Joku maailmassa näkee saman Kilimanjaron

Voi kuinka ilahduttavaa on todeta, että seikkailu jatkuu ihan kohta! Valmistautuminen Mount Merua (4566 m) ja Afrikan mantereen korkeinta huippua, Kilimanjaroa (5895 m), varten on jo täydessä käynnissä. En ole koskaan käynyt Tansaniassa, itseasiassa koko Afrikan mantereella, ja nyt päiväunet ovat täyttyneet Avara luonto -ohjelmien ihmeellisistä maisemista: valoisista savanneista, rehevistä sademetsistä ja vuorten rinteillä käyskentelevistä villieläimistä. Lapsena niitä katsellessa ajattelin, etteivät ne ole totta, vaan lavastettuja kuten elokuvat. Nyt siis on aika paljastaa totuus!
Jouluna jännitetäänkin tänä vuonna ihan muuta kuin joulupukkia, sillä juuri aattoaamuna alkaa vaellus kohti Merun huippua.

Katse kohti huippua, Elbrus 2017
Kuva: Max Edin

Viime kesän Elbrusin karun kokemuksen jälkeen päätimme jatkossa aina panostaa akklimatisoitumiseen. Osittain siksi seikkailu alkaa Kilimanjaron pikkusiskoksi kutsutusta Mount Merusta. Akklimatisoitumisen lisäksi meitä Merulle houkuttelee tieto siitä, että se on valtavan kaunis – ja vähemmän kiivetty. Ruuhkaisten Elbrusin ja Fujin jälkeen toivomme Merulta mahdollisuutta nauttia luonnosta ja kiivetä rauhassa. Samoista syistä valitsimme ruuhkaiseksi mainitulle Kilimanjarollekin pisimmän ja vähiten käytetyn Machame-reitin.

Mitä enemmän kiipeän, sitä kauemmin haluan olla vuorella. Kun on kuukausia odottanut sinne pääsyä, miksi ihmeessä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti pois?
Vuorituuli tuoksuu kodilta, ja kallio kenkien alla sykkii askeliin elinvoimaa. Voisiko siihen hetkeen jäädä hiukan pidemmäksi aikaa? Odotankin innolla suurempien vuorien expedition-vaelluksia.

Kiipeämiseen on kohdallani liittynyt erikoinen sosiaalisuuden ja sulkeutuneisuuden ristiriita. Kuten monesti aiemminkin olen todennut, kiipeämisen kokemus on minulle hyvin henkilökohtainen, ja suuri osa suorituksesta tapahtuu oman pään sisällä.
Aikojen saatossa sinusta, lukijani, on tullut tärkeä osa tiimiäni, ja näiden kokemusten ja ajatusten jakaminen sinulle ilahduttaa minua. Kannustuksella on suuri merkitys pitkäjänteisessä tekemisessä, ja minusta on alkanut tuntua kuin läppärin kannen avatessani alkaisin jutustella vanhalle ystävälle.

Mutta kiivetessäni en ole kovinkaan sosiaalinen enkä yleensä juurikaan halua jutustella.

Oma hetki, Elbrus 2017
Kuva Max Edin

Huiputusyön ensimmäiset nousuhetket analysoin edessä olevaa kiipeämistä ja keskityn suorituksen läpikäyntiin.

Tovin kuluttua ajatus alkaa harhailla, ja annan sen mennä. Seuraavien tuntien aikana mieleen luisuu sattumanvaraisessa järjestyksessä asioita, jotka ovat jollain tavalla aktiivisessa muistissa: ajatuksissa jalansijasta kamppailevat perhe ja ystävät, edellisellä viikolla katsomani elokuva ja ehkäpä jokin viimeaikainen tilanne lähikaupan kassalla, lukemani kirja ja hoitamatta jäänyt pikkuasia, lapsuusmuistot ja rästiin jääneet työt.

Aamuyön mustimpina tunteina ajelehdin kauemmas ja ylävuoristokenkien keinuvan askelluksen tahdissa suunnittelen tulevaisuutta, unelmoin ja innostun uusista asioista.

Auringonnousun tietämillä ollaan yleensä jo sen verran korkealla, että voin liukua siihen parhaaseen vaiheeseen, jolloin mieli tyhjenee. Hiljaisuus täyttää minut tavalla, jollaista en ole kokenut missään muualla kuin vuorilla. Keskityn yksittäisiin askeliin, hengityksen suhinaan ja varusteiden hiljaiseen kahinaan. Vaikka keho tekee töitä jatkuvasti kasvavalla intensiteetillä, mielen täyttää ihmeellinen rauha ja sydämen hiljaisuus. Se on täydellistä.

Mont Blancin huippuharjanne (2016)

Tuo harmonia on yksi monista syistäni rakastaa vuoria. Se on myös syy siihen, miksi pitkään ajattelin, että haluan kiivetä yksin. Vaikka jokaisella reissulla ryhmässä ja köysistössä on tietenkin ollut muitakin, ja minulla on ollut uskomaton onni kiivetä niin hienojen ihmisten kanssa, olen aiemmin kokenut tekeväni tuon mielen matkan yksin. Jopa hiukan mustasukkaisesti olen vaalinut omia hetkiäni vuorenrinteellä – kuin peläten, että jos en lähde matkaan tietyllä tavalla yksin, syntyy jonkinlainen velvoite aktiiviseen sosiaaliseen kanssakäymiseen; menetän oikeuden olla hiljaa ja sen myötä nuo sisäisen hiljentymisen hetket.

Mutta matkan varrella olen oppinut, että on olemassa jotain vieläkin hienompaa kuin riisua mielensä ja sukeltaa anonyymina oman sisäisen avaruuden painottomuuteen.
Se yhteisen ymmärryksen hetki, kun käännyt rinteellä katsomaan kiipeilyparia silmiin ja näet siellä saman puhtaan ilon, joka kuohuu omassa veressäsi.
Kun askeleet narskuvat samaan rytmiin ja tauolla höyryävä teekuppi ilmestyy kasvojesi eteen ennen kuin ehdit lämpöisestä juomasta haaveilla.
Toisen kompastuessa kiristät vaistomaisesti köyttä juuri oikealla hetkellä.
Yksi katseenvaihto voi olla kokonainen keskustelu.

Niin yksin olemisen nautinto muuttuu yhteiseksi kokemukseksi, joka ei vaadi kummaltakaan mistään luopumista. Sen sijaan, että menetät oman tilasi, uskallatkin irrottaa otteen itsesuojauksen viitasta, laskea silmälaput ja nähdä koko panoraman.

Ja sanomattakin tiedät, että aina on joku, joka tietää täsmälleen, millainen maailma eteesi piirtyy.

Matkalla Elbrusille (2017)
Kuva: Max Edin