Ällöttävintä on puolikas hyttynen

Monte Rosan lähestyminen ja lämpöisen soran tuoksu

Kysyin kerran töissä asiakkaaltani, menevältä kuusikymppiseltä mieheltä, mikä on hänen energisyytensä salaisuus. Hän nauroi silmät raskaiden luomien alla tuikkien ja sanoi:
– Salaisuuteni on, että elän koko ajan elämäni parasta aikaa!

Kuinka oikeassa hän olikaan! Minulla on kova polte päästä vuorille. Mutta jos perille pääseminen on ainoa iloa ja tyydytystä tuottava asia, jäävät onnenhetket helposti kovin lyhyiksi. Huipullakin ollaan vain parisenkymmentä minuuttia.

Minä olen aina rakastanut odottamista. Ihmettelen ihmisiä, jotka eivät halua "hötkyillä" etukäteen. Minusta odotus on puolet toteutuksesta, joskus enemmänkin. Viime vuoden Vuorenvalloituksessakin olin reissussa 14 päivää, mutta valmistautuessani innokkaasti, sain iloa edessä olevasta haasteesta jokaiseen päivääni kymmenen kuukauden ajan. Nyt olen täällä intoillut taas jo joulukuusta asti, vaikka vasta elokuun lopussa Mont Blancille lähdetään. Mutta et voi kuvitellakaan, kuinka monta kertaa olen jo mielessäni astunut Geneven koneeseen!

Odotuksen onni syntyy pienistä jutuista.
Esimerkiksi kevään odottaminen alkaa pienenä hyrinänä, kuin jokin kutittaisi ihon alla, kuin muurahainen kävelisi siellä. Se menee samaa reittiä kuin aina ennenkin, vuosi toisensa jälkeen. Melkein naurattaa. Sitä ajatellessa tulee myös hiukan haikea olo. Olisi kivaa olla taas lapsi. Voisi nauraa ääneen muurahaiselle ihon alla. Kuinka mälsää onkaan, että me aikuiset odotamme tyylikkäästi ja vähäeleisesti. "Kun ei se kevät tule yhtään nopeammmin..." ja sitä rataa.

Näin eilen kuivaa asfalttia ja ilahduin kovin: ihan kohta se on täällä! Askel piteni ja energisoitui...ja tietenkin sitten kompastuin rappusissa, kun en malttanut seurata askelmia.

Suomalaisen metsän tuoksu

Kevään odotus tuo tullessaan yhden erityisen ihanan asian: kaipuun metsään. Niin on ollut aina. Vaikka välillä meni monta vuotta, etten erähommiin "ehtinyt", keväisin aina kaipasin metsään. Noin kahden viikon kuluttua alan haistaa metsän sielläkin, missä sitä ei ole. Leirinuotion savuntuoksu pöllähtää nenääni, ja ajan linja-autolla pysäkkini ohi, kun unohdun omissa maailmoissani tuijottamaan haaveillen ikkunasta ulos. (Sivumennen sanoen: tunnistan tyttäressäni saman ominaisuuden, kyvyn vajota omaan sisäiseen maailmaan hetkestä ja paikasta riippumatta. Koetan opettaa hänelle, ja itselleni, että ominaisuus on hyvä, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Esimerkiksi vasemman peukaloni juuressa on muisto siitä, kun unohduin haaveilemaan kesken kiehisten veistämisen.)

Olen viittannut nyt monta kertaa tuoksuihin. Ne ovat tärkeä osa tunnelmaa, ainakin minulle, ja ehkä siksi liittyvät odotukseen niin voimakkaasti. Vielä eilen lämpöisen soran tuoksu oli ilmassa kalpeana aavistuksena, mutta ihan varmasti se oli siellä. Lämpöinen sora, kuulakärkikynän muste (nimenomaan se perinteinen sininen) ja aurinko iholla (joku yritti pilata tämän sanomalla, että se on iholle auringossa nouseva hikikalvo, mutta en välitä, minulle se on aurinko). Ne ovat lempituoksujani. Rakastan myös vuoristoilman tuoksua; siinä aistii lumen, serakkien siniset varjot ja matkan, jonka tuuli on tullessaan kulkenut. Sitä odotan juuri nyt kovasti.

Uskon että jos osaa ja uskaltaa iloita odotuksesta, voi olla onnellinen pienistä asioista. Silloin elää elämänsä parasta aikaa koko ajan.

Olin illalla pimeässä vahingossa räpeltänyt kirkasvalokampun herätyksen päälle. Lamppu oli minulla

Ihan kohta ollaan taas nuotioaamupalalla

lukuvalona sängyn vieressä, suoraan kasvojen kohdalla. Niinpä nyt vapaapäivän aamuna heräsin kukonlaulun aikaan valonkajastukseen silmäluomieni läpi. Hetken luulin olevani jossain muualla. Kun totuus valkeni, suljin silmäni uudelleen ja nautin hetken odottavasta mielikuvasta, johon heräsin:

Auringon ensisäteet silmäluomien takaa, hikiset hiukset liimautuneina niskaan ja vilpoinen tuuli iholla, kun vedän makuupussin vetoketjun auki. Aamupalaksi jälkiuunileipä, sellainen vähän nahkea, päällä puukolla veistetty siivu Koskenlaskijaa, johon on liiskautunut yksi hyttynen. (Jostain syystä minulle käy aina niin.)

Ällöttävämpää kuin löytää hyttynen leipänsä päällä olevasta sulatejuustosta, on vain se, kun löytää sieltä puolikkaan hyttysen.
Mutta se ei haittaa, koska se on parasta aikaa. Nyt ja silloin.