Anonyymit ajokoirat toistensa jäniksinä

Minun piti kirjoittaa Elbrusista.

Kiipeilyreissun alkuun on aikaa pari kuukautta, ja vuori on alkanut pyöriä ajatuksissa yhä enemmän. Olen malttamaton, tuntuu kuin kokemusten lisääntyessä niiden välinen odotusaika vaikeutuisi. Nyt pitäisi tutustua vuoreen ja kiipeilyreittiimme tarkemmin. Pari Elbrusin kiivennyttä henkilöä on jakanut tarinansa kanssani. Kiipeilykenkien sisäkengät odottavat jalkateräni muotoon muovaavaa lämpökäsittelyä, Black Diamondin Primaloft-takki saapui viime viikolla. Kaikenlaista aiheeseen liittyvää kerrottavaakin siis olisi.

Mutta eilen tapahtui tilanne, joka pisti liikkeelle ajatuksia, joita on ollut mielessä muutenkin viime aikoina. Jääköön siis Elbrus-analyysi vielä tuonnemmaksi:

Ihailen ihmisiä, jotka sanovat, etteivät välitä, pääsevätkö he vuoren huipulle vai eivät. Heille kaunis reitti tai mielenkiintoinen tekninen kiipeilysuoritus antaa täydellisen tyydytyksen riippumatta siitä, päästiinkö nostamaan kädet huiputustuuletukseen. Mahtavia tyyppejä!

Minä en ole samanlainen.

Viime syksynä Mont Blanc -reissulla oivalsin, ettei asia ole minulle yksiselitteinen. Kun saimme tiedon, että Mont Blancin suunnitellut kiipeilyreittimme olivat muuttuneet liian vaarallisiksi, ryhmänjohtajamme Teija ja oppaat pohtivat erilaisia korvaavia vaihtoehtoja. Voisimme vaihtaa vuorta, koettaa vaihtoehtoista ja vaativampaa reittiä Mont Blancin huipulle tai voisimme kiivetä Mont Blancilla kauniin traverse-reitin (joka siis on vaakasuuntaista etenemistä vuoren rinteellä sen sijaan, että tavoitteena olisi kiivetä huipulle ja takaisin alas. Kiipeilyllisesti tämä voi olla yhtä haastavaa kuin huipulle nouseminenkin).

Äänestin vaihtoehtoista, vaativampaa reittiä. Toinen vaihtoehto minulle olisi kokonaan toinen vuori. Mutta traverse ei houkuttanut. Mieluummin perääntyisin Mont Blancilta epäonnistuneen huiputusyrityksen jälkeen kuin jättäisin yrittämättä huipulle. (Koko stoori täällä: Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso)

Kiipeämiseeni liittyy monenlaisia ajureita. Olen puhunut rauhasta, jonka tunnen saavuttavani vuorilla, suuruuden ja pienuuden yhtäaikaisesta tunteesta. Haluan päästä nauttimaan hiljaisuudesta, jonka ylävuoristo mieleni ajatusmellakkaan tuo. Mutta on muutakin: halusinpa sen myöntää tai en, minun kohdallani yksi tärkeä syy on haasteen selättäminen.

Ai mistä tämä nyt nousi mieleen? Annapa kun kerron eilisestä lenkistäni:
Illalla lenkille lähtiessä mielessä oli kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin Elbrus ja ajatus, etten viime kuukausina ole ehtinyt panostamaan treeniin samalla intensiteetillä kuin viime vuonna. Olen varma, että kuntoni puolesta pärjään Elbrusilla ja nautin matkasta varmasti joka tapauksessa. Mutta silti haluaisin varmistaa parhaan mahdollisen suorituskyvyn, jotta huiputukseen olisi mahdollisimman hyvät edellytykset.

Näitä ajatuksia pyöritellen sukelsin pimeään lopputalven iltaan. Edellinen punttitreeni painoi jaloissa, ja kilometrit taittuivat tahmeasti. Päätin, että armoa ei anneta: joskus vaan pitää olla niitä kammottavia lenkkejä, joiden jälkeen vannoo, ettei ikinä enää juokse metriäkään (ennen seuraavaa kertaa). 
Pidin yllä normaalia juoksuvauhtiani ja hyräilin itsekseni korvanapeista kaikuvan musiikin tahdissa unohtaakseni reisilihaksissa jokaisella askeleella tuntuvan raskauden.

Seitsemän kilometrin kohdalla havaitsin taakseni ilmestyneet juoksuaskeleet. Hitaasti ne saavuttivat minua. Pakotin askeleeni pysymään omaksumassani rytmissä. 

Tien kaartaessa loivaan nousuun takaa lähestynyt juoksija nousi rinnalle. Mutta hän ei mennytkään ohi, vaan jäi vierelleni juoksemaan. Liekö syynä kevyesti jyrkentynyt nousu vai saatoinko huomaamattani kiristää tahtia?

Niin me jatkoimme matkaa kapealla kävelytiellä rinta rinnan. Näin pimeässä illassa silmäkulmastani tumman hahmon, mutta en kääntänyt päätäni katsoakseni tarkemmin. Sen verran huomasin, että myös toinen juoksija piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna. Vaikka musiikki pauhasi kuulokkeissani, en enää kuunnellut Billy Talentia, vaan rinnaltani kaikuvia askelia.

Muistutin itselleni, ettei tämä ole kilpailu ja että on ihan ok, jos hän menee ohitse. Mutta hidastaisi en, vaikka jalkoja puudutti. Hän taisi ajatella samoin, ja vauhtimme alkoi hiljalleen kiristyä. Aina välillä toinen pääsi pari askelta edelle, mutta samantien toinen vastasi kuromalla etäisyyden välittömästi umpeen. Kiersimme vastaantulevat lastenvaunut molemmilta puolilta, sillä selkeästi kumpikaan ei ollut halukas jättäytymään taaemmas. 

Parin kilometrin jälkeen saavuimme risteykseen, jonka kohdalla minun oli määrä ylittää tie, ja muutaman sadan metrin päästä kaartaisin kohti kotia. Suojatien tullessa kohdalle käännyin hymyillen katsomaan toista juoksijaa ja nostin käteni tervehdykseen kiitokseksi "sparrauksesta". Hän ei vastannut, ei edes vilkaissut minuun. Näin tumman, kahisevaan juoksupukuun sonnustautuneen hahmon tuijottavan edelleen tiukasti eteensä ja jatkavan kiihtyvää porhaltamistaan suu tiukkana viivana.

Tilanne naksautti minussa päälle toisenlaisen vaihteen. Kun olin ylittänyt kadun, jatkoin samaan suuntaan kadun toisella puolella. Reidet pyysivät armoa, mutta niistä välittämättä kirin kadun ylityksen aikana menetettyjä metrejä. Kaksi korttelia myöhemmin olin kirinyt kiinni ja ohittanut selvästi toisella puolella tietä juoksevan hahmon – ilokseni pahemmin hengästymättä. 
Pikkuisen omahyväisesti hymyillen kaarroin kohti kotia. 

Jos totta puhutaan, en ole varma, oliko tuo vähän noloa vai ei. Myönnettävä se on, että minut on varustettu vahvalla kilpailuvietillä ja voitontahdolla.

Jos nyt joskus vähän pöljän tuo ominaisuus minusta tekeekin, holtittomaksi se ei minua muuta. Se, että haluan onnistua, ei tarkoita, ettenkö osaisi pelata sääntöjen mukaan. Vuorilla kulloinenkin vuori ja opas sanelevat säännöt ja nöyränä niitä tottelen. Kuitenkin haluan uskoa, että lopulta minut vuoren huipulle vie juuri se sama kipinä, joka saa kotikulmilla haastamaan tuntemattoman lenkkeilijän kuraisella, pimeällä tiellä maitohappoja vilisevään kaksintaistoon.

Gran Paradiso 

Hei, oletko valmis?

Vitsit, että olen ollut hyvällä fiiliksellä viime päivät! On niin lähtövalmis olo, ettei millään malttaisi enää tarttua arkiseen tekemiseen tai edes treeniin, vaikka juuri harjoittelusta taitaa vahva oloni syntyä.

Perjantaina tein 75 kilometrin lenkin pyörällä: Tampere–Ylöjärvi–Nokia–Pirkkala–Lempäälä–Tampere.

Jaksaa jaksaa!

Palatessa polkuvälineistöni eli reidet, pakarat ja pohkeet eivät tuntuneet juurikaan väsyneiltä. Tai siis tottakai ne olivat väsyneet, mutta eivät sellaisella tavalla, etteivätkö ne siitä nopeasti palautuisi.
Ainoastaan polvia kolotti. Myönnettäköön, että aika paljonkin. Minun kohdallani kolotus ei viestitä, että itse polvissa olisi vikaa. Olen oppinut sen tarkoittavan, että reisien ja säärien lihasten kiinnityskohdat ovat kireällä, uupuneet ja/tai hapoilla. Eli ei mitään vaarallista, mutta kivuliasta kyllä ja usein vaatii palautumisaikaa, palauttavaa liikuntaa ja venyttelyä, välillä hierontaa. Hierojalla käynnistä on vierähtänyt aikaa, ja venyttelyintoni... noh, se on aina vaan kehityskohde.

Nyt kolotus oli sen verran ärhäkkää, että kerrankin panostin venyttelyyn ja otin iltasella nukkumaan mennessäni särkylääkkeen.

Lauantaiaamuna kävin kannustamassa Timon koripallojoukkuetta viikonlopputurnauksen aamumatsissa ja ajattelin juosta hallilta kotiin kymmenisen kilometriä. Otin varmuuden vuoksi bussirahan mukaan, koska tunne polvien seutuvilla ei ollut normalisoitunut. En ollut varma, kuinka jalat olivat palautuneet alle vuorokausi fillarilenkin jälkeen. Lisäksi paluumatkan palloiluhallilta joutuu juoksemaan asfaltilla. Olisi tylsää, jos joutuisin kivun takia keskeyttämään lenkin. Mutta tässä vaiheessa en enää halua riskeerata ja hankkia rasituksesta ja huonosta palautumisesta johtuvia vammoja. Aristavat polvet siis saivat minut varovaiseksi ja jo etukäteen muistuttelin itseäni oman kropan kuuntelusta.

Mutta vielä mitä! Askel kulki ihanan kevyesti, ja huomasin lauleskelevani aamuauringossa. Liikunta poisti polvista lopunkin kolotuksen. Edes parin kilometrin asteittain jyrkkenevä nousu Pispalanharjulle ei hidastanut tahtia.

On muuten hupaisa tunne, kun ensin jännittää edessä olevaa pitkää nousua ja henkisesti valmistautuu siihen: "Ihan kohta sattuu ja väsyttää ja harmittaa ja ärsyttää ja vaikka mitä. Mutta sitten vaan juoksuvauhtia alas ja sinnikkyydellä rinne ylös."

Näin pieneen kuivuu 2,5 kg jauhelihaa

Hetken kuluttua huomaat, että toistellessasi itsellesi, että "kohta on paha paikka, ihan kohta", oletkin juossut koko nousun ihan huomaamattasi!
Niinpä Pispalan rinteen "yllättäen" kääntyessä laskuun, yltäpäältä hikiset kasvoni halkesivat niin leveään hymyyn, että vastaantulijat eivät voineet olla vastaamatta virnuiluuni.

Kymppi meni kuin siivillä, päinvastaisista odotuksista huolimatta ja yrittämättä juoksin nopeammin kuin yleensä. Taustalla oli vielä ilo Timon joukkueen voitosta, joten päivä alkoi onnellisessa endorfiinipöllyssä. Ja sain vahvistusta ajatukselleni, että kestävyysharjoittelu on mennyt toivotulla tavalla.

Ihan hyvä niin, koska treeniaika alkaa olla lopuillaan. Mont Blanc -reissun alkuun on vielä neljä viikkoa, mutta ensi viikolla tähän aikaan ollaan jo tunturissa vaeltamassa kohti Haltia!

Vaikka innostuksesta huolimatta olemme vältelleet hössöttämistä (tai siis minä hössöttäisin kyllä, mutta Timo pitelee suitsista), matkavalmistelut näkyvät jo kotona. Nurkkiin on kasautunut varusteita. Keittiön sivupöydällä on keko kuivamuonapusseja. Pari päivää sitten koko asunto haisi vuorokauden ajan jauhelihalta, kun kuivatimme 2,5 kg jauhelihaa.

Ja se kirjoittajan tärkein varustekin on hankittu. Ostin muistikirjan, johon teen tunturissa muistiinpanoja, jotta ajatukset pysyvät tallessa siihen asti, kun pääsen kirjoittamaan niitä tänne. Tuon vihon ostaminen oli hämmentävän haastava prosessi: kiersin lukuisia kirjakauppoja, kunnes löysin vihon, joka tuntui juuri oikealta. Siinä ei ole mitään erikoista, se on ihan tavallinen kovakantinen musta vihko, joka löytyi alennuskorista. Mutta jostain syystä sen piti olla juuri se, eikä mikään aiemmista muistikirjoista tai vihkoista tuntunut hyvältä. Mistä lie johtuu, mutta onneksi muut varusteet ovat löytyneet helpommin!

Hei, oletko valmis? Kohta mennään Lappiin!

Vuorenvalloittajan tiukkaakin tiukemmat lomasäännöt

Lepotauko Lempäälän ja Pirkkalan puolimatkassa

Treeniohjelmaan kuuluvat tässä kohtaa viikottaiset pidemmät lenkit, ja eilen tein 70 kilometrin pyöräilyn. Nautin pitkistä reissuista kovasti: siinä on tekemisen meininkiä ja samalla saa aikaa omien ajatusten kanssa.

Viikko viikolta huomaan, että matkat menevät sutjakammin, väsyn vähemmän ja lihakset alkavat hapottaa myöhemmin. Silti on myönnettävä, että eiliseltäkin lenkiltä palattuani kävelin hetken aikaa kuin puujaloilla, ja kroppa tiesi tehneensä töitä.

Positiivista on myös se, että palautuminen on kerta kerralta nopeampaa. Kunnon ruokatankkaus ja venyttely (kyllä, minä todella venyttelin), ja tänä aamuna ensimmäinen ajatus oli, että onpas ihana auringonpaiste, ja lähdenkin päivän lenkille jo heti aamutuimaan. Nyt, kun lomalla ehtii oikein kunnolla nauttia auringosta ja ulkoilusta.

Niin tosiaan: olen kesälomalla, viimein! Tänä vuonna pidän loman lyhyemmissä pätkissä. Toisaalta se tuntuu vähän mälsältä, kun ei voi fiilistellä pitkää yhtenäistä lomaa. Mutta toisaalta taas lomakautta jatkuu pitkään, kun aina välillä käy muutaman päivän töissä. Ensimmäinen lomapätkä alkoi nyt ja viimeisen päättyessä ollaan jo syyskuun puolella!

Suihkunraikkaan puujalkaisen
venyttelytuokioselfie

Tänään, kesäloman ensimmäisenä aamuna istun keittiössä kahvikupin kanssa ja nautin kiireettömyydestä. Tai siis yritän nauttia. Todellisuudessa väännän kättä suorittaja-minäni kanssa.

Viikkojen ajan olen siirtänyt erilaisia kotitöitä "sitten lomalla"-aikataulutukseen. Kuitenkin tärkein lomasuunnitelmani on viettää mahdollisimman paljon rentoa aikaa ihanan tyttäreni kanssa. Haluan myös ehtiä nauttimaan treenin loppurutistuksesta. Arjen kiireiden keskellä tekeminen väkisinkin menee vähän kellotetuksi. Ajatukset ovat jatkuvasti seuraavassa asiassa, ja tekemisestä nauttiminen jää vähemmälle.

Niinpä juuri nyt tässä kahvimukini kanssa teen lomasäännöt itselleni:

• Lepo ja tytär sekä muut läheiset ovat nyt tärkeimmät. 
• Yksi rästikotityö per päivä riittää. Villakoirat eivät ole tähänkään asti nurkista karanneet.
• Yksi treeni per päivä, 4–5 treeniä viikossa. Tiukalla ohjelmalla, mutta laatu korvaa määrän.

Näistä ei lipsuta. Muistuttakaa, jos alan sinkoilla!

Viime vuonna treenasin tässä kohtaa kuutena päivänä viikossa, mutta nyt vähempi saa riittää. Minulla on valmis olo, on ollut jo jonkin aikaa. Nyt myös jo tiedän hiukan, mitä odottaa. Olen siis viime vuotta itsevarmempi fyysisen kunnon suhteen...ainakin melkein...

Tottakai silti mielessä pyörii pieni epäilys. Olisi kamalaa hyytyä Mont Blancin rinteelle, koska on lepsuillut valmistautumisessa.

Onneksi sain lisävahvistusta ajatuksilleni, kun törmäsin taannoin salilla pitkästä aikaa viime vuoden valmentajaani Tapioon. Olen kaivannut välillä hänen neuvojaan ja kannustustaan aika paljonkin, sillä yksin treenatessa olet... no, yksin. Useimmiten pidän itsenäisestä tekemisestä, mutta itseltä saatuna palaute on vähintäänkin subjektiivista eikä aina kovin vaikuttavaa. Tapiossa pidän erityisesti hänen jämäkkyydestään, suorapuheisuudestaan ja aidosta innostuksesta tavoitettani kohtaan. Siksi hänen vaikutuksensa onnistumiseeni viime vuonna oli suuri.

Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Minua hiukan jännitti olla Tapion arvioivan katseen alla, sillä tottakai tiesin hänen arvioivan mielessään, näyttääkö olemukseni siltä, että olen Vuorenvalloitus-kunnossa. Ja kyllähän keskustelumme päätteeksi asiaa sivuttiinkin, kun Tapio kyseli, koska olen lähdössä. Vastatessani, että loppusuoralla ollaan, Tapsa totesi:
– Ainakin näin silmämääräisesti arvioituna, näytät olevan vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin viime vuonna. Hyvin se menee!

Oi, millaista hunajaa tuollainen palaute on! Sisäinen Pavlovin koirani heilutti häntäänsä ikionnellisena koko loppupäivän.

Suorituspaineet siis pois. Taidanpa ottaa vielä toisen (tai neljännen) kupin kahvia ennen lenkille lähtemistä...

Ei voi sattua, kun ei tuu verta – maailman paskin treeni

Se oli ihan tavallinen tiistaipäivä, lenkkipäivä. Työpäivä venähti ja tulin kotiin melkein tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Syöminen jäi aika lähelle lenkkiä. Istuessani ruokapöytään pohdin, että pitäisikö ottaa vain ihan hiukan ja täydentää illemmalla. Mutta nälkä oli kova, ja siksi en totellut omaa ajatustani.

Olin sopinut, että menen ystävälle lenkin jälkeen saunaan. Päätin ottaa repun selkään juoksulle; tulisipa kokeiltua samalla, miltä tuntuu juosta reppu selässä. Aurinko paistoi suoraan lämpömittariin, joten mistäpä sen lämpötilan tarkalleen tietää. Laitoin varmuuden vuoksi hupparin treenipaidan päälle. Olo oli jotenkin nuhjuinen.

– Kyllä se siitä alkaa rullata, rohkaisin itseäni ja vedin lenkkarit jalkaan.

Ei alkanut. Sata metriä kotiovelta tiesin, että tästä tulee kamalaa. Jalkani olivat kuin sementtiä, ne vaan eivät vastanneet komentoihini, ja tennari ei kertakaikkiaan noussut. Etureidet olivat kuin raskaat, tunnottomat lihamöykyt, ja pohkeetkin tuntuivat kummallisilta. Polvet olivat viime aikoina olleet hiukan arat ja nyt ne alkoivat oireilla heti.

– Kohta ne lämpeävät, tsemppasin itseäni.

Reppu hölskyi selässä holtittomasti. Kuka hemmetti keksi, että se pitäisi ottaa mukaan? Olin unohtanut niputtaa siinä roikkuvat kiinnikepiuhat ja nyt ne takoivat käsivarsiani vasten. Yritin kiristää remmejä pysähtymättä, koska minulla on lenkkisääntö, ettei saa pysähtyä, jos ei ole ihan pakko. Typerä sääntö. Kompuroin omiin jalkoihini ja kolautin varpaani rotvalliin.

Hiki valui valtoimenaan kasvoilleni, ja tuntui, ettei henki kulje. Mitä ihmettä? Olin juossut alle kilometrin. Koetin ottaa vauhdissa hupparia pois. Vaatteideni ainoat taskut olivat kuitenkin hupparissa, ja jotta voisin kuunnella musiikkia, en voinut laittaa sitä reppuun. Koetin siis kääriä sen repun hihnoihin. Arvaa pysyikö se siinä?

Mikä ihme puhelintani vaivasi? Kahdesti yhteys pätkäisi ja jouduin käynnistämään Spotifyn uudelleen. Kaipasin jotain tsemppaavaa ja kovatempoista musiikkia. Sen sijaan shuffle-toiminto taikoi soittolistojen syövereistä nyyhkyballadin toisensa perään. Kenen biisilistoja nämä oikein ovat? Minä en muista kuunnelleeni tämmöisiä ulinoita. Viimeistään se alkoi itkettää.

Joo, syömisestä oli todella liian vähän aikaa. Vatsa tuntui turpealta, ja repun vyötäröremmi kuristi. Tosin se saattoi osin johtua takista, jonka olin runnonut hihnojen väliin. Huppari lepatti ympärilläni ärsyttävästi, ja repun narut läpsyttivät käsivarsia ja sääriä vasten. Yritin herätellä jalkojen lihaksia nostelemalla polvia ja potkimalla taaksepäin. Siitä ei seurannut muuta kuin naurunpyrskähdys ohittamani lähibaarin terassilla.

Vatsa tuntui kipeältä, ja aloin voida huonosti. Tulisikohan kohta oksennus? Askellus tuntui hidastuvan, mutta pakotin itseni pysymään tahdissa. Hiki kirveli silmissä ja kolautettuun varpaaseen sattui.

Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan vaihdoin kävelyksi juostuani 25 minuuttia. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Kävelin kymmenen minuuttia. Virittelin varusteeni hiukan paremmin ja psyykkasin itseni paluumatkaa varten. Päätin, että menen ihan niin hitaasti kuin on pakko, mutta yritän ylläpitää juoksuaskelluksen.

Varovaisesti aloitin hölkän. Puolen kilometrin jälkeen aloin miettiä, että pitääkö minun soittaa Timo hakemaan minut. Tai suoraan ambulanssi.
– On se nyt perkele! purin kiukkua hengästyneesti ääneen ja säikäytin koiranpissattajan.

Vasta viimeisen kilometrin aikana aloin olla varma, että pääsisin omin jaloin perille. Lähes kaaduin ystäväni kotiovesta sisään. Hän halasi hikistä surkeaa olemustani ja haki vissyä.

Myöhemmin illalla ryömin kotisohvalle. Joka paikkaan sattui ja kehoni tutisi, polvia vihloi ja voin

huonosti. Nukahdin sohvalle ja aamulla en edes muistanut, että Timo oli hätyyttänyt minut sänkyyn. Seuraavan päivän treeni jäi väliin, kun nukahdin sohvalle viiden aikaan iltapäivällä. Aina ei jaksa ja pysty.

Joskus kroppa ei ole yhteistyöhaluinen tai -kykyinen. Välillä taas olosuhteet vastustavat:

Viikko sitten lähdin kauden ensimmäiselle pyörälenkille. Sain treenikauden ajaksi lainaksi pyörän, joka on paljon parempi kuin oma romuni. Siksi olin erityisen innoissani ja fiilistelin etukäteen mukavaa ajoa kauniissa kevätpäivässä.

Jostain oudosta syystä sama äkillinen säätilan muutos, joka häiritsi aika monia viime vuoden pyörälenkkejäni, tapahtui taas: kun ajoin pyörällä kotipihan porttikongiin, paistoi aurinko. Kun ajoin porttikongista ulos, oli taivas synkentynyt. Vartin päästä satoi vettä ja loskaa. Edessä oli kohmeinen taival, sillä yhtäkkiä toukokuinen lämpöinen päivä muuttui marraskuuksi. Mutta vain tunnin ajaksi, nimittäin kaartaessani kotikadulle, pilviverho repesi ja aurinko kurkisti jälleen. Ehkä porttikongissamme on jonkinmoinen sääportaali?

Pontevasti ja positiivisessa hengessä hössötän edessä olevaa kiipeilyreissua ja siihen valmistautumista. Koska Mont Blancille kiipeäminen on minulle tärkeää, heittäydyn valmistautumiseen kaikella innolla ja energialla, joka minulla on. Mutta silti hommat eivät aina mene niinkuin elokuvissa. Ei edes joka kerta. Ja se kuuluu asiaan. So be it.

Kun tekee kipeää, pistä pitkät päälle!

Lihakset ovat tukossa. Joka paikka on arkana ja takareidet suorastaan kosketusarat, ainakin jos niistä ottaa kovempaa kiinni. Treeni ei suju toivotusti: kroppa vastaa kyllä komentoihin, mutta tuntuu kuin ajaisi autoa käsijarru päällä. Juostessa lihakset eivät edes lämmetessään sula ja tuntuu kuin reisissäni olisi kiinni kaksi irrallista lihakimpaletta, jotka hölskyvät askelten tahdissa. Etureidet ovat kiristyneet ja se heijastuu polviin. Viiden kilometrin kohdalla jumitus siirtyy myös takareisiin. Ja tiedän kyllä kokemuksesta, että seuraavaksi alkavat penikat kipuilla.

Kuva: M.Laukkanen

Tiedän mistä tämä johtuu. Olen lintsannut lihashuollosta. Taas. Sama vanha juttu. Hierojalle mars ja venyttely takaisin päiväohjelmaan.
Ei puhuta siitä enempää. Mutta se tuo mieleen erään toisen asian. Kestävyyden. Miten pinnistellä silloinkin, kun keho ja mieli pistävät hanttiin?

Olen alkanut siirtyä voimaharjoittelusta kohti kestävyyspainotteista treeniä. Se näkyy heti harjoittelun ulkopuolellakin. Olen tottunut siihen, että oikeastaan aina joku osa lihaksistosta on väsyksissä. Mutta kestävyystreeniin liittyvä väsymys on erilaista: lihasväsymyksen lisäksi minua nukuttaa. En ole ensimmäistä kertaa asian äärellä: myös viime vuonna kirjoitin harjoittelun hiukan hupaisista sivuvaikutuksista (siitä voit lukea täältä: Vuorenvalloittajan salaiset tunnustukset).

Kestävyyttä voi kasvattaa oikeastaan vain pidempikestoisella harjoittelulla. Onhan itse suorituskin pitkä: huiputus Mont Blancilla kestää noin 12–16 tuntia. Koko matkan keho joutuu tekemään töitä kasvavassa rasituksessa: ylös mentäessä olosuhteet hankaloituvat jatkuvasti, alastulo on vuorilla liikuttaessa monessa suhteessa hankalampaa ja uupuneena virhemarginaali kasvaa.

Vuorikiipeilyssä räjähtävä lihasvoima ei ole avainjuttu. Itseasiassa vuoriston ohuessa ilmassa suuret lihakset vievät enemmän happea. Ja kun happea on koko ajan vähemmän saatavilla, voi lihaksikkaampi olla yhtäkkiä heikompi. Keskeisempää on lihasten kyky suoriutua pitkäkestoisesta suorituksesta ja palautua nopeasti pitkän suorituksen aikanakin.

Lihasten kyvykkyyden lisäksi kestävyyteen vaikuttaa monta muutakin asiaa. Minulla on muutama juttu, joiden huomaan vaikuttavan merkittävästi kestävyyteeni:

Ruoka on tärkeä. Mitä enemmän liikkuu, sen voimakkaammin tajuaa ravinnon merkityksen. Pidemmän treenin onnistumisen tiedän yleensä jo muutaman minuutin kuluttua aloituksesta. Jos päivä on mennyt huonolla ruoalla, yleensä jo ennakkoon voi aavistaa, että luvassa ei ole mukava harjoitus. Mutta jos yleisellä tasolla syö laadukkaasti, kestän muutaman treenin huonommallakin ruoalla. Kunhan vaan pistän "pitkät päälle". Tällä tarkoitan tilannetta, jossa vaan hyväksyn ajatuksen, että edessä on ikäviä hetkiä. Menen pääni sisällä tilaan, jossa en ajattele oikeastaan mitään, en edes tekemääni suoritusta. Tyhjäpäinen puurtaminen auttaa etäännyttämään itsensä tilanteesta, ja epämukavuuden tunne menettää hetkellisesti merkitystään. Ainakin sen verran, että jaksan jatkaa treenin loppuun. Kun antaa itselleen luvan taas ajatella ja havainnoida omaa vointiaan, loppuu myös jaksaminen.

Usko omaan suorituskykyyn on kaiken kivijalka.
Vuosi sitten kävin Varalan Urheiluopistolla kestävyyskuntotestauksessa. Testaus oli huikea kokemus. Koskaan aiemmin en ollut kokeillut, mitä tapahtuu, kun vedän itseni täysin piippuun. Testaukseni kuvattiin ja tässä koostevideo, jossa näkyvät myös testauksen hurjat viimeiset kolme minuuttia:

Testi antoi hyvää ja konkreettista tietoa sen hetkisestä kunnostani. Mutta samalla se antoi jotain vielä arvokkaampaa: uskoa omiin voimavaroihin ja palautumiskykyyn.

Testauspäällikkö Marko selitti, että yleensä ihmisen pää antaa periksi paljon ennen kuin keho. Kroppa jaksaisi vielä pitkään sen jälkeen kun aivot alkavat ilmoitella uupumuksesta. Kestävyyskuntotestin tarkoitus oli kartoittaa maksimini eli testata, paljonko kehoni todella jaksaa. Videolla näkyy, kuinka kehoni reagoi, kun se ajetaan loppuun: askellukseni alkaa hajota, hengitys muuttuu ulinaksi ja lopulta pyörryn kesken juoksun. Kun kropasta todella loppuvat voimat, tekee se saman kuin tietokone akun ollessa vähissä; pimentää näytön ja menee virransäästötilaan.

Testin tärkein oppi minulle oli se, mitä tapahtui pyörtymisen jälkeen: muutamien minuuttien kuluttua olin tolpillani ja jaksoin hölkkätä kymmenen minuutin palautuslenkin.

Kestävyyskuntotestissä todettu palautumiskyky havainnollistui käytännössä myös Monte Rosan huiputusreissulla (vaikka siellä ei kyse ollut samanlaisesta loppuunajamisesta): kun yleiskunto oli riittävä ja tankkaus kohdillaan, säännöllisin välein pidetty vain parin minuutin lepotauko riitti lataamaan kehoon energiaa ja jaksoin koko reissun ongelmitta.

Kuva: M. Laukkanen

Näillä mennään. Kestävyyden rakentamisessa vannon siis kolmen P:n nimeen: Puuro, Päikkärit ja Pitkät-päällä-vaihde!


p.s. Koko Kestävyyskuntotestaus-kokemukseni voit lukea täältä: Kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla.

Vuorenvalloittajan heikko hetki

"Mahtaakohan tästä itsenäisestä valmistautumisesta tulla mitään? Mitä jos mokaan nyt, ja sitten kunto ei kestä Mont Blancilla?"

I don't stop when I'm tired. I stop when I'm done. -selfie salin lattialta

Yllätin itseni jännittämästä tässä taannoin.

Mistäs moinen heikko hetki?

Treeniohjelmat ovat osa arkeani. Harjoitusmäärät ja -rutiinit tulevat selkärangasta. Hiukan olen säätänyt painoja ja sekoitellut ohjelmien liikkeitä huvin ja vaihtelun vuoksi, mutta kaikki on ihan tuttua. Mutta samaan aikaan erilaista. Helpompaa. Onko tämä liian helppoa?

Kehitystä ei tapahdu, jos treeni ei tunnu kunnolla.  Siksi minua varmaan huolestutti helppouden tunne. Päätin kiristää hiukan tahtia. Koska tällä hetkellä en halua tiukentaa arjen aikatauluja entisestään, en lisännyt viikottaisia treenikertoja (vielä). Mutta lisäsin saliharjoitusten alkuun parinkymmenen minuutin mittaisen juoksumattolenkin ja kasvatin hiukan salitreenin painoja.

Viime sunnuntain kahvakuulatreeni päättyikin sitten viimeisen lankutuskierroksen jälkeen tilanteeseen, jossa makasin salin lattialla vatsallani ja mietiskelin, tulisiko joku ohikulkija nostamaan minut ylös, jos oikein kauniisti pyytäisin. Kotiin kävelin kuin puujaloilla ja kengännauhat auki, koska nauhojen sitominen olisi vaatinut kumartumista ja epäilin, etten enää pääsisi takaisin pystyyn. Jo alkoi treeni tuntua.

Oivalsin siinä salin lattialla kölliessäni, ettei kyse ole siitä, että omatuntoni moittisi kehnosta sitoutumisesta harjoitteluun tai huonosta suorituksesta. Kyse taitaa olla siitä, että kaipaan palautetta. Taidan kaivata viime vuoden valmentajaani Tapsaa tsemppaamaan ja ottamaan osan onnistumisen vastuusta.

Myös varusteasiat mietityttävät. Joku kyseli, mitä aion tehdä huiputuskenkäasian suhteen. Ei aavistustakaan.
Monte Rosallahan vääränkokoiset vuokrakengät pistivät jalkani huonoon kuntoon. Jalat jouduttiin teippaamaan jo muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen, koska kengät hiersivät korkeassa ilmanalassa nesteitä keränneet jalkaterät hurjaan kuntoon. Koko kiipeilyn ajan kipu vaivasi, ja sillä reissulla käytin varmasti koko elämäni kiroilukiintiön.

Palattuamme Monte Rosan huiputuksesta jalkaterät olivat ruhjeilla, sinipunertavat ja turvonneet niin pahasti, että paksu urheiluteippi oli murtunut. Oikeassa jalkaterässä oli hermopinne, joka vaati ammattilaisen apua Suomeen palattuani. Kesti viikkoja liikkua taas normaalisti.

Samanlaista kenkäkokemusta en halua. Kengät ovat tärkeimpiä varusteita ja niihin pitää panostaa. Mutta minusta ei myöskään ole järkevää ostaa kalliita ylävuoristokenkiä tässä vaiheessa. Sitäpaitsi en ehtisi sisäänajaa kovia kenkiä ennen reissua eli riski olisi silti olemassa. Luultavasti yritän hommata vuokra- tai lainakengät jo hyvissä ajoin, ehkäpä jo Suomesta. Ehdin sitten testailla rauhassa...
Sitäpaitsi kenkäasiaan saan ihan varmasti asiaan vihkiytyneiltä tutuilta neuvoja.

On ihan tervettä välillä kyseenalaistaa tekemistään ja kokeilla rajojaan. Pieni jännitys ja epävarmuus kuuluvat lajiin. Ja minä en ole yksin. Läheisten tiimi toimii ja Tapsakin on tarvittaessa vain puhelinsoiton päässä.
Hengähdin syvään ja nousin kuntosalin lattialta. Matka jatkuu.

Hulluuden monet muodot

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Ulkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa

Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska "kulttuurien kohtaaminen". Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla... On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku

Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista "kuiskasi" lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.

"Your ego is writing cheques, your body can't cash!"

Vuorenvalloitus-tiimi on ottanut hiukan osumaa viime aikoina. Ei mitään vakavaa, pikkuhaavereita vain. Mutta en voinut vastustaa kiusausta laittaa legendaarista Top Gun -lasautusta tähän (ehkä hitusen sarkastisessa merkityksessä siis).

Asiaan:
Viime viikolla kiipeilyparini Laku teutaroi kotipihallaan muurinrakennushommissa ja pudotti kivenmurikan kätensä päälle. Lopputuloksena on vasemman käden keskisormesta haljennut luu. Voit uskoa, että sain melkein hepulin, kun myöhään illalla luin Lakulta tulleen viestin:
"Tänään oli **ska päivä. Tein pihahommia ja onnistuin pudottamaan kiven käden päälle. Vasemman käden keskisormesta halkesi luu pitkittäissuunnassa. Tein sen **tun muurin kuitenkin loppuun. Nyt sairaslomalla."

Onni onnettomuudessa, että luu halkesi siististi kahtia eivätkä hermot tai nivel saanut osumaa. Luun sirpaloituminen olisi todennäköisesti lähettänyt miehen leikkuriin. Toinen hyvä juttu on, että Lakulla oli kädessä kunnon työhanskat, mikä todennäköisesti pelasti tilanteen. Paljain käsin iho olisi luultavimmin rikkoutunut ja silloin tilanne voisi olla ikävämpi.

Mutta siis "tein muurin kuitenkin loppuun"...on siinäkin pönttöpää!

Sormi lastoitettiin, ja mies pääsi pikaisesti takaisin töihin. Valitteli, että treeniä lasta kuulemma hiukan rajoittaa... Sanonpahan vaan, että jos se nyt alkaa leikkiä kahvakuulien kanssa, saattaa olla Vuorenvalloitus-tiimissä sisäisen kehityskeskustelun aika.

No toisaalta minulla ei ole kyllä yhtään varaa sanoa. Hävettää oikein kertoa, mutta olen luvannut olla rehellinen, joten tässä minun tilanteeni:
Polveni ovat viime aikoina alkaneet kipuilla oikein tosissaan. Jumittavat lihakset ja lintsaaminen venyttelystä ovat osasyitä, onhan niistä puhuttu. Asiaan on vaikuttanut myös muutos treenissä. Olen lisännyt merkittävästi juoksutreenien määrää parin viime kuukauden aikana. Kipu on lisääntynyt jotenkin asteittain, joten olen vahingossa tottunut siihen. Huomaamattani vaihtanut korkokengät mataliin ja alkanut iltaisin pelleillä linimentin ja pakastehernepussien kanssa.

Oman juoksuhistoriani tuntien olen taipuvainen syyttämään osin myös olosuhteita. Seliseli, sinä sanot. Mutta selitän silti:
Olen ihan tunnollisesti edennyt Tapion ohjeiden mukaan, ja juoksulenkkien pituudet ovat olleet maltillisia, pääsosin 1 tunti +/-15 minuuttia. Lenkkimaastoni Kaupin metsässä on ollut vielä viime viikkoihin asti luminen. Silloin sinne ei ole mitään asiaa ilman suksia tai tulee pahasti sanomista. Jotta ylipäätään ehdin vauhdikkaan arjen keskellä juoksemaan, pitää lenkit sijoittaa lähialueille. Siksi olen päätynyt juoksemaan asfaltilla eli kovalla alustalla. Koska vointini oli niin hyvä alkuvuodesta, olin vähän liian hyväuskoinen polvieni keston suhteen.
(Ja ei. Pyöräilyyn ja apinapeppuhousuihin taivuin, mutta tässä menee rajani: en hiihdä.)

Pari viikkoa sitten valmentajani Tapio ilmoitti, että pistää minut viikoksi lepäämään, jotta polvet rauhoittuisivat. Samalla saisin tehtyä ryhtiliikettä lihashuollon suhteen. Hierojani Katja Cowlingin kanssa sovittiin, että sillä viikolla hierotaan jumittavat jalat auki. Hierontapöydällä totuudet paljastuivat:

– Ei Vuorenvalloitus ainakin sisusta jää kiinni, jos olet näillä jaloilla pystynyt juoksemaan! Pohkeesi ovat kuin halot. Lihakset eivät taida lämmetä edes pidemmillä lenkeillä? Katja kommentoi ystävällinen moite äänessään. Myönsin, että näinhän se on. Välillä lenkillä tuntuu, kuin sääreen olisi nippusiteillä kiinnitetty lihaköntti, joka hölskyy juostessa. Ongelma on se, että tilanne on syntynyt niin pitkän ajan kuluessa (alkanut siis jo ennen Vuorenvalloitusta), että pelkästä venyttelystä ei edes olisi apua. Omin avuin en tukkoisia lihaksiani saisi avattuakaan. Nyt lisääntynyt harjoittelu oli viimeinen pisara.

Etureidetkin olivat niin tukossa, että Katja hieroi niitä ainoastaan pitkittäissuunnassa. Puolessatoista tunnissa ei ehditty käsitellä koko jalkoja kattavasti mutta syy polvikipuihin taidettiin paikallistaa. Samoin syy jalkaterien puutumiseen ja sähköiseen kipunointiin hartiassa treenin aikana.

Hieronta oli tehokasta mutta paikotellen otti lujille. Välillä pääsi muutama kova sana, mutta suorastaan tunsin, kunka veri kohisi kehossani ja termi "hyvä kipu" sai ihan uuden ulottuvuuden. Lähtiäisiksi sain ohjeita venyttelyyn, vinkkejä pohkeiden aukaisuun lenkillä, linkin hyviä jooga-videoita jakavalle YouTube-tilille ja uuden hieronta-ajan vajaan viikon päähän.

Eli taitaakin olla niin, että otsikkoa parempi lainaus on "Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis."

Ain laulain treenaile – kylähullun päiväkirja?

En ole varma, pidänkö pyöräilystä. Mitään rationaalista selitystä en keksi, mutta jostain suhtaudun polkupyöräilyyn vastentahtoisesti.
Siispä taas on tullut aika ylittää yksi henkinen kynnys: ärsytyskynnys. Nimittäin lähitulevaisuudessa fillarointia on luvassa niin runsaasti, että luultavasti juhannukseen mennessä kankuissani on pysyvä satulan painauma. Jatkossa viikossa on pari lyhyttä juoksulenkkiä mutta pidemmät lenkit korvataan pyöräilyllä, koska juostessa polveni kipeytyvät helposti.

Minulla on kuitenkin salainen ase: tapa tehdä tylsistä asioista mukavampia. Minä laulan. Itseasiassa
laulan ja hyräilen aika usein muutenkin. Keskittyessäni, ajatellessani omiani, kotitöiden lomassa, meikatessa ja niin edelleen. Oikeastaan laulaa jollotan niin usein, että kollega huikkasi kerran työhuoneeni ohi kävellessään: "Aina kun kävelen sun huoneesi ohi, täältä kuuluu laulua, säveliä tai hyrinää. Taidat olla 'Pidän ääntä, olen olemassa' -tyyppi".
Tämä ominaisuus voi olla vähän rasittava kanssaihmisille. Siksi yritänkin sitä hiukan piilotella, mutta totuus tulee julki yleensä viimeistään siinä kohtaa, kun luulen olevani yksin. Harmillista on myös se, etten ole kovin hyvä laulamaan. Eli kyseessä ei ole mikään Sound of Music. Ennemminkin mieleen tulee Tartu Mikkiin -ohjelman yleisötulkintojen ja  Kummelin efektimiehen risteytys.

Mutta takaisin asiaan. Hain pari päivää sitten pyöräni huollosta. Se ei todellakaan ole kummoinen menopeli. Mutta tuleepahan enemmän vastusta. En ollut ajanut fillarillani kolmeen vuoteen ja nyt oli edessä ensimmäinen, puolentoista tunnin lenkki. En ollut kovin innoissani. Mutta ei auttanut muu kuin kiskoa lenkkivaatteet päälle. Reitin valinta tuntui hankalalta, kun en tiedä pyöräteitä. Sääret tuntuivat aroilta ja uupuneilta edellisen päivän järisyttävästä kahvakuulariehumisesta valmentajani Tapion kanssa. Kalsa tuuli palelsi sormissa, jalat lipsuivat polkimilta ja takapuoli puutui ensimmäisen korttelin jälkeen.

Musiikki on aina vastaus. Niinpä laitoin napin toiseen korvaan ja aloin hyräillä musiikin tahdissa. Hiljalleen homma alkoi toimia. Maisemat vaihtuivat mukavaa tahtia, ja hetken kuluttua tunsin, kuinka jalkojen lihakset alkoivat lämmetä. Ylämäetkään eivät tuntuneet pahalta pyöräillen, vaikka väsyneillä lihaksilla juostessa ne ovat silkkaa kidutusta. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan, pohdin ja fiilistelin jo lämpöisien kevätpäivien pyöräilytreenejä: aurinko paistaa puiden lomasta, asfaltti hehkuu lämpöä ja linnut laulavat...

Paluumatkalla yhdessä ylämäessä sai jo ihan pinnistää. Mäen päällä hölkkäsi nuori pariskunta ulkoiluttaen koiraa. Kilpailuhenkisenä sparrasin itseäni ottamalla heistä "jäniksen", jota lähdin tavoittelemaan. Ensin koira kääntyi katsomaan taakseen, lähestyessäni mies vilkaisi olkansa yli. Nainen myös. He hiljensivät vauhtinsa kävelyksi ja vilkaisivat vielä taakseen. Ohittaessani seurueen mäen päällä nainen käänsi minulle selkänsä ja hänen hartiansa nytkähtelivät hiukan. Hetken kuluttua oivalsin syynkin. Hengästynyt tulkintani Imagine Dragonsin Radioactive-kappaleesta saattoi kuulostaa hiukan erikoiselta.

Seuraavana päivänä painelin hierojan pöydälle. Kuin pahanteossa ollut lapsi, olen vältellyt hierojalle menemistä, koska arvasin jo etukäteen, mitä oli luvassa. Palautetta. Olisi pitänyt uskoa Tapiota ja huolehtia venyttelystä ja lihashuollosta paremmin.
– Sinulla on kuule paikat niin jumissa, ettei näitä ihan noin vaan avata, hieroja ripitti minua lempeästi mutta tiukasti.
– Kuule olen nyt ihan rehellinen. Ei riitä, että hieron nämä auki, sinun täytyy itsekin tehdä töitä lihashuollon eteen. Ei lihashuoltoa voi ulkoistaa.

Otin nöyränä palautteen vastaan ja lupasin tehdä parannuksen. Yhdeksänkymmenen minuutin kuluttua veri kiersi taas aivoihin asti ja hartian puristuksissa ollut hermorata ei enää kipunoinut. Varasin heti kiltisti uuden ajan ja otin vastaan venyttelyohjeet. Lupasin itselleni myös mennä kotimatkalla ostamaan hierontarullan, venytellä joka ilta ja kerran viikossa oikein kunnolla. Päätin aloittaa heti saman iltana.

Kotimatkalla kiersin pidemmän kautta, koska leppoisa kevätilta tuntui ihanalta. Hain käsikahvin (eli take away -kahvin) ja hyräilin itsekseni kiertäessäni Pyhäjärven rannan kautta kotiin. Harmi vaan, etten muistanut katsoa peiliin ennen kuin kotona. Eteisen kuvastimesta katsoi tyytyväisen näköinen nainen, tukka sekaisin, kasvot turvoksissa ja hierontapöydän kasvoaukon reunan painauma poskilla. Hierontarulla unohtui hakea ja ehkä hyvä niin. Ei kai sitä venyttelyäkään nyt heti tänään tarvitse aloittaa?

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ihanasti. Vapaapäivä ja kaunis ilma kertakaikkiaan pakottivat lenkille. Lähdin hyvällä omatunnolla, sillä vaikka hieroja kielsi salitreenin hieronnan jälkeisenä päivänä, hän antoi luvan kevyeen lenkkiin. Siis lenkkarit jalkaan, napit korviin ja menoksi!

Askel rullasi vähän kankeasti, mutta otin ihan rauhallisesti ja nautiskelin auringon lämmöstä. Paluumatkalla puolessa välissä Iidesjärven rantasuoraa vanhempi herrashenkilö ajoi rinnalleni pyörällä. Hän ei yrittänytkään ohi vaan jäi rinnalle näyttäen selvästi siltä, että hänellä on asiaa. Nyppäsin napin toisesta korvasta ja tervehdin miestä, joka katsoi minua iloisesti tuuheiden huuhkajakulmiensa alta:
– Sitä minä vaan, että sinä niin usein menet meitin ohi ja melki aina laulat mennessäs. Että sopisko toivekappaleita esittää?

Hei jätkät, älkää jättäkö!

– Tiimisi lähti jo edeltä, sanoo aurinkolasipäinen mies, ojentaa minulle repun ja osoittaa kohti kivikkoista rinnettä. Katson häntä ihmeissäni ja loukkaantuneena. Tekisi mieli kysyä, miksi minua ei odotettu. Mutta siihen ei ole aikaa. Reppu tuntuu kauhean painavalta, mutta hinaan sen selkääni ja lähden hölkkäämään muiden perään. Kantapäähän hiertyy rakko, hiki virtaa silmiin ja reppu painaa hartioilla tolkuttomasti. Miksi ihmeessä ne lähtivät ilman minua? 

Juoksen ja juoksen ilman että maisemat juuri vaihtuvat. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että häikäisyn synnyttämät valotäplät tanssivat näkökentässäni. Ilma on silti rapsakka, nipistelee kasvoja. Hiki valuu pitkin selkää ja hengitys kulkee puuskuttaen. Kivikossa eteneminen on hidasta. Jalat raahautuvat perässä kuin kengät tarttuisivat joka askeleella johonkin tahmeaan.

Lopulta näen tiimini miesten selät kaukana edessäni, ne ovat jo lumen ja jään peittämällä osalla rinnettä. Koetan tiivistää tahtia, mutta reppu painaa liikaa. Kompuroin kiviin ja kaadun polvilleni rinnepuroon. Vesi on kylmää. Terävät kivet repivät polveeni haavan ja pudotan otsalamppuni. Koetan kaivaa lamppua hyisestä purosta, mutta sormet eivät taivu. Vilkaisen ylös. Tutut selät ovat kadonneet näköpiiristäni. Alkaa itkettää. 
– Hei jätkät, älkää jättäkö! Kyllä minä jaksan!

Kompuroin ylös. Repun olkain on poikki. Päätän ottaa mukaan vain vesipullon ja kiriä muut kiinni. Avaan repun nauhat kylmän veden kohmettamilla sormillani. Ei vesipulloa. Reppu on täynnä erivärisiä kahvakuulia. 

Havahdun olohuoneen sohvalta, jonne oikaisin ihan hetkeksi työpäivän jälkeen. Kestää hetken palautua maanpinnalle tokkurasta. Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta silmiini. Väsyttää. Hartioissa tuntuu eilisen harjoittelun aiheuttama puuduttava uupumus. Pohkeet ovat ihan tukossa, kuin kaksi lihakimpaletta olisi liimattu sääriluihini ja jumitus säteilee polviin. Joskus on ollut parempiakin päiviä. 

Vuorenvalloitus-treeni on edennyt kuin huomaamatta toisen harjoituskauden loppupuoliskolle. Menossa on itsenäinen harjoitteluvaihe eli en ole tavannut valmentajaani Tapiota muutamaan viikkoon. Jännä homma, kuinka paljon se vaikuttaa. Vaikka olen motivoitunut harjoittelemaan, on valmentajan tsemppaus valtavan tärkeää. Samalla Tapion tiiviimpi läsnäolo tekee oloni varmemmaksi harjoittelun tehokkuudesta. Olen saanut luvan hiukan sopeuttaa ja soveltaa treenejä itselleni sopiviksi. Vapaus tuo mukanaan myös epävarmuuden tunteen.

Jos olen ihan rehellinen, kestävyysharjoittelu kuntosalilla on tylsempää kuin voimatreeni. Painoja on

vähemmän ja toistoja paljon enemmän. Liikkeistä monet ovat kokonaisvaltaisempia, ja samaa liikettä hinkataan sata toistoa yhden treenin aikana. Vaikka treenaaminen väsyttää enemmän kuin aiemmin, tuntuu silti kuin kehitystä tapahtuisi vähemmän. Harjoittelu menee rutiinilla, mutta en saa yksittäisestä salitreenistä samanlaista riehaannuttavaa iloa kuin muutaman toiston hurjasta rutistuksesta voimatreenauksessa.

Lihashuoltoni on edelleen retuperällä: lintsaan venyttelystä ja mieluista hierojaakaan ei ole löytynyt. Ihan omaa tyhmyyttä. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni. Pakko, koska ei tämä tästä helpommaksi muutu. Päinvastoin.

Köllötän sohvalla silmät kiinni ja annan auringon suukotella poskiani. Mieleen nousee kuva leskenlehdistä. Kevät on täällä ja olen aina rakastanut keväisiä juoksulenkkejä. Tapio sanoi, että kevään mittaan juoksua ja muita ulkoharjoitteita lisätään kuntosalitreenin painoarvon pudotessa. Tosin noudatamme Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Markon ohjetta pitää myös voimaharjoittelu mukana kestävyystreenin rinnalla, mutta painoarvoissa siirrytään entistä vahvemmin kestävyysharjoitteiden puolelle.

Juokseminen on ihanaa ja kesällä auringonpaisteessa se on yksi parhaita tapoja rentoutua. Tosin nyt tavoitteellisesti harjoitellessa ei luvassa ole pelkästään lauleskellen hölköttelyä. Esimerkiksi sprinttiharjoitukset ylämäkeen ovat ärsyttäviä: useita 30 sekunnin raivokkaita juoksurutistuksia ylämäkeen. Sillä tavoin saa itsensä tappiin nopeasti. Olen kokeillut sitä, mutta yksin se on ärsyttävää, kun matkan ja ajan mittaaminen itselle tuntuu hankalalta. Niinpä olen enimmäkseen vuorotellut intervallitreeneillä ja pidemmillä rauhallisilla lenkeillä. Parin viikon päästä alkaa taas intensiivisempi treeni Tapion kanssa ja silloin nähdään, olenko pystynyt harjoittelemaan riittävän täysipainoisesti. Tapiolta kestää keskimäärin kolme sekuntia nähdä, olenko edistynyt.

Nousen sohvalla istumaan ja avaan läppärin kannen. Olemme kiipeilyparini Lakun kanssa viestitelleet ja suunnitelleet keväälle ja kesälle vaihtelevaa harjoitteluohjelmaa: pyöräreissua, melontaa, vaellusta ja vaikka mitä. Hymyilyttää.

Tulee kiva kesä. Mutta ei vielä. Joskus on ihan okei olla väsynyt. Köllähdän takaisin sohvalle ja suljen silmäni uudelleen. Tällä kertaa unessa seison Gouterin vuoristomajan edessä ja hymyilen ilta-aurinkoon. Jaksoin kuitenkin!

Valloita vuoresi joka päivä, sanos vanhentuva!

Täytän tänään 36 vuotta.
Pakko myöntää, että kyllä se tuntuu vähän painavammalta numerolta kuin vaikkapa 26. Mutta silti minusta ei yhtään tunnu siltä, miltä kymmenen vuotta sitten ajattelin 36-vuotiaasta tuntuvan. Onneksi.

Olen mietiskellyt, miksi tunnen oloni ihan erilaiseksi kuin luulisi ruuhkavuosia elävän yrityselämässäkin painivan osa-aika-yh-äidin tuntevan. Tässä päivänä eräänä se (tai ainakin osasyy siihen) valkeni, kun istuin salilla treenin jälkeen saunassa ja kuuntelin kahden naisen keskustelua motivaatiosta. He valittelivat kiirettä ja väsymystä ja totesivat niiden estävän säännöllisen liikkumisen. Totesivat yksissä tuumin, että jos kerran kahdessa viikossa sitten työpäivän jälkeen ehtisi jumpalle, helposti vaan unohtuu sohvan nurkkaan.

Nyökyttelin sisäisesti, kun daamit puhuivat ärsyttävistä opeista, joita luemme naistenlehdistä. Niissä hymyilevät naiset kertovat tasapainoilevansa perhe-elämän, hektisen työn ja ystävien välillä. Ja ehtivätpä vielä treenaamaankin. Urbaanilegendoja, puuskahdin mielessäni ja yhdyin kanssasaunovien ärtymykseen.
Kunnes tajusin jotain: minähän teen niin! En aina hymyssä suin ja useimmiten en tukka suorassa, mutta teen kuitenkin.

Arkeni vaatii usein priorisointia, ennakointia ja suunnittelua. Välillä se on raivostuttavaa ja kiireen tunne ottaa vallan. Mutta useimmiten nautin menevästä arjestani. Kuten Jorma Uotinen jossain lehdessä asian upeasti kiteytti: "Intensiivinen elämä ei ole sama asia kuin kiire."

Mikä sitten pitää koneen käynnissä? Miten sain kalenteriini upotettua Vuorenvalloituksen: treenin, jatkuvan eväiden valmistelun ja loputtoman eväsrasiatiskipinon, tiedonhankinnan sekä bloggauksen ja muun taustatyön? Lisäksi edelleen väitän, että vanhemmuuteni ei kärsi projektistani, lapseni saa yhtä paljon aikaani ja huomiotani kuin ennenkin. Meillä riittää aikaa yhteisille kokkailuille, leffailloille ja askarteluille.

Kuva: Ari-Pekka Ahonen

Vastaus on taas kerran yksinkertainen: olen innoissani.

Syksyllä 2014 minua vaivasi epämääräinen tunne siitä, että jotain oli tapahtumassa. Olen hiukan levoton sielu ja saan tyydytystä itseni haastamisesta. Jälkikäteen ajatellen tuntuu, että olisi varmaan pitänyt oivaltaa tuttu tunne; tiedostamattani etsin uutta haastetta itselleni. Kun Vuorenvalloitus sitten valitsi minut, innostus ja projektin mukanaan tuoma elämäntavan buustaus energisoivat minut monella muullakin tavalla.

Jokaisen vuorokaudessa on yhtä monta tuntia, ja kaikkien voimavarat ovat rajalliset. Mutta isot vuoret huiputetaan samalla tavalla kuin pienetkin: askel kerrallaan. Kun sen aidosti tunnistaa, voi nähdä jokaisen yksittäisen treenin ja hankitun tiedonjyvän askeleena kohti Mont Blancia (tai mikä vuoresi sitten onkaan). Siten minä säilytän innostukseni, huiputan vuortani joka päivä, pikkuisen kerrallaan.

No, loppukoon hetkeksi hekumointi ja todettakoon, että kyllä välillä väsyttää ja sapettaa. Silloin rutiinit auttavat ja into jatkaa löytyy arjen pienistä asioista ja läheisten tuesta.
Kun minua ei huvita treenata, menen juoksemaan. Nautin liikkumisesta muutenkin, mutta juokseminen on erityisen mahtavaa. Parasta mielestäni on se, kuinka ajatus liitää juostessa. Se on ehkä ainoa hetki, jolloin osaan aktiivisesti vapauttaa ajatukseni täysin. Joskus mielessä pyörii jokin yksittäinen asia, joskus suunnittelen tulevaa. Hienointa on silloin, kun uppoudun korvanapeista tulvivaan musiikkiin ajattelematta aktiivisesti mitään. Askelten rytmi vaihtelee biisin mukaan, ja joskus huomaan laulavani mukana ääneen (pahoittelut siitä muille lenkkeilijöille).

Joskus on lenkkareiden nauhoja sitoessa vaikea muistaa, miten kivaa juokseminen on. Silloin minua motivoi musiikki. Välillä lenkille lähtee ihan siitä riemusta, että kohta saa tykittää rokkia ja askeleet hakevat rytmin, jossa murheet putoavat harteilta. Soittolistallani onkin kaikenlaista uutta ja vanhaa rockia ja poppia joka tunnelmaan: Kaija Koosta Awolnationiin ja Billy Talentiin sekä Lenkasta Slipknotiin. Usein valikoin etukäteen soittojonoon tietyntyyppisiä kappaleita omasta mielentilasta ja lenkistä riippuen. Fall Out Boy toimii rivakalle kepeälle juoksulle ja laulattaa kovasti. Green Day ja Good Charlotte rennolle pidemmälle lenkille. Musiikki pistää veren kiertämään ja saa unohtamaan uupumuksen.

Niin. Mont Blanc -köysistössä tuskin musiikin kuuntelu onnistuu, koska huomio pitää olla täysillä kiipeämisessä. Mutta jos totaalinen uupumus yllättää, ehkäpä esitän koko treenilistani yksinlauluna ilman säestystä? Toisaalta luulen, että sama into, joka nyt repii minut aamuisin tuntia normaalia aiemmin kokkaamaan eväitä, siivittää askelia vuorellakin.

Kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla

"Totuuden hetki. Perjantai 13. päivä. Tutisevin jaloin astelen sisään Varalan Urheiluopiston ovista. Minut johdatetaan testaustilojen pukuhuoneeseen. Kassista uupuu treenipaita. Onneksi laukun pohjalta sentään löytyy ryppyinen varapaita, hengittämätöntä keinokuitua. Se tuntuu jo pukiessa tukahduttavalta verrattuna yleensä käyttämääni tekniseen paitaan. Kantapäässä on rakko, ja lyön kyynärpääni ovenkarmiin. Maha on tankkausjuomasta ja jännityksestä sekaisin. 

'Mitä minä oikein täällä teen?' 

Hengähdän syvään ja katson peiliin. Nelisen kuukautta sitten sain hullun idean ja päätin, että elokuussa 2015 kiipeän Mont Blancin huipulle. En ole koskaan vuorilla kiipeillyt, enkä ole mikään tavoitteellinen urheilija, ihan tavallinen 'höntsälenkkeilijä' vain. Ai miksi haluan Alppien korkeimmalle huipulle? Koska haluan ylittää itseni, toteuttaa unelman ja kokea suuren seikkailun.

Päätöksen jälkeen elämäni on muutunut suuresti, koska projektini on varsin vaativa. Harjoituskausi alkoi viime marraskuussa valmentajani Tapion johdolla sekä mahtavien yhteistyökumppaneideni tuella. Kun tammikuussa Aamulehden Moro kirjoitti harjoittelustani, tarjosi Varalan Urheiluopisto minulle mahdollisuutta kestävyyskuntotesteihin. 

Olen siis täällä, jotta saan harjoitteluni kannalta erittäin tärkeää tietoa kestävyyskuntoni tilanteesta nyt, kun olen siirtymässä lihasmassaa kasvattavasta harjoittelusta vuoren olosuhteisiin valmistavaan kestävyysharjoitteluun. 

Tunnen päättäväisyyden valuvan takaisin lihaksiini ja astun ulos pukuhuoneesta. Vastassa on ystävällisesti hymyilevä testauspäällikkö Marko Haverinen. Käymme läpi taustatietolomakkeen ja edessä olevan testin. Markon rauhallinen olemus saa minutkin asettumaan. Mukaan liittyvät testauksessa avustavat Jere Ahonen ja Jukka Uusitalo. Kiipeilyparini Laku on mukana kuvaamassa.

Aloitamme Tanita-kehonkoostumusmittauksesta. Astun mittauslaitteen päälle ja 30 sekunnissa laite selvittää kroppani koostumusta. Marko kertoo, että kestävyyskuntotestauksen jälkeen käymme tulokset läpi ja saan ne itselleni ja valmentajaani varten. 

On aika. Sykevyö kiinni. Marko toteaa, etten taida jännittää, koska leposyke on 77 iskua minuutissa. Minua naurattaa ja totean, että olen niin hyvä bluffaamaan, että yllätän itsenikin. Aloitan verryttelyn kymmenen minuutin kevyellä hölkällä juoksumatolla. Lihakset lämpeävät. Marko kiinnittää valjaat ja kertaa testin sisällön:

Testaus koostuu kolmen minuutin mittaisista matolla juostavista pätkistä, joiden välissä on lyhyt tauko, jonka aikana minusta otetaan verikoe, josta mitataan laktaattipitoisuutta. Tauko on maksimissaan 30 sekuntia. Jokaisen kolmeminuuttisen pätkän jälkeen kuormaa, eli juoksumaton nopeutta nostetaan yhden km/h-yksikön verran. Aloitamme normaalia lenkkivauhtiani selvästi alhaisemmalta tasolta eli 7 km tunnissa. Testin ajan kasvoillani on maski, jonka avulla mitataan hengityskaasujani.

Marko muistuttaa, että tarkoitus on juosta niin pitkään, kunnes en enää kertakaikkiaan pysty jatkamaan. Itse tietenkin teen päätöksen, koska lopetan. Mutta tärkeää on, että testattava todella pyrkii maksimisuoritukseensa. Marko antaa ohjeet pahoinvoinnin ja huimauksen varalta ja näyttää käsimerkin, jolla voin ilmaista, etten jaksa juosta kuormaa loppuun asti, vaan haluan keskeyttää. 

Maski kasvoille, lähtötilanteen verikoe. Testaus alkakoon.

Alku menee hyvin. Pari ensimmäistä kuormaa tuntuu hauskalta, vaikka maski hiukan ärsyttää. Sen sisään kertyy hikeä ja nenää kutittaa. Matto on isompi kuin mihin olen tottunut. Askel rullaa ja hymyilen testaajien jutusteluille. 

Ensimmäinen kuorma 7 km/h, toinen kuorma 8 km/h, kolmas 9 km/h ja niin edelleen.

En ole varma, missä kohtaa jotain tapahtuu, mutta yhtäkkiä, yllättävän nopeasti, kolmeminuuttiset eivät olekaan enää kepeitä pyrähdyksiä. Normaalisti lihasten uupuessa voi vauhtia hiljentää, mutta nyt tilanne onkin päinvastoin. Jatkuvasti kasvava kuorma tuntuu moninkertaiselta, ja verikoetauot menevät liian nopeasti. 

En enää palaudu kuormien välillä, ja syke jyskyttää korvissa. Yhtäkkiä minua alkaa suututtaa ihan valtavasti. Tekisi mieli karjua kuvaavalle Lakulle, että tunge se kamera sinne, mihin aurinko ei paista. Marko, Jere ja Jukka työskentelevät tehokkaasti ja puhuvat hiljaisella äänellä. Marko kertoo jatkuvasti minulle missä mennään ja rohkaisee jatkamaan.

Alkaa tuntua pahalta. Se selvästi näkyy, sillä Laku, Marko, Jere ja Jukka alkavat kannustaa minua. Yhtäkkiä huoneen tunnelma muuttuu sähköisemmäksi. Näen miesten kasvoilta mukanaelämisen ja Laku unohtaa kuvata.
Pinnistän, mutta tunnen kuinka juoksuasentoni valuu entistä kyyrymmäksi ja rytmi katoaa. Alan kadottaa myös lihaskontrollia ja nivelet tuntuvat pehmeiltä. Kasvoni ovat hien peitossa, silmiä kirvelee ja nenä vuotaa holtitomasti maskin sisään. Itkettää. Kuulen Markon äänen yli muiden, vaikka hän puhuu ihan rauhallisella äänellä: 'Nyt se on päästä kiinni Janiina. Kehosta löytyy uskomattomasti voimaa, jos henkinen kantti riittää.' Ja minä jatkan pinnistämistä.

Sekunnit ovat loputtoman pitkiä. Seitsemännen kuorman jälkeen hengitykseni on uikutusta. Roikun kaiteessa kiinni verikokeen oton ajan. Marko katsoo minua silmiin ja kysyy, että vieläkö mennään. Nyökkään. Olen yhden kuorman päässä tavoitteeksi asettamastani 24 minuutista.

Matto alkaa rullata 14 km/h ja jalat eivät enää tahdo totella. Kuulen outoa ulinaa ja tajuan, että se olen minä. Tähän kohtaan loppuvat omat muistikuvani. Videolta näet, mitä tapahtuu. (Alussa on hiukan lähtötunnelmia...anteeksi kielenkäyttöni, syytän jännitystä...)

Jään puolitoista minuuttia tavoitteestani, kun silmissä mustuu ja jalat pettävät. Laku kertoo jälkikäteen minun yrittäneen pelastaa tilanteen tarttumalla juoksumaton kaiteeseen, joka onneksi on liian kaukana ja rojahdan valjaiden varaan. Seuraava muistikuvani on, kuinka Marko nostaa minut pystyyn ja kannattelee viimeisen verikokeen aikana.

Muutaman minuutin jälkeen pysyn taas jaloillani ja palaudun jopa niin, että pystyn hölkkäämään loppuverryttelyksi kymmenen minuuttia.

Voitonriemu hyökyy ylitseni, kun astun pois matolta. Tunne on sanoinkuvaamaton. Testaustiimi ja Laku kehuvat ja kehrään voitonriemusta. Minä tein sen! En antanut periksi vaan kaivoin kaiken, mitä minulla oli annettavaa. Mielessä käy ajatus, että jo ilman testaustuloksiakin tämä kokemus on aivan uskomaton. 

Suihkun jälkeen hymyilyttää, kun hoipun Markon toimistoon kuulemaan testitulokset.  Käymme tulokset läpi kohta kohdalta. Koko aikana en pysty lopettamaan itsetyytyväistä virnistelyä."

Jälkitunnelmia: Tänä aamuna, kaksi päivää testin jälkeen, heräsin valtaisan flunssan kourissa. Flunssa oli vihjaillut tulostaan jo tovin, mutta ilmeisesti tahdonvoima oli siinäkin suhteessa ihmeellinen ja kehoni antoi periksi vasta testin jälkeen.

Testaus oli jo kokemuksena ainutlaatuisen hieno. On mahtavaa haastaa itsensä äärirajoille ja katsoa, paljonko "mummossa on ruutia"! Tuloksien kautta Marko antoi minulle erittäin selkeän kuvan nykytilanteestani ja niiden pohjalta sain selkeitä ohjeita treenaamiseen.

Julkaisen koosteen tuloksista täällä parin päivän kuluttua, sillä tulokset ovat liian mielenkiintoiset tullakseen kuitatuiksi parin rivin tekstikappaleella. Eli palataan niihin. Tätä en kuitenkaan malta olla sanomatta: uskomatonta, paljonko tietoa voikaan saada kehosta ja sen toiminnasta tuollaisella testillä!

Kiitos hienosta kokemuksesta Varalan Urheiluopisto, Marko, Jukka ja Jere! Olette auttaneet minua ison askeleen kohti Mont Blancia!

Purista persiillä sohvaperuna! – kestävyystesteihin pari päivää

Perjantai ja kestävyyskuntotestaus Varalan Urheiluopistolla lähestyy. Valmistautuminen testiin onkin tämän viikon kantava teema.

Sunnuntaina sain kauan odotetun puhelun Mont Blanc -oppaaltani Petteltä Sveitsistä. Kävimme puolen tunnin mittaisen keskustelun vuorikiipeilystä ja siitä, mitä on edessä. Kerron Pettestä ja keskustelustamme lisää, kunhan saan jäsenneltyä asiat itsellenikin. Mutta sen voin jo nyt sanoa, että puhelumme jälkeen tunsin syvää iloa siitä, mitä on edessä, ja olo oli suorastaan riehakas. Taas saatoin tuntea vuori-ilman tuoksun nenässäni.

Pelkkä keskustelumme sai sykkeeni nousemaan niin, että siitä addrenaliinipiikistä piti ottaa ilo irti. Niinpä nykäisin lenkkarit jalkaan ja painelin Kaupin lenkkipoluille. Talvimyrskyn navakka vastatuuli ja jäinen tienpinta pakottivat pudottamaan vauhdin hitaaksi ja koko ajan sai "puristaa persiillä" (taas fantastinen tampereenkielinen fraasi), jotta pysyi pystyssä. Hankala eteneminen pisti lihakset hapoille ja uuvutti ristiselän.

Mutta viiman keskellä hymyilin leveästi etuhampaat hileessä ja nautin joka hetkestä. Paluumatkalla mieleen palasi edessä oleva kestävyyskunnon testaus. Hermostus tulosten suhteen kuitenkin oli kaikonnut: enhän minä testiä varten treenaa vaan Mont Blancia! Kotiin palatessani uhkuin taistelutahtoa ja intoa, tuntui kuin olisin valmis mihin tahansa... paitsi kotitöihin. (Eteisessä kompastuminen imuriin taannutti minut täysin sohvaperunaksi. Mutta ei kai keneltäkään voi kaikkea vaatia?)

Illalla kaivoin esiin Varalan Urheiluopiston testauspäällikön, Markon lähettämät ennakkotietomateriaalit. Valmistautuminen testaukseen ei sinällään pidä sisällään mitään ihmeellistä. Terve ja hyvinvoiva pitää tietenkin olla. Pari testiä edeltävää päivää tankkaillaan kevyesti ja vältetään raskasta liikuntaa.

Testaukseen liittyy Tanita-kehonkoostumusanalyysi. Se on luultavasti samankaltainen analyysi kuin se, jota olemme Tapion kanssa käyttäneet mutta ilmeisesti laajempi. Saan analyysistä kirjallisen raportin, joka käydään läpi mittaustilanteessa.

Esitietolomakkeessa kysellään perustiedot terveydestäni, liikuntatottumukseni ja oma arvioni kunnostani. Silläkin uhalla, että testitulokset sitten osoittavat päinvastaista ja saan nolostua, kerron vastaukseni lomakkeen omaa liikuntaa ja kuntoa kysymyksiin:

• Toimistotyötähän minä teen eli työ ei minua juuri kuormita. 
• Kuntoliikuntaa harrastan keskimäärin 3–5 kertaa viikossa (koska sellaista kategoriaa ei lomakkeessa ollut, ruksitin 3–4 krt/viikko)
• Pääasialliset liikuntamuodot ovat salitreeni ja juoksu (peruslenkin pituus noin 6–7 km, vauhti noin 9–9,5 km/h, sykkeestä ei ole hajuakaan: en koskaan muista ottaa mittaria mukaan, vaikka sellaisen omistan)
• Oma arvio kunnostani on, että kestävyyteni on keskitasoa ja lihaskunto hyvä. Tähän tekisi mieli tehdä pitkä perustelu "riippuu mihin vertaa" -hengessä. Mutta pysyn lujana, enkä selittele. Jos arvioni menee metsään, pitää vaan skarpata.

Tämän päivän juoksutreeni Pyynikillä meni muileasti. Kevyt hölköttely lämmittelyksi ja sitten neljä puolen minuutin spurttia ylämäkeen.
Tapio tutustui nyt ominaisuuteeni, jonka olen itse tiennyt lapsuuden liikuntatuntien pesäpallopeleistä lähtien (en muista koskaan päässeeni kakkospesää pidemmälle). Olen hiukan "hidas mutta kankea", ja räjähtävät lähdöt eivät ole minun juttuni. Olen kuin vanha traktori: liikkeelle lähtiessä nivelit kirskuvat pökkelöisinä. Mutta kun kone käynnistyy, kyllä se sitten hurnuuttelee vaikka maailman tappiin.

Ensimmäinen spurtti oli tietenkin tuloksiltaan paras. Mutta erityisen tyytyväinen Tapio tuntui olevan siihen, että viimeisellä spurtilla onnistuin parantamaan kakkos- ja kolmossäntäyksen tulosta. Kestävyyden ja hapenottokyvyn näkökulmasta hyvä signaali oli myös se, että spurtin aikana jalat hyytyivät, ei keuhkot. Tapio myhäili tyytyväisenä, että kyllä lihakset palautuvat, jos saavat happea. Mutta jos keuhkoissa alkaa tuntua ikävältä, on tilanne hankalampi. Neljän säntäyksen jälkeen kävelin kotiin kuin puujaloilla.

Nyt on sitten pari päivää aikaa levätä ja kevyesti tankata Tapion ohjeiden mukaan testausta varten. Vitsi kaverit, että on jännää! :)

P.s. Olen unohtanut mainita, että olen lankuttanut joka päivä Facebookin 28 Days – Plank Challenge -haasteen mukaisen määrän. Tänään meni minuutti. Pöllötyshaastetta odotellessa...

Pieni itsekidutus valmistaa vuorelle – lasten kiusaaminen kielletty!

Olin ollut väsynyt ja pahantuulinen jo pari päivää, ja sunnuntaina ei huvittanut treenata. Koska viikon pakolliset saliharjoitteet oli jo tehty, päätin korvata kuntosalin juoksulenkillä Kaupissa. Arvasin jo etukäteen, ettei sekään tulisi olemaan mannaa. Mutta arvelin, että raitis ilma ja pieni addrenaliinipiikki tekisivät hyvää ärräpään puremalle. Lopullisesti vaakakupin lenkin puolelle kallisti ajatus siitä, että silloin voi laittaa napit korviin ja musiikin täyttämään ajatukset.

Kuten ennustin, juoksu ei rullannut. Reidet olivat edellisen päivän treenistä väsyneet, ja askel kulki nahkeasti. Heti alkumatkasta aloin huohottaa, ja syke oli korkealla. Lenkkarit lipsuivat liukkaalla polulla, rapa roiskui ja taivaalta satoi räntää suoraan kasvoilleni. Vaikka olinkin arvellut lenkin olevan tervassa uimista, jotenkin oletin jaksavani paremmin. Korkeimman ylämäen puolivälissä ajatusteni vieressä käväisi huolestuminen: entä jos en jaksakaan Mont Blancilla? Jos muutaman vuoden juoksemisen ja kolmen kuukauden tehotreenin jälkeen yksi pieni lenkki tuntuu tältä, miten mahdan pärjätä vuorella? Usko omaan suorituskykyyn on olennainen osa henkistä valmiutta. Kolmasosa treeniajasta on käytetty.

Mielessäni alkoivat kaikua kiipeilykokemuksistaan kertoneen ja neuvoja minulle antaneen Tonin sanat siitä, kuinka vuorilla kaikki ovat yksin. Kiipeilijän tulee voida luottaa oppaaseensa ja kiipeilypariinsa täydellisesti. Silti pään sisällä jokainen on yksin. Haastavissa olosuhteissa mieli käy ylikierroksilla. Kova keskittyminen suoritukseen, jatkuva ympäristön tarkkailu ja oman motivaation ylläpitäminen uuvuttavat. Väsymys voi aiheuttaa huolimattomuutta, joka saa tekemään virheitä. Huolimattomuus voi aiheuttaa paitsi itselle, myös muille tiimin jäsenille vakavia vaaratilanteita. Siksi kiipeilytiimi on henkisesti juuri niin vahva kuin sen uupunein jäsen.

Huolestuminen meni ohi. Luotan tiimiini. Minulla on aivan mahtava tukijoukko auttamassa valmistautumisessa ja he kaikki uskovat minuun. Vuorelle lähden köysistössäni tyypit, joihin voin luottaa täysin. Vaikka fyysisesti olenkin ukkovaltaisen kiipeilytriomme heikoin jäsen, en aio kuitenkaan jäädä tahdonvoimassa muista jälkeen. Kyllä se fyysinen kestävyys kroppaan tulevina kuukausina taotaan! Ei yksi lenkki kerro kokonaistilannettani.

Takaisin Kauppiin. Jollain kummallisella tavalla nautin tahmeasta lenkistä. (Se on muuten omituinen piirre juoksemisessa: siitä tykkää silloinkin, kun se on aivan hirveää!) Voitonriemun tunne "maaliin" saapuessani muistutti liikkumisen ilosta ja siitä, mistä tässä on kysymys: itsensä ylittämisestä pienissä ja suurissa asioissa.

Hyvästä suorituksesta... tai no, suorituksesta pitää palkita itsensä. Niinpä paluumatkalla poikkesin kauppaan hakemaan mangon iltapalahedelmäksi. Tuulikaapissa vastaantulijat katsoivat minua hiukan pitkään. Juoksun jälkeisessä addrenaliinipöhnässä ajattelin omahyväisesti, että ehkä ne olivat kateellisia, kun joku on saanut revittyä itsensä lenkille loskasateesta huolimatta.

Kun valikoin hevi-osastolla hedelmiä, viereeni pysähtyivät lastenrattaat, joissa istui parin vuoden ikäinen poika. Käännyin katsomaan lasta hymyilläkseni hänelle. Mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, lapsen suu vääntyi itkuasentoon ja hän takertui äitinsä takinliepeeseen paniikinomaisesti. Äiti mulkaisi minua ja nykäisi rattaat kauemmas. Samalla hetkellä katsahdin ylös ja näin kasvoni hedelmien takana olevasta peilistä. Päälaelle ja otsahiuksiin oli kasautunut lunta, jonka sulaessa vettä valui juoksun punehduttamille kasvoilleni. Pipo ja sen alta pilkottavat etuhiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin. Olin unohtanut laittaneeni aamulla ripsiväriä ja rajauskynää. Nyt ne olivat levinneet silmieni ympärille mustiksi renkaiksi, joiden alareunoilta valui Alice Cooper -vanat kohti leukaani.

Minä sain palkintohedelmäni, mutta luultavasti se lapsi ei koskaan suostu syömään mangoa.

Ai niin! Nyt hypätään avantoon! Viimekertainen tunnustukseni synnytti sen verran pöhinää, että ei tässä nyt enää auta mikään. Hyvä ystävä ilmoittautui avantouintikaveriksi. Olen saanut runsain mitoin neuvoja ja niin paljon tsemppausta, että tällä kertaa en kertakaikkiaan kehtaa jänistää. Lupaan raportoida, kuinka käy... Pidäthän peukkuja?

Uskallatpas, onko muka vaihtoehtoja?

"Minäkö lenkille, EN IKINÄ! Miksi pitäisi juosta, kun ei ole kiire? Mikä järki on juosta ympyrää? Olla menossa ei-mihinkään?"

Muutama vuosi sitten etsin itselleni liikuntaharrastusta. Olin kokeillut kaikenlaista, mutta mikään ei oikein sopinut sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Tai sitten kipinä puuttui. Ystävä ehdotti, että kokeilisin juoksemista. Hän sanoi, että se voisi sopia minulle: pidän yksilölajeista, kunnon tekemisen meiningistä ja vauhdikkaasta menosta. Olen kaikessa tekemisessäni aika tavoiteorientoitunut. Kiireiselle käy paikkoihin ja aikoihin sitomaton laji. Mutta ei, minä olin jyrkkänä. Typerä idea.

Ystäväni ei antanut periksi. Seuraavana uutena vuotena parin kuohuviinilasin jälkeen hän heitti: "Nyt teet uuden vuoden lupauksen, että kokeilet juoksemista. Ota se haasteena. Minä autan." Pikkuisen hiprakassa en voinut vastustaa, kun asia noin muotoiltiin.

Koko kevättalven vetkuttelin, mutta ystäväni oli periksiantamaton. Ja koska minä pidän lupaukseni, eräänä huhtikuisena iltapäivänä viimein lähdimme kahden kilometrin kävely-hölköttely-lenkille. Ensimmäisen lenkin loppuun mennessä olin rakastunut.

Miksi alunperin kieltäydyin? Luulen, että minua pelotti. Epäonnistuminen. Suuri tuntematon.

Minusta ei tullut kilpajuoksijaa. Edes puolikas maraton ei onnistu, kipuilevat polvet estävät pitkät lenkitkin. Eräs lääkäri jo sanoi, että minun pitää luopua juoksemisesta. Mutta minä treenaan tukilihaksia, hidastan tahtia ja lyhennän lenkkiä, kunhan saan juosta, edes vähän. Se vaan on niin kivaa. Kannatti uskaltaa.

Tänä syksynä olin työni puolesta eräässä liiketoimintaseminaarissa ja sain siellä päähäni Vuorenvalloituksen. Bisnesmies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen käytti puheenvuorossaan vuoren huiputtamista rohkeuden ja haasteisiin vastaamisen symbolina. Hän kehotti meitä yleisössä istuvia valitsemaan vuoremme. Ei hän varmaan asiaa ihan kirjaimellisesti tarkoittanut. Mutta tällä kertaa en epäröinut, tartuin haasteeseen ja valitsin vuoreni. Jo nyt voin sanoa, että kannatti uskaltaa.

Valinnasta ja  toiminnasta, niistähän tässä on kysymys. Unelmat ovat tärkeitä. Mutta kun uskaltaa muuttaa haaveen tavoitteeksi, alkaa elämässä tapahtua hienoja asioita. Kuten Vuorenvalloituksessa, jokaisessa itsensä ylittämisessä suurin työ tehdään pään sisällä.

Tavoite ei ole itse tarkoitus. Mont Blancia varten harjoitteleminen tuonut elämääni aivan uuden ulottuvuuden. Hikisellä ponnistelulla on merkitystä, monellakin tasolla. Riemuitsen, kun saan tehtyä yhden punnerruksen enemmän. Kun lenkkipolulla askel rullaa. Jokainen pieni onnistuminen osaltaan vahvistaa uskoani siihen, että ensi kesänä seison Alppien korkeimmalla huipulla. Se saa nousemaan lattialta ja kiipeämään uudelleen punaisen painajaiseni (a.k.a. inhoamani jumppapallon) päälle ja yrittämään vielä kerran.

Olen saanut ilahduttavan paljon palautetta projektini tiimoilta. Olen jutellut Vuorenvalloituksesta lukuisten ihmisten kanssa. Näissä keskusteluissa aika hallitseva teema on usein rohkeus.

Ihmisiä kiinnostaa itse vuorelle meneminen, mitä vaaroja siellä on ja kuinka suuri ponnistus on fyysisesti. Ja kyllä, olen samaa mieltä, että se on minulle tiukka paikka. Jotta onnistun, pitää painaa kunnolla treeniä nämä edessä olevat kuukaudet.

Mutta toinen rohkeuden ulottuvuus on vielä kiinnostavampi. Huipulle saapuminen ja maaliviivan ylittäminen on tärkeää, mutta se ei ole se tärkein juttu. Suurin vuori huiputetaan jo aiemmin. Suuri osa kanssani keskustelleista sanoo, ettei heillä olisi rohkeutta tarttua haasteeseen ja ylittää itseään. En usko.

Mistä se syntyy, se paljon puhuttu rohkeus?
Yhteistä itsensä ylittäjille on palava halu. Harvoin tie on täysin avoinna edessä, kun päätös tehdään. Kunhan isot linjat ovat suurin piirtein selvillä, kyllä se reitti selviää matkalla.

Jokaiselle erilaiset asiat ovat vaikeita. Minulle ei ole yleensä ollut vaikeaa muuttaa elämääni. Jos jokin asia on pielessä ja tunnen, ettei nykytilanteeseen jääminen ole vastaus, alan tuntea pakottavaa tarvetta tehdä muutos. Lopulta minulla ei ole vaihtoehtoa. Matkan varrella olen huomannut, että vaikka joskus päätöksen tekeminen on johtanut näennäiseen epäonnistumiseen, on toiminnasta kuitenkin pidemmässä juoksussa seurannut enemmän hyvää kuin huonoa. Siksi minua ei pelota (ainakaan kovin paljoa) muuttaa asioita elämässäni. Mutta esimerkiksi liikuntaan liittyvät asiat ovat olleet minulle niitä haastavia vuoria, koska periksiantamattomana suorittajaluonteena pelkään, etten saavuta maaliviivaa. Vanheneminen on kuitenkin siitä mukavaa, että siinä oppii kaikenlaista. Esimerkiksi sen, että onnistumista tai epäonnistumista ei mitata maaliviivan ylittämishetkellä. Kokonaissuoritus ratkaisee.

On niin erilaisia tapoja ylittää itsensä. Tunnen lukuisia itsensä ylittäjiä. Minä tunnen muutaman maratoonarin, yhden triathlonistin ja laskuvarjohyppääjän. Minä tunnen naisen, joka melkein kuoli synnytykseen, mutta teki sen uudelleen. Tunnen huumeet jättäneen. Tunnen uusioperheitä. Ihmisiä, jotka eivät pelkää rakastaa, vaikka ympäristö suhtautuisi siihen ennakkoluuloisesti.


Tänä syksynä muutaman kouluviikon jälkeen tyttäreni pyysi, että saisi kävellä viimeisen korttelin koululle ilman saattajaa. Minä seisoin kadunkulmassa katsomassa hänen menoaan. Hän askelsi hitaasti mutta päättäväisesti, melkein arvokkaasti. Kääntyi matkalla kolmesti katsomaan, oliko äiti vielä taustajoukoissa. Koulun pihan reunaan päästyään hän kääntyi ja katsoi minua hymyillen voitonriemuisesti ja heilutti. Pillitin puolet työmatkasta. Niin ylpeä olin hänestä. Olen varma, että hänen sisällään kupli sama ilo, jonka tunsin juostuani ensimmäisen kymmenen kilometrin lenkkini. Ja ensi elokuussa aion julkaista tässä blogissa kuvan, jossa sen saman virnistyksen voi nähdä kasvoillani, taustalla jylhät Alppien huiput.

Mitä tästä opimme?
...jos haluat yllyttää minut tekemään jotain, ota mukaan pullo kuohuviiniä?

No ainakin sen. Mutta toivottavasti myös sen, että pystyt siihen kyllä. Valitse vaan vuoresi.


p.s. Ystävälleni kiitos, kun autoit minua löytämään juoksuaskeleet! Ne vievät nyt minua kohti Mont Blancia.

Vuorenvalloittaja ja punaisen painajaisen metsästys

Päivän vinkki: ÄLÄ syö chilitonnikalaa alle tunti ennen kuuttakymmentä vatsalihasliikettä.

Vuorenvalloitus-treenini koostuu kolmesta noin kolmen kuukauden mittaisesta jaksosta. Ensimmäisen vaiheen tavoite on kasvattaa lihasmassaa, jotta trainerini Tapion sanoin "jaksan kantaa kassini siellä mäellä." Minulla on viikottain kolme erilaista treeniä; kaksi perinteistä salivääntöä ja yksi kahvakuulatreeni. Lisäksi on yksi vaihtoehtoinen, oman kehon painolla tehtävä treeni niihin tilanteisiin, jolloin en pääse salille. Saan myös temmeltää lenkkipoluilla mieleni mukaan, kunhan salitreenit priorisoidaan silloin, kun aikaa on rajallisesti. Vielä pari kuukautta mennään näin ja sitten mukaan alkaa tulla kestävyystreeniä.

On hyvä, että ohjelmassa on huomioitu se, että työpäivät saattavat välillä venyä, olen jonkin verran pois Tampereelta ja että joka toinen viikko leijonanosa huomiostani ja ajastani kuuluu tyttärelleni. Pidän treenin vaihtelevuudesta ja siitä, että harjoitukset ovat tehokkaita rypistyksiä, jotka saa tehtyä alle tunnissa.

Suosikkeja ja inhokkeja on löytynyt:

Jalkaprässistä ja askelkyykystä pidän. Korvanappeihin Awolnationin "Sail", sillä saa oikein kunnon tekemisen meiningin. Tosin luulen, että keuhkoni on asennettu ylösalaisin, koska hengitys tuntuu jatkuvasti kääntyvän väärinpäin. 

Olen yllättynyt, että jaksan punnertaa. Miesten punnerruksia sain ekalla yrityksellä rutistettua kymmenen. Sitten Tapio käski laskea polvet maahan ja vetää loput tyttötyylillä. Luultavasti näytin siltä, että verisuoni katkeaa päästä ihan kohta.  

Hauis- ja ojentajatreeni tuntuu nololta. Siinä minä nitkutan taljassa ylös–alas vanerinpalan paksuista painoa. Yritän olla katsomatta viereistä kaveria, joka nostaa koko räkillisen tavaraa, luultavasti vielä yhdellä kädellä, edes henkäisemättä. Kerran ensimmäisen sarjan jälkeen yritin muina henkilöinä siirtää painoja pari pykälää raskaammaksi. Mutta käsivarteni antoivat viiden toiston jälkeen ilmoituksen yhteistyön päättymisestä. Sinä päivänä lapsikin söi kananmunia, koska kaikki muut elintarvikkeet olivat kaapeissa ylemmillä hyllyillä.

Pidän vatsalihasliikkeiden synnyttämästä poltteesta. Sivuttaiset jalannostot menevät suht sutjakkaasti. Perinteisiin vatsoihin saa mukavasti lisäpotkua, kun ottaa levypainon rinnalle ja työntää sen suorille käsille ylös noustaessa. 

Tapio kertoi, että pitää treenata myös syviä vatsalihaksia. Ne pitävät paketin tiukkana. Kuulemma jos treenaa vatsoja paljon muttei huolehdi syvistä lihaksista, vatsalihakset muodostavat ajan mittaan eturepun. Olin jo aloittamassa viisastelun treenipöksyjeni etureunalle kulmasoutuasennossa syntyvästä makkarasta. Mutta Tapio taisi aavistaa, mitä oli tulossa, ja totesi: "Sitä vatsalihasongelmaahan meillä ei ole." 

Kaikkensa antanut ja punainen painajainen

Jumppapallon kanssa minä en tule juttuun yhtään. Minusta on alkanut tuntua, että tunnelma salilla hiukan jännittyy, kun vain lähestynkin punaista painajaista. Linkkarissa (selinmakuulla lattialla, kädet ojennettuina ylös ja siirretään palloa suorin raajoin käsien välistä jalkojen väliin ja takaisin) vatsalihakseni saavat eniten treeniä anteeksipyytelevästä hyökkäilystä muiden treenaajien lomassa, kun metsästän karannutta palloa pitkin salia. 

Kun teen puristuksia jumppapallolla, eniten aikaa ja voimavaroja menee siihen, että yritän pysyä tasapainossa. Istun pallon päälle ja nojaan taakse kädet ristissä rinnalla. "Ole ihan rennosti ja muista hengittää. Haet vaan sellaisen mukavan asennon," ohjeistaa Tapio. Kolmenkymmenen puristuksen jälkeisessä vatsalihasten poltteessa, chilitonnikalat suussa käännyn katsomaan hänen kasvojaan. Ei, ei se taida ***tuilla.

MontBlancMontBlancMontBlanc...