sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Mitä olet tehnyt ansaitaksesi luottamukseni?

Kuka voi luottaa sinuun tiukan paikan tullen? Mistä hän tietää, että olet luottamuksen arvoinen?



Tämä pähkäily taitaa taas vaatia vähän pohjustusta:
Kirjoittaminen ensimmäisestä kalliokiipeilykokemuksestani sai minut muistamaan, kuinka hauskaa se oli. Päätin kokeilla uudelleen. Edellisestä kerrasta kalliolla tai ylipäätään seinällä oli vierähtänyt hyvä tovi. Niinpä minua taisi vähän jännittää, ja päädyin edellisenä iltana treenaamaan kasisolmua tietokoneen virtapiuhaan ja mielikuvaharjoittelin vielä aamulla varmistusta huitomalla alusvaatteisillani eteisen peilin edessä kuin epätahtinen Jane Fonda.

Saavuin kiipeilypaikalle hiukan muita myöhemmin (matkalla unohduin ajatuksiini linja-autossa, ajoin pysäkin ohi ja onnistuin eksymään ihan tutuilla seuduilla, perushommia siis).

Kiipeilemässä kanssani olivat kiipeilyä vuosia harrastanut kaverini Saku ja minulle uusi tuttavuus Birgitta, kokenut kiipeilijä hänkin. Saku pisti minut välittömästi varmistamaan omaa kiipeämistään. Pyysin, että Birgitta tulisi varmuuden vuoksi viereeni seisomaan ja että Saku aloittaisi kiipeämisen hitaasti, jotta saisin taas hommasta kiinni. Homma lähti sujumaan ihan hyvin, vaikka varmistuslaitteena oli grigri, josta minulla on vielä vähemmän kokemusta kuin ATC:sta.

Tuntui hyvältä, että Saku luotti varmistamisen minulle, vaikka olen siinäkin hommassa aika vihreä. Ilman harjoittelua ei saa kokemusta ja tätä hommaa on hiukan vaikea harjoitella ilman, että joku kiipeää. Samaan aikaan on täysin ymmärrettävää, että Birgitta suhtautui hiukan varovaisemmin ajatukseen, että minä varmistaisin häntä. Hän tiesi etukäteen minusta vain, että vaikka olen käynyt varmistuskurssin, kokemusta ei ole kertynyt kovin paljoa. Kuitenkin Birgittakin antoi minun varmistaa itseään, vaikka kaikilta osin suoritukseni ei ollut ihan tyylipuhdas.

Kiipeily oli mahtava: hankalaa mutta niin palkitsevaa! Kotiin palattuani lääkitsin ruhjoutuneita varpaitani ja kramppaavia sormiani ja pohdin luottamusta. Se on aihe, joka tuntuu nousevan esiin tämän projektin joka käänteessä. Mont Blancilla vaaditaan paljon luottamusta:

Pitää luottaa tiimiinsä. Ensiapukouluttajani Kari painotti, kuinka tärkeää on muistaa Mont Blanc -oppaamme Petten ehdoton auktoriteetti jokaisessa tilanteessa. Eikä minulla ole mitään syytä olla luottamatta Petteen. Päinvastoin, olen onnellinen, että saimme tiimiimme juuri hänet; 80-luvulta asti kiivenneen ja maailman vuoria kiertäneen kokeneen ja koulutetun vuoristo-oppaan.

Vaikka kiipeilyparini Lakukin valloittaa ensimmäistä vuortaan, luotan häneenkin täysin. Varaukseton luottamukseni rakentuukin hänen luonteensa ja arvomaailmansa varaan.

Luotan valmentajani Tapion ammattitaitoon saada minut riittävän hyvään kuntoon elokuun alkuun mennessä (johon on muuten sivumennen sanoen enää 4,5 kuukautta). Alusta asti hän pystyi vakuuttamaan ammattitaidollaan, ja nyt kun olen nähnyt tuloksien syntyvän, olen varma, että olen valinnut itselleni oikean valmentajan.

Sitten tulee se hankalampi osuus: pitää vielä luottaa myös itseensä, monellakin tavalla. Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Marko muistutti itseluottamuksen merkityksestä: kroppa jaksaisi useimmiten paljon pidemmälle kuin korvien väli. Äärisuorituksissa keho murtuu ennen aikojaan, jos ihminen menettää uskon omaan kestävyyteensä. Pette muistutti samasta asiasta ja painotti henkistä valmistautumista.  Hän kertoi nähneensä ihmisiä, joilla on kaikki fyysiset edellytykset päästä huipulle, mutta ilmeisesti usko omaan suorituskykyyn loppuu ja siksi matka keskeytyy.

Olenkin yrittänyt panostaa tähän. Rakennan itseluottamusta ja henkistä kanttiani jatkuvasti, pienillä ja ehkä hiukan arkisillakin asioilla. Yritän tutustua ja varautua henkisesti edessä olevaan keräämällä tietoa. Kuuntelen vuorikiipeilijöiden kokemuksia ja yritän oppia niistä. Myös fyysinen harjoittelu tietysti vahvistaa itseluottamusta. Samoin epämukavuusalueen sietäminen: olen siedättänyt itseäni tekemällä asioita, jotka ovat vaikeita tai pelottavia. Esimerkiksi kävin avannossa, vaikka menneisyyden läheltä-piti-tilanteen vuoksi pelkään avovesiä ja lisäksi inhoan kylmää. Vihasin joka hetkeä, eikä sitä kuuluisaa hyvää oloa tullut edes jälkikäteen. Menin silti uudelleen, ihan vaan näyttääkseni itselleni, että pystyn siihen. Kestävyyskuntotesteissä päätin, etten anna periksi ennenkuin kunto aidosti loppuu ja juoksin, kunnes silmissä pimeni ja jalat menivät alta.

Ei kuitenkaan riitä, että minä luotan itseeni. Myös kiipeilytiimini pitää luottaa minuun, sillä kliseisesti sanottuna: tiimi on vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Tajusin sen kouriintuntuvasti EA-koulutuksessa, kun möläytin ääneen, että minulla ei ole hätää, jos koipi katkeaa. Tiimini miehet kyllä auttavat minut pois vuorelta, tavalla tai toisella. Mutta voivatko he luottaa minuun samalla tavoin? Olenhan kuitenkin esimerkiksi fyysisesti heitä heikompi.
Toisen kerran asia nousi mieleeni nyt kallion alapuolella seisoessani, kun varmistin turvallista kiipeämistä ihmiselle, joka ei tunne minua ja joka tiesi minusta vain vähäisen kokemukseni. Jostain syystä hän päätti luottaa minuun. Aika mahtava juttu.

Siis: kuka voi luottaa sinuun? Uskoa turvallisuutensa käsiisi tai vaikkapa kertoa synkimmät salaisuutensa. Mitä olet tehnyt, että ansaitsit sen luottamuksen? Entä luotatko itse itseesi? Luottaisitko tiukassa paikassa läheisesi hengen omiin käsiisi?

Kuva: Saku




2 kommenttia:

  1. Wau!
    Aika mahtavaa kirjoitusta!
    Itselle tuli sama aihe mieleen eilen (tosin en ole siitä vielä kirjoittanut) ja vaikka näkökulma onkin erilainen, perusajatus on ihan sama.

    Tsemppiä sinulle matkalla vuorenvalloitukseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia mieltä lämmittävästä palautteesta!
      Jos päädyt aihealuetta käsittelemään, linkkaathan tekstisi minulle?
      Aurinkoisia kevätpäiviä!

      Poista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!