lauantai 29. lokakuuta 2016

Vuori sanoo viimeisen sanan – aina

Sininen hämärä väistyi harmaan syyskuun aamun tieltä. Seisoin Gran Paradison jäätikön laidalla kiristämässä jäärautojen remmejä, kun vuoren huipun ympärille pakkautuneet pilvet näyttivät alkavan valua alas rinnettä kuin laava. Ne vyöryivät meitä kohti, ja samassa niskaamme putosi rakeiden ja veden sekainen kuuro. Kumarruin uudelleen ja jatkoin toiveikkaana jäärautojen kiinnittämistä. Ehkä tämä ei haittaisi.

Toiveeni oli turha, sillä samassa ilman halki kantautui oppaamme tiukalla äänellä antama komento:
– We are going down. Now!

Suoristin selkäni ja katselin sateen ja utuisen harmauden läpi kiipeilytiimin jäsenten kasvoja. Heidän ilmeistään saatoin lukea saman jyrisevän pettymyksen kuin joka möyri sisälläni. 

– Ehdinkö ottaa jääraudat pois vai onko kiire? joku varmisti.
Pettynyt sumussa

Oli meitä siitä varoitettu ja tiesimme jo lähtiessä, että sääennuste oli huono. Gran Paradison huiputuksen onnistumisen todennäköisyys pyöri jossain pienen ja olemattoman välimaastossa. Mutta se ei estänyt meitä nousemasta aamuyön tunteina ja vaeltamasta jyrkällä rinteellä ja pimeässä kivikossa, vain tullaksemme käännytetyiksi takaisin jäätikön reunalla. 

Oppaat hoputtivat meitä alas, sillä vuoren huipun tuntumassa viime päivinä viihtyneet ukkospilvet ovat ylävuoristossa hengenvaarallista seuraa ja niiden tieltä kannattaa poistua nopeasti. Käännyin minäkin, nostin repun selkään ja yritin purkaa turhautuneisuuteni laukkaamalla alkumatkan rivakalla tahdilla.

Palasimme Chapodin majalle ja nukuimme takaisin huiputusyritykselle menetettyä yöunta. Oloni oli kurja. Olin sairastanut pari päivää ärhäkkää flunssaa. Hengitys rohisi, pää tuntui tukkoiselta, olo kuumeiselta ja joka paikkaa särki. 

Iltapäivällä ryhmä kokoontui toiveikkaana suunnittelemaan uutta huiputusyritystä seuraavalle aamuyölle. Ikkunoista huolestuneina ulos vilkuilevat oppaamme edelleen varoittelivat huonosta sääennusteesta, mutta me kaikki halusimme yrittää uudelleen. Pääopas piti meille vielä varmuuden vuoksi ankaran puheen siitä, että takaisin käännytään sitten heti, jos alkaa näyttää pahalta. Tämän jälkeen teimme päätöksen uudesta yrityksestä.

Edellisenä yönä olin ottanut särkylääkettä jaksaakseni huiputuksen ponnistuksen, mutta nyt lääkkeeni olivat lopussa. Juuso ja Arttu tulivat apuihin, ja heiltä sain antihistamiinia ja särkylääkettä, jotta saisin itseni uudelleen kiipeämiskuntoon.
Toinen yritys Gran Paradisolle

Seuraavana aamuyönä lähdimme taas matkaan. Tällä kertaa emme olleet päässeet edes jäätikölle asti, kun huiputusyritys päätettiin keskeyttää.

Pettymyksien kohtaaminen on asia, johon tässä lajissa saa tottua. Minullakin niitä alkaa olla jo useampia: Reilu vuosi sitten Mont Blancin reittien muuttuminen liian vaarallisiksi ja vuoren sulkeminen. Tänä vuonna sama tarina uhkasi toistua, ja hetken aikaa jo näytti, ettemme pääsisi Blancille ollenkaan. Onneksi tällä kertaa Mont Blanc -tilanne kääntyi parhain päin ja kiipeämällä Italian puolelta harvinaisempaa ja haastavampaa Pope's Routea seisoin lopulta Mont Blancin huipulla (huiputustarina löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Mutta vain kaksi kahdeksan hengen ryhmästämme pääsi kokemaan sen. Muiden oli kohdattava pettymys myös Mont Blancilla, ja takana oli juuri kaksi epäonnistunutta nousuyritystä Gran Paradisolle.

Nyt vuorostaan Gran Paradiso kaihertaa kivenä kiipeilykengässäni, ja jonain päivänä minun on palattava sinne. Mutta kai kiipeilevän ihmisen kengässä kuuluukin olla aina jonkun vuoren kokoinen kivi?

Joku kysyi, millainen fiilis siitä tulee, kun huiputuksesta joudutaan perääntymään.

Miltä se tuntuu? Kun olet investoinut paljon aikaa, vaivaa ja rahaa unelman toteuttamiseen, ja sitten se vain lipuu käsistäsi?

Aika vähän pettymyksistä selviämistä on tarvinnut erikseen työstää. Ehkä siksi, että se on niin luonteva osa kiipeilyä ja siihen valmistautuminen kuuluu suoritukseen valmistautumiseen.  Sen käsittely pitää olla tehty jo paljon ennen kuin vuoripolulle astutaan. Joten pettymyksen hetkellä ei keskity enää noihin tunteisiin, vaikka ne jylläävät sisällä voimakkaina. Vuorilla ei ole varaa kiukutteluun tai tunteiden vallassa toimimiseen.
Siksi pettymys on outo tunne-cocktail. Kiukkua ja epäuskoa kiedottuna vastentahtoisen hyväksynnän karheaan pumpuliin.

Jouduin tosissani nieleskelemään kyyneliä, kun tänä vuonna saimme ensimmäiset viestit molempien vaihtoehtoisten Mont Blanc -kiipeilyreittiemme muuttumisesta liian vaarallisiksi. Istuin auton takapenkillä matkalla kohti Gran Paradisoa (jonka nousu tultaisiin keskeyttämään, kahdesti). Sanomatta sanaakaan koetin saada nieltyä nyrkinkokoisen murikan kurkustani. Ryhmänjohtaja Teija näki sisäisen taisteluni ja rutisti minua lohduttavasti.
– Kyllä mä tämän ihan kohta nielen. Pitää vaan hetki purra huulta, sanoin karhealla äänellä ja käännyin tuijottamaan ikkunasta ulos.

Hyväksy. Resetoi.

Monet kiipeilijät yrittävät useita kertoja tavoittelemilleen vuorille pääsemättä koskaan huipulle. Huiputus ei ole kiipeilyn ainoa tavoite tai monille ei edes se ykkösjuttu, mutta kyllä sen epäonnistuminen silti raastaa. Sama polte, joka vetää vuorelle, korventaa entistä kuumempana huipun jäädessä tavoittamattomaksi.

Mutta en pidä sitä pahana. Se on olennainen osa lajia, johon kuuluu luonnon kunnioittaminen. Vuori sanoo viimeisen sanan – aina. Jos sitä ei hyväksy, ei kannata kiivetä. Ja jos sen hyväksyy, sitä vain palaa, aina uudelleen, rakastuakseen tavoitteeseensa entistäkin syvemmin.

6 kommenttia:

  1. Näin se menee luonnon kanssa (muuallakin kuin vuorilla). Mitä sieltä meneekin hakemaan, sitä ei oteta, vaan se saadaan. Jos saadaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa Tapani, ja se on yksi parhaita asioita tässä kaikessa! Se tekee ihmisen nöyräksi ja saa iloitsemaan elämästä täydellä sydämellä. Ihania alkutalven päiviä!

      Poista
  2. Komppaan Tapanii, näin se vaa on, ei oo luonnon kaa leikkimist, sitä on vaa kunnioitettava. Varmast otti hirveest pannuu, ku piti palata alas vuorelta, ihan näen ja koen ton tunteen, miltä se on tuntunu. Mut onneks elämä jatkuu ja eiku uuvestaa yrittämää. Ootko muuten jo tervehtyny kokonaa? T. Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Leena!
      Täsmälleen noin ja joku viisas on sanonutkin, ettei vuorikiipeilystä tiedä mitään ennen kuin on vähintään kerran joutunut kääntymään takaisin ilman, että tavoite on saavutettu. Onneksi vuoret eivät karkaa mihinkään!

      Melkoinen pari kuukautta on ollut. Kovasti kiirettä ja vähän sairastelua. Onneksi nyt olen parantunut ja kohta, ihan kohta ehtii taas blogin äärelle. :)
      Rapsakkaa alkutalvea: onko nastalenkkarit jalassa vai kuinka talvella treenaat?

      Poista
  3. Tuli mieleen tätä tekstiä lukiessa hollantilaisten kiipeilykaverien kertoma stoori Everestillä kuolleesta alankomaalaiskiipeilijä Eric Arnoldsista. Hän yritti Everestille vuosi toisensa jälkeen joutuen aina jättämään huiputuksen kesken (2015 maanjäristys, 2014 lumivyöry ja 2012 huonot säät). Jokainen yritys maksoi hänelle montakymmentä tuhatta, mutta aina hän vain lähti uuteen yritykseen. Viime vuonna Arnolds sitten saavutti huipun, mutta menehtyi vuoristotautiin matkalla alas. Tämä lähinnä varoittavana esimerkkinä, ettei yksittäisiä vuoria kohtaan kannata muodostaa "pakkomiellettä" ja palata vuosi toisensa jälkeen tamppaamaan samaa rinnettä ylös, kunnes se tie huipulle avautuu. Se on hirveää ajanhukkaa, koska maailmassa on niin paljon hienoja vuoria kiivettäväksi. Kaiken maailman 7summitsien ja muiden listojen kiipeilijät ovat aivan oma lukunsa tässä joukkiossa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, päättäväisen unelmien tavoittelun ja pakkomielteen ero taitaa olla yksi tämän(kin) lajin suuria kysymyksiä. Jokainen rakentaa unelmansa omalla tavallaan ja määrittää oman uhrauksensa koon. Itse en olisi valmis kuvaamasi kaltaiseen elämään vain yhden asian ympärillä kaiken muun uhraten. Mutta jos voisimme nyt kysyä Arnoldsilta, ajatteleeko hän kaiken olleen ajanhukkaa, mitäköhän hän vastaisi?

      Poista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!