Hurraa, olen saanut taustajoukkoja, joilla on kokemusta vuorikiipeilystä! Olen saanut tsemppausta ja käytännön neuvoja
valmistautumiseen sekä itse reissulle. Rehellisesti kerrotut kokemukset ovat
pysäyttäviä. Perääntymään ne eivät minua suunnitelmastani saa, mutta tuovat
uutta perspektiiviä edessä olevaan ponnistukseen. Tuntuu kuin minulla olisi viimein konkreettinen ote projektiin, joka on isolta osin hyppy tuntemattomaan. Kuin olisin ison
askeleen lähempänä huippua, jolle halajan.
Kertomuksia ja neuvoja olen saanut muun muassa
Tonilta, joka on kiipeilyn monitoimimies. Hän on kokeillut erilaisia
kiipeilymuotoja sisäkiipeilystä ja boulderoinnista (eli kiipeilyä esimerkiksi
kivillä ja siirtolohkareilla) alppikiipeilyyn ja niin edelleen. Hänellä on
kokemusta myös Alpeista ja kohteeni on hänelle tuttu.
Jokainen vuorikiipeilykokemus on tietenkin
yksilöllinen, johon oma fyysinen kunto, olosuhteet sekä monet muut asiat
vaikuttavat. Toni korosti, että olosuhteiden vaikutusta omaan fysiikkaan on
kokemattoman vaikea ymmärtää. Tavallinen kävely korkealla nostaa sykkeen helposti
130–140 tienoille, ylämäessä syke nousee nopeasti 150–160 iskuun minuutissa.
Pelkkä kävelykin on todella uuvuttavaa ja pakottaa etenemään hitaasti. Lisätään yhtälöön vielä lumi, jäätikkö, kivikot, pakkanen ja tuuli. Reitit ovat paikotellen hyvin kapeita ja haastavia kulkea. Toni
vertasi ohuessa ilmanalassa liikkumisen synnyttämää oloa maratoonarin
tuntemuksiin muutamaa kilometriä ennen pakollista keskeytystä: kun tietää
rajojensa olevan lähellä mutta yrittää vielä pinnistää. Paitsi että juoksemisen
voi lopettaa. Vuorilla ei voi luovuttaa; sieltä on ainakin tultava alas.
Vuorenvalloittajan motto |
Jäin pohtimaan sitä hetkeä, kun tuntuu ettei
pysty jatkamaan enää metriäkään.
Viimeksi vedin itseni tappiin, kun alkusyksyllä Laku
haastoi minut kokeilemaan askel-kyykkyä 200 metrin matkan. Koskaan en ollut
vastaavaa kokeillut, ja haaste tuntui jopa hiukan kornilta. Mutta totuus
paljastui pian, kun survoin eteenpäin pimeällä urheilukentällä vesisateessa.
Ensimmäisen 50 metrin jälkeen alkoi tuntua todella raskaalta, 100 metrin jälkeen sattua. 150
metrin kohdalla olin ihan loppu. Viimeiset 50 metriä kiroilin ääneen ja hoin kuin
mantraa: ”Viisi vielä.” Jalat eivät enää totelleet, kaaduin kolmesti, mutta
joka kerta sain raavittua itseni ylös. Jossain kohtaa Laku sanoi: "Kyllä sä voit jo lopettaa, tuo on tosi hyvä suoritus ekakertalaiselle." Mutta luonto ei antanut periksi, koska olin päättänyt päästä loppuun asti. Laku ymmärsi sen ja alkoi laskea askelia kanssani kyykäten rinnallani, vaikka oli itse suorittanut jo oman matkansa (joka oli kahdesti minun matkani mittainen).
Maaliviivalla kaaduin kuralätäkköön ja jäin siihen makaamaan. Käänsin kasvoni kohti harmaata taivasta ja vesisadetta. Nauroin ääneen. Muutaman minuutin kuluttua Laku nosti minut pystyyn ja kävelin kilometrin kotiin. Tosin
Laku oli koko matkan valmiina nappaamaan kiinni kainaloiden alta, koska pienikin
epätasaisuus tiessä aiheutti jalkojeni pettämisen. Meni päiviä ennen kuin pystyin kävelemään normaalisti, täydelliseen palautumiseen viikko.
Tuo askel-kyykky-haaste ei ole verrattavissa
edessä olevaan pinnistykseen. Fyysinen kunto ja voima ovat asia erikseen. Mutta
mikä sai minut toistuvasti nousemaan vielä sittenkin, kun lihakset kerta
kaikkiaan kieltäytyivät yhteistyöstä? Mistä lähtee sisukkuus ja
mind-over-matter-ajattelu? Ja miten sitä voi harjoitella?
Toni muistutti, että fyysisen kunnon lisäksi
on tärkeää totutella eri lämpötiloihin ja niiden vaihteluihin.
Nyt tulee tunnustus, joka kuulostaa hölmöltä
vuoren huiputusta suunnittelevan suusta. Se myös paljastaa erään suuren
heikkouteni: minä inhoan kylmää. Monet vuorikiipeilijät karaisevat itseään
avantouinnilla. Mutta johtuen parikymppisenä tapahtuneesta
läheltä-piti-tilanteesta merivirtauksien kanssa, minä inhoan myös uimista.
Uima-allas menettelee, mutta avovedet ovat hirvittäviä. Nämä kaksi asiaa,
kylmyys ja vesi, yhdistettynä tekevät avantouinnista suorastaan kidutusta. Lähimmäs
avantoa olen päässyt, kun kerran varpaat sinisenä seisoin lumisella laiturilla
loputtoman pitkän ajan ja tuijotin mustaa vettä rappusten alapäässä kykenemättä
liikkumaan.
Voi ei…taidan tietää, mitä on edessä.
Tuommoiseen piiputtamiseen treeneissä ja siihen hapottamiseen jälkeenpäin voi kokeilla kotitekoista alkaalista diureesia: Paras tuote on ravintolisä, jossa on useampi suola, esim kalium+kalsium+natrium+magnesium -valmiste, mutta hätätapauksessa voi käyttää myös natriumbikarbonaattia ts. Ruokasoodaa. 1tl yhteen litraan vettä. Sitä sitten treenin jälkeen useampi litra. Nopeuttaa kreatiniinikinaasin poistumaa virtsaan ja vähentää kudostuhoa.
VastaaPoistaKiitos asiantuntevasta neuvosta! Pistän muistiin, tulen varmasti tarvitsemaan tuota vielä. :)
Poista