maanantai 28. tammikuuta 2019

Pitääkö pitsa pelikaanin ilmassa? – kestävyysharjoittelun arkea

Onko hyvä hetki pysähtyä vasta, kun ei pääse enää yhtään ylöspäin?
Minä Monte Rosan huipulla 2016, kuva: M. Laukkanen

Istun junassa matkalla Tampereelta Helsinkiin. Tuttuakin tutumpi reitti kahden kotini välillä. Puhelimen akku on vähissä ja junan netti poikki. Laukun vakiovarustepokkarista viimeinen sivu, kirjailijan kiitokset ja takakansi luettu. Olen lukenut myös lattialle pudonneen Barbie-lehden mainoksen ja vakoillut penkkien välistä edessä istuvan matkustajan sylissä auki olevan iltapäivälehden otsikoita. Ne toitottavat Roope Salmisen olevan lurjus.

Hetken aikaa kaivelen laukkuani, järjestelen touhukkaana tavaroitani. Vilkaisen kelloa: puolitoista tuntia perille.

Listaan mielessäni perille päästyäni tehtävät asiat.
Järjestän lompakon kuitit.
Pyöritän tietokoneen virtajohdon lenkit samanmittaisiksi – kaksi kertaa, sillä en ole tyytyväinen ensimmäisen kerran tulokseen.
Tutkin taskusta löytyneen proteiinipatukan ravintoarvoja.
Penkin reunassa on vanha tahra, jota yritän huomaamattomasti vähän hinkata nenäliinalla.
Katson kelloa; se on kymmenen minuuttia enemmän kuin edellisellä kerralla.

Huokaisen ja katson ikkunasta. Tekisi mieli puhaltaa ja katsoa huurtuuko lasi.

Lapsena matkustaessani autolla tai junalla painoin usein posken vasten viileää ikkunalasia ja kuvittelin lentäväni maiseman yli. Matalalla liidellen, ilmavirtauksilla surffaten kuin pelikaani.

Nyt viime päivien lumipyry on muuttanut maiseman uhkean pumpuliseksi, ja matalalla horisontin yläpuolella roikkuu appelsiininvärinen aurinko, joka sivelee valon raitoja lumipeitteen pintaan.
Toisenlainen pysäyttävä maisema Mount Merun huipulta Tansaniassa (2017).
Vasemmassa laidassa Kilimanjaron huippu

Vapauttava, levollinen ajatustyhjiö nielaisee minut odottamatta, kun katson puiden sinisten varjojen ja auringon kimaraa hangella, junan kiitäessä valkoiseen pukeutuneen maaseudun halki. Päästän irti ja nautiskellen heittäydyn mattapintaisten ajatusten poukkoilevaan virtaan, joka ei ole matkalla minnekään. Hetken olen kuin vuorilla ja etäisesti mielen virtaus esittelee minulle lukuisia hetkiä, jolloin olen saanut nauttia tästä ajatusten päämäärättömyydestä.
... kunnes samettisen ajatuspuuron keskeltä vapaaksi tempautuu yksi ajatus: "Katsos vaan, minä osaan pysähtyä ja nauttia tekemättömyydestä – ihan keskellä arkeakin! Pitääkin kirjoittaa tästä ihanasta hetkestä blogiin. Ollaankohan jo kohta perillä, että pääsen nettiin kirjaamaan ajatuksen ylös? Jos en sitä pian kirjoita johonkin, ehkä se unohtuu."
Vilkaisen kelloa: tunti ja kymmenen minuuttia perille.

Vuoristo ympäristönä ja kiipeily lajina saavat minut vaipumaan suorastaan meditatiiviseen tilaan. Se on minulle iso osa kiipeämisen nautintoa ja minulle tuollaisen mielen pehmeä tyhjyyden saavuttaminen muualla kuin rinteellä on vaikeaa – tai ainakin harvinaista.

Täällä alhaalla mieli kohisee kuin koski tekemättömiä tehtäviä, työasioita, lasten harrastuksia, treeniaikatauluja ja vaikka mitä.  Totta puhuakseni, olen aika ylpeä siitä, että pystyn hallitsemaan varsin monimutkaisia ja laajoja kokonaisuuksia. Oman elämäni projektijohtajana saankin aina välillä itseltäni kymmenen pistettä ja papukaijamerkin ihan vaan siitä riemusta, että mission impossible nimeltä 'perus keskiviikko' tuli suoritettua.

Mutta vuorilla arki tehtävälistoineen on kaukana, ja kaikki muu paitsi kiipeäminen tuntuu merkityksettömältä. Vain seuraavalla askeleella on väliä.

Mutta on tässä muutakin.
Vuorimajan katon ilmestyminen horisonttiin vapauttaa uupumuksen. Yhtäkkiä majan pihan lähestyessä tuntuu, ettei jaksa enää askeltakaan. Siltikin vaikka äsken oli vielä ihan kohtuullisen hyvä olo, eikä se, että jaloissa painoi, jääraudat takertuivat normaalia useammin toisiinsa ja hiki kirveli silmiä, ollut kovinkaan merkityksellistä. Mutta kun voit jo melkein haistaa majan ovesta löyhähtävän kosteuden, hien ja mausteisen ruoan tuoksujen sekoituksen, loppuu puhti kerta kaikkiaan.
Kiipeilysuorituksessa se onkin ymmärrettävää; jos takana on toistakymmentä tuntia raskasta kiipeämistä, viimeisien tuntien polttoaine on lähinnä tahdonvoima.

Mutta mikä siinäkin on, että myös juoksulenkin viimeiset viisisataa metriä ovat usein ne raskaimmat, välillä riippumatta siitä, paljonko on juostu. Miten tässä muka kehtaa puhua harrastavansa kestävyyslajia, kun kymmenen kilometrin viimeisen korttelin aikana etureidet tuntuvat suorastaan turpoavan maitohapoista? Kuinka paljon pitäisi pystyä tekemään "tuosta vaan ihan huomaamatta", jotta täyttäisi kriteerit?

Kiipeilyparini Heikki sanoo usein hyvin rullanneen juoksulenkin jälkeen: "Aivan mahtava tunne, olisin voinut juosta loputtomiin!"
Olen siitä vähän kateellinen. Minä tunnen noin aika harvoin, ehkä silloin, kun lenkin pituus on normaalia lyhyempi ja kaikki menee nappiin. Mutta pääsääntöisesti asetan itselleni lenkin alussa matka- tai aikatavoitteen. Kun se on saavutettu, ei kovinkaan usein mielessä käy ajatus: "tästähän voisi vielä hypähdellä toisen kympin perään."

Taannoin tehtyäni raskaan lenkin kovassa pakkasessa, paluumatkalla pohdiskelin, paljonko psyykausta vaatisi, jos vaan päättäisi viimeisen lyhtypylvään kohdalla, että jatkankin vielä viisi tai kymmenen kilometriä lisää. Motivaatiosta siinä on kyse, eikö vaan?

Nimittäin viime keväänä teimme Mont Blancin huiputuksen talviolosuhteissa laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa. Saapuessamme laskeutumisen ensimmäiselle etapille, Gouterin majalle 3815 metriin, olin valtavan väsynyt. Söin suuren kasan lounaspastaa – ja nukahdin istualleni majan ruokalaan, Heikin olkapäähän nojaten. Puoli tuntia myöhemmin Heikki herätti minut ja matka jatkui. Tuon majalla vietetyn tunnin aikana voimani olivat palautuneet niin, että seuraava saattoi tapahtua:
Paluumatkalla Mont Blancin huipulta, keväällä 2018 (vasemmalla Gouterin maja)

Olimme aikoneet jäädä huiputuspäivän jälkeiseksi yöksi Tete Rousse majalle 3167 metriin, mutta laskeutuessamme jäätikköä pitkin nahkeassa upottavassa lumessa, aloimme Heikin kanssa puhua siitä, millaisen pitsan kumpikin söisi, kunhan seuraavana päivänä pääsisimme laaksoon. Hetken kuluttua mielikuva pitsasta alkoi tuntua todella houkuttelevalta. Niin houkuttelevalta, että päädyimme ohittamaan majan ja jatkamaan vaellusta alas laaksoon asti.

Eli kroppa jaksoi, kun motivaatio oli kunnossa: pitsan voima on kyllä uskomaton!

Jos palaan siihen pohdintooni ylimääräisen viiden kilometrin lisäämisestä lenkin loppuun ex-tempore: totta puhuakseni tiedän kyllä, ettei se olisi muuta kuin päätös.
Olenko opettanut itseni väsymään, kun maaliviiva lähestyy? Miten siitä voi oppia pois? Jos joku ajaisi edelläni autolla pitsalaatikko avoimessa peräkontissa, kuinkahan pitkälle mahtaisin jaksaa painella ilman ennalta asetettua maaliviivaa?

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat luontaisesti kykeneviä nauttimaan matkasta ja yrittänyt kovasti imeä heistä oppia itseeni. Mutta tuntuu, että minä tarvitsen motivoituakseni maaliviivan, jonka ylittää. Ja niin lenkilläkin lataan ajatukset senhetkisen tavoitteen täyttämiseen. Mutta onnistuisiko maaliviivan siirtäminen vauhdissa ilman pitsapalkintoa – eli houkuttelevampaa maalia?

Jos junassa minulla ei olisi niin kiire perille, malttaisinko nauttia matkasta ja leijua taas peltojen yllä ajatusten siivillä? Kuka opettaisi minut olemaan matkalla perillä?

Lempikuvani Mount Fujilta, (2017). Matkalla perillä.

10 kommenttia:

  1. Hei, jos kaipaat vinkkeja Aconcagualle niin kay katsomassa meidan blogi www.aco2007.blogspot.com
    johanna

    VastaaPoista
  2. Nyt kirjoitat minulle hyvin tutusta asiasta: minä olen juuri sellainen liikkeellä ollessa perillä oleva. Minun retkilläni ja vaelluksillani ei ole yleensä mitään tiettyä määränpäätä, johon menisin, ja jossa kokisin olevani perillä. Erityisesti maratonkävelyt ja avotunturivaellukset ovat minulla sellaisia, että koen olevani perillä heti, kun olen päässyt liikkeelle. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan liike.

    Tunturissa kulkiessani tunnen olevani omassa kuplassani, joka on niin pieni, että se mahtuu pääni sisään, mutta niin iso, että sen sisään mahtuu kaikki, mitä kykenen aisteillani havaitsemaan. Maratonkävelyillä puolestaan perilläolon tunteeseen liittyy pään tyhjeneminen ajatuksista. Se alkaa yleensä jossain 25-30 kilometrin kohdalla, mutta ei aina onnistu, vaikka matkaa olisi vielä paljon enemmänkin kuljettavana.

    Sitä en sitten kyllä osaa sanoa, miten tällaisen matkalla perillä olemisen saisi Sinun kohdallasi toimimaan. Ehkä sitä ei tarvitse - eikä kannata - sen kummemmin yrittää opetellakaan. Ehkä jokin yksittäinen oivallus jonain kauniina päivänä johtaa toivomaasi tulokseen. Tai ehkä olet sen jo oivaltanut. Kyllä tuo kuvauksesi junamatkan aikaisesta kokemuksesta kuulostaa hyvinkin lupaavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinka hienosti kuvattu! Ehkäpä avain on juuri tuossa liikkeeseen keskittymisessä. Voiko liike olla tavoite?

      Poista
    2. Miksipä ei voisi? Ehkä kuitenkin on niin, että liikkeen asettaminen tavoitteeksi edellyttää, että sen liikkeen kokee jollain tavoin itselleen merkitykselliseksi, eikä se ole vain jonkin muun tavoitteen saavuttamiseen tarvittava välttämätön välivaihe. Toisaalta jos tällaista välivaihetta ei koe ongelmalliseksi, ei siitä liene haittaakaan.

      Poista
    3. Viisaita sanoja Tapani! Tuon otankin teemaksi seuraavalla lenkillä; jos vaikka keskittyy jokaiseen askeleeseen omana kokonaisuudekseen. Silloinhan on aina perillä :)

      Poista
  3. Toi on hyvä, et asetat matka tai aikatavotteen lenkille, pidä siitä kiinni, älä oikase, vaik miel tekis, ja joskus on iha hyvä vaik välil kävellä ja sitte taas jatkaa juoksuu. Miä suunnittelen aina etukätee lenkin pituuen, osaan ne tutut reitit jo kilometrien tarkkuuel. Se oma psyykkaus on varmaa tärkein, ainakii mulle, et nyt meen sitte tosi pitkän matkan ja mul on siihe varattu suurinpiirtein tuo aika. Yleensä en jatka juoksuu, vaik tuntuis hyvält, koska en oo sitä etukätee suunnitellu ja mul ei oo siihe varattuu ees nestettä jne. Kolilta terkut, aattelin sinuu siel Ukko-Kolil, et on sul huikeet maisemat noilt vuorilt katella, mut tää näkymä Pieliselle riittää mulle pitkäks aikaa. Hyvii harkkoi ja oo varovainen, ettet liukastele! T. Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin! Varsinkin kun tavoitteellisesti treenaa, suunnitelma ja siinä pysyminen tukevat hallittua kokonaisuutta, ja auttavat varmistamaan, ettei riko itseään rasittamalla liikaa.
      Minusta on niin ihanaa, kun viet minut mukanasi lenkkipoluillesi Leena! Kiitos, että saan olla matkassasi mukana!

      Poista
  4. Luin taman postauksen muutama viikko sitten ja se jai tosissaan pyorimaan mieleen. Tassa oli niin paljon tosi hyvaa pohdintaa ja samaistuttavia ajatuksia. Itsella on myos taipumus jatkuvasti keskittya juuri siihen maaliviivaan ihan jokapaivaisessa elamassakin mutta valilla vuorilla paasen siihen tilaan etten edes halua olla viela perilla. Se on ihana tunne kun tavallaan ymmartaa ettei siina hetkessa tarvitse yhtaan mitaan, sita on juuri siella missa pitaakin olla. Kun pystyisikin paasemaan tuohon oloon jotenkin tahdonvoimalla! Mielenhallintaahan se pitkalti vain on. Eipa auta kuin jatkaa harjoittelua :) - Sari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täsmälleen noin! Ensimmäisen Vuorenvalloitus-reissun kiipeilyparini Laku sanoi joskus, että onnellisuutta ovat hetket, joihin ei kaipaa mitään lisää ja joista ei jättäisi mitään pois.
      Niinhän se on, riippumatta siitä, montako metriä on edessä tai takana. Sen kun vaan oppisi aina muistamaan! :)
      Tsemppiä ja iloa harjoitteluun Sari!

      Poista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!