi. Olisin toivonut kiipeilyparini olevan lähempänä, sillä näissä hetkissä toisen läsnäolo ja kannustus merkitsevät paljon. Mutta kaksi köysistöä mahdollistaa vapaamman etenemisen, joten sysäsin syrjään nuo ajatukset. Oma tunnelma oli pidettävä positiivisena, tai muuten korkeus veisi tahdonvoimasta voiton. Heikki paineli eteenpäin kuin höyryveturi ja saatoin aavistaa hänen hartialinjastaan päättäväiset ajatukset: hän ei ollut tullut tänne antamaan periksi.

Etenin rauhallisesti, ja pysähtelin välillä tasaamaan hengitystä. Lunta oli paljon, ja korkeus imi voimia. Toiseksi viimeisen harjanteen keskivaiheilla kävin itseni kanssa saman keskustelun kuin edelliselläkin kerralla samoilla tietämillä: miksi olen täällä, kun tämähän on ihan kamalaa? Nyt lisäpontta epäilys sai ajatuksesta, että minähän olen jo huipulla käynyt. Onko tämä nyt muka ihan pakollista?

Kuin heikon hetkeni kuormitusta kasvattaakseen, tuuli voimistui taas, ja pilvet olivat kääriytymässä huipun ympärille. Kun harjanteen huipulla saavutimme Heikin ja Fabrizion, laahustin paikalle, ja vajosin polvilleni suu itkuisesti vääntyneenä:



Tuo oman itsensä kanssa käyty väittely jatkamisesta on mielenkiintoinen vaihe kiipeämistä. Se on selvästi se hetki, jolloin lopullinen päätös tehdään. On kuin kehollani ja mielelläni olisi eri tahto. Mieli maanittelee luovuttamaan, mutta jalat jatkavat eteenpäin.

Katseeni kiinnittyi Heikin hartian takana näkyvään viimeiseen nousuun. Vilkaisin taakseni ja ymmärsin, kuinka pitkän matkan olin hätämajalta tullut. Vaikka noita harjanteita tulisi kymmenen lisää, minä menisin huipulle asti. Vaikka nousu olikin tuntunut valtavan raskaalta, oivalsin yhtäkkiä, että kiipesin nyt vahvemmin kuin viimeksi, jolloin huippuharjanteella jaksoin vain muutaman askeleen kerrallaan. Nyt pääsin askelten laskuissa aina viiteenkymmeneen ennen taukoa. Jaksaisin kyllä. Tietenkin jaksaisin.

Seuraava ei muuten ollut viimeinen harjanne.
Köpöttelin kuin puujaloilla eteenpäin, ja minua nauratti, kun taas esiin ilmestyi uusi nyppylä.
Mutta SE oli se viimeinen.
Viimeisen nousun aikana tunsin tutun kiipeilynriemun purskahtavan esiin. Sitten yhtäkkiä nousu loppui, ja kapea väylä leveni aukeaksi, jonka alapuolella olivat kaikki ympäröivät huiput. Rinta rinnan Heikin kanssa astelimme Alppien korkeimmalle huipulle. Me teimme sen!


Huippujuhlat olivat iloiset mutta lyhyet. Olimme nimittäin taas pilven sisällä ja hyytävä viima kaivautui vaatteiden alle heti, kun pysähdyin. Iloisen halauskierroksen ja valokuvaussession jälkeen oli vuorossa pieni tankkaushetki ja sitten oli aika kääntyä paluumatkalle.
Haikeasti katsoin harmaan pilvimassan sisään ja muistelin edellisen huiputukseni kirkasta maisemaa yli vuorien. En tuolloin arvannut palaavani tänne, ja nyt kun seisoin tässä, suuren vuoreni korkeimmalla kohdalla, tunteiden meri kuohui sisälläni.

Tuskin olimme päässeet ylimmältä harjanteelta alas, kun navakka puuska äkisti puhalsi huippua ympäröivän harmaan massan taivaan tuuliin, ja tuttu kaunis maisema yli Alppien aukeni eteeni. Katsoin edessäni aukeavan huikaisevan sinisen taivaan syvyyksiin, ja äkisti mielessäni kaikui keväällä poismenneen mummuni ääni ja sanat, joilla vuosien ajan hän ja minä hyvästelimme toisemme viikoittaisten puheluidemme lopuksi:
– Janiina, olet rakas.

Koskaan en saanut mummun huolta tyyntymään, vaan vuorilla ollessani tiesin hänen valvovan iltaisin huolissaan. Ja aina laskeuduttuani laaksoon soitin ensimmäisenä hänelle. Huolestaan huolimatta hän ei koskaan kyseenalaistanut tavoitteitani, vaan kannusti toteuttamaan unelmia. Siksi yhtäkkiä oli maailman luontevin asia, että tännehän minun piti tulla lopulliset heiheit sanomaan. Kuin keväästä asti harteilla kulkenut ikävän viitta olisi pudonnut Mont Blancin harjanteelle, ja kylmään pisaraan poskellani tiivistyi uskomaton määrä iloa, surua ja kiitollisuutta.


Matka jatkui. Askel rullasi nyt tasaisesti, ja vaikka harjanteiden nousukohdissa minun pitikin pysähtyä puhaltamaan, paluumatka eteni joutuisasti. Auringon lämmittämä lumi oli tutuksi tulleella tavalla sulanut upottavaksi loskaksi, ja rinteen laskeutuminen muuttui jälleen kahlauksen ja liukastelun yhdistelmäksi. Huomasin kuitenkin eteneväni nopeammin ja varmemmin kuin edellisellä huiputuskerralla. Tämä vahvisti ajatusta siitä, kuinka suuri merkitys henkisellä puolella on kiipeilysuorituksessa. Nyt annoin ehkä enemmän tilaa epävarmuudelle kuin viimeksi, jolloin jästipäisesti olin vain jatkanut matkaa antamatta mielelleni neuvotteluoikeutta itseni kanssa. Heikin usein toistama "70 prosenttia päätä, 30 kondista" -fraasi sai jälleen uuden merkityksen.

Ref. Vallot'n hätämajalla pidimme taas pienen tauon ja jatkoimme sitten kohti Gouterin majaa. Huippu takanamme näytti olevan taas pilvien ympäröimä, mutta täällä alempana oli tukahduttavan kuuma ja hikipisarat valuivat pitkin selkää ja kylkiä.

Seuraavassa notkelmassa kuulin vasemmalta puoleltani brittiläisten kiipeilijöiden Fabio-oppaan huudon:
– Well done, Finnish lady!

Hikisen näköiset Ben ja Tom askelsivat hitaasti oppaansa kannoilla kohti Ref. Vallotia ja heiluttivat uupuneesti tervehdykseksi. Vaihdoimme kuulumiset muutamalla lauseella, ja tsemppasin heitä edessä olevien tuntien rutistukseen. Pakko myöntää, että olin jälleen salaa kiitollinen Marcon ja Fabrizion strategiasta: mieluummin tein nousun yön myräkässä kuin iltapäivän tukahduttavassa kuumuudessa.
Marco ja minä harjanteella
Kuva: Fabrizio

Saavuimme edellisen yön alussa nousemamme rinteen yläpäähän ja totesin tyytyväisenä, että olipa hyvä, ettei pimeässä nähnyt, mitä edessä oli. Loputon mäki sohjoista lunta olisi ollut alhaalta katsottuna varsin lohduton näky. Näin jälkikäteen olikin sitten mukava taputtaa itseään olkapäälle ja tuntea tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Alaspäin kulkiessakin rinnettä riitti pitkälti toista tuntia.

Pysähdyimme Gouterin majalle (3815 m) lounastamaan ja lepäämään hetkeksi. Sain vatsani täyteen ja tunsin silmäluomissani vastustamattoman painon. Nojasin penkin selkänojaan raukeana. Rakastan noita hetkiä, kun voi istua vuoristomajan salissa, katsoa ylös suuntaavien lähtöhyörinää ja hymyillen nyökätä huipulta saman päivänä laskeutuneiden tyytyväisille ilmeille.
Puheensorina alkoi puuroutua ja muuttua etäisemmäksi. Luomet viipyivät jokaisella räpäytyksellä aavistuksen verran pidempään kiinni, kunnes ruokasalin maisema tuntui tummuvan kokonaan.

...alle puoli tuntia myöhemmin säpsähdin hereille. Oli aika jatkaa matkaa. Sää ulkona oli hyvä. Ruoka ja lepo olivat tehneet tehtävänsä, ja olimme valmiita Gran Couloirin seinän laskeutumiseen.

Lähestyessämme yli 500 vertikaalimetriä korkean kiviseinän yläpäätä keskusteluissa viivähti ajatus, kuinka makoisaa olisikaan nukkua ensi yö laaksossa. Kauaa emme ehtineet suihkusta ja puhtaista lakanoista haaveilla, kun kiviseinä vaatikin jo kaiken huomiomme.

Laskeutuminenkin on sohjoisessa kivikossa hiukan kinkkisempää kuin kesäkaudella, mutta sain pian kiinni minua varmistavan Marcon rytmistä ja eteneminen alkoi sujua tasaiseen tahtiin. Edetessämme Marco opasti minua hakun käytössä ja kallion lukemisessa. Hikisen parituntisen jälkeen olimme Gran Couloirin kivikourun ylityspaikalla ja rämmimme reisiä myöten hangessa rännin yli. Ja niin Tete Rousse oli yhtäkkiä enää puolen tunnin loskakahlauksen takana.

Majan lähestyessä Heikki heitti uudelleen ilmoille ajatuksen laskeutumisen jatkamisesta laaksoon asti. Ensimmäinen reaktioni, että takana oli todella pitkä päivä: huipulle 1000 vertikaalimetriä ja sitten 2000 vertikaalimetrin laskeutuminen. Olisi ehkä parasta pysähtyä lepäämään. Mutta kuulosteltuani hetken lihaksiani, totesin, ettei minua oikeastaan väsyttänyt. Tai siis tietenkin väsytti. Mutta ei sillä tavalla kuin huiputuksen jälkeen lopen uupunutta väsyttää. Eteneminen tuntui mukavalta, ja iltapäivä oli vielä varsin varhaisessa vaiheessa.
– Mennään alas, jos se vaan on oppaille ok!
Oppaatkin innostuivat ajatuksesta. Niinpä sen sijaan, että olisimme riisuneet varusteet Tete Roussen majalla, Marco kävikin pahoitellen ilmoittamassa majan pitäjille, että jatkaisimme matkaa.

Fabrizio ehdotti laskeutumista jäätikkörinnettä ohi Tete Roussen alapuolella olevan kivikon. Jälleen edessä oli massiivinen jäätikköseinä loskaista lunta. Mutta täällä ei enää tarvittu köysiä, ja olin kehittänyt oman liukuvan rytmin upottavassa lumessa laskeutumiseen. Mitä alemmas laskeuduimme, sen iloisemmaksi tunnelma muuttui. Rinteen loppupäässä löytyi luonnon lumikouru, jonne ensin kompastuin ja liu'uin hetken matkaa rähmälläni. Sitten havaitsin, että tässähän on mahtava liukumäki ja Fabrizion luvalla asettauduin lumikouruun. Sain elämäni mahtavimman liukumäkikyydin!


Kiljuin ilosta kuin pieni lapsi liukuessani pyllylläni lumikourua alas tiimin kannustaessa nauraen. Tuskin olin ehtinyt alas, kun takaani näkyi valtava lumipölly Fabrizion vuorostaan liukuessa rinnettä alas – Heikki kannoillaan. Lopulta edes Marco ei malttanut olla kokeilematta liukumäkeä, ja vaikka hän koettikin laskea hillitysti, vauhdikas luonnon vuoristorata sai hänetkin hihkumaan.

Hetken kuluttua liukuradan alapäässä kokoontui korviaan myöten luminen mutta hilpeä sakki. Marco totesi naureskellen minulle, että sain sittenkin Gran Paradisolla ehdottamani liukumäkilaskeutumisen vuorelta. Virnistin takaisin oppaallemme:
– Tässä kuule lanseerataan kokonaan uutta kiipeilytekniikkaa. Parin vuoden päästä kaikki itseään kunnioittavat kiipeilijät laskevat vuorelta alas pyllymäkitekniikalla!

Hauskuutuksen lisäksi mäenlaskusta oli se hyöty, että se osaltaan nopeutti laskeutumistamme. Rinteen alapäässä olimme laskeutuneet 590 vertikaalimetriä tunnissa, mikä on todella hyvä tahti. Viimeinen tiukka, vajaan parin tunnin marssi vuolaassa vesisateessa junaraiteita pitkin, ja olimme reilusti ennen arvioitua saapumisaikaa takaisin lähtöpisteessä.

Kyytiä auton luokse saimmekin sitten odotella tunnin verran sateen vihmoessa ympärillämme. Kylmästä sateesta ja pakoa ylävuoristokengistä anelevista jaloistani huolimatta olin ikionnellinen ja ylpeä tiimin suorituksesta: noin 15 tunnin mittaisen huippupäivän aikana olimme nousseet ensin 1000 vertikaalimetriä Gouterin majalta Mont Blancin huipulle ja laskeutuneet sitten kaikki 3000 vertikaalimetriä lähtöpisteeseen! Jalkani tuntuivat väsyneiltä, mutta edelleenkään olo ei ollut loppuunajettu kuten ensimmäisien kiipeilykertojen jälkeen. Heikin vointi oli varsin sama kuin minulla, ja saatoimme tyytyväisinä todeta, että emmeköhän me Venäjälläkin jaksa!

Eipä ole huiputuspitsa koskaan maistunut niin hyvältä kuin pari tuntia myöhemmin, kun likainen ja reissussa rähjääntynyt, mutta sitäkin hilpeämpi kiipeilytiimimme kohotti huiputusmaljat Chamonix'iin pitseriassa. Alppien korkeimman huipun kiipeäminen laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa talvisissa olosuhteissa ja vähäisellä akklimatisoitumisella oli Heikille ja minulle todella juhlan arvoinen saavutus!
Niistä haaveilluista hotellin puhtaista lakanoista en kyllä muista mitään, ja epäilenkin, että taisin nukahtaa samalla hetkellä, kun astuin huoneen ovesta sisään...
Laskeutumassa
kuva: Fabrizio
Kaikki videot kuvasi Heikki

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Vuorenvalloitus 2018: Mont Blanc lähestyminen!

6.6.2018: Gran Paradison paluutunnelmat

Olin nukkunut kuin tukki halki yön, ja heräsin levänneenä. Oli ilahduttavaa huomata, että lihakset eivät tuntuneet aroilta tai uupuneilta, vaan palautuminen vaikutti tapahtuneen nopeasti.

kuva: Fabrizio
Makasin hetken torkuksissa nauttien eilisen onnistumisesta. Ulkoa kaikuva sateen humina kuulosti ensin mukavan rentouttavalta, mutta sitten muistin kaksi asiaa:
Ensimmäinen oli, että olimme eilen illalla ennen nukkumaanmenoa pelanneet hetken sanaselityspeliä mukavan kiipeilyporukan kanssa. Heidän tarkoituksensa oli tavoitella huippua tänään, ja vielä viimeisenä ennen nukkumaanmenoa olimme toivotelleet heille onnea ja hyviä kelejä yritykseen. Sade oli kohtuullisen varma merkki siitä, että heidän huiputusyrityksensä olisi vastatuulessa.
Elokuussa 2016 vehreä niittymäinen rinne Chabodin majan alapuolella näytti kesäkuussa 2018 tältä

Toinen seikka tietenkin oli, että olimme aikeissa tänään laskeutua Chabodilta takaisin laaksoon. Minua ei ole tehty sokerista, mutta lähtisimme lähestymään Mont Blancia heti huomenna, ja varusteet olisi hyvä saada pidettyä mahdollisimman kuivana. Toki laaksossa olisi puolisen vuorokautta aikaa kuivatella, mutta kastuessamme se tuskin riittäisi; nimittäin mikään ei nostata hotellihuoneen ilmankosteutta samalla tavalla kuin rinkallinen märkiä varusteita.

Aamupalalla salissa saimme todeta, että ulkoa kuuluva humina ei ollut pientä ropinaa, vaan viistosuuntaisena suihkuava vesisade oli jatkunut halki yön. Olimme onnistuneet osumaan viikon toistaiseksi ainoaan huiputusikkunaan, ja tänään huiputusta tavoittelevat ryhmät olivat saaneet osakseen saman karvaan kokemuksen kuin me vuonna 2016. He olivat jääneet majalle, ja osa oli nyt lepäämässä ja osa treenaamassa toiveenaan uusi yritys huomenna.

Aamupalan lomassa keskustelimme edellisenä päivänä tutuiksi tulleiden brittimiesten kanssa. Kävi ilmi, että heillä oli samankaltainen suunnitelma kuin meillä; huomenna kohti Mont Blancia. Koska olimme joutuneet luopumaan alkuperäisestä Cosmiques-reitistämme, kiipeäisimme samaa Gouterin reittiä kuin uudet tuttavamme Tom ja Ben. Tosin brittien huiputusreitin kuormitus oli suunniteltu toisinpäin kuin meidän. Oma tavoitteemme olisi huomenna, lähestymispäivänä, tehdä mittava 2000 vertikaalimetrin nousu Gouterin majalle, jolloin huippupäivän nousuosuus olisi maltillisempi, noin 1000 vertikaalimetriä. Brittien opas Fabio oli suunnitellut heidän ryhmänsä nousevan lähestymispäivänä noin 1000 vertikaalimetriä Gouteria alempana sijaitsevalle Tete Rousse -majalle ja tekevän pidemmän nousun huiputuspäivänä.

Aurinkoisia nousutunteja
Spekuloimme Heikin kanssa eri strategioiden vahvuuksia: Tete Roussen ja Gouterin välissä on “pahamaineinen” Grand Couloir ja sen jälkeen noin 500 vertikaalimetriä korkea, lähes pystysuora kivikkokiipeilyseinä, jotka mieluusti "hoitaisimme pois alta" ennen huiputuspäivää. Toinen asia on tietysti huiputuspäivän pituus: nousu vaikeutuu nopeaa tahtia ylöspäin mentäessä. Mitä pidempi huiputuspäivä, sitä uupuneempi kiipeilijä on saapuessaan huippuharjanteelle.
Toisaalta, lyhyt lähestyminen takaisi briteille pidemmän lepoajan ja palautumisen Gran Paradisolta. Matalammalla sijaitsevalla Tete Roussella myös nukkuminen on Gouteria helpompaa.

Vesituisku majan ulkopuolella hellitti hiukan otettaan. Tovin kuluttua taivas vaikutti kirkastuvan ja sateen tauotessa lähdimme ripeästi laskeutumaan kohti laaksoa, Tom, Ben ja Fabio suhteellisen pian kannoillamme. Laskeutuminen tapahtui rivakasti, ja vain noin 1,5 tuntia myöhemmin astelimme laakson parkkipaikalle. Grand Paradiso oli virallisesti laaksosta laaksoon kiivetty ja huiputettu!


Paluumatkalla nojasin otsaani auton takapenkin sivuikkunaan ja palasin ajatuksissani rinteelle. Olemme kiivenneet huomattavasti Gran Paradisoa korkeammalla, ja kiipeilymielessä tämä reitti oli yksinkertainen. Itseasiassa suurin osa matkasta oli loputonta vaellusta halki nousevien jääkenttien.
Paluumatkan maisemat olivat sumeampia
Heikki on kiivennyt Gran Paradison kerran aiemmin, ja hän kertoi reitin olleen silloin vaihtelevampi. Nyt lumi oli peittänyt alleen lähes kaiken, mikä teki reitistä teknisesti hyvin helpon. Mutta tuossa helppoudessa piilee ansa: tuntikausien monotoninen tamppaaminen upottavassa lumessa uuvuttaa fyysisesti, mutta myös henkisesti. Kun sitten korkeus alkaa vaikuttaa akklimatisoitumattomassa kehossa, myös motivaatio joutuu koetukselle. Minuun tuo lumessa kahlaaminen ja liukastelu vaikuttivat myös siten, että temponi oli jatkuvasti hiukan rikkonainen, minkä vuoksi en päässyt upottautumaan euforisen keinuvaan rytmiin, joka yleensä ottaa minut rinteellä valtaansa ja saa fyysisten vaikutusten merkityksen kutistumaan. Itseasiassa on rohkaisevaa (ja erityisen muistiin merkittävää) huomata, kuinka suuresti vaihtelu vaikuttaa jaksamiseen: Satulaan noustessa korkeus tuntui kehossa jo ihan kunnolla, mutta kun viimeinen huippuharjanne muutti nousun luonnetta, innostus pyyhki pois uupumuksen tunteen. Kun jännittävä, huipulle johtava lyhyehkö kivikkokiipeilyosuus kruunasi kokemuksen, oli kuin suuri osa reisien hapotuksesta olisi kadonnut taivaan tuuliin.

Chamonix'ssa levitimme varusteet kuivumaan ja vietimme päivän ja illan leväten ja tankaten, menussa tietenkin yhdistetty "vuorelta laskeutumis" ja "ennen vuorelle lähtöä" -pitsa. Pohdiskelimme edessä olevaa seuraavaa haastetta, tutkimme toistuvasti epävakaista sääennustetta toivoen muutosta parempaan ja analysoimme omaa suorituskykyämme Gran Paradiso -kokemukseen pohjautuen.

Illalla nukkumaan mennessä laukut seisoivat oven vieressä pakattuina, ja ilmassa väreili jännitys. Kuuntelin ulkona jälleen ropisevaa sadetta ja toivoin, että Mont Blancin säähaltijat olisivat puolellamme!

7.6.2018: Mont Blancin lähestymisen 2000 korkeusmetriä

Heräsin 5.20, kymmenen minuuttia ennen herätyskelloa. Ulkona oli vielä hämärää ja harmaata, sade oli jatkunut pitkin yötä. Päätimme uskoa vakaasti sään olevan kaunis ja aurinkoinen, kunhan pääsisimme ylemmäs rinteelle.

Team 'Which way is Italy' valmiina lähtöön, vasemmalta oikealle:
Marco, Fabrizio, minä ja Heikki
Tasan puoli seitsemän astelimme hotellin pihassa odottavan Marcon auton luo. Marco järjesteli laukkuja takakonttiin, ja etupenkiltä meitä tervehtimään nousi Fabrizio, pörröpäinen, rempseän puhelias ja nauravainen 33-vuotias italialaisopas. Alunperin toinen opas oli varattu, sillä vaativuudessaan Cosmiquesin reitti edellyttää oppaan jokaista asiakasta kohden. Gouterin reitillä se ei olisi välttämätöntä, mutta toisen oppaan peruminen näin lyhyellä varoitusajalla ei ollut mahdollista – ja lisäksi Marco totesi, että olosuhteiden ollessa tällaiset, kaksi opasta olisi ihan hyvä juttu. Fabrizio tulisi nopeasti osoittautumaan kertakaikkisen mainioksi tyypiksi, joka hauskuutuksellaan ja lämminhenkisellä huolehtivaisuudellaan toisi loistavaa tunnelmaa tiimiin.

Ajomatka alkoi vesisateessa. Istuimme vaisuina takapenkillä, kuuntelimme oppaidemme soljuvaa italiankielistä keskustelua, jota Fabrizion naurunpyrskähdykset rytmittivät. Tovin kuluttua Fabrizio kääntyi puoleemme ja totesi iloisesti, että sääennuste ei näytä ollenkaan mahdottomalta.
– We go above the clouds, and it is all sunshine! hän tokaisi ja päästi hulvattoman tarttuvan hekotuksen, joka täytti auton iloisella tunnelmalla.

Lähestymispäivään liittyi eräs aivan erityinen kokemus: Koska kiipeilykausi ei ollut vielä alkanut, kiipeilijät ylemmäs rinteelle vievä vuoristojuna oli vielä suljettu. Normaalin junakyydin sijasta vaeltaisimme ensimmäiset 1000 vertikaalimetriä pitkin vuoristojunan raiteita. Tämä sai Heikin ja minut hyrisemään ilosta, sillä paitsi että se on ainutlaatuisen hieno kokemus, kiipeäisimme taas vuoren aidosti laaksosta laaksoon sen sijaan, että nousisimme junalla noin 2900 metriin.
Raidereitillä, kuva: Fabrizio

Tovin kuluttua auto pysäköitiin pilvien sylissä lepäävälle parkkipaikalle, ja kiipesimme maastoautotaksin kyytiin taittamaan vielä muutaman kilometrin huonokuntoisella tiellä vuoristojuna-asemalle, josta taival jalan alkaisi. Olimme ajatelleet tehdä lähestymisen kevyemmissä kengissä kuten Gran Paradisollakin, mutta ennen taksiin kiipeämistä Fabrizio kehoitti vaihtamaan ylävuoristokengät jalkaan:
– Lumi alkaa alhaalta, ja maasto ei ole ihan helppoa. Parempi mennä “isoissa kengissä”.

Vielä ennen lähtöä Marco kertasi suunnitelman: pyrkisimme kohti Gouterin majaa, mutta sää vaikutti epävakaiselta, joten lopullinen päätös yöpaikasta tehtäisiin vasta Tete Roussella.

Vastaantulevaa liikennettä, huoltojuna
vuoristoraiteilla
Taksi jätti meidät aution juna-aseman pihaan, josta matka alkoi halki metsäisen maiseman pitkin junaraiteita. Ensimmäisessä jyrkässä nousussa naureskelimme Heikin kanssa pakottavia pohkeitamme, mutta pian lihakset lämpenivät, ja matkanteko sujui mukavasti. Raiteet nousivat pian raikkaalta tuoksuvasta metsästä sumuiselle väliasemalle ja sen ohi jyrkälle vuorenrinteelle, jossa meitä vastaan tuli ryhmä raiteita korjaavia työmiehiä. Marco paineli tuttuun tapaan hyvää vauhtia edellä, kun taas Fabrizio kulki kanssamme jutustellen leppoisasti. Viimeinenkin vieraskoreus katosi, kun puhuimme vuorilla suunnistamisen tarkkuudesta, ja Heikki intoutui kertomaan tarinaa purjehdusmatkalta Kroatian rannikolla:

–…vene oli ankkuroitu rannan tuntumaan. Hetken kuluttua veneen rinnalle jyrisi suuri ja kallis moottorivene. Kannella seisoi italialaismiehiä tyylikkäissä vaatteissa ja aurinkolaseissa. Yksi heistä huusi: “Excuse me, which way is Italy?” (Heikki matki hulvattoman osuvasti laulavaa italialaisnuottia). Heille osoitettiin ylimalkainen suunta, missä Italia sijaitsee. Miehet kiittivät kohteliaasti, käänsivät veneen ympäri ja katosi moottorit jyristen osoittamaamme suuntaan.

Kohti tunnelia
Fabrizio ja minä olimme tikahtua, ja Marcokin virnisti iloisesti, ja jälleen oli löytynyt reissun lentävä lause, jota viljeltäisiin pitkin matkaa niin majan käytävillä kuin huippuharjanteellakin.

 Raidevaellus huipentui, kun viimeisenä ennen saapumistamme pääteasemalle sukelsimme pimeään tunneliin. Talvinen luonto oli jättänyt taas yhden voimannäytteen ihailtavaksemme, ja syvälle kallion sisään hakattu tunneli oli puoleen matkaan asti lumen vallassa. Vaikenimme kunnioittavasti kuuntelemaan askeleidemme narskeen aavemaista kaikua hämärän tunnelin kiviseinistä. 

Kun sukelsimme ulos tunnelin toisesta päästä, saavuimme suoraan helteisen auringon syleilyyn. Pidimme raiteiden päätepisteellä tauon; söimme, joimme ja lisäsimme aurinkorasvaa sekä kiinnitimme jääraudat, sillä asemalaituri oli hautautunut lumeen, jota jatkui silmänkantamattomiin. Istuin kivellä nautiskellen auringonvalon leikistä ympärillä olevien jylhien vuorten rinteillä ja valkoisten pilvihaituvien tanssista vasten sinistä taivasta ojentuvien huippujen ympärillä. Mahtaakohan maailmassa olla kauniimpaa näkyä?

Matka jatkui nyt tukahduttavan kuumassa auringonpaisteessa. Jäätikölle saapuessamme saimme taas kokea, kuinka auringon kuumuus muuttaa lumen rautoihin liimautuvaksi massaksi. Hikisen ja jyrkän sohjorinteen jälkeen nousimme suuren kivikon juurelle ja kiinnityimme kahteen köysistöön, minä Marcon ja Heikki Fabrizion kanssa. Tiukan nousun aikana harjanteen poikki silloin tällöin suhahtava tuuli pyyhki kuumia poskiani ja viilensi hiukan. Mutta edelleen olin niin kuumissani, että aurinkolasien sisäpinta huurtui, ja pienellä juomatauolla Heikki rutisti hikeä noruvana vanana otsallaan olleesta buffista. Kivikossa oli niin hauska kiivetä, että hämmästyin, kun yhtäkkiä edessäni, vain pienen jäätikköosion takana oli Tete Roussen maja.

Oppaat pitivät italiankielisen palaverin säätilanteesta ennenkuin ylitimme viimeisen jäätikköpätkän majan pihaan. Aurinko paistoi edelleen, mutta laaksosta nousevia harmaita pilviä ei voinut olla huomaamatta. Pizzanimiä ja kiitos / ole hyvä / näkemiin -tyyppisiä fraaseja enempää en italiaa osaa, mutta sen verran olin ymmärtävinäni, että Marco suhtautui jatkamiseen hiukan empien, mutta Fabrizio taas oli etenemisen kannalla. Lopulta oppaat päätyivät siihen, että jatkaisimme Gouterin tavoittelua.

Hikiset mutta onnelliset matkalla pilvien yläpuolelle
kuva: Fabrizio


Tete Roussen (3167 m) terassilla odotti yllätys: meidät otti vastaan häntää heiluttava kultainen noutaja. Vuosikaudet majalla asustellut vuoristokoira tervehti minua kuin vanhaa tuttavaa ja tottuneesti heittäytyi kyljelleen rapustuksia pyytämään, tarkasti juuri jäärautojen kärkien ulottumattomiin. Hurmaava otus voitti sydämeni ja sai saaliikseen myös pienen palan eväspatukkaani.

Gouterin majan saattoi jo nähdä etäällä, ja sinne johtava nousu näytti hurjalta. Sovimme 15 minuutin tauosta, ja oppaat katosivat majaan sisälle. Heikki ja minä sen sijaan jäimme malttamattomina terassille. Molemmat voimme loistavasti, ja eteneminen maistui. Meillä oli kova halu päästä jatkamaan matkaa nopeasti, jotta rinnettä hitaasti mutta varmasti nouseva harmaa massa ei saavuttaisi meitä ja saisi Marcoa muuttamaan mieltään. Oppaiden lopulta palatessa tauoltaan, melkein kuovin jääraudoilla lunta, niin kiipeilypoltteissani olin – ja saman palon saatoin lukea kiipeilyparini kasvoilta.



Tästä vaan ylöspäin
Matka jatkui jälleen yhden yli polvien upottavan loskarinteen halki Grand Couloirin reunalle. Kesäaikaan pelottava kivikouru, jonka poikki viimeksi juoksimme välttääksemme putoavien kivien osumista, olikin tällä kertaa suhteellisen vaaraton, sillä runsas lumi sitoi kivet paikoilleen. Niinpä saatoimme ylittää kanjonin rauhassa ja siirtyä sitten yli 500 vertikaalimetriä korkeaan pystysuoraan nousevaan kivikkoon, jossa viettäisimme seuraavat tunnit.

Pilvet kietoivat meidät tiukasti syliinsä, ja sää kylmeni pakkaslukemiin hetkessä. Navakka tuuli puhalsi sormet koppuroiksi ja kiiruhdin lisäämään lisäkerroksen hikisten vaatteiden päälle. Kuten yleensäkin, kivikkokiipeily oli hauskaa ja sai unohtamaan kaiken muun. Lumi ja jää olivat vallanneet myös ison osan kivikkoa. Jos en olisi oppinut luottamaan jäärautojen pitävyyteen, muutamassa kohdassa olisi saattanut jännittää ihan toden teolla. Oppaat kiipesivät edellä ja varmistivat meitä köysien avulla. Paikoitellen matkaa taitettiin nelinkontin ja etenemistä rytmitti jäärautojen ja hakkujen kilahtelu kiviä vasten. Olen aiemmin laskeutunut saman kivikon alas kesäaikaan, kun siellä ei ole lunta tai jäätä, ja jännittävä se oli silloinkin. Mutta nyt kadotin ajantajun täysin, niin kieli keskellä suuta ähersin eteenpäin.

Tässä hiukan ähinöitä 3500 metrin korkeudesta:


(video: Heikki)

Huomasin meidän lähestyvän Gouteria oikeastaan lähinnä siitä, että korkeus alkoi taas imeytyä lihaksiin saaden ne pakottamaan ja anomaan armoa. Sää muuttui ensin vesitihkuksi ja pian lumisateeksi. Näkyvyys huononi nopeasti, mutta muuten olosuhteet olivat kohtuulliset. Takana alkoi olla pitkä päivä, oma lähestymispäivän korkeusmetriennätykseni (vaikka kuka niitä laskee, hahaaa), ja vatsassa mourusi nälkä, joka ei enää taintunut lakritsipaloilla. Nauroin hengästyneenä edelläni kiipeävälle Marcolle, että uusi lempisanani on: “Wait”, jonka kuulin yläpuoleltani säännöllisesti, kun oppaani kiipesi köydenmitan ylemmäs pysähtyäkseen sitten varmistamaan nousuni. Tuo pieni komento tarjosi aina lepohetken, joka oli välillä muutaman kymmenen sekunnin, parhaimmillaankin parin minuutin mittainen. Mutta se oli riittävästi, jotta lihakset ehtivät hiukan levähtää.
Ja ylös me menimme
kuva: Fabrizio

Pakko myöntää, että kyllä ylävuoristokengissä painoi 3835 metrin korkeuden lisäksi silkka väsymys, kun hitaasti askelsimme lopulta Gouterin majan pihaan. Olimme kiivenneet talviolosuhteissa 2000 vertikaalimetriä alle kahdeksassa tunnissa, mitä pidän suorituksena, johon olen oikein tyytyväinen. Oppaat kehuivat meitä vuolaasti ja paistattelimme hetken heidän ja toistemme kehujen paisteessa, ennen kuin siirryimme majan varustehuoneeseen asettelemaan hiestä ja sateesta kostuneita varusteitamme siten, että ne kuivuisivat mahdollisimman paljon ennen muutaman tunnin päästä edessä olevaa lähtöä.

Ruokasalissa ahmin munakasta ja palkitsin itseni tölkillisellä limsaa. Tunnelma porukassamme oli korkealla. Olimme kaikki todella hyvällä mielellä päivän suorituksesta ja siitä, että Gouter oli nyt tavoitettu. Aterian jälkeen kömmimme sänkyyn, ja nukuin autuaasti pari tuntia päivälliseen asti.

Kun saavuimme unenpöppöröisinä päivällispöytään, oppailla oli päivitettyä säätietoa. Tilanne vaikutti kohtuullisen lupaavalta, ja matkaan lähdettäisiin kolmelta yöllä. Kävimme aterian aikana läpi vaatteita, varusteita ja lähtöaikataulua. Salissa kaikui innokas puheensorina, vaikka kauden aikana lähes jatkuvasti täynnä oleva maja oli alle puolillaan. Heikki kiinnitti huomioni naisten vähyyteen. Vuorilla naiset ovat aina selkeänä vähemmistönä, mutta nyt off-season-kaudella ero on silmiinpistävä: Gran Paradisollakin naisia oli vain muutama noin 30 kiipeilijästä. Gouterilla oli arviolta noin 80 kiipeilijää, joista naisia oli kolme.

Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaan menoa venyttelin hiukan ja valmistelin varusteitani seuraavaa yötä varten. Minua jännitti. Mont Blanc on minulle suuri vuori. Se, että olen sen huipulla seissyt ennenkin, ei vähentänyt jännitystä, ehkä jopa kasvatti halua onnistua. Tämä oli myös Heikin ensimmäinen kerta tämän vuoren huippuharjanteella, ja en halunnut tuottaa kiipeilyparilleni pettymystä. Elbrusin ja Kilimanjaron keskeytykset olivat selvästi kolhineet itsetuntoa, ja yhtäkkiä tuntui kuin onnistuminen Mont Blancilla olisi merkityksellisempää kuin koskaan aiemmin.

Uniaika kului nopeasti. Kuin olisin vain hetkeksi ummistanut silmäni. Herätyskello pirahti merkkinä siitä, että lähtöaika oli koittanut.
Janiina Ojanen Heikki Kauppinen Mont Blanc
Väsyneet mutta onnelliset Gouterin majalla