Pieni itsekidutus valmistaa vuorelle – lasten kiusaaminen kielletty!

Olin ollut väsynyt ja pahantuulinen jo pari päivää, ja sunnuntaina ei huvittanut treenata. Koska viikon pakolliset saliharjoitteet oli jo tehty, päätin korvata kuntosalin juoksulenkillä Kaupissa. Arvasin jo etukäteen, ettei sekään tulisi olemaan mannaa. Mutta arvelin, että raitis ilma ja pieni addrenaliinipiikki tekisivät hyvää ärräpään puremalle. Lopullisesti vaakakupin lenkin puolelle kallisti ajatus siitä, että silloin voi laittaa napit korviin ja musiikin täyttämään ajatukset.

Kuten ennustin, juoksu ei rullannut. Reidet olivat edellisen päivän treenistä väsyneet, ja askel kulki nahkeasti. Heti alkumatkasta aloin huohottaa, ja syke oli korkealla. Lenkkarit lipsuivat liukkaalla polulla, rapa roiskui ja taivaalta satoi räntää suoraan kasvoilleni. Vaikka olinkin arvellut lenkin olevan tervassa uimista, jotenkin oletin jaksavani paremmin. Korkeimman ylämäen puolivälissä ajatusteni vieressä käväisi huolestuminen: entä jos en jaksakaan Mont Blancilla? Jos muutaman vuoden juoksemisen ja kolmen kuukauden tehotreenin jälkeen yksi pieni lenkki tuntuu tältä, miten mahdan pärjätä vuorella? Usko omaan suorituskykyyn on olennainen osa henkistä valmiutta. Kolmasosa treeniajasta on käytetty.

Mielessäni alkoivat kaikua kiipeilykokemuksistaan kertoneen ja neuvoja minulle antaneen Tonin sanat siitä, kuinka vuorilla kaikki ovat yksin. Kiipeilijän tulee voida luottaa oppaaseensa ja kiipeilypariinsa täydellisesti. Silti pään sisällä jokainen on yksin. Haastavissa olosuhteissa mieli käy ylikierroksilla. Kova keskittyminen suoritukseen, jatkuva ympäristön tarkkailu ja oman motivaation ylläpitäminen uuvuttavat. Väsymys voi aiheuttaa huolimattomuutta, joka saa tekemään virheitä. Huolimattomuus voi aiheuttaa paitsi itselle, myös muille tiimin jäsenille vakavia vaaratilanteita. Siksi kiipeilytiimi on henkisesti juuri niin vahva kuin sen uupunein jäsen.

Huolestuminen meni ohi. Luotan tiimiini. Minulla on aivan mahtava tukijoukko auttamassa valmistautumisessa ja he kaikki uskovat minuun. Vuorelle lähden köysistössäni tyypit, joihin voin luottaa täysin. Vaikka fyysisesti olenkin ukkovaltaisen kiipeilytriomme heikoin jäsen, en aio kuitenkaan jäädä tahdonvoimassa muista jälkeen. Kyllä se fyysinen kestävyys kroppaan tulevina kuukausina taotaan! Ei yksi lenkki kerro kokonaistilannettani.

Takaisin Kauppiin. Jollain kummallisella tavalla nautin tahmeasta lenkistä. (Se on muuten omituinen piirre juoksemisessa: siitä tykkää silloinkin, kun se on aivan hirveää!) Voitonriemun tunne "maaliin" saapuessani muistutti liikkumisen ilosta ja siitä, mistä tässä on kysymys: itsensä ylittämisestä pienissä ja suurissa asioissa.

Hyvästä suorituksesta... tai no, suorituksesta pitää palkita itsensä. Niinpä paluumatkalla poikkesin kauppaan hakemaan mangon iltapalahedelmäksi. Tuulikaapissa vastaantulijat katsoivat minua hiukan pitkään. Juoksun jälkeisessä addrenaliinipöhnässä ajattelin omahyväisesti, että ehkä ne olivat kateellisia, kun joku on saanut revittyä itsensä lenkille loskasateesta huolimatta.

Kun valikoin hevi-osastolla hedelmiä, viereeni pysähtyivät lastenrattaat, joissa istui parin vuoden ikäinen poika. Käännyin katsomaan lasta hymyilläkseni hänelle. Mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään, lapsen suu vääntyi itkuasentoon ja hän takertui äitinsä takinliepeeseen paniikinomaisesti. Äiti mulkaisi minua ja nykäisi rattaat kauemmas. Samalla hetkellä katsahdin ylös ja näin kasvoni hedelmien takana olevasta peilistä. Päälaelle ja otsahiuksiin oli kasautunut lunta, jonka sulaessa vettä valui juoksun punehduttamille kasvoilleni. Pipo ja sen alta pilkottavat etuhiukset sojottivat kaikkiin ilmansuuntiin. Olin unohtanut laittaneeni aamulla ripsiväriä ja rajauskynää. Nyt ne olivat levinneet silmieni ympärille mustiksi renkaiksi, joiden alareunoilta valui Alice Cooper -vanat kohti leukaani.

Minä sain palkintohedelmäni, mutta luultavasti se lapsi ei koskaan suostu syömään mangoa.

Ai niin! Nyt hypätään avantoon! Viimekertainen tunnustukseni synnytti sen verran pöhinää, että ei tässä nyt enää auta mikään. Hyvä ystävä ilmoittautui avantouintikaveriksi. Olen saanut runsain mitoin neuvoja ja niin paljon tsemppausta, että tällä kertaa en kertakaikkiaan kehtaa jänistää. Lupaan raportoida, kuinka käy... Pidäthän peukkuja?