torstai 12. toukokuuta 2016

Gran Paradiso – Mont Blanc -kiipeilytiimi kokoontuu ensimmäistä kertaa

Viime lauantaina aamusella astelin Mont Blanc -reissuni palveluntarjoajan, Adventure Partnersin, toimistolle Lauttasaareen. Heti aulassa törmäsin pieneen joukkoon ihmisiä, joiden tapaamista olin jo innokkaasti ja hiukan jännittyneenä odottanut. Lähimpänä ovea ollut mies kääntyi katsomaan minua ystävällisesti ja esittelimme itsemme. Samassa ainoa minulle entuudestaan tuttu henkilö, ryhmänjohtajamme Teija, ilmestyi paikalla ja halasi minua.

Tauko Vincent-Pyramidella
kuva: M. Laukkanen
Paikalla oli Teijan ja minun lisäksi neljä ryhmämme jäsentä, kaksi porukasta on kauempaa ja ei päässyt ryhmän tapaamiseen. Äijävoittoinen jengi on kyseessä, mikä ei ole yllätys, koska vuorikiipeily tuntuu olevan aika miesvaltainen laji.

Tapaaminen sujui rennoissa merkeissä. Tarkoituksena oli tutustua toisiimme ja käydä vapaamuotoisesti keskustellen läpi reissuun liittyviä asioita. Emme tunne toisiamme entuudestaan ja olemme aika erilaisia kiipeilykokemuksemme osalta, mutta yhteinen innostus aihetta kohtaan mursi jään nopeasti. Kaikkien silmissä kiilui samalla tavalla ja taisimme tunnistaa sen toisistamme. Pian keskustelu soljui iloisesti aiheiden vaihdellessa myslipatukkaresepteistä Seven Summits-vuoriin.

Kiipeilytiimissämme on parikin henkilöä, joilla on tavoitteena legendaarinen Seven Summits (eli kiivetä kaikkien mantereiden korkeimmat huiput). Kokeneimmalla on jo kasassa listalta parikin huippua. Olen pitänyt itseäni ihan hupsuna, kun minulla on jo useampiakin kiipeilysuunnitelmia. Aikajanalla ne ylettävät vuoteen 2018 asti. Ryhmästämme löytyy kuitenkin kiipeilysuunnitelmia vuoteen 2022 asti. Se sai minut, paitsi tuntemaan hengenheimolaisuutta, myös taas muistamaan, että tämä on laji, jota on pakkokin suunnitella pitkäjänteisesti. Valmistautuminen ja reissut ottavat aikaa ja rahaa. Mitä isompi tavoite, sen enemmän ja pidemmältä ajalta se syö resurssia.

Teija kertoi meille Mont Blanc -huiputusreittimme yksityiskohdista ja antoi neuvoja valmistautumiseen. Vertailimme aiempia kokemuksiamme ja pyörittelimme varusteasioita. Mahtaakohan mikään muu foorumi paneutua yhtä antaumuksella siihen, millaisella suhteella on aineksia optimaalisessa hedelmä-pähkinä-suklaa-sekoituksessa? Itseämmekin hiukan nauratti, kun oikein innostuimme pohtimaan, kuinka ällöä suklaa voikaan olla, kun on kuuma ja akklimatisoitumiseen liittyvä kuvotus vaivaa.

Istuessani siinä sohvalla ja katsellessani muiden ilmeitä oivalsin, että juuri tätä olen kaivannut. Välillä on nimittäin aika tylsää ja joskus jopa motivaatiota murentavaa olla yksin innostunut. Olen aika lailla yksilösuorittaja ja osaan motivoida itseäni. Nautin siitä, että tämä on minun oma juttuni. Mutta. Kun kuukausitolkulla käyttää loputtomasti tunteja valmistautuen johonkin, on välillä työn takana pysyä innostuneena. Kyllä tekemisen ilo liiskaantuu helposti loskakeleihin ja kipeytyneisiin penikoihin. Huipun kuva haalistuu mielessä, kun palkintoon on kuukausien matka. Silloin eteenpäin mennään kurinalaisuuden voimin. Vaikka läheiset tukevat minua valmistautumisessani, se ei kuitenkaan ole sama asia kuin jakaa yhteisen tavoitteen tuottama kollektiivinen sykkeen nousu. Ihmisten kasvoilta voi lukea omat tunteensa ja se tekee kotoisan olon... ja nostaa malttamattomuuden pilviin.

Tapaaminen venyi pitkälti yli suunnitellun ja sovimme, että jatkamme keskustelua sähköisten viestimien välityksellä. Porukan kasvoille nousi vinkeä hymy, kun totesimme, että kasvokkain seuraavan kerran tavataan sitten Chamonix'ssa. Lähtiessä kaikki olivat tohkeissaan.
– Onko kysyttävää? varmisteli Teija.

Eräs ryhmän miehistä taisi kiteyttää kaikkien ajatukset:
– Oikeastaan vaan yksi kysymys: joko mennään?
Mantovan majalta kohti Vincent-Pyramiden huippua 2015
kuva: M. Laukkanen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!