Kohtaaminen konekiväärin kanssa – huumekuriiriepäillyn muistelmat

Kun on sen luontoinen, että aivot lepäävät liikkeessä, kaipaa aina uutta nähtävää ja koettavaa. Kun on varma, että jokaisen nurkan takana on uusi seikkailu, tuskin malttaa odottaa seuraavaa kadunkulmaa.

Ihon alla on muurahaisia, ja rintakehässä tuntuu hiljainen hytinä. Tuttuja merkkejä. Kahden viikon päästä tähän aikaan olemme jo (toivottavasti) pitkällä käsivarren erämaassa. Kuukauden kuluttua kasailen tavaroitani ja lasken tunteja Geneven koneen lähtöön.

Hytinä ei johdu vain edessä olevasta kiipeämishaasteesta, vaikka se toki riemastuttaa ja jännittää.

Matkustaminen tekee minut onnelliseksi. Tenava-aikojen reissut isän ja siskon kanssa autolla ympäri Eurooppaa ovat ehkä lapsuuteni tärkeimpiä muistoja. (Näitä matkamuisteluita täällä: Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.)

Rakastan asemia; juna- ja bussiasemia myös, mutta erityisesti lentokenttiä. Yritän ehtiä aina lentokentälle hyvissä ajoin, jotta saisin myös nauttia siellä olemisesta: kiireisistä ja kaikuvista askelista, hohtavasta lattiasta, sekoittuvista tuoksuista, ikkunoiden takana taivaalle nousevista koneista. Lähtemisen tunnelmasta ja matkustajan tietynlaisesta anonymiteetista ja joukkoon katoamisesta.

Lentokentät ovat myös seikkailu itsessään:

Ei miellyttävin, mutta taatusti mieleenpainuvin lentokenttäkokemukseni oli 2000-luvun alussa, kun

Dominikaanisessa tasavallassa Punta Canan pienen lentokentän ruokoseinäisessä matkustajahallissa 16 tunnin lennon jälkeen tullivirkailijat repivät matkalaukkuni levälleen lattialle huumekoirien haisteltavaksi. Itse seisoin sotilaiden ympäröimänä konekiväärien piippujen edessä X-asennossa virkailijoiden tehdessä ruumiintarkastusta. Aseiden piiput heiluivat, ja minua päätä lyhyemmät, vihaisen kuuloiset tummatukkaiset ja -silmäiset sotilaat karjuivat minulle espanjaksi ja pakottivat matkaseurana olleen silloisen poikaystäväni ulos hallista.

Laukustani löytynyt Imodium-paketti aiheutti ison haloon. Jännityksen hiki valui selkääni pitkin, kun arvuuttelin mielessäni, mitä seuraa, jos he löytävät alusvaatteiden joukkoon nakkaamani pienen pussin pyykinpesuainetta. Montako päivää saisin odottaa sellissä, että paikallinen laboratorio saisi vahvistettua jauheen Omo Colouriksi?

Punta Cana International Airport -kuva löytyi pölyisestä albumista jo hiukan kellastuneena – mutta muisto kirkas

Onneksi matkalaukkua aseella tökkinyt sotilas perääntyi ja jätti alusvaatepinon rauhaan pitsipikkuhousujeni takerruttua pyssynpiippuun.

Kentältä löytyi yksi kielitaitoinen virkailija, jonka ontuvalla englannilla ja minun tankero-espanjallani saimme selvitettyä asian. Käsivarressani olevaa tatuointia oli luultu jengisymboliksi, ja siksi minua epäiltiin huumekuriiriksi. Dominikaanisessa oli juuri pari vuotta aiemmin astunut voimaan ankara lakiuudistus, jonka tarkoituksena oli kitkeä maasta rikollisuutta, ja maahan tulevien osalta haluttiin varmistaa, etteivät he vaikeuta tilannetta.

Esitettyäni värikkäällä ääni- ja elekielellä, millaisen sairastumisen varalta minulla oli ripulilääkettä mukana, minua uskottiin. Luulen, että oli pitkälti suomalaisen passin ansiota, että sain mennä. Lähtiäisiksi minulle todettiin painokkaasti, että "hyvä nainen ei tatuoi itseään tuolla tavoin".

Sen jälkeen hylkäsin lapsena opitun tavan pakata aina mukaan sen verran pyykinpesuainetta, että kerran sai sukat ja alusvaatteet pestyä.

Saman reissun paluumatkalla odotimme Santo Domingon kentällä konetta. Matkustajat kutsuttiin koneisiin siten, että kyseisen koneen stuertit saapuivat hallin heiluttaen keltaista lappua ja huutaen espanjaksi lennon numeroa ja kohdetta. Hallissa oli yksi näyttö, jossa lentomme kohdalla luki vain  "viivästynyt".

Lähes kahden tunnin odotuksen jälkeen lentomme katosi kokonaan näytöltä. Aloimme huolestua, oliko kaikessa metelissä koneemme lähtenyt huomaamattamme. Koska lentoyhtiömme asiakaspalvelutiski oli kiinni, astelin viereiselle, eri lentoyhtiön palvelutiskille. Takanani jonossa oli uniformupukuinen herra, joka siirtyi lähemmäs kuultuaan, että tiedustelin Amsterdamin koneen tilannetta. Pienen keskustelun jälkeen kävi ilmi, että kyseinen herra oli samoilla asioilla kuin minä: etsimässä lentokonetta. Erona oli kuitenkin, että hän oli kyseisen koneen kapteeni!

Mieleen on jäänyt myös esimerkiksi joulupäivänä 2013 paluumatkalla Moskovasta Minskin karu, täysremontin (vuoden 2014 talviolympialaisia varten) vuoksi yhtä pahviseinäistä Pectopahia lukuunottamatta suljettu kenttä. Ostaessani kahvin ja purkkapaketin, kielitaidoton myyjä kirjoitti paperille hinnaksi 110 000, 00. Ojensin luottokorttini ja mietin kuumeisesti, että mikähän mahtaa olla Valko-Venäjän ruplan kurssi.

Minskin lentokenttä joulupäivänä 2013
Kuva: Riitta A.

Jännittävät, hauskat, hyvät ja ei-niin-hyvät kokemukset ovat elämyksiä ja synnyttävät tarinoita, jotka ovat ainutkertaista pääomaa. Mahdollisuus nähdä maailma toisenlaisesta näkökulmasta ja tutustua erilaisten ihmisten elämään. Siksi minä matkustan. Eräs ystäväni on sanonut, että hän rakastaa sitä tunnetta, kun uuden kaupungin kaduilla löytää askeliinsa paikallisen rytmin. Allekirjoitan, se on mahtava tunne! Silloin olet kotona, vaikka olisitkin kaukana kotoa.

Tottakai elämäntilanne vaikuttaa myös reissaamiseen. Tyttäreni synnyttyä ensimmäiset vuodet eivät koliikin ja massiivisten ruoka-aineallergioiden vuoksi olleet ihan helpoimmasta päästä. Kun vuosien ajan yli neljän tunnin matka unten maille oli vain haave, jäi muukin matkustaminenkin vähemmälle.

Mutta aika aikaa kutakin ja tytön kasvaessa jalkapohjiani alkoi taas kutittaa. Nyt meneminen ei ole enää ihan niin yksinkertaista, kun täytyy sovittaa yhteen aika monen ihmisen toiveet, tarpeet ja aikataulut. Mutta olen pyrkinyt matkustamaan ulkomaille ainakin nelisen kertaa vuodessa.

Viime syksynä Monte Rosa -reissun jälkeen syyskuussa vietin viikon Espanjassa. Sen jälkeen tein päätöksen talven yli kestävästä reissutauosta. Vaikka matkakulut saa aika alhaisiksi lentämällä ja asumalla edullisesti, oli silti pakko pysähtyä säästämään rahaa edessä olevaan Mont Blanc -reissuun ja kiipeilyvarusteisiin. Perheen Riika-viikonloppua lukuunottamatta en siis ole kymmeneen kuukauteen astunut Suomen rajojen ulkopuolelle.

Rakkaudesta asemien tunnelmaan

Reissutauon aikana on tehty monenlaista matkasuunnitelmaa lähitulevaisuudelle: Mont Blanc -reissun jälkeen edessä on ensimmäinen Aasian matkani, kun vuoden lopulla matkustan ystäväni kanssa Singaporeen. Siellä on muuten monta kertaa maailman parhaimmaksi lentokentäksi palkittu Changin lentokenttä. Kutkuttavaa!

Kevään suunnitelmiin kuuluu pienempiä reissuja: viikonloput Lontoossa toisen ystävän kanssa ja tyttären kanssa Pariisissa (hän aloittaa syksyllä ranskan opinnot ja lupasin, että keväällä hän saa ostaa jäätelöä Ranskassa).

Ideapöydällä ovat myös vaellusreissu Ruotsiin Kebnekaiselle ensi kesänä ja sitten syksyllä kiipeilyreissu Etelä-Amerikkaan.

Katsotaan, mihin aika ja rahat riittävät. Onneksi maailma ei karkaa mihinkään, vaikka kaikkea ei ehtisi tehdä heti. Kun vain malttaisi odottaa...

Nyt onneksi tämänkertainen odotus alkaa olla lopuillaan. Voin melkein kuulla, kuinka matkalaukkuni
paukuttaa kellarin häkkivaraston ovea. Vai onko se sittenkin innosta poukkoileva sydämeni, kun noin kolistelee?

REVANSSI: a woman's gotta do what a woman's gotta do!

Viitisen kuukautta sitten Monte Rosalta palasi onnellinen nainen. Vuorikiipeilyunelman toteutus oli vastoinkäymisistä johtuen toisenlainen kuin alkuperäinen suunnitelma. Mutta tärkeintä oli, että menin ja tein. Minulla oli täydellisen tyytyväinen olo.

Vuorenvalloitus 2015: Janiina Ojanen Monte Rosalla 
Kuva: M. Laukkanen

Pitkin syksyä minulta kyseltiin, mitä aion seuraavaksi. 

– Ei aavistustakaan, vastasin ja jatkoin virnistellen, että kaikenlaisia ideoita on, mutta aika saa näyttää. Tunnen jo itseni ja tiesin, että jotain tulee taas. Olen oppinut nauttimaan omasta intuitiivisuudestani. Saatan olla epätietoisuuden tilassa pitkäänkin. Kun oikea asia tulee vastaan, tiedän kyllä, mitä minun pitää tehdä.

Syksyn mittaan innostuimme miesystäväni kanssa ajatuksesta vaeltaa Haltin huipulle. Matka pohjoisen karuihin maisemiin on suunnitteilla ensi kesäksi. Joulukuun loppuun mennessä on karttoja tuijoteltu useaan otteeseen, ja itselleni tyypilliseen tapaan olen jo ties kuinka monta kertaa pakannut rinkan mielessäni. 

Mutta. 

Marraskuun eräänä aamuna heräsin ja tajusin nähneeni unta kiipeämisestä vuorelle. Taas. Viikkojen kuluessa olin kyllä huomannut vuorenhuippujen olleen mielessä yhä useammin. Tiedätkö sen haikean kivistyksen rinnassa, kun eteen sattuu kuva haaveidesi kohteesta? 

Minua oli kyllä varoitettu siitä, että vuorilla on taipumusta mennä "ihon alle". Kerrottiin, että periksiantamattomuus on tärkeä osa lajia, koska jokainen kiipeilijä joutuu tilanteeseen, jossa olosuhteet estävät pitkään suunnitellun huiputuksen. 

– Joskus sitten. Myöhemmin, toistelin itselleni. 

Viikot kuluivat. Mielessäni pyörinyt vuorenhuipun kuva kirkastui, ja aloin tunnistaa sen tuttuakin tutumman muodon. Kivistys koveni. 

Eräänä päivänä en enää voinut vastustaa kiusausta.

– Ihan vaan huvin vuoksi vilkaisen, vannotin itselleni. Taisin kyllä jo tietää, että peli oli menetetty sillä hetkellä, kun kirjoitin Googleen "Mont Blanc huiputus 2016".

Ensin kuitenkin käytiin keskustelu, tai itseasiassa useampikin, tyttären kanssa:

– Kuule rakas, miltä susta tuntuisi, jos äiti kiipeäisi ensi vuonna sinne Mont Blancille? Jos sua yhtään mietityttää, en edes ala suunnitella mitään, kysyin tyttäreltä.

Tytär jännitti edellistä reissuani paljon ja olin päättänyt, etten enää aiheuta hänelle sellaista huolta. Jos hän hiukankin vastustaisi ideaa, en lähtisi uuteen yritykseen. Mutta onnistuneen kokemuksen myötä lapsen huoli oli hälventynyt ja varmistettuaan, että menen taas "jonkun taitavan kiipeilijän" kanssa, hän antoi luvan ilomielin. Kun parin viikon kuluttua kysyin uudelleen, vastaus oli sama. Kolmannella kysymällä hän hermostui:
– Usko nyt, ettei mua enää pelota!

Toinen tärkeä keskustelu käytiin miehen kanssa.
– Sun pitää tehdä, mitä sun pitää tehdä, mies hymyili. Se taitaa tuntea minut.

Elokuussa 2016 otan revanssin valkoisen daamin kanssa ja kiipeän Mont Blancille tavoitteenani huiputtaa tuo Alppien korkein vuori. 

Tällä kertaa tarina on toisenlainen. Uusi reissu, uudet paikat, uusi reitti. Valmistaudun itsenäisesti, matkustan yksin. Samaa on vain vuori. Niin ja tietysti Vuorenvalloittaja. 

En lupaa säännöllistä tarinankerrontaa blogiini kuten viime kerralla. 

Mutta silloin tällöin kerron kuulumisia täällä ja kerron, kuinka valmistautuminen ja haavejahti sujuvat.

Taas mennään: Vuorenvalloitus 2016 alkakoon!

Vuorenvalloitus 2015: matkalla Monte Rosan huipulle Janiina Ojanen, M. Laukkala ja P. Halme
Kuva: M. Laukkanen

Vuorenvalloitus 2015 on ohi – seikkailu jatkukoon!

Lentokoneessa en olisi malttanut istua aloillani.
Kotiin päästyäni minulle tarjoiltiin lasillinen kuohuvaa, ja heti aamulla ystävä toi ensimmäisten päivien selviytymispakkauksen, jossa oli muun muassa kahvia, suklaata ja juustoa. Sain monta "Tervetuloa!" -viestiä, ja tytär viestitteli toistuvasti: "Ootko jo kotona?" Kuinka onnekas ihminen olenkaan; minulla on niin paljon, minkä vuoksi kiiruhtaa kotiin.

Vuorelle kiipeäminen oli vain osa Vuorenvalloitusta. Vuoreni valloitus oli unelman toteuttaminen: koko matka idean syntymisestä hetkeen, jolloin Monte Rosan huipulla nostin kädet kohti taivasta riemukkaaseen tuuletukseen ja kiipeilyparini Laku pukkasi minua hartiaan: "Me tehtiin se!"

Matkan varrella olen kiittänyt useampaankin otteeseen. Mutta silti tuntuu, etten ollenkaan tarpeeksi.
Minulla on ollut ympärillä huikea jengi: Tapion johdonmukainen työ ja väsymätön kannustus auttoivat minut kuntoon, jolla valloitetaan vuoria. Katja on ollut korvaamaton apu lihashuollon saralla. Yhteistyökumppanit ovat tsempanneet koko matkan. Rakkaat ovat monin eri tavoin olleet tukena ja apuna, ja blogin lukijoiden kannustus on ollut kuin polttoainetta. Olen saanut paljon enemmän kuin uskalsin toivoa: uusia näkökulmia, kokemuksia ja ystäviä! On aika nöyrä olo.

Vuorenvalloitus 2015 on päättynyt. Matka jatkuu, ja tuskin maltan odottaa seuraavia seikkailuja.
Kiitos, että olet ollut mukana ja onnea omien vuoriesi kanssa, mitä ne sitten ovatkin!

Janiina

"Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä kehossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena, huutaen: ' Hitto, mikä matka!' – Mavis Leyrer 83 v."
                                                                                                        (Carina Räihä: Huipulta huipulle)



p.s. Lupasin julkaista lisää kuvia, mutta blogialusta ei mielestäni ole paras mahdollinen monien kuvien julkaisuun ja selailuun. Niinpä latasin kuvat Facebookiini, julkiseen kansioon, jossa voit käydä niitä katsomassa ja kommentoimassa.

Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?

Muutama tunti sitten saimme puhelun, jota olimme pelänneet aamusta asti. Mont Blancin olosuhteet ovat historiallisen huonot ja huononevat edelleen. Kaikki reittivaihtoehtomme ovat poissa pelistä. Sääennusteen mukaan lauantain ja sunnuntain aikana vuorella on erittäin lämmintä. Samaan aikaan huipulle ennustetaan satavan 117 cm lunta. Alempana noin 4000 metrissä kahden päivän aikana sataa 47 cm lunta JA 46 cm vettä. Lisäksi vuorelle on luvattu runsaasti ukkosta ja kivi- ja lumivyörytilanne on mahdoton. Paikallisen kiipeilyvälinevuokraamon työntekijä kuvasi sitä: "It's like raining rocks!"

Oppaamme Pette on aivan uskomattomalla nopeudella rakentanut meille uuden suunnitelman:

Vuorenvalloituksen uusi kohde on

MONTE ROSA (eli Dufourspitze) 4634 m

Monte Rosa on Alppien toiseksi korkein ja Sveitsin korkein vuori. Suunnitelma on seuraava:

Huomenna aamulla lähdemme kahden oppaan kanssa kohti Zermattia. Rotenbodenin vuoriasemalta vaellamme 2880 metrissä sijaitsevalle vuoristomajalle, jossa yövymme. Huippua lähdetään tavoittelemaan lauantaiyönä klo 02. Matka on pitkä ja tavoitteena on saapua huipulle noin klo 9 aamulla. Koska jäätikkö muuttuu iltapäivällä vaaralliseksi, tavoitteemme on olla takaisin majalla noin klo 14 mennessä. Lisäksi vuorelle on luvattu erittäin huonoa säätä iltapäiväksi. 

Koska huiputuspäivä on pitkä, luultavasti jäämme majalle toiseksi yöksi ja palaamme Verbieriin sunnuntaina.

Olemme sanoinkuvaamattoman pettyneitä Mont Blancin tilanteeseen. Kun on odottanut melkein vuoden päästäkseen Mont Blancille, on raivostuttavaa, ettei saa yrittää. Olisi helpompi hyväksyä, ettei oma kunto tai henkinen kantti riitä. 

Yritimme löytää asiasta positiivisia puolia:
Hyvä, että tieto saatiin nyt, eikä silloin kun olemme Tête Roussella. Nyt meillä on mahdollisuus tavoitella toista huippua.
Mont Blanc on ollut niin pitkään niin huonossa kunnossa, että huiputuksen onnistuminen alkoi olla aika epätodennäköistä. Monte Rosaakin kuumuus kiusaa, mutta tilanne on toistaiseksi parempi. Tosin kuten mainittu, Monte Rosallekin on luvattu erittäin huonoa säätä. Mutta olemme yksimielisesti sitä mieltä, että se on tarjolla olevista vaihtoehdoista paras. Toivottavasti siis viikonlopun sääolot ovat meille suotuisat.

Uudesta suunnitelmasta huolimatta kämpällä on synkeä tunnelma. Meistä kenellekään kyseessä ei ollut vain "joku vuori" vaan kaikki halusimme nimenomaan Mont Blancille. Mutta epävarmuus ja sääolojen vahva vaikutus ovat osa lajia ja se on hyväksyttävä. Mikko sanoi kuulleensa jonkun sanoneen jotain siihen suuntaan, ettei kukaan ole vuorikiipeilijä ennenkuin sääolot ovat ainakin kerran estäneet tavoitteeseen pääsyn. Eli nyt lienemme askeleen lähempänä. (Tähän kohtaan sarkastinen naurahdus)

Niinpä nollaamme nyt tilanteen ja lähdemme huomenna aamulla kohti uutta haastetta. Pistäkäähän positiivisia ajatuksia tännepäin! 

Ensimmäiset päivät: akklimatisoitumista Mont Fortella

Matkapäivä

Sunnuntaina klo 04 aamulla paiskasin laukkuni lentokenttäbussin tavaratilaan  ajatuksenani nukkua matkalla. Aurinko nousi jossain Valkeakosken kohdalla. Keimolan Portin kohdalla luovuin nukkumisajatuksesta. Tapasin Lakun kentällä ja nousimme koneeseen ajatuksenamme nukkua matkalla. Luovuin ajatuksesta, kun bongasimme Mont Blancin huipun pilvien keskeltä.

Odotellessamme muuta porukkaa jätimme tavarat säilytykseen kentälle ja tutkiskelimme päivän ajan helteistä Geneveä. Kaupunki on todella mielenkiintoinen, mutta sen verran olin reissussa rähjääntynyt, että päivän parhaita hetkiä taisi olla torkut puistossa puun alla Genevenjärven rannalla.

Illansuussa tapasimme Petten ja lopun porukan lentokentällä. Tomi ja Mikko istahtivat kanssamme Petten autoon, ja matka kohti Verbieriä saattoi alkaa. Mikko on meistä kokenein, ja Tomillakin on entuudestaan kokemusta vuorikiipeilystä. Kiipeäminen Mont Blancille tehdään pareina siten, että kummallakin parilla on opas. Me neljä jaamme kämpän ja harjoittelemme yhdessä, joten aikaa kuluu yhdessä paljon. Oli oikein kiva huomata, että juttu lähti heti luontevasti luistamaan. Vaikka enpä kyllä muuta odottanutkaan.

Matkalla polttava puheenaihe oli tietysti edessä olevaa huiputusyritystämme uhkaavat sääolosuhteet. Päädyimme yksimielisesti tukemaan Petten ajatusta ohjelman muutoksesta. Tilanne kuitenkin elää jatkuvasti, joten kerron tässä vaiheessa vain sen, että luultavasti huiputuspäiväämme aikaistetaan ja viimeisimmän tiedon mukaan pyrimme kiipeämään Gouterin kautta. Mutta asiat elävät koko ajan eli todella tiedämme mitä tapahtuu vasta lähempänä.

Viimein illalla olimme perillä tukikohdassamme, idyllisen upeassa Verbieren kylässä. Hiukan raukkamaisesti iskin tyttökortin pöytään, kun pohdittiin kolmen makuuhuoneen jakoa neljän ihmisen kesken. Lupaan kuitenkin, että se oli ainoa kerta, kun tällä reissulla vetoan tyttöasiaan! Iltapalan jälkeen kaaduin sänkyyn ja nukuin unetonta unta aamuun asti. Matka on alkanut!

Päivä 1: akklimatisoitumista

– Ei voi olla totta, täällä me nyt ollaan!
Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun pomppasin pystyyn aamulla hiukan ennen herätyskelloa, jonka oli tarkoitus piristä seitsemältä.

Mikko Mont Fortella

Ensimmäisen varsinaisen päivän ohjelmassa oli ainoastaan tankkausta ja kehon totuttamista ohueen vuoristoilmaan. Tehostaaksemme akklimatisoitumista matkasimme hisseillä (yhteensä kolmella eri gondoli- ja tuolihissillä) läheisen Mont Forten huipulle. Tarkoituksemme oli viettää useampia tunteja huipulla noin 3330 metrin korkeudessa. Kuitenkaan sykettä nostavaa liikuntaa ei ole suotavaa harrastaa. Pakkasimme mukaan kamerat, evästä, lukemista ja musiikkia, jotta olisi jotain tekemistä, millä saisimme aikamme kulumaan.

Turha huoli. Häikäisevän kaunis, pilvetön päivä ja häkellyttävät maisemat pysäyttivät meidät täysin. Paikan viehätystä ei suinkaan vähentänyt se, että sieltä oli suora näköyhteys tavoitteeseemme eli Mont Blancin huipulle. Vietimme huipulla yli kolme tuntia ilman, että kukaan kaivoi esille lukemista tai musiikkia. Vaeltelimme ja kiipeilimme hissukseen edestakaisin huipun alueella, köllöttelimme lämpöisten kivien päällä ja jutustelimme laiskasti ja nautimme olostamme. Vasta iltapäivällä tunsimme hennon tuulenvireen, joka nosti hattaramaiset pilvet viereisten, matalampien vuorten huippujen yli.

– Elämän hienoja hetkiä ovat ne, joista ei puutu mitään tai joissa ei ole mitään liikaa. Ne pitäisi vaan tunnistaa, pohti Laku ja sai vastaukseksi varsin myötämielistä muminaa.

Paluumatkalla minä ja Tomi kävelimme yhden hissiosuuden 2200 metrin korkeudessa. Nautin rauhallisesta jalottelusta kauniilla vuoritiellä, sillä tuntuu hankalalta viettää kokonainen päivä vain laiskotellen, kun on niin kovin valmiina suureen seikkailuun.

Tomi, Laku, Mikko ja minä Mont Fortella

Iltapäivällä yhteisen lounaan jälkeen vuokrasimme kypärät, hakut, jääraudat ja valjaat ja ostimme evästä seuraavan päivän reissua varten. Huomenna eli tiistaina lähdemme aikaisin aamulla kohti Italiaa ja Vincent-Pyramidea, jonne on tarkoitus tehdä harjoituskiipeäminen.
Viivymme reissussa kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä harjoitellaan kiipeilyteknisiä asioita, jäätiköllä liikkumista, railopelastusta ja niin edelleen. Yön vietämme vuoristomajalla yli 3000 metrin korkeudessa. Seuraavana päivänä pyrimme kohti Vincent-Pyramiden huippua. Petten valitsema reitti on normaalia haastavammassa mutta silti kohtuullisessa kunnossa.

Tullaan tähän hetkeen. Istun kämpämme sohvalla jalat pöydällä ja kirjoitan tätä. Miehet pörräävät valjaiden ja hakkujen kanssa ympärillä, Laku testaa GoPron kiinnitystä kypärään. Ilmassa on rento mutta hiukan jännittynyt pöhinä. Taidan liittyä porukkaan...

Pitäkää peukkuja, että Vincent-Pyramidella kaikki menee suunnitelmien mukaan!

p.s. Olen näiden kahden päivän aikana kuullut erään lauseen miesten suusta useamman kerran kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Se menee näin: "Mitä sä aiot laittaa päälle?"

Mont Blanc Mont Forten näköalatasanteen kiikarin läpi (kiikari lisää näkymään alueen suurten vuorien nimet ja korkeuslukemat)

Täytä laukku, nollaa mieli

Tyttäreni lähtiessä upotin kasvoni hänen hiuksiinsa ja vedin syvään henkeä, jotta saisin mukaani niin paljon hänen tuoksuaan kuin mahdollista. Kuiskasin muutaman rohkaisevan sanan ja suukotin poskea. Hymy oli liimattu kasvoilleni, kunnes näin pienen selän katoavan porttikonkiin. Silloin annoin periksi ja itkin sydämeni pohjasta. En sillä tavalla naisellisesti: hiljaisia huokauksia kyynelhelmet poskilla eteerisesti ikkunasta ulos tuijottaen. Vaan purin pahan oloni toimintaan: nenä punaisena ja valuen, kyyneleiden sokaisemana huidoin imurilla ympäri asuntoa ja kuulostin luultavasti nuhaiselta norsulta.

Hyvät itkut keskeytti puhelu kiipeilypariltani. Hän oli jo pakkaamassa, koska viettää pari päivää Helsingissä ja tulee sitten suoraan lentokentälle. Kävimme lyhyesti läpi matka-aikataulun ja muutaman muun detaljin.
– Nähdään kentällä, päätimme puhelun, ja minäkin päätin katsella varusteita hiukan kasaan, kun itkukaan ei oikein enää irronnut.

Nyt asunnossani on hiljaista. Iso vihreä armeijamallinen laukku makaa olohuoneen lattialla. Sen vieressä on iso kasa tavaraa. Keon vieressä lattialla lojuu hevosenkenkä. Isä antoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa:
– Tiedän, ettet ole taikauskoinen. Mutta minun mielikseni laita tämä sen kaapin oveen, jossa säilytät kiipeilyvarusteitasi.

En laittanut hevosenkenkää oveen. Mutta otan kaiken tarjolla olevan onnen nöyrästi vastaan, joten hevosenkenkä on viime kuukaudet ollut varustekaapissa hyllyn reunalla. Ja jollain tavalla siitä on tullut merkityksellinen esine minulle. Punnitsen sitä kädessäni hetken, vien sitten takaisin kaappiin ja asetan takaisin paikalleen, nyt tyhjennetyn hyllyn reunalle.

Vuosien mittaan olen oppinut matkustamaan suhteellisen kevyesti. On kuin jokaiselle reissulle lähtiessä ottaisi mukaan yhden tavaran vähemmän kuin edellisellä kerralla. Tällä kertaa ei lentolaukku riitä. Pyrin kuitenkin pakkaamaan mahdollisimman kevyesti, jotta voin ottaa lentomatkan ajaksi osan Lakun kameravarusteista omaan laukkuuni. Olen viime viikkoina tehnyt useammankin listan mukaan pakattavista tavaroista. Jokainen listoista sisältää aika lailla samat tavarat eri järjestyksessä:

• passi, matkustus- ja vakuutusdokumentit
• tietokonepiuhat ja puhelimen laturi
• matkaopas ja pokkari luettaviksi
• reppu
• otsalamppu
• aurinkolasit ja strap (suojalasit kovan tuulen varalle tuo Laku)
• korvatulpat, varpaanlämmittimet
• ea-tarvikkeet ja puhdistusliinat
• alusvaatteet ja -kerrastot, sukkia
• välipuku
• kuoripuku ja toppatakki
• hanskat, pipo, merinovillainen putkihuivi
• vaelluskengät, lenkkarit  (Tomsit jalkaan, jos menee tiukille kentällä vaihdan vaelluskengät lennon ajaksi, koska ne ovat eniten tilaa vievät ja painavimmat)
• tyttötarvikkeiden supistettu valikoima ponnarilenkeistä meikkeihin
• piilolinssejä ja silmätippoja, silmälasikotelo (matkustan silmälasit päässä)
• treenivaatteita harjoituspäiville
• kesämekko vapaapäiviä varten (mutta vain yksi, jotta saan syyn edes hiukan shoppailla Genevessä)

Paikanpäältä vuokrataan vielä jääraudat, hakku, kypärät ja sen sellaista. Aion myös ostaa pesuaineet, aurinkorasvat, juomapullot ja huiputuseväät periltä.

Tarkemmat kuvaukset huiputusvarusteista löydät täältä.

Viime päivinä Mont Blancin olosuhteissa ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Tämänhetkisen tietoni mukaan Gouterin reitti ja maja ovat pysyneet suljettuina ja freezing point (korkeus, jossa lämpötila laskee alle nollan) on noin 3500 metrissä mutta ennusteiden mukaan se on nousemassa takaisin 4000 metrin hujakoille.

Tuntemukseni kiertävät kehää huolestumisesta ärtymyksen kautta hyväksyntään, aloittaakseen kierroksen taas uudelleen. Ajatukset leijuvat ohitse ilman, että saan kunnon otetta yhdestäkään. Vielä on aikaa olosuhteiden muuttua. Mutta voi myös käydä niin, että valmistauduttuani kymmenen kuukautta en saa edes tavoitella Mont Blancin huippua. Jos kohde vaihtuu lennosta ja päädymme pyrkimään jonkin toisen vuoren huipulle, pystyykö oman pään nollaamaan ja kokemuksesta nauttimaan ilman, että vilkuilee olkansa ylitse? Toivon niin. Uskon niin. On vaan pistettävä oma pää kääntymään. Taas tehdään, ei yritetä.

Hitto, kun täällä on hiljaista.

Visualisoi se! – Vuorenvalloitus valokuvina

Valokuva on kuin prisma, täynnä värejä ja ulottuvuuksia. Tai kuin musteläiskätesti, se näyttäytyy kaikille hiukan eri tavalla. Kuvaajalla on valta näyttää maailma uudella tavalla, katsojalla vapaus tulkita näkemänsä oman maailmankuvansa kautta.

Minusta valokuvat ovat eräs ilmaisun kiehtovimpia muotoja. Yhteen kuvaan voi mahtua kokonainen tarina tai vain yksi häivähdys hetkestä. Valokuva voi olla todella armoton tai kätkeä virheitä. Se voi paljastaa asioissa uudenlaista kauneutta ja tehdä rujosta suloista. Tai vääristää ja saada meidät kyseenalaistamaan omat silmämme. Voisin kuvitella, että valokuvauksen suurimpiin haasteisiin kuuluu juuri tuo mahdollisuuksien rajattomuus.

Minusta on hauskaa ikuistaa tilanteita ja hyväksyn sen, etten ollenkaan osaa valokuvata. Oman osaamattomuuden hyväksyntä vapauttaa minut räpsimään kännykkäkameralla mielin määrin ja vailla itsekritiikkiä noloja selfieitä, lapseni arjen hetkiä, hauskoja kylttejä, treenikuvia ja matkamuistoja.

Minulla on mahtava tilanne, sillä kiipeilyparini Laku on valokuvaaja. Hänen avullaan Vuorenvalloitus-tarina on saanut uuden ulottuvuuden kuvamaailmansa kautta. Suuri osa kuvista ja (ja ne kaikki hienoimmat) ovat Lakun ottamia.
Tarinaa täydentämässä joukossa on jonkin verran niitä omia kännykkäkameraräpsyjäni sekä muutama muun kuvaajan ottama kuva. Vuorenvalloitus-tiimin ulkopuolisten kuvaajien ottamien kuvien yhteydessä lukee kuvaajan nimi tai kuvalähde kuvatekstissä tai kirjoituksen lopussa. Omia räpsäisyjäni en ole erikseen merkinnyt, sillä minulla on varsin tunnistettava kädenjälki kuvaajana: tavaramerkkejäni ovat muun muassa epätarkka kuva, vino horisontti, outo rajaus ja kännykän kuvanparannus-pikapainikkeen filteri.

Lakulla ei todellakaan ole helppo rooli tämän projektin kuvaajana. Materiaalia tarvitaan jatkuvasti tasaisena virtana ja myönnän olevani aika vaativa sen suhteen. Toisinaan en muista pysyä omalla tontillani, vaan tuputan näkemyksiäni silloinkin, kun niitä ei kaivata. Mutta onneksi aina välillä tipahdan maan pinnalle, kun olemme olleet tilanteessa, jossa minä olen se, joka painaa Lakun kameran laukaisijaa.

– Valokuvaaminen on helppoa. Painat napin ensin puoleen väliin ja sitten loppuun, vitsailee kiipeilyparini.

Tilanteista, joissa minä olen linssin takana, tuloksena on yleensä satoja kelvottomia ruutuja ja harvemmin montaakaan käyttökelpoista. Eli taitaapa se kuvaaminen vaatia aika paljon muutakin. Ja välillä jopa tuo kaksivaiheinen napin painaminen (eli tarkentaminen) on kärsimättömälle luonteelleni liikaa.

Treenikauden aikana kamera ja Laku ovat kulkeneet mukana erilaisissa treeniympäristöissä, koulutuksissa ja maastossa. Todellinen haaste ja samalla valokuvauksen suurin anti tälle projektille tullaan näkemään, kun kamerakalusto lähtee mukaamme Mont Blancin rinteille. Vuorenvalloitukseen liittyy kameramiehen näkökulmasta paitsi kuvausteknisiä myös kiipeilyllisiä haasteita. En varmasti osaa edes ajatella kaikkea, mutta tässä muutama olettamani asioista, jotka Lakun täytyy ratkaista (avullani tietenkin, koska olemme tiimi):

• Kamerakaluston paino ja oikeat kalustovalinnat: vuorelle ei voi oteta mukaan mitään ylimääräistä vaan kaikki turha paino on karsittava. Samaan aikaan valokuvauksellisesti haastava ympäristö vaatisi useamman linssin.
• Kameran kiinnitys: kiivetessä kameran tulisi olla nopeasti saatavilla, koska kuvaustilanteet tulevat ja menevät nopeasti. Samaan aikaan kiipeilyssä esimerkiksi kivikoissa tarvitaan molempia käsiä, ja kamera ei saa häiritä kiipeämistä. Ja tietenkin kamera tulisi sijoittaa siten, ettei se ole vaarassa rikkoutua.
• Kuvauksen haasteet: Huiputuksen aikana olemme köysistössä, aika lyhyessä köydessä, mikä rajoittaa mahdollisuuksia kuvata. Kuvaaja ei voi poistua köysistöstä etsimään parempaa kuvakulmaa tai ottaa etäisyyttä kuvattaviin henkilöihin.
• Huiputusyritys tapahtuu rajallisessa aikaikkunassa eli kuvausta varten ei voi pitää erillisiä taukoja tai käyttää eri reittiä. Kuvaajan on sopeuduttava siihen, että hänellä ei ole aikaa säätää kameraa muuta kuin juuri sen verran kun vauhdissa ehtii.
• Järjestelmäkameran lisäksi meillä on suunnitelmissa ottaa mukaan myös kypärään tai valjaisiin kiinnitettävä videokamera. Yksi suurimmista haasteista onkin estää minua laulamasta, ettei ääniraitaa tarvitse korvata valaiden ääntelyrainalla.

Onneksi Lakulla on kokemusta haastavissa olosuhteissa kuvaamisesta ja ideoita haasteiden
ratkaisemiseksi. Ehkäpä saan suostuteltua hänet kirjoittamaan tänne ajatuksiaan reissussa kuvaamisesta.

Vuorenvalloituksen visualisointi on sekä valtaa että vastuuta tarinankaaresta. Vaikka itse olen sananiekka, näen tekstitkin pääni sisällä elokuvamaisena tapahtumaketjuna tai kuvina. Elokuussa yksi tähänastisen elämäni hienoimmista kokemuksista tallennetaan kuviksi. Se ei ole mikään pieni juttu. 

Lähtöön aikaa 3 kk – Vuorenvalloittajan seinän ylitys

Voitko uskoa: eilen oli tasan kolme kuukautta siihen päivään, kun astumme lentokoneeseen, joka kiidättää meidät Geneveen?!

Viime aikoina Mont Blanc-valloitukseen valmistautuminen ei ole edennyt ihan niin sutjakkaasti kuin voisi toivoa. Olen marmattanut väsymyksestä ja kroppakin on ollut tiukoilla. Eteenpäin on menty, vaikka välillä vähän karmit kolisten.

Kiipeilyparini Laku kysyi minulta tässä eräänä päivänä: "Etkö tunne välillä 'turnajaisväsymystä'? Eikö tule joskus sellaista oloa, että ei voisi vähempää kiinnostaa?"

Vastaukseni tuli ulos suustani ennenkuin ehdin edes ajatella (yllätysyllätys): Ei tule.

Suuri syy lienee, etten näe sitä vaihtoehtona. En kiistä, etteikö yksittäinen treeni joskus tuntuisi hankalalta tai ei-houkuttelevalta. Välillä tossunpohjissa on tervaa, se kuuluu asiaan. Eikä kukaan tykkää kaikesta. Inhoan punnertamista, lankuttamista ja erityisesti punaista painajaista. Mutta se ei tarkoita, että haluaisin jättää ne väliin. Ajattelen, että silloin kun luovuttaminen ei ole vaihtoehto, on turhaa käyttää aikaa sen pohtimiseen.

Tiedän itsekin, että treenaaminen alkaa taas maistua, kun vaan menee ja tekee. Oletko huomannut, kuinka vastenmielinen homma, vaikka tiskaaminen, muuttuu aina vain hankalammaksi ja tylsemmäksi, mitä enemmän sitä miettii? Mutta kun vaan hoitaa homman heti pois, työ on pian pois päiväjärjestyksestä ja aikaakin säästyy, kun se vetkutteluaika jää muuhun.
No, pakko myöntää, että tiskaamisessa minäkin vetkuttelen, mutta treenaamisen kohdalla tuo teoria kohdallani pitää. (Venyttelystä en kuitenkaan suostu puhumaan tässä yhteydessä. Hahaa...)

Toinen asia on tietoisesti ilahtuminen.
Motivaatio syntyy, ainakin osittain, tyydytyksen tunteesta. Joskus se tunne ei luontaisesti tule, vaan se pitää synnyttää. Silloin ilahtumisen aiheen ei tarvitse liittyä varsinaiseen tavoitteeseen. Minä olen tässä matkan varrella tietoisesti valinnut ilahtua esimerkiksi siitä, että hartiani ovat nyt treenaamisen myötä muuttuneet aiempaa enemmän omaa silmääni miellyttävän näköiseksi. Joskus yläkroppatreenin pinnistää muistuttaen itseään, kuinka se jäntevöittää hartialinjaa. Vähän pinnallista ehkä ja aika pitkä aasinsilta siihen, että varsinainen päämäärä on jaksaa kantaa tavaransa Mont Blancin rinteillä? Mutta joskus tarkoitus pyhittää keinot.

Sitten on vielä ne kuuluisat omat rajat ja niiden tunnistaminen.
Maratoonarit puhuvat "juoksijan seinästä". Pitkän juoksun aikana (maratonilla kuulemma noin 30 kilometrin kohdalla) tulee hetki, jolloin vauhti hiipuu, lihaksiin alkaa sattua ja jalat jäykistyvät. Yleensä tämä selitetään glykogeenivarastojen loppumisella. Eräs maratonin juossut tuttava sanoi, että kun tilanteen kanssa pääsee henkisesti sinuiksi, olo paranee ja kun sitten uudelleen pääsee rytmiin, eivät viimeiset kilometrit ole niin pahoja. Eli juoksijan seinä ei välttämättä ole hetki, jolloin keho on lopussa. En tunne ilmiötä sen tarkemmin, mutta ajatus on myös symbolisesti mielenkiintoinen: Kun suurin osa on takana, mutta pinnistettävää on vielä, usko loppuu ja siksi voimat tuntuvat hiipuvan. Suurin taistelu käydäänkin jo kauan ennen maalisuoraa.

Vaikka maratonista en tiedä mitään, olen kyllä juossut pidempää lenkkiä ja tuntenut sen kamalan tunteen, voima valuu pois jaloista. Vähän joka paikkaa alkaa kivistää, hengitysrytmi takkuaa ja olo muuttuu tuskaiseksi. Joskus pelkkä kestäminen lenkin loppuun asti keskeyttämättä tekee hyvän mielen ja fyysinen palautuminen tapahtuu kuin itsellään. Joskus olo on kertakaikkiaan niin hirveä, että kehon ja mielen palautuminen ottaa aikaa. Silloin sparraan itseäni ajattelemalla, että tämä on myös sitä henkistä valmistautumista. Oppaani Petten kertoman mukaan maratoonarit ovat sanoneet, että Mont Blancin huiputus on raskaampi suoritus kuin maratoni. Ja vaikka vuorella päättäisi keskeyttää, sieltä pitää kuitenkin tulla alas eli joka tapauksessa puolet suorituksesta on keskeytyshetkellä tekemättä. Parempi siis kestää pieni hapotus!

Missään tapauksessa en tarkoita, että hengen voitto ruumiista olisi joka hetkessä vastaus. Oman kehon kuunteleminen on ehdottoman tärkeää, sen olen oppinut kantapään kautta. Vuorikiipeilijän ja juoksijankin pitää tunnistaa, koska keho on aidosti lopussa. Omia fyysisiä rajojani etsiskelin talvella Varalan kestävyyskuntotesteissä, joissa juoksin itseni tajuttomaksi. Toinen fyysinen raja tuli nyt keväällä vastaan, kun polvet alkoivat oireilla. Siihen on nyt reagoitu ja hoidan itseäni kuntoon väliaikaisesti kevennetyllä treenillä ja intensiivisellä lihashuollolla.

Kuten olen aiemminkin todennut, valloitan vuortani joka päivä. On mielenkiintoista huomata, kuinka unelma arkipäiväistyy sitä kohti rämpiessä. Kun sitten elokuussa on se suuri päivä ja noin kuudentoista tunnin aikaikkunassa tavoittelemme Mont Blancin huippua, on motivaatio varmasti pilvissä. Mutta kun tavallisena torstaiaamuna raahautuu vesisateessa ennen työpäivää salille heiluttelemaan painoja, ei ajattele olevansa matkalla Alppien korkeimmalle huipulle. Mutta ei se haittaa, niin kuuluukin olla.
Ehkä viimeiset pari kuukautta ovat olleet "Vuorenvalloittajan seinä".

Eli oikeastaan koko tämän jorinan pointti on, että vaikka välillä vähän kitisenkin, on tämä vaan aika huikea juttu, tämä Vuorenvalloitus! Mieti nyt, enää kolme kuukautta!