Näytetään tekstit, joissa on tunniste salitreeni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste salitreeni. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Hulluuden monet muodot

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Janiina OjanenUlkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa
Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska "kulttuurien kohtaaminen". Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla... On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku
Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista "kuiskasi" lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.


sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Valmentajan puheenvuoro!

Kirjoitin Googleen "valmentaja" ja "vuorikiipeily" heti projektini alkumetreillä. Tiesin, etten osaisi yksin valmistautua edessä olevaan ponnistukseen. Haku noilla sanoilla ei tuottanut toivottua tulosta. Mittavan kartoitustyön jälkeen päädyin istumaan Tapion toimistohuoneeseen ja selittämään ideaani. Olin vähän huolissani, että mahtaako hän ottaa minua tosissaan. Mutta kun näin Tapsan heti innostuvan projektistani, tiesin tulleeni oikeaan paikkaan.

Janiina Ojanen Tapio Kamppi
Viime marraskuusta asti Tapsa onkin sitten määrännyt, mitä, kuinka ja koska syön, liikun ja lepään. En ole aiemmin ollut näin mittavassa valmennuksessa. Luottamuksen merkitys on valtava. Minun on oltava rehellinen ja avoin, silloinkin, kun hommat eivät ole menneet ihan putkeen. Tapsan pitää olla koko ajan kartalla henkisestä ja fyysisestä voinnistani, ei vain suorituskyvystä. Minun pitää myös uskoa valmentajan ammattitaitoon varauksetta ja hyväksyä hänen auktoriteettinsa.

Samalla valmennussuhde on vapauttava kokemus: teen niinkuin käsketään ja raportoin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Voin luottaa siihen, että Tapsa valvoo kaiken sujuvan kuten on tarkoitus. Toinen asia on palaute ja kannustus. Niiden merkitys on ihan mielettömän suuri jaksamisen kannalta. Olenkin todennut olevani välillä kuin Pavlovin koira, teen suorituksen niin hyvin kuin taidan ja käännyn sitten katsomaan Tapsaa "no, kehu nyt" -ilmeellä.

Olen täällä jatkuvasti puhunut valmentajastani, mutta nyt on aika antaa hänelle puheenvuoro. Esitin hänelle muutamia kysymyksiä, joihin hän vastaili seuraavalla tavalla:

Mitä Vuorenvalloituksen kaltainen projekti vaatii fyysiseltä kunnolta?

"Vuorenvalloitus vaatii fyysiseltä kunnolta monen osa-alueen vahvuutta, mikä tekee projektista
haastavan. Tarvitaan kestävyyttä, voimaa ja ketteryyttä, vain muutamia mainitakseni.
Yhden ominaisuuden treenaaminen on melko helppoa, mutta kun koko paletti pitää olla kasassa, harjoittelun on pakko olla suunnitelmallista ja melko tarkkaa.

Valmentajan näkökulmasta tämä on erittäin mielenkiintoinen tehtävä. Se vaatii hyvän suunnitelman ja herkkää korvaa treenattavan kuuntelemisessa.

Valmennusohjelmamme tärkein perusta on treenattavan, eli sinun, fyysisen kunnon lähtötilanne. Sen mukaan tehdään kaikki suunnitelmat nousujohteisesti rasitusta kasvattaen. Oma mottoni kuitenkin on "mieluummin pikkuisen liian vähän, kuin pikkuisen liikaa treeniä". Näin säästyy vammoilta ja motivaatio säilyy loppuun saakka."

Miten minun huiputuskuntoani on rakennettu?

"Aluksi rakennettiin pohja peruskunnolle: nostettiin lihasvoimaa ja  peruskestävyyttä: keskipitkiä sarjoja isoilla liikkeillä kuntosalilla ja  vajaan tunnin lenkkejä matalalla sykkeellä.

Toinen periodi keskittyi edelleen voimatasojen nostoon, nyt hieman kovemmalla treenillä ja isommilla painoilla. Kestävyyteen ei vieläkään uhrattu paljoa aikaa, koska sinun kestävyystasosi oli jo valmiiksi melko hyvällä pohjalla.

Treenien kokonaismäärää nostettiin jonkin verran. Jakson loppupuolella alettiin tehdä enemmän kestävyyspainoitteista treeniä kuntosalilla ja lenkit ja muu aerobinen liikunta lisääntyi. Mukaan otettiin myös kovasykkeisiä vauhtiharjoituksia sekä ylipitkiä pyörälenkkejä (4–5 tuntia kerrallaan)

Nyt viimeisellä kolmanneksella painotus on kasvavassa määrin kestävyyskunnon ja hapenottokyvyn parantamisessa. Voimaharjoittelu on silti edelleen tärkeä osa treeniä. Harjoitusmäärät ovat kohta korkeimmillaan. Yksi kokonainen lepopäivä kuitenkin on joka viikko. 

Viimeinen 3–4 viikkoa on vielä oma kokonaisuutensa, johon vaikuttaa senhetkinen tilanne. Lihaskuntotreeniä vähennetään ja keskitytään huolella lihashuoltoon ja tehdään viimeiset kovat kestävyysharjoitukset. Hyvään palautumiseen ja lopulta tankkaukseen jätetään riittävästi aikaa, jotta kaikki voimavarat ovat varmasti käytössä itse suorituksessa."

Vaikuttaako harjoitteluun se, että olen nainen?

"Haaste on fyysisesti kovempi naiselle kuin miehelle. Harjoittelu ei juuri eroa miehen ja naisen välillä, vaan määräävä tekijä on lähtökunto. Henkiseltä puolelta on sanottava, että harjoittelun toteutumisen perusteella homma ei jää ainakaan päästä kiinni. Fysiikkasikin on saatu todella hyvälle tasolle, joten uskon että homma menee varmasti maaliin.

Marraskuussa 2014 aloittaessamme valmistautumisen koitokseen kuntotasosi oli keskiluokkaa, ei siis huono, mutta et ollut "vuorenvalloituskunnossa". Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin kuntotaso on todella erinomainen, joten olen hyvin tyytyväinen saavuttamiimme tuloksiin!"

Kuinka ruokavalio tukee treeniäni?

"Ruokavaliolla on pyrittiin alkuvaiheessa maltillisesti kiinteyttämään kehoa, mikä onnistui hyvin. Loppuvaiheessa on etsitty lähinnä oikeaa energiatasapainoa eli pyritty syömään monipuolista ruokaa kulutuksen mukaan ja optimoitu hyvä palautuminen.

Haasteitakin on matkalla toki ollut. Mutta hyvä valmennussuhde ja suora palaute molemmin puolin ovat auttaneet ratkaisemaan kaikki eteen tulleet tilanteet. Arjen haasteet ovat välillä venyttäneet harjoittelurunkoa, mutta ne on otettu aina seuraavalla viikolla takaisin vähintään samalla mitalla.

Kaiken kaikkiaan uskon vakaasti Vuorenvalloituksen onnistuvan vallan mallikkaasti!"


Ensi viikolla toteutan tyttäreni unelman ja vien hänet Legolandiin. Aion siis hetkeksi unohtaa Vuorenvalloituksen, treenin sekä bloggaamisen ja keskittyä vain syömään jäätelöä ja ajamaan vuoristoradoissa maailman parhaassa seurassa. Palaan siis linjoille noin viikon kuluttua. Siihen asti toivotan sinulle aurinkoisia kesäpäiviä!

torstai 7. toukokuuta 2015

Hyvää kipua!

Olen puhunut paljon kivusta viime aikoina. Aiheet ovat usein käväisseet polvien tasolla, ja olen monesti maininnut kevennetyn treenin asiaa kuitenkaan enempää avaamatta. Ajattelinkin nyt kertoa, miltä harjoittelu viime viikolla ihan käytännössä tuntui:

Janiina Ojanen
Maanantaina menin työpäivän jälkeen salille. Koko kropan läpikäyvä treeni sai lihakset huutamaan hoosiannaa.

Treeni päättyi settiin, jossa vuorotellen lankutetaan ja punnerretaan minuutin ajan. Kierros tehdään kolme kertaa. Ei kuulosta pahalta, mutta kun takana on puolitoista tuntia kunnon rääkkiä, tunnelmat ovat toisenlaiset. Se on kuusi piiiitkää minuuttia kidutusta.
Viimeisen lankutusminuutin viimeinen puolikas oli varsin humoristisen näköinen, kun hikisenä ja tärisevänä mumisin ääneen sekunteja. Voimat eivät enää riittäneet pysymään oikeaoppisessa asennossa, joten siinä tutisin pylly kohti kattoa -kolmiossa. Olin ottanut treenikengät pois viimeiseen ponnistukseen ja nyt paljaat varpaat lipsuivat alustalla. Kun viimeinen sekunti kilahti tauluun, mätkähdin mahalleni salin lattialle.

Tutisevin käsin kiskoin treenikengät jalkaan ja laahustin venyttelemään pohkeita. Kymmenen metrin matkalla ehdin kompuroida auki jääneisiin kengännauhoihin ja törmätä painotelineeseen. Saunan jälkeen jouduin luopumaan meikkaamisesta, koska väsynyt käteni tärisi niin, että yläluomen rajausviiva muistutti sahanterää. Kaupassa ja kotimatkalla kuitenkin hymyilin piilossa hupun alla. On hyvä mieli, kun tuntee tehneensä tosissaan.

Tiistaina kävin lenkillä, tunnin kevyellä palauttavalla juoksulla vain. Hieroja-Katjan uurastuksen tuloksena jalkojen jumitukset ovat alkaneet sulaa. Seurauksena oli, että jalat tuntuivat juostessa vähän oudoilta. Vasemman jalan akillesjänteen seutu ilmoitteli itsestään. Ei siihen sattunut, tuntui vain kummalliselta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että pitkäaikainen jumitus oli vääntänyt askellukseni vinoon ja nyt se on alkanut palautua.
Myös nivusissa tuntui outoa kiristymistä juostessa. Kiipeilyparini Laku muistuttelikin, että lonkankoukistajien venyttely on ensiarvoisen tärkeää: "Jos joskus mitään muuta et ehdi venytellä, venytä ainakin ne!"

On muuten melkoinen fiilis, kun lonkankoukistajan kalvoja hierotaan. Työntäessään sormensa lonkkaluuni sisäpinnalle Katja varoitti: "Teen tämän vain tosissaan treenaaville ja erityisesti juoksijoille, tämä nimittäin tekee ikävää." Jep. Tähtiä näkyi ja taisin keksiä pari ihan uutta kirosanaa. Mutta se auttoi ja jo seuraavalla lenkillä nivusten kiristyminen oli huomattavasti vähäisempää. Enpäs olisi uskonut, että tulen pyytämään Katjaa tekemään saman tempun uudelleen.


Keskiviikkona palasin Katjan käsittelyyn. Hän alkoi viimein olla tyytyväinen jalkojen lihasten tilaan, vaikka vasen jalka vaatii edelleen erityishuomiota. Hieronnan painopiste on nyt siirtymässä ylöspäin sääristä reisiin, pakaroihin ja alaselkään. Urheiluhieronta ei ole mitään rentouttavaa sivelyä, mutta se on jännä kuinka pieni kipukin voi olla positiivinen asia, kun sillä on tarkoitus. Ja onneksi kipeimpien paikkojen lähestyminen aloitetaan suorastaan hellin ottein ja voimaa lisätään pikkuhiljaa.

Olisin vielä halunnut mahduttaa treenikalenteriin kahvakuulatreenin, mutta Katjan ohjeesta jätin sen vielä väliin. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna kävin tekemässä kolmen tunnin pyörälenkin. Lämpenevä sää ja keväiset maisemat synnyttivät hyvän mielen ja eipä aikaakaan, kun tuttuun tyyliin alkoi laulattaa. Takapuoli puutui, mutta muuten pyöräily tuntui kivalta; se nosti sykkeen sopivasti hiukan yli sataan ja pienen hien pintaan. Lenkin jälkeen olin valmis myöntämään, että joskus on ihan kivaa tehdä ilman verenmakua suussa.
...mutta ethän kerro kenellekään, ettei mene maine. (Itseironinen hymy tulee tähän kohtaan.)

p.s. Ai niin, olen nyt hankkinut sen rullan, jota olette minulle kovasti suositelleet. Kerron mielipiteeni siitä, kunhan pääsen vähän sinuiksi sen kanssa.




torstai 9. huhtikuuta 2015

Kiitos.

Viime kuukaudet ovat todella opettaneet, millainen merkitys tuella ja kannustamisella voi olla. Olen tätä aihetta sivunnut useasti ennenkin, mutta asia on niin tärkeä, että nyt päätin ottaa sille oman tilan.

Kun postasin Facebook-seinälleni linkin viimeistä harjoituspinnistystä käsittelevään kirjoitukseeni, perheenjäseneni innostuivat sen kommenttiketjussa keskustelemaan, kuinka varmoja ovat Mont Blancin huiputukseni onnistumisesta.
Kuten varmaan kaikilla perheillä, meilläkin on oma persoonallinen tapamme kommunikoida keskenämme. Sarkastisen ja joskus hyvän maun rajat ylittävän keskustelukulttuurimme vuoksi olemmekin ristineet poppoomme itseironisesti "kreisiperheeksi".  Monessa keskusteluketjussamme näkyykin perheeseen kuuluvan "Jaahas, kreisiperhe trollaa jälleen" -tyyppinen kommentti, kun lähes huomaamattamme olemme taas siirtyneet keskinäiseen leukailuun.
Tällä kertaa seinälleni ilmestynyt keskustelu (se on siellä julkisena, jos haluat käydä katsomassa) oli niin sydäntä lämmittävä, että se pysäytti minut pohtimaan asian merkitystä laajemmassa mittakaavassa: minulla nimittäin on aivan loistava tukijoukko!

Kun julkaisen uuden blogitekstin ja jaan linkin Facebookissa, ei kestä kauaa, kun isäni peukuttaa sitä. Joskus, kun hän on töissä ja peukkua ei tule muutamaan tuntiin, huomaan alkavani odotella sitä.
Välillä isä lähettää minulle yksityisviestin, jossa kommentoi julkaisemani tekstin sisältöä tai kiusoittelee kielioppivirheistä. Nokitan takaisin kuin pahainen kakara, vaikka oikeasti olen valtavan otettu: hän lukee joka ainoan juttuni niin tarkasti. Se on isäni tapa osoittaa tukensa ja läsnäolonsa jatkuvasti.

Olen kuullut, että isä kertoo mummulleni puhelimessa tarinani käänteistä. Juttelin mummun kanssa ja kerroin taitavasta oppaastani ja intensiivisestä valmistautumisestani. Mummu kuunteli koko puheenvuoroni ja sorautti sitten porilaiseen tapaansa: "Kai sunkaa mää ny sen tiedä, et kunnolla harjottelet. Murehdin ny kuitenki, vaik kui paasaat. Mut tuanoinnii en nalkuta, ko ei siit ol mittää appuu."

Äitini ei halua juurikaan puhua kiipeämisprojektistani. Hän on huolissaan. Mutta kun harjoitteluaikataulut välillä ovat kireät, säntää hän avuksi ja vie tyttäreni elokuviin, torille tai puistoon. Koko projektin aikana joka kerta pyytäessäni apua, vastaus on ollut: "Tottakai. Tulen ajan kanssa, niin voit tehdä hommasi rauhassa."

Sisarukset sekä muu perhe ja ystävät suhtautuvat asiaan luontevan toteavasti: no nyt se menee sinne. Vaikka yleensä olen yksin puurtavaa sorttia, välillä laatuaika ystävän kanssa yhdistyy luontevasti treeniin: "terapialenkeillä" kymmenen kilometriä menee yhdessä hujauksessa ja palatessa maailma on parannettu.

Kiipeilyparini Laku on väsymätön tuki. Hän neuvoo ja auttaa aina tarvittaessa. Tsemppaa väsyneenä ja kuuntelee pahantuulisen kiukuttelut. Kommentoi blogeja, ottaa avoimesti vastaan pöllöimmätkin kuvausideat. On aina valmiina kaikkeen ja keksii itse lisää haasteita.

Valmentajani Tapio kehuu kun on aihetta, kannustaa aina ja tarvittaessa komentaa. Valmentajan tuki on odottamattoman tärkeä asia. Välillä sitä huomaa olevansa kuin Pavlovin koira: pinnistää jonkun suorituksen aikana voimansa äärimmilleen ja kääntyy sitten katsomaan valmentajaa odottavasti: "No, kehu nyt."

Lisäksi minua on auttanut, neuvonut ja kannustanut niin moni, etten olisi uskonut koskaan moista mahdolliseksi. Yhteistyökumppaneilla on rautainen luottamus tekemiseeni. Projektiin liittyvät asiantuntijat ovat kaikki olleet mukana hyvällä ja innostuneella fiiliksellä.

Projektin alkaessa halusin kirjoittaa kaiken muistiin ja siksi päätin alkaa bloggaamaan. Enpäs olisi voinut uskoa, kuinka mahtavalta tuntuu, kun on lukijoista muodostunut osa Vuorenvalloitus-tiimiä, joka seuraa matkaa, kannustaa ja kommentoi sekä jakaa tekstejä eteenpäin.

Tottakai aina on joku, joka muistuttaa, että "eihän tuo ole mitään, on niitä korkeampiakin vuoria". Välillä olen myös itse pahin viholliseni ja syyllistyn liialliseen ankaruuteen tai unohdan iloita saavutuksista katsoessani jo kohti seuraavaa välietappia. Aina löytyy arvostelijoita, kyseenalaistajia ja niitä, jotka kokevat toisen tekemisestä innostumisen tai positiivisen palautteen ottavan itseltä jotain. Myötäeläminen, toisen tukeminen ja onnistumisesta iloitseminen ovat taitoja, joita ei ole kaikilla. Onneksi kuitenkin suurimmalta osalta ne löytyvät.

Olen oppinut valtavasti teiltä jokaiselta. Toivottavasti muistan tämän(kin) läksyn lopun elämääni. Kun haastaa itsensä tekemään enemmän kuin koskaan aiemmin, juoksemaan pidemmälle tai kiipeämään korkeammalle, kaipaa tukea. Jonkun jonka kanssa iloita hyvinä hetkinä. Jonkun joka kannustaa ylämäissä ja muistuttaa onnistumisista silloin, kun ne jäävät itseltä huomaamatta. Yksinkin varmaan pärjäisi, mutta miksi pitäisi?

Kuinka suuri merkitys voikaan olla yhdellä lauseella, sanalla tai peukutuksella? Minulle jokainen on korvaamaton. Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Valloita vuoresi joka päivä, sanos vanhentuva!

Täytän tänään 36 vuotta.
Pakko myöntää, että kyllä se tuntuu vähän painavammalta numerolta kuin vaikkapa 26. Mutta silti minusta ei yhtään tunnu siltä, miltä kymmenen vuotta sitten ajattelin 36-vuotiaasta tuntuvan. Onneksi.

Olen mietiskellyt, miksi tunnen oloni ihan erilaiseksi kuin luulisi ruuhkavuosia elävän yrityselämässäkin painivan osa-aika-yh-äidin tuntevan. Tässä päivänä eräänä se (tai ainakin osasyy siihen) valkeni, kun istuin salilla treenin jälkeen saunassa ja kuuntelin kahden naisen keskustelua motivaatiosta. He valittelivat kiirettä ja väsymystä ja totesivat niiden estävän säännöllisen liikkumisen. Totesivat yksissä tuumin, että jos kerran kahdessa viikossa sitten työpäivän jälkeen ehtisi jumpalle, helposti vaan unohtuu sohvan nurkkaan.

Nyökyttelin sisäisesti, kun daamit puhuivat ärsyttävistä opeista, joita luemme naistenlehdistä. Niissä hymyilevät naiset kertovat tasapainoilevansa perhe-elämän, hektisen työn ja ystävien välillä. Ja ehtivätpä vielä treenaamaankin. Urbaanilegendoja, puuskahdin mielessäni ja yhdyin kanssasaunovien ärtymykseen.
Kunnes tajusin jotain: minähän teen niin! En aina hymyssä suin ja useimmiten en tukka suorassa, mutta teen kuitenkin.

Arkeni vaatii usein priorisointia, ennakointia ja suunnittelua. Välillä se on raivostuttavaa ja kiireen tunne ottaa vallan. Mutta useimmiten nautin menevästä arjestani. Kuten Jorma Uotinen jossain lehdessä asian upeasti kiteytti: "Intensiivinen elämä ei ole sama asia kuin kiire."

Mikä sitten pitää koneen käynnissä? Miten sain kalenteriini upotettua Vuorenvalloituksen: treenin, jatkuvan eväiden valmistelun ja loputtoman eväsrasiatiskipinon, tiedonhankinnan sekä bloggauksen ja muun taustatyön? Lisäksi edelleen väitän, että vanhemmuuteni ei kärsi projektistani, lapseni saa yhtä paljon aikaani ja huomiotani kuin ennenkin. Meillä riittää aikaa yhteisille kokkailuille, leffailloille ja askarteluille.

Janiina Ojanen
Kuva: Ari-Pekka Ahonen
Vastaus on taas kerran yksinkertainen: olen innoissani.

Syksyllä 2014 minua vaivasi epämääräinen tunne siitä, että jotain oli tapahtumassa. Olen hiukan levoton sielu ja saan tyydytystä itseni haastamisesta. Jälkikäteen ajatellen tuntuu, että olisi varmaan pitänyt oivaltaa tuttu tunne; tiedostamattani etsin uutta haastetta itselleni. Kun Vuorenvalloitus sitten valitsi minut, innostus ja projektin mukanaan tuoma elämäntavan buustaus energisoivat minut monella muullakin tavalla.

Jokaisen vuorokaudessa on yhtä monta tuntia, ja kaikkien voimavarat ovat rajalliset. Mutta isot vuoret huiputetaan samalla tavalla kuin pienetkin: askel kerrallaan. Kun sen aidosti tunnistaa, voi nähdä jokaisen yksittäisen treenin ja hankitun tiedonjyvän askeleena kohti Mont Blancia (tai mikä vuoresi sitten onkaan). Siten minä säilytän innostukseni, huiputan vuortani joka päivä, pikkuisen kerrallaan.

No, loppukoon hetkeksi hekumointi ja todettakoon, että kyllä välillä väsyttää ja sapettaa. Silloin rutiinit auttavat ja into jatkaa löytyy arjen pienistä asioista ja läheisten tuesta.
Kun minua ei huvita treenata, menen juoksemaan. Nautin liikkumisesta muutenkin, mutta juokseminen on erityisen mahtavaa. Parasta mielestäni on se, kuinka ajatus liitää juostessa. Se on ehkä ainoa hetki, jolloin osaan aktiivisesti vapauttaa ajatukseni täysin. Joskus mielessä pyörii jokin yksittäinen asia, joskus suunnittelen tulevaa. Hienointa on silloin, kun uppoudun korvanapeista tulvivaan musiikkiin ajattelematta aktiivisesti mitään. Askelten rytmi vaihtelee biisin mukaan, ja joskus huomaan laulavani mukana ääneen (pahoittelut siitä muille lenkkeilijöille).

Joskus on lenkkareiden nauhoja sitoessa vaikea muistaa, miten kivaa juokseminen on. Silloin minua motivoi musiikki. Välillä lenkille lähtee ihan siitä riemusta, että kohta saa tykittää rokkia ja askeleet hakevat rytmin, jossa murheet putoavat harteilta. Soittolistallani onkin kaikenlaista uutta ja vanhaa rockia ja poppia joka tunnelmaan: Kaija Koosta Awolnationiin ja Billy Talentiin sekä Lenkasta Slipknotiin. Usein valikoin etukäteen soittojonoon tietyntyyppisiä kappaleita omasta mielentilasta ja lenkistä riippuen. Fall Out Boy toimii rivakalle kepeälle juoksulle ja laulattaa kovasti. Green Day ja Good Charlotte rennolle pidemmälle lenkille. Musiikki pistää veren kiertämään ja saa unohtamaan uupumuksen.

Niin. Mont Blanc -köysistössä tuskin musiikin kuuntelu onnistuu, koska huomio pitää olla täysillä kiipeämisessä. Mutta jos totaalinen uupumus yllättää, ehkäpä esitän koko treenilistani yksinlauluna ilman säestystä? Toisaalta luulen, että sama into, joka nyt repii minut aamuisin tuntia normaalia aiemmin kokkaamaan eväitä, siivittää askelia vuorellakin.




tiistai 3. maaliskuuta 2015

Vuorenvalloittajan aakkosten X-kirjain

Huomautus: tässä tekstissä kerron kokemuksia varusteista, jotka olen saanut yhteistyökumppaniltani Nikander.fi:ltä harjoituskauttani varten. Kyseessä ei ole mainostava sisältö vaan rehellinen käyttökokemus. Kerron nyt tämän kuitenkin heti alkuun, jotta tuotearvioille allergiset voivat jättää tämän tekstin väliin.

Rakastan kenkiä. Tunnustan, että niitä on vuosien mittaan kertynyt ja tällä hetkellä omistan noin 70 paria. (En lähde asiaa nyt tässä selittelemään, vaikka mieli tekisi, sillä se on kokonaan toinen juttu.) Johtuen tunnesiteestäni jalkineisiin ei liene yllätys, että juoksulenkkarit ovat olleet minulle tärkeä varuste ja niiden osalta olen ollut aika laatutietoinen ennenkin.

Juuri edellä mainitusta syystä en aio nyt kirjoittaa kengistä. Jalkineita lukuunottamatta olen aiemmin kokenut pärjääväni hyvin ei-niin-teknisillä liikuntavarusteilla. Kun Vuorenvalloitus-harjoittelu alkoi, muuttui moni asia. Pari viikottaista fiilispohjaista salitreeniä tai lenkkiä vaihtuivat tiukkaan ohjelmaan. Kun harjoittelee suhteellisen paljon ja treenit ovat (ainakin minulle) raskaita, alkaa kiinnittää huomiota asioihin, joita ei ole aiemmin huomannut. Lajia varten suunnitelluilla varusteilla kasvattaa ainakin harjoittelun turvallisuutta ja tekemisen mukavuutta. En ota kantaa siihen, voiko yksittäinen varuste vaikuttaa urheilutuloksiin. Mutta kyllä treenaaminen sujuu tehokkaammin, kun on mukava olo ja mikään ei hierrä. Voi siis keskittyä olennaiseen.

Niinpä viime marraskuussa väistyivät vanhat verkkarini teknisten urheiluvaatteiden tieltä. Nyt testailtuani uusia varusteitani erilaisissa olosuhteissa sisällä ja ulkona muutaman kuukauden ajan, valitsin muutaman eniten käyttämäni vaatteen ja tässä lyhyesti ajatuksiani niistä:

X-Bionic Effektor -paidat
Käytän näitä kaikessa treenissä, mutta minusta ominaisuudet ovat parhaimmillaan juoksussa. Kun aloin juosta Effektor päällä, ihastelin tunnetta siitä, että hikoilu ei vaivannut ja kehon lämpötila pysyi tasaisena vaikka kilometrejä kertyi. Tosin hetken kesti tottua vaatteiden kompressioon. Napakasti istuvat paidat eivät piilota ensimmäistäkään makkaraa eli salilla piti käydä itsensä kanssa itsetuntokeskustelu, kun vaihdoin löysän treenipaidan Effektoriin.

Ominaisuuksiin tottuu nopeasti, ja niiden merkityksen tajuaa vasta, kun ne puuttuvat. Paita oli jäänyt kotiin, kun kävin kestävyyskuntotestissä. Juoksin testin laukun pohjalta löytynyt vanha toppi päällä, ja tuntui kuin olisin pukeutunut muovipussiin.

Saliharjoittelussa olen joskus huomannut nykiväni Effektor-paidan helmaa alaspäin. Kyse voi olla siitä, että kroppani on tiimalasimallia, jolloin paita nousee lanteilta helposti ylemmäs. Mutta toisaalta: suomalaiseen tyyliin kiskon paitaa niin alas kuin mahdollista eli asia taitaa olla enemmän omien korvien välissä.

X-Bionicin Spherewind-juoksutakki
Tämä on suosikkini. Malli istuu ihanasti, ei purista, ei lepata eikä kahise juostessa. Materiaali pitää vettä mutta hengittää. Selässä on kosteutta siirtävä alue eli olo ei takin alla ole nahkea. Heijastimet näkyvät pimeässä ja takataskuun mahtuvat lenkillä tarvittavat pikkutavarat.

Nämä lähtevät myös Mont Blancille:

X-Bionic Radiactor -alusasu
Kavereiden keskuudessa tämä asu on saanut lempinimen Robocop, johtuen sen teräksisestä ulkonäöstä. Asu on ollut talvella kovassa käytössä, mutta kompressio pelittää napakasti lukemattomien pesujen jälkeenkin. Pukemisen jäljiltä tukka on aina sekaisin, mutta asu on kuin toinen iho, hengittävä ja lämmin sellainen. Talvella pikkupakkasilla tein juoksulenkkejä päälläni Radiactor-paita ja Spherewind-juoksutakki enkä kaivannut välikerroksia. Tämä soveltuu yhdeksi kerrokseksi Mont Blancille, sillä asu on suunniteltu myös vuorikiipeilyyn soveltuvaksi.

X-Socks: Winter Run ja Trek Silver
Olen jo ennen Vuorenvalloitusta juossut X-Socksin sukilla ja tykännyt kovasti. Hyvän istuvuuden ja ilmanvaihdon ansiosta jalat eivät hierry pitkälläkään reissulla. Talvisukat ovat ihanan lämpöiset ja varret riittävän pitkät. Johtuuko siitä tai jostain muusta, mutta näillä sukilla juostessa minua ei vaivaa jalkaterien puutumisen ja pistelyn tunne, joka aina välillä muutoin häiritsee lenkillä. Kuten aiemmin kerroin, joskus olen saattanut laittaa X:t saappaiden sisään töihinkin, kun edessä on ollut pitkä päivä koroilla ja runsaasti säntäilyä paikasta toiseen.

Loppuyhteenvetona sanottakoon, että sveitsiläisen X-Technologyn tuotteet lunastavat lupauksensa. Brändi on rakentanut tuotteilleen erittäin tunnistettavan ulkonäön, joka korostaa tuotteiden teknisyyttä. Sitä saattaa joku hiukan arastella, mutta toisaalta, miksi me suomalaiset olemme aina niin ujoja? Design luo uskottavuutta ainakin lapseni silmissä: kun kokeilin Radiactor-asua ensimmäisen kerran tytär totesi, että näytän ihan supersankarilta. Tosin heti perään hän jatkoi, että ei sittenkään kun asusta puuttuu viitta, jotta voisin lentää Mont Blancille (eikä tarvitsisi treenata niin paljon). Siitä siis ilmainen tuotekehitysidea, olkaapa hyvät X-Technologyn väki! :)

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Miltä näyttää Vuorenvalloittaja massakauden jälkeen? – välitilinpäätös

Tuntuu uskomattomalta mutta totta se on: Vuorenvalloitus-harjoittelun ensimmäinen kolmannes alkaa olla takana! Aika on lentänyt uskomattoman nopeasti. Nyt on ihan hyvä hetki katsoa, mitä on saatu aikaiseksi.

Käytännön järjestelyt ovat hyvällä mallilla: Lennot on varattu. Huiputusreissun kumppani on valittu ja aikataulu lyöty lukkoon. Päätimme varata huiputuksen jälkeen palkinnoksi itsellemme pari ylimääräistä Geneveen tutustumispäivää. Hotelli siksi aikaa on katsottu. Kerron järjestelyistä ja matkasuunnitelmista tarkemmin hiukan myöhemmin.

Varusteista harjoituskaudella on huolehtinut yhteistyökumppanini Nikander.fi. Huiputukseen tarvitaan vielä yhtä sun toista, mutta onneksi siihen on vielä aikaa. Palaan myös näihin vaate- ja varusteasioihin.

Entäpä fyysinen kunto?
Joulun alla tuli todettua, että kurinalaisuudesta oli hyötyä: numeeriset mittaustulokset olivat toivotulla tasolla. Lihasvoiman kasvun olen kyllä huomannut itsekin, juoksu kulkee kepeämmin kuin koskaan aiemmin, ja harjoitellessa olen saanut kasvattaa painoja tasaiseen tahtiin.
Innostuin muuten liittymään Facebookissa ryhmään, jonka tavoitteena on lankuttaa joka päivä helmikuussa. Ihan mielenkiintoista nähdä, onnistunko päiväkohtaisia aikatauluja noudattamalla kuun lopussa lankuttamaan vähintään vaaditut 240 sekuntia. Tarkennettakoon nyt vielä, etten nyt puhu siitä hassuissa paikoissa makoilusta, vaan keskikehon lihastreenistä. (Mutta jos se sujuu, otan sitten seuraavaksi ohjelmaan pöllöilyn?)

Vaikka uhittelin, että kehoni on välineeni, Vuorenvalloituskoneeni, pakko on myöntää, että minua
kiinnostaa myös näkyvä muutos kropassani. Meillä oli Lakun kanssa aikomus valokuvata molemmista "lähtötilannekuvat" mutta se unohtui projektimme alkuhulinoissa. Pitää siis tyytyä tämänhetkisen tilanteen havainnointiin. Olen kyllä huomannut muutoksia arkisissa tilanteissa jo matkan varrellakin: Kotikeittiössä kuorin omenaa ja säpsähdin, kun jotain liikahti näkökenttäni laitamilla. Etsin syytä ihmeissäni. Hetken kuluttua tajusin sen olleen oma hauikseni.
Muutama viikko sitten tytär silitteli vatsaani ja sanoi: "Äiti tykkään sun masusta, kun sen iho on pehmeä mutta alta kova. Siellä on sellaisia juttuja, niinkuin sulla olisi palloja päällekäin nahan alla." Jee, tässä talossa six-pack ei tarkoita (ainakaan pelkästään) olutta!


Pysähdyin eilen treenin jälkeen salin pukuhuoneen peilin eteen ja yritin katsoa itseäni verraten siihen, mitä heijastuksessa kolme kuukautta sitten näkyi. Kyllä. Hartiaseutu on jykevöitynyt ja olkapäät pyöristyneet. Reisilihakset ja käsivarret ovat vahvistuneet silminnähden. Lihakset näkyvät selkeämmin ihon alta. Pakko se on myöntää, Vuorenvalloituskone tai ei, muutokset tuntuvat kivoilta myös visuaalisessa mielessä.

Henkinen valmistautuminen on vielä hiukan kysymysmerkki. Olen lukenut aiheesta ja kohteesta, katsonut ohjelmia (fiktiivisiä ja dokumentaarisia), olemme Lakun kanssa keskustelleet aiheesta tuntikausia, olen haastatellut oppaita ja kiivenneitä. Mutta en oikein ole varma, mitä muuta minun pitäisi vielä tehdä. Vinkkejä otetaan siis vastaan.

Henkisen kantin pitäisi riittää. Sen verran pässinpäätä on verissä.
Kestän tarvittaessa kipua: olen raahautunut viimeisen kilometrin ja ylittänyt maaliviivan murtuneella jalalla ja pyörtynyt sitten kivusta.
Kestän tarvittaessa raskaita olosuhteita: olen 39 asteen kuumeessa kantanut lumimyrskyssä talvivaelluksella kaverinkin tavarat, koska hän oli liian väsynyt jaksaakseen kantaa niitä.
Tarvittaessa olen urhea, kärsivällinen ja kestän henkistä painetta: olen sanonut äidilleni, etten halua kappaa verhoihini.

En siis usko, että huiputus jää päästä kiinni. Toivottavasti en joudu katumaan näitä sanoja myöhemmin!



tiistai 13. tammikuuta 2015

Entten tentten -kokkaus ja muut Vuorenvalloitus-ruokavalion kivijalat

Ai että minä rakastan ruokaa! Sekä sen syömistä että valmistamista.

Sokkona kokkaaminen on ollut minun ja tyttäreni yhteinen harrastus pitkään. Sitä harrastetaan silloin tällöin viikonloppuisin: Tytär valitsee aterian raaka-aineet ja yhdessä ideoimme valmistustavat. Kaupassa minä kannan koria (ja lompakkoa), tytär etsii tarvittavat ainekset. Joskus se ottaa aikaa ja hermoja: kerran seisoimme jäätelötiskin äärellä hyvän tovin, kun hän valitsi jälkiruokaamme soveltuvaa jäätelöä rajaten ulos vaihtoehtoja koko S-marketin valikoimasta "entten tentten" -tekniikalla.

Keittiössä minä huolehdin isoilla veitsillä leikkaamisesta sekä lieden ja uunin kanssa tapahtuvat työstövaiheet. Muutoin tyttö hoitaa homman, avustuksellani toki.

Tulokset ovat olleet vaihtelevia ja joskus varsin eksoottisia. Sotku on usein melkoinen, mutta hauskaa on ollut aina. Lapsen ennakkoluulottoman mielen avulla olemme löytäneet uusia tapoja yhdistellä ja valmistaa raaka-aineita. Esimerkiksi vuodenaikojen värien mukaan teemoitetut pikkuannokset synnyttivät odottamattomia yhdistelmiä ja toivat ruokapöytään hauskan väriloiston.

Lapsi väitti salaattia tylsäksi ruoaksi. Todistin ettei se ole.

Syyskuun alussa oma ruokavalioni näytti aika erilaiselta kuin nyt. Jo aiemmin syömäni ruoka oli sisällöllisesti kohtuullisen terveellistä. Vihreää lautasella oli suurin osa. Pastaa, riisiä, perunaa tai vaaleita jauhoja en juurikaan syönyt. Vettä join runsaasti. Herkuttelua hallitusti mutta sallien.

Mutta. Tarkkailin pääasiassa kaloreita, ravintoarvojen jäädessä seuraamatta. Totta puhuakseni ruokarytmi oli minulle hankala asia.  Tyttären ollessa kotona pyrin säännölliseen ateriarytmiin ja yritin syödä hänen kanssaan, hänelle valmistamaani ruokaa. Itsekseni ollessa saattoi aterioiden määrä saattoi kutistua kolmeen. Aamu alkoi kahvilla, jota kului muutenkin päivän mittaan holtiton määrä. Päivään mahtui yksi lämmin ateria, lounas, joskus ei sitäkään. Iltapäivän mittaan nälkää selätettiin lähinnä napsimalla palaveritarjottavia. Työpäivän jälkeiset ateriat koostuivat lähinnä ruisleivästä, leikkeleistä, juustosta ja omenoista. Koska leipä korvasi aterioita, saattoi ruisleipäsiivuja mennä esimerkiksi 6–8 päivässä.

Tähän tuli stoppi marraskuussa.
"Sinä syöt nykyään koko ajan," totesi työkaveri, kun matkalla asiakastapaamiseen kaivelin nykyään lähes kaikkialle mukana kulkevasta eväspussistani salaattirasian ja aloitin etupenkkipiknikin.

Seitsemän ateriaa päivässä, 2–3 tunnin välein. Pieniä annoksia tasaisesti. Kun vaan pysyn rytmissä, nälän tunne ei ole päässyt yllättämään. Ei edes treenikauden alussa, jolloin olin miinuskaloreilla.

Ruokavaliossa pysyminen reissun päällä vaatii
viitseliäisyyttä mutta onnistuu.
Minusta ei ole reilua olettaa muiden kokkaavan ja punnitsevan minulle ruokaa erikoistarpeideni mukaan. Siksi yleensä kylään mennessäni vien eväät mukanani. Valmentajani Tapio on sanonut, että tarpeen vaatiessa voin kyllä soveltaa ruokavaliota. Mutta minulle on helpompaa toimia tarkasti sääntöjen mukaan kuin vähän sinnepäin. Niinpä olen aika kurinalainen.

Tällä hetkellä ruokapäiväni menee suurinpiirtein näin:
  • Aamupalalla puuroa, siivu ruisleipää leikkeleillä, kananmuna ja marjoja
  • Välipalana omena ja pähkinöitä
  • Lounaaksi salaattia ja lihaa/kalaa/kanaa, siivu ruisleipää
  • Välipalaksi maustamatonta jogurttia, omenaa ja hunajaa
  • Välipalaksi proteiinipatukka kahvin kera
  • Päivälliseksi lämpimiä kasviksia, lihaa/kalaa/kanaa ja omena
  • Iltapalaksi leikkeleitä, RAEjuustoa, pari kananmunaa ja tomaatti

Lisäksi hiukan lisäravinteita. Kaikki ruoka menee vaa'an kautta. Vaihtelua saa kikkailemalla mausteilla ja sekoittelemalla aterioiden järjestystä. Edelleen välillä huomaan kellon olevan illalla kuusi ja neljä ateriaa on syömättä. Siitä tulee Tapiolta sapiskaa, koska kaikki ateriat pitäisi syödä joka päivä. Sitä paitsi liian isot kerta-annokset tekevät huonon olon.

Vettä kuluu päivän aikana lähes kolme litraa. Kahvia menee edelleen liikaa, mutta nyt jo selkeästi aiempaa vähemmän.

Tankkaus on vaatinut säätämistä. Herkuttelupäivän mässäilyt ovat tehneet minut hiukan huonovointiseksi. Niinpä Tapio ohjeisti minut kokeilemaan neljän vapaasti sijoiteltavan aterian viikkotankkausta. Parin testiviikon jälkeen minusta alkoi tuntua, että minulle sopii sittenkin paremmin herkuttelupäivä. Napsimista ja "pikkuruokaa" rakastavana minun käsitykseni herkuttelusta ei ole lautasellinen pastaa ja jälkkäriksi litra jäätelöä yhdellä istumalla. Nautin siitä, että saan napsia vaikka tapaksia tai istahtaa elokuvan äärelle lämppärileipien kera. Yhden aterian lopun ja seuraavan alun välinen raja voi siis olla hyvin vaikea hahmottaa. Niinpä tämän perustelun vuodatettuani tiedustelin Tapiolta, kauanko yksi ateria saa ajallisesti kestää. Sain taas sellaisen hiukan pitkän katseen. Sitten tuli lupa palata yhteen herkuttelupäivään, "jos vatsa kestää".

Minulta on pyydetty suosimiani reseptejä. Minulle tyypillistä on, etten kertakaikkiaan malta noudattaa ruokaohjeita, ja usein lopputulos on jotain aivan muuta kuin mitä aloitettiin tekemään. Joten harvoin saan aikaiseksi samaa tulosta kahdesti. Tästä johtuen erityisesti leipominen on minulle haastavaa. Mutta jos oikein tarkkaan mietin, onnistun kaivamaan muistini syövereistä pari bravuuriani, joille tytär on antanut niiden ominaisuuksia kuvaavat nimet: esimerkiksi golfpallopullat ja vaaleanpunainen kakkutaikinakeitto...



perjantai 2. tammikuuta 2015

Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan

"Ehditkö enää olla äiti, vai jääkö lapsi Vuorenvalloituksen jalkoihin?" Tätä kyseli eräs blogini lukija.
Toisessa palautteessa haluttiin laajempi kuva arjestani: "Minua kiinnostaa, miten Vuorenvalloitus on vaikuttanut muihin elämän osa-alueisiin kuin ruokaan ja liikkumiseen ja miten se näkyy arjessasi."
Olen saanut kysymyksiä henkisestä valmistautumisesta, varusteista ja rahasta. Minulta on myös kysytty ruoasta, miten söin ennen ja miten nyt. Lempireseptejäkin toivottiin.

Oikein alkoi kainostuttaa. Tavallisen naisen haaveista totta -pinnistely kiinnostaa monia. Vau. Kiitos.

Mutta oikeassa olet, tämä on elämääni, ei pelkkä irrallinen projekti. Vuorenvalloitus on nivoutunut osaksi arkeani niin monella tasolla, että välillä en itsekään huomaa, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Ja tämä ei ole vain minun tarinani. Haluan houkutella sinut mukaan toteuttamaan unelmiasi, mitä tai missä ikinä vuoresi ovatkaan. Siksi on aivan mahtavaa saada palautetta, ja aion vastata parhaani mukaan. Parhaimmillaan tarinankerronta on dialogia, jota kysymykset ja kommentit voivat ohjata. 

Tartun nyt asiaan, jonka tiimoilta esitetty kysymys riipaisi minua: miten Vuorenvalloitus koskettaa äitiyttäni ja suhdettani lapseeni?

Keskustelu

Olemme keskustelleet 7-vuotiaan lapseni kanssa Vuorenvalloituksesta paljon. Kerroin tyttärelleni heti alkuun, mistä on kysymys, miksi haluan sen tehdä ja mitä se vaatii. Tietenkin keskustelut on pyritty käymään lapselle sopivalla tavalla ja kielellä.  Olemme tutustuneet Mont Blanciin netissä ja katselleet paljon kuvia vuoresta. Olemme miettineet yhdessä, miltä tuntuu kiivetä raskaita ylämäkiä tässä kotikulmilla ja pohtineet sitten, millaista on kiipeäminen oikealle vuorelle ohuessa ilmanalassa. Kuten muissakin aiheissa, olen yrittänyt vastata tyttäreni kysymyksiin, koskivatpa ne asian mitä tahansa osa-aluetta. Kun en ole jotain tiennyt, on vastausta pyritty selvittämään.

Valmentajastani Tapiosta on hassusti tullut auktoriteetti myös tyttäreni mielessä. Olen kertonut, että Tapio on vähän kuin äidin opettaja, joka huolehtii siitä, että jaksan kiivetä Mont Blancille. Rehellisesti myönnettäköön, että joskus olen nolosti hyödyntänyt lapsen luottamusta asettamaani auktoriteettiin käyttämällä "No kun Tapio käski" -selitystä. Taannoin tyttären kaveri kysyi, miksi lähden kylmään vesisateeseen lenkille. Ennenkuin ehdin vastata, tytär totesi: "Äidin ope käski." Tytöt loivat minuun ymmärrystä uhkuvan katseen, kohauttivat olkapäitään ja jatkoivat leikkiään.

Aika


Harjoitteluni alkaessa kävin läpi reunaehdot Tapion kanssa. Tärkein oli, että valmistautumisprosessin tulee joustaa lapseni tarpeiden mukaan, ei toisinpäin. Niin minulle suunniteltiin ohjelma, jonka ansiosta treenaaminen ei vie yhteistä aikaa tyttäreni kanssa juuri ollenkaan. Kerran viikossa tyttö viettää pari tuntia läheisten perheystäviemme kanssa. Muut harjoitukset sumplin ajankohtiin, jolloin tyttö on esimerkiksi leikkimässä kavereillaan. Joskus etätyömahdollisuus ja/tai liukuva työaika auttavat arjen järjestelyissä. Viitseliäisyyttä järjestely vaatii, mutta onnistuu. 

"Hyväksy vaan, olet hiljalleen siirtymässä huoltojoukkoihin," hymyili Laku, kun seisoin oven suussa legopalikat käsissä, suupielet alaspäin kaartuneina tytön sännätessä ulos leikkimään kavereidensa kanssa. Ekan koulusyksyn aikana ystävien rooli lapseni elämässä on kasvanut. Minulle on tärkeää puuhata erilaisia asioita yhdessä siten, että vanhempana voin antaa lapselle aikaa, opastusta ja lisäarvoa tavalla, johon ikätoverit eivät (ainakaan vielä) pysty. Esimerkiksi syksyllä kokeilimme yhteisiä lenkkejä, minä hölkäten ja lapsi pyörällä. Se oli vähän sähläämistä, eikä kovin tehokasta liikuntaa mutta hauskaa yhdessäoloa meille molemmille, ja matkalla lenkkipolulle saatiin hyvää liikennesääntökertausta.

Ruoka

Ruokaa mietin ehkä eniten etukäteen, siksi nostan sen omaksi asiakseen. Miten kertoa lapselle ruokavaliostani? Miksi äiti syö osittain eri ruokaa? Avain löytyi, yllättäen, rehellisyydestä. "Äiti harjoittelee paljon, jotta jaksaa turvallisesti kiivetä vuoren huipulle ja takaisin. Kun harjoittelee paljon, pitää myös syödä hiukan eri tavalla." Se riitti.

Usein teen ruoat niin, että perusraaka-aineet ovat samat. Täydennän lapsen annosta esimerkiksi pastalla, riisillä tai perunalla ja lisään hänelle vaikkapa kastikkeen. Niinpä lapsen silmään lautastemme sisällöt ovat aika lähellä toisiaan.

Kuten tyttärellä, on minullakin säännölliset herkutteluhetket, jolloin tuhoamme yhdessä leffakarkkipussin tai käymme munkkikahveilla. Mitä milloinkin mieli tekee.

Erittäin hyvänä asiana pidän sitä, että panostan nyt entistä enemmän raaka-aineiden puhtauteen ja terveellisyyteen. Koska oikoteitä omiinkaan aterioihini ei ole, eineksiä ei kotonamme yleensä syödä. Aina on tarjolla kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Tärkeimmäksi koen kuitenkin luontevan suhtautumisen ruokaan ja syömiseen, koska nyt muovataan niitä loppuelämään vaikuttavia ruokailutottumuksia. Voin olla tarkka oman syömiseni suhteen nostamatta siitä meteliä ja nipottamatta turhia lapsen kohdalla. Kuten niin monissa muissakin asioissa, asiasta tulee numero, jos aikuinen siitä sellaisen tekee. 

Esimerkki

Olen vahvasti tietoinen, että mitä ikinä teenkin, pienet silmät tarkkailevat minua. Omalla esimerkilläni opetan tyttärelleni, kuinka suhtautua omaan itseen ja ympäröivään maailmaan. Vuorenvalloitus ei ole ensimmäinen asia, joka saa minut pohtimaan tätä. Esimerkiksi silloin kun minun ja tyttäreni isän tiet lähtivät erilleen, käytin paljon aikaa miettimällä, mikä on oikein ja millaisen mallin, ihmisenä ja naisena, haluan lapselleni antaa.

Vuorenvalloituksen uskon ja toivon opettavan tytölleni itseluottamuksesta. Todistavan, että määrätietoisuudella ja sitoutumisella saa asioita aikaiseksi. Toivon hänen oppivan terveellisestä elämäntavasta ja liikunnan ilosta sekä järkevästä suhtautumisesta edellä mainittuihin. Tunnistavan yhteistyön merkityksen. Oppivan kunnioittamaan kehoaan ja huolehtimaan siitä. 


Rakkaus 

Kaikkein tärkein on edellisten (ja monen muun asian) summa. Kaiken ylittävä ja loputon.

Lapseni on universumini keskipiste, mutta ei sen ainoa asia.
Minä olen äiti, joka myös Vuorenvalloittajana tunnetaan.




keskiviikko 31. joulukuuta 2014

...mörökölli minut vieköön!

"Ei ole jumpille ruuhkaa, vielä," jutusteli eräs rouva kuntosalin pukuhuoneessa. Kun vuoden toiseksiviimeisenä päivänä astuin salin suihkuhuoneeseen klo 16.00, sytytin sinne valot ja lattia oli kuiva eli olin päivän ensimmäinen suihkuttelija. Välipäivinä sali on hiljentynyt ihmisten lomaillessa. Ihana rauha kestää vielä pari päivää.

Aloin saunan parvessa pohtia lupauksia. Laku kysyi minulta eilen, olenko aikonut tehdä uuden vuoden lupauksia. Totesin hänelle, että tein omani jo syksyllä, kun lupasin itselleni, että vuonna 2015 kiipeän Mont Blancin huipulle. Muuta en aikonut luvata, koska minulla ei ole yleensä ollut tapana uutena vuotena valoja vannoa.

Aika moni tuntemani ihminen on samaa mieltä uuden vuoden lupauksista mutta yhä enemmistö niitä tekee, enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi. Muutaman päivän kuluttua salillakin tilanne on taas ihan toinen: pukuhuoneessa koetaan kiusaannuttavia paljas-pakara-hipaisuja ja saunaan jonotetaan. Kahdentoista kilon kahvakuulille toivotaan nettivarausjärjestelmää ja kahden laitteen vuorottelutreeni on toivotonta. Lohduttautua voi sillä, että tammikuun loppuun mennessä tilanne on taas rauhoittunut normaaliksi.

Toistelen usein ajatusta, jota voisi ehkä pitää mottonani: "Asioita tehdään tai ei tehdä. Mutta ei yritetä." Viestini siis on, että sana "yrittää" jo itsessään sisältää osittaisen oletuksen epäonnistumisesta ja epävarmuudesta. Raivostuttavin tapa käyttää "yrittää"-sanaa:
Minä: "Kahvimaito on loppu. Kävisitkö tullessasi kaupassa ja ostaisit lisää?"
Sinä: "Yritän."

Siis voinko olettaa, että tuot maitoa? Vai pitääkö minun varmuuden vuoksi lähteä kauppaan, koska en voi olla varma, että onnistut yrityksessäsi?

No niin, nyt harhauduin sivupoluille... Kaikesta huolimatta en aio taivastella, miksi ihmiset säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa (uutena vuotena ja kesälomien jälkeen) vannovat muuttavansa elämäntapojaan, vaikka tietävät jo valmiiksi muutoksen kestävän maksimissaan muutaman viikon. En myöskään aio marmattaa rahan menosta, joka syntyy kun nämä vatsamakkaroihin masentuneet sitoutuvat erilaisiin vuosijäsenyyksiin, joita todellisuudessa hyödynnetään pari kuukautta. Tässä kohtaa minusta itseasiassa on hyvä, että edes yritämme. Sillä tavoin ehkäpä joka vuosi joku löytää uuden ulottuvuuden elämäänsä. Ja tuskinpa satunnainen liikunta tai vahingonomaisesti lautaselle eksynyt vihreä on kenellekään pahasta, vaikka jatkumoa ei olisikaan.

Mielessä alkoi pyöriä muutamia asioita, jotka omassa elämässäni kaipaisivat ryhtiliikettä tai ainakin tarkastelua. Mutta koska minä en kertakaikkiaan suostu yrittämään, tein mitä voin:


VUORENVALLOITTAJAN VANNOMATTA PARAS -lista

Minä EN lupaa:

  • laittaa kahvinjuontiani kuriin
  • venytellä joka päivä
  • olla järkevä kenkäostoksilla
  • miettiä kahdesti ennen kuin avaan suuni
  • harkita rauhassa ennenkuin, että alan toteuttaa kaikenlaisia päähänpistoja, joista seuraa vaikkapa vuoden mittaisia projekteja

Ystävä kertoi, että lääkäriksi valmistuvilla on sisäpiirivitsi, jonka mukaan lääkärivalan perään tulisi lisätä yksi lause. Asian vakavuuden ollessa lähes sama, lisään saman loppukeneetin VUORENVALLOITTAJAN VANNOMATTA PARAS -listaani:

"...ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön!"



p.s. Hei, vielä piti sanoa, että toivottavasti vuosi 2015 on sinulle juuri sellainen kuin toivot!









sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Jäärä punnertaa niinkuin miehet!

Suurin kinkun himo tuli tyydytettyä ja sohvalla loikoilu alkaa tuntua pakkopullalta. Kurkistus kuntosalin ovesta nostaa sykettä mukavasti. Mahtavaa, lepo on tehnyt tehtävänsä!

Intoni päästä taas kiinni treeniin ja ruokavalioon yllättää. Olen liikkunut ennenkin. Jo pidempään olen ollut suhteellisen tarkkaavainen sen suhteen, miten syön. Mutta tämä on uutta: muutaman päivän tauon jälkeen toden teolla kaipaan RAEjuustoa ja kahvakuulaa! Mitä ihmettä?

X-Bionicin treenipaita painaa kinkkuvatsan
mukavasti kohti selkärankaa, mutta muuten eka treeni
joulun jälkeen tuntuu tahmealta.
Ensimmäinen paluu arkeen -aamu alkaa tutusti kaurapuurolla. Treeni starttaa vierailulla kuntosalilla Loviisassa. Alku on kankeaa: puolen tunnin aikana saan alataljan jumiin ja sekoilen käsipainojen kanssa. Hikoiluttaa ja ähisyttää. Vatsalihasliikkeiden kankeudesta syytän jumppapallon sinistä väriä. "Hyvin sä vedät," virnistelee Laku kulkiessaan perässäni korjaamassa jumiin saamiani laitteita.

Pinnistely kuitenkin palkitaan. Tuskaisen treenin jälkeen edellisten päivien tukkoisuus tuntuu suurelta osin sulaneen. Kotimatkalla olo on raukea. Onpas kivaa, kun rytmi on selvä ja tuttu. Oma orjallisuuteni naurattaa. "Sinusta tulee vanhana sellainen mummo, jonka maailma kaatuu, jos tismalleen oikeanlainen kauravelli ei tule täsmälleen oikealla hetkellä," toteaa kannustava taisteluparini.

Jään pohtimaan rutiineja ja muutoksia. Myönnettäköön, että rakastan to do -listoja ja suunnitelmallisuutta. Kurinalaisuuteni ja kirjaimellisuuteni saavat välillä erikoisia piirteitä. Valittelin taannoin Lakulle, että lounaaksi lähes päivittäin paistamani jauheliha alkaa maistua puulta. Laku katsoi minua aavistuksen hitaasti ja ehdotti: "Mitäs jos maustaisit sitä välillä?" Ilmoitin, että ruokavaliosuunnitelmassani lukee, että mausta suolalla ja mustapippurilla. Ja minähän noudatan ohjeita tarkalleen, koska vain siten voin olla varma, että toimin täysin oikein. Viisaana miehenä Laku valitsi taistelunsa ja vaikeni. Pari päivää myöhemmin kysyin traineriltani Tapiolta maustamisesta, vaikkapa Tabascolla. Hän sanoi, että sitä saa käyttää mielin määrin. Viikon kuluttua Tabasco-lutraamiseni oli siinä tilanteessa, että kyselin Tapiolta neuvoja närästykseen.

Ajatuskaareni tässä vaiheessa alkaa huolestuttaa, että olenko todella kaavoihin kangistunut jäärä. Avainasia lienee kuitenkin määrätietoisuus. Kehitys, muutos, spontaanius, nopea päätöksenteko ja suunnanmuutokset ja yllätykset sopivat minulle hyvin, kunhan ne ovat aktiivisia valintoja, eivät virran mukana heittelehtimistä. (Tässä kohtaa kuulen pääni sisällä läheisteni naurunpyrskähdykset ja nasevat kommentit, mutta koska tämä on minun blogini, voin ohittaa ne.)

Odotan siis innolla myös muutoksia:

Mont Blanc -valmistautuminen jakautuu kolmeen treenijaksoon, joiden ruokavalio ja harjoittelu on suunniteltu asteittain valmistamaan minua huiputusmatkaan. Mikään ei kuitenkaan ole treenikausien aikanakaan kiveen hakattua. Muutoksia voinnissani ja kropassani seurataan jatkuvasti ja niiden mukaan harjoituskokonaisuutta kehitetään.

Ensimmäisen välimittauksen jälkeen ruokavaliota säädettiin. Kalorimäärää kasvatettiin ja sain mukaan muutaman toivomani jutun. Yllätyin itsekin, kun listallani ei ollut juustoa tai valkosuklaalakua. Toiveeni ruisleivästä lounaalla, ylimääräisestä omenasta ja lisäproteiinista kinkun muodossa iltapalaan toteutuivat. Myös tankkausmenetelmää muutettiin oireilevan vatsan rauhoittamiseksi: herkuttelupäivän sijaan tankkaan nyt 3–4 ateriaa viikossa. Ateriat voivat sijaita eri vaiheissa viikkoa, toiveideni ja tuntemusteni mukaan.

Taas orjallisuus ja tottumus näkyvät: alkuun tuntui tukalalta syödä enemmän. Mutta jo muutaman päivän kuluttua kroppa muistutti ponnekkaasti, jos jokin ruokavalioon lisätty osa puuttui ateriasta. Minusta on myös tulossa taitava sumplimaan tankkausaterioiden sijoittelua viikkoon siten, että saan niistä parhaat tehot irti (eli suomeksi: saan herkutella oikein reilusti). Muun muassa vuoden viimeisen viikon tankkaukset olen jo etukäteen suunnitellut siten, että vuoden vaihdetta ympäröivät ateriat saavat koostua nakeista ja perunasalaatista sekä muista herkuista.

Treeniohjelma vaihtuu kokonaan helmikuun alussa. Harjoittelu on kuitenkin muuttunut koko ajan. Painot nyt ovat raskaampia ja sarjat lyhyempiä. Olen yllättänyt itseni oppimalla sellaisiakin juttuja, joka aluksi tuntuivat ihan mahdottomilta. Onnistumisista saa intoa uuden oppimiseen.

Samalla kasvaa sinnikkyys oppia nekin jutut, jotka aluksi takkuavat. Esimerkiksi punnerrukset eivät ole sujuneet toiveideni mukaisesti. "Äijien tyylillä" saan yhä juuri ja juuri pinnistettyä kymmenen, mutta sitten loppusarja on mentävä polvet maassa. Viimeksi Tapio roudasi penkin avuksi. Lopulta sain punnerruksen tuntumaan oikeissa lihaksissa vasta punnertaessani penkkiä vasten. Ai että se söi naista. Ajattelin jo, että kohta Tapio varmaan tuo tunkin vatsani alle. "Kai me kesään mennessä saadaan täysi sarja menemään polvet ilmassa ja ilman penkkiä?" kysyin maatessani pinnistelyn jälkeen lattialla kykenemättä liikkumaan. Tapio lupasi.

Muutamaan otteeseen olen huomannut tulevaisuuden hiipivän mieleni viereen. Eli mitä tapahtuu Mont Blancin jälkeen? Jatkuvasti tuskin olen näin tiukalla ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla. Mutta koska elämä ei ole elokuvaa, joka loppuu maaliviivalle tai huipulle, pitää seuraava tavoite olla jossain horisontissa. Näin pähkäilee to do -listojen kruunamaton kuningatar. Niinpä. Tämähän on juuri se asia, jota kannattaa tässä kohtaa alkaa pohtia. Ehkäpä toistaiseksi tyydyn ajatukseen, että vuoren takana on yleensä uusia vuoria, eli kaikkea ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä.





sunnuntai 21. joulukuuta 2014

"Oho" – maailman kaunein sana

"OHO!" valmentajani Tapio henkäisee.
"Hyvä vai paha oho?" kysyn arasti, hartiat lysyssä.

Olen juuri astunut kehonkoostumusta mittaavan laitteen päältä. Ainoa laitteen näytöltä näkemäni luku oli paino: 100 grammaa enemmän kuin aloittaessani treenin ja ruokavalion puolitoista kuukautta sitten. Muita tuloksia odotellessani (noin 30 sekuntia) olen ehtinyt jo syöksyä hämmästyksestä pettymykseen, syyllisyyteen ja edelleen selittelyvaiheeseen. Vedän henkeä aloittaakseni puolustuspuheen: viikonlopun tankkaus on painonnousun takana, minulla on isot luut, nesteitä kertynyt, mietin raskaita ajatuksia vaa'alla seistessäni ja mitä niitä koottuja selityksiä nyt onkaan.

"Tässä nähdään, että vaaka on ihan turha laite treenitulosten mittaamisessa! Ei se kerro koko totuutta. Nämä tulokset ovat erinomaiset," Tapio hymyilee. Suustani livahtaa hämmentynyt: "Oho..."

Yhdessä perehdymme mittaustuloksiin ja vertaamme niitä aiempiin.

Välicheck 1. (17.12.)                                          
Rasvaprosentti 25,4
Sisäelinrasvan taso 4
Painoindeksi 24
Lihasprosentti  33,6

Lähtökohta (3.11.)                                                 
Rasvaprosentti 27,9    
Sisäelinrasvan taso 5        
Painoindeksi 24
Lihasprosentti 32,2          

Rasvaprosentti on pudonnut 3,5 prosenttiyksikköä, mikä on merkittävä muutos. Sisäelinten rasvataso oli hyvä jo valmiiksi, nyt se on erinomaisella tasolla. Lihasten osuus kropasta kasvanut 1,4 prosenttiyksiköllä. Eli suomeksi sanottuna: kehossa ollutta rasvaa on muuttunut lihakseksi ilman että paino on pudonnut. Kova työ on siis tuottanut tulosta. Ihan täsmälleen se, mitä alkuvaiheen tavoitteeksi asetettiin, on tapahtunut!

Positiiviset tulokset motivoivat jatkamaan treenaamista. Valmentajan kehu nostaa mielen pilviin, mutta eniten motivoi tavoite. Mittanauha kertoo hienoja tuloksia ja on mukava huomata, etteivät allit hulmua tuulessa. Mutta se ei ollut tavoite.
Hitto, mikä matka!
Luin viime viikonloppuna ensimmäisenä suomalaisena naisena Mount Everestille kiivenneen Carina Räihän "Huipulta huipulle" -kirjan. Kirja ei ehkä kirjoitusteknisesti ole huikaiseva, mutta sisällöllisesti se on mahtava tarina valinnoista ja itsensä ylittämisestä, monellakin tavalla. Eniten minua kosketti kirjassa leimuava ajatus siitä, että elämä on elämistä varten. Juuri nyt. Erityisesti sykähdytti Carinan huiputusreissullaan erään vuorella olleen majatalon seinältä löytämä teksti:
"Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena huutaen 'Hitto mikä matka! – Mavis Leyrer, 83 v."
Kehoni on Vuorenvalloituskone. Treenaan, jotta kannan itse jokaisen mukana olevan tavarani Mont Blancin laelle ja jotta askeleet kantavat turvallisesti myös alas vuorelta. Harjoittelen, jotta nähdessäni auringon suutelevan Alppien huippuja jaksan huudahtaa: "Oho!"

Tärkeä osa määrätietoista tavoitteisiin pyrkimistä on muistaa välillä laskea hartiat alas ja ladata myös henkisiä akkuja. Nyt onkin hyvä hetki sille, ja aion pysähtyä nauttimaan joulusta rakkaideni kanssa. Muutamaksi päiväksi jääkööt treeniaikataulut, ruokaohjelmat ja työajatukset. Tilalle kynttilöitä, kuusentuoksua, tarinoita ja naurua, suussasulavia makuja sekä lämpimiä halauksia.

Toivotan myös sinulle oikein rentouttavaa ja elämyksellistä joulua!








keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Sauna, viina & terva ja muut tärkeimmät reseptit

Juustoa, ruisleipää, suklaata, lakritsia... viikonloppuna oli ensimmäinen tankkaus. Eli söin pari päivää vapaasti, mitä mieli teki. Toivelistalle olin kerännyt muun muassa naudan sisäfilepihviä ja aasialaista valkosipuli-chililohta. Trainerini Tapio antoi minulle ennakkoon Aloe vera -mehukuurin, jolla vatsaa valmistettiin poikkeukselliseen ruokaan. Niin ja kehoituksen olla maltillinen... tai aloittaa varovasti...tai jotain...en ole ihan varma, kun sen "saat syödä, mitä haluat" -kohdan jälkeen en kuullut oikeastaan muuta.

Lauantaiaamu koitti. En tunnusta asiayhteyttä, mutta jostain syystä pomppasin pystyyn jo seitsemältä, vaikka nukkua olisi saanut niin pitkään kuin huvittaa. Aloitin omasta mielestäni varovasti: aamupalaksi ruisleipää ja juustoa. Viimeisen kahvikupillisen kanssa pari palaa tumma suklaata ja vähän salmiakkia...
No, ei se nyt ihan näin mennyt...
Tarkempi kuvaus seuranneista tapahtumista ei liene tarpeen. Sanonpahan vaan, että vatsani oli vahvasti eri mieltä aamupalan laadukkuudesta. 

Iltapäivän tunnit kuluivatkin sitten sohvalla kipuilevan vatsan kanssa. Lopulta pelastajaksi osoittautui jokin aivan muu kuin Aloe vera -mehu. "Ukkini sanoi, että jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi," totesi kamppailuani seurannut Laku ja asetti eteeni kupillisen makeaa, rommilta tuoksuvaa kaakaota. Pienen epäröinnin jälkeen tartuin tartuin mukiin. Tymäkällä paukulla oli kaksi positiivista vaikutusta: vatsa rauhoittui ja minua alkoi kovasti naurattaa. 

Seuraavan vuorokauden aikana alkoi tankkaus hiljalleen sujua. Koko viikonloppu meni täysin levon merkeissä. Suurin urheilusuoritus oli sohvalta-jääkaapille-ja-takaisin -viesti. Kyllä teki hyvää ja tunsin pienen haikeuden pistoksen, kun sunnuntai-iltana pistelin viimeisen palan pitsaa suuhuni. Arki oli taas edessä.

Kuitenkin maanantaiaamuna puuro maistui oikein hyvältä, ja viimeistään iltapäivän treeni loksautti arjen kohdilleen. 

Vaikka jaarittelenkin ruokavalion tiukkuudesta, ei pidä unohtaa, että se on tuonut muassaan uusia hienoja juttuja. Kasviksien ja kuivattujen yrttien kanssa kikkaillen ruokaan saa ihan uusia ulottuvuuksia. Olen myös vielä honeymoon-vaiheessa proteiinipatukoiden kanssa (eikä se peittävien makujen läpi puskeva tunnistettava proteiinimömmön outo maku ole vielä alkanut häiritä). Iltapäivän välipalapatukka valitaan joka päivä suurella hartaudella, katetaan kauniisti esille kahvikupin viereen ja syödään pieninä murusina kuin leivos. 

Kuitenkin yksi herkku on kaikessa yksinkertaisuudessaan noussut ylitse muiden. Myös tyttäreni pyytää sitä lähes joka päivä. Hän kutsuu sitä nimellä: "Se herkku, jota saa syödä joka päivä" ja aikoo tarjota sitä seuraavilla synttäreillään.

"Se herkku, jota saa syödä joka päivä"
1 omena (pieneksi pilkottuna)
2 dl turkkilaista jogurttia

Päälle 1 teelusikallinen hunajaa ja minulle siemeniä tai leseitä, tyttärelle murskattuja cashew-pähkinöitä.

Toisenkin ruokaohjeen haluan jakaa kanssanne.
Aasialainen valkosipulilohi

Tarjoile aasialainen valkosipulilohi vaikkapa perunamuusin kanssa. Omasta mielestäni tämä herkku on parhaimmillaan mehevän ruisleivän, voin ja kermaisen juuston kera.

Jouluna luvassa on toinen tankkaus. Kolme päivää pyhitän kinkulle, graavikalalle ja juustoille.
Pitäisiköhän ostaa iso pullo rommia, ihan vaan lääkkeeksi?

...nyyh. Taidan mennä hakemaan lusikallisen maitorahkaa.


perjantai 12. joulukuuta 2014

Naispuolinen Uuno Turhapuro. Kankea sellainen.

Taannoin eräässä tapaamisessa kesken intensiivisen keskustelun pohkeideni yläosassa alkoi tuntua paine, kuin nahkasaappaideni varret olisivat olleet liian kireät. Samalla varpaat alkoivat tuntua jäisiltä. Hetken koetin sinnitellä, mutta tunne oli niin kiusallinen, että lopulta salaa pöydän alla avasin saappaiden varsien vetoketjua. Ensin sentin ja sitten toisen. Olo helpottui hiukan, mutta hetken kuluttua paineen tunne palasi ja tuntui siirtyneen hiukan alemmas. Kumarruin huomaamattomasti lähemmäs pöytää ja hivutin vetoketjua vielä hiukan alemmas. Ja vielä vähän alemmas.

Sentti kerrallaan päädyin avaamaan polvien alle ulottuvien saappaiden sisäsyrjien vetoketjut kokonaan. Ikävä tunne helpotti sen verran, että saatoin taas täysin keskittyä käsillä olevaan asiaan. Luonnollisesti unohdin koko kenkätilanteen ja tapaamisen lopuksi nousin ja marssin kättelemään saappaiden avonaiset varret maata raahaten. Tilanteen kruunasivat X-Socksin juoksusukat (jotka olin salaa piilottanut saappaiden alle, koska teknisen sukan lämpö tuntuu hyvältä treenaamisen jäykistämiin pohjelihaksiini ja tuki auttaa väsyneitä jalkoja koroilla seistessä).

Taas oltiin sellaisessa hiukan hämillisessä hetkessä, jonka kaltaisissa tilanteissa hyvä ystäväni sanoo minulle: "Miten sulle aina tapahtuu tuollaista? Olet varsinainen naispuolinen Uuno Turhapuro." Vaikea tuota on kiistääkään. Mutta en pidä sitä heikkoutena. Tekevälle sattuu ja pontevasti tekevälle sitäkin enemmän.

Tapahtuma kuitenkin kiinnitti huomioni Vuorenvalloitus-elämäni lieveilmiöön: jalkateriä ja käsiä paleltaa. Tapio selitti sen todennäköisesti johtuvan siitä, että kehoni reagoi vähäkaloriseen ruokavalioon säästelemällä kehon uloimpien osien lämmittämisessä silloin, kun syke laskee eli esimerkiksi istuessani paikallani.

Kuulostaa loogiselta. Samalla sain mahdollisen selityksen toisellekin ominaisuudelleni. Huonojen juttujen ja omille vitseille (yksin) nauramisen kohdalla kyse ei olekaan huonosta huumorintajusta. Veri ei vaan ehkä virtaa ihan päähän asti.

Toinen havaitsemani lieveilmiö on huimaus. Treenatessa sitä tulee välillä ponnistelun yhteydessä, mikä on ihan normaalia. Mutta kun huimaus alkoi vaivata muulloinkin, käännyin taas Tapion puoleen. Hän pohti asiaa ehkä puoli sekuntia ja kysyi sitten suolan käytöstäni. Toden totta, puhdas ruokavalio ja runsas veden juominen ovat aiheuttaneet sen, ettei kropassa ole suolaa tarpeeksi. Olen ollut niin orjallinen ruokavalion noudattamisessa, etten ole juurikaan lisännyt suolaa tai mausteita ruokiin. Ai että suola muuten maistuu nyt hyvältä! Aloin heti hifistellä ja ostin savusuolaa ja jotain muutakin erikoissuolaa. Kun kikkailin niiden kanssa keittiössä ja testasin muun muassa omppulohkojen ja tomaatin päällä, tytärtä nauratti: "Ei suolaa laiteta omenaan. Se kuuluu vaikka sipsiin." Niin, pitäisiköhän vinkata Tapiolle, että otetaanko juustonaksut osaksi ruokavaliota?

Treenirytmi tuntuu omalta ja harjoituspainojakin on kasvatettu. Reiden, lantion ja vyötärön kohdat ovat kaventuneet ensimmäisen kuukauden aikana keskimäärin nelisen senttiä ilman että paino on laskenut. Oikeilla raiteilla siis ollaan, ja olo on kaikkiaan oikein hyvä. Villasukat auttavat varpaiden paleluun, ja oikea määrä suolaa ruokavaliossa saa seinät taas pysymään paikoillaan. En olisi uskonut, että tämä on näin tarkkaa hommaa.

Mutta vielä on yksi asia. Ihan oma vika tämäkin. Kun kynä putoaa lattialle ja kumarrun sitä nostamaan, kuuluu suustani sellainen kankean ihmisen "Ymph!"-äännähdys. Joskus jopa olen jättänyt kynän mieluummin nostamatta kuin kumartunut. Muutamana kovien treenien jälkeisenä aamuna (tai itseasiassa se toinen aamu on vielä hankalampi) olen herännyt vatsallani selkä ja jalkojen lihakset niin jäykkinä, että ylös nouseminen on pitänyt tehdä hivuttamalla ensin toinen polvi futonin reunan yli lattialle ja ponnistamalla sieltä. Aiemmin olen saanut suorilta jaloilta kumartuen kämmenet jalkaterien alle. Nyt sormet juuri ja juuri osuvat lattiaan. Erityisesti jalkojen lihakset ovat juntturassa, koska perustreenien lisäksi juoksen, mikä on tietysti pohkeille ja reisille kovaa hommaa.

Tapio on muistuttanut, että lihashuolto on tärkeää ja kehottanut venyttelemään.
Mutku määku.
Kiire.
Unohdin.
En jaksanut.

Tajusin, että olen ihan kuin tyttäreni (tai kumminpäin se nyt meneekään): Tapio on treenaamisen suhteen ehdoton auktoriteettini, ja teen kyllä kaiken käsketyn. Ja enemmänkin, sillä olen todella innoissani Vuorenvalloitus-harjoittelusta. Mutta nämä treenaamista tukevat toiminnot ovat vähän sellaisia, että jos ohjeet ovat yleisen tason neuvoja eivätkä aikataulutettuja käskyjä, asiat tuppaavat unohtumaan. "Noku etsää sanonu, koska pitää venytellä," vänkää Janiina 35 vuotta.

Taas minut laitettiin ruotuun ja seuraava treeniaika vietettiin käyden läpi venytyksiä. Tuli komento tehdä muutamat tärkeimmät jutut pikaisesti joka ilta ja kerran viikossa mittavampi venyttely. Joka päivä iltaohjelmassa pitäisi olla ainakin perusvenytykset pohkeille, reisille ja lonkankoukistajille ja rintalihaksille. Ja kokonaisvaltaisemmassa venyttelyssä sitten koko kroppa.

On todella mielenkiintoista huomata, millaisista osista tämä valmistautumiskokonaisuus koostuu. Jokainen treeniliike pitää saada tehtyä oikein. Ruoassa pitää noudattaa sääntöjä. Ja seurata omaa vointia aktiivisesti. Tulosten alkaessa näkyä, motivaatio kasvaa ja samoin into päästä vuorelle. Taustavireenä tunnen koko ajan sellaista kivaa kuhinaa mielen perukoilla.

Samalla kerään tietoa siitä, mitä on edessä. Kokeneiden kiipeilijöiden, jotka ovat käyneet maailman huipuilla, tarinat ovat huikeita. Kun päästään kevään korvalle, olen luvannut itselleni perehtyä Mont Blanciin, karttoihin ja tulevaan reittiimme tarkemmin. Jos tiedät hyviä sivustoja tai esimerkiksi kirjoja, annathan minulle vinkkejä?
Samoin varusteet ovat ihan oma kokonaisuutensa, johon pitää perehtyä oikein ajan kanssa. Mutta onneksi tässä on hyvin aikaa.

Nyt kuitenkin on taas edessä päivärytmin ruuvaamista. On hassua, kuinka pitää oikein tietoisesti päättää ottaa uusi, niinkin pieni juttu kuin venyttely osaksi rutiinia tai muuten se jää. Heti eilen venyttely unohtui, joten nyt täytyy ryhdistäytyä.

Hohoi varpaat, kohta taas tavataan!






maanantai 8. joulukuuta 2014

Uskallatpas, onko muka vaihtoehtoja?

"Minäkö lenkille, EN IKINÄ! Miksi pitäisi juosta, kun ei ole kiire? Mikä järki on juosta ympyrää? Olla menossa ei-mihinkään?"

Muutama vuosi sitten etsin itselleni liikuntaharrastusta. Olin kokeillut kaikenlaista, mutta mikään ei oikein sopinut sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Tai sitten kipinä puuttui. Ystävä ehdotti, että kokeilisin juoksemista. Hän sanoi, että se voisi sopia minulle: pidän yksilölajeista, kunnon tekemisen meiningistä ja vauhdikkaasta menosta. Olen kaikessa tekemisessäni aika tavoiteorientoitunut. Kiireiselle käy paikkoihin ja aikoihin sitomaton laji. Mutta ei, minä olin jyrkkänä. Typerä idea.

Ystäväni ei antanut periksi. Seuraavana uutena vuotena parin kuohuviinilasin jälkeen hän heitti: "Nyt teet uuden vuoden lupauksen, että kokeilet juoksemista. Ota se haasteena. Minä autan." Pikkuisen hiprakassa en voinut vastustaa, kun asia noin muotoiltiin.

Koko kevättalven vetkuttelin, mutta ystäväni oli periksiantamaton. Ja koska minä pidän lupaukseni, eräänä huhtikuisena iltapäivänä viimein lähdimme kahden kilometrin kävely-hölköttely-lenkille. Ensimmäisen lenkin loppuun mennessä olin rakastunut.

Miksi alunperin kieltäydyin? Luulen, että minua pelotti. Epäonnistuminen. Suuri tuntematon.


Minusta ei tullut kilpajuoksijaa. Edes puolikas maraton ei onnistu, kipuilevat polvet estävät pitkät lenkitkin. Eräs lääkäri jo sanoi, että minun pitää luopua juoksemisesta. Mutta minä treenaan tukilihaksia, hidastan tahtia ja lyhennän lenkkiä, kunhan saan juosta, edes vähän. Se vaan on niin kivaa. Kannatti uskaltaa.

Tänä syksynä olin työni puolesta eräässä liiketoimintaseminaarissa ja sain siellä päähäni Vuorenvalloituksen. Bisnesmies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen käytti puheenvuorossaan vuoren huiputtamista rohkeuden ja haasteisiin vastaamisen symbolina. Hän kehotti meitä yleisössä istuvia valitsemaan vuoremme. Ei hän varmaan asiaa ihan kirjaimellisesti tarkoittanut. Mutta tällä kertaa en epäröinut, tartuin haasteeseen ja valitsin vuoreni. Jo nyt voin sanoa, että kannatti uskaltaa.

Valinnasta ja  toiminnasta, niistähän tässä on kysymys. Unelmat ovat tärkeitä. Mutta kun uskaltaa muuttaa haaveen tavoitteeksi, alkaa elämässä tapahtua hienoja asioita. Kuten Vuorenvalloituksessa, jokaisessa itsensä ylittämisessä suurin työ tehdään pään sisällä.


Tavoite ei ole itse tarkoitus. Mont Blancia varten harjoitteleminen tuonut elämääni aivan uuden ulottuvuuden. Hikisellä ponnistelulla on merkitystä, monellakin tasolla. Riemuitsen, kun saan tehtyä yhden punnerruksen enemmän. Kun lenkkipolulla askel rullaa. Jokainen pieni onnistuminen osaltaan vahvistaa uskoani siihen, että ensi kesänä seison Alppien korkeimmalla huipulla. Se saa nousemaan lattialta ja kiipeämään uudelleen punaisen painajaiseni (a.k.a. inhoamani jumppapallon) päälle ja yrittämään vielä kerran.

Olen saanut ilahduttavan paljon palautetta projektini tiimoilta. Olen jutellut Vuorenvalloituksesta lukuisten ihmisten kanssa. Näissä keskusteluissa aika hallitseva teema on usein rohkeus.

Ihmisiä kiinnostaa itse vuorelle meneminen, mitä vaaroja siellä on ja kuinka suuri ponnistus on fyysisesti. Ja kyllä, olen samaa mieltä, että se on minulle tiukka paikka. Jotta onnistun, pitää painaa kunnolla treeniä nämä edessä olevat kuukaudet.

Mutta toinen rohkeuden ulottuvuus on vielä kiinnostavampi. Huipulle saapuminen ja maaliviivan ylittäminen on tärkeää, mutta se ei ole se tärkein juttu. Suurin vuori huiputetaan jo aiemmin. Suuri osa kanssani keskustelleista sanoo, ettei heillä olisi rohkeutta tarttua haasteeseen ja ylittää itseään. En usko.

Mistä se syntyy, se paljon puhuttu rohkeus?
Yhteistä itsensä ylittäjille on palava halu. Harvoin tie on täysin avoinna edessä, kun päätös tehdään. Kunhan isot linjat ovat suurin piirtein selvillä, kyllä se reitti selviää matkalla.

Jokaiselle erilaiset asiat ovat vaikeita. Minulle ei ole yleensä ollut vaikeaa muuttaa elämääni. Jos jokin asia on pielessä ja tunnen, ettei nykytilanteeseen jääminen ole vastaus, alan tuntea pakottavaa tarvetta tehdä muutos. Lopulta minulla ei ole vaihtoehtoa. Matkan varrella olen huomannut, että vaikka joskus päätöksen tekeminen on johtanut näennäiseen epäonnistumiseen, on toiminnasta kuitenkin pidemmässä juoksussa seurannut enemmän hyvää kuin huonoa. Siksi minua ei pelota (ainakaan kovin paljoa) muuttaa asioita elämässäni. Mutta esimerkiksi liikuntaan liittyvät asiat ovat olleet minulle niitä haastavia vuoria, koska periksiantamattomana suorittajaluonteena pelkään, etten saavuta maaliviivaa. Vanheneminen on kuitenkin siitä mukavaa, että siinä oppii kaikenlaista. Esimerkiksi sen, että onnistumista tai epäonnistumista ei mitata maaliviivan ylittämishetkellä. Kokonaissuoritus ratkaisee.

On niin erilaisia tapoja ylittää itsensä. Tunnen lukuisia itsensä ylittäjiä. Minä tunnen muutaman maratoonarin, yhden triathlonistin ja laskuvarjohyppääjän. Minä tunnen naisen, joka melkein kuoli synnytykseen, mutta teki sen uudelleen. Tunnen huumeet jättäneen. Tunnen uusioperheitä. Ihmisiä, jotka eivät pelkää rakastaa, vaikka ympäristö suhtautuisi siihen ennakkoluuloisesti.


Tänä syksynä muutaman kouluviikon jälkeen tyttäreni pyysi, että saisi kävellä viimeisen korttelin koululle ilman saattajaa. Minä seisoin kadunkulmassa katsomassa hänen menoaan. Hän askelsi hitaasti mutta päättäväisesti, melkein arvokkaasti. Kääntyi matkalla kolmesti katsomaan, oliko äiti vielä taustajoukoissa. Koulun pihan reunaan päästyään hän kääntyi ja katsoi minua hymyillen voitonriemuisesti ja heilutti. Pillitin puolet työmatkasta. Niin ylpeä olin hänestä. Olen varma, että hänen sisällään kupli sama ilo, jonka tunsin juostuani ensimmäisen kymmenen kilometrin lenkkini. Ja ensi elokuussa aion julkaista tässä blogissa kuvan, jossa sen saman virnistyksen voi nähdä kasvoillani, taustalla jylhät Alppien huiput.

Mitä tästä opimme?
...jos haluat yllyttää minut tekemään jotain, ota mukaan pullo kuohuviiniä?

No ainakin sen. Mutta toivottavasti myös sen, että pystyt siihen kyllä. Valitse vaan vuoresi.


p.s. Ystävälleni kiitos, kun autoit minua löytämään juoksuaskeleet! Ne vievät nyt minua kohti Mont Blancia.









tiistai 25. marraskuuta 2014

Vuorenvalloittaja ja punaisen painajaisen metsästys

Päivän vinkki: ÄLÄ syö chilitonnikalaa alle tunti ennen kuuttakymmentä vatsalihasliikettä.

Vuorenvalloitus-treenini koostuu kolmesta noin kolmen kuukauden mittaisesta jaksosta. Ensimmäisen vaiheen tavoite on kasvattaa lihasmassaa, jotta trainerini Tapion sanoin "jaksan kantaa kassini siellä mäellä." Minulla on viikottain kolme erilaista treeniä; kaksi perinteistä salivääntöä ja yksi kahvakuulatreeni. Lisäksi on yksi vaihtoehtoinen, oman kehon painolla tehtävä treeni niihin tilanteisiin, jolloin en pääse salille. Saan myös temmeltää lenkkipoluilla mieleni mukaan, kunhan salitreenit priorisoidaan silloin, kun aikaa on rajallisesti. Vielä pari kuukautta mennään näin ja sitten mukaan alkaa tulla kestävyystreeniä.



On hyvä, että ohjelmassa on huomioitu se, että työpäivät saattavat välillä venyä, olen jonkin verran pois Tampereelta ja että joka toinen viikko leijonanosa huomiostani ja ajastani kuuluu tyttärelleni. Pidän treenin vaihtelevuudesta ja siitä, että harjoitukset ovat tehokkaita rypistyksiä, jotka saa tehtyä alle tunnissa.

Suosikkeja ja inhokkeja on löytynyt:

Jalkaprässistä ja askelkyykystä pidän. Korvanappeihin Awolnationin "Sail", sillä saa oikein kunnon tekemisen meiningin. Tosin luulen, että keuhkoni on asennettu ylösalaisin, koska hengitys tuntuu jatkuvasti kääntyvän väärinpäin. 

Olen yllättynyt, että jaksan punnertaa. Miesten punnerruksia sain ekalla yrityksellä rutistettua kymmenen. Sitten Tapio käski laskea polvet maahan ja vetää loput tyttötyylillä. Luultavasti näytin siltä, että verisuoni katkeaa päästä ihan kohta.  

Hauis- ja ojentajatreeni tuntuu nololta. Siinä minä nitkutan taljassa ylös–alas vanerinpalan paksuista painoa. Yritän olla katsomatta viereistä kaveria, joka nostaa koko räkillisen tavaraa, luultavasti vielä yhdellä kädellä, edes henkäisemättä. Kerran ensimmäisen sarjan jälkeen yritin muina henkilöinä siirtää painoja pari pykälää raskaammaksi. Mutta käsivarteni antoivat viiden toiston jälkeen ilmoituksen yhteistyön päättymisestä. Sinä päivänä lapsikin söi kananmunia, koska kaikki muut elintarvikkeet olivat kaapeissa ylemmillä hyllyillä.

Pidän vatsalihasliikkeiden synnyttämästä poltteesta. Sivuttaiset jalannostot menevät suht sutjakkaasti. Perinteisiin vatsoihin saa mukavasti lisäpotkua, kun ottaa levypainon rinnalle ja työntää sen suorille käsille ylös noustaessa. 

Tapio kertoi, että pitää treenata myös syviä vatsalihaksia. Ne pitävät paketin tiukkana. Kuulemma jos treenaa vatsoja paljon muttei huolehdi syvistä lihaksista, vatsalihakset muodostavat ajan mittaan eturepun. Olin jo aloittamassa viisastelun treenipöksyjeni etureunalle kulmasoutuasennossa syntyvästä makkarasta. Mutta Tapio taisi aavistaa, mitä oli tulossa, ja totesi: "Sitä vatsalihasongelmaahan meillä ei ole." 

Kaikkensa antanut ja punainen painajainen
Jumppapallon kanssa minä en tule juttuun yhtään. Minusta on alkanut tuntua, että tunnelma salilla hiukan jännittyy, kun vain lähestynkin punaista painajaista. Linkkarissa (selinmakuulla lattialla, kädet ojennettuina ylös ja siirretään palloa suorin raajoin käsien välistä jalkojen väliin ja takaisin) vatsalihakseni saavat eniten treeniä anteeksipyytelevästä hyökkäilystä muiden treenaajien lomassa, kun metsästän karannutta palloa pitkin salia. 

Kun teen puristuksia jumppapallolla, eniten aikaa ja voimavaroja menee siihen, että yritän pysyä tasapainossa. Istun pallon päälle ja nojaan taakse kädet ristissä rinnalla. "Ole ihan rennosti ja muista hengittää. Haet vaan sellaisen mukavan asennon," ohjeistaa Tapio. Kolmenkymmenen puristuksen jälkeisessä vatsalihasten poltteessa, chilitonnikalat suussa käännyn katsomaan hänen kasvojaan. Ei, ei se taida ***tuilla.

MontBlancMontBlancMontBlanc...