Hulluuden monet muodot

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Ulkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa

Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska "kulttuurien kohtaaminen". Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla... On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku

Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista "kuiskasi" lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.