perjantai 5. lokakuuta 2018

Rakkaus on vuori. Vuori on rakkaus.

Taisin syntyä hiukan rauhattomaksi, vaeltajaksi vailla halua kiinnittyä. Osoitteita minulla on ollut enemmän kuin saatan muistaa ja kotini ei ole koskaan ollut katunumeroin ilmaistavissa.

Irtonaiseksi en silti ole itseäni tuntenut. Tasapainoni syntyy sisäistä ääntä seuraamalla, ja mieleni lepää liikkeessä. Maisemien vaihtuessa pysyvyyteni kallio ovat olleet läheiseni; pieni, luottamuksen ja kiintymyksen lujittama turvaverkko, joka on opettanut minulle yhtä ja toista rakkaudesta. Vuoren lailla rakkaus on tavoittelun arvoinen, vaikka useimmiten se ei tarjoakaan helpointa polkua huipulle. Se on monimuotoisuudessaan niin pysyvä ja ja hauraudessaan niin jykevä, ettei se koskaan ole lakannut minua hämmästyttämästä.

Universumini keskipiste nitkahti sivuun omasta navastani päivänä, jona tyttäreni syntyi. Saapuessaan tuo ihmeellinen ihmistaimi ankkuroitui minuun tavalla, joka määritteli minut uudelleen. Sain korkeimman arvonimen, mitä kuvitella saattaa: "äiti". Koskaan en aiemmin ollut ollut toisen ihmisen turvapaikka ja täydellisen, varauksettoman rakkauden kohde.

Aina en ole onnistunut todeksi tuomaan sitä haavekuvaa, joka hyvästä äidistä mielessäni asuu. Mutta äitiyteni ensimmäisestä päivästä alkaen olen parhaan kykyni mukaan pyrkinyt olemaan lapseni rajattoman luottamuksen arvoinen ja luomaan hänen ympärilleen pysyvyyden rakenteita, jotta pieni varsi ei tuulessa taittuisi. Maailma olkoon hänen leikkikenttänsä – minä olen hänen kotinsa!

Minulle niin kovin tärkeä, nyt edesmennyt mummuni sanoi kerran:
– Tiedän, että löydät aina oman polkusi. Sinun kohdallasi minä olen vain yhdestä asiasta huolissani: mahdatko koskaan antaa kenenkään pitää huolta itsestäsi?

Hymyilin. Rakkaudesta ja kunnioituksesta mummuani kohtaan en väittänyt vastaan, vaikka huulieni takana piilotteli itsenäisyydenjulistukseksi naamioitu vastalause.

Vuoret ovat vieneet minut mennessään. Alati voimistuva kiintymys ohueen ilmaan ja epämukaviin, holtittoman painaviin kenkiin on antanut varmuuden ja voiman tunteen hetkissä, joissa haastan itseni äärimmilleen. Kun harjanteilla loputon ajatusmyrsky taukoaa, hetken olen vain minä, pieni ja merkityksetön – vapaa. Kuinka sitä voisi olla rakastamatta?

Minä uskon vahvasti, että meistä jokainen rakentaa itse oman polkunsa. Jos kuitenkin uskoisin kohtaloon, sanoisin, että se on vienyt minut vuorille ja erityisesti Mont Blancille. Sillä jokainen askel päätöksestä tavoitella Alppien korkeinta huippua on johdattanut minua kohti väistämätöntä. Tuolla rinteellä kohtasin ihmisen, josta myöhemmin tulisi kiipeilyparini ja kumppanini myös elämän muilla poluilla.

Hän kertoo tuijottaneensa minua aamuyöllä vuoristomajalla, kun flunssan kourissa pesin hampaita aivastellen ja valmistauduin huiputusyritykseen. Vaikka tuolla hetkellä ajatukseni olivat öisellä rinteellä, on hetki jäänyt myös minun mieleeni kirkkaana. Muistan ihmetelleeni huoneessa vallinutta outoa tunnelmaa. Jo silloinko kuu ja tähdet liikahtivat kohdilleen?

Elämä jatkui Mont Blancin huipun toisella puolella – niinkuin se tapaa jatkua, vaikka vuorelta palatessa usein tuntuu, ettei ole mitenkään mahdollista palata arkeen.
Olin tehnyt päätöksen muuttaa asioita elämässäni, ja sen muutoksen aalloissa vuorella orastanut ystävyys syveni ja sai uudet kasvot.

Olin luullut, että haluaisin kiivetä aina yksin. Nyt tiedän, että kaiken sen ajan minä vain odotin pariani, jonka kanssa haluaisin jakaa kokemuksen sen kaikilla tasoilla.
Kiipesin vuorelle ja löysin sieltä puuttuvan puolikkaani ja lapselleni lujan tukipilarin elämän seikkailuihin. Sain myös perheen ja vastuullisen tehtävän, sillä nyt tyttäreni rinnalle vaalittavakseni on luotettu kaksi pientä sydäntä, joille haluan olla järkkymätön suoja ja turva elämän poluilla.

Osakseni on tullut paljon enemmän kuin uskoin ansaitsevani. Ja tänään, monen yhteisen vuoren jälkeen elämät ja unelmat ovat kytkeytyneet toisiinsa tavalla, jota en tiennyt mahdolliseksi.


Kymmenen kuukautta sitten, 27.12.2017 kello 05.15 aamulla, Mount Merun huipulla, auringon ensisäteiden maalatessa Tansanian taivaan kullanhohtoiseksi, en hetkeäkään epäröinyt. Olin tullut kotiin.

Huomenna toistan vastaukseni läheistemme läsnäollessa.
Huomenna me solmimme elämämme yhteen ja jatkamme yhteisiä askelia kohti uusia unelmia ja huippuja.

Kiitos sinusta, rakkaani. Sinä olet vuoreni.

Till the depth of sea get dry, my dear,
And the rocks of mountain melt in the sun,
I will love you still, my dear,
While the sands of life shall run.
(Trad.)




8 kommenttia:

  1. <3 <3 <3 ihanaa, onnea teille huomiselle ja tulevaisuuteen <3 <3 <3

    VastaaPoista
  2. Oiii ihanaa, kylmät väreet meni läpi koko kehon. Paljon Onnea huomiselle ja tulevaisuuelle! T. Leena

    VastaaPoista
  3. Sydämelliset onnittelut. Ja rakkautta ja ymmärrystä tulevaisuuteen.
    T. Eimi

    VastaaPoista
  4. Ihana tarina. Onnittelut ja kaikkea hyvää elämäänne! T. Marjut

    VastaaPoista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!