keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Huippujengi – hyvä-paha tosi-tv?

Telkkarista alkaa pian sarja, jossa joukko julkkiksia lähtee vuorikiipeilemään. Olen muutamissa foorumeissa nähnyt kiipeilijöiden (ja muidenkin) sarjan tiimoilta käymää keskustelua. En ole keskusteluihin kommentoinut, koska itsellänikään ei ole vielä montaa nousua takana. Koen, ettei minulla on tietämystä ja näkemystä tarpeeksi, jotta arvaisin noihin, paikoitellen varsin intohimoisiin, keskusteluihin heittäytyä. Mutta koska aihe herättää tunteita myös minussa, en malta olla ottamatta asiaa puheeksi täällä.

Janiina Ojanen vuorikiipeilijä Vincent-Pyramide Alpit
Vincent-Pyramidella
kuva: M. Laukkanen
Ymmärrän ja jaan monien kiipeilijöiden esittämän huolen siitä, millaisen mielikuvan tv-tuotanto lajista synnyttää. Huolessa on monta ulottuvuutta: Annetaanko realistinen kuva ennakkovalmistautumisesta? Kuvaako sarja sitä, millaista kiipeäminen oikeasti on? Kerrotaanko, kuinka vuorella kuuluu toimia ja kuinka kiipeilijät on varmistettu? Liioitellaanko tai vähätelläänkö riskejä? Muistetaanko kertoa kiipeilyn vastuullisuudesta, arvomaailmasta ja luonnon arvostamisesta?

Suuri osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu aloitteleville kiipeilijöille, jotka lähtevät omin päin seikkailemaan ymmärtämättä riskejä ja osaamatta valmistautua oikein. Taitamaton ja/tai huolimaton kiipeilijä asettaa vaaraan myös kaikki muut samalla rinteellä olevat. On siis ihan aiheellinen huoli, että romantisoitu tv-tuotanto synnyttää trendin, jossa ummikoita säntäilee vuorille ja kohta uutisoidaan onnettomuuksista.

Mutta samalla ihmettelen vastahankaisuutta lajin saamaa näkyvyyttä kohtaan. Jokainen kiipeilijä on joskus tehnyt ensimmäisen nousunsa. Jos ensimmäisen nousunsa tekevä on julkkis ja laji saa hänen kauttaan näkyvyyttä, sehän on hieno juttu! Totta on, ettei tosi-tv varmasti anna täysin oikeaa kuvaa vuorikiipeilystä lajina. Mutta parhaimmillaan se herättää kiinnostuksen ottaa selvää.
Vuorikiipeilijä koulutus köysitekniikka
Koulutuksessa jäätikön reunalla
Kuva: M. Laukkanen
Ohjelman ympärillä käyty keskustelu toi mieleeni erään ilmiön, johon törmäsin jo viime vuonna. Silloin en halunnut siitä julkisesti puhua. Nyt on ehkä oikea hetki kertoa sekin ulottuvuus Vuorenvalloitukseen valmistautumisesta:

Eräs vuorikiipeilylajin suuri haaste on, ettei sitä oikein voi todentuntuisesti kuvailla. Olosuhteet tuolla ylhäällä ovat niin erilaiset, että niitä on aika mahdotonta itse kokematta ymmärtää. Mitä kehossa ja mielessä tapahtuu usean kilometrin korkeudessa ja miltä se tuntuu, ei sitä oikein pysty selittämään. Jokainen vuori, ympäristö ja kiipeilijä ovat erilaisia, ja jokainen huiputusyritys on ainutkertainen.

Kun viime vuonna valmistauduin ensimmäisiin huiputuksiini, kyselin neuvoja ja näkemyksiä kaikkialta saadakseni mahdollisimman paljon tietoa, mihin olen itseni laittanut. Suurin osa haastattelemistani kiipeilijöistä oli todella rohkaisevia ja innostavia. He muistuttivat oikeasta valmistautumisesta, hyvien varusteiden, riittävän suorituskyvyn ja ammattimaisen oppaan merkityksestä. Ja toivottivat onnea matkaan.

Mutta. Sain muunlaisiakin viestejä.
Toinen ääripää oli sitä mieltä, ettei vuorelle pitäisi aloittelijan mennä tapattamaan itseään ja muita. Mielipide ei muuttunut, vaikka kerroin valmistautuvani kurinalaisesti ja aika laaja-alaisesti, sekä fyysisesti että henkisesti, ja kiipeäväni huippuammattilaisen opastuksella. Minusta oli erikoista, että joidenkin mielestä uudet harrastajat eivät ole tervetulleita. Ovathan he itsekin joskus aloittaneet. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut kovin montaa.

Kolmas ryhmä oli ehkä mielenkiintoisin: vähättelijät. He käyttivät paljon aikaa ja vaivaa kertoakseen, kuinka vähäpätöinen vuori Mont Blanc on ja että sinne kiipeäminen on kuin sunnuntakävely. Kertoivat, montako ihmistä Mont Blancille vuosittain kiipeää ja että minun on turha moisesta intoilla.  Ihmettelin moista "dissaamista". Uskon, että jokaisella vuorella on oma tarinansa kerrottavanaan ja jokainen kiipeäminen on seikkailu.

Erikoista on myös se, että molempiin kahdesta viimeksi mainitusta ryhmästä kuului kiipeilijöitä mutta myös ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kiivenneet yhdellekään vuorelle.

Miten tämä vaikutti minuun? Luultavasti ainoa henkilö, joka olisi voinut minut puhua pois suunnitelmastani, oli tyttäreni. Muiden näkemykset, neuvot ja mielipiteet kuuntelin mielelläni ja analysoin niiden relevanssin itselleni. Mutta loukkaantumaan en niistä suostunut. En myöskään niistä joistain tylsistä, yleensä anonyyminä annetuista kommenteista projektistani tehtyjen lehtijuttujen digiversioiden perässä olevissa ketjuissa (onneksi niissäkin oli enemmän kannustusta). Kiipesin itseni takia ja toteuttaakseni haaveeni. Tarinani pointti oli rohkaista muitakin toteuttamaan unelmiaan.
Janiina Ojanen Pette Halme vuorikiipeily Monte Rosa Alpit
Oppaamme Pette auttaa minua kenkäongelmissa Monte Rosalla
kuva: M.Laukkanen
Mainitsin edellä kuvaamistani asioista eräälle kokeneelle kiipeilijälle. Hänelle ilmiöt olivat tuttuja. Hän analysoi syitä olevan yhtä monta kuin ihmisiäkin. Hän viittasi kiipeilijöiden palavaan rakkauteen lajia kohtaan ja huoleen siitä, että ihmiset eivät kunnioita luontoa ja lajia riskeineen riittävästi. Toisaalta joillekin kiipeilijöille lajia ympäröivä mystiikka saattaa olla tärkeä osatekijä siihen, miksi he lajia harrastavat. Siksi he pitävät sen mieluusti pienen ryhmän extreme-lajina. Sitten on tietysti se fakta, että monet arvostelijoista ovat "kyllä minäkin jos haluaisin, mutten vaan viitsi" -tyyppejä, joille ei kannata tuhlata ajatuksiaan.

Koirat haukkuu, karavaani kulkee, sanoo isäni usein.
Tämän räpätyksen päätteeksi haluan painottaa, että suurin osa kiipeilijöistä on mahtavaa porukkaa, jotka ovat aina valmiita auttamaan ja neuvomaan. Olenkin useaan otteeseen kertonut vuoristomajojen mahtavasta tunnelmasta ja huikeista tyypeistä, joihin olen lajin parissa tutustunut (esimerkiksi tekstissä: Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja – elämää vuoristomajoilla). Mutta meitä on moneen junaan, se on inhimillistä.

Ei siis ihme, että tv-sarja herättää keskustelua ja tunteita!
Aion katsoa, millaisesta tv-sarjasta on kyse, kun Huippujengi alkaa. Toivon, että siinä kerrotaan koko prosessi valmistautumisesta itse suoritukseen. Toivon, että ohjelmassa muistutetaan asianmukaisesta varustuksesta, vastuullisuudesta ja painotetaan erityisesti ammattilaisten apuun luottamista, kun on lajin harrastamisen alkuvaiheissa. Toivottavasti kerrotaan lajin riskeistä realistisesti. Mutta myös näytetään, kuinka kaunista vuorilla on ja annetaan kiipeilijöiden kertoa omista tunteistaan kiipeämisen aikana. Koska silloin ehkä lajin upeus, jota ei sanoin osaa kuvata, näkyy kiipeilijöiden kasvoilta!
Janiina Ojanen Monte Rosa Alpit
Lepotauko Monte Rosan satulassa ennen huippuharjanteelle siirtymistä
kuva: M. Laukkanen

4 kommenttia:

  1. Kiva, kun alkaa tuo ohjelma Huippujengi, alan myös seuraamaan sitä, ja se jakaa taatusti mielipiteitä. Miähän en ymmärrä vuorikiipeilystä mitää, mut seuraamalla sun blogia, olen päässy vähä jyvälle siitä, koska olet kirjottanut niin upeasti kaikki kokemuksesi ja tunteesi tänne. Pakkohan tommoseen suoritukseen on valmistauduttava fyysisesti ja henkisesti, ei sinne nyt niin vaa mennä, niinku joku väittää, uskon niin!Jännää, että ihmisillä on niin erilaisii mielipiteit vuorikiipeilystä ja tulokkaista. Ihanaa kuitenkii, et suurin osa teistä vetää yhtäköyttä ja on auttavaisii ja antavat tietoa kokemuksen perusteella. Onhan sekii totta, et joka lajilla on aina se joku ydinporukka, mihin ei oikein mahu mukaa. HIenoja kirjotuksia olet taas jakanut meille ja ajatuksiasi, ihanaa, kun harjoittelu on lähteny käyntii ja tavoitteena Mont Blanc. Kivaa loppuviikkoa ja turvallisia harjoituksia t. Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena!
      Niinhän se on, että suojelet mitä rakastat. Ja vuorikiipeily on monille elämäntapa. Vaikka itse en ole lajille niin täysin omistautunut, vaikuttaapa se minunkin jokaiseen päivääni, vaikka reissuun lähtöön on vielä puoli vuotta. :)
      Kivaa viikonloppua myös sinulle!

      Poista
    2. Pitkään minäkin olen blogiasi seurannut, ikuinen haaveilija kun olen =). Vuoriston kylläkin haluan kokea vähän vaatimattomammin, vaeltaen, ja katsellen noita upeita, pelottavia huippuja vähän kunnioituksella kauempaa. Nyt oli pakko tarttua tuohon vuoristomajakommenttiisi, se on niin totta! Olin noin 10 vuotta sitten ensimmäisellä ohjatulla vuoristovaelluksella ja sain oppia paljon vaeltamisesta Dolomiiteilla (ja noin yleensäkin) jo edesmenneeltä oppaalta Kari Biaudetilta. Muistan edelleen vaelluksilla hänen sanansa "kunniota ja kuuntele luontoa, paikallisia ihmisiä ja itseäsi". Vuoristomajoilla tapasi niin upeita ihmisiä, jotka kertoivat paikallisia tarinoita ja mm. varoittivat säästä, jonka ei edes itse havainnut muuttuvan. No tottahan se tämänki piti kantapään kautta oppia, ja omasta mielestä hyvässä säässä ehtiä perille, joutuen rankkasateeseen ja tuuleen eksyen seuraavasta majasta.. Kun olisi kannattanut kuunnella sitä paikallista vanhaa herraa majalla. Varmasti perusasiaa kokeneelle vaeltajalle ja vuorikiipeilijällekin, mutta sitten on meitä kokemattomia, jotka emme osaa kuunnella itseämme. Ja sitten niitä fanaattisen ylimielisiä (molemmissa harrastajaryhmissä), joille se oma ideologia ja äärirajojen koettelu on ainoa ohjenuora. Näihin törmäsin minäkin vaellusurani alussa, jotka vähättelivät varusteita, matkojen pituuksia, aikoja, vaativuuksia. Vaellus oli heille urheilusuoritus, mitä se taas ei ole minulle. Vähättelivät ohjatulle vaellukselle osallistumista, kun osaahan sitä kävellä ja kiivetä ihan itsenäisestikin. Eli joka lajiin näitä ääripäitä mahtuu toden totta. Vuorikiipeilyssä riskit on toki toiset, mutta hukkaan niitä joutuu vaeltajiakin. Ellei kunnioita ja kuuntele luontoa, paikallisia ihmisiä ja itseään. Ja sinun tapauksessasi vielä suurta joukkoa asiantuntijoita. Turvallista ja huimaa seikkailua sinulle, matkaasi on vaan niin ilo seurata! t. Pikkis

      Poista
    3. Mahtavaa lukea muiden kokemuksia ja ajatuksia: saada uusia näkökulmia, kuulla tarinoita ja oppia. Kiitos Pikkis hienoista ajatuksista!

      Poista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!