Minulta kysytään aina välillä, miksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.
Tarinoita etsimässä Elbrusilla 2016
kuva: Max Edin
Kirjoitin ensimmäisen kirjani kahdeksanvuotiaana. Se on kirjoitettu lyijykynällä, valtavalla, horjuvalla kaunokirjoituksella vihkoon, jonka kannessa on valokuva valkoisesta laukkaavasta hevosesta. Vihon sivut ovat hiukan ryppyiset ja harmaantuneet kumittamisesta, osassa sanoja on tavuviivoja, monet väärien kirjainten välissä. Niissä kohdissa, joissa sanat ovat loppuneet kesken, tarinaa on täydennetty piirroksin. Mutta suuri tunne tarinan takana välittyy.
Esikoisteokseni on ristiriitaisia tunteita herättävä sikäli, että jos se koskaan näkisi päivänvalon, saattaisin saada plagiointisyytteen. Tarina nimittäin muistuttaa häiritsevän paljon Merja Jalon Nummelan Ponitalli -sarjan erästä kirjaa (jonka nimeä en enää muista), jossa tyttö vuosien unelmoinnin jälkeen saa oman hevosen. Hevonen on ongelmatapaus, mutta monen mutkan kautta pitkäjänteisellä työllä ja runsaalla rakkaudella tyttö voittaa hevosen luottamuksen, ja heistä tulee voittamaton ratsukko.
Oman teokseni tarinan kaari on täsmälleen sama, erittäin paljon lyhyempänä vain. Jopa hevosen nimi taitaa olla sama. Päähenkilön etunimen olen vaihtanut, ja se muistuttaa epäilyttävästi omaa nimeäni.
Kammottavasta tarinavarkaudesta huolimatta luulen kuitenkin, että Merja Jalo antaisi minulle anteeksi, jos teokseni jollain kumman tavalla päätyisi hänen käsiinsä. Varmasti hän ymmärtäisi, että hänen alkuperäistarinansa oli kuin unelmien eliksiiriä raastavan hevoskuumeen kanssa kamppailevalle 8-vuotiaalle heppatytölle. Merja varmasti aavistaisi, että tarinan uudelleenkertominen oli tapani käsitellä mahdotonta toivettani ja elää hetki ulottumatonta unelmaa.
Jo lapsena sanat paperilla olivat minun tapani jäsentää tätä maailmaa.
Erilaisten ryppyisten vihkojen sivuille tallennettiin koko elämäni ja tunneskaalani ikävuosina 13–19. Tunnollisesti kirjasin ylös kaiken kokemani, ihan joka ainoa päivä. Vuosia kestävä jatkokertomukseni dokumentoi kasvuni lapsesta teiniksi ja haparoivat askeleeni kohti aikuisuutta pikkutarkkoina tilannekuvauksina, sanoilla maalattuina maisemina teini-ikäisen maailmasta ja mielestä sekä harkitsemattomina ilon- ja kiukunpurkauksina. Yhtä aikaa kammottavia ja sympaattisia olivat esimerkiksi sanasta sanaan tallennetut ensi opit rakkauden saralta: punakantisen vihon aukeamilta löytyi jokainen dialogi, jonka olin yläasteaikaisen ihastukseni kanssa koulun käytävillä käynyt. Toki keskusteluita oli vain kolme ja ne kaikki liittyivät tupakan pummaamiseen. Mutta olin myös tuskallisen pedantisti kuvaillut kyseisen nuoren miehen äänen säröilyn ja likaiset vaatteet, niin harittavat viiksikarvojen alut kuin korvakorun riipuksen yksityiskohdatkin.
Olen joskus miettinyt, kuinka ehdin muuta tehdäkään kuin kirjoittaa (– ja kyllä todellakin ehdin, kysy vaikka isältäni, jolle olen aiheuttanut aimo tukun harmaita hiuksia). Nimittäin pikkutarkkojen päiväkirjojen lisäksi kätköistäni löytyi sadoittain runoja, novelleja, kolumneja ja niin edelleen. Välillä en ollut malttanut odottaa kotiin pääsyä, vaan ajatuksia oli tallennettu käytettyjen kirjekuorien taustoihin, servetteihin, julisteiden reunoihin ja jopa kertakäyttöasioiden pohjiin.
On kuin noina vuosina maailma olisi vain virrannut lävitseni lyijykynätahroiksi paperille.
Vuosiksi eteenpäin piilotin tuon valtavan sanamassan vintille suuriin laatikoihin, joita sitten raahasin mukanani muutosta toiseen uskaltamatta juurikaan katsoa laatikoiden sisälle. Pidin niitä valtavana aarreaittana ja mahdollisuutena kurkistaa nuoren Janiinan pään ja sydämen sisään.
Kunnes eräänä päivänä tyttäreni oppi lukemaan.
Mieleeni hiipi kammottava ajatus siitä, että hän löytäisi päiväkirjani. Entäpä kun kuolen? Haluaisinko silloin jonkun avaavan nuo pölyiset laatikot ja lukevan teini-ikäisen Janiinan maailmantuskaa?
Niinpä yhtenä sateisena iltapäivänä kiipesin vintille taskulampun kanssa, vedin laatikot ulos häkkivarastosta, levitin vihkokasat vintin betonilattialle ja aloin lukea.
Tuntia myöhemmin olin nähnyt tarpeeksi: kasasin vihot lempeästi mutta päättäväisesti takaisin laatikoihin. Seuraavalla viikolla tuhosin koko kasan, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut. Kaikkia tarinoita ei ole tarkoitettu ikuisiksi.
Mutta sanat eivät ole minua jättäneet. Vielä nykyäänkin tuntemukseni vuotavat parhaiten ulos sormenpäistäni, ja muistot tatuoituvat sydämeeni kirjainten muodossa.
Päädyin kirjoittamaan työkseni. Markkinoinnin ja viestinnän maailmassa olen harrastanut sanallista luovuutta kaupalliset suitset suussa, ja saanut kokeilla mitä erilaisimpia kirjoittamisen muotoja teknisestä kirjoittamisesta strategiamuotoiluun sekä nettipelien ja tv-mainosten käsikirjoittamiseen. Olen haamukirjoittanut isojen yritysten johtajien sanomia, tasapainoillut kriisiviestinnän kapealla ilmaisunuoralla ja nysvännyt merkkimääriä hakukoneoptimoinnin tekstituotannoissa.
Tarinat auttavat meitä liittämään itsemme historiaan. Tyttärelleni kirjoitin viikottain vuoden ajan muistiin hänen lapsuusmuistojaan, jotta pienet vauva-arjen tapahtumat ja tarinat eivät unohtuisi. Jokaiselle kolmesta kummitytöstäni olen kirjoittanut "Näin me tutustuimme – ensimmäinen vuosi kanssasi" -otsakkeella muistiin jokaisen kohtaamisemme heidän elämänsä ensimmäisen vuoden ajalta. Sidotin ne kirjasiksi ja annoin heille 1-vuotislahjaksi.
Tärkeä viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta 2015
kuva: M. Laukkanen
Tarinat elävät minussa. Minuun on sisäänrakennettu unelma kirjan kirjoittamisesta – siis myös sellaisen, joka ei suututa Merja Jaloa. Muutaman kerran olen ollut lähellä ryhtyä toteuttamaan tätä haavetta.
Satumaisin idea oli ehkä salaa lasten huoneita sotkevan Peikkopoikan, sen sisko Ärripurrin ja etanaprinsessa Esmeraldan (joka rakastaa hidasta tangoa) tarina: Tyttäreni ollessa pieni, kerroin hänelle iltaisin spontaaneja "pääsatuja". Nämä sadut saivat sen verran suosiota tyttären kaveripiirissä, että välillä meillä oli isompikin lapsilauma kuulemassa loputtoman Peikkopoika-jatkokertomuksen käänteitä. Päädyin niistä muutaman kirjaamaan ylös. Silloinen työkaverini, joka on taitava kuvittaja, sattumalta sai näitä satuja luettavakseen, ja innostui kuvittamaan Peikkopojan. Hetken leikittelimme ajatuksella satukirjasta. Mutta sitten tapahtui elämä; kollega sai työtarjouksen toisesta kaupungista, minä aloitin opiskelun, ja projekti jäi.
Muutamaa kirjaprojektia fiktiosta faktaan olen harkinnut. Paria omaa ideaa ja paria on minulle tarjottu. Mutta tarina valitsee kertojansa, ja vielä kirjani ei ole löytänyt minua. Vielä.
Koko elämäni olen ollut tarinankertoja. Siinä lienee vastaus kysymykseen, miksi aloin kirjoittaa blogia, kun päätin kiivetä vuorelle.
Kun vuonna 2014 sain päähänpiston kiivetä Mont Blancille (se tarina täällä: Kuinka se alkoikaan..., pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä), lienee kertomani valossa aika luonnollista, että halusin kirjata muistiin matkan lähtöpäätöksestä vuoren huipulle. Silloisen yhtiökumppanini ehdotuksesta pöytälaatikon sijaan päädyin julkaisemaan päiväkirjamaisen tarinani blogina.
Ensimmäisenä Vuorenvalloitus-vuonna vuorikiipeilyhankkeeni kasvoi kaupallisten yhteistyökuvioiden kautta aika paljon päiväkirjaa laajemmaksi kokonaisuudeksi. Se oli upeaa ja hauskaa!
Samalla se oli valtavan opettavaista: se sai minut ensimmäistä kertaa epäilemään itseäni kirjoittajana. Vaikka olin vuosikausia kirjoittanut julkisesti, nyt yhtäkkiä huomasin kokevani painetta kertomani kiinnostavuudesta ja esimerkiksi lukijamääristä: tarinankerronta on raastava laji sensaatiohakuisessa klikkioptimoinnin maailmassa. Varsinkin, kun tarinasi päähenkilönä olet sinä itse. Siihen en ollutkaan tottunut sitten teini-iän päiväkirjojen dramaattisen kerronnan jäätyä taakse.
Onneksi vuoret veivät minut mukanaan ja muistuttivat, että tarina kertoo itsensä. Kirjoittaja on vain sen väline. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö lukijat olisi tärkeitä! Päinvastoin, osa teistä on kulkenut mukanani koko pitkän matkan vuorelta toiselle. Vuoripoluilla usein mielessä häivähtää malttamattomuus päästä kirjaamaan tapahtumia ylös. Silloin en mieti blogin kirjoittamista, vaan kokemusten jakamista ystävien kanssa.
Heräsin kellon soittoon aamuviiden aikaan oudon vastentahtoisena. Huolimatta edellisestä lepopäivästä, tunsin itseni väsyneeksi ja kyynärvarsia poltteli. Ulkona oli sumuista. Fabrizio oli varoittanut huononevasta säästä. Tämän päivän lähtöaikaa oli aikaistettu, jotta ehtisimme huonon sään edelle. Mutta taisimme olla jo valmiiksi myöhässä, sillä sadepisarat hakkasivat ikkunaan, ja aamunsarasteisen taivaan sävy ankean harmaa.
Hotellin henkilökunta ei ollut vielä saapunut töihin, kun hiivimme pimeään alakertaan. Pyynnöstä meille oli jätetty keitettyjä kananmunia ja termoskannullinen kahvia aamupalaksi. Ruoka sai energiatasot nousemaan, ja särkylääke vaimensi poltetta käsissä.
Lähtöaika koitti, ja Fabrizion hahmo ilmestyi hotellin etuoven taakse tähyilemään hämärään aulaan. Heilautin kättä oppaalle tervehdykseksi ja päästääkseni hänet sisään tartuin reippaasti ovenkahvaan. Edellisiltana saamieni ohjeiden mukaisesti väänsin vanhaa avainta lukossa... ja naps!
Ällistyneenä nostin avaimen puolikkaan lasioven takana sateessa seisovan Fabrizion silmien eteen. Toinen puoli avainta oli tukevasti lukossa, eli olin onnistunut lukitsemaan meidät sisälle!
Tovia ja pientä hässäkkää myöhemmin olimme löytäneet reitin hotellin suksivaraston kautta takapihalle. Olin Fabrizion rauhoittelusta huolimatta kauhuissani sotkusta, jonka tämä aiheuttaisi, ja vaisuna kömmin auton takapenkille.
Ajo jääkiipeilymatkamme pisimmälle, monireittiselle Hypercoldai-nimiselle jääseinälle kului normaalia hiljaisemmissa merkeissä. Minä märehdin katkennutta avainta takapenkillä, ja miehet tähyilivät huolestuneena säätä. Taivaalta tuli nyt raskasta lumen ja veden sekoitusta, joka ei vähentynyt kuin hiukan ajaessamme ylöspäin. Aina positiivinen Fabriziokaan ei tuntunut kovin optimistiselta, kun saavuimme lähestymisreitin parkkipaikalle:
– Kokeillaan. Mutta varoitan, että lähestyminen on pitkä ja raskas. Vaikka pääsisimme ajoissa perille, voi olla, ettemme pääse kovin pitkälle.
Lähestyminen oli täsmälleen kuten Fabrizio oli sen kuvaillut. Navakassa tuulessa tarvoimme kaksi tuntia jyrkkää ylämäkeä tahmeassa, paikoitellen reiteen asti ulottuvassa hangessa. Sade voimistui ja muuttui lumeksi. Väsyneet jalkani löysivät tasaisen vaellusrytmin, mutta vähän väliä kiehuvat lihakset pakottivat pysähtymään. Puuskutin kuin vanha höyryveturi. Kylmästä tuulesta huolimatta olin hiestä märkä. Silmiin valuva hiki ja lumituisku muuttivat näkyvyyden utuiseksi.
Vuoren kuvetta nouseva vaellusreittimme kääntyi lopulta vuoren sisäreunalla olevaan kurumaiseen halkemaan. Nähdessäni, mihin olimme menossa, toivoin hetken, että vuoren sisällä olisi suojaisampaa. Mutta turhaan. Tuuli vihelsi kurun poikki syösten niskaamme loputtomasti lunta.
Kun lopulta saavutin Fabrizion suuren jääseinän juurella, olin ihan poikki. Toivoin kunnon lepotaukoa. Oppaamme oli kuitenkin selkeästi huolissaan säästä ja hoputti jatkamaan. Ja toisaalta, eipä tuossa viimassa olisi tehnytkään mieli piknikiä ryhtyä rakentamaan.
Hörppäsin nopeasti kupin teetä termoksesta, söin suklaapatukan, pukeuduin kiipeilyvarusteisiin ja koetin sijoittaa tähän odottamaan jäävän reppuni kiveä vasten mahdollisimman suojaan lumipyryltä.
Huonosta säästä huolimatta saatoin enemmänkin aavistaa kuin nähdä, että reitti tulisi olemaan hieno. Monesta osareitistä koostuva matkamme kulkisi valtavan jääkurun reunaa, ja varmistuspisteet olisivat pääosin luonnon jääluolissa. Teknisesti reitti olisi La Spada di Damoclea helpompi, mutta huomattavasti pidempi.
Fabrizio paineli vauhdikkaasti edellä liidaten köyden ensimmäiseen jääluolaan ja rakentaen sitten ankkurin varmistaakseen meitä. Näköyhteyttä oppaaseen ei reittien aikana ollut, ja köyteen takertuva lumi vaikeutti köyttä nykien tapahtuvaa viestimistä. Mutta rutiini oli ehtinyt syntyä, ja reitti kerrallaan kiipesimme ylöspäin. Aloitimme Heikin kanssa rinnakkain mutta seinän jyrkentyessä, minä siirryin Heikin eteen ja kiipeisimme osittain samaa linjaa.
Kolmannen reitin alussa kiipesimme välietappina toimineesta jääluolasta lumimyräkkään pitkin jääseinää, jota pitkin solisi vesi: käytännössä miltei konttasin jäisessä purossa hurjassa viimassa. Työntyessäni ylös vetistä seinää kohti lumimyteriä, en voinut olla miettimättä, millaisen vaatimustason tämä asetti varusteidemme veden- ja tuulenpitävyydelle: kumman tahansa ominaisuuden pettäessä kiipeilijän olotila muuttuisi nopeasti erittäin vaikeaksi!
Neljäs reitti kulki avoimen lumikourun seinämää. Lumipyry oli pahentunut entisestään, ja kourun reunoilta oli alkanut valua lunta; aluksi pieninä pöllähdyksinä, mutta hetken kuluttua se alkoi muuttua lumivyöryä muistuttavaksi tasaiseksi valuvaksi massaksi.
Saapuessani reitin päässä olevaan jääluolaan, köysistä pitelevä Fabrizio totesi vakavana:
– Olen pahoillani, mutta tämä päivä on tässä. Kun Heikki on tullut ylös, lähdemme heti alas. Täällä ei ole turvallista.
En ollut yllättynyt, sillä olosuhteet huononivat nopeasti. Jääkourun reunaa kiivetessäni olin tihenevään tahtiin vilkuillut ylöspäin. Nimittäin taivaalta pyryttävän lumen lisäksi kourun reunoilta syöksähteli niskaamme pyörteileviä pöllähdyksiä lunta tihenevään tahtiin. Kourun keskivaiheilla valui jo tasainen lumivirta alas kourun jäistä pintaa.
Nousun edetessä tauot ylhäältä niskaamme satavien lumipöllähdysten välillä olivat lyhentyneet. Siihen mennessä, kun Heikin kasvot ilmestyivät näkyviin jääseinän hyllyn takaa, vajaat kymmenkunta metriä alapuolellani, pöllähdykset olivat muuttuneet tasaiseksi, jatkuvasti vahvistuvaksi lumiputoukseksi, joka liittyi kourun pohjalla nyt laavamaisesti valuvaan valkoiseen virtaan.
Lumiluolan turvapaikassa vilkuilin levottomana lumivirtaa ja luolan suuta lähestyvää Heikkiä. Hän olisi pian täällä, mutta edessä oli vielä paluumatka. Fabrizio oli jo siirtänyt Heikin varmistamisen minulle ja ryhtynyt kiireesti valmistelemaan laskeutumista.
Tuuli ulvoi kovaäänisesti ja otti sointiinsa lisävihellyksen valtavan jääkourun reunoista. Lumi ryöppysi ohitseni nyt lähes katkeamattomana virtana. Luolan kattolipan alta tarkastelin yläpuoleltamme ilmaan valuvaa kuin tanssien tuulessa pyörteilevää lumipilveä. Heikki nousi viimeiset metrit luolaan silmät suorituksen onnistumisesta säihkyen. Hänkin oli oivaltanut tilanteen ja ei hämmästynyt, kun sai Fabriziolta tiukan ohjeistuksen:
– Tankkaa nopeasti teetä ja suklaata. Meidän pitää lähteä alas välittömästi.
Jääluolassa, kallion reunan alla, oli tuulensuojaista ja jopa lämpöisen tuntuista. Suussani makean teen ja suklaan aromit ja veressäni mahtavan nousuelämyksen kutina. Olisi ollut helppo unohtua vain ihailemaan aavemaista ja hiukan pelottavaa näkymää. Pyörteilevä lumi vangitsi huomioni samalla tavalla kuin nuotion liekit. Myös Heikki tuijotti näkymää haltioissaan, ja lausui sitten ääneen kysymyksen, joka oli minunkin mieleni reunoilla leijunut:
– Mikä on lumivyöryn raja?
Fabrizion nopeasti työskentelevät kädet pysähtyivät, hän suoristi selkänsä ja katsoi meihin.
– Kyllä tuo on lumivyöry, tosin pienehkö sellainen. Pääsemme laskeutumaan turvallisesti, kun pysymme seinän reunassa, teemme yhteistyötä ja toimimme ripeästi.
Tässä näkymä jääluolasta:
Oppaamme ohjeisti meidät laskeutumiseen, ja hetkeäkään hukkaamatta lähti matkaan kadoten pian jääseinämän hyllyn taakse. Hetken kuluttua köyttä pitkin tuli merkki, joka kertoi, että oli minun vuoroni. Asettauduin luolan suuaukolle, selkä menosuuntaan päin ja takaparin lähdin astelemaan alaspäin.
Uskomaton hetki! Kuinka voisin kuvailla, miltä tuntuu kulkea köysistössä takaperin ja samalla nähdä, kuinka yläpuolelta lumi ryöppyää lumikourun reunan yli ja jatkaa matkaansa koskena kohti laaksoa? Virtaus oli kevyt, mutta oli helppo aavistaa, millainen voima siinä olisi, jos sen massa kasvaisi.
Jännitys kohisi suonissa samaa tahtia nilkoissani pyörteilevän valkoisen joen kanssa. Yläpuoleltani kourun reunalta satoi jatkuvasti lisää lunta niskaani. Kuitenkin reitilläni kourun laidassa valuva virtaus oli enemmänkin tuulen ja kourun keskivaiheilla kulkevan, isomman virtauksen voimasta pöllyävää vaahtoa – ei mukaansa tempaavaa massaa – joten tunsin tilanteen olevan hallinnassa. Lumen liike kuitenkin tempoi laskeutumisköysiä, ja koska valkoinen joki oli peittänyt alleen jääpinnan, askelissaan sai olla tarkkana, ettei kaatuisi.
Saavutin varsin nopeasti Fabrizion, joka siirsi Heikin varmistamisen minulle ja ryhtyi taas välittömästi valmistelemaan seuraavaa laskeutumista, jossa kulkisimme vetisen jääseinän yli, nyt toiseen suuntaan. Turhia ei puhuttu, vaan työskentelimme tehokkaasti. Heti lumisen Heikin saavutettua meidät ja kytkeydyttyä varmistusankkuriin, Fabrizio yritti vetää varmistusköyden alas, jotta pääsisimme jatkamaan matkaa.
Mutta köysi ei totellutkaan.
Siinä me seisoimme, kaikki kolme kiinni samassa ankkurissa kapealla, avoimella hyllyllä, ja yläpuolelta valui jatkuvasti lunta niskaamme. Tuuli pyörteili ja ulisi ympärillämme, kun Fabrizio tempoi kaikin voimin köyttä, jotta se irtoaisi jääluolan varmistuspisteestä (jääruuvithan viimeinen kiipeilijä, eli Heikki, oli tuonut muassaan).
Mutta köysi oli jumissa.
Fabrizio heittäytyi köyden varaan koko painollaan repäistäkseen sen irti, mutta turhaan. Köysi venyi joustovaransa verran, mutta tempaisi sitten oppaamme takaisin ylös. Koska olimme ahtaasti pienellä jäähyllyllä, Fabrizio paiskautui minua vasten koko painollaan. Onneksi olin varautunut, ja onnistuin väistämään jäärautoja ja pitämään omien rautojen kärjet tiukasti hyllyn reunassa.
Taisto jatkui. Lopulta kaikki kolme temmoimme köyttä irti koko painollamme, mutta turhaan. Olin jo huolissani, joutuisiko oppaamme palaamaan ylös, alati kiihtyvän lumipöyrteilyn joukossa. Mutta sitten Fabrizio kaivoi esiin pienen mekaanisen laitteen (en millään muista, mikä se oli), jonka avulla hän sai vielä vipuvoimaa köyden irrotukseen. Nyt parin yrityksen jälkeen, köysi löystyi! Mikä ikinä sitä olikaan ylhäällä pidellyt, antoi myöden, ja kuin raivokas merikäärme, köysi syöksyi luoksemme halki lumivirran.
Juhlaan ei ollut aikaa, vaan Fabrizio lähti välittömästi seuraavalle etapille. Jyrkän laskeutumismatkan ja oppaamme nopean liikkumisen vuoksi tempauduin voimakkaasti köyden suuntaan. Olin nimittäin köysistössä Fabrizion jälkeen toisena, jolloin hänen painonsa veti minua alaspäin. Vaikka olin tiukasti jääankkurissa kiinni, tartuin ankkuriköyteen ja roikuin köydestä täysin voimin, jotta vetävä paino ei olisi nykäissyt minua pois hyllyltä retkottamaan köysien varaan.
Nyt olimme Heikin kanssa kahdestaan jäähyllyllä. Lumen virratessa nyt katkeamattomana ryöppynä niskaamme jääkourun reunalta ja minun rehkahdellessa köyden nykäisyjen varassa, aloimme kuin yhteisestä sopimuksesta nauraa.
– Mikä ihme meitä oikein vaivaa? Voisimme yhtä hyvin viettää lomaa aurinkotuolissa! Mutta me valitsimme tämän! hihitin silmät naurun kyynelissä, taistellessani köydessä laskeutuvan Fabrizion tempoiluja vastaan.
Onnistuimme tallentamaan pienen pätkän tuota hetkeä. Ehkä se olisi kaikessa hölmöydessään parempi jättää kotiarkistoihin. Mutta samaan aikaan minusta se kertoo osuvasti tilanteen absurdiudesta, joten laitan tähän (pahoittelut kiroilustani, Heikkihän sen sijaan imitoi Rocky-elokuvasta tuttua "Adrian!"-huutoa, mikä on tiimimme sisäpiirivitsi):
Hetken kuluttua terävä nykäisy köydestä kertoi, että oli minun vuoroni edestä. Edelleen virnistellen, irrotin kohmeisilla sormillani tempoilevan köyteni ankkurista ja lähdin laskeutumaan.
Lumivirran vaikutus väheni alaspäin edettäessä, ja kaksi viimeistä köydenmittaa sujuivat helposti. Heti alas päästyämme kahlasimme nopeasti paikkaan, jossa varusteemme olivat lumeen hautautuneena. Onneksi kuitenkin paikka oli hyvin merkitty, ja kaikki löytyi pienellä kaivelulla lumen alta.
– Nyt lähtekää vauhdilla alas! Niin nopeasti kuin vain turvallisesti pääsette! hoputti Fabrizio ja päättäväisesti torjui kaiken tarjoamamme avun köysien pakkaamisessa. Vaikka oppaamme oli aiemmin todennut, että suuren lumivyöryn vaaraa täällä ei ollut, oli hänellä selvästi kiire saada meidät mahdollisimman nopeasti alas vuorelta.
Niin me kompuroimme puolijuoksua uupunein koivin alamäkeä reisiin asti upottavassa hangessa.
Hetken kuluttua tottuneesti hangessa harppova Fabrizio saavutti meidät.
Hiljalleen viheltävä tuuli vaimeni, lumipyry asettui leijaileviksi hahtuviksi ja pian edelleen vedeksi. Fabrizion hartiat rentoutuivat. Reilun tunnin jälkeen saavumme laskettelureitin reunaan. Kun vesisateessa rämmimme loppumatkan sohjoista rinnettä alas laskettelijoiden suhahdellessa ohitsemme, tuntuvat aiemmat tunnit oudon etäisiltä.
Vain puoli tuntia myöhemmin istuimme hiihtomajalla edessämme lämmin lautasellinen höyryävää pastaa. Ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin ei kuulunut muuta kuin aterinten vauhdikas kilinä. Lapioin ruokaa suuhuni sellaisella intensiteetillä, että mielessä kävi arvaus, kuinkahan pahasta lautasen kiille on ruoansulatukselle.
Syödessäni mietiskelin Fabriziota, joka oli näyttäytynyt minulle tällä reissulla uudessa valossa. Mont Blanc -talvikiipeilyreissun jälkeen pidin hänestä; hyväntuulisuudesta, vahvasta ammattitaidosta yhdistettynä rentoon asenteeseen ja pulppuilevaan nauruun. Mutta myönnettäköön, että hiukan jossain vaiheessa pohdin, mahtaisiko Fabriziosta tarpeen tullen irrota riittävästi auktoriteettia.
Jos tuota olin jossain vaiheessa epäillytkin, nyt jokainen huolen häivä oli poissa ja olin entistä tyytyväisempi siihen, että oppaamme on hauskaa seuraa ja huomioiva ryhmänjäsen. Tiesin nyt, että hän ottaa selkeästi vahvan johtajan roolin ja tiukassa paikassa kuri on sotilaallinen. Se luo turvaa ja tiedän voivani luottaa häneen aina.
Pahimman nälän laannuttua ja lämmön hiivittyä takaisin ihon alle, Heikki nojautui taaksepäin ja kysyi Fabriziolta palautetta suorituksemme. Olimme nyt kolme päivää kiivenneet yhdessä. Oppaamme osaisi jo varmasti sanoa jotain siitä, miten toivottomina tapauksina hän meitä Elbrusin ja Matterhornin yhdistelmän suhteen piti. Fabrizio silmäili meitä hetken mietteliäänä ja antoi sitten analyysinsa:
– Te olette nopeita, sekä oppimaan että liikkumaan. Tänään teimme kahdessa tunnissa lähestymismatkan. Vain viime viikolla olin täällä ryhmän kanssa, jolta lähestyminen vei kaksinkertaisen ajan. Nopeus ei ole yksiselitteinen asia kiipeilyssä, mutta kertoo tässä tapauksessa siitä, että kumpikin on hyvässä kunnossa. Olette tehneet lujasti töitä ja sen huomaa!
Olette erilaisia vahvuuksiltanne ja heikkouksiltanne, mutta se on luonnollista. Te myös etenette tehokkaasti seinällä. Tekniikassa on tietysti vielä paljon opeteltavaa, mutta siksihän me olemme täällä!
Ja muistakaa: Matterhorn ei ole jääkiipeilyä eikä reittimme valtavan tekninen. Tämän harjoittelun tarkoitus on Matterhornin näkökulmasta lähinnä ollut lisätä varmuutta ja vahvistaa itseluottamusta ilmavissa paikoissa ja haastavissa tilanteissa. Jää- ja kalliokiipeily ovat monessakin mielessä ongelmanratkaisua, jotka vaativat kylmäpäisyyttä. On hienoa huomata, että toimitte rauhallisesti ja tiiminä myös haastavissa tilanteissa. Harjoitteluaikaa on vielä hyvin jäljellä, ja kesällähän treenaamme yhdessä kalliokiipeilyä. Kun Elbrusin ja Matterhornin aika koittaa, sanoisin, että suurin uhka onnistumiselle on molempien vuorten haastavat sääolosuhteet. Mutta kyllä te olette valmiita!
Onnellisuus ja ylpeys ryöppysivät halki väsyneen kehoni kuin kohiseva koski. Siinä vuoristomajan kahvilan hälinän keskellä, unohdin märät vaatteet, särkevät käsivarret ja vuotavan nenän. Siinä hetkessä ymmärsin, kuinka olin – salaa jopa itseltäni – epäillyt, olisiko minusta tähän. Huolimatta viime kuukausien aikana tehdystä työstä, edelleen epäilyksen varjot olivat kurkkineet olkapään takaa ja aiemmat epäonnistumiset Elbrusilta ja Kilimanjarolta kummitelleet jossain mieleni laitamilla.
Aina ajatellessani suunnitteilla olevaa Elbrusin pohjoisreitin ja Matterhornin yhdistelmää, ajatuksissani oli kaikunut Fabrizion varovainen "We can try." -arvio.
Monta mutkaa olisi vielä edessä ja paljon työtä tehtävänä, mutta nyt tiesin, että oppaamme uskoi meidän pystyvän siihen. Miksi siis minäkin en uskoisi? Tiesin poskieni punastuvan, ja käänsin katseeni, kun pikkuisen nolosti tunsin silmieni kyyneltyvän ilosta. Mylläkkä sisälläni taisi näkyä kasvoillani ja luulen, etten ollut yksin, sillä Heikki tarttui käteeni ja puristi sitä, kun Fabrizio päätti analyysinsa:
– You are tough guys. I am happy to climb with you!
Vuoret ilmestyivät näkyviin, ja en voinut malttaa mieltäni, vaan nyhtäisin vieressä nuokkuvaa Heikkiä käsivarresta. Hän havahtui unestaan ja kumartui hymyillen katselemaan kanssani pilvipeiton läpi vilahtelevia lumisia Alppien huippuja. Siitä, kun kone oli irtautunut Münchenin kentästä, oli jo sen verran aikaa, että arvailin, voisivatko nämä olla Dolomiittien huippuja. Jäljellä olevan odotuksen lyhyydestä autuaana nojauduin takaisin penkin selkänojaa vasten ja ajattelin viimeisen vuorokauden uskomattomia tapahtumia.
Olin tiennyt, että jääkiipeilymatka olisi tulossa lähitulevaisuudessa, sillä Heikki (parini sekä kiipeilyköysistössä että elämän muilla poluilla) oli jouluna paketoinut – jääruuviin teipattuna – lupauksen yhteisestä matkasta pohjoiseen Italiaan treenaamaan jääkiipeilyä. Ajankohdasta sain kuitenkin vain epämääräisiä viittauksia, ja kiellon kysellä tarkemmin, mikä teki odotuksesta kahta jännittävämpää.
Mitä en tiennyt, oli että koko perheeni oli mukana juonessa. Lentokoneeseen astumista edeltävänä päivänä odottamattoman ovikellon soiton jälkeen, avasin kodin ulko-oven – ja oven takana seisoi kokonainen lauma läheisiäni sydänilmapallojen, suklaakakun ja syntymäpäivälaulun kera. Tasakymppisteni varsinainen juhlapäivä olisi vasta seuraavana keskiviikkona, joten yllätys oli melkoinen, kun kovaäänisesti puliseva, kakkukahvien keittoaikeinen lauma valtasi keittiöni.
Lapsilta lahjaksi saamani upeat muotokuvat heistä ja minusta – minä taaimmaisena, jos et tunnista :)
En ollut tehnyt yllätysjuhlien järjestämistä ihan helpoksi. Olin melkein onnistunut pilaamaan suunnitelman, muun muassa yrittämällä koota Tampereelle ja pääkaupunkiseudulle levittäytyneen perheeni syntymäpäivälounaalle ja kutsumalla itseni yökylään tätini luo juuri tänä samaisena päivänä – ja sitten tietysti loukkaantunut, kun perheenjäsenet yksi toisensa jälkeen kiemurtelivat ulos ehdotuksistani.
Niinpä sitten juhlan koittaessa, suu täynnä siskon leipomaa ja lasten koristelemaa suklaakylläistä kakkua, pyyhin ilon kyyneleitä ja takellellen selittelin mökötystäni. Juhlapäivä jatkui lasten valitsemalla ohjelmalla, joka oli koko perheen Megazone-taistelu, jossa selvisimme henkisiksi voittajiksi, ainakin omasta mielestämme.
Vielä oli luvassa päivällinen, jonka päätyttyä, tunnerikkaan päivän lopuksi minut pakattiin myöhäiseen iltajunaan. Luulin olevani matkalla Espoon kotiimme, kunnes Tikkurilan asemalla Heikki nyhtäisikin minut ulos junasta ja työnsi lentokenttäjunaan. Joululahjamatka toteutuisikin juuri nyt!
Lentokenttähotellin huoneeseen ilmestyi pakattu kiipeilykassini sekä appivanhemmilta, kälyltä ja Heikiltä syntymäpäiväpaketti, jonka sisältä löytyivät joka tytön unelmat eli tietenkin La Sportivan G2 -ylävuoristokengät!Siinä sitten istuin, sängyn laidalla massiiviset kengät jalassa kerta kaikkiaan äimistymeenä ja tietämättä, mitä tehdä ja saamatta yhtään järkevää sanaa suustani. Minut oli yllätetty täydellisesti, ja hienommin kuin olisin koskaan uskonut ansaitsevani. Kiitos siitä rakkaalle, hullulle perheelleni!
12 tuntia myöhemmin istuin lentokoneessa, korvasta korvaan ulottuva virne kasvoille liimautuneena, kun lentokoneen pyörät jysähtivät Venetsian lentokentän pintaan. Vielä silloinkaan, kun iltahämärässä hohtavat lumiset huiput näkyivät Dolomiti Ski Shuttle -bussin ikkunasta, en saattanut uskoa, että olin täällä.
Ajomatkan aikana muistelimme Heikin kanssa aiempia vuorikyytejämme. Totesimme, että kyllä kiipeilyreissuihin erottamattomasti kuuluu odotusten täyttämä, kiemurteleva ja poukkoileva autokyyti, oltiinpa sitten hieltä tuoksuvan, rikkinäisen henkilöauton takapenkillä Tansaniassa, lonksahtelevan, arviolta noin tuhatvuotiaan pakettiauton ruosteella ja 90-luvun alun tanssimusiikilla vuoratussa takatilassa Venäjällä tai tyylikkään asiallisessa Ski Shuttle -bussissa Alpeilla.
Illan pimeydessä saavuimme Dolomiittien sylissä lepäävään pieneen Sottogudan kylään, ja asettauduimme taloksi Alpen Hotel La Montanaraan, joka olisi tukikohtamme seuraavien päivien ajan. Ehdimme perille pieneen, vanhoilla valokuvilla, runsailla koriste-esineasetelmilla sekä pitsisomisteilla kuorrutettuun hotelliimme juuri parahiksi päivälliselle, jonka kruunasi paikalle saapunut oppaamme Fabrizio. (Tutustuimme Fabrizioon viime keväänä Mont Blancin talvihuiputusreissulla. Se tarina alkaa täältä: Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä)
Kiipeilytiimimme Heikki (vas.), minä ja Fabrizio
Hoikka, kähärätukkainen ja kaitakasvoinen oppaamme tervehti minua poskisuudelmin ja istahti sitten pöydän ääreen kertomaan seuraavien päivien ohjelmasta. Edessä olisi mahdollisimman monipuolisia harjoituksia: aluksi helpompia yksittäisiä nousuja, sitten vaativampia, useammasta kiipeilyosuudesta muodostuvia multi-pitchejä ja jatkuvasti tietenkin tekniikan ja taloudellisen kiipeilyn harjoittelua. Samalla Fabrizio saisi arvioitua kuntoamme ja kykyjämme syksyn suurta haastetta, Matterhornia varten, ja voisi antaa meille palautetta ja ehdotuksia treenauksen jatkoon.
Ensimmäisen päivän ohjelmassa olisi perusharjoittelua helpohkolla jääseinällä Armentolassa. Kädet italialaiseen tapaan ilmassa viuhtoen Fabrizio kuvaili seuraavan päivän jääputousta ja kommentoi laulavalla, h-kirjaimet sanojen alusta nielaisevalla aksentillaan varustekassiemme sisältöä :
– Do you (h)ave your (h)arness and (h)elmet with you?
Viimein, monen loputtoman pitkän kuukauden odotuksen jälkeen olimme taas vuorilla!
Jäätornin huipulle – 4.3.
Aamulla istuimme aamupalalla nautiskelemassa mielen vallanneesta lomatunnelmasta, kun Fabrizio kaartoi hotellin eteen ehkäpä maailman pienimmällä autolla. Posket punoittaen ja silmät harmistuksen viiruina mies purki tuntojaan edellisenä päivänä karun kohtalon saaneesta pakettiautostaan. Ilmeisesti vaihteen pettämisen seurauksena tien laitaan pysäköity auto oli valunut joen uomaan ja kokenut pudotuksessa massiivisia vaurioita. Autokorjaamo oli luvannut lainata Fabriziolle vahinkojen tutkimisen ajaksi auton – mutta selkeästikään menopeli ei miellyttänyt isoon pakettiautoon tottunutta opastamme. Mutta koostaan huolimatta tuo pikkuruinen auto nieli tehokkaasti kolme ihmistä kiipeilyvarusteineen ja kuljetti meitä luotettavasti – tosin selvästi oppaamme toiveita hitaammin – koko viikon toinen toistaan jyrkempiä serpentiiniteitä kiipeilykohteisiimme...opittuamme ensin, että oli tärkeää muistaa kääntää pelkääjän puoleisen etuoven (takaovia ajoneuvossamme ei ollutkaan) kahva kiinni käsin, sillä muuten ovi aukesi kesken ajomatkan, mutta mitäpä pienistä – kirjaimellisesti!
Arvaa, kumpi kuvan autoista oli menopelimme?
Matkalla ensimmäiselle jääseinälle vaihdoimme kuulumisia, ja Fabrizio kertoi käyneensä viime syksynä kiipeämässä kuuluisan El Capitan -graniittiseinän Yosemitella ja viettäneen sen seinällä neljä päivää (kyseisestä legendaarisesta kalliokiipeilykohteesta intoilin täällä: Vereslihalla olevia sormenpäitä ja nahkoilla roikkumista – seinäkiipeilyn SM-mestarin opissa). Olin tiennyt Fabrizion kalliokiipeilevän, mutta keskustelun aikana miehen intohimo lajia kohtaan valkeni minulle aiempaa selkeämmin – ja kunnioitukseni kasvoi taas aimo pykälän lisää.
Saavuimme perille auringon syleilemään, pakkasen viilentämään laaksoon torahammasmaisten vuorten välissä. Lähtöpisteemme sijaitsi suoraan laskettelurinteen juurella, ja ensin olisikin luvassa tunnin lähestyminen taapertaen jyrkän laskettelurinteen reunaa ylöspäin.
Lumi narskui uusien G2:ni alla. Totuttelin uusiin kenkiini ja pysähtelin silloin tällöin säätämään niiden vielä hiukan vieraalta tuntuvaa kiristysmekanismia. Pitkästä aikaa jalassa olevat kiipeilykengät tuntuivatkin yllättävän painavilta (vaikka todellisuudessa ne ovat satoja grammoja kevyemmät kuin aiemmat Baruntseni) ja nousu hiihtokourun reunaa odottamattoman raskaalta. Avasin takin, otin pois hanskat, avasin alustakin, pysähdyin ja pakkasin päällimmäisenä olleen kevyttoppikseni reppuun. Ihana kamala aurinko!
Minä seinällä
Laskettelijat suhahtelivat kevyen oloisesti ohitsemme. Rinne jyrkkeni. Aurinko oli kiivennyt maisemaamme reunustavien huippujen yläpuolelle, ja pohjoisen talvikuukausien kalvakaksi värjäämä ihoni tuntui suorastaan sihisevän sen polttavien säteiden pyyhkiessä hikistä niskaani. Fabrizio paineli edelläni kädet syvällä taskussa ja hartioillaan – niin selkeästi, että sen saattoi melkein nähdä – pakettiauton kokoinen painolasti.
Vajaan tunnin hikisen ylämäkitamppauksen jälkeen eteemme, laskettelurinteen reunaan aukeni kaunis, jylhä jääseinä, joka hohti vuorenrinteen varjopuolella sinisenä, yhtä aikaa kutsuvana ja hiukan pelottavana. Mihin olinkaan taas ryhtymässä? Kuoripuku, valjaat, kypärä, jääraudat ja hakut – olin valmis vastaamaan haasteeseen!
Ensimmäisen tunnin ajan harjoittelimme perusasioita kuten hakkujen käyttöä ja jääraudoilla etenemistä jäisillä pinnoilla. Sitten päästiin seinälle. Ensimmäiset nousut tuntuivat menevän ilahduttavan hyvin, vaikkakin aloittelijan voima-korvaa-tekniikan -tyyli saikin pohkeet ja käsivarret nopeasti hapoille. Fabrizion ohjeet kajahtelivat jääseinistä:
– Kantapäät alas! Hakut ylös ja keskelle rinnakkain. Jalat seuraavat, ensimmäinen keskelle, sitten molemmat leveämpään haara-asentoon: TAC, TAC, TAC!
Kiipeily oli selvästi laskettelijoita kiinnostavaa puuhaa, ja vähän väliä rinteen laidalle ilmestyikin kirkasasuisia pipopäisiä katselijoita. Jotkut tuijottivat avoimen kiinnostuneena ja huutelivat kysymyksiä puuhistamme – toiset taas nojailivat sauvoihinsa puolihuolimattomasti katsellen sivusilmällä seinällä rimpuiluamme.
Muutaman nousun jälkeen tartuimme päivän vaativampaan haasteeseen: 45-metriseen Tower-reittiin. Minä kiipeäisin ensimmäisenä. Heikki asettui varmistamaan. Reitti oli sen verran pitkä, että varmistamiseen käytettiin kahta, toisiinsa sidottua köyttä, ja köyden vaihtuessa Fabrizio siirtyisi varmistamaan.
Nenänpääni saattoi olla hiukan valkoinen, sillä tuijottaessani edessä olevaa savottaa Fabrizio totesi miltei lohduttavasti:
– Älä huoli, se on haastava aloittelijalle. Ei kannata masentua, jos et pääse sitä loppuun asti.
Vaikka reitti näytti tottumattomissa silmissäni loputtoman pitkältä, rakentui se kolmesta selkeästä osiosta, joiden väleissä oli levähdyspaikat tarjoavat tasanteet. Niitä katsellessa mieleen muistui seinäkiipeilyvalmentajamme Axelin kommentti siitä, että kestävyyskiipeilyssä yleensä parhaiten pärjäävät ne, jota pystyvät lepäämään "missä vain ja koska vain, vaikka sormien nahkojen varassa roikkuen".
Heikki tuulettaa jääputouksen huipulla
Vedin syvään henkeä, ja iskin hakun kokeilevasti seinään. Toinen viereen. Jalat perässä, vasen keskelle, oikea oikealle sivulle ja vasen vasemmalle haara-asentoon (– "TAC, TAC, TAC!" en ollut varma, kuulinko Fabrizion äänen pääni sisällä, vai toistiko hän rytmin minulle ääneen).
Ensimmäinen osuus meni ihan mukavasti, ja jää imaisi kiipeilyvälineideni terät pehmeästi ja tukevasti. Ensimmäisellä tasanteella hymyilin itsekseni ja pontevasti jatkoin matkaa ilman lepotaukoa. Hyvinhän tämä menee, kannustin itseäni.
Reitin toisen osuuden puolivälissä huomasin, miksi Fabrizio oli toistuvasti muistuttanut minua siirtämään jalkoja riittävän lyhyitä matkoja ja käyttämään jalkojen suuria lihaksia kiipeämiseen sen sijaan, että pyrkisin hinaamaan itseäni käsin hakuilla ylös. Käsivarret alkoivat tuntua uupuneilta, ja pohkeissa loimottivat puutumuksen liekit.
Toisen seinän loppuvaiheessa jää muuttui kovemmaksi ja sileäksi. Hakku ei enää uponnut kuin kuuma veitsi voihin, vaan ponnahti jään pinnasta irrottaen patalapun kokoisen ja muotoisen jääkappaleen. Vauhtini hidastui lähes olemattomaksi, kun tärisevin käsin koetin takoa hakkuja kiinni jään pintaan. Ärtymys alkoi nostaa päätään. Vastoin ohjeita vedin käteni taakse, otin vauhtia ja täräytin vasemman hakun täysin voimin jäähän. Sinne upposi.
Ja upposikin niin hyvin, etten enää saanut hakun terää vedettyä irti. Pohkeet armoa anoen seisoin kiipeilyterien varassa seinällä ja yritin tempoa kasvojen kohdalla jään sisään imeytynyttä terää irti. Lopulta tuntui, että putoaisin, jollen nyt heti pääsisi tasanteelle lepäämään, joten reuhtaisin hakun vartta voimieni takaa.
Yhtä nopeasti kuin oli terävän kärjen syleilyynsä sulkenut, sylkäisi jää hakun pään ulos. Hakku ponnahti irti seinästä, ja terän toisen pään vasara jysähti vasempaan silmääni.
Kivun aallot pyyhkivät kehoani, ja näkökenttä pimeni. Veren ja karvaan sapen maut nousivat kielelleni ja suustani pääsi ulvahdus. Sormet tarrautuivat kiivaasti seinässä edelleen kiinni olevaan oikeaan hakkuun, kun hetkeen en ollut varma, missä olin ja miten päin.
Iskun shokkiaallon muuttuessa jyskyttäväksi kivuksi tunsin veripisaran valuvan kirvellen silmääni. Näkö kuitenkin toimi ja olin edelleen onnistunut pysymään seinällä. Niinpä tutisevin raajoin jatkoin loppumatkan seuraavalle tasanteelle, missä voisin arvioida tilanteen.
Lopputulos samana iltana, ennen mustumista
Tasanteelle päästyäni totesin, että silmä tuntui säilyneen ilman sisäisiä vaurioita, ja vertakin pisaroi vain sen verran, että sain sen pyyhittyä puhvihuivillani. Alhaalta kuului ääniä ja huutelua, mutta pidin kasvot kohti seinää ja yritin keskittyä palautumaan, jotta jaksaisin viimeisen rypistyksen. Olin kiivennyt kaksi osaa kolmesta, joten nyt ei olisi aika luovuttaa.
Hetken levättyäni siirryin seuraavan jääosuuden alkuun. Usko omiin kykyihini oli koetuksella, kun katselin edessä olevaa sileäpintaista, pystysuoraa pilaria. Ilmeisesti miehet olivat vaihtaneet varmistajaa ja Heikki oli siirtynyt laskettelurinteen reunalle, sillä kuulin hänen kannustavan huudahduksensa selkeänä kuin lähtölaukaus – ja niin käsivarret uupuneina ja pohkeet väsymyksestä täristen lähdin viimeiselle etapille.
Siitä suorituksesta oli tyyli kaukana ja unohdin kaikki Fabrizion ohjeet raahautuessani pystysuoraa jääpintaa ylös hakun isku kerrallaan. Viimeisen parin metrin kohdalla olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin iskeä hakut jäähän. Terien pito jäi kokeilematta, ja vasemman hakun petturimaisesti irrotessa jäärautojen terät lipesivät jään pinnasta, ja retkahdin oikean hakun varaan roikkumaan.
Takaani kuului kohahdus, joka pakotti minut vilkaisemaan taakseni. Laskettelurinteen reunalle oli kertynyt kymmenittäin ihmisiä katsomaan kamppailuani.
Kaiken yli kuulin Heikin kannustushuudon.
Iskin irronneen hakun uudelleen jään pintaan. Se irtosi aiheuttaen jääpalojen ropinan kasvoilleni. Kirosin karkeasti ja yritin uudelleen. Tällä kertaa hakku piti, ja parilla yrityksellä sain myös jäärautojen kärjet jään sisään. Päästyäni jäärautojen varaan pysähdyin hetkeksi huohottamaan ja irrotin käteni vuorotellen ja ravistelin käsivarsia – ehkäpä siinä toivossa, että jonnekin lihaksen koloon olisi vielä jäänyt pieni pala voimia.
Ja olikin. Juuri sen verran, että ähisten ja äristen kiipesin viimeiset metrit Towerin huipulle. Ylös päästyäni nojasin hetken nelinkontin jäätä vasten ja vain huohotin. Sitten ymmärrys onnistumisesta saavutti ajatukset ja käännyin kohti Heikki päästäen villin voitonkiljahduksen
– ja sain vastaukseksi kymmenien kannustajien hurrauksen!
Mikä uskomaton hetki!
Laskeuduttuani köyden varassa alas ja otettuani vastaan onnittelut, joiden perusteella olisi voinut kuvitella minun juuri huiputtaneen suuremmankin vuoren, siirryin varmistamaan Heikkiä.
Kiipeilyparini lähti reitille itselleen tyypilliseen tapaan, vahvasti ja päättäväisesti. Nopeammin ja siistimmin kuin minä, hän saavutti toisen osuuden tasanteen. Mutta viimeisellä osuudella tapahtui selvästi jotain, ja hakun iskujen napakkuuteen hiipi arkuus, joka kieli käsiongelmista.
Viimeisellä osuudella, samoilla tietämillä kuin minäkin, Heikki putosi köyden varaan. Parin jatkoyrityksen jälkeen hän pyysi, että hänet laskettaisiin alas. Kasvot synkkinä hän totesi käsivarsien voimien pettäneen. Pilvet eivät väistyneet hyvään toviin parini kasvoilta, vaikka muistutin, että häneltä jäi 45 metristä kiipeämättä vain kaksi viimeistä metriä – ja turha ensimmäisenä päivänä olisi ollut rikkoa monta viikkoa kipeinä olleita, nyt viimein parantuneita käsivarsia. Huomenna olisi uusi päivä!
Uupunut, mutta päivään tyytyväinen pieni tiimimme taivalsi illaksi harmaantuvassa maisemassa takaisin, suurina haaveina vain hotellin sauna ja sänky.
Illalla kömpiessäni lakanoiden väliin, tunsin kuumotuksen kyynärvarsissani ja kipeän tykytyksen nopeasti mustuvassa silmän ympäryksessäni muistutuksena käynnistä voimavarojen rajoilla – mutta unten viedessä minut mukanaan, jaksoin silti hymyillä.
Taisin syntyä hiukan rauhattomaksi, vaeltajaksi vailla halua kiinnittyä. Osoitteita minulla on ollut enemmän kuin saatan muistaa ja kotini ei ole koskaan ollut katunumeroin ilmaistavissa.
Irtonaiseksi en silti ole itseäni tuntenut. Tasapainoni syntyy sisäistä ääntä seuraamalla, ja mieleni lepää liikkeessä. Maisemien vaihtuessa pysyvyyteni kallio ovat olleet läheiseni; pieni, luottamuksen ja kiintymyksen lujittama turvaverkko, joka on opettanut minulle yhtä ja toista rakkaudesta. Vuoren lailla rakkaus on tavoittelun arvoinen, vaikka useimmiten se ei tarjoakaan helpointa polkua huipulle. Se on monimuotoisuudessaan niin pysyvä ja ja hauraudessaan niin jykevä, ettei se koskaan ole lakannut minua hämmästyttämästä.
Universumini keskipiste nitkahti sivuun omasta navastani päivänä, jona tyttäreni syntyi. Saapuessaan tuo ihmeellinen ihmistaimi ankkuroitui minuun tavalla, joka määritteli minut uudelleen. Sain korkeimman arvonimen, mitä kuvitella saattaa: "äiti". Koskaan en aiemmin ollut ollut toisen ihmisen turvapaikka ja täydellisen, varauksettoman rakkauden kohde.
Aina en ole onnistunut todeksi tuomaan sitä haavekuvaa, joka hyvästä äidistä mielessäni asuu. Mutta äitiyteni ensimmäisestä päivästä alkaen olen parhaan kykyni mukaan pyrkinyt olemaan lapseni rajattoman luottamuksen arvoinen ja luomaan hänen ympärilleen pysyvyyden rakenteita, jotta pieni varsi ei tuulessa taittuisi. Maailma olkoon hänen leikkikenttänsä – minä olen hänen kotinsa!
Minulle niin kovin tärkeä, nyt edesmennyt mummuni sanoi kerran:
– Tiedän, että löydät aina oman polkusi. Sinun kohdallasi minä olen vain yhdestä asiasta huolissani: mahdatko koskaan antaa kenenkään pitää huolta itsestäsi?
Hymyilin. Rakkaudesta ja kunnioituksesta mummuani kohtaan en väittänyt vastaan, vaikka huulieni takana piilotteli itsenäisyydenjulistukseksi naamioitu vastalause.
Vuoret ovat vieneet minut mennessään. Alati voimistuva kiintymys ohueen ilmaan ja epämukaviin, holtittoman painaviin kenkiin on antanut varmuuden ja voiman tunteen hetkissä, joissa haastan itseni äärimmilleen. Kun harjanteilla loputon ajatusmyrsky taukoaa, hetken olen vain minä, pieni ja merkityksetön – vapaa. Kuinka sitä voisi olla rakastamatta?
Minä uskon vahvasti, että meistä jokainen rakentaa itse oman polkunsa. Jos kuitenkin uskoisin kohtaloon, sanoisin, että se on vienyt minut vuorille ja erityisesti Mont Blancille. Sillä jokainen askel päätöksestä tavoitella Alppien korkeinta huippua on johdattanut minua kohti väistämätöntä. Tuolla rinteellä kohtasin ihmisen, josta myöhemmin tulisi kiipeilyparini ja kumppanini myös elämän muilla poluilla.
Hän kertoo tuijottaneensa minua aamuyöllä vuoristomajalla, kun flunssan kourissa pesin hampaita aivastellen ja valmistauduin huiputusyritykseen. Vaikka tuolla hetkellä ajatukseni olivat öisellä rinteellä, on hetki jäänyt myös minun mieleeni kirkkaana. Muistan ihmetelleeni huoneessa vallinutta outoa tunnelmaa. Jo silloinko kuu ja tähdet liikahtivat kohdilleen?
Elämä jatkui Mont Blancin huipun toisella puolella – niinkuin se tapaa jatkua, vaikka vuorelta palatessa usein tuntuu, ettei ole mitenkään mahdollista palata arkeen.
Olin tehnyt päätöksen muuttaa asioita elämässäni, ja sen muutoksen aalloissa vuorella orastanut ystävyys syveni ja sai uudet kasvot.
Olin luullut, että haluaisin kiivetä aina yksin. Nyt tiedän, että kaiken sen ajan minä vain odotin pariani, jonka kanssa haluaisin jakaa kokemuksen sen kaikilla tasoilla.
Kiipesin vuorelle ja löysin sieltä puuttuvan puolikkaani ja lapselleni lujan tukipilarin elämän seikkailuihin. Sain myös perheen ja vastuullisen tehtävän, sillä nyt tyttäreni rinnalle vaalittavakseni on luotettu kaksi pientä sydäntä, joille haluan olla järkkymätön suoja ja turva elämän poluilla.
Osakseni on tullut paljon enemmän kuin uskoin ansaitsevani. Ja tänään, monen yhteisen vuoren jälkeen elämät ja unelmat ovat kytkeytyneet toisiinsa tavalla, jota en tiennyt mahdolliseksi.
Kymmenen kuukautta sitten, 27.12.2017 kello 05.15 aamulla, Mount Merun huipulla, auringon ensisäteiden maalatessa Tansanian taivaan kullanhohtoiseksi, en hetkeäkään epäröinyt. Olin tullut kotiin.
Huomenna toistan vastaukseni läheistemme läsnäollessa.
Huomenna me solmimme elämämme yhteen ja jatkamme yhteisiä askelia kohti uusia unelmia ja huippuja.
Kiitos sinusta, rakkaani. Sinä olet vuoreni.
Till the depth of sea get dry, my dear, And the rocks of mountain melt in the sun, I will love you still, my dear, While the sands of life shall run.
(Trad.)
Olin nukkunut kuin tukki halki yön, ja heräsin levänneenä. Oli ilahduttavaa huomata, että lihakset eivät tuntuneet aroilta tai uupuneilta, vaan palautuminen vaikutti tapahtuneen nopeasti.
kuva: Fabrizio
Makasin hetken torkuksissa nauttien eilisen onnistumisesta. Ulkoa kaikuva sateen humina kuulosti ensin mukavan rentouttavalta, mutta sitten muistin kaksi asiaa:
Ensimmäinen oli, että olimme eilen illalla ennen nukkumaanmenoa pelanneet hetken sanaselityspeliä mukavan kiipeilyporukan kanssa. Heidän tarkoituksensa oli tavoitella huippua tänään, ja vielä viimeisenä ennen nukkumaanmenoa olimme toivotelleet heille onnea ja hyviä kelejä yritykseen. Sade oli kohtuullisen varma merkki siitä, että heidän huiputusyrityksensä olisi vastatuulessa.
Elokuussa 2016 vehreä niittymäinen rinne Chabodin majan alapuolella näytti kesäkuussa 2018 tältä
Toinen seikka tietenkin oli, että olimme aikeissa tänään laskeutua Chabodilta takaisin laaksoon. Minua ei ole tehty sokerista, mutta lähtisimme lähestymään Mont Blancia heti huomenna, ja varusteet olisi hyvä saada pidettyä mahdollisimman kuivana. Toki laaksossa olisi puolisen vuorokautta aikaa kuivatella, mutta kastuessamme se tuskin riittäisi; nimittäin mikään ei nostata hotellihuoneen ilmankosteutta samalla tavalla kuin rinkallinen märkiä varusteita.
Aamupalalla salissa saimme todeta, että ulkoa kuuluva humina ei ollut pientä ropinaa, vaan viistosuuntaisena suihkuava vesisade oli jatkunut halki yön. Olimme onnistuneet osumaan viikon toistaiseksi ainoaan huiputusikkunaan, ja tänään huiputusta tavoittelevat ryhmät olivat saaneet osakseen saman karvaan kokemuksen kuin me vuonna 2016. He olivat jääneet majalle, ja osa oli nyt lepäämässä ja osa treenaamassa toiveenaan uusi yritys huomenna.
Aamupalan lomassa keskustelimme edellisenä päivänä tutuiksi tulleiden brittimiesten kanssa. Kävi ilmi, että heillä oli samankaltainen suunnitelma kuin meillä; huomenna kohti Mont Blancia. Koska olimme joutuneet luopumaan alkuperäisestä Cosmiques-reitistämme, kiipeäisimme samaa Gouterin reittiä kuin uudet tuttavamme Tom ja Ben. Tosin brittien huiputusreitin kuormitus oli suunniteltu toisinpäin kuin meidän. Oma tavoitteemme olisi huomenna, lähestymispäivänä, tehdä mittava 2000 vertikaalimetrin nousu Gouterin majalle, jolloin huippupäivän nousuosuus olisi maltillisempi, noin 1000 vertikaalimetriä. Brittien opas Fabio oli suunnitellut heidän ryhmänsä nousevan lähestymispäivänä noin 1000 vertikaalimetriä Gouteria alempana sijaitsevalle Tete Rousse -majalle ja tekevän pidemmän nousun huiputuspäivänä.
Aurinkoisia nousutunteja
Spekuloimme Heikin kanssa eri strategioiden vahvuuksia: Tete Roussen ja Gouterin välissä on “pahamaineinen” Grand Couloir ja sen jälkeen noin 500 vertikaalimetriä korkea, lähes pystysuora kivikkokiipeilyseinä, jotka mieluusti "hoitaisimme pois alta" ennen huiputuspäivää. Toinen asia on tietysti huiputuspäivän pituus: nousu vaikeutuu nopeaa tahtia ylöspäin mentäessä. Mitä pidempi huiputuspäivä, sitä uupuneempi kiipeilijä on saapuessaan huippuharjanteelle.
Toisaalta, lyhyt lähestyminen takaisi briteille pidemmän lepoajan ja palautumisen Gran Paradisolta. Matalammalla sijaitsevalla Tete Roussella myös nukkuminen on Gouteria helpompaa.
Vesituisku majan ulkopuolella hellitti hiukan otettaan. Tovin kuluttua taivas vaikutti kirkastuvan ja sateen tauotessa lähdimme ripeästi laskeutumaan kohti laaksoa, Tom, Ben ja Fabio suhteellisen pian kannoillamme. Laskeutuminen tapahtui rivakasti, ja vain noin 1,5 tuntia myöhemmin astelimme laakson parkkipaikalle. Grand Paradiso oli virallisesti laaksosta laaksoon kiivetty ja huiputettu!
Paluumatkalla nojasin otsaani auton takapenkin sivuikkunaan ja palasin ajatuksissani rinteelle. Olemme kiivenneet huomattavasti Gran Paradisoa korkeammalla, ja kiipeilymielessä tämä reitti oli yksinkertainen. Itseasiassa suurin osa matkasta oli loputonta vaellusta halki nousevien jääkenttien.
Paluumatkan maisemat olivat sumeampia
Heikki on kiivennyt Gran Paradison kerran aiemmin, ja hän kertoi reitin olleen silloin vaihtelevampi. Nyt lumi oli peittänyt alleen lähes kaiken, mikä teki reitistä teknisesti hyvin helpon. Mutta tuossa helppoudessa piilee ansa: tuntikausien monotoninen tamppaaminen upottavassa lumessa uuvuttaa fyysisesti, mutta myös henkisesti. Kun sitten korkeus alkaa vaikuttaa akklimatisoitumattomassa kehossa, myös motivaatio joutuu koetukselle. Minuun tuo lumessa kahlaaminen ja liukastelu vaikuttivat myös siten, että temponi oli jatkuvasti hiukan rikkonainen, minkä vuoksi en päässyt upottautumaan euforisen keinuvaan rytmiin, joka yleensä ottaa minut rinteellä valtaansa ja saa fyysisten vaikutusten merkityksen kutistumaan. Itseasiassa on rohkaisevaa (ja erityisen muistiin merkittävää) huomata, kuinka suuresti vaihtelu vaikuttaa jaksamiseen: Satulaan noustessa korkeus tuntui kehossa jo ihan kunnolla, mutta kun viimeinen huippuharjanne muutti nousun luonnetta, innostus pyyhki pois uupumuksen tunteen. Kun jännittävä, huipulle johtava lyhyehkö kivikkokiipeilyosuus kruunasi kokemuksen, oli kuin suuri osa reisien hapotuksesta olisi kadonnut taivaan tuuliin.
Chamonix'ssa levitimme varusteet kuivumaan ja vietimme päivän ja illan leväten ja tankaten, menussa tietenkin yhdistetty "vuorelta laskeutumis" ja "ennen vuorelle lähtöä" -pitsa. Pohdiskelimme edessä olevaa seuraavaa haastetta, tutkimme toistuvasti epävakaista sääennustetta toivoen muutosta parempaan ja analysoimme omaa suorituskykyämme Gran Paradiso -kokemukseen pohjautuen.
Illalla nukkumaan mennessä laukut seisoivat oven vieressä pakattuina, ja ilmassa väreili jännitys. Kuuntelin ulkona jälleen ropisevaa sadetta ja toivoin, että Mont Blancin säähaltijat olisivat puolellamme!
7.6.2018: Mont Blancin lähestymisen 2000 korkeusmetriä
Heräsin 5.20, kymmenen minuuttia ennen herätyskelloa. Ulkona oli vielä hämärää ja harmaata, sade oli jatkunut pitkin yötä. Päätimme uskoa vakaasti sään olevan kaunis ja aurinkoinen, kunhan pääsisimme ylemmäs rinteelle.
Team 'Which way is Italy' valmiina lähtöön, vasemmalta oikealle:
Marco, Fabrizio, minä ja Heikki
Tasan puoli seitsemän astelimme hotellin pihassa odottavan Marcon auton luo. Marco järjesteli laukkuja takakonttiin, ja etupenkiltä meitä tervehtimään nousi Fabrizio, pörröpäinen, rempseän puhelias ja nauravainen 33-vuotias italialaisopas. Alunperin toinen opas oli varattu, sillä vaativuudessaan Cosmiquesin reitti edellyttää oppaan jokaista asiakasta kohden. Gouterin reitillä se ei olisi välttämätöntä, mutta toisen oppaan peruminen näin lyhyellä varoitusajalla ei ollut mahdollista – ja lisäksi Marco totesi, että olosuhteiden ollessa tällaiset, kaksi opasta olisi ihan hyvä juttu. Fabrizio tulisi nopeasti osoittautumaan kertakaikkisen mainioksi tyypiksi, joka hauskuutuksellaan ja lämminhenkisellä huolehtivaisuudellaan toisi loistavaa tunnelmaa tiimiin.
Ajomatka alkoi vesisateessa. Istuimme vaisuina takapenkillä, kuuntelimme oppaidemme soljuvaa italiankielistä keskustelua, jota Fabrizion naurunpyrskähdykset rytmittivät. Tovin kuluttua Fabrizio kääntyi puoleemme ja totesi iloisesti, että sääennuste ei näytä ollenkaan mahdottomalta.
– We go above the clouds, and it is all sunshine! hän tokaisi ja päästi hulvattoman tarttuvan hekotuksen, joka täytti auton iloisella tunnelmalla.
Lähestymispäivään liittyi eräs aivan erityinen kokemus: Koska kiipeilykausi ei ollut vielä alkanut, kiipeilijät ylemmäs rinteelle vievä vuoristojuna oli vielä suljettu. Normaalin junakyydin sijasta vaeltaisimme ensimmäiset 1000 vertikaalimetriä pitkin vuoristojunan raiteita. Tämä sai Heikin ja minut hyrisemään ilosta, sillä paitsi että se on ainutlaatuisen hieno kokemus, kiipeäisimme taas vuoren aidosti laaksosta laaksoon sen sijaan, että nousisimme junalla noin 2900 metriin.
Raidereitillä, kuva: Fabrizio
Tovin kuluttua auto pysäköitiin pilvien sylissä lepäävälle parkkipaikalle, ja kiipesimme maastoautotaksin kyytiin taittamaan vielä muutaman kilometrin huonokuntoisella tiellä vuoristojuna-asemalle, josta taival jalan alkaisi. Olimme ajatelleet tehdä lähestymisen kevyemmissä kengissä kuten Gran Paradisollakin, mutta ennen taksiin kiipeämistä Fabrizio kehoitti vaihtamaan ylävuoristokengät jalkaan:
– Lumi alkaa alhaalta, ja maasto ei ole ihan helppoa. Parempi mennä “isoissa kengissä”.
Vielä ennen lähtöä Marco kertasi suunnitelman: pyrkisimme kohti Gouterin majaa, mutta sää vaikutti epävakaiselta, joten lopullinen päätös yöpaikasta tehtäisiin vasta Tete Roussella.
Taksi jätti meidät aution juna-aseman pihaan, josta matka alkoi halki metsäisen maiseman pitkin junaraiteita. Ensimmäisessä jyrkässä nousussa naureskelimme Heikin kanssa pakottavia pohkeitamme, mutta pian lihakset lämpenivät, ja matkanteko sujui mukavasti. Raiteet nousivat pian raikkaalta tuoksuvasta metsästä sumuiselle väliasemalle ja sen ohi jyrkälle vuorenrinteelle, jossa meitä vastaan tuli ryhmä raiteita korjaavia työmiehiä. Marco paineli tuttuun tapaan hyvää vauhtia edellä, kun taas Fabrizio kulki kanssamme jutustellen leppoisasti. Viimeinenkin vieraskoreus katosi, kun puhuimme vuorilla suunnistamisen tarkkuudesta, ja Heikki intoutui kertomaan tarinaa purjehdusmatkalta Kroatian rannikolla:
–…vene oli ankkuroitu rannan tuntumaan. Hetken kuluttua veneen rinnalle jyrisi suuri ja kallis moottorivene. Kannella seisoi italialaismiehiä tyylikkäissä vaatteissa ja aurinkolaseissa. Yksi heistä huusi: “Excuse me, which way is Italy?” (Heikki matki hulvattoman osuvasti laulavaa italialaisnuottia). Heille osoitettiin ylimalkainen suunta, missä Italia sijaitsee. Miehet kiittivät kohteliaasti, käänsivät veneen ympäri ja katosi moottorit jyristen osoittamaamme suuntaan.
Kohti tunnelia
Fabrizio ja minä olimme tikahtua, ja Marcokin virnisti iloisesti, ja jälleen oli löytynyt reissun lentävä lause, jota viljeltäisiin pitkin matkaa niin majan käytävillä kuin huippuharjanteellakin.
Raidevaellus huipentui, kun viimeisenä ennen saapumistamme pääteasemalle sukelsimme pimeään tunneliin. Talvinen luonto oli jättänyt taas yhden voimannäytteen ihailtavaksemme, ja syvälle kallion sisään hakattu tunneli oli puoleen matkaan asti lumen vallassa. Vaikenimme kunnioittavasti kuuntelemaan askeleidemme narskeen aavemaista kaikua hämärän tunnelin kiviseinistä.
Kun sukelsimme ulos tunnelin toisesta päästä, saavuimme suoraan helteisen auringon syleilyyn. Pidimme raiteiden päätepisteellä tauon; söimme, joimme ja lisäsimme aurinkorasvaa sekä kiinnitimme jääraudat, sillä asemalaituri oli hautautunut lumeen, jota jatkui silmänkantamattomiin. Istuin kivellä nautiskellen auringonvalon leikistä ympärillä olevien jylhien vuorten rinteillä ja valkoisten pilvihaituvien tanssista vasten sinistä taivasta ojentuvien huippujen ympärillä. Mahtaakohan maailmassa olla kauniimpaa näkyä?
Matka jatkui nyt tukahduttavan kuumassa auringonpaisteessa. Jäätikölle saapuessamme saimme taas kokea, kuinka auringon kuumuus muuttaa lumen rautoihin liimautuvaksi massaksi. Hikisen ja jyrkän sohjorinteen jälkeen nousimme suuren kivikon juurelle ja kiinnityimme kahteen köysistöön, minä Marcon ja Heikki Fabrizion kanssa. Tiukan nousun aikana harjanteen poikki silloin tällöin suhahtava tuuli pyyhki kuumia poskiani ja viilensi hiukan. Mutta edelleen olin niin kuumissani, että aurinkolasien sisäpinta huurtui, ja pienellä juomatauolla Heikki rutisti hikeä noruvana vanana otsallaan olleesta buffista. Kivikossa oli niin hauska kiivetä, että hämmästyin, kun yhtäkkiä edessäni, vain pienen jäätikköosion takana oli Tete Roussen maja.
Oppaat pitivät italiankielisen palaverin säätilanteesta ennenkuin ylitimme viimeisen jäätikköpätkän majan pihaan. Aurinko paistoi edelleen, mutta laaksosta nousevia harmaita pilviä ei voinut olla huomaamatta. Pizzanimiä ja kiitos / ole hyvä / näkemiin -tyyppisiä fraaseja enempää en italiaa osaa, mutta sen verran olin ymmärtävinäni, että Marco suhtautui jatkamiseen hiukan empien, mutta Fabrizio taas oli etenemisen kannalla. Lopulta oppaat päätyivät siihen, että jatkaisimme Gouterin tavoittelua.
Hikiset mutta onnelliset matkalla pilvien yläpuolelle kuva: Fabrizio
Tete Roussen (3167 m) terassilla odotti yllätys: meidät otti vastaan häntää heiluttava kultainen noutaja. Vuosikaudet majalla asustellut vuoristokoira tervehti minua kuin vanhaa tuttavaa ja tottuneesti heittäytyi kyljelleen rapustuksia pyytämään, tarkasti juuri jäärautojen kärkien ulottumattomiin. Hurmaava otus voitti sydämeni ja sai saaliikseen myös pienen palan eväspatukkaani.
Gouterin majan saattoi jo nähdä etäällä, ja sinne johtava nousu näytti hurjalta. Sovimme 15 minuutin tauosta, ja oppaat katosivat majaan sisälle. Heikki ja minä sen sijaan jäimme malttamattomina terassille. Molemmat voimme loistavasti, ja eteneminen maistui. Meillä oli kova halu päästä jatkamaan matkaa nopeasti, jotta rinnettä hitaasti mutta varmasti nouseva harmaa massa ei saavuttaisi meitä ja saisi Marcoa muuttamaan mieltään. Oppaiden lopulta palatessa tauoltaan, melkein kuovin jääraudoilla lunta, niin kiipeilypoltteissani olin – ja saman palon saatoin lukea kiipeilyparini kasvoilta.
Tästä vaan ylöspäin
Matka jatkui jälleen yhden yli polvien upottavan loskarinteen halki Grand Couloirin reunalle. Kesäaikaan pelottava kivikouru, jonka poikki viimeksi juoksimme välttääksemme putoavien kivien osumista, olikin tällä kertaa suhteellisen vaaraton, sillä runsas lumi sitoi kivet paikoilleen. Niinpä saatoimme ylittää kanjonin rauhassa ja siirtyä sitten yli 500 vertikaalimetriä korkeaan pystysuoraan nousevaan kivikkoon, jossa viettäisimme seuraavat tunnit.
Pilvet kietoivat meidät tiukasti syliinsä, ja sää kylmeni pakkaslukemiin hetkessä. Navakka tuuli puhalsi sormet koppuroiksi ja kiiruhdin lisäämään lisäkerroksen hikisten vaatteiden päälle. Kuten yleensäkin, kivikkokiipeily oli hauskaa ja sai unohtamaan kaiken muun. Lumi ja jää olivat vallanneet myös ison osan kivikkoa. Jos en olisi oppinut luottamaan jäärautojen pitävyyteen, muutamassa kohdassa olisi saattanut jännittää ihan toden teolla. Oppaat kiipesivät edellä ja varmistivat meitä köysien avulla. Paikoitellen matkaa taitettiin nelinkontin ja etenemistä rytmitti jäärautojen ja hakkujen kilahtelu kiviä vasten. Olen aiemmin laskeutunut saman kivikon alas kesäaikaan, kun siellä ei ole lunta tai jäätä, ja jännittävä se oli silloinkin. Mutta nyt kadotin ajantajun täysin, niin kieli keskellä suuta ähersin eteenpäin.
Tässä hiukan ähinöitä 3500 metrin korkeudesta:
(video: Heikki)
Huomasin meidän lähestyvän Gouteria oikeastaan lähinnä siitä, että korkeus alkoi taas imeytyä lihaksiin saaden ne pakottamaan ja anomaan armoa. Sää muuttui ensin vesitihkuksi ja pian lumisateeksi. Näkyvyys huononi nopeasti, mutta muuten olosuhteet olivat kohtuulliset. Takana alkoi olla pitkä päivä, oma lähestymispäivän korkeusmetriennätykseni (vaikka kuka niitä laskee, hahaaa), ja vatsassa mourusi nälkä, joka ei enää taintunut lakritsipaloilla. Nauroin hengästyneenä edelläni kiipeävälle Marcolle, että uusi lempisanani on: “Wait”, jonka kuulin yläpuoleltani säännöllisesti, kun oppaani kiipesi köydenmitan ylemmäs pysähtyäkseen sitten varmistamaan nousuni. Tuo pieni komento tarjosi aina lepohetken, joka oli välillä muutaman kymmenen sekunnin, parhaimmillaankin parin minuutin mittainen. Mutta se oli riittävästi, jotta lihakset ehtivät hiukan levähtää.
Ja ylös me menimme
kuva: Fabrizio
Pakko myöntää, että kyllä ylävuoristokengissä painoi 3835 metrin korkeuden lisäksi silkka väsymys, kun hitaasti askelsimme lopulta Gouterin majan pihaan. Olimme kiivenneet talviolosuhteissa 2000 vertikaalimetriä alle kahdeksassa tunnissa, mitä pidän suorituksena, johon olen oikein tyytyväinen. Oppaat kehuivat meitä vuolaasti ja paistattelimme hetken heidän ja toistemme kehujen paisteessa, ennen kuin siirryimme majan varustehuoneeseen asettelemaan hiestä ja sateesta kostuneita varusteitamme siten, että ne kuivuisivat mahdollisimman paljon ennen muutaman tunnin päästä edessä olevaa lähtöä.
Ruokasalissa ahmin munakasta ja palkitsin itseni tölkillisellä limsaa. Tunnelma porukassamme oli korkealla. Olimme kaikki todella hyvällä mielellä päivän suorituksesta ja siitä, että Gouter oli nyt tavoitettu. Aterian jälkeen kömmimme sänkyyn, ja nukuin autuaasti pari tuntia päivälliseen asti.
Kun saavuimme unenpöppöröisinä päivällispöytään, oppailla oli päivitettyä säätietoa. Tilanne vaikutti kohtuullisen lupaavalta, ja matkaan lähdettäisiin kolmelta yöllä. Kävimme aterian aikana läpi vaatteita, varusteita ja lähtöaikataulua. Salissa kaikui innokas puheensorina, vaikka kauden aikana lähes jatkuvasti täynnä oleva maja oli alle puolillaan. Heikki kiinnitti huomioni naisten vähyyteen. Vuorilla naiset ovat aina selkeänä vähemmistönä, mutta nyt off-season-kaudella ero on silmiinpistävä: Gran Paradisollakin naisia oli vain muutama noin 30 kiipeilijästä. Gouterilla oli arviolta noin 80 kiipeilijää, joista naisia oli kolme.
Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaan menoa venyttelin hiukan ja valmistelin varusteitani seuraavaa yötä varten. Minua jännitti. Mont Blanc on minulle suuri vuori. Se, että olen sen huipulla seissyt ennenkin, ei vähentänyt jännitystä, ehkä jopa kasvatti halua onnistua. Tämä oli myös Heikin ensimmäinen kerta tämän vuoren huippuharjanteella, ja en halunnut tuottaa kiipeilyparilleni pettymystä. Elbrusin ja Kilimanjaron keskeytykset olivat selvästi kolhineet itsetuntoa, ja yhtäkkiä tuntui kuin onnistuminen Mont Blancilla olisi merkityksellisempää kuin koskaan aiemmin.
Uniaika kului nopeasti. Kuin olisin vain hetkeksi ummistanut silmäni. Herätyskello pirahti merkkinä siitä, että lähtöaika oli koittanut.
