perjantai 1. syyskuuta 2017

Hauras kuin munankuori

Oletko yrittänyt rikkoa kananmunaa painamalla sormenpäillä munan kärjistä?

Munan kuori voi kestää valtavaa painetta ja sen päälle voi latoa jopa kuusi kiloa painoa, ja silti se murtumattomana suojaa sisällään kehittyvää poikasta. Kuoriutuva tipu saa kuoren rikki pikkuisella nokallaan, sillä valtavasta paineensietokyvystä huolimatta kananmunan kuori kestää yhteen kohtaan kohdistuvaa iskua huonosti. Nerokas rakenne tekee siitä heikon ja vahvan yhtä aikaa.

Mikä on sinun vahvuutesi?

Paha olo kasvoilla aamun sarastaessa (kuva: Max Edin)



Vahvuuksiamme kysyttäessä useimmat meistä nolostuvat ja listaavat niitä vaatimattomasti, jopa vastentahtoisesti. Kuin emme uskaltaisi olla ylpeitä siitä, missä olemme hyviä. Ehkä pelkäämme tulevamme torjutuksi, sillä kuitenkin joku jossain toisella puolella maailmaa on meitä vielä parempi. On ihmiselle tyypillistä omaan napaan tuijottelua kuvitella, että vain yksinoikeus vahvuuteen tekee siitä validin.

Entäpä heikkoudet?
Se lista onkin yleensä paljon pidempi. Tosin vain sillä ehdolla, että muut eivät tuota itse laatimaamme listaa allekirjoita. Omien heikkouksien tunnistaminen on näennäisen helppoa, mutta silti niidenkin aito tunnustaminen on hämmästyttävän vaikeaa.
Julkisesti olemme omien voimavarojen toteamisessa pidättyväisiä ja helposti päädymme alleviivaamaan kehityskohteitamme. Mutta sellaisinako haluamme nähdä itsemme? Aika usein yritämme salaa etsiä peilistä sitä samaa, lähes yliluonnollisia kykyjä omaavaa hahmoa, jonka tulemme maalanneeksi lapsillemme, joille haluamme näyttäytyä vahvana kalliona elämän myrskyissä.

Riippuuko siis omakuvamme kulloisestakin yleisöstä? Vai olemmeko vahvuuksiemme ja heikkouksiemme ristiriitainen yhteenlasku, joka ei koskaan ole täysin osiensa summa – ja jonka tulos muuttuu jatkuvasti.

Kuluneen kohta kolmen vuoden aikana olen kirjoittanut lukuisia kertoja hetkistä, jolloin olen väsynyt, itkenyt ja lyyhistynyt eri tavoin ja eri tilanteissa; vuoren rinteellä, lenkkipolulla, punttisalilla ja kotisohvalla. Vaikeista hetkistä tai asioista kertovien tekstien julkaiseminen on hiukan pelottavaa. Mutta silti olen aina uskaltanut painaa julkaisunappulaa. Miksi? Aloittaessani blogini syksyllä 2014 lupasin, että niin kauan kun tarinaani kerron, teen sen totuudenmukaisesti ja avoimesti. Se lupaus on vapauttanut minut suorituspaineesta, ainakin tarinan osalta. Tarinani ei kuulukaan olla ketju täydellisiä suorituksia – tai edes keskinkertaisia onnistumisia.

Useimmille meistä on helpompaa kuuluttaa tappio torilla jälkikäteen kuin todeta se tapahtumahetkellä. Nyt valmistautuessamme kohti seuraavia vuoria, olemme kiipeilyparini Heikin kanssa keskustelleet aika paljon kesäkuun alussa Kaukasuksen vuoristossa, Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin rinteellä tapahtuneesta epäonnistumisesta (lue tarina täältä: "Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi." – huiputusyritys). Kahden keskeytyneen huiputusyrityksen sijaan viittaan epäonnistumisella tilanteisiin, jossa emme kyenneet tunnistamaan omaa ja toistemme fyysistä ja henkistä tilaa.
Puoli tuntia myöhemmin luuhistuminen on lähellä (kuva: Max Edin)
Olen miettinyt ensimmäisen huiputusyrityksemme viimeistä nousutuntia, josta ei paljoa muistiin ole jäänyt, sillä mieleni oli sumea kivusta ja pahoinvoinnista. Mutta jossain kohtaa muistan alkaneeni aina välillä toistella ääneen sanoja: "Minä en pysty tähän."  Se suututti, ja kiukku nosti jalan aina seuraavaan askeleeseen. Heikin kysyessä, mitä itsekseni mutisin, en vastannut. Jostain syystä en saattanut omia sanojani kumppanilleni toistaa, vaan käännyin poispäin vastaamatta. Rytmitin askeleeni tuon mantran tahtiin, kuin yrittäen todistaa sen vääräksi. Vasta 20 minuuttia ennen totaalista seinään ajoa sanoin sen ääneen Heikille: "Jokin on vialla. En tule onnistumaan."
Sanoistani huolimatta jatkoin edelleen matkaa, kunnes silmissä pimeni. Ja aloin itkeä pettymyksestä, kun kiipeilyparini kertoi minulle romahdukseni jälkeen, että huiputusyritys oli osaltamme ohi.

Vuorilla tapahtuviin asioihin vaikuttavat monet tekijät, joista osaa on vaikea täällä merenpinnan tasolla ymmärtää. Ja osa liittyy myös kestävyyslajin suoritustilanteeseen. Mutta olen tunnistavinani tuon saman piirteen itsessäni muissakin tilanteissa. Kun sitten asiaa tovin pähkäilee, kohta ei enää tiedä, onko sitä julmetun sitkeä vai vaan jästipäiden kuningatar.

Kananmunan kuoressa asuu viisaus: suurimmat vahvuutemme ovat suurimpia heikkouksiamme. Tilanne määrittää, kummalle puolelle vaaka kallistuu. Hauraus voi olla juuri se ominaisuus, joka tekee meistä ainutlaatuisen soveltuvia käsillä olevaan tehtävään. Kunhan vain olemme tarpeeksi viisaita tunnistamaan hetken, jolloin vahvuus ja heikkous vaihtavat paikkaa; sitkeys kääntyy huonoksi arvostelukyvyksi sekä kyvyttömyydeksi hyväksyä tappio ja niellä ylpeys. Mistä sen viisauden voisi ammentaa?

Uskallatko kertoa, mikä on sinun suurin vahvuutesi?
Ja niin sitkeys muuttui huonoksi arviointikyvyksi (kuva: Max Edin)

6 kommenttia:

  1. Luen vahvuudekseni kyvyn edetä hitaasti. Verkainen tahti antaa minulle mahdollisuuden kokea ja tuntea. Kun ehtii asioita mutustella ja puntaroida omissa mietteissä, pääsee lähemmäs perimmäisiä totuuksia kokemisesta ja itsestä. Kolikon toinen puoli on, että suljen itseni pois asioista joissa pitää toimia ripeästi, vaeltaa kymmeniä kilometrejä päivässä ja noudattaa ennalta laadittua aikataulua, esim kiipeilyssä. Mieluummin istun kahvia siemaillen vielä toisenkin tovin, kuin hoppuilen uudelle etapille. Pitää olla rohkeutta kokea jos aikoo elää ja aikaa elää jos aikoo kokea.
    Tsemppiä seuraaville reissuillesi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Vilzu! Hetkeen pysähtyminen on suuri vahvuus. Kuten sanoitkin, kun ei jatkuvasti juokse ajokoiran lailla seuraavan etapin perässä, ehtii nähdä ja nauttia. Pisaran sitä taitoa tahtoisin itselleni lisää, vaikka olenkin sen sorttinen, että nautin vauhdista ja aivoni lepäävät liikkeessä!
      Ihania syysvaelluksia!

      Poista
  2. Minun suurin vahvuuteni on se, että olen yksinkertainen ja suoraviivainen ihminen. Minä lähden siitä, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. En koe tarvetta analysoida asioita ja puntaroida niitä monelta kantilta voidakseni päästä itseni kanssa yksimielisyyteen siitä, miten asioihin suhtaudun. Suoraviivaisuudestani huolimatta en ole käänteissäni nopea. Olen hidas, koska minulla ei ole mitään tarvetta olla nopea.

    Pitkillä kävelymatkoilla näistä ominaisuuksista on hyötyä. Yksinkertaisena ihmisenä voin tarvittaessa sammuttaa päästäni sen viimeisenkin lampun ja edetä pitkiä matkoja ajattelematta mitään. Ja koska olen hidas, minua ei haittaa, että maisema ympärilläni vaihtuu hitaasti.

    Yksinkertaisuus näkyy myös suhtautumisessani äärimmäisiin tunnetiloihin. Epäonnistuminen rassaa hetken, mutta en jää sitä pitkäksi aikaa märehtimään, vaan jatkan eteenpäin - suoraviivaisena ihmisenä löydän vaihtoehtoisen toimintamallin helposti. Onnistuessani en myöskään leijaile kohtuuttoman pitkiä aikoja, vaan laskeudun nopeasti takaisin pinnalle ja taas mennään. Hitaasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän ovat viisaat sanoneet, että yksinkertaisin vastaus on yleensä oikea.
      Luulen, että kuvaamasi kaltaisen olotilan saavutan kiivetessä, silloin kun teen pitkää suoritusta. Se on rauhoittavaa ja antaa aikaa tutkia omia ajatuksia. Se on yksi syy, miksi rakastan kiipeämistä!

      Poista
  3. Ihanaa tänne oli tullu kirjoitus sulta, sattumalta katoin ja olipahan taas hyvä kirjotus. Mun vahvuus, hm, annasku mietin! Vahvuuksii on varmaa monta, omast mielest, mut heti ekana tulee mielee se omist läheisist huolenpito leijonaemon lailla. Varmaa se on kyl myös heikkous, ku asetan useimmiten ne etusijalle, luovun jostaa, minkä oon suunnitellu itelleni, en tiiä? Yritän huolehtii, et kaikil ois asiat hyvin, ja edellee pidän napanuoran kiinni muksuis, vaik he on jo aikuisii,joskus he löysentävät sitä ja sanovat, nyt lopeta, kyl myö pärjätää. Mutku kaikil on asiat hyvin, mul on mieli hyvä ja sitkeenä painan eteenpäin, toisinsanoen jalat kulkee kepeästi. Aika sekavasti kirjotettu, vai mitä, mut vahvuuksiani on empaattisuus, sosiaalisuus. Heikkouksiin luen, et usein suostun asioihin, joita vähä kadun jälkeenpäin, oon tosi huono sanomaa EI! Saitko selvää yhtää? T. Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sain Leena ja viesteistäsi välittyy juuri tuo empaattisuus ja huolehtivaisuus. Se on tässä maailmassa suuri asia. Rakkautta ja välittämistä ei voi olla koskaan liikaa! Nautinnollisia syyslenkkejä!

      Poista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!