Auringonnousujen ahne metsästäjä

Sininen Monte Rosalla
Kuva: M. Laukkanen

Yö on pimein juuri ennen auringonnousua. Ensin taivas on läpitunkemattoman musta, ja sitten yhtäkkiä jotain tapahtuu: kalpea hohde muuttaa mustan syvänsiniseksi, ja näyttää kuin tähdet pakenisivat kauemmas avaruuteen. Hetken kuluttua taivaanrantaan ilmestyy kajo, jonka myötä pimeys väistyy yhä kirkastuvan sinisyyden edeltä.
Taianomainen sininen hetki ja sitten hopeinen valonauha ilmestyy maan ja taivaan kohtauspaikkaan. Ensin se on hiuksenhieno linja koko horisontin matkalla. Yhtä hengenvetoa myöhemmin auringon otsa nousee esiin majasteetillisen hitaasti ja itsevarmasti. Melkein kuin se haluaisi muistuttaa omasta arvostaan maalaamalla maailman sateenkaaren sävyillä. Maisema syttyy eloon, ja vuorenrinteellä seisova kiipeilijä haukkoo henkeään, kun tuntien pimeyden jälkeen hän saa nähdä, millaisen kauneuden ympäröimänä kulkee.

Rakastan auringonnousun ensi hetkiä – erityisesti vuorilla. Kun ensimmäinen kalpea kajo näkyy taivaankannen reunamilla, tunnen sisälläni hiljaisen odotuksen vapinan. Ja odotus palkitaan, parempana kuin saatoin toivoa – joka kerta.

Monte Rosalla 2015
Kuva: M. Laukkanen

Vaikka auringon kohtaaminen aamuisella rinteellä on aina yhtä pakahduttava kokemus, on valon ja lämmön tuojalla monet kasvot. Se on vuorella kulkevan ystävä ja vihollinen.

Huiputukseen lähdetään yön pimeinä tunteina. Monte Rosalla kohti huippua lähdettiin kello 02.30, Mont Blancilla 02 ja Elbrusin huiputusyritysten lähtöajat olivat 00 ja 02.30. Syy yölähtöön on – mikäpä muu kuin aurinko, joka iltapäivään mennessä sulattaa jäätiköiden railoalueet ja serakit epävakaiksi. Huiputuspäivä kestää yleensä noin 12–16 tuntia, ja tavoitteena on ehtiä huipulle ja takaisin ennen kuin aurinko on tehnyt jäätiköstä tahmaisen sohjon peittämän vaaravyöhykkeen.

Monte Rosalla huippupäivän etenemisemme oli sen verran hidasta, että paluumatkalla olimme aikataulusta jäljessä. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun serakkeja vältellen saavuimme railojen halkomalle rinteelle. Sulavan railoalueen läpi kulkeminen oli hurja kokemus. Jäätikön hiljaisuudessa ei ole juurikaan pelottavampaa ääntä kuin tippuvan veden pisarointi. (Koko Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus ja blogin kuvien rikkoutumisen johdosta Monte Rosan valokuvat voi nähdä täällä).

Aurinko tekee tihutyötä myös kiipeilijän fyysiselle voinnille. Monet kiipeilijät kertovatkin tarinoita lumiheijasteiden voimasta palaneista suun ja sierainten sisäpinnoista. Polttavat säteet sotkevat nestetasapainon ja sokaisevat silmät. Vain vuorilla olen kokenut tilanteen, jossa kuumuus on lähes sietämätön, mutta samaan aikaan viima niin viiltävä, ettei vaatteiden vähentäminen tule kyseeseen.

Domen jäätikkö Gonellan vuoristomajan parvkkeelta. Sinne siis, kun yö pimenee!

Entäpä valon merkitys?

Mont Blancin huiputusta edeltävänä iltana seisoin Gonella vuoristomajan parvekkeella ja katselin Domen jäätikköä tuntien syvää kunnioitusta ja hieman pelkoa. Irvistelevien railojen hämähäkinseitti risteili jäätikön pinnalla valtavien jäälohkareiden lomassa, ja oppaiden aiemmalla tiedustelumatkallaan löytämää reittiä ei voinut etäältä havaita.

Kun sitten seuraavana yönä naksautimme karabiinit kiinni aloittaaksemme jäätikkövaelluksen railoviidakon poikki, pimeys oli käärinyt syliinsä pelottavan petollisen maiseman. Jäinen lumi narskui rautojen alla, ja tuntui kuin olisin voinut aistia railojen sinisen verkoston kylmyyden tuoksuna yötuulessa. Etenimme vain otsalamppujen kapeiden valokeilojen tarjoaman näkyvyyden turvin. Pohdin pimeässä kuinka petollisen helppoa olisi nyt unohtaa ympärillä oleva vaara.

Tunteja myöhemmin seisoimme Italian ja Ranskan rajalla, Aquilles Grisesin harjanteella, kun aurinko nousi valaisemaan jo vaelletun reitin. Hengitykseni melkein salpautui, kun katsoin alas jäätikköä, jonka halki olimme vaeltaneet. (Mont Blancin huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Auringonnousu Italian ja Ranskan rajalla Mont Blancilla 2016

Usein suurin kauneus syntyy kontrasteista, ja aurinko paljastaa armotta kaiken. Värien palatessa maisemaan, näyttäytyy myös sen rujous. Kaukasuksen vuorilla auringonnousun pastellipaletin sävyttämä näkymä onkin kuin satukirjasta, mutta samalla voi nähdä myös tuolle vuoristolle tunnusomaisen karkeuden ja särmikkyyden. Eipä ihme, että venäläiset sanovat Kaukasuksen auringonnousun olevan maailman kaunein.

Auringonnousu Kaukasuksella, Elbrusilla 2017

Auringonnousu Elbrusilla 2017

Kuten kokemuksia, ei auringonnousujakaan voi laittaa talteen. Valokuvat, videot ja päiväkirjamerkinnät ovat heiveröinen heijastus elämyksestä, jonka voi saada, jos antaa itselleen luvan olla kokemuksien ja auringonnousujen ahne metsästäjä.
Japanilaiset sanovat, että maailman kaunein auringonnousu on japanilaisten pyhällä vuorella, Fujilla. Mitäpä muuta voin tehdä, kuin mennä katsomaan? Kolme viikkoa lähtöön.

Tänä kesänä koin myös auringonnousun Atlantilla merenpinnan tasolla, Portugalissa 2017

Pysy ruodussa vuorilla! – elämää vuoristossa

Kiipeilytiimimme Garsteletin jäätiköllä
Kuva: M.Laukkanen

Kun viime elokuussa saavuimme Mantovan majalle (maja sijaitsee matkalla Vincent-Pyramidelle, Garsteletin jäätiköllä, 3498 metrin korkeudessa), tein ensi töikseni etikettivirheen.  Kävelin sisään majan oleilutilaan ja tulin samantien hätyytetyksi takaisin ulos oppaamme Petten toimesta.

Vaikka majoilla on rento tunnelma, säännöt ovat tiukat.
Sisään vuoristomajaan tullaan varustehuoneen kautta. Mantovalla se sijaitsi kellarikerroksessa, jonne kolisteltiin kapeita rappusia pimeässä. Rappuset olivat jyrkät ja niin kapeat, että reppuuni kiinnitetyt varusteet tuntuivat jatkuvasti takertuvat kaiteisiin.

Varustehuone itsessään on elämys. Mantovalla on yhtä aikaa kymmeniä kiipeilijöitä, ja varustehuone on pieni, vain muutaman metrin kanttiinsa. Mutta järjestys on sotilaallinen. Sauvat, valjaat, hakut, jääraudat ja kiipeilykengät pakataan siististi muovisiin säilytyslaatikoihin. Varustehuoneen seinät ovat täynnä hyllyjä, joilla näitä laatikoita on vieri vieressä. Toisella seinällä on tossuhylly, jossa on kymmenittäin kumitossuja, joita saa lainata majalla ollessaan. Sisätiloissa ei liikuta kiipeilykengillä muutoin kuin ulko-ovelta varustehuoneeseen ja takaisin. Kiipeilyvälineitä ei tuoda varustehuoneesta muihin tiloihin. En nähnyt kenenkään erityisesti vartioivan, että sääntöjä noudatettiin, mutta kaikki toimivat niiden mukaan, ja varustehuone oli hämmentävän siisti. Lähtö- ja paluuajankohtina huoneessa oli välillä kova ruuhka. Silloin lähtevät kiipeilijät kantoivat laatikkonsa sisukset sylissään ulos ja valmistautuivat lähtöön majan terassilla.

Mantovan majalla
Kuva: M.Laukkanen

Kuri vuorilla on muutenkin tiukka. Kiipeilyryhmän jäsenet noudattavat ryhmänjohtajan käskyjä, aina ja kaikessa. Välittömästi. Jos ryhmänjohtaja tekee päätöksen takaisin kääntymisestä 50 metriä ennen huippua, hänen päätöstään ei kyseenalaisteta. Hänen auktoriteettinsa on siis ehdoton.

Ryhmänjohtajana viime kesän reissullamme toimi oppaamme Pette. Mies on hauskaa seuraa, ystävällinen ja lämpöinen tyyppi. Mutta vuorilla ollessamme hän otti vahvasti ja kiistattomasti johtajan paikan ja komento tuli napakasti, tiukemmisssa paikoissa sotilaallisen tiukasti ja lyhytsanaisesti.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta Petten, minun ja Lakun köysistöryhmä joutui ikävään paikkaan auringossa elävällä railoalueella. Jääsillat sulivat allamme, ja lumi oli muuttunut loskaiseksi ja tahmeaksi. Takana oli jo 12 tunnin kiipeäminen. Minä ja Laku olimme uupuneita. Kompuroimme silloin, kun askeleen olisi pitänyt olla tarkka ja railojen yli hyppiessämme ponnistus lähti miten sattui. Jokainen hyppy jäi hiukan edellistä lyhyemmäksi.

Matkalla jäätikölle
Kuva: M. Laukkanen

Silloin ymmärsin hyvin konkreettisesti, millaista vastuuta opas kantaa harteillaan joka askeleella. Pette kiristi köydet tiukoiksi ja varmisti hyppyjämme jäälohkareiden avulla. Hän testasi jokaisen lumisillan ja railon reunan ja ennakoi jatkuvasti seuraavia askelia. Käskyt tulivat tiukkoina komentoina. Jos en olisi ollut niin keskittynyt omaan suoritukseeni ja käskyjen noudattamiseen, olisin varmasti unohtunut ihailemaan moista ammattitaitoa.
(Koko juttu Monte Rosan huiputuksesta löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Vaikka vuorilla toimitaan tiukasti sääntöjen mukaan, toisten huomioiminen on tärkeää. Kahden ryhmän kohdatessa kapealla vuoristopolulla väistämisvelvollisuus on ensisijaisesti laskeutuvalla ryhmällä. Mutta Pette ohjeisti minua:
– Katso vastaantulijoiden kasvoja. Laskeutujat ovat usein todella uupuneita ja silloin on parempi väistää itse. Pahassa paikassa polulta sivuun astuminen voi olla riski. Ja jos olet uupunut, saatat olla varomaton ja silloin voivat seuraukset olla ikävät.

Pettellä on aika pysäyttäviä tarinoita
Kuva: M.Laukkanen

Tästä vuorille on vielä matkaa. Kevät tekee tuloaan ja kaipaan Alppien ilman tuoksua ja loputtoman kaunista maisemaa. Laskin tänä aamuna, että Mont Blancille lähtöön on viitisen kuukautta. Odotus tuntuu tuskaisen pitkältä. Koska reissuun on vielä niin pitkä aika, on harjoitusmotivaatio lujilla aina välillä. Pidän kuntosalitreenistä mutta se tuntuu olevan niin kaukana vuorikiipeilystä. Muistan viime vuonna tähän aikaan kokeneeni samankaltaista turhautumista.

Kohta lumet sulavat ja pääsen taas kunnolla juoksemaan. Ja vaikka en pidä pyöräilystä, huomaan odottavani ensi kesän kestävyystreeniin kuuluvia pitkiä pyörälenkkejä. Ei tässä auta: katse tavoitteeseen siis ja kurinalaisesti eteenpäin.

Miksi sisälläni polttelee?

– Tuotko mulle sitten taas tuliaisen vuorelta? kysyi tyttäreni muutama ilta sitten, kun peittelin häntä unille.

– Tottakai tuon, lupasin ja muistutin, etten voisi tuoda kiveä ihan huipulta, kuten toin Monte Rosalta. Mont Blancin huippu on lumen ja jäätikön peitossa, toisin kuin Monte Rosa, jonka korkein kohta on terävä, punakivinen piikki, jonne mahtuu vain muutama ihminen kerrallaan.
Mietimme yhdessä, mahtavatko noiden vuorien nimet olla tulleet huippujen väreistä: punainen ja valkoinen vuori. Tytär siirtyi pohdiskelemaan viime elokuussa kiipeilyreissulta hänelle tuomaani kiveä, jota hän säilyttää jossain kätkössään:
– Se on oudon värinen. Semmoinen hassun punainen ja se tuntuu vähän lämpöiseltä. Se on tosi hieno. Mutta silti mä en aio kiivetä koskaan millekään vuorelle.

– Ei sun tarvitsekaan kiivetä, jos et halua. Jokainen voi elämässään tehdä sellaisia juttuja, joista itse unelmoi. Hyvää yötä rakas.

Ties kuinka monennen kerran etsin YouTubesta Googlen tekemän videon, jossa eri syistä vuorille kiipeävät ihmiset kertovat, kuinka he kokevat Mont Blancin. Tässä se myös sinulle:

Katsoessani videota tunnen tutun muljahduksen vatsanpohjassa. Mietin, katoaako se, kun olen toteuttanut alkuperäisen unelman, joka ei viime kesänä sääolosuhteiden vuoksi onnistunut. Vai onko sen jälkeen edessä seuraava vuori? Mistä minuun hiipi syksyllä se rauhaton olo, joka helpotti vasta kun lähtöpäätös oli tehty? Miksi vuoren huippu toistui unissani, kunnes matka oli varattu?

Mistä palava halu palata vuorille tulee; onko se sisäänrakennettu tarve toteuttaa asetettu tavoite? Siitä olen jo varma, että kohdallani kyse ei ole urheilusuorituksesta, vaikka huiputus on itsensä ylittäminen ja suuri ponnistus. Syntyykö polte tarpeesta kohdata luonnon uskomaton kauneus ja voima uudelleen?

Vai onko se jotain muuta? Jotain jonka lämmön tyttäreni tunsi puristaessaan Monte Rosan huipulta kantamani pienen kiven nyrkkinsä sisään? Mikä ihana ajatus. Jäädään hetkeksi siihen.


p.s. Jos haluat tietää, miksi elokuussa 2015 jouduimme vaihtamaan kiipeilykohteen Mont Blancista Monte Rosaan aivan viime hetkellä, syy löytyy täältä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?

Huolestuttavia uutisia Mont Blancilta

Viikonlopun aikana sain viestejä usealta kiipeilijältä. Gouterin reitti Mont Blancilla on jouduttu sulkemaan. Chamonet.com-sivuston tiedotteen mukaan vuorella on ollut normaalia lämpimämpää, mikä on aiheuttanut sen, että lumi sulaa nopeasti. Tästä johtuen putoilevien kivien, jään ja lumen vaara on normaalia suurempi. Viime viikon torstaina reitin vaarallisimmassa kohdassa menehtyi kiipeilijä ja lauantaina reitti suljettiin. Myös Gouterin vuoristomaja tiedottaa olosuhdemuutoksista www-sivuillaan ja Facebookissaan.

Laitoin sähköpostia oppaallemme Pettelle ja pyysin hänen arviotaan tilanteesta. Pette vastasi, että Keski- ja Etelä-Euroopan ennätyskuuman kesän johdosta vuorilla lumet todellakin ovat sulaneet nopeasti. Gouterin reitillä on putoilee tällä hetkellä kiviä koko ajan.

Pette kertoi, että edellisen kerran noin viisi vuotta sitten, kun reitti suljettiin, se oli suljettuna joitakin päiviä. Kymmenisen vuotta sitten reitti oli suljettuna kolmisen viikkoa johtuen ennätyskuumasta kesästä. Oppaamme seuraa pitkän aikajänteen ennusteita silmä kovana ja pitää meitä ajan tasalla tilanteesta.

Säätiloille ei voi mitään. Yritän olla huolestumatta liikaa. Muutenkin on nyt paljon mielessä. Aikaa on vielä pari viikkoa, ja olosuhteet ehtivät muuttua. Sen verran on taikauskoinen olo, etten halua ryhtyä asiaa enempää tässä spekuloimaan, mutta kyllä toiveita erilaisille säiden valtiaille on lähetetty runsain mitoin.

Pitäkää peukkuja ja toivokaa nopeasti kylmiä kelejä Keski-Eurooppaan ja lumisateita Blancille!

Muuten, jos kiinnostaa perehtyä Mont Blancin sääolosuhteisiin reaaliajassa, tsekkaa tämä linkki.

Jäämeren syvyyksistä Mont Blancin huipulle

Viime aikoina me Vuorenvalloitus-tiimin jäsenet olemme treenanneet ja valmistautuneet lähestyvään koitokseen itsenäisesti omilla tahoillamme. Halusin kuulla, miten kiipeilyparini Lakun valmistautuminen etenee. Siinä missä minä punnerran itseäni huiputuskuntoon, valmiiksi kovakuntoisen Lakun suurimmat haasteet liittyvät kuvausteknisten haasteiden ratkomiseen. Siispä laitoin hänelle viestiä ja pyysin hiukan avaamaan kuvaamiseen ja kalustoon liittyviä haasteita. Näin hän minulle kirjoitteli:

"Olen kantanut kameraa sukeltaessani Jäämeren ja Atlantin syvyyksissä ja sodanomaisissa olosuhteissa Afganistanissa. Suomen erämaissa kesällä ja talvella. Silti huomaan jännittäväni kuvaamista vuorella. Onnistunko taltioimaan reissun kuvakertomuksen muotoon? Miten saan pidettyä kaluston toimintakuntoisena ja valmiina koko huiputuksen ajan? Kestääkö kuntoni ja pystynkö keskittymään kuvaamiseen?

Olen yrittänyt etsiä netistä vastauksia kysymyksiini, yllätyksekseni en ole löytänyt niitä. Tietoa on yllättävän vähän, tai sitten etsin vääristä paikoista.

Haastava projekti on edessä kuvauksenkin näkökulmasta: Kuvaamisen on tapahduttava nopeasti ja pääosin liikkeessä. En voi jarruttaa etenemistämme, en käydä sommittelemaan ja ohjaamaan ihmisiä. Tauot on erittäin lyhyitä, ja minun itsenikin pitäisi levätä. Huipulla on aikaa vain noin 20 minuuttia.
Juuri tämä on dokumentaristisen kuvaamisen suola: hetket on aitoja. Ja kun hetken menettää, sitä ei takaisin saa.

Suurin haaste on kameran kuljettaminen kiivetessä. Kameran pitäisi olla nopeasti ja helposti saatavilla, mutta se ei saa häiritä kiipeämistä. Kameran pitää olla lähellä kehoa, jotta se ei pääse hakkautumaan esimerkiksi kiviä vasten. Tiedän kokemuksesta, että akut hyytyvät pakkasessa nopeasti ja vaihtoakut on pidettävä lähellä kehoa. Kameran rungon ja optiikan pitäisi olla hyvin säältä suojattu jo valmistajan toimesta.

Kameran kuljettamiseen vuorella en ole löytänyt valmista ratkaisua. Tähän mennessä mielestäni paras vaihtoehto on kuljettaa kamera rinnalla kiikarivaljaissa, joihin on liitetty erikseen tehty suojakotelo. Tällöin kamera on nopeasti käytettävissä.  Onko kellään ideoita?

Kamerani on kookas ja painava: Canon 1 DX. Optiikaksi olen suunnittellut ottavani Canon EF 14mm f/2.8L II USM:n ja Canon EF 24-70mm f/2.8L II USM:n. Valitsin ne, jotta kameran ominaisuudet riittäisivät myös ääriolosuhteissa.

Kuvauskalustosta tulee ylimääräistä painoa 4–5 kiloa. Se on noihin olosuhteisiin paljon, moni kun punnitsee omia kantamuksiaan grammojen tarkkuudella. Kaiken lisäksi olen luvannut kantaa vielä Janiinankin reppuselässä, jos tarve vaatii…(tässä kohtaa nauran huutonaurua) Tosin siihen tuskin on tarvetta; hän on ehkä yksi päättäväisimmistä ihmisistä, joita olen koskaan tavannut. Saattaa siis olla niin, että hän saa kantaa minua, kun aika tulee.

GoPro-kamerat tulevat kiinni kypärään sekä minulle että Janiinalle. Onneksi on paikan päällä muutama päivä aikaa treenata yhteisiä askelmerkkejä. Nuo päivät antavat minulle myös aikaa saada kuvausasiat kuntoon ennen varsinaista huiputusta. On varmasti asioita mitä en osaa ottaa vielä huomioon ja jotka selviävät vasta paikan päällä.

Tämän kaiken takia rakastan tätä hommaa: valmistautumista, haasteita, ongelmanratkaisua, yllätyksiä, itsensä haastamista ja ylittämistä!

Jos jollakulla teistä on kokemuksia vastaavista olosuhteista, niin otan innolla vastaan kaikki tarinat ja vinkit!

Laku"

Kiusallinen juttu

Ystäväni lähetti minulle linkin Mt. Everest is Literally a Pile of Crap -artikkeliin, jossa käsitellään varsin pysäyttävällä tavalla erästä vuorikiipeilyn ongelmaa. Asiaa, joka ei tule ensimmäisenä vuorikiipeilystä mieleen tai jonka käsittely voi tuntua jopa hiukan kiusalliselta: kuten karhut kakkivat metsään, kakkivat kiipeilijät vuorelle.

Luultavasti jo tiedätkin hiukan karmivan faktan, että jos vuorikiipeilijä kuolee Mount Everestin ylärinteille, todennäköisesti hänen ruumistaan ei tuoda vuorelta alas. Tämä kertoo karua kieltä vuoren olosuhteiden haastavuudesta.

Lontoo 2013

Jos edes kuolleita ei pystytä tuomaan vuorelta alas perheilleen, miten luulet ihmisten suhtautuvan roskien tai omien jätöksien kantamiseen takaisin vuorelta? Niinpä Mount Everestin rinteet pursuavat ihmisten jättämää roskaa ja ulostetta. Jätehuoltoa ei ole pystytty järjestämään, ja ihmiset keskittyvät mieluummin oman suorituksen ja turvallisuuden optimointiin kuin jätteidensä kuljetukseen. Artikkelissa kerrotaan, että vuodessa on 700 ihmistä kiipeää Mount Everestille ja viipyy vuorella noin kaksi kuukautta. Do the math, sanos amerikkalainen...

Amsterdam 2014

Mielessäni näen Mont Blancin huipun valkoisena vasten sinistä taivasta. Ajatuksissani hanki ei ole keltatäplikäs eikä huipulla ole roskia, vaikka vuorella käy joka vuosi tuhansia ihmisiä. Olen pohtinut täällä blogissakin monesti, mitä vien mukanani huipulle. Nolostuin jo valmiiksi siitä, miten kiusallista on hoitaa vessa-asioita lyhyessä köydessä. Hävettää myöntää, että mielessäni ei ole käynyt, mitä kyseinen toimenpide tarkoittaa vuoren näkökulmasta. Minun tai niiden tuhansien muiden ihmisten läsnäolo ei kuulu vuoren ekosysteemiin eli olemme jopa isompi ongelma kuin jätekasa, jonka jätämme jälkeemme.

Pakko laajentaa kuvakulmaa hiukan, onhan matkailu maailman mittavin elinkeino:

Moskova, 2013

Minä rakastan matkustamista, uusia paikkoja, kulttuureita, elämyksiä ja ihmisiä. Matkustan suhteellisen paljon, useita kertoja vuodessa. Haluaisin matkustaa vieläkin enemmän. Uskon, että ainoa tapa ymmärtää edes pisara siitä, kuinka upeassa maailmassa elämme, on nähdä sitä mahdollisimman paljon.

En halua kasvattaa lastani vain tamperelaiseksi, pirkanmaalaiseksi tai edes suomalaiseksi. Haluan lapseni olevan maailmankansalainen, joka rakastaa suomalaisuuttaan, mutta aidosti ymmärtää pohjoisen lintukotomme olevan vain pieni murto-osa maailmaa. Matkustaminen avaa maailmankuvaa, sivistää ja antaa ymmärrystä. Siksi haluan myös lapseni matkustavan paljon.

Ilmeisesti en ole ainoa, joka ajattelee näin: vuodessa maapallolla matkustaa noin 800 miljoonaa matkailijaa ja määrän ennustetaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä (World Wide Fund for Nature 2009).

New York 2013

Monille alueille matkailu on elinehto, ja monet maat ovat rakentaneet jopa koko taloutensa matkailun varaan. Se on hyvä asia silloin, kun maa pystyy ruokkimaan asukkaansa ja kehittämään infrastruktuuriaan matkailun turvin. Mutta asialla on valitettavasti myös kääntöpuoli. Usein matkailusta riippuvaisissa maissa ei palveluita osata tai voida tuottaa ympäristö ja tulevaisuus huomioiden.

Vielä harmillisempaa on se, että matkailijat suhtautuvat kohteisiinsa välinpitämättömästi. Luonto, kulttuuri ja elämykset houkuttelevat meidät paikalle, mutta kunnioitus niitä kohtaan katoaa ensimmäisen Pina Coladan myötä. Kotona hana suljetaan hampaiden harjauksen ajaksi, mutta reissun päällä käytämme vettä, energiaa ja luonnonvaroja säälimättömästi.

Mallorca 2013

Vaikutukset ovat kuitenkin vieläkin laajemmat kuin lentokoneen synnyttämät saasteet ja hotellihuoneen yötäpäivää päällä oleva parvekevalo. Kun pakkaamme reppumme ja lähdemme vuoristoon kokemaan upeaa elämystä, jonka luonto meille tarjoaa, ryntäämme ympäristöön, joka ei luontaisesti kestä ihmisjoukkojen läsnäoloa. Eroosio, kasvillisuuden häviäminen (ja sen vaikutukset edelleen eläinkuntaan), eläinten käytöksen häiriintyminen johtuen ihmisen läsnäolosta, roskaaminen ja vaikkapa tautien levittäminen (kyllä, sairaudet tarttuvat myös ihmisistä eläimiin, ei vain toisinpäin). Siinä vain muutama piittaamattoman toiminnan seuraus.

Vastuuttomuutemme kaatuu omaan niskaamme, ihan konkreettisestikin. Yhtenä vuorikiipeilyn kannalta merkittävänä käytännön esimerkkinä voi mainita, että ilmastonmuutos lisää lumivyöryjen määrää. Eli minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kakkakasat mukaanlukien. (Anteeksi. Syytän huonosta huumorintajusta kasvatusta.)

Asioihin voidaan tarttua ja onneksi on tartuttukin. Nykyään esimerkiksi kiipeilijän on rekisteröitävä Himalajalle viemänsä tarvikkeet ja tuotava kaikki pois. Näin estetään roskaamista. Artikkelissa, johon alussa viittasin, kerrotaan tavasta, jolla pyritään puuttumaan Mount Everestin ongelmaan. Ja kyse on toki myös asenteista. Olisitko sinä valmis maksamaan matkastasi enemmän, jos voisit olla varma, että siihen liittyvät palvelut tuotetaan vastuullisesti?

Kun asiaa alkaa miettiä tarkemmin, tuntee helposti maailmantuskaa. Unohtuu, että vaikka kokonaiskuvaa katsotaan laajakulmalla, pitäisi omien vaikutuskeinojen valikoimaa tarkastella ensisijaisesti läheltä. Taas on se kuuluisa peiliin katsomisen paikka. Jokainen voi tehdä jotain ja pienistä puroista...jaadijaadi...kyllä sinä tiedät.

Entä millä eväillä minä lähden kohti Mont Blancia? Koska en tiedä vielä edessä olevista olosuhteista ja tapahtumista paljoakaan, on konkreettisten to-do-listojen tekeminen haastavaa. Mutta uskon, että asenne ratkaisee. Niinpä otan mukaani järkevät toimintatavat, kunnioituksen luontoa, aluetta sekä sen asukkaita kohtaan. Ehkäpä silloin minun unelmani täyttymys jättää maailmaan toisenlaisen merkin kuin kasan **skaa.

Barcelona 2014

Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.

"Miksi kiipeät vuorille?" on usein vuorikiipeilijöiltä kysytty kysymys. Klassinen vastaus siihen on: "Koska ne ovat olemassa."

Kysyin Lakulta, miksi hän innostui lähtemään mukaan projektiin. Miksi hän haluaa Mont Blancin huipulle?

Hän vastasi: "Haluan haastaa itseäni henkisesti ja fyysisesti. Samalla siihen liittyy vahva visuaalinen aspekti: vuoriston karuus ja kauneus. Vuoristo on minulle täysin uusi elementti. Aikaisemmin olen liikkunut tuntureilla, metsissä, soilla ja merillä, kaupunkiviidakkoa unohtamatta. Ajatus vuoren huiputtamisesta kiehtoo minua valtavasti!"

Hieno vastaus! Nyt minua alkoi häiritä oikein toden teolla. Miksi minä haluan Mont Blancille? Enhän minä ole koskaan kiivennyt vuorilla. Enkä aiemmin ole tuntenut erityistä halua tehdä sitä. Tai ainakaan tiennyt tuntevani. Olenko minä Vuorenvalloittaja vailla filosofiaa?

Olen kyllä käynyt vuorilla. Kun olin lapsi, minä ja sisareni reissasimme isän kanssa autolla joka kesä kuukauden ympäri Eurooppaa. Luulen, että nuo reissut ovat osasyy siihen, miksi nykyään hengitän rauhallisemmin, kun sähköpostissa on lentoliput johonkin. Maailma on täynnä hienoja ihmisiä ja upeita paikkoja. Haluan nähdä ne kaikki. Jos veressäni on syntyjään ripaus kulkuria, nuo matkat tartuttivat minuun pohjattoman uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Se on ainutlaatuinen lahja isältäni.

Muistoja lapsuuden reissuilta syntyi lukemattomia, mutta jostain syystä monissa niistä kirkkaimmin mieleen jääneistä kuvista olemme Alpeilla. Muistan hyvin kapeat kaiteettomat vuoristotiet, joilla paikalliset kaahasivat holtittoman oloisesti. Satumaisen idylliset kylät vuorten syleissä ja sinistä taivasta viiltävät valkoiset huiput. Kahdeksanvuotiaan uteliaisuudella kummastelin jyrkillä rinteillä laiduntavia lehmiä: miten ne pysyvät pystyssä? Isä sanoi, että alppilehmät pysyvät tasapainossa hyvin, koska niiden etujalat ovat kasvaneet lyhyemmiksi kuin takajalat, johtuen jatkuvasta seisoskelusta vuorenrinteellä. Ihmettelimme siskon kanssa, eivätkö lehmät koskaan halua kääntyä toisinpäin, mutta isä kertoi vinkeästi hymyillen lehmien pitävän enemmän vuorenhuipun katselusta.

Tajusin tulleeni huijatuksi samoihin aikoihin kun ymmärsin, ettei auton kojelaudan punainen kolmionappula ole heittoistuimen painike (jolla voi nakata kiukuttelevat takapenkkiläiset ulos autosta) ja ettei rekkojen perässä lukeva TIR viesti takana ajavalle ohitusta suunnittelevalle, että edessä on Tavallista Isompi Rekka.

Olen käynyt ainutlaatuisen hienoissa paikoissa.
Kotkanpesässä Saksassa Kehlsteinvuoren huipulla kivilinnan jykevät seinät tuntuivat sormien alla hyytäviltä. Johtuiko paikan historiasta vai lapsen silmään kolkoista seinistä, mutta minulle paikka oli kylmän kiehtova.

Sveitsin Jungfraulla taas oli mahtavan hauskaa käydä lumisotaa kesätopissa ja shortseissa, kun korkealla vuorella aurinko paistoi helteisesti ja kuitenkin lumi narskui tennareiden alla.
Näköalatasanteella oli metalliritiläparveke, jonka alapuolella muistaakseni ainakin kilometrin mittainen suora pudotus. Muistan seisoneeni ritilän päällä kylmä vuoristotuuli hiuksissani ja haistaneeni lumen tuoksun. Katsoin pudotusta ja tunsin pienen pelon vavistuksen. Mutta vielä enemmän minua kiehtoivat jylhät, jäiset kallioseinät.

Jo silloin ikiaikaiset vuoret olivat niin vetovoimaisia: lumoavia ja pelottavia yhtä aikaa.

Mont Blanc -unelmassani kyse on varmasti myös luonteesta. Olen aina rakastanut tekemistä, joka pakottaa antamaan kaikkensa. Mielestäni asioita ei kannata tehdä ollenkaan, jos ei aio tehdä täysillä. Ja aina pitää pyrkiä tekemään enemmän kuin alunperin aikoi.

Kuitenkaan ennen sitä viime syksyistä päivää minulla ei ollut aavistustakaan, millainen asia tulee valloittamaan seuraavan vuoden elämästäni. Hienoista lapsuusmuistoista ja pohdinnoistani huolimatta vieläkään en ihan täysin ymmärrä, miksi minut on vallannut näin voimakas halu päästä kiipeämään Alppien korkeimmalle huipulle. Tyydyn siis siihen, että vuoreni valitsi minut, ei toisinpäin. Yksi asia tässä pohdinnossani kuitenkin selvisi:

minä olen alppilehmä – haluan pitää katseeni kiinni huipussa.

Vaarallisuuskilpailu: Valkoinen Leidi vs. Vuorenvalloittaja

"Hullu. Kai sinä tiedät, että sinne on kuollut ihmisiä? Etkö voisi keksiä jotain turvallisempaa?" Siinä yksi palautteista, jonka Vuorenvalloitus-projektini on saanut useiltakin tahoilta.

Tähän voisi viisastella, että ei La Dame Blanche (rakkaalla lapsella monta nimeä...) nyt kuitenkaan ole vaarallisimmasta päästä vuoria. Ja että suurin osa kuolemaan johtaneista onnettomuuksista tapahtuu kotona. Mutta oikeassahan sanojat tietyllä tavalla ovat. Olisi sitä varmaan helpompiakin tapoja ylittää itsensä. Mutta unelmia ei voi valita ja minun on mentävä, minne veri vetää. Tuntuu, että Vuorenvalloitus valitsi minut, ei toisinpäin.

Mont Blancissa on aloittelijalle haastetta. Kokeneemmallekin voi sattua yllätyksiä.

Kuinka mikään voisi mennä vikaan Valkoisen Leidin kupeilla?

Sääolosuhteet – taustatyötä tehdessäni tähän varoitukseen törmään usein. Vuoristossa säävaihtelut ovat suuria. Myrskyt tulevat nopeasti ja ovat rajuja. On vaarallista liikkua ylävuoristossa, jos ei ole osaamista vuoristosään ennustamisesta.
Minä en muista edes katsoa aamuisin ikkunasta, pitääkö ottaa pipo vai sateenvarjo.

Toinen hiukan yllättäväkin säähaaste on päivisin polttava aurinko. Aurinkolasit ja suojaavat vaatteet sekä kerrospukeutuminen ovat siis ensi elokuussa Alppimuodin kuuminta hottia.

Ympäristö – railot, putoilevat kivet, sortuvat lumisillat sekä muut jäätikön haasteet ja toki tietysti myös kivikkoisilla kallioilla liikkumisen vaarat. Tarvitaan asiantunteva opas ja koulutus oikeisiin toimintatapoihin ja esimerkiksi railopelastukseen.
Lupaavaa: Isäni nimittäin muistelee mielellään, kuinka lapsuuden partioleireiltä palattaessa muut lapset palautettiin vanhemmilleen Tampereen Keskustorilla. Minut haettiin yleensä Hatanpään terveyskeskuksen ensiavusta. Syinä murtuneet luut, venähtäneet lihakset, ruhjeet, palovammat ja niin edelleen.

Vuoristotaudin riskiä ei voi sulkea pois ennakkotoimilla. Hyvä kunto, riittävä totuttelu vuoriston ohueen ilmaan ja nesteytys ovat avainasioita taudilta välttymiseen. Mutta toiset ovat taipuvaisempia sairastumaan vuoristotautiin kuin toiset. Ja jos oireet alkavat, pitää ehdottomasti kääntyä heti takaisin. Asiasta keskusteltaessa huiputusparini Laku muistutti painokkaasti, että sala-burana-kuuri ei ole oikea vastaus.

Suurin vaara taitaa liittyä kuitenkin oman kunnon pettämiseen. Korkea ilmanala ja raskas suoritus yhdistettynä riittämättömään fysiikkaan voi aiheuttaa matkan keskeytymisen. Uupumus aiheuttaa onnettomuuksia ja huolimattomuutta, joka voi olla kohtalokasta. Huipulle pääseminen on vasta puolet suorituksesta, laskeutuminen on jopa raskaampaa. Miksi vuorikiipeilyleffat loppuvat huiputustuuletuksiin, kun 80 % onnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla? Mielestäni loputon painini punaisen jumppapallon kanssa ja kymmenen kuukauden treeniprojekti Tapion kanssa todistavat, että suhtaudun asiaan vakavasti.

"...ja sun perässä tulee viisi sherpaa, jotka kantavat sun matkalle varaamat huiputuskenkävaihtoehdot," naljaili tuttu, joka tietää kenkiin kohdistuvan intohimoni (no, hyvä on, onhan se välillä vähän posketonta).

Sherpoja ei tähän reissuun kuulu. Enkä usko, että Lakukaan suostuu vaihtoehtoisia huiputusjalkineitani kameravarusteiden lisäksi kantamaan. Eli täytynee tehdä hyvät valinnat etukäteen. Varusteet tosiaan ovat erittäin tärkeitä ylävuoristossa ja erityisesti jäätiköllä. Kerrospukeutuminen, huiputuskengät, jääraudat, hakku, kypärä, otsalamppu, railopelastusvälineet, kiipeilyköydet ja paljon vettä. Lakun oli vaikea pidätellä nauruaan, kun pohdin vakavana: onko pakko hankkia ällön tahmea stick-dödö, kun roll-onit kuulemma räjähtävät korkealla vuorilla?

Valmistautuminen on siis kaikilta osin käynnissä.

Jäljellä on yksi kysymys:
Mikähän vakuutusyhtiö antaa minulle matkavakuutuksen tämän kirjoituksen jälkeen?

P.s. Jos haluat lukea lisää Mont Blancista. Tässä on ainakin yksi ihan asialliselta vaikuttava sivu:
http://www.summitpost.org/mont-blanc/150245

Kuinka se alkoikaan...

”Arvaa mitä? Mä aion kiivetä Mount Everestille!”

Ne olivat muistaakseni ensimmäiset sanat, jotka kotiovella päästin suustani eräänä päivänä pari kuukautta sitten. Olin juuri kuullut seminaaripuheenvuoron Atte Miettiseltä, vuorikiipeilijältä joka ensimmäisenä suomalaisena saavutti seitsemän huippua (Seven Summits eli korkeimmat vuoret maapallon seitsemällä mantereella). Itseasiassa hän puhui seminaarissa bisneksen johtamisesta ja käytti Mount Everest -kiipeilykokemuksiaan kehystarinana. Varmasti myös hänen näkemyksensä liiketoiminnasta olivat hyviä, mutta Mount Everest -kertomus vei minut mennessään, nosti ihokarvat pystyyn ja sai sykkeen nousemaan. Luultavasti päätös vuorenvalloituksesta syntyi jo siellä seminaarikatsomon penkissä.

Niin, siis ryntäsin kotiin ja julistin suunnitelmani. Laku (eli Marko, josta kerron myöhemmin lisää) oli käymässä Tampereella. Hän katsoi ylös läppärinsä ruudulta ja alkoi nauraa: ”Hyvä ajatus! Mutta luultavasti Mount Everest ei ole se vuori, josta kannattaa aloittaa, kun et ole aiemmin tuollaista tehnyt.”

Alkoi hurja googletus. Tuntia myöhemmin suunnitelma oli valmis. Viikon kuluttua paikka huiputusryhmästä oli varattu.

Projekti Vuorenvalloitus

Ajankohta:

Elokuu 2015

Valloittajat

Minä olen 35-vuotias tamperelaisnainen. Minulla on 7-vuotias tytär, joka asuu minun ja isänsä luona vuoroviikoin. Harrastan liikuntaa pari kertaa viikossa omaksi ilokseni, lähinnä kulutan lenkkipolkuja ja treenailen salilla fiilispohjalta. Lähtökohtatilanne ei siis huiputuskunnon näkökulmasta ole aivan toivoton, mutta melkoinen rutistus on edessä seuraavan kymmen kuukauden aikana, jotta huiputus onnistuu ja on elämys, eikä selviämistaisto. 

Laku lähtee kanssani valloittamaan vuorta. Hänellä on suoritukseen aivan erilaiset lähtökohdat, kun toisen ammattinsa puolesta joutuu huolehtimaan, että on jatkuvasti huippukunnossa. Sanoinkin Lakulle, että jos minun treenitavoitteeni on kiivetä vuoren huipulle, hän voi ottaa tavoitteekseen kiivetä vuoren huipulle minä reppuselässä (siltä varalta, jos vaikka en sitten jaksakaan).

Valloitettava

Alppien korkein huippu, La Dame Blanche  eli Mont Blanc sijaitsee Italian ja Ranskan rajalla. Vuoren korkeus on noin 4810 m, se tosin vaihtelee hiukan, sillä huipulla oleva jääpeite saattaa olla jopa 23 metriä paksu.

Pieni selvitystyö antoi aika paljon uutta näkökulmaa hankkeeseen:
Luvassa on reissu, jossa vaaditaan kovaa kuntoa. Vuorelle ei ole mitään asiaa ilman osaamista köysitekniikoista, railopelastuksesta, aklimasoitumisesta, lumivyöryistä ja sään ennustamisesta vuoristossa. Olosuhteet ovat  vaativat: korkea ilmanala vaatii kestävyyttä ja hyvää hapenottokykyä. Kylmäkin on: vuorella on elokuussa noin 15 astetta pakkasta ja kova tuuli. Lisäksi vaarana ovat muun muassa putoilevat kivet. Niinpä ilman ammattiopasta ei kannata kaltaiseni keltanokan Mont Blancille suunnata.

Fyysisen ja henkisen kunnon lisäksi reissu vaatii paljon kestävyyttä ja teknisiä ominaisuuksia myös varusteilta: luvassa on vaellusta ja kiipeilyä kallioilla, jäätiköllä ja vaativissa kivisissä maastoissa. Kiipeämisen alkuvaiheessa varusteet helposti kastuvat ja ylhäällä pakkasessa ja kovassa tuulessa niitä on vaikea kuivattaa. Vuorikiipeilyvarusteista ja tarvittavista vaatteistakaan minulla ei ole ennakkokäsitystä. 

Mitähän olen nyt taas mennyt keksimään? 

Työtä on siis paljon edessä. Tieto, taito ja kunto ovat vielä kaukana siitä, mitä niiden pitää ensi elokuussa olla. Yksin tuskin tästä urakasta selviäisin. Mutta onneksi olen saanut kerättyä ympärilleni hyvän tiimin, joka auttaa minua piiskaamaan itseni kuntoon sekä varustautumaan tarvittavalla taidolla, tiedolla ja varusteilla. Onneksi on olemassa tyyppejä, jotka innostuvat pöljistä ideoista! Vuorenvalloituksessani auttamassa olevien kumppanien kanssa on sovittu, että kerron tarinani avoimesti ja totuudenmukaisesti kokemuksiini perustuen.

Olen valtavan innoissani. Tuttavapiirissä suunnitelma synnytti jonkin verran epäuskoisia henkäyksiä. Läheiset eivät paljon yllättyneet. Isäni itse asiassa sanoi: ”Minä olen ylpeä lapsistani. Erityisesti siitä, millaisia teistä on tullut.” Tyttäreni pyysi tuliaisiksi kiven huipulta.

Lähtölupa on saatu ja matka voi alkaa.