Kotiinpaluu, viisi vinkkiä vaellukselle ja kulkurin sydän – Halti-vaellus 2016

kuva: T. Vienola

Päivät 6 ja 7: Kuonjarjoki – Tsahkaljärvi – Kilpisjärvi – Tampere (vaellus n. 20 km, ajomatka 1100 km)

Aamulla tuuli oli taas nousemassa, ja Kuonjarjoen autiotuvalta lähtiessämme Timon huomio kiinnittyi kivikossa lepattavaan kupolitelttaan. Vielä hetki sitten se oli ollut eri paikassa. Timo palasi tuvalle kertomaan aamiaiselle sisään tulleille pojille, että heidän telttansa oli karannut. Minä kipitin teltan perään ja sain sen kiinni ennen kuin tuuli tempaisi sen lähemmäs kurussa pyörteilevää jokea. Teltta oli tyhjä ja ilmeisesti jätetty ovi auki tuulettumaan ennen lähtöä, mutta kiinnitykset olivat antaneet tuulessa periksi.

Hetken kuluttua tuvasta säntäsi pörröpäinen poika ilman takkia. Punastellen hän kiitteli meitä ja mutisi, että kyllä äiti olisi suuttunut, jos teltta olisi karannut. Nielin nauruni, mutta jatkaessamme matkaa virnistelin Timolle. Äitien voima on mahtava, se ulottuu jopa Lapin erämaahan!

Viimeisen kokonaisen vaelluspäivän aikana ajatukset olivat jo aika lailla kotiinpaluussa. Kävimme myös keskusteluita edessä olevasta haastavasta tilanteesta: pizzatäytevalinnasta.

Ilo oli suuri, kun Saanan huippu telekommunikaatiomastoineen ilmestyi näkyviin. Tuulesta ja innosta tutisevin käsin kaivoin puhelimen esiin ja tein sen puhelun, josta olin useana päivänä turhaan haaveillut. Puhelu ei kestänyt kauaa: muutaman lauseen jälkeen tytär sanoi:

– Kuule äiti, mulla on just kaverin kanssa leikki kesken. Voidaanko jutella myöhemmin?

Naurusta toettuani totesin, että minulle se oli tavallaan paras mahdollinen vastaus. Eipä ollut lapsella huolen häivää, vaikka äiti olikin puhelimen kantamattomissa muutaman päivän.

Aurinkoisen päivän muisto Meekonvaaran rinnepolulta
kuva: Timo V.

Viimeinen retkilounas nautittiin Saarijärven tuvalla, ja iltapäivän tunteina lähdimme vielä rämpimään kohti Tsahkaljärveä harmaiden pilvien roikkuessa uhkaavina yllämme. Päätimme leiriytyä viimeiseksi yöksi muutaman kilometrin päähän Kilpisjärveltä, jotta aamulla olisi sitten lyhyt matka ennen 1100 km automatkaa.

Saarijärven jälkeinen kivikko oli juuri niin pitkä kuin muistelimme, eikä juuri helppokulkuisempi. Matkalla kohtasimme iäkkään saksalaisen herran. Hän valitteli omaa hitauttaan, mutta oli varma, että pääsisi kivikosta, kun "kaikessa rauhassa menisi". Mies ei puhunut englantia, mutta pienestä, ruosteisella saksankielelläni kangerrellusta jutusteluhetkestä syntyi oikein mukava kulttuurien kohtaaminen.

– Se, että puhut saksaa, tekee minut onnelliseksi! Se on kohteliaisuus maatani kohtaan. Itse en ikävä kyllä osaa suomeksi muuta "naekemiin".

Hyvästeltyämme jäin matkan jatkuessa pohtimaan, miten mielenkiintoisia ihmisiä olimme tavanneet vaelluksen aikana:
Yksinäinen kalamies pääkaupunkiseudulta palaa vuosi toisensa jälkeen samalle seudulle pohjoiseen kalaan. Hän tunsi seudun kuin omat taskunsa ja puheliaan oloisena jakoi tarinoita ja tietämystään ennen kuin katosi taas moneksi päiväksi syvälle erämaahan, jotta ei tapaisi ihmisiä.

Eri maissa asuva, koko elämänsä toisensa tuntenut naiskaksikko, joka kerran vuodessa tapaa tehdäkseen yhteisen vaelluksen Suomen erämaahan.
Nuori pariskunta, joka kantoi takkiensa sisällä suurella persoonalla varustettua Elvis-nimistä chihuahuaa Haltille ja takaisin.

Iäkkäämpi pari, joille annoimme salaa lempinimen "The Young Love" hellyttävän tuoreena leiskuvan lemmen ansiosta.
Sveitsiläinen nuorimies, joka 30 vuotta täytettyään halusi tehdä yksin jotain merkityksellistä ja kaikista maailman haasteista valitsi vaeltaa koko 800 kilometriä pitkän Kalottireitin yksin.
Saksalainen mies, Kalottireitillä yksin hänkin, joka halusi keskustella Saksojen yhdistymisestä.

"Punaisen teltan väeksi" ristimämme pariskunta, joka lähes koko matkan kulki koirineen suurinpiirtein samoilla reiteillä ja joiden koira riehaantui ilosta aina meidät nähdessään.

Latvialainen himourheilijaperhe, virolainen trendikäs pariskunta, ruotsalaiset huonotapaiset kalastajapojat, ultrajuoksijatytöt ja monia muita.

Vaeltajissa on paljon samaa kuin kiipeilijöissä. Ventovieraiden kuulumiset kysellään ja heistä huolehditaan. Neuvotaan ja autetaan. Tuntui myös kovin hienolta saapua majalle, jossa joku totesi:
– Me ajattelimmekin, että teitä ei olekaan vielä näkynyt.

Viimeisen illan "gourmet"

Sosiaalisuuden ja välittömän jutustelun keskellä kuitenkin säilyy yksityisyys ja jopa tietynlainen anonymiteetti: oman rauhankin voi valita, ja minä en taida tietää kohtaamieni henkilöiden nimiä, vaikka juttelin heidän kanssaan tuntikausia, laastaroin erään miehen jalkaa ja luultavasti lääketieteellisen koulutuksen omaava nainen lääkitsi nuhaani. Hienoja tarinoita, uutta oppia ja arvokkaita muistoja kohtaamisista.
– Ihmiset ovat jännittävämpiä kuin itse arvaavatkaan. Voi kumpa voisimme joskus nähdä itsemme toistemme silmin. Se olisi aika kasvattavaa monellakin tavalla, pohdiskelin itsekseni.

Yö Tsahkaljärven rannalla kauniilla telttapaikalla oli, yllätys yllätys, sateinen. Söimme jäljellä olevista eväistä herkullisimmat ja haaveilimme suihkusta.

Viimeisenä hyisenä aamuna emme jääneet puuroa keittelemään. Nopeat kahvit ja viimeiset kilometrit tunturikoivujen muodostaman "satumetsän" läpi lähtöpisteeseen Kilpisjärvelle. Tunsin jopa hienoista maaliintulon tunnelmaa ja riemua, kun ohitimme viimeisen "Kilpisjärvi 1 km / Halti 52 km" -kyltin.

Tunturikoivuinen satumetsä Tsahkaljärvellä
kuva: Timo V.

Läheisellä hotellilla pääsimme suihkuun. Pesin hiukseni kahdesti. Tuntui kuin iholta olisi valunut sentin likakerros viemäriin ja lämmin vesi piiskasi minut tulipunaiseksi. Vilpoisaan ilmaan karaistuneet kehomme tuntuivat suorastaan hämmentyvän lämmöstä. Autossa tuli uusi kulttuurishokki, kun vasta muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen oivalsimme radion!

Minua pyydettiin antamaan muutama vinkki Halti-reissulla oppimistani asioista, ja autossa tein top 5 -listani (vaikka paljon muutakin olisi):

• Varaudu kaikkiin sääolosuhteisiin auringonpaisteesta lumisateeseen kerrospukeutumisella (vaatteilla, jotka saat helposti kuivaksi).
• Kalottireitillä Haltille tuvissa voi olla ahdasta, ota teltta mukaan.
• Pakkaa huolella ja tasapainota rinkkasi. Muista myös vaellussauvat. Kivikossa liikkuminen edellyttää, että hallitset kehoasi hyvin myös silloin, kun selässä on taakka.
• Syö hyvin ja tarpeeksi usein. Kuivattu jauheliha oli loistava proteiininlähde ja aion myös kokeilla kananmunien kuivausta, johon sain ohjeen "punaisen teltan väeltä".
• Hengitä. Nauti. Elä Lappi jokaisella solullasi. 

Kannattaa valmistautua vaihteleviin olosuhteisiin

Seuraavat 13 tuntia meni sitten autossa. Maisemat litistyivät hiljalleen päivän kuluessa. Huoltoaseman pizza tuskin on oikeasti niin hyvää kuin miltä se maistui. Kahden aikaan aamuyöllä käännyimme kotikadulle. Eteisen sähkövalo tuntui todella kätevältä, ja aamulla oli ihanaa herätä kuivasta sängystä. Kahvi maistui makoisalta, kun joukossa oli ehtaa maitoa maitojauheen sijaan.

Seuraavana iltana kirjoitin viestissä ystävälleni: "Oli hienoa, jopa hienompaa kuin kuvittelin, vaikka odotukset olivat korkealla jo lähtiessä. Oli ihanaa tulla kotiin. Mutta arvaa mitä: tasan 13 vuorokauden kuluttua koneeni laskeutuu juuri Geneven kentälle, ja Mont Blanc -seikkailu alkaa. Kuinka mahtavaa se on?!"

Minkäpä kulkuri sielulleen mahtaa...

"Onko vuorikiipeily vaarallista?" – vaaroista ja peloista

Siinä kysymys, joka minulta kysytään aina välillä. Asia on viime aikoina ollut taas enemmän pöydällä. Kuulin, että tyttäreni oli ilmaissut huolensa turvallisuudestani tulevan Mont Blancin reissun aikana. Olemme käyneet asian useita kertoja läpi. Nyt hän ei ollut kertonut näitä huolestumisen ajatuksiaan minulle. Mutta ilmeisesti asiasta oli keskusteltu lapsiporukassa, ja silloin mielikuvitus ottaa helposti vallan.

Kun tyttäreni huoli tuli tietooni, tartuin asiaan. Kävimme jälleen kerran läpi: millaista kiipeily on, millaiselle vuorelle olen kiipeämässä ja millaisilla asioilla turvallisuudesta huolehditaan. Tytär suhtautui asiaan kuten edellisilläkin keskustelukerroilla, mikä rauhoitti mieltäni. Hän ymmärtää selitykseni. Mutta ennen kaikkea hän luottaa siihen, että minä teen oikeita valintoja. Sovimme kunniasanalla, että jos jokin mietityttää, siitä puhutaan. Ei mennä Googleen, eikä uskota kaverien juttuja. Vaan kysytään äidiltä. Muutenkin aiheesta tullaan juttelemaan vielä lisää.

Kyllä nämä keskustelut tottakai pistävät miettimään.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan asian. Viime vuonna muutama lehti kirjoitti Vuorenvalloituksesta. Ennen kuin ymmärsin olla lukematta lehtien verkkosivuilla olevia kommenttiketjuja, luin muutaman kommentin, joissa pohdittiin aika kriittisesti äitiyteni suhdetta vuorikiipeilyhaaveeseeni. Minua moitittiin itsekkääksi, koska kiipeän vaikka minulla on lapsi.

Onneksi tuollaisia tekstejä oli vain muutama. Pääosin monilukuiset kommentit olivat hyvin kannustavia ja positiivisia. Mutta äitiys on herkkä asia. Sen arvostelu satuttaa, vaikka arvostelu tulisi vieraalta, asiaa, perhettäni ja minua tuntemattomalta taholta. Siispä pahoitin mieleni ikävistä sanoista. Mutta samalla se oli ihan hyvä, että tuli pohdittua tuokin asia tarkkaan. Otin kantaa asiaan silloin, voit lukea kirjoitukseni täältä: Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan.

Nyt kun asia nousi taas esiin, jouduin jälleen miettimään, miksi haluan kiivetä ja mitä siitä seuraa läheisilleni. Pohdin, miksi vuorikiipeily herättää niin vahvoja tuntemuksia ihmisissä, aikuisissa ja lapsissa. Onko se niin vaarallista?

Vuorikiipeily on poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuva laji. Se lasketaan extreme-lajiksi, ja siksi siihen on esimerkiksi haastavaa saada vakuutuksia.

Lajiin liittyy itsensä ylittäminen, fyysisten voimavarojen ja henkisen kantin koetteleminen.
Etukäteen on vaikea tietää, kuinka keho reagoi kulloisiinkin olosuhteisiin. Akklimatisoitumisen onnistuminen ja siihen liittyvät oireet, fyysisen ja henkisen kestävyyden riittäminen ja monet muut tekijät tuovat lajiin ennalta-arvaamattomuutta.

Lähdön hetki huiputukseen vakavoittaa, monestakin syystä. Monte Rosalla 2015
Kuva: M.Laukkanen

Korkeus, ilmavat paikat, sääolojen vaihtelu, railot, serakit, lumi- ja kivivyöryjen mahdollisuus, kallio- ja jääseinillä kiipeäminen, vaikeakulkuiset kivikot ja monet muut asiat tekevät suoritusympäristöstä haastavan.

Eli kyllä vuorikiipeilyyn vaaroja liittyy.

Tunnen kiusausta tässä kohtaa sanoa, että maailmassa on muitakin vaarallisia asioita, esimerkiksi autolla ajaminen tai aamuisin sängystä nouseminen. Mutta se ei vähennä kiipeilyyn liittyvää riskiä, ja en usko vastauksien löytyvän osoittamalla muiden asioiden riskialttiutta.
Mutta suhteellisuudentajusta se muistuttaa.

Uskon, että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, useimpiin asioihin voi, ja siksi lajin vaarallisuus on suhteellista. Hyvä valmistautuminen ja vastuullinen toiminta auttavat välttämään ja minimoimaan riskejä. Kunnolliset varusteet, asiantuntevat oppaat ja vuorilla toimimisen harjoittelu ovat avainasioita turvallisen suorituksen tekemiseen.

On myös tehtävä viisaita valintoja. Vuoria on monenlaisia. Jotkut vuoret ovat hengenvaarallisia ja lähes mahdottomia kiivettäviä. Jotkut aloittelevalle kiipeilijälle soveltuvia. Useimmat mainittujen välimaastossa. Olennaista on tunnistaa oma osaamistaso ja löytää sille soveltuvat vuoret. On viisautta pyytää apua, kun sitä tarvitsee ja ymmärtää oman osaamisen rajat.

Minä en etsi kiipeilystä vaaraa tai riskejä. Minulle kiipeämisen arvo ja itseni ylittäminen tulee muunlaisista asioista. Siksi kiipeän ryhmässä, jota vetää ja jonka turvallisuudesta huolehtii kokenut palveluntarjoaja. Kiipeän hyvin valmistautuneena, turvallisilla varusteilla, omalle osaamistasolleni soveltuvalle vuorelle.

Myönnän silti, että kaikenlaista voi tapahtua. Tottakai. Mutta elämässä ylipäätään voi tapahtua kaikenlaista. Keskusteltuani tyttäreni kanssa mielessäni pyöri kysymys siitä, mikä on se riskitaso, joka on sallittua ottaa ja olla silti vastuullinen.

Vai olisiko kuitenkin kyse jostain muusta? Minua raastoi ajatus, että herkkä tyttäreni pelkäisi turvallisuuteni puolesta. Eli liittyykö tämä enemmän pelkäämiseen kuin itse riskiin?

Purin murhetta ystävälleni. Lausuin ääneen jopa ajatuksen siitä, että pitäisikö minun luopua kiipeämisestä, jos se pelottaa lastani. Sillä vaikka tunnen vastustamatonta kaipuuta rinteelle, luopuisin siitä, jos se olisi lapseni edun mukaista.

Onneksi minulla on ympärilläni viisaita ihmisiä, jotka tukevat minua vaikeilla hetkillä. Ystäväni tulistui:

– Nyt lopetat tuollaiset puheet! Haluatko lähteä mukaan lapsesi pelkoon vai opettaa häntä kohtamaan sen? Kiipeämällä annat esimerkin unelmien toteuttamisesta. Tyttäresi saa myös avullasi kohdata pelkonsa turvallisesti, kun jatkuvasti panostat siihen, että asiat käsitellään yhdessä ja lapsen lähtökohdista. Niin tyttö oppii ymmärtämään, että peloille ei saa antaa valtaa. Itsekin sanot aina, että pelko on osa elämää ja se ei saa kahlita meitä. Se on tärkeä asia, jonka voit opettaa lapsellesi.

Aloitin "mutta kun" -lauseen. Ystäväni pysäytti minut ennen kuin pääsin alkua pidemmälle:
– Kun lähden ulkomaille, oma lapseni huolestuu, että entäs jos lentokone putoaa. Se ei estä minua matkustamasta. Me puhumme asiasta, ihan niin monta kertaa kuin tarpeellista. Jos jättäisin lentämättä, tekisin kaksi asiaa: Ensimmäinen on, että todistaisin lapselle hänen pelkonsa oikeaksi. Toinen on, että antaisin lapselle vallan ja vastuun päättää, mikä on vaarallista ja mitä minä voin ja en voi tehdä.

Keskustelumme jälkeen hengitin hetken syvään. Ystäväni sanat kirkastivat uudelleen hätääntymisen sumentaman mieleni.

Ihmiset pelkäävät. Me kaikki. Pelkäämme itsellemme vieraita asioita, joita emme voi hallita tai joita emme ymmärrä. Mieluummin kuin selvitämme asiat, teemme olettamuksia. Helposti luomme mielikuvia perustuen mielikuvituksemme, osatotuuksiin, internetistä löytyviin asioihin ja elokuviin. Se on ihan luonnollista.

Olin taannoin työni puolesta tapahtumassa, jossa Yhdysvaltojen entinen Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck oli puhumassa. Hän sanoi, että ihmisten pelot ovat epärationaalisia. Hän perusteli väitettä faktalla: tiesitkö, että selfiekepit aiheuttavat vuosittain moninkertaisesti enemmän kuolemia kuin haihyökkäykset?  Silti ihmiset pelkäävät haita, mutta eivät selfiekeppejä.

Oreck haastoi meidät katsomaan maailmaa sellaisena kuin se on. Ei sellaisena, jona pelkomme yrittävät pakottaa meidät sitä katsomaan.

Niinpä kokoan itseni ja kohtaan pelkoni. Sen että ehkä aiheutan tyttärelleni pelkoa. Avaimet ovat omissa käsissäni. Tässä perheessä pelot hyväksytään, olivatpa ne rationaalisia tai eivät. Ne kohdataan, niistä puhutaan ja selvitään. Yhdessä.

Sopimattomia ääniä ja norsumaista notkeutta

Vuosia sitten kävin jonkin aikaa säännöllisen epäsäännöllisesti Astanga-joogassa. Sen harrastaminen ei oikein ottanut onnistuakseen. En oppinut tekniikoita kunnolla itsenäisesti, ja tunneilla odotettiin tiettyä osaamistasoa. Kursseja oli tarjolla, mutta ne olivat kalliita ja ajankohdat jotenkin aina minulle hankalia. Astangan alkeistunteja oli kahdesti viikossa ja niille pääseminen vaati minulta aina erikoisjärjestelyitä (tytär oli vielä vauva ja työkuviot toisenlaiset kuin nykyään). Rimpuilin ja koetin pysyä mukana, mutta kun kehitystä ei tapahtunut, alkoi motivaatiokin rapista.

Viimeinen niitti joogaharrastukselleni iskettiin eräänä sateisena sunnuntaina. Niihin aikoihin en vielä ollut vähälaktoosisella ruokavaliolla. Kärsin jatkuvasti vatsakivuista ja usein vatsani turposi kuin ilmapallo. Kyseisenä sunnuntaina vointini oli aika kurja. Ajattelin joogatunnin helpottavan oloa mutta homma kääntyikin minua vastaan. Hartiaseisontaan ponnistaessani se tapahtui. Se on kyllä, luonnollisuudestaan huolimatta, yksi noloimmista äänistä, ainakin nuorelle naisella. Selvisin lopputunnista teeskennellen, että jumppatrikooni olivat revenneet ja lopuksi pakenin paikalta katsekontakteja vältellen. Enkä palannut enää.

Nyt vuosia myöhemmin alan jo olla vähemmän herkkähipiäinen. Olen munannut itseni jo lukemattomia kertoja ja niin monenlaisilla tavoilla, että tiedän ettei nolostuminen ole kuolemaksi.

Mutta kun minulle on toistuvasti ehdotettu joogan ottamista osaksi Vuorenvalloitus-valmistautumista, en vaan ole saanut aikaiseksi. Olen tiennyt sen olevan loistavaa palauttavaa liikuntaa. Se auttaisi lihashuollossakin. Itseasiassa todella monet kiipeilijät harrastavat joogaa muun muassa koska se parantaa kehonhallintaa ja liikkuvuutta. Ennen kaikkea se tekisi hyvää jatkuvasti miljoonaa asiaa työstävälle mielelleni, hetki rauhaa. Hiukan aina välillä pyörittelin ajatusta, mutta kipinä vaan ei syttynyt. Ehkä nolostus oli liian lujassa.

Kuten aiemmin kerroinkin (koko juttu: Aurinkotervehdys vaan sullekin – Rautakanki lotusasennossa), siskoni sai minut viimein liikkeelle antamalla syntymäpäivälahjaksi lahjakortin joogatunneille Lentävään Mattoon.

Ensimmäinen tunti meni juuri niin kankeasti kuin kuvitella saattaa. Mutta muistin myös, miksi pidän joogasta. Tunnin jälkeen juttelin paikan vetäjän Annin kanssa. Hän rohkaisi minua kokeilemaan erilaisia joogatunteja ja minä innostuin. Olen halunnut kokeilla eri joogalajeja, mutta arastellut ajatusta mennä tunneille yksin törttöilemään. Sovimme, että voin testailla muutamia eri joogalajeja ja kertoa sitten kokemuksistani täällä, rehellisesti tietenkin. Monia kuitenkin varmasti kiinnostaa, millaisia lajit ovat tämmöisen kömpelön aloittelijan näkökulmasta.

Nyt "luvan saatuani" kiinnitin toiveikkaan katseeni katosta roikkuviin liinoihin, joita käytetään ilmajoogassa.
– Sinne vaan kokeilemaan, kannusti Anni.

Keskustelussamme esiin nousi vielä Timo, joka viime kesänä joogasta keskustellessamme oli todennut, ettei hän ole sitä kokeillut, mutta voisi olla joskus hauska testata. Hahaa, sehän oli käytännössä lupaus, eikö vaan?

– Nyt me mennään yhdessä joogaamaan! intoilin kotiin päästyäni.
Onneksi Timo on heittäytyvää sorttia. Hän vaan hymyili vinosti ja totesi, että kai sinne sitten pitää mennä.

Valitsimme ensimmäiseksi kokeiluksi Yin-tunnin, joka on hidastempoinen ja venyttelypainotteinen. Minulla oli takana aika rouhea kahvakuulatreeni. Venytystä totisesti sainkin; uupuneet lihakseni suorastaan narisivat. Noudatin siskon neuvoa ja yritin pitää ajatukset kurissa. Keskityin mielessäni toistamaan vain hengityksen tahtia "sisään–ulos".  Se onnistuikin aika hyvin, kunnes unohdin, kumpaa olin miettinyt viimeksi ja sitten meni koko rytmi solmuun.

Timo oli tunnilla kuin kotonaan. Hän venyttelee aika paljon myös kotona (minä katselen sitä kummeksuen sohvalta ja paikotellen totean ääneen, että minunkin pitäisi. Mutten nyt juuri ehdi / jaksa / viitsi / halua), joten homma sujui häneltä varsin luontaisesti. Tunnin jälkeen häntä kyllä nauratti:
– Sekin venytys, jossa piti kumartaa taivutetun jalan yli otsa lattiaan: Ohjaaja sanoi, että jos et yletä, ota blokki (tiiliskiven muotoinen vaahtomuovipalikka, jota käytetään apuvälineenä, kirj. huom.) otsan ja lattian väliin. Mulla oli kaksi päällekäin ja siltikään en meinannut taipua tarpeeksi alas.

Kokemuksesta rohkaistuneina päätimme seuraavalla kerralla mennä vähän nopeatempoisempaan Astangaan, joka on minulle jo hiukan tutumpaa.

Mutta yhtä kaikki rauhallinen venyttelymäinen tunti teki hyvää ja sen myötä pakotus lihaksissa laantui. Olisin nauttinut ehkä vieläkin enemmän, jos en olisi muutamaa tuntia aiemmin riekkunut salilla kuulien kanssa kuin heikkopäinen.
Mielikin tyyntyi siinä määrin, että torkahdin loppurentoutuksen aikana salin lattialle.  Silti virallinen selitys kurkustani rentoutuksen aikana ehkä kuuluneelle rohinalle on, että aloin viimein oppia ujjayi-hengitystekniikkaa...

Kosteanpaikanleiri Pukalassa

Kiireinen talvi on ottanut veronsa. Maaliskuun alussa muutimme uuteen kotiin ja sekin oli raskaampaa kuin osasimme odottaa. Nurkissa yhä pyörivät laatikot, puuttuvat huonekalut ja asentamattomat valaisimet saavat perfektionistin sieluni vääntelehtimään. Kohta ei huvita kyllä enää mikään.

Tauko oli enemmän kuin tervetullut, kun pääsiäislauantaina Timo ja minä pakkasimme rinkat ja hyppäsimme autoon. Jo pari viikkoa aiemmin oli olohuoneeseemme pystytetty uusi teltta, joka on majoitteemme ensi kesänä käsivarren vaelluksella. Pääsiäisretken tarkoituksena oli mennä testaamaan telttaa. Tällä kertaa emme siis olleet lähdössä metsään vaeltamaan. Olemme menossa nukkumaan sinne.

Nukkumaanmenon hetki -selfie pimeässä teltassa

Lauantaiaamu oli sateinen, ja kun kävin juoksulenkillä ennen lähtöämme, palasin likomärkänä. Lähtöömme mennessä sade hellitti kalsoja näppejään hiukan. Lämpötila pyöri parin plusasteen tietämillä. Sen saattoi aavistaa, että metsässä olisi vetistä ja kuraista ja paikotellen vielä paljon lunta. 

Torkahdin automatkalla kohti Pukalan retkeilyaluetta. Herätessäni kylätie oli kaventunut metsätieksi. Auton ikkunoiden takana ohi juokseva metsämaisema näytti kylmältä, märältä ja hiljaiselta. Kuin luonto ei olisi vielä herännyt kevääseen. 

Unisuus karisi silmistäni, kun hiljentäessämme kurviin näin metsässä tien vieressä hahmon, jota luulin ensin koiraksi. Sitten tajusin, että se oli isompi. Koskaan aiemmin en ollut nähnyt niin suurta valkohäntäpeuraa luonnossa. Timo hidasti vauhtia ja lopulta pysäytti auton. Pääsimme aivan eläimen lähelle. Peura katseli meitä arvioivasti hetken ja katosi sitten metsän uumeniin.

Peuran synnyttämä innostus kääntyi pian huolestuneisuudeksi. Kun käännyimme Y-risteyksestä sivutielle, tie muuttui upottavaksi sohjoksi. Hetken kuluttua Timo pysäytti auton. Pidemmälle ei kannattanut mennä, sillä edessä oli jyrkkä mäki, jonka juurelta emme enää taatusti pääsisi takaisin. Takanamme oleva ylämäki näytti yhtä mahdottomalta. Autoa ei saisi ympäri. Olimme jumissa.

Turhautuneina kävelimme tietä pitkin takaisinpäin, kunnes saavuimme lähimmälle talolle. Ketään ei ollut kotona, mutta pihasta löytyi pari lumilapiota, joita lainasimme. Seurasi tovi pontevia lumitöitä ja sitten Timo sai peruutettua auton takaisin risteykseen. Menetettyämme ensimmäisen kohteemme, aloimme harkita toisessa suunnassa sijaitsevaa nuotiopaikkaa. 

Samalla hetkellä suunnasta, jonne lähtemistä suunnittelimme, kuului huutoa. Heti risteyksen jälkeen näkyvässä mäessä oli kolme naista työntämässä autoa. Auto liukasteli uhkaavasti sivusuunnassa mutta pääsi kuin pääsikin mäen ylös ennen kuin ehdimme mennä apuun. 

Naiset varoittivat meitä tien kunnosta ja kertoivat, että toinen auto on vielä tulossa. Naisten jatkaessa matkaa, näimme toisenkin auton kaasuttavan mäkeen. Se pääsi mäen ylös yhdellä yrityksellä. 

Pidämme pikapalaverin. Kaikki enteet näyttivät huonolta, mutta kumpikaan ei halunnut kääntyä takaisin. Päätimme siis ottaa riskin toisen tienhaaran kanssa. Yllättäen pääsimmekin retkeilyalueen parkkipaikalle ongelmitta. Huh.

Vetisessä metsässä

Joutsenia pesii alueella paljon ja niiden ääniä kuului jatkuvasti. Se olikin aika lailla ainoa merkki siitä, että parin kuukauden päästä olisi kesä. Metsässä vuorottelivat valtavat vesi- ja kuralätäköt ja upottava sohjoinen lumi ja jää. Eteneminen oli hankalaa, mutta onneksi matka nuotiopaikalle ei ollut pitkä. Viimeisen pätkän kuljimme järven jäätä pitkin, jotta pääsimme hiukan nopeammin eteenpäin. Kahlaamiseksi meni sekin, sillä jää oli veden peitossa.

Päivä oli pitkällä, kun pääsimme leiripaikalle. Nuotiopaikka oli niemen nokassa. Siellä oli nytkin kaunista, ja saatoin vain kuvitella, kuinka upea paikka olisi kesällä. Nyt kuitenkin kaikki oli veden ja jään vallassa. Liiterissä oli puita, mutta ne olivat kuin uitettuja. Tästä tulisi mielenkiintoista.

Meillä oli kova nälkä, mutta ensin oli tehtävä se, mitä varten olimme tulleet. Telttapaikan valinta oli helppo: löysimme nimittäin maastosta yhden ainoan kohdan, jossa oli vain pieni lätäkkö. Telttakiilat vääntyivät, kun survoimme niitä jäiseen maahan. Solmujen kanssa joudumme kyllä molemmat kertauskurssille, mutta teltta nousi pystyyn yllättävän nopeasti. 

Nuotio olikin sitten kinkkisempi. Puut olivat niin märkiä, että niistä valui rutistamalla vettä. Kiehisiä, heinää, tuohta. Kärsivällisesti ja keskittyneesti Timo työskenteli, kunnes sai tulen syttymään. Sen jälkeen olikin hiukan helpompaa, kun nuotion avulla kuivatimme puita. Kehitimme siihen systeemin, jota kutsuimme puiden grillaamiseksi.

Siinä ilta menikin. Minä laitoin ruokaa, Timo huolehti tulesta, jonka ylläpitäminen oli jatkuvaa työtä. Saimme sentään makkarat grillattua ja nuotiokaakaot juotua. Mutta leppoisasta leiritulella istuskelusta ei suoranaisesti voinut puhua. Onneksi sää pysyi selkeänä.

Yö oli odotusten mukaisesti hiukan levoton. Möykyräisessä maassa valuin jatkuvasti kohti teltan alalaitaa, ja kippurassa nukkuminen pakotti polvia. Kylmyys huokui maasta (en tunnusta virallisesti, että olin unohtanut sulkea itsetäyttyvän makuupatjani ilmaventtiilin). 

Puiden grillausta

Aamulla heräsin joutsenten kovaääniseen mekastukseen. Kylmästä ja märästä huolimatta olo oli levännyt. Raittiin ilman myrkytys selvästi!
Jomottavia polvia ja selkää sekä kohmeisia sormia pohtimatta nousimme aamupalapuuhiin. Aamupala nautittiin seisaallaan katsellen järvelle, ja lämmin puuro sai olon taas mukavaksi.

Mutta turha tässä on puritaanisella erähenkisyydellä rehennellä. Nimittäin vaikka metsässä on ihanaa, kyllä aika rivakasti pakkasimme kosteat varusteemme ja kahlasimme melkein nilkkoja myöten vedessä takaisin autolle. 

Yöllä oli pakastanut sen verran, että loskainen mäki oli jäätynyt ja pääsimme sen laelle ilman ongelmia.

– Meillä on koko päivä aikaa. Mitä haluaisit tehdä tänään? kysyi Timo kotimatkalla. 

Tarkastelin auton lämpimässä kostean vuorokauden synnyttämiä, ryppyisiä "mummosormiani" ja nautiskelin ajatuksesta käpertyä viltin alle kotisohvalle. Kylläpä tekikin hyvää päästä pois märästä ja kylmästä! Samalla hetkellä kuulin oman ääneni sanovan:

– Mehän ehdittäisiin hyvin avannolle...

Ensimmäiset päivät: akklimatisoitumista Mont Fortella

Matkapäivä

Sunnuntaina klo 04 aamulla paiskasin laukkuni lentokenttäbussin tavaratilaan  ajatuksenani nukkua matkalla. Aurinko nousi jossain Valkeakosken kohdalla. Keimolan Portin kohdalla luovuin nukkumisajatuksesta. Tapasin Lakun kentällä ja nousimme koneeseen ajatuksenamme nukkua matkalla. Luovuin ajatuksesta, kun bongasimme Mont Blancin huipun pilvien keskeltä.

Odotellessamme muuta porukkaa jätimme tavarat säilytykseen kentälle ja tutkiskelimme päivän ajan helteistä Geneveä. Kaupunki on todella mielenkiintoinen, mutta sen verran olin reissussa rähjääntynyt, että päivän parhaita hetkiä taisi olla torkut puistossa puun alla Genevenjärven rannalla.

Illansuussa tapasimme Petten ja lopun porukan lentokentällä. Tomi ja Mikko istahtivat kanssamme Petten autoon, ja matka kohti Verbieriä saattoi alkaa. Mikko on meistä kokenein, ja Tomillakin on entuudestaan kokemusta vuorikiipeilystä. Kiipeäminen Mont Blancille tehdään pareina siten, että kummallakin parilla on opas. Me neljä jaamme kämpän ja harjoittelemme yhdessä, joten aikaa kuluu yhdessä paljon. Oli oikein kiva huomata, että juttu lähti heti luontevasti luistamaan. Vaikka enpä kyllä muuta odottanutkaan.

Matkalla polttava puheenaihe oli tietysti edessä olevaa huiputusyritystämme uhkaavat sääolosuhteet. Päädyimme yksimielisesti tukemaan Petten ajatusta ohjelman muutoksesta. Tilanne kuitenkin elää jatkuvasti, joten kerron tässä vaiheessa vain sen, että luultavasti huiputuspäiväämme aikaistetaan ja viimeisimmän tiedon mukaan pyrimme kiipeämään Gouterin kautta. Mutta asiat elävät koko ajan eli todella tiedämme mitä tapahtuu vasta lähempänä.

Viimein illalla olimme perillä tukikohdassamme, idyllisen upeassa Verbieren kylässä. Hiukan raukkamaisesti iskin tyttökortin pöytään, kun pohdittiin kolmen makuuhuoneen jakoa neljän ihmisen kesken. Lupaan kuitenkin, että se oli ainoa kerta, kun tällä reissulla vetoan tyttöasiaan! Iltapalan jälkeen kaaduin sänkyyn ja nukuin unetonta unta aamuun asti. Matka on alkanut!

Päivä 1: akklimatisoitumista

– Ei voi olla totta, täällä me nyt ollaan!
Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun pomppasin pystyyn aamulla hiukan ennen herätyskelloa, jonka oli tarkoitus piristä seitsemältä.

Mikko Mont Fortella

Ensimmäisen varsinaisen päivän ohjelmassa oli ainoastaan tankkausta ja kehon totuttamista ohueen vuoristoilmaan. Tehostaaksemme akklimatisoitumista matkasimme hisseillä (yhteensä kolmella eri gondoli- ja tuolihissillä) läheisen Mont Forten huipulle. Tarkoituksemme oli viettää useampia tunteja huipulla noin 3330 metrin korkeudessa. Kuitenkaan sykettä nostavaa liikuntaa ei ole suotavaa harrastaa. Pakkasimme mukaan kamerat, evästä, lukemista ja musiikkia, jotta olisi jotain tekemistä, millä saisimme aikamme kulumaan.

Turha huoli. Häikäisevän kaunis, pilvetön päivä ja häkellyttävät maisemat pysäyttivät meidät täysin. Paikan viehätystä ei suinkaan vähentänyt se, että sieltä oli suora näköyhteys tavoitteeseemme eli Mont Blancin huipulle. Vietimme huipulla yli kolme tuntia ilman, että kukaan kaivoi esille lukemista tai musiikkia. Vaeltelimme ja kiipeilimme hissukseen edestakaisin huipun alueella, köllöttelimme lämpöisten kivien päällä ja jutustelimme laiskasti ja nautimme olostamme. Vasta iltapäivällä tunsimme hennon tuulenvireen, joka nosti hattaramaiset pilvet viereisten, matalampien vuorten huippujen yli.

– Elämän hienoja hetkiä ovat ne, joista ei puutu mitään tai joissa ei ole mitään liikaa. Ne pitäisi vaan tunnistaa, pohti Laku ja sai vastaukseksi varsin myötämielistä muminaa.

Paluumatkalla minä ja Tomi kävelimme yhden hissiosuuden 2200 metrin korkeudessa. Nautin rauhallisesta jalottelusta kauniilla vuoritiellä, sillä tuntuu hankalalta viettää kokonainen päivä vain laiskotellen, kun on niin kovin valmiina suureen seikkailuun.

Tomi, Laku, Mikko ja minä Mont Fortella

Iltapäivällä yhteisen lounaan jälkeen vuokrasimme kypärät, hakut, jääraudat ja valjaat ja ostimme evästä seuraavan päivän reissua varten. Huomenna eli tiistaina lähdemme aikaisin aamulla kohti Italiaa ja Vincent-Pyramidea, jonne on tarkoitus tehdä harjoituskiipeäminen.
Viivymme reissussa kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä harjoitellaan kiipeilyteknisiä asioita, jäätiköllä liikkumista, railopelastusta ja niin edelleen. Yön vietämme vuoristomajalla yli 3000 metrin korkeudessa. Seuraavana päivänä pyrimme kohti Vincent-Pyramiden huippua. Petten valitsema reitti on normaalia haastavammassa mutta silti kohtuullisessa kunnossa.

Tullaan tähän hetkeen. Istun kämpämme sohvalla jalat pöydällä ja kirjoitan tätä. Miehet pörräävät valjaiden ja hakkujen kanssa ympärillä, Laku testaa GoPron kiinnitystä kypärään. Ilmassa on rento mutta hiukan jännittynyt pöhinä. Taidan liittyä porukkaan...

Pitäkää peukkuja, että Vincent-Pyramidella kaikki menee suunnitelmien mukaan!

p.s. Olen näiden kahden päivän aikana kuullut erään lauseen miesten suusta useamman kerran kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Se menee näin: "Mitä sä aiot laittaa päälle?"

Mont Blanc Mont Forten näköalatasanteen kiikarin läpi (kiikari lisää näkymään alueen suurten vuorien nimet ja korkeuslukemat)

On aika – lähtöselvitys

Odotus on päättynyt.

Tyttäreni antoi minulle hupsun Minion-avaimenperän, joka pitää minut turvassa. Kummitytöistäni pienin piirsi minulle kortin, jossa on Mont Blanc, minä ja Frozen-piirretyn hahmot. Toinen kummityttöni oli kuullut äidiltään, että maratonin juosseet saavat mitalin, mutta vuorenvalloittajille ei ole mitaleita. Niinpä hän teki minulle oman. Heidän perheensä askarteli yhdessä minulle myös onnea tuottavan maskotin.




Olen kiinnittänyt maskotit reppuuni. Olen suukottanut ja halannut rakkaat. Olen pakannut laukkuni. Olen harjoitellut satoja tunteja, lukenut lukemattomia sivuja tietoa, kuunnellut ja kysellyt, opetellut ja oppinut. Olen itsevarma ja epävarma yhtä aikaa. Jännittynyt ja riemuissani.

Viimeiset tunnit kuluvat. Ensi yönä matkaan Helsinki-Vantaan lentokentälle, missä tapaan Lakun. Aamuvarhaisella lähtee koneemme kohti Geneveä, ja suuri seikkailu voi alkaa.

Tilanne Mont Blancilla on vielä epävarma. Gouterin maja tiedotti avautumisestaan eilen. Olemme varovaisen toiveikkaita, mutta johan tässä on opittu, kuinka nopeasti asiat voivat vuorilla muuttua. Ennusteet lupaavat uutta helleaaltoa. Hermoja raastava epävarmuus kuuluu lajiin, joten joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Kaikki selviää kyllä. Askel kerrallaan.

Minä lähden matkaan onnellisena, sillä tärkein tavoite on jo saavutettu. Minä olen toteuttanut unelmani, sen mistä tässä on pohjimmiltaan koko ajan ollut kysymys: En vain haaveillut. En vain puhunut tekemisestä. Minä menin ja tein.

Nyt loppuu tunnelmointi. On aika. Ja minä olen valmis.

p.s. Matkan etenemistä voit seurata ajantasaisimmin Facebook-profiilissani (teen Vuorenvalloitusta koskevat päivitykset julkisina, joten seuraamalla profiiliani näet, missä mennään). Tänne blogiin päivitän matkakertomusta sitä tahtia, kun ehdin ja elämykseltäni maltan.

Entä kun se on ohi?

– Anteeksi neiti!
Minut pysäytetään lähikaupan eteisessä. Olen tulossa hikiseltä pyörälenkiltä ja kotimatkalla poikennut ostamaan kahvimaitoa. Arviolta kuusissakymmenissä oleva mies istuu kaupan eteisen seinustalla keppinsä kanssa. Hän viittoo minua luokseen:
– Mikä sinun lajisi on? Näytät urheilijalta, mutta en pystynyt päättelemään lajia. Joskus lajin voi päätellä ihmisen lihaksiston perusteella.

Kerron, että harjoittelen Mont Blancia varten. Mies kyselee paljon ja innostuu sitten kertomaan taustastaan kilpahiihtäjänä. Hiihdosta ei koskaan tullut leipätyö, mutta hän näkee urheilun vaikuttaneen positiivisesti koko hänen elämäänsä. Mies on vakuuttunut, että juuri urheilutausta auttoi häntä toipumaan aivoinfarktista lähes täysin pari vuotta sitten. Vain toinen käsi jäi toiminnallisesti heikoksi.
– Kuule, koskaan ei tiedä, mihin elämä vie. Tuossakin menee entinen ammattijääkiekkoilija, hän nyökkää tervehdykseksi ohitsemme hiukan horjuvasti askeltavalle miehelle, jonka kasvoilla näkyy raskaan elämän merkkejä.
Unohdun pitkäksi aikaa kuuntelemaan miehen kertomuksia ja keskustelu vie mukanaan. Lähtiäisiksi hän kysyy nimeni, toivottaa onnea ja muistuttaa:
– Muista nauttia tekemisen hetkestä, mutta myös ottaa siitä oppi mukaasi.

Tosiaan. Tekemisen arvo kasvaa elämänmittaiseksi, kun kokemuksen jalostaa viisaudeksi. Silloin asioiden päättyminenkään ei tunnu menetykseltä.

Kohta edessä myös se hetki, jolloin Helsinki-Vantaan lentokentällä paiskaan kättä kiipeiliparini kanssa, nostan repun selkään ja kävelen ulos hämärään loppukesän iltaan. Istahdan autoon, nojaan otsani ikkunaa vasten ja katselen, kuinka maisemat vilahtavat ohi. Ehkä torkahdan hetken ja havahdun, kun pimeään taivaanrantaan ilmestyvät Tampereen valot. Öinen Tampere on niin kaunis. Tulen kotiin. Avaan oven, astun postikasan yli. Menen olohuoneeseen, laitan villasukat jalkaan ja istahdan sohvalle. Entä mitä sitten tapahtuu?

Miltä se hetki tuntuu? Miten siihen valmistaudutaan, kun melkein vuoden harjoittelu ja kohtaaminen Mont Blancin kanssa on takana? 

 – Olen lukenut jokaisen tekstisi. On ollut todella mielenkiintoista nähdä, kuinka ajatusmaailmasi kehittyy. Sitten syksymmällä, kun h-hetkestä on kulunut hiukan aikaa, lue koko blogisi alusta asti, sanoi isäni taannoin käydessään luonani. 

Isä on oikeassa. Olen oppinut aika paljon. Vahvuuksistani ja heikkouksistani. Suhtautumisestani vaikeuksiin ja ehkä vieläkin tärkeämpään asiaan: onnistumisiin. Olen oppinut pysähtymään onnistumisen äärelle, nauttimaan siitä ja kehumaan itseäni. Tiedän myös, missä osaamiseni rajat loppuvat ja uskallan senkin sanoa ääneen useammin kuin ennen. Ainakin toivon niin. Olen oppinut lisää nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. 

Tämä projekti on kasvattanut myös itsevarmuutta ja omanarvontuntoa. Olen aina tehnyt asioita omalla tavallani, vaikka välillä olisi voinut päästä helpommallakin ja vaikka joskus on menty metsään ja lujaa. Muiden epäily tai arvostelu on joskus saattanut satuttaa syvästikin, vaikka sitä en olisi näyttänytkään. Minusta tuntuu, että nyt uskallan entistä rohkeammin katsoa maailmaa silmiin ja sanoa: 

– Tässä minä olen. Ota tai jätä.

Ihmisten merkitystä ei voi liikaa korostaa. Se on ollut ehkä tärkein oppi loppuelämää varten. Olen ollut ihmisten suhteen ennakkoluuloisempi kuin kuvittelin. Jatkossa lupaan olla avoimempi ja luottavaisempi. Tämän matkan varrella minulla on ollut kunnia tutustua aivan ainutlaatuisiin persooniin. Olen saanut neuvoja ja kannustusta monenlaisilta alojensa osaajilta, ja monet kiipeilijät, urheilijat ja muut vuoriensa valloittajat ovat jakaneet tarinansa kanssani auttaakseen valmistautumistani. Olen ennenkin sanonut, että te lukijat olette uudella tavalla avanneet silmäni ihmisten hienoudelle. Olen saanut vahvistusta asialle, jonka olen kyllä ennenkin tiennyt: maailma on täynnä hienoja ihmisiä, jotka ovat kallio läheisilleen. Parhaimmat voivat olla kallio sellaisellekin, jota eivät ole koskaan tavanneet. Olen oppinut uutta myös lähellä minua olevista ihmisistä. Tunnistan arvostuksen, kun sitä näen. Luulen tietäväni aika hyvin, ketkä minua rakastavat ja ketä minä rakastan. Se ei ole ihan vähän se.

Kaikki tämä ja paljon muuta, sellaista mistä minulla ei ole vielä aavistustakaan, on minulla mukanani sitten, kun istun taas tässä sohvalla ja Vuorenvalloitus 2015 on ohi. Joten enköhän minä selviä siitäkin hetkestä! 

Kaikenlaista sitä ehtiikin omaksua, kun vuoden laukkaa pitkin maita ja mantuja unelman perässä. :D

p.s. Väliaikatietoa Mont Blancilta: tällä hetkellä reittimme lisäksi myös Gouterin maja on suljettu. Maja tiedotti myöhään eilen illalla, että tämänhetkisten ennusteiden valossa uudelleenavaaminen lähimpien 10–15 päivän aikana näyttää epätodennäköiseltä.

Pakko myöntää, että hermot alkavat hiukan kiristyä. Olen odottanut tätä kauan, ja tilanne tuntuu raivostuttavalta. Mutta asiat ehtivät vielä muuttua, ja muitakin vaihtoehtoja on. Yritän nyt vain keskittyä valmistautumiseen. Säähän en voi vaikuttaa. Pette on se, joka tekee päätökset.
Pitäkää peukkuja!

Huolestuttavia uutisia Mont Blancilta

Viikonlopun aikana sain viestejä usealta kiipeilijältä. Gouterin reitti Mont Blancilla on jouduttu sulkemaan. Chamonet.com-sivuston tiedotteen mukaan vuorella on ollut normaalia lämpimämpää, mikä on aiheuttanut sen, että lumi sulaa nopeasti. Tästä johtuen putoilevien kivien, jään ja lumen vaara on normaalia suurempi. Viime viikon torstaina reitin vaarallisimmassa kohdassa menehtyi kiipeilijä ja lauantaina reitti suljettiin. Myös Gouterin vuoristomaja tiedottaa olosuhdemuutoksista www-sivuillaan ja Facebookissaan.

Laitoin sähköpostia oppaallemme Pettelle ja pyysin hänen arviotaan tilanteesta. Pette vastasi, että Keski- ja Etelä-Euroopan ennätyskuuman kesän johdosta vuorilla lumet todellakin ovat sulaneet nopeasti. Gouterin reitillä on putoilee tällä hetkellä kiviä koko ajan.

Pette kertoi, että edellisen kerran noin viisi vuotta sitten, kun reitti suljettiin, se oli suljettuna joitakin päiviä. Kymmenisen vuotta sitten reitti oli suljettuna kolmisen viikkoa johtuen ennätyskuumasta kesästä. Oppaamme seuraa pitkän aikajänteen ennusteita silmä kovana ja pitää meitä ajan tasalla tilanteesta.

Säätiloille ei voi mitään. Yritän olla huolestumatta liikaa. Muutenkin on nyt paljon mielessä. Aikaa on vielä pari viikkoa, ja olosuhteet ehtivät muuttua. Sen verran on taikauskoinen olo, etten halua ryhtyä asiaa enempää tässä spekuloimaan, mutta kyllä toiveita erilaisille säiden valtiaille on lähetetty runsain mitoin.

Pitäkää peukkuja ja toivokaa nopeasti kylmiä kelejä Keski-Eurooppaan ja lumisateita Blancille!

Muuten, jos kiinnostaa perehtyä Mont Blancin sääolosuhteisiin reaaliajassa, tsekkaa tämä linkki.

Valmentajan arvio Vuorenvalloittajan kunnosta ja viimeiset mittaustulokset

Viimeiset yhteistreenit valmentajani Tapsan kanssa ovat takana. Hän teetti minulla testejä ja teki

lopuksi kehonkoostumusmittauksen. Kävimme pitkän keskustelun treenikaudesta, edessä olevasta tankkauksesta, ruokavaliosta reissun päällä ja monesta muusta asiasta. Sitten valmentajani ojensi kätensä. Paiskasimme kättä ja lopuksi hän antoi minulle karhumaisen halauksen:
– Pystyt siihen. Go for it!

Oloni oli riemukas ja haikea, kun kävelin pukuhuoneeseen. Me teimme sen ja minä tein sen! Teimme lujasti töitä koko talven ja kevään. Kaikki fyysiselle kunnolleni asetetut tavoitteet saavutettiin ja ylitettiin.

Päivää myöhemmin saan sähköpostiini Tapion yhteenvedon kuntotestistä, kehonkoostumusmittauksesta sekä hänen arvionsa suoriutumisestani. Se on huikaiseva palkinto tehdystä työstä:

Harjoituskauden tulokset

Tavoitteeksi asetettiin fyysinen kunto, joka riittää Mont Blanc -vuoren huiputtamiseen. Suoritus vaatii vahvuutta, kestävyyttä ja ketteryyttä. Lähtökohtana oli pitkiä työpäiviä tekevä kuntoliikkuja (liikuntaa n. 3–4 krt/vko) äiti. Ei aiempaa vuorikiipeilykokemusta.

Harjoituskauden viimeisen kuntotestauksen tavoitteet ja onnistuminen

Lihaskunnon osalta asetettiin muutamia konkreettisia tavoitteita:

• 30 kunnollista miesten etunojapunnerrusta
• sata syväkyykkyä yhtäjaksoisesti hyvällä tekniikalla
• ylätaljalla kymmenen toistoa omalla painolla

Kestävyyspuolella:

• 10 kilometrin juoksulenkki alle tuntiin siten, että puhuminen ei tuota vaikeuksia lenkin aikana 
• viiden tunnin yhtäjaksoinen pyörälenkistä selviäminen hyvävoimaisena

Kaikki  nämä saavutettiin ja reilusti! Erityisesti jalkavoimien ja kestävyyden osalta mentiin reippaasti yli tavoitteiden.

Kehonkoostumusmittauksen tulokset

Treenikauden lopun tilanne (16.7.)

Rasvaprosentti 24,9
Sisäelinrasvan taso 5
Painoindeksi 24,4
Lihasprosentti 34


Välicheck 1. (17.12.)                                        
Rasvaprosentti 25,4
Sisäelinrasvan taso 4
Painoindeksi 24
Lihasprosentti  33,6


Lähtökohta (3.11.)                                               
Rasvaprosentti 27,9  
Sisäelinrasvan taso 5      
Painoindeksi 24
Lihasprosentti 32,2    

Mittaukset tukevat kuntotesteissä näkyviä tuloksia. Erittäin positiivista on, että lihasprosentti on jatkanut edelleen kasvuaan ja rasvaprosentti pudonnut. Tosin tavoitteena ei missään vaiheessa ollut rasvaprosentin voimakas tiputtaminen. Mutta luvut kertovat, että keho toimii oikein ja ruokavalio tukee harjoittelua. Painoindeksin hienoinen nousu kertoo lihasmassan kasvusta. Sisäelinrasva oli jo lähtötilanteessa ja on edelleen erinomaisella tasolla.

Onko Janiina oikeasti vuorenvalloituskunnossa?

KYLLÄ ON!

Olen tehnyt henkilökohtaista valmentamista työkseni noin viisitoista vuotta. Janiina on yksi määrätietoisimmista valmentamistani asiakkaista. Kokonaisarvosanaksi projektista antaisin yhdeksän plus. Loppuvaiheen vaikeuksista selviäminen päämäärä tiukasti mielessä, ja tekisi mieli antaa arvosanaksi täysi kymppi!

Janiinan vahvuudet ja haasteet ajatellen suoritusta?

Periksiantamaton asenne: juuri tämä ominaisuus tekee kaiken mahdolliseksi!

Jos jokin haaste pitää Vuorenvalloitusta varten ajatellen sanoa, niin energian säästäminen kaikessa liikkumisessa. Energiselle luonteelle tämä vaatii ehkä hieman malttia. Mutta suoritus on sen verran kova, että jokainen liike tulee varmasti tehtyä harkiten ja voimia säästäen.

Kaikki tarvittava on nyt tehty ja tavoitteet erinomaisesti saavutettu, joten voin luottavaisin mielin lähettää Janiinan valloittamaan vuoren!

terv.
Tapio Kamppi
Hyvinvointi Kamppi

Metsään meni Vuorenvalloittaja

Jokaisella vuodenajalla on ominaistuoksunsa, jota rakastan. Syksy tarttuu vaatteisiin: se on yhtä aikaa pehmeä ja karu, vähän salamyhkäinen kostean asfaltin aromi. Talven rapsakka, kirpeä lumentuoksu raikastaa keuhkoihin asti. Kevään tunnistaa kostean soran rehevästä tuoksusta: lumi väistyy ja ensimmäinen kuiva kohta asfalttia ilahduttaa aina yhtä paljon. Kesän tuoksu on aurinko iholla. Tiedäthän, se miltä iho tuoksuu, kun nuuhkaiset olkapäätä vietettyäsi tunnin auringossa; suolaiselta ja lämpöä hohkaavalta. Kyllä minulle on kerrottu, että todellisuudessa tuoksu on ihon läpi erittyvä hiki. Mutta ei se haittaa, minulle se tuoksu tarkoittaa kesää.

Viime sunnuntaina minä ja kaverini Teemu pakkasimme rinkat ja painelimme Kangasalan Laipanmaalle eräretkelle. Teemu tekee syksyllä pidemmän vaelluksen pohjoisessa ja hän halusi testailla varusteitaan. Minä taas halusin jatkaa vaelluskenkieni sisäänajoa ja kokeilla erilaisia sukkayhdistelmiä. Niinpä Teemulla oli selässään 85-litrainen rinkka täynnä tavaraa, minulla huomattavasti kepeämpi varustearsenaali.

Yhdistimme Hirvijärven ja Elamon kierrokset, jolloin kokonaisreitille tuli mittaa parisenkymmentä kilometriä (reittikartan löydät täältä). Maasto oli vaihtelevaa; nousuja, laskuja, kivikkoa, kangasmetsää, pitkospuita ja vaikka mitä. Lähdimme liikkeelle vasta viiden aikaan iltapäivällä ja pidimme yllä kohtuullisen hyvää tahtia ja taukoilimme vain vähän.

Koko reitin kierrettyämme yövyimme kauniin, pienen Elamonjärven rannalla. Saavuimme leiripaikalle vasta yöllä, jolloin molemmat olimme aika väsyneitä. Lämpötila oli laskenut päivän hellelukemista +6 asteeseen.

Ylävitosia kuitenkin heittelimme, koska olimme tyytyväisiä suoritukseemme ja varusteisiimme. Vaelluskenkäni istuivat napakasti, ja kahta sukkaa käyttämällä aiemmissa teksteissä kuvaamani kengän reunan paine säärtä vasten katosi. Teemukin myhäili tyytyväisenä. Totesin, että hän todennäköisesti selviäisi varusteillaan melkein missä pohjoisen erämaassa tahansa, vaikka kuinka kauan. Nimesinkin jättiläisrinkan Narniaksi, koska se vaikutti pohjattomalta ja sieltä löytyi väline jokaiseen mahdolliseen (ja mahdottomaan) tilanteeseen.


Kello kävi yhtä yöllä, kun viimein asetuimme istuskelemaan laavulle. Maiseman rauhallinen kauneus ja kesäyön unenomainen tunnelma nostivat mielialan uupumuksesta huolimatta pilviin. Pieni järvi oli sinisen yön hämärässä kuin kauniista kummitustarinasta: ilmaa kymmenen astetta lämpöisemmästä vedestä nousi usvaa, jonka tanssista veden pinnalla en saanut silmiäni irti. Viritimme nuotion ja paistoimme iltapalaksi makkarat.


Hetken istuskelun ja jutustelun jälkeen kömmin laavuun makuupussiin. Kuuntelin kuinka eräkaverini laavun taakse kahden puun väliin virittämän riippukeinun kahina vaimeni hänen asettuessaan yöpuulle. Katselin makuupussin raosta järvelle; hämäryys kääntyi jo kohti aamun kajoa. Yön äänet tuudittivat minut uneen. Viimeinen ajatukseni oli, että kesälläni on toinenkin nimikkotuoksu: usvaa, nuotiosavua ja sammalta.

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen kasvoillani. Aamukahvit nautiskeltiin rauhassa ja sitten olikin aika palata kotiin. Sääret ja takapuoli tuntuivat hiukan jäykiltä johtuen edellisen päivän matkanteosta, mutta yhtään rakkoa tai hiertymää ei jaloista löytynyt, mikä on hieno homma!

Kotiin palattuani nappasin suorilta salikassin ja kipaisin kuntosalille tekemään rivakan punttitreenin. Treeni meni yllättävän hyvin, mutta kotiin palattuani olin todella poikki.

Illalla purin rinkkaa ja levitin makuupussin tuulettumaan. Huoneeseen levisi mieto savun tuoksu, ja mieleen nousi ajatus, että tänä kesänä pitäisi päästä vielä uudelleen metsään. Samalla hetkellä olohuoneen ovelle ilmestyi hetkeä aiemmin isältään kotiin palannut tyttäreni: "Ihana haju, mun tuli ikävä metsään!"

Raha.

Vuorikiipeilyprojektiin liittyy tietysti raha. Olen luvannut olla avoin ja kertoa tarinan kaikki ulottuvuudet, joten lienee aika avata tätäkin osa-aluetta.

Minä rahoitan Vuorenvalloitus-projektin itse. Olen säästänyt rahaa ja välillä vinguttanut luottokorttia. Osittain käyttämäni palvelut ja tuotteet liittyvät yhteistyökumppanisopimuksiini. Sanon suoraan, että en voi, enkä halua puhua tarkemmin näiden sopimusten sisällöistä. Sen verran kuitenkin sanon, että minulle ei ole maksettu esimerkiksi tuotteiden tai palveluiden mainostamisesta tässä blogissa. Varusteisiin ja palveluihin liittyvät kuvaukset ja arviot ovat omia rehellisiä kokemuksiani. (Olen myös maininnut tulossa olevat tuotearviot aina tekstien alussa, jotta jokainen saa valita, haluaako niitä lukea.) Saan itse valita, mainitsenko jotain, koska ja miten sen teen. Tämä oli ehtoni kaikkien kumppanisopimuksien suhteen. Kaikki kumppanit ovat olleet täysin samaa mieltä kanssani siitä, että tarinani kirjoittaa itsensä. Kumppanit ovat mukana, koska uskovat minuun ja haluavat olla tässä tarinassa mukana (tuntuu muuten aika hienolta sanoa tuo).

Aloittaessani valmistautumisen tiesin, että tämä ei tulisi olemaan edullisin mahdollinen projekti. Kustannuksia tulee monesta suunnasta. Joku voisi sanoa, ettei se nyt niin paha ole, ja että Mount Everestin huipulle kiipeäminen on paljon kalliimpaa. Niin, kaikki on suhteellista. Mutta minulle tämä on iso investointi taloudellisestikin.

On myös totta, että tämä projekti olisi mahdollista toteuttaa edullisemmin. Jos olisin omistanut vuorikiipeilyyn soveltuvia varusteita, kuluja olisi merkittävästi vähemmän. Panostin myös harjoitteluvarusteisiin. Tein valinnan ottaa ammattilaisen mukaan suunnittelemaan ja ohjaamaan valmistautumistani ja olen hyödyntänyt matkan varrella muitakin asiantuntijapalveluita. Kaiken tämän olisi varmasti voinut toteuttaa toisellakin tavalla. Mutta tämä on minulle niin iso juttu, että halusin ottaa siitä kaiken irti. Siksi valitsin mielestäni parhaat ratkaisut, en edullisimpia.

Jos olisin kaikki ostamani palvelut ja tuotteet (ei siis vain huiputusreissun osalta, vaan koko projektin valmistautumisineen, varustehankintoineen ja lisämatkapäivineen) hankkinut listahinnoin hyödyntämättä tarjouksia, ilman yhteistyösopimuksia ja niin edelleen, kustannusten loppusumma pyörisi jossain 8000–9000 euron hujakoilla. Osassa kohtaa on kuitenkin pystytty hyödyntämään edukkaampia ratkaisuja ja korostan, että tähän kuitenkin liittyy paljon muutakin kuin matkakulut.

Tässä hiukan listattuna asioita, joista kustannukseni syntyvät:

Lentojen hinnat tietenkin vaihtelevat. Me kiipeilyparini kanssa säästimme tässä kohtaa: ennakoimme ja hankimme lennot hyvissä ajoin ja ei-ihan-optimaalisiin lentoaikoihin. Meitä ei muutaman tunnin odottelu haittaa ja säästimme sillä rahaa.

Palveluntarjoajan maksu sisältää kiipeilyreissun majoitukset (hotellissa pelkkä majoitus, jonka oletan sisältävän aamiaisen ja vuoristomajoissa puolihoito), lentokenttäkuljetukset, kuljetukset vuoristoalueella, hissimaksut, oppaan palvelut, neuvot, ohjeet, kartat ja sen sellaista.

Arvioon sisältymättömiä kuluja syntyy muun muassa välinevuokrista. Arvioon en ole sisällyttänyt ruoka- ja juomakustannuksia matkan aikana (muilta osin kuin vuoristomajojen puolihoidon ja hotellin aamupalat), eli ne tulevat vielä lisäkustannuksena. Ja tietenkin kaikki se, mitä en edes osaa arvata vielä tässä kohtaa.

Vakuutusmaksut laskin omien maksujeni mukaan. Minulla on kiinteä perusmatkavakuutukseni, joka on voimassa 3000 metriin asti ja lisävakuutus niille päiville, kun olemme yli kyseisen korkeuden. Tässä päädyin sulkemaan varusteet ulos huiputusvakuutuksen piiristä.
Lakun vakuutuskustannukset ovat isommat, sillä hänen täytyy vakuuttaa myös kamerakalusto huiputuksen ajaksi. Vielä toistaiseksi emme edes tiedä, mikä yhtiö suostuisi kaluston vakuuttamaan.

Huiputusvaatteet ja -varusteet ovat oma lukunsa. Se on iso kustannuserä, koska minulla ei entuudestaan ollut ensimmäistäkään varustetta, jolla olisi pärjännyt jäätiköllä tai ylävuoristo-olosuhteissa. Näihin meni pitkä penni, ja silti osa varusteista jää paikan päältä vuokrattavaksi, koska niitä ei kannata hankkia omaksi. Toisaalta nyt minulla on kestävät ja laadukkaat varusteet, joilla pärjään aika monenlaisissa ympäristöissä.

Samoin treenivaatteet ja -varusteet ovat merkityksellinen juttu. Kun treenaa suhteellisen paljon, on turvallisempaa ja mukavampaa, kun varusteet ovat kunnolliset. Näihin kuluihin laskin vain vaate- ja välinekulut, en lisäravinteita tai ruokavalioon liittyviä lisäkuluja.

Ilman valmennusta en olisi osannut valmistautua oikein. Valmentajani Tapio on ohjannut treeniä, sitä tukevaa ruokavaliota ja lihashuoltoa.

Hierojani Katja on pelastanut minut yhdestä jos toisesta lihasjumista ja olenkin viihtynyt hänen pöydällään säännöllisesti. Pienen osakustannuksen laskin näistä lihashuoltokuluista ja muista harjoitteluun liittyvistä kuluista, koska niihin liittyvät kustannukset ovat merkittävästi aiempaa treenailuani isommat.

Siinä varmaan tärkeimmät. Lakulla on lisäksi kuvauskalustoon liittyviä lisäkuluja, joita hän voi osittain jyvittää muuhun ammattikuvaamiseensa mutta osittain ne ovat vain tätä projektia varten. Niihin en osaa ottaa kantaa. Hänellä taas ei ole valmennuskuluja ja joitain muita kuluja, joita minulle tulee.

Aika suu säkkiä myöten on menty. Ja välillä on hiukan hermoa kiristänyt rahan meno. Mutta. Tekstin alussa puhuin investoinnista. Se oli harkittu sanavalinta, sillä tämän matkan arvoa minulle ei voi mitata rahassa. Vaikka tällä rahalla olisi tehty monta pienempää reissua, luulen etteivät ne yhteensä olisi antaneet minulle yhtä paljon kuin tämä matka bisnesseminaarin yleisöpenkistä kohti Mont Blancin huippua!

36 tuntia vuorokaudessa

Minulta on kysytty: "Miten ehdit tehdä kaiken?" Välillä olen virnistellen kertonut siirtyneeni 36-tuntiseen vuorokauteen, välillä olen huokaisten todennut, etten ehdikään. Treenaus, bloggaus ja kaikki oheistoiminta ovat vieneet paljon aikaa normaalin arjen ohella. Enemmän kuin osasin ennakoida.

Nyt olen kesälomalla, ja vaikka loppuvaiheen treenaus on intensiivistä, muu kiire on hellittänyt. Nukun pitkiä yöunia, luen Aamulehteä tunnin aamuisin, puuhaan kesäjuttuja tyttären kanssa, tapaan ystäviä ja makaan sohvalla jalat seinää vasten tuijottamassa Game of Thronesia ja Viikinkejä yömyöhään. Aikas mukavaa!

Mutta myönnän, että matkan varrella on ollut päiviä, jolloin olen miettinyt, että mihin olen oikein ryhtynyt. Tapanani ei ole tehdä asioita puolinaisesti, ja mieleen onkin jäänyt muutama tilanne, jolloin vuorokauden tunteja ja minuutteja (ja hermojani) on venytetty.

Erityisesti vaalin muistoa eräästä kylmästä ja pimeästä sydäntalven aamusta, kun ennen puolta seitsemää laahustin kohti kuntosalia. Mukana oli työlaukun, treenikassin, läppärin ja eväslaatikoiden lisäksi koko naisellinen laittautumisarsenaalini, koska iltapäivällä oli luvassa tärkeä työtapaaminen. Kun treenin jälkeen huomasin aamiaisrasian jääneen auki ja levinneen työvaatteiden päälle, oli tunnelma täydellinen.

Pari viikkoa aiemmin jo luulin saavuttaneeni kurjuuteni huipentuman: pimeässä eteisessä, kylmästä jo valmiiksi täristen kiskoin lenkkareita jalkaan kello kuusi aamulla. Se oli ainoa sopiva aika, muutoin olisi päivän lenkki jäänyt tekemättä. Saman viikon toinen lenkki tuli juostua klo 23 jälkeen illalla. Molemmilla kerroilla ulkona oli niin paljon loskaa, että juoksuhousuni olivat märät puoleen reiteen asti ja minulla oli sinertävät, ruttuiset "mummovarpaat", kun palasin kotiin.

Joululomalla ehdin lenkille maaseudun metsäteille vasta pimeän tultua. Katuvaloja ei ollut, ja lähtiessäni minulle sivumennen mainittiin, että alueella oli nähty karhuja. Vaikka en varsinaisesti pelkää pimeää, hiukan alkoi jännittää, kun säkkipimeässä hölkötin pitkin jäisiä ja hiljaisia metsäteitä valonani vain pieni taskulamppu.
– Villieläimet pelkäävät ääniä ja välttelevät ihmisiä, sanoin itselleni. Pian metsässä kaikuivat vapisevalla ja hengästyneellä äänellä nuotin vierestä vedetyt Kaija Koo -coverit. Tunnin ajan. Ääni meni, kaaduin kahdesti jäisellä tiellä ja takapuoleen tuli komeat mustelmat.

Jokaisella on kuitenkin rajansa. Talven ja kevään ajan myös työkiireet painoivat päälle ja lopulta huhtikuussa olin ihan poikki. Valmentajani Tapio kevensi treeniäni ja pisti minut lepäämään.
– Treenin pitää tukea muuta elämää. Silloin kun on paljon kiirettä muuten, on parempi treenata vähemmän hyvällä fiiliksellä. Se on tehokkaampaa, usko pois, hän tyrmäsi nurinani lintsaamisesta ja tsemppasi jaksamaan.

Niin. En ole ollut yksin, vaikka yksittäiset treenit saatan tehdä itsekseni. Kun silloin tammikuisena aamuna kuuden jälkeen raahauduin treenaamaan, seisoi Tapsa odottamassa minua kuntosalin vielä lukittujen ovien edessä. Lukuisina iltoina lähellä asuva ystäväni on napsauttanut saunan päälle ja lähtenyt kanssani lenkille. Äitini ja sisareni ovat tarvittaessa puuhanneet tyttären kanssa treenien aikana. Kiipeilyparini Laku on auttanut minua monessa asiassa ja jaksaa aina tsempata. Hierojani Katja työskentelee viikon jokaisena päivänä klo 8–21 välillä. Kun sopivaa aikaa ei silti tahtonut löytyä, tarjoutui hän tulemaan kotiini tekemään hieronnan tyttäreni nukkumaanmenon jälkeen.

Siinä se taas tuli, koko jutun toinen puoli. Kyse ei siis ole vain ajan löytämisestä tai edes motivaatiostani. Vaikka kaikki alkaa minusta itsestäni ja halustani toteuttaa unelma, lähipiiri toimii tukena ja asioiden mahdollistajana. Ei vuorokaudessani siis taidakaan olla lisätunteja. Minulla on vaan kova pää ja paras jengi ympärillä!

Endorfiinihumalainen tunnustus

Kävin aamupäivällä juoksemassa tunnin kaatosateessa. Se oli ihanaa! Vetreytti edellisten päivien treenauksesta jumahtaneita lihaksiani. Happirikas ilma tuoksui ja tuntui hyvältä. Vilpoinen vesi ja ilma pitivät kehon raikkaana (ja likomärkänä). Pysähdyksissä olisi varmaan tullut kylmä, mutta liikkeessä pysyin lämpimänä. Kura roiskui ja sääret värjäytyivät mudasta harmaiksi.

Kun tulin kotiin, tytär istui sohvalla katsomassa leffaa kaverinsa kanssa. Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni he vilkaisivat minua, mudassa uitettua koiraa. Tyttärelleni näkymässä ei ollut mitään uutta ja hänen katseensa palasi television ruudulle. Kaveri sen sijaan tuijotti minua ihmeissään ja totesi sitten kummeksuen:
– Sä näytät innostuneelta, vaikka olet ihan märkä ja likainen ja naamasta punainen.

Olinkin innostunut. Endorfiini ryöppysi suonissani ja lihakset tutisivat sillä tavalla, kun oikein hyvän

lenkin jälkeen ne tapaavat tehdä. Juostessa olin myös ehtinyt mietiskellä ja tehdä oivalluksen, joka sai minut hyvälle tuulelle. Vaikka harvoin väärässä olemisen myöntäminen ilahduttaa, nyt niin kävi.
Ajatuskulkuni alkoi vasempaan polveen kahdeksan kilometrin kohdalla ilmestyneestä paineen tunteesta ja eteni jotakuinkin näin:

Sanonta "urheilija ei tervettä päivää näe" on tietyllä tavalla realisoitunut myös minulle, vaikka en urheilija olekaan. Mutta kun treenaa joka päivä kohtuullisen intensiivisesti, alkaa huomata asioita kehossaan eri tavalla kuin aiemmin. Yhtä lailla kuin säätila, kehon tila on olosuhde, joka vaikuttaa kokonaissuoritukseen.

Minun kohdallani on todettu, että polveni, lihashuollosta ja niihin kohdistuvan rasituksen minimoinnista huolimatta, kipeytyvät silloin tällöin. Se on rasituskipua, eli itse nivelissä ei ole vikaa. Vasen jalkani on heikompi ja erityisesti se aiheuttaa harmitusta välillä. Teen jatkuvasti töitä, jotta en kipeyttäisi polviani, mutta aina välillä niin vain käy. Polvet ovat minun olosuhteeni.

Olen puhunut kintuistani täällä niin monta kertaa, että pohdin jo onko se mennyt jo valittamisen puolelle. En halunnut olla valittaja. Nimittäin olen joskus miettinyt, että urheilijat aina valittavat: penikat, lihaskrampit, pieleen mennyt nesteytys, murtuneen varpaankynnen hiertymä. Liian kuuma tai kylmä. Sataa tai paistaa liikaa.
Aiemmin olen pitänyt sitä urputtamisena ja paatoksella muistellut, kuinka joskus lapsuudessani kuulin kaksi haastattelua telkkarista. Ensimmäisessä oli miespuolinen pituushyppääjä, joka oli hypännyt pronssia, vaikka jalassa oli hiusmurtuma. Toisessa haastattelussa naisjuoksija kertoi epäonnistuneensa suorituksessaan, koska lohjennut pikkuvarpaan kynsi hiersi viereistä varvasta. Ai että se jurppi minua:
– Eikö voi myöntää, että kunto ei riittänyt? Onko pakko keksiä jostain varpaankynnestä selitys?

Vuorenvalloitus on opettanut minua katsomaan asioita hiukan toisessa valossa. Olen ollut väärässä.

Koemme olosuhteet yksilöllisesti. Pieneltä tuntuvilla asioilla voi olla suuria, jopa ratkaisevia, vaikutuksia. Totta on, että toiset ovat taipuvaisempia etsimään vikaa muualta kuin itsestään. Mutta mitä minä tiesin juoksijan suorituksesta? En ainakaan tarpeeksi arvostellakseni. Tunsinko kummankaan urheilijan olosuhteita ja niiden vaikutuksia heihin yksilöinä? Tuskinpa vain.

Vammaiskiipeilijä Opa kertoi, kuinka yksittäinen rakko hänen jalassaan haavautui vuorella niin pahasti, että se teki kävelyn mahdottomaksi ja vaati lääkärin hoitoa. Enää en virnistellyt, kun hierojani Katja muistutti, että pitää käydä hoidattamassa jaloista kovettumat pois ennen lähtöä.

Huonojen olosuhteiden toteaminen ei ole valittamista. Se ei tarkoita, että jättäisi asioita tekemättä tai että ei yrittäisi parastaan. Vai mitä?

Kun tulin suihkusta, sade oli loppunut ja aurinko hiipinyt esiin.
Selkeä kesälomalaisten jäätelöolosuhde siis. Tytöt olivat samaa mieltä.

Mont Blanc -varusteiden testausta

Tämä teksti käsittelee huiputusvarusteitani ja ajatuksiani niistä käyttötestien jälkeen. Teksti siis sisältää tuoteasettelua, ja jos olet sille allerginen, kannattaa jättää tämä kirjoitus väliin. 

Mont Blanc -projektini alkaessa olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa "ei mitään päällepantavaa" todellakin piti paikkansa. Varusteiden valinta vuorikiipeilyä varten on ollut haastava ja mielenkiintoinen juttu.

Käyttöolosuhteet ovat vaativat. Sää muuttuu matkan varrella laakson helteisestä kesästä huippualueen jäätikköolosuhteisiin. Lämpötilavaihtelu voi olla 30–40 astetta. Aurinko on polttava, vaikka olemme pakkasolosuhteissa jäätiköllä. Tuulen navakkuus voi olla melkoinen.

Jos vaatteet kastuvat esimerkiksi hikoilun tai sateen vuoksi, ylhäällä niiden kuivaaminen on haastavaa. Kiivetessä varusteiden pitää toimia oikein, jotta eteneminen on mahdollisimman energiatehokasta ja varusteet tukevat suoritusta. Koska kantamukset on minimoitava, ei vaihtovaatteille ole repussa tilaa. Mukaan tulee kypärä, jäähakku ja -raudat, valjaat, otsalamppu sekä ravinto ja neste. Ja meidän tapauksessamme kamerakalusto, johon liittyviä haasteita Laku taannoin pohdiskeli.

Koska en osaa täysin ennakoida edessä olevaa, eikä olosuhteita voi kotikonstein simuloida, on tärkeää tuntea varusteet, niiden toiminnallisuudet ja yhteensopivuus oman kehon kanssa. Vaadittavien ominaisuuksien ja vaihtoehtojen kartoitukseen sain avukseni Niina Jurvasen (Scandinavian Outdoor). Hän opasti minua kädestä pitäen, mitä kaikkea varusteiden valinnassa pitää huomioida. Yhteenveto tuosta opastuksesta löytyy täältä.

Tein hankinnat hyvissä ajoin, jotta ehtisin tutustua varusteisiin kunnolla. Nyt takana alkaa olla melko mittava määrä testaustunteja erilaissa ympäristöissä. Mielestäni olen saanut kohtuullisen hyvän kuvan siitä, millaisilla välineillä olen vuorta lähdössä huiputtamaan.

Varustus rakentuu useasta kerroksesta.
Alimmainen kerros on merinovillaiset aluspöksyt ja jämäkät urheilurintaliivit. Näiden istuvuuden merkitys on todella suuri. Rintskoiksi valitsin mallin, jota olen jo vuosia käyttänyt kaikessa liikunnassa. Alushousut ostin tätä varten. Merinovilla tuntuu ihanan pehmoiselta iholla, mutta rehellisesti sanottuna en ole toistaiseksi huomannut eroa normeihin urheilualusvaatteisiini.

Seuraavaksi tulee aluskerrasto, jonka lämmön- ja kosteudensiirto-ominaisuudet ovat yksi tärkeimmistä jutuista. Hiki ja kuumuus pitää saada nopeasti iholta pois, tai olo muuttuu todella tukalaksi. Saman asun pitää olla tarvittaessa todella lämmin.

Yhteistyökumppanini Nikander.fi on tarjonnut minulle harjoituskauteen teknisiä urheiluvarusteita. (Käyttökokemuksia niistä voit halutessasi lukea aiemmasta tekstistäni täältä.) Vaikka lähtökohtaisesti ajatus oli, että ne varusteet ovat harjoituskauteen, osa soveltuu myös huiputusreissulle. Siihen osastoon kuuluu X-Bionicin Radiactor-kerrasto, joka on palvellut minua hienosti koko talven juoksulenkeillä, välillä ainoana kerroksena juoksutakin alla.

Sukista en osaa vielä sanoa paljoakaan. Falkenin alus- ja päällisukka-ratkaisua en ole vielä ehtinyt testata, mutta toisena vaihtoehtona olevat X-Socksit ovat tuntuneet oikein hyviltä ja eivät hierrä yhtään. Tosin joskus vahva kompressio saa jalkaterät tuntumaan kylmiltä. Mutta se voi olla oma ominaisuuteni (Niina varoittelikin naisten heikosta ääreisverenkierrosta) tai johtua jostain muustakin.

Seuraava kerros pitää kehon lämmön tallessa kuoriasun alla. Power strech on tuntunut materiaalina ihanalta ja lämpöiseltä, mutta sellaisiin pakkasiin en ole kuoripuvussa ehtinyt, että välikerroksen varsinaiset ominaisuudet olisivat päässeet esiin.

Huiputukseen tarkoitettu Haglöfsin kuoripukuni on mahtava! Minä, "kahinavaatteiden" inhoaja, olen (salaa myös itseltäni) pari kertaa käynyt sateella kuoritakki päällä kaupassa. Se istuu kuin hanska ei rajoita liikeratoja, pitää täysin vettä ja tuulta, eikä hiosta yhtään.

Kuorihousut ovat myös erittäin hyvät, mutta niissä on, ei nyt miinus, mutta yksi asia, joka voisi olla vielä parempi: Treenikaudella olen välillä käyttänyt myös Trespassin kuorihousuja, joissa on punttien avaamismahdollisuus ylös asti. Tästä johtuen housujen pukeminen ja riisuminen onnistuu nopeasti isot vaelluskengät jalassakin. Huiputukseen valituissa Haglöfsin Vandra II Q -housuissa punttien vetoketjut päättyvät polven kohdalle. Eli kengät pitää ottaa pois, jos haluaa riisua kuorihousut. Tämä ei ole mikään kriittinen asia. Raportoinpahan kuitenkin ajatuksen, joka tuli mieleeni, kun olin tilanteessa, jossa tuli tarve ottaa kuorihousut hetkeksi pois ja laittaa sitten takaisin jalkaan.

Testasin housujen vedenpitävyyttä istahtamalla ne jalassa vesilätäkköön: toimii! Tytär seurasi testausta kateellisena. Hän tiedusteli, miksi en käytä samanlaisia kurahousuja kuin hän pienempänä. Kuultuaan vastaukseni housujen hengittävyysvaatimuksesta hän ilmoitti tarvitsevansa samanlaiset, sillä kyllä hänenkin pyllynsä voi hiota!

Taukotakki on niin hieno, että sitä käytin koko kevättalven arkikäytössä. Se on kevyt kuin höyhen, suloisen lämmin ja pakkautuu pieneen tilaan.

Myssy ja kahdet hanskat, niitä en ole testaamaan ehtinyt paljoakaan. Sisähanskat ja järeät kintaat päällekäin ovat melkoisen tukeva setti, mutta silti käsien ote tuntuu pitävältä. Joku kommentoi aiempaan tekstiini, että valitsemani kintaat saattavat olla jopa hiukan liian järeät. Se jää nähtäväksi ja olen miettinyt, pitäisikö varmuuden vuoksi hankkia kevyempi kakkosratkaisu kintaille.

Ja sokerina pohjalla kengät. Lowan Mauria W GTX Flex -kenkäni (apua, kuka näitä tuotemallinimiä keksii?!) istuvat hyvin ja ovat juuri oikean kokoiset. Ne ovat loistavat!
Mutta. Tulen tarvitsemaan mukaan keinoihoa tai isoja rakkolaastareita. Nimittäin kovapohjaisilla kengillä kävellessä varren yläreuna tuntuu pohjetta vasten juuri sillä tavalla, että luulen säären hiertymiä olevan luvassa. Lyhyillä matkoilla se ei vaivaa, ja olen muutaman tunninkin painellut menemään kengillä ilman näkyviä jälkiä. Mutta kun kroppa turpoaa vuorella ja liikkuminen on erilaista, luultavasti hiertymiä seuraa. Osin haaste on se, että kovapohjaisella vuorille tarkoitetulla kengällä kävely on yllättävän erilaista kuin tavallisella. Eli treenailen vielä askellustakin, ehkä sekin auttaa.

Yhteenvetona sanottakoon, että olen siis tyytyväinen ja luottavainen varusteideni suhteen. Varmasti edessä on jotain ennakoimatonta, mutta se kuuluu seikkailuun!

Kuusi viikkoa.

Viimeinen pinnistys ja pikkuhousumysteeri

– No, mikä fiilis? kysyy valmentajani Tapio.
Olen juuri laskenut käsistäni tangon, jossa on kuusikymmentä kiloa rautaa. Kovan ponnistelun jälkeen hiukan huimaa; seison etunojassa, nojaan käsillä polviini, roikotan päätäni ja odotan, että olo menee ohi. Mont Blancille lähtöön on kuusi viikkoa ja harjoittelu intensiivisimmillään.

Viikossani on tällä hetkellä kaksi kuntosalitreeniä. Ensimmäinen on aika perustreeni, joka tukee kestävyyden rakentumista: keskipitkiä sarjoja painoilla, jotka ovat ehkä (oman arvioni mukaan) 70–80 % maksimipainoistani.

Toinen salitreeni on murhaava mutta tosi palkitseva: maksimipainoilla monta lyhyttä sarjaa.

Kropassani on melkoisesti enemmän voimaa kuin luulin. Minua lähinnä nauratti Tapsan optimistisuus, kun hän latasi painoja tangolle. Mutta on se hyvä, että valmentajani uskoo minuun silloinkin, kun itse en usko! Nimittäin jaksoin tehdä koko treenin hänen asettamillaan painoilla.

Pidän ylimääräisenä vaihtoehtona edellisen ohjelman kahvakuulatreeniä. Se ei ole pakollinen, mutta tuntuu niin tehokkaalta ja käänteisellä tavalla hauskalta (kurjuuden maksimointi ja sitä rataa, hahaa), että välillä mieli halajaa paiskomaan kuulaa.

Juoksen kahdesti viikossa. Usein lenkit venyvät pitkältikin yli ohjelmassa määritellyn tunnin mittaisiksi, koska nautin siitä niin paljon. Parhaimmillaan unohdan juoksevani, kun kuuntelen musiikkia ja vajoan omiin ajatuksiini (ja kyllä, laulan, yleisön pyynnöistä huolimatta). Polviinkaan ei satu (ainakaan kovin paljoa), kiitos hierojani Katjan kovan työn, lihashuollon ja pehmeän juoksualustan.

Vauhtikestävyysharjoittelu juostessa sen sijaan tökkii aina vaan, inhoan sitä. Olen sen harjoitteen siirtänyt omine lupineni fillaroinnin puolelle. Pyöräilyä on ohjelmassa kaksi kertaa viikossa. Lyhyempi tunnin lenkki ja yksi pidempi lenkki. Tapsa nollasi pitkien lenkkien kestot, ja aloitin pituuden kasvattamisen alusta puolestatoista tunnista. Tuntuupa muuten kevyeltä fillaroida pari tuntia, kun viime aikoina lenkkien pituudet ovat olleet 4–5 tuntia.

Iltoihin pitää mahduttaa kehonhuoltoa: venyttelyä, joogaa ja pilates-rullailua. Ne ja hierojani Katja auttavat pitämään kehon vastaanottavaisena treenille. Lisäksi lähiviikkoina luvassa on kivoja kesäisiä elämyksiä, jotka menevät ihan treenistä: Kovapohjaisia vaelluskiipeilykenkiä pääsen sisäänajamaan kavereiden kanssa tehtävällä parin päivän vaelluksella. Lähtöpäätös minivaellukselle syntyi spontaanisti nähtyäni Facebook-päivityksen, jossa eräs tuttuni huuteli kavereita mukaan. Lisäksi toinen kaverini, Saku lupasi viedä minut taas ulos kalliokiipeilemään, ja tällä kertaa otamme tyttärenikin mukaan (tyttö on aivan liekeissä, kun pääsee oikeille kallioille sisäseinien sijaan). Suunnitteilla on myös fillarointiretki Helsingistä Porvooseen ja mitä kaikkea tässä vielä ehtiikään keksiä...

Näin listatuna voisi kuvitella, etten ehdi muuta tehdä. Mutta todellisuudessa treeni ottaa pari tuntia päivästä (poislukien pitkä pyörälenkki) eli kyllä minulle jää paljon aikaa muuhunkin.  Ehdin siis kirmailla auringossa, nauttia kesälomasta ja tavata ystäviä. Kuitenkaan en käy kiistämään, etteikö tiukka treenitahti vaikuttaisi muutenkin elämään kuin ajankäytöllisesti. Harjoittelu väsyttää, ja tarvitsen unta enemmän kuin 7 tuntia, joka on tuntunut aiemmin riittävän hyvin. Huomaan myös tarvitsevani lepoa hereillä ollessa, aikaa jolloin en tee mitään. Ja ruokaa. Vaikka mielestäni syön riittävästi, Tapsa huomautti, että olen laihtunut ja kehotti varmistamaan, että syön tarpeeksi. Olen itse hiukan karsinut hänen tekemänsä ravintosuunnitelman annoskokoja, kun ruoan määrä tuntui niin isolta, etten jaksanut kaikkea. Näköjään taas on vaan parempi uskoa, mitä itseä viisaammat sanovat.

Niin että miltäkö tuntuu?
Jännittää ja riemastuttaa. Ajatukset karkaavat usein väkisin edessä olevaan. Huomaan itsessäni hajamielisyyttä, joka ei normaalisti ole osa minua. Välillä sattuu kaikenlaista ja hommat tuppaavat unohtumaan kesken. On ihan hyvä, että jään tänään kesälomalle. Luultavasti en olisi parhaimmillani töissä nyt.

Tapsa toteaa sen olevan normaalia: myös pää valmistautuu. Treeni on loppunut, sanomme heiheit ja menen saunaan.

Palatessani löylystä minua odottaa pukuhuoneessa ikävä yllätys. Alushousuni ovat kadonneet. Kyllä ne minulla oli. No ihan varmasti oli!

Vilkuilen ympärilleni tyhjässä pukuhuoneessa. Mitä ihmettä? Muistan selvästi tahrineeni niihin vartalorasvaa, kun löysin laukustani tyhjäksi vuotaneen rasvapurkin, jonka olin unohtanut heittää pois aiemmalla kerralla. Etsiessäni shampoota tartuin väärään purkkiin, tahrin käteni ja pyyhkäisin ne puhtaaksi toisessa kädessä olevien pikkuhousujen takakaistaleen ulkopuolelle. Heitin rasvapurkin roskiin, vaatteet kaappiin ja menin suihkuun.

Mutta pöksyjä ei löydy. Poistun salilta hämmentyneenä mutta itsekseni salaa virnistellen. Mysteeri selviää kotona, kun purkaessani salikassia tahrin sormeni tyhjän rasvapurkin kylkeen. Hupsista.

Riko sääntöjä!

Mont Blanc -valmistautumisessa olen nauttinut kovasti treenin ja ruokavalion tiukasta kurinalaisuudesta. Kuten aiemminkin todettu, tämä kaikki kysyy aikaa ja vaivaa. Vuorenvalloitus-kokonaisuuden sovittaminen arkeeni on edellyttänyt todellista halua saada asiat onnistumaan.

Vuorenvalloittaja on vain yksi monista rooleistani: olen myös äiti, ystävä, kummitäti, tytär, sisar, yrittäjä, työkaveri ja vaikka mitä. Johtuen näistä tehtävistä, rooleista ja vastuista (joita minulla on kunnia kantaa ja joista olen iloinen ja ylpeä), aikani ei juuri koskaan käy pitkäksi. Arjen hektisyydestä selviäisin tuskin kunnialla ilman rutiineja. Joskus arkeen kuuluvat yllätykset ja nopeat muutokset tuntuvat rasitteilta. Kuten varmasti jokaisella, välillä väsyttää ja ärsyttää.

Elämä kuitenkin on pääosin arkea. Siitä pitäisi nauttia. Jos vain hengitystä pidätellen pinnistelee kohti seuraavaa viikonloppua tai vuosilomaa, kuluu aika liian nopeasti, koska suuri osa elämästä menee parempien päivien odotteluun. Siksi välillä pitää irrottautua hetkeksi kaikesta, heittää kaikki rutiinit ja säännöt roskiin. Se tyhjentää päätä ja sydäntä ja laskee stressipykälää. Se saa katsomaan omaa elämää ja arkea uudesta näkövinkkelistä. Arvostamaan sitä, mitä on ja katsomaan myös kriittisesti niitä asioita, jotka aidosti kaipaavat muutosta.

Muuan muassa tästä johtuen minä matkustan niin paljon kuin mahdollista. Lähelle tai kauas, pitkäksi tai lyhyeksi aikaa. Hengitykseni kulkee kevyemmin arjessa, kun sähköpostissa on aina lentoliput johonkin (totta puhuakseni käyn aina välillä katselemassa niitä lentolippuja ja jo etukäteen fiilistelemässä tulevia reissuja). Uudet paikat, ihmiset ja elämykset antavat iloa ja energiaa. Kiire supistaa maailmankuvaa ja liian helposti kääntää katseen omaan napaan. Matkustaminen antaa aikaa itselle ja irrottaa tiskaamisen, pyykinpesun, lapsilogistiikan ja työrumban pyörteistä. Pysäyttää ja muistuttaa, kuinka hienoa ja arvokasta elämä on.

Viime viikolla olin neljä päivää Kööpenhaminassa tyttäreni ja ystäväni (joka on myös tätini, tosin enemmän sisarelta hän tuntuu) kanssa. Olin jo etukäteen päättänyt, että neljä päivää eläisin kuin pellossa. Yleensä reissuihin otan juoksulenkkarit mukaan, nyt ne jäisivät tarkoituksella kotiin. Söisin mitä ja milloin sattuu huvittamaan ja mikä tärkeintä: tiputtaisin mielestäni kaiken muun paitsi juuri sen hetken.

Helsinki-Vantaalla sitten kilistimme kuohuviini- ja limsalaseja kello kuudelta aamulla ja toivotimme itsellemme ja toisillemme hyvää minilomaa. Sen jälkeen vietimme neljä päivää alkukesän auringosta hurmaantuneessa Kööpenhaminassa ja hengitimme kaupungin sykettä. Käytimme kokonaisen päivän Legolandissa ja toisen Tivolissa. Hurjastelimme kaikki löytämämme vuoristoradat, vapaapudotustornit ja muut kieputtimet. Nauroimme kippurassa ja kiljuimme huvipuistolaitteissa. Tutkimme Rosenborgin linnassa kruununjalokiviä ja istuimme terassilla kaikessa rauhassa ihaillen ihmisvilinää.

Paransimme hiukan maailmaa ja keskustelimme syvällisesti erilaisten leivosten sisällä olevan töhkän koostumuksesta. Se oli ihan mahtavaa!

Ensimmäisinä päivinä mussutin vaaleaa leipää, juustoa, pitsaa ja jätskiä. Kolmantena aamuna vaalea leipä oli huomaamattani vaihtunut ruisleipään, ja elimistöni rukoili lihaa. Kehossa väreili pieni levottomuus ja lihakset tuntuivat jähmeiltä. Kun kävelimme kohti Tivolia, ohitsemme juoksi lenkkeilijä. Tunsin haikeutta, kun katsoin hänen peräänsä. Se meni ohi, mutta jäi mieleen.

Niin meni reissu loistavasti. Sen jälkeen edessä oli vielä viimeinen puolitoista viikkoa ennen juhannusta. Keskikesän juhlan jälkeen jään kesälomalle, joka tänä vuonna on aika treenipainotteinen, sillä harjoittelen kuutena päivänä viikossa lopputankkaukseen asti. Ennen sitä kuitenkin pitää raivata melkoinen kasa töitä ja monta muutakin asiaa. Melkoinen rutistus on siis käynnissä.

Arkihan alkoi tietenkin heti kotiinpaluusta. Niinpä vielä tänään, viisi päivää kotiinpaluumme jälkeen, matkalaukkuni on keskellä olohuoneen lattiaa puolitäynnä, koska en ole ehtinyt keskittyä sen purkamiseen.

Mutta arvaa mitä? Ei haittaa.

Nimittäin maanantaiaamuna heräsin ennen herätyskelloa ja huomasin, että kaurapuuro maistui suorastaan jumalaiselta. Olin epäillyt, että viikonlopun hiilaripöhnän seurauksena treeni tökkisi. Mutta iltasella salilla sainkin lisätä painoja oikein kunnolla, ja silti koko treeni meni kevyesti. Tiistainakin tunnin lenkki venyi puoleentoista tuntiin vain, koska tuntui niin hyvältä olla taas liikkeessä, että unohdin seurata kelloa. Kotimatkalla hymyilin auringolle ja mietin, että on aika kivaa olla minä.