keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Ja niin tapasin Madonnan... – Gran Paradison huiputus

4.6.2018: Gran Paradison lähestyminen

Näkymä Chabodin majalta
Ylimääräinen lepopäivä oli tehnyt hyvää. Oloni oli loistava seuraavana aamuna, kun kiipesimme oppaamme Marcon autoon. Matkalla Marco kertoi vahvalla italia-aksentillaan kokemuksiaan Himalaja-kiipeilyreissuiltaan. Heikki ja minä ahmimme jokaisen sanan. Kuten luultavasti useimmilla kiipeilijöillä, Himalaja siintää myös meidän haaveissa.

Ajomatka tarjosi muutenkin hyvän tilaisuuden tutustua, ja pääsimme esittämään kysymyksiä myös toisesta meitä kiinnostavasta asiasta. Kun nimittäin kirjoitat oppaamme nimen (Marco Kulot) hakukoneeseen, löydät hänen kirjoittamansa italiankielisen kirjan, joka kertoo vähemmän tunnetun italialaisen kiipeilijän, Riccardo Been elämäntarinan. En halua maalata stereotypioita, mutta kun mietin tapaamiani vuoristo-oppaita, harvempi noista kulkurisieluista vaikuttaa siltä, että to do -listalla olisi kirjan kirjoittaminen. Mutta tottakai vuorilla elantonsa tienaavaan porukkaan mahtuu hyvin erilaisia ihmisiä. Ja oli miten oli, oma haaveeni on kirjoittaa kirja, joten tuon unelman jo toteuttaneet ovat aina kiehtova haastateltava minulle.

Löydöstämme yllättynyt Marco kertoi, että kirjan päähenkilö, Riccardo Bee oli poikkeuksellisen lahjakas kiipeilijä, mutta ei tunnettu, edes kiipeilypiireissä. Beetä voisi kuvailla erakkosieluksi, joka löysi vuorilta rauhan. Niinpä Bee kiipesi yleensä yksin. Hänen erikoisuutensa oli talvikiipeily ja mahdottomiksi kuvaillut reitit, joilla hän oli menestyksekäs – kunnes kiipeilyura päättyi valitettavan samalla tavalla kuin monen suuren kiipeilijälahjakkuuden, ja Bee kuoli nuorena jättäen jälkeensä vaimon ja pienet lapset.

Kun Marco muutamien mutkien kautta päätyi tutkimaan Been elämää ja keskustelemaan tämän perheenjäsenten kanssa, erakkomaisen kiipeilijän tarina vei hänet mukanaan. Been kuolemasta oli siinä vaiheessa kulunut niin kauan, että aiemmin aiheen tiimoilta vähäpuheinen perhe vaikutti halukkaalta tarinan ylöskirjaamiseen, osittain ehkä siksi, että esimerkiksi nuorin Been lapsista oli isänsä menettäessään niin pieni, ettei hänellä ollut isästään muistoja. Niinpä Marco päätyi käyttämään kaksi vuotta tuon tarinan dokumentoimiseen.

– Valitettavasti kirja on vain italiaksi. Muuten antaisin teille omat kappaleet, Marco hymyili peruutuspeilin kautta kurvaillessaan rentoranteisen vauhdikkaasti spaghettimaisella vuoristotiellä.

Keskustelu palasi Gran Paradisoon. Marco kertoi, että olemme kauden ensimmäisten jalan kulkevien kiipeilijöiden joukossa – vain muutama kiipeilyryhmä oli paria päivää aiemmin lähtenyt kohti huippua. Nopeasti tämäkin keskustelu kiertyi lumitilanteen ja oikuttelevien säiden ympärille. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei toistuva suuren lumimäärän kuvailu saanut minua tuntemaan pientä levottomuuden pistosta mielessäni.

– Kun kuljemme täällä vuorilla, opeta meitä. Kun havaitset jotain ja teet päätöksiä, ajattele ääneen. Me haluaisimme oppia ymmärtämään vuorta, Heikki pyysi ja täydensin toteamalla, että haluaisimme palata jokaiselta vuorelta ainakin yhtä oppia viisaampana. Marco oli hetken hiljaa, ja antoi sitten ensimmäisen opetuksensa laulavalla, r-kirjaimen hävittävällä englannillaan:

– Minusta tärkein oppi on, että mitä tahansa teet vuorilla, pysy aina tietoisena siitä, mitä teet. Jokainen valinta ja askel on yhtä tärkeä ja kriittinen.

Miten hieno ohje, joka sopii myös elämään yleensäkin!

Auto kaartoi tuttujen maisemien halki, ja minua hämmästytti, kuinka hyvin ajomatkan näkymät muistin. Laaksojen vihreys oli nyt kesän vasta lähestyessä raikkaampaa kuin viimeksi elokuun sadonkorjuuajan kellertevä sävypaletti. Mutta tunnistin taloja, joen mutkia ja muutaman huomioni viimeksi kiinnittäneen linnan, kiven tai kallioseinämän. Kun auto pysähtyi lähtöpisteen parkkipaikalle, kaikki oli ihan kuin viimeksikin, tosin huomattavasti viileämpänä, vihreämpänä ja kosteampana. Vuorilta laskeutuvat purot ryöppysivät runsaina kohti tien viertä kulkevaan jokeen, joka nyt reuhtoi kuohuvana koskena. Pilvet roikkuivat matalalla yläpuolellamme, ja edessä oleva metsä hohkasi kosteutta.

Valmistautuminen lähestymiseen
Viimein oli aika päästä tositoimiin! Pakkasimme reput selkään. Marco lisäsi kuormiimme vielä lumikengät, jotka virittelin kiinni reppuni sivulenkkeihin. Marco katseli arvioiden reppuani, jonka ulkopuolelle olin kiinnittänyt hakun, vaellussauvojen ja jäärautojen lisäksi suuret ylävuoristokenkäni. Hän pudisti päätään ja naurahti:
– You climb in sherpa style! (viitaten Himalan kantajien valtaviin kantamuksiin)

Totta se oli: repun ulkopuolelle kiinnitetyt ylävuoristokengät tekivät kokonaisuudesta hiukan joulukuusimaisen virityksen, joka vaikeammassa maastossa olisi ongelma – ja jyrkissä paikoissa ehdottomasti kielletty. Myönnettäköön, että huomautus kirveli mieltä, vaikka se olikin hymyillen annettu ja aiheellinen. Olin tietoisesti valinnut tehdä näin, sillä tiesin edessä olevan polun olevan helppokulkuinen. Toinenkin syy tähän oli: minulla on ollut välillä haasteita vuoristokenkieni istuvuuden kanssa (en vain tunnu löytävän jalkaani todella sopivaa lestiä) ja halusin säästää jalkojani siihen, kun olemme ylhäällä, ja päätin tehdä helpon lähestymisen Chabodille kevyemmillä vaelluskengillä.

Matka Chabodille alkoi hyvällä tahdilla. Tuttu kivetty polku sulkelsi kauniin kansallispuiston metsäiselle rinteelle. Kaikkialla on märkää, ja koko polku muuttuu pian puroksi. Harpomme kivillä ja pompimme syvimpien kohtien yli.
Matkalla näimme, mitä lumivyöry voi saada aikaan, kun metsässä oli yhtäkkiä aukea, jonka en muistanut olleen siinä viimeksi. Laajalta rintamalta kaikki kasvillisuus oli valtavan voiman irti raastamaa ja ympäriinsä sattumanvaraisesti paiskomaa. Lohduton hävitys oli pysäyttävä, ja mieleeni nousi ajatus sekasortoisesta hautausmaasta.
Tuijotin vuorenrinteen kaljua kaistaletta ja tunsin outoa surua, kunnes silmiini osuivat pienet, violettina hehkuvat kukkaset, jotka pontevasti punnersivat esiin sortuneen puunrungon alta. Hetkeksi palasin mielessäni toiseen vastaavaan näkyyn hyvin erilaisessa ympäristössä; metsäpalon tuhoalueelle Mount Merulla Tansaniassa (lue siitä täällä: Salainen paikka taivaan ja maan rajalla – Mount Merun huiputus). Kuinka lohdullista onkaan elämän sitkeys – ja kuinka pienistä asioista sen suuri kauneus syntyy!

Viimeksi lunta ei näkynyt ennen jäätikköalueita yli 3000 metrissä. Nyt lumiläikkiä oli jo metsässä ja lumiraja vain joitakin kymmeniä metrejä puurajan yläpuolella. Marco ohjasi meidät suoraan rinnettä ylös. Tahti hidastui välittömästi. Lumi oli sohjoista ja syvää. Kuin kiusallaan se imaisi nalkkiin vuorotellen vaellussauvani ja saappaani ja irrotti otteensa vasta kunnon taistelun jälkeen.

– Siksak-kiemurtelu ei oikein auta tässä lumessa. Se vain pidentää matkaa ja uuvuttaa, Marco sanoi kuin vastauksena ajatuksissani pyörähtäneeseen kysymykseen siitä, miksi emme noudattaneet polun kiemurtelua, vaan tahkosimme rinnettä suoraan ylös. Muistutin siis itseäni oman tahdin säilyttämisestä ja vakautin askeleeni rauhalliseen tempoon edes yrittämättä pysyä rivakan oppaamme vauhdikkaassa askelluksessa.

"Sherpa style" sateessa
Hieman ennen majaa alkoi sataa. Viime kertainen kukkaketomainen näkymä oli poissa. Sen sijaan majan ympäristön maisema oli mustavalkoinen ja kurainen – suorastaan vihamielinen. Vuorten huiput törröttivät kohti kalpeaa taivasta uhmakkaina ja synkät pilvet roikkuivat niiden rinteiden välissä uhmakkaan matalalla.

Chabodin maja (2750 m) oli uusia aurinkopaneeleita lukuunottamatta entisensä. Majaa 1980-luvun alusta pyörittänyt omistajapariskunta oli myös tuttu, mutta ruokasalissa oli hiljaista. Ripustimme varusteet kuivumaan, söimme lounasta ja aloimme valmistautua seuraavan päivän huiputusyritykseen yrittäen olla välittämättä ulkoa kuuluvasta sateen kuminasta.

– Meidän pitää lähteä aikaisin. Lunta on niin paljon, että se tulee hidastamaan meitä. Meillä on vain lyhyt aikaikkuna, jossa yrittää huipulle, Marco ohjeisti.

Iltapäivän torkuimme, pakkasimme ja vaeltelimme majan käytävillä toivoen sateen loppuvan. Iltaan mennessä sää tyyntyikin, ja päivällisen jälkeen noin kello 20 kömmin jännittyneenä sänkyyn nukkuakseni mahdollisimman pitkään ja kerätäkseni voimia edessä olevaan koetukseen.

Unessa kahlasin joessa ylävuoristokengissä. Ne hiersivät ja hölskyivät täynnä vettä ja kiviä. Oli pimeää ja minua väsytti, mutta tempovasta virrasta johtuen lepääminen ei onnistunut. Olin helpottunut, kun herätyskello pirisi kello 3.40 merkkinä siitä, että oli tullut aika lähteä.
Harjanteen "sinisellä" puolella ihailemassa, kun aamuaurinko suukottelee vuorten huippuja


5.6.2018: Gran Paradison huippu kutsuu!

Olin nukkunut syvää unta, mutta olo oli tahmea. Tavarat putoilivat käsistä, ja unohdin jatkuvasti, mitä olin tekemässä. Tämä ei mielestäni ole tyypillistä minulle, kun ollaan lähdössä huiputusyritykseen. Ensimmäistä kertaa olin viimeisenä lähtövalmiina majan edessä. Aamuöinen vuorimaisema täytti mielen keskittyneellä odotuksella ja olo alkoi tuntua tutulta. Ihanaa!

Koska lumiraja oli nyt reippaasti majan alapuolella, kiinnitimme jääraudat heti lähtiäisiksi. Lumikengät jätimme Marcon viime hetken päätöksestä majan varustehuoneeseen. Vähemmän kannettavaa.

Vaellus alkoi aamuvarhaisen hämärässä yli lumikenttien ja harjanteiden.
Oli niin valoisaa, että ensimmäistä kertaa en huiputukseen lähtiessäni sytyttänyt ollenkaan otsalamppuani. Sää oli viilentynyt yöllä pakkaslukemiin, ja vaikka nyt ilma alkoi jo hiljalleen lämmetä, lumi oli vielä jäässä, mikä teki sen pinnalla liikkumisesta jääraudoilla mukavaa.
Tallasimme tyytyväisinä aamun sinessä ja naureskelimme, että päivällä palatessa ollaan kyllä pulassa: nyt hanki oli suhteellisen kantavaa ja vain silloin tällöin jalka holahti kinoksesta läpi, mutta kunhan lumi pehmenisi, olisimme reisiä myöten hangessa.
Reittivalinnat olivat edelleen suoria polkuja ylöspäin, eikä vanhasta kunnon sik-sakista ollut tietoakaan. Vitsailin Marcolle jyrkemmässä kohdassa puhistessani, että paluumatkallahan me voisimme kieriä takaisin?

– Mene sinä ensin. Minä katson, kuinka se sujuu ja päätän vasta sitten, Marco virnisteli takaisin.

Olin taas lähtiessä kamppaillut ylävuoristokenkieni nauhoitusten kanssa, ja vasen jalkaterä tuntui pistelevän ja muuttuvan sitten tunnottomaksi. Säädin naruja pariinkin otteeseen, sillä tiesin tunnottomuuden ennen pitkää muuttuvan kivuksi. Baruntse-kenkäni ovat kyllä minulle hiukan mysteeri. Toisinaan, kun saan nauhoituksen täsmälleen oikein, kengillä on hyvä kiivetä (kun jättää huomiotta, että ne ovat todella raskaat verrattuna uudempiin kiipeilykenkämalleihin). Mutta silloin kun en saa nauhoitusta juuri kohdilleen, ne ovat hiukan murheenkryyni.

Aamuaurinko viipyi mukavan kauan harjanteen takana, ja lumi pysyi helppokulkuisena. Kun nousimme harjanteelle ja ylitimme auringon lumeen piirtämän rajan valoisalle puolelle, maisema salpasi hengen.

(video: Heikki)

Ensimmäisellä aurinkoisella harjanteella istuimme tauolla, nakkelimme eväistämme murusia paikalle kerjuumielellä lentäneelle linnulle ja iloitsimme edessämme näkyvästi kauneudesta. Vuorituuli vihelsi jäisen reunan yli sukeltaessaan, mutta auringon lämpimät sormet hivelivät niskaa – niinkin kuumasti, että oli aika lisätä toinenkin kerros aurinkorasvaa.

Matka jatkui melkein suoraa linjaa seuraavan pitkän jäätikköalueen halki. Onneksi jyrkimmissä kohdissa käännyimme siksakkaamaan. Yllättävän paljon suorat kiipeilylinjat lisäävät kulun rasittavuutta. Ja nyt lumi alkoi olla sen verran pehmeää, että mieleen hiipi aavistus, mitä edessä olisi.

3700 vertikaalimetrin tietämillä olimme edelleen edenneet hyvää vauhtia. Mutta nyt lumi muuttui pehmeäksi, ja jyrkällä rinteellä tuntui kuin jokaisesta askeleesta olisi valunut puolet takaisinpäin. Hanki imaisi aina välillä vaellussauvan, hakun tai kengän tahmeaan kitaansa. Hengästyessäni huomasin kehossani korkeuden vaikutuksen, jota en ollut kokenut kuin Kilimanjarolla viimeisenä yönä 4600 metrin korkeudessa: tunne kuin yksi hengenveto ei riittäisi vetämään tarpeeksi ilmaa keuhkoihin. Se teki hengityksestä haukkovaa. Samaan aikaan lihaksissa alkoi tuntua hapen vähyys, kuin voima valuisi kenkiin ja saisi ne painamaan jatkuvasti enemmän.

Pikkuhiljaa sitä kai alkaa oppia ymmärtämään, ainakin joskus, mikä johtuu mistäkin. Ensin ihmettelin, olenko muka näin huonossa kunnossa. Emmehän olleet vielä edes 4000 metrissä! Ehdin jo analysoida kevätkauden harjoitteluani kriittisesti, kunnes hetken kuluttua muistin, että se on ystävämme korkeus, joka imee voimia ja huijaa mielen luulemaan kaikenlaista.
Todellinen akklimatisoituminen ottaa monta päivää. Nyt olimme tulleet suoraan vuorelle, ja takana oli vain yksi yö 2750 metrin korkeudessa. Käytännössä sopeutumista ei siis ollut juurikaan tapahtunut. Asian tunnistaminen helpotti huolestumista. Etsin itselleni sopivan tahdin ja pyysin pariin otteeseen hengitystaukoa, kun meno alkoi tuntua liian tiukalta. Myös takanani kiipeävän Heikin hengitys kuulosti paikotellen raskaalta ja jälkikäteen hän totesi, että pyytämäni parin minuutin pysähdykset tulivat todella tarpeeseen hänellekin.

Viimein pääsimme huippuharjanteelle, josta tuli hiukan mieleeni Monte Rosan huipulle johtava kapea, pitkä jyrkänne pitkine pudotuksineen. Aurinko sukelsi piiloon, ja harmaat pilvet valtasivat maiseman. Näkyvyys huononi nopeasti, ja tuuli vinkui. Nyt eteneminen lyhyessä köysistössä oli niin jännittävää ja maisemat molemmin puolin vuorta – jopa pilviverhon takaa – niin pysäyttävät, että ehkäpä unohdin kokonaan hengittää! Tai ainakin korkeuden vaikutus tuntui aika pieneltä harmilta siihen nähden, missä olin juuri sillä hetkellä. Onnellisena käännyin hymyilemään Heikille, joka vastasi minulle täydellä hammasrivistöllä.

Viimeinen pätkä huipulle oli kivikkokiipeilyosuus kapeaa reunamaa pitkin.

(video: Heikki)


Ja sitten, siinä se oli: Madonna-patsas, jonka tapaamisesta olin haaveillut kauan! Kuin ystävällisyyttään taivas raotti pilviverhoaan hetkeksi. Vaikka selkeää kesti niin pienen tovin, ettemme ehtineet maisemia kuvata, saimme kuitenkin nähdä väläyksen täydellistä vuoristo-panoramaa!

Gran Paradison "virallinen" huiputuskuvamme: 5.6.2018 klo 10



Pienellä huipulla oli muutama ryhmä samanaikaisesti, joten tilaa juhlimiselle ei ollut. Itse asiassa emme edes ehtineet saada valokuvaa, jossa koko kiipeilytiimi olisi Madonnan edessä. Sää näytti nopeasti huonontuvan, joten käännyimme takaisin oltuamme huipulla vain pienen hetken. Mutta suurin huippujuhla tapahtuukin mielen sisällä, kun ilo pulppuaa suonissa ja mieli on raikas ja puhtaan onnellinen. 

#meandmadonna
Paluumatka alkoi huonossa näkyvyydessäkin vauhdikkaasti. Lumihanki oli muhjaantunut reiteen asti ulottuvaksi liukkaaksi tahmaksi, jossa liukastelimme jyrkkää rinnettä alas. Vähän väliä hanki imaisi kengän syvälle niin tiukkaan otteeseen, että pari kertaa jouduin kiskomaan jalkaani irti jäähakun avulla. Vaikka jääraudoissamme on lumen tarttumista estävä elementti, tämä tahma takertui rautoihin niin, että muutaman askeleen välein ne piti puhdistaa jäähakulla, jotta ne eivät muuttuisi vaarallisiksi.

Hetken harmittelin, että lumikengät jätettiin mökille. Mutta sitten näin samaa tahtia kanssamme kulkevan kolmen hengen brittitiimin kompuroivan rinnettä alas. Heidän ongelmansa ei ollut hangen upottavuus, mutta rinteen jyrkkyys yhdistettynä lumikenkätekniikan puutteeseen teki heidän etenemisestään yhtä hidasta ja tuskaista. Suo siellä, vetelä täällä siis.

Huippuharjanteella saapuivat pilvet
Aika kului hitaasti, ja turhautuminen kasvoi. Pilvet syöksivät niskaamme vesisateen, joka muutti lumen vieläkin raskaammaksi loskaksi, jossa tarvoimme reisiä myöten. Keskellä kulkevana tunsin suurta tuskastumista köysistössä kulkemiseen: muutaman askeleen välein horjahdin tai liukastuin johonkin suuntaan. Samaan aikaan Heikki takanani ja Marco edessäni horjuivat ja kompastelivat samalla tavalla kuin minäkin, yleensä tietenkin eri suuntiin. Seurauksena lyhyt köysi tempoi ja repi minua jatkuvasti suunnasta toiseen. Pysyin pystyssä hädin tuskin kahta askelta. Kompuroidessa koko päivän aristanut vasen jalka vääntyili ja lähetti kipuaaltoja pitkin säärtä.

Oppaamme Marcon ääneen ilmestyi ärtynyt sävy, kun hän ässähteli meille käskyjä. Minulle oppaan auktoriteetti on ehdoton, ja nyt olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa pidättelin itseäni, etten ärähtänyt Marcolle takaisin. Vaistosin myös Heikin turhautumisen tilanteeseen, mutta hän purki tunnettaan paljon omaa hiljaisuuteen vaipumistani hauskemmalla tavalla: kuulin hänen lauleskelevan lempikappaleitaan kaatuilunsa lomassa. Voi kuinka ihailin hänen mielenhallintaansa!

En ole tästä ylpeä, mutta myönnän, etten kyennyt läheskään samaan: kuljin hiljaa ja purin huulta – paikotellen salaa ajatuksissani lapsellisesti uhittelin Marcolle ja keksin omasta mielestäni nokkelia vastalasautuksia hänen teräväsävyiseen käskytykseensä. Onneksi tajusin niellä kiukkuni ja kanavoida sen rinteestä selviämiseen.

Brittiköysistössäkin näkyi olevan henkistä taistoa, ja miehistä toinen teki yhdessä vaiheessa täydellisen stopin: kesken askeleen hän vain istui hankeen ja ilmoitti runsaan kirosanatulvan saattelemana vihaavansa lumikenkiä ja ettei astuisi enää askeltakaan. Tovin kuluttua opas sai kuitenkin tiiminsä taas liikkeelle, ja tulisimme myöhemmin nauramaan porukalla tuolle mielenosoitukselle.

Lopulta saavuimme alueelle, jolla köydet saattoi irroittaa. Kun muun tiimin tempoilut eivät enää minua kiskoneet, pystyin keskittymään siihen, että omalla kehollani joustin epävakaalla ja -luotettavalla alustalla. Kaatuilu väheni selkeästi, ja vaikka loppumatkalla jalka nousi jo aika uupuneesti, mieliala koheni heti sata pykälää. Alkoi jo vähän naurattaakin. Mahdoimme me olla tyylikäs näky kaatuillessamme rinnettä alas tuntikausia!

Majalle saapuessamme vuoren sää teki taas täyskäännöksen, ja aurinko kurkisti esiin. Kymmenen tunnin huiputuspäivän menomatka meni hidastavista olosuhteista huolimatta ennustetussa kuudessa tunnissa. Yleensä laskeutumiseen arvioidaan noin 1/3–1/2 nousuajasta, mutta nyt hoipertelu oli syönyt reilusti ylimääräistä aikaa. Mutta nyt työ oli tehty!

Majan emäntä seisoi meitä verannalla vastassa, onnitteli suorituksesta ja taivasteli, ettei ole yli 35 vuoden Chabod-aikanaan nähnyt vastaavaa lumimäärää.
Sen verran uupuneita olimme, että vasta päiväunien jälkeen olimme valmiita juhlistamaan huiputusta. Päivällisellä kuuntelimme taas vesisadetta ja kohotimme maljan onnistuneelle huiputukselle. Tovin kamppailin väsymystä vastaan, mutta sitten kaaduin sänkyyn sateen säestämänä, ja edes yön yli jatkuneen hengen haukkomisen häiritsemättä nukuin kuin tukki seuraavaan aamuun.

Chabodin maja yhä talvikauden maisemassa

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä?

2.6. 2018: Kiipeilijät tuovat kesän Chamonix'iin – vai tuovatko?

Chamonix'iin ilmestyminen näkyviin halkaisi kasvoni hymyyn ja tunsin riehaannuttavan ilon lämpimän hyökyaallon vatsassani. Pompin penkillä malttamattomana ja pääni pyöri kuin tuuliviiri auton kurvaillessa vuoristokylän kaduilla.
Kun tuntui, etten enää yhtään jaksaisi odottaa, lentokenttä-shuttlen kuljettaja pysäytti auton, jysäytti painavat laukkumme katukivetykselle hotellin ulko-oven eteen, heilautti kättään ja huristi pois.

Seisoin kadulla kiipeilyparini Heikin kanssa ja vedin henkeä syvään. Minulta taisi päästä pieni ilon äännähdys.

Vuoret kylän ympärillä kaartuivat yläpuolellamme kuin suojaava metsä. Muutamat iltaisen auringon valossa hehkuvat pilvet sivelivät sinistä taivasta vasten työntyviä huippuja. Kaikkein kaukaisimpana Mont Blanc kurkisti varovasti pehmeiden pilvien lomasta, punastui sitten ilta-auringossa kuin olisi huomannut katseemme – ja piilotti jälleen valkean huippunsa pumpulimaisen verhon taakse. Uskomatonta, että olimme täällä!

Kun pystyin irroittamaan katseeni vuorista, nostin 19 kiloa painavan varustelaukun selkääni ja seurasin Heikkiä hotellin aulaan. Meidät vastaanotti hassu hotellivirkailija Luc, joka heti kättelyssä varoitti, että hänellä on tapana unohtaa antaa sisäänkirjautuville vieraille heidän huoneensa avaimet. Sisäänkirjautumisen aikana hän ehti kertoa intohimostaan vieraita kieliä ja kulttuureita kohtaan sekä arviolta puolet elämäntarinastaan. Ja kaiken tarinoinnin keskellä hän melkein muisti antaa sen avaimen!

Luc säkenöi samaa innostusta, jonka saattoi aistia kylän vielä suhteellisen hiljaisilla kaduilla: vain pari päivää aiemmin hotelli oli avannut ovensa parin kuukauden mittaisen talvi- ja kesäkausien välisen tauon jälkeen. Vaikka laskettelijoiden suuri joukko oli kylästä jo aikaa sitten poistunut, vuorilla oli yhä lumista ja talvikauden olosuhteet. Luc raportoi talven olleen poikkeuksellisen runsasluminen ja sen näkyvän edelleen.

Nakkasimme laukut huoneeseen ja kiirehdimme hämärtyvälle pääkadulle syömään "perinteiset ennen vuorelle lähtöä -tankkauspitsat", joiden jälkeen palasimme nopeasti hotellille pakkaamaan kiipeilyvarusteet ja nukkumaan.

Aamulla olisi edessä lähtö kohti Italiaa ja matkan ensimmäistä vuorta, Gran Paradisoa. Viimeksi kiipesimme Gran Paradisolla vuonna 2016, samaisella matkalla, jolla tutustuin Heikkiin. Tuolloin suunnitelma oli sama kuin nytkin: akklimatisoitua (eli sopeuttaa kehoa ylävuoriston vähähappiseen ilmaan) 4061-metrisellä, kauniilla Gran Paradisolla ja jatkaa sitten Mont Blancille.

Kahdesta huiputusyrityksestä huolimatta emme korkeimmillaankaan päässeet italialaisen kaunottaren rinteellä kuin noin 3000 metriin, kun ukkosmyrsky pakotti meidät vetäytymään puolijuoksua rinnettä alas. Heikki palasi reissun jälkeen, vain noin viikkoa myöhemmin Gran Paradisolle ja huiputti sen ensimmäisenä vuorenaan.

Minä jäin Gran Paradison osalta odottamaan uutta mahdollisuutta. Kaksi vuotta olin odottanut, ja nyt uusi huiputusyritys viimein koittaisi!

(Lue vuoden 2016 tapahtumista: Matka Chamonix'iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)

3.6.2018: Gran Paradison ukkoset – historia toistaa itseään?

Lähtövalmiina – vain ajoneuvo puuttuu
Aamulla heräsin ihanan pitkien unien jälkeen rentoutuneena ja innoissani. Rauhallisen aamun ja valmisteluiden jälkeen vaelsimme kuumia katuja pitkin bussiasemalle. Kiipeilykausi ei ollut ihan vielä alkanut, ja osa palveluista oli vielä suljettuna – myös linja-autoaikataulujen ajantasaisuus oli hiukan epäselvää. Mutta tovin kuluttua suljetun bussiaseman eteen porhalsi pikkubussi, jolla matkaisimme Italiaan, Courmayeuriin. Siellä tapaisimme uuden tuttavuuden, matkamme pääoppaan Marcon ja jatkaisimme yhdessä Gran Paradisolle. Ensimmäisen lähestymispäivän nousu tutulle Chabodin majalle (2750 m) olisi vain parin tunnin nousurykäisy halki kauniin Gran Paradiso -kansallispuiston.

Off-season-harrastamisen hyvä puoli on ruuhkien vähäisyys, ja ennätysajassa seisoimme Courmayeurin bussipysäkillä. Pian tumma, hoikka italialaismies saapui luoksemme ja hiukan pidättyväisesti hymyillen esitteli itsensä Marcoksi. Oppaallamme oli heti huonoja uutisia: tuoreen sääennusteen mukaan sääolosuhteet Gran Paradisolla olivat huonot.


– Ennuste päivittyi alle tunti sitten ja sen mukaan vuorella sataa tänään ja huomenna ukkostaa. Tänään Gran Paradiso ei tule onnistumaan; olisimme vain läpimärkiä ja mahdollisuudet huiputtaa huomenna ovat todella huonot, Marco totesi, ja vasta sulatellessamme tätä uutista, hän lastasi lisää painolastia pöytään:
– Olen pahoillani, mutta myös Mont Blancin Cosmiques-reitti on mahdoton. Vuorilla on ajankohtaan nähden historiallisen paljon lunta. Cosmiquesin reitti on erityisen lumivyöryherkkä ja siellä on epävakaita serakkeja. Se on kertakaikkiaan liian vaarallinen.

Epäuskoisuus jysähti rintakehääni kuin moukarinisku, mutta yritin pitää kasvoni kurissa ja tiedustelin vaihtoehtoja. Marco ehdotti, että jätetään Gran Paradiso väliin, ja mennään tänään Mont Blancille Italian puoleiselle Torino Hut -majalle (3375 m) harjoittelemaan tekniikoita. Sääennusteen taas päivittyessä näkisimme, olisiko meillä mahdollisuuksia Mont Blancille toista reittiä pitkin. Toisena, huonompana vaihtoehtona hän näki, että kiipeäisimme tänään sateessa Gran Paradisolla Chabodille ja ottaisimme riskin, ettei huomenna voisi yrittää huiputusta. Tällöin menettäisimme arvokasta akklimatisoitumisaikaa, sillä Chabodin majan alhainen sijainti alle 3000 metrissä ei ole paras mahdollinen ajatellen kehon tehokasta sopeuttamista ohueen ilmanalaan.

Pettymys kouri vatsassani, kun ajattelin Gran Paradisosta luopumista. Olin odottanut tätä lähes kaksi vuotta, ja nyt alkoi näyttää siltä, että paratiisivuoren huipulla seisova Madonna-patsas jäisi edelleen tapaamatta.
Olimme kuitenkin Heikin kanssa käyneet etukäteen keskustelua mahdollisista riskeistä ja jo varhaisessa vaiheessa päättäneet, että Mont Blanc olisi pääkohteemme. Oli siis keskustelemattakin selvää, että pyrkisimme optimoimaan mahdollisuudet sinne.

Aiguille du Midin pilvet
Pahoitellen Marco kertoi, että sää koko alueella oli erittäin epävakaa. Nykyisen ennusteen mukaan Gran Paradisolla näytti olevan koko viikolla vain yksi mahdollinen aikaikkuna ja se koittaisi ylihuomenna. Jos tulisimme silloin Gran Paradisolle, menettäisimme ohjelman mukaisen Mont Blanc -kiipeilyn, jonka senkin aikataulun mukainen huiputuspäivä näytti huonolta.

Hetkeksi pienen ryhmämme ylle laskeutui synkeä hiljaisuus. Sitten Heikin silmiin syttyi pilke ja hän kysyi hiukan jännittyneellä äänellä, millaiselta Mont Blancin loppuviikon sää näyttää. Kun kävi ilmi, että myös Blancin ennusteessa oli loppuviikolla lupaavan näköinen tauko lumisateissa, Heikki muistutti, että meillä oli varattuna ylimääräinen lepopäivä kiipeilyohjelman jälkeen. Siis siirtämällä koko kiipeilyohjelmaa päivällä eteenpäin, meillä olisi sittenkin mahdollisuus päästä molemmille vuorille, vaikkakin Mont Blancilla Cosmiques-reitille ei asiaa olisi myöhemminkään. Toivo nousi kohisten mielessäni, kun Marco hymyili ilahtuneesti ja totesi, että siirto sopisi myös hänen aikatauluunsa.

Tänään siis emme kiipeäisi. Pakkaisimme laukut Marcon autoon ja hän ajaisi meidät takaisin Chamonix'iin. Nostaessaan reppuani Volkswageninsa takakonttiin, hän heilautti sitä kulmiaan kurtistaen ja mainitsi sen tuntuvan kovin raskaalta. Heikin kiipeilyreppu sai saman tuomion. Perustelimme painoa ylävuoristokengillä: molempien strategiana oli kiivetä Chabodille kevyissä vaelluskengissä ja laittaa raskaat kengät jalkaan vasta huiputukseen. Tämä toki lisäisi lähestymispäivän kuormaa, mutta säästäisi jalkoja.
Marco kohautti harteitaan, mutta asia jäi mieleeni kummittelemaan. Reilun tunnin mittaisella ajomatkalla Chamonix'iin kävin mielessäni läpi repun sisältöä, löytämättä ylävuoristokenkien lisäksi mitään ylimääräistä – jopa rakkaat muistiinpanovälineet ja kirjan olin jättänyt pois pakattavien listalta.

Odottamattoman lepopäivän käytimme nousemalla hissillä Aiguille du Midin huipulle (3842 m). Aikaa oli liian vähän, jotta noususta olisi ollut hyötyä akklimatisoitumisen näkökulmasta. Mutta en ollut aiemmin käynyt tuolla kuuluisalla huipulla, jonne yleensä Chamonix'iin saapuvat säntäävät ensimmäisenä, joten tartuin hanakasti tilaisuuteen päästä ihailemaan maisemia korkealta. Hissimatkan aikana maisema paljasti, että lunta oli todellakin paljon, ja saatoimme tässä kohtaa vain arvailla, mitä se tarkoittaisi kiipeämisellemme.

– Katso, tuolla on sen näköinen lumikertymä, että näyttää kuin se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä! osoitin Heikille uhkaavannäköistä lumikielekettä hissitasanteen parvekkeelta.

Vain muutamaa hetkeä myöhemmin samainen lumikasa rysähti alas aiheuttaen lumivyöryn, joka oli turvallisen matkan päästä katsottuna pienehkö, mutta varmasti läheltä koettuna voimassaan pelottava. Se sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja pyöri mielessäni vielä illallakin, kun hotellihuoneen lämmössä ryömin peiton alle odottamaan aamua ja uutta yritystä oikuttelevan sään kourissa kylpevälle Gran Paradisolle.

Ulkona satoi ja ukkosen jyrinä kumisi ympärillä olevien vuorten rinteistä.



perjantai 1. kesäkuuta 2018

Kohti tuttua tuntematonta – paluu Mont Blancille

Äitienpäivälahjaksi saatu kiipeilyhakku on pakattu. Viimeisten päivien odotus virtaa lämpimästi suonissa. Tällä kertaa en ole samalla tavalla jännittynyt kuin aiemmin – malttamaton kyllä, mutta tyynemmällä tavalla.


Istun aurinkoisessa alkukesän illassa ja suunnittelen edessä olevaa. Kerrankin vuorille lähdettäessä on valmiiksi jonkinlainen aavistus siitä, mikä perillä odottaa. Kohta lentokone laskeutuu tutuksi tulleelle Geneven kentälle. Chamonix'iin johtavan vuoristotien maisemat tällä kertaa jo hiukan kilisyttävät muistojen kelloja. Tiedän, miltä kylä vuorten sylissä näyttää, kun se ilmestyy esiin tien mutkan takaa. Kuin kotiin palaisi – melkein ainakin.

Vastassa myös paljon uutta, aloittaen uudesta tuttavuudesta, oppaastamme Marcosta, jonka kanssa olemme keskustelleet vain WhatsAppin kautta viestien. Edessä uusi jännittävä seikkailu, uusi näkökulma vuoriin, joilla olen ennenkin saanut vaeltaa.

Rinnallani kulkee kiipeilypari Heikki. Tänä keväänä olemme tampaneet yhdessä tuhansia askelmia Malminkartanon rapuissa – ylös ja alas, yhä uudelleen ja uudelleen. Satoina tunteina punttisalilla olemme kannustaneet toisiamme jaksamaan vielä viimeisen sarjan. Kuvakaappaus toisen älykellon lenkkidatasta on saanut repimään lenkkarit jalkaan silloinkin, kun motivaatio on piileksinyt sohvatyynyjen välissä. Tunnen kiipeilyparini kasvojen jokaisen notkelman ja nousun, olen nähnyt hänet voimiensa tunnossa ja polvilleen romahtaneena.

Olemme yhdessä onnistuneet ja seisseet huipulla katsomassa aamuaurinkoa. Mutta hassua kyllä, ehkä vieläkin merkityksellisempinä koen yhteiset epäonnistumisen hetket: kuinka vaikeaa onkaan luovuttaa, kun tietää sen liuttavan tavoitteen myös kiipeilyparin käsien ulottuvilta... ja kuinka yllättävän kivutonta on luopua omasta tavoitteesta romahtaneen parin vuoksi. Vuoripolut ovat opettaneet minulle valtavan merkityksellisiä asioita kumppanuudesta – ja iloitsen oppiessani jokaisella matkallamme lisää.

Aamuvarhaisen selfie Mont Blancin rinteellä (2016)
– takana harjanne, jota pitkin yön pimeydessä vaellettiin
Näyttääköhän Gran Paradison kivetty polku samalta kuin muistikuvissani? Tarkistin säätilanteen Mountain Weather Forecast -palvelusta, ja maallikon silmään sääolosuhteet kummallakin vuorella vaikuttaisivat tällä hetkellä olevan hyvät. Oppaamme Marco viestittikin hetki sitten, että Chabodin maja Gran Paradisolla on avannut tänään ovensa, ja kauden ensimmäiset kiipeilytiimit ovat lähteneet yrittämään huiputusta.
Toki tutuksi on tullut sekin, että vuorilla tilanne voi muuttua hetkessä.

Huomenna tähän aikaan olemme jo melkein Chamonix'ssa. Lähtö on siis kovin lähellä, mutta vielä edessä on yksi mutka ennen koneeseen nousua. Tyttären koulun joulujuhlan aikaan olin Tansaniassa. Silloin päätin, että kevätjuhlassa olen paikalla.
Niinpä, vaikka nyt olen jo pääkaupunkiseudulla matkaan valmistautumassa, teen huomenna nopean syöksyn aikaisella aamujunalla Tampereelle. Siten olen pyyhkimässä salaa silmäkulmia Suvivirren soidessa ja niistämässä liian kovaäänisesti opettajan kesälomapuheen aikana. Halaan ja suukotan tyttöäni ja onnittelen todistuksesta ja lomasta. Kun hän sitten jatkaa matkaa isänsä kanssa ensimmäisen lomapäivän iloihin, minä annan itselleni luvan tuhertaa muutaman ennakkoikävän kyyneleen.
Kun itkun kuristava kaulus hellittää otettaan kaulani ympärillä, sprinttaan junaan, joka (toivottavasti aikataulussa pysyen) kurvaa Helsinki-Vantaalle juuri parahiksi. Heikki seisoo aulassa molempien varustesäkkien kanssa odottamassa minua aurinko kasvoillaan.

Saanko viimein nähdä Gran Paradison huipun Madonna-patsaan? Riittävätkö voimat ja kestääkö kantti Mont Blancin haastavalla reitillä? Voi kun minä niin rakastan tätä hullua lajia!

Tule, mennään – tuttu tuntematon kutsuu!



p.s. Läppäri jää kotiin, ja kiipeilytarinaa päivitän tänne mahdollisimman nopeasti palattuani. Jos haluat seurata reissua "reaaliaikaisemmin", se onnistuu Instagramissa (käyttäjänimi janskuo) tai Facebookissa.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Kireitä köysiä ja muutoksia suunnitelmiin

"Valitettavasti joudun perumaan Mont Blancin ja Gran Paradison reissun omalta osaltani..." alkoi oppaaltamme Albylta tullut viesti. Tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että aina kiipeilyreissun alla tapahtuu jotain odottamatonta.
Kiipeilyryhmä tauolla 3000 metrissä
Mont Blancilla 2016

Heti viestin seuraavassa lauseessa Alby jo esitteli ehdotuksensa korvaavasta pääoppaasta, joka ainakin pikaisen googletuksen perusteella vaikuttaa oikein pätevältä. Haastavamman reitin kiipeäminen talviolosuhteissa on kuitenkin sen verran tainnut synnyttää jännitystä, että huomasin ajatusteni jäävän kiertelemään uuden oppaan ympärille. Albyn suosituksen myötä Heikki ja minä luotamme oppaan ammattitaitoon, joten kyse ei ollut sitä koskevasta huolesta, vaan jostain ihan muusta:

Näillä, vielä varsin vähälukuisilla kiipeilyreissuillani olen saanut kiivetä useiden oppaiden kanssa, ja nähnyt joitain kymmeniä muita. Heitä seuratessani olen oppinut yhden merkityksellisen asian siitä, kuinka toivoisin minua opastettavan.
Ensimmäisen kerran kiinnitin tuohon asiaan huomiota vuonna 2016 Alppien korkeimman vuoren huiputuksen jälkeen, kun minä ja Juuso (toinen ryhmästämme Mont Blancin huiputtanut kiipeilijä) keskustelimme siitä, kuinka viimeiset raskaat kiipeilytunnit olivat edenneet. Kerroin, kuinka viimeisellä huippuharjanteella olin huonon akklimatisoitumisen vuoksi jo kovin uuvuksissa ja jaksaakseni rytmitin askeleeni "50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko – 50 askelta – kymmenen hengenvedon mittainen tauko". Alby, joka tuolloin oli oppaanani, huomasi nopeasti rytmini ja sopeutti oman tahtinsa siihen. Näin etenimme kohtuullista vauhtia, mutta minun ehdoillani.

– Hahaa, meillä oli sellainen koiranulkoilutus-menetelmä! Opas nyki minua eteenpäin, ja minä pysähtelin aina kun mahdollista, nauroi Juuso.

Nyt nähtyäni joitakin erilaisia kiipeily-ympäristöjä ja enemmän oppaita, olen huomannut, että yllättävän usein köydet oppaan ja asiakkaan välillä näyttävät olevan pingottuneena. Oppaan tehtävä on tietysti huolehtia, että perille päästään sopivassa aikaikkunassa. Ja varmasti monet, varsinkin ylävuoriston ohueen ilmaan tottumattomat asiakkaat taitavat olla sellaisia, että heitä enemmän ja vähemmän pitää raahata perässä: kunto on odotettua huonompi, ohuen ilman vaikutukset yllättävät, motivaatio loppuu... ja ne lukuisat muut syyt, jotka saavat jalat painamaan ihan tolkuttomasti korkeuksissa. Monet asiakkaat ehkä jopa toivovat oppaan toimivan noin. Ehkä jotakuta se motivoi, kun tuntee vetoa tai nykimistä valjaissaan?

Mutta olen myös nähnyt tilanteita, joissa vaikuttaisi kuin opas haluaisi tehdä nousun mahdollisimman nopeasti, vaikka olosuhteet ja vuoripolun ruuhkatilanne eivät sitä vaatisi. Olen ollut mukana tilanteessa, jossa tuntui kuin osalla saman kiipeilytiimin sisällä köysistöjä luotsaavista oppaista olisi ollut kisa huipulle pääsyn järjestyksestä. Saatan toki olla väärässäkin.
Kilimanjaron ja Mount Merun oppaamme Steven tarjoaa ambulanssikyytiä, Kilillä 2018
kuva: Heikki

Kerran näin, kun vuoristo-opas jätti hitaammin kiivenneet asiakkaansa paluumatkalla huipulta kulkemaan viimeiset kilometrit majalle yksin, sillä hänellä oli kova kiire laaksoon hakemaan seuraavia asiakkaita. Tuolloin oma oppaani oli niin huolissaan noista yksin jätetyistä asiakkaista, että vietyään meidät majalle, hän palasi takaisin varmistamaan, että myös kivikon laitaan jätetty vanhempi pariskunta pääsi turvallisesti takaisin.

Mutta unohdetaan olosuhteiden synnyttämät kiirehtimistarpeet, vaaratilanteet ja laiminlyönnit: minulle se olisi myrkkyä, jos joutuisin hinattavaksi. Rinteellä ollessa minulle on kunnia-asia antaa suoritukselle kaikki se ruuti, joka minussa on. Siksi tilanne, jossa opas alkaisi minua rekenään vetää, ei motivoisi – vaan toimisi ehkä päinvastaisesti. Ensin yrittäisin kiihdyttää vastauksena lisävauhtivaatimukseen, mutta mikäli en saisi tilannetta muuttumaan, seuraisi turhautuminen ja ennen pitkää uskon puute omaan suorituskykyyn. Oppaan kiistämättömän auktoriteetin huomioiden, kokemus muuttuisi nopeasti minulle ikäväksi.

Ehkäpä ainoastaan tilanteessa, jossa akut olisivat totaalisen tyhjät ja esimerkiksi vaaran välttämiseksi olisi pakko löytää kropasta vielä vähän tehoja, suuttumus voisi tuottaa sen viimeisen energiaryöpsähdyksen, jolla päästäisiin turvaan. Mutta eikö tuolloinkin puhe toimisi vetämistä paremmin? Jos opas sanoo "juokse", minä kyllä juoksen, niin lujaa kuin jaloistani pääsen – toinen asia tietenkin on, kuinka pitkälle jaksan.

Tiedostan ottavani riskin käsitellessäni tätä aihetta, sillä heti seuraavassa hengenvedossa saan tunnustaa, että useimmissa tilanteissa minulla ei ole osaamista arvioida, millainen ajuri on oppaan kiipeämisvauhtivalinnan taustalla. Mutta lopultahan kyse on johtamis- ja kommunikointitaidoista. Oppaan tavasta kertoa asiakkaalle suoritusta kulloinkin koskevat odotukset ja turvallisuusvaateet. Oppaan sosiaalisista taidoista ja kyvystä tunnistaa, kuinka kutakin kiipeilijää johdetaan. Ja tietysti koko tiimin sisäisestä kommunikaatiosta. Niinpä kiipeilyparini Heikin kanssa päätimmekin esittää uudelle oppaalle kaksi pyyntöä:
1. Älä vedä
2. Opeta meitä ymmärtämään vuorta (tästä aiheesta lisää joskus myöhemmin)

Mont Blancin huippuharjannepolku 2016
Haluan vielä mainita, että minulla on ollut hyviä oppaita, jotka ovat osanneet minua opastaa ja motivoida tekemään parhaani (ja vähän yli), kukin omalla tavallaan. Pari esimerkkiä mainitakseni:
Monte Rosalla Pette vain näytti rohkaisevasti peukkua, kun kuuli minun kiroilevan jalkakipuni kanssa. Hän antoi minun käydä oman taisteluni ja luotti avostelukykyyni.
Tansaniassa Kilimanjaron lähestymispäivinä Steven sai minut hymyilemään"Mama Chui! Hakuna matata? Pole pole, dada!" -huudoillaan, vaikka vatsani oli kuin linkoava pesukone. Viimeksi Mont Blancin huippuharjanteella Alby jakoi viimeisen teetilkkansa ja suklaapalansa kanssani ja kannusti jatkamaan:
–  I know,  it's hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let's go.

Sitten me menimme.

Ja kohta mennään taas!




Lue viime kerrasta Mont Blancin huippuharjanteella täältä: Vuorenvalloitus 2016 – Mont Blancin huiputus (kuvat valitettavasti ovat noissa vanhoissa teksteissä rikki).

perjantai 11. toukokuuta 2018

7668 porrasta, tenniskyynärpää ja positiivisten yllätysten toive – kolme viikkoa Alpeille lähtöön

- Oletteko te jonnekin vuorelle menossa?

Ystävällisesti hymyilevä nainen pysäytti minut ja kiipeilyparini Heikin Malminkartanon rappusten alapäässä. Olin tulipunainen, hiestä märkä ja huohotin, sillä olimme juuri kiivenneet nuo ainakin pk-seudulla tunnetut 426 rappusta ylös ja alas yhdeksän kertaa alle tunnissa – ylävuoristokengät jalassa. Kiipeilyparini vastasi myöntävästi, ja nainen jatkoi:

– Katselin teidän menoa ystävieni kanssa ja mietimme, että 'onpas kovia tyyppejä'. Mietimme noita kenkiä ja arvelin, että vuorikiipeilystä saattaa olla kysymys.

Vaihdoimme vielä muutaman lauseen, ja nainen toivotti meille onnea tuleviin seikkailuihin. Huikkasin hyvän treenin toivotukset hänen suunnatessa rappusia kohti ja meidän kääntyessä parkkipaikalle. Me jatkoimme matkaa – molempien suu leveässä virneessä: tuntuipas kivalta saada rohkaiseva kommentti ihan ventovieraalta.
Huiputuspäivän aamunkoi Mont Blancilla noin 4000 metrin korkeudessa (2016)

Minulla on hyvä olo treenistä ja kuntoni kehityksestä. Viimeisintä rappustreeniä edeltävänä yönä nukuin ihan liian vähän ja aamulla tuli syötyä kevyesti. Rappusille saavuttaessa vesipullo jäi autoon, ja aurinkoisessa kevätsäässä olisi luultavasti tarjennut huomattavasti kevyemmällä vaatetuksella, joten hiki virtasi. Mutta treeni meni hyvin. Itse asiassa, kun katson taaksepäin, voin todeta, että viimeisen parin kuukauden kehityskaari on ollut suhteellisen selkeä: kuukautta aiemmin ehdimme kahdeksan ylös-alas-kierrosta Malminkartanon rappusia tunnissa, kaksi viikkoa myöhemmin tahti oli jo kiristynyt ja pääsimme juuri aloittamaan yhdeksännen kierroksen tunnin täyttyessä. Nyt mentiin jo täydet yhdeksän kierrosta tunnissa.

Edellisenä päivänä olimme pyöräilleet kolmisen tuntia. Se oli kauden ensimmäinen pyörälenkkini, ja kotipihaan kaarrettuani en yllätyksekseni kävellytkään kuin puujaloilla, kuten aiempina vuosina vastaavassa tilanteessa. Aiemmin samalla viikolla olimme tehneet yhteistreeniä valmentajamme Jaanan kanssa ja molemmat saaneet positiivista palautetta. Kyllä tämän kevään tekemisessä on ollut hyvä syke, ja motivaatio on korkealla!

Ja hyvä niin, sillä viimeiset kolme valmistautumisviikkoa ennen vuorille lähtöä ovat käynnissä. Olo on keskittynyt, vaikka kaikenlaista on tapahtunut, ja kiireitäkin tuntuu riittävän. Harjoittelemme niin paljon kuin aika antaa myöten, ja huomaan olevani paljon luottavaisempi oman kuntoni suhteen kuin viime keväänä ennen Elbrusille lähtöä.
Ulkoisesti lihakseni näyttävät aiempia vuosia pienemmiltä, mutta kehonhallinta on parantunut, kestävyys mielestäni kasvanut ja palaudun nopeammin. Uudenlainen harjoittelu on tehnyt tehtävänsä, ja lähden viimeiseen treenipuristukseen ennen Mont Blancia ja Gran Paradisoa hyvillä mielin. Ja kun kolmen viikon kuluttua lähdemme vuorille, tiedän tehneeni parhaani.

Uudenlainen harjoittelu on tuonut muassaan myös haasteita: Pitkät toiminnalliset treenit rasittavat ilmeisesti eri tavoin kuin aiemmin, ja kamppailen jatkuvasti jumittavien jalkojen, erityisesti herkästi kipeytyvien penikoiden, kanssa. Vasemman lapaluuni alla on jokin hermojen heikko kohta, joka naksahtaa säännöllisen epäsäännöllisesti aiheuttaen kivuliaan jumituksen, joka heijastuu koko vasempaan kehonpuoliskoon. Myös pitkään kiusanneeseen sähkötykseen ja sitä seuranneeseen kipuun vasemmassa käsivarressa löytyi syy; tenniskyynärpää.

Aina positiivinen valmentajamme Jaana ei ole kolotuksista ja jumituksista hätkähtänyt, vaan on muokannut ohjelmaamme siten, että jo treeni itsessään sisältää paljon venyttäviä harjoitteita, ja kyynärpäätäni ei kiusata. Hierojamme Janne käy säännöllisesti läpi lihaksistoa ja auttaa pitämään paikkoja kunnossa. Olen taas vaihteeksi myös yrittänyt tsempata venyttelyn suhteen.

Chabodin majan maisemia Gran Paradisolla (2016)
Ensimmäistä kertaa palaan vuorille, joilla olen kiivennyt ennenkin. Se tuntuu yhtä aikaa kotiinpaluulta ja revanssilta, vaikka Mont Blancin olen kerran huiputtanutkin. Cosmiques-reitti on minulle uusi ja tiedän, että valkoisella daamilla on meille varmasti monta haastetta ja yllätystä tarjottavanaan. Gran Paradisoa ajattelen hiukan huolestuneena: Oppaamme Alby kävi taannoin Suomessa ja lounastimme yhdessä suunnitellen edessä olevaa reissua. Alby halusi keskustella siitä, kumpi vuori on pääkohde. Eli jos Gran Paradiso näyttää huonolta, jäämmekö odottamaan sopivaa ikkunaa, vai keskitymmekö kunnon akklimatisoitumiseen Mont Blancia varten. Tietenkin valitsimme Blancin.
Minulle jäi keskustelusta olo, että Gran Paradisolla sää voi olla Mont Blanciakin oikullisempi ja todennäköisyydet jopa meitä vastaan. Aloin huolestua, onko meillä realistisia mahdollisuuksia sen huiputtamiseen. Jääkö polkuni Italian korkeimmalla vuorella jälleen lyhyeksi?
Kun mainitsin lounaskeskustelutulkinnastani Heikille jälkikäteen, hän sanoi, ettei ollut ihan samalla tavalla Albyn sanomaa vastaanottanut, vaan hänestä kyse oli puhtaasti prioriteettien asettamisesta. Rauhoituin hiukan, mutta silti ilahduin suuresti, kun viime sunnuntaina saapuneessa päivämäärien ja ohjelman vahvistusviestissä Alby mainitsi olosuhteiden olevan tällä hetkellä hyvät.

Olisin luullut odottelevani reissua rennompana, koska kohde on tutumpi. Chamonix'iin pääsyä odotan kovasti, sillä pidän Alppien sylissä lepäävän kylän kuhinasta. Mutta kohdevuortemme olosuhteet, lumen määrä ja lumivyöryvaara jännittävät hiukan. Huomaan myös käsitteleväni Mont Blancia ja Gran Paradisoa osana isompaa kokonaisuutta; tämän kesän revanssien sarjaa. Tämä reissu on myös  testi, joka mittaa missä kunnossa olemme, kun aikaa Elbrusin haastavan pohjoisreitin kiipeämiseen on vain pari kuukautta. Alpeilta paluun jälkeen ehdimme vielä säätää harjoitusohjelmaa tarpeen mukaan, mutta tottakai toivon, että tällä kertaa kaikki – tai edes suurin osa – yllätyksistä olisi positiivisia.

22 yötä lähtöön – vaikka kukapa niitä nyt laskisi...

Näkymä Gonella-majalta Mont Blancin Pope's Route -reitiltä (2016)


lauantai 14. huhtikuuta 2018

Laulan sinut tähtiin


"Kun olit pienenä tyttönä luonani hoidossa, istuit keittiössä pitämässä minulle seuraa, kun pesin astioita. Tiesit, että vihaan tiskaamista. Ilahduttaaksesi minua sinä lauloit koko sen ajan, kun tiskasin. Muistan, kuinka heleällä äänellä lauloit, joskus oikeita lauluja, joskus keksit itse sanoja ja sävelmiä. Mutta voi kuinka sinä lauloit!"

Istuin sairaalan vuoteen vieressä ja pidin lähes 90-vuotiasta mummuani kädestä. Olin kuullut saman tarinan vuosien saatossa monesti, niin monta kertaa, etten ollut varma, oliko mielessäni leijuva hatara muistikuva oikea muisto vai tuhansien toistojen synnyttämä kuvitelma tilanteesta.

Katselin valkeilla lakanoilla lepäävää mummuani, suurta seikkailijatarta, joka yksin matkusti ympäri maapalloa silloin, kun maailma oli hyvin toisenlainen kuin tänään, ja ainakaan naisen ei ollut suotavaa niin tehdä. Keholtaan hentoinen – nyt 10-vuotiasta tytärtäni kevyempi ja suurin piirtein saman mittainen – teräsnainen tiesi, että elämää voi ymmärtää vain olemalla loputtoman utelias. Ja sen salaisuuksia tutkiessaan hän matkusti junalla halki Siperian, karkasi Kiinassa sairaalasta, lahjoi tiensä sukellusveneeseen.

Hän vieraili seitsemän kukkulan päälle rakennetuissa kaupungeissa.

Hän seisoi Lontoon kaaoksen keskellä päivänä, jona maailma sai tietää Elviksen kuolleen.

Yksin pienellä moottoriveneellä saaristomeren myrskyn aallokoissa hän ajoi mökiltä takaisin mantereelle päästäkseen kotiin.

Ja hän rakasti pieniä herkkiä esineitä. Pysähtyi taiteen äärelle, ihasteli luonnon ihmeitä. Seurasi aikaansa. Opetteli älypuhelimen käytön ja keskusteli kanssani lentävistä autoista.

1930-luvulla syntynyt esikuvani ja ystäväni näki maailman muuttuvan ja uskalsi muuttua sen mukana. Eli rohkeasti edellä aikaansa ja asetti esimerkin meille perässä tuleville. Hän kertoi loputtomasti tarinoita seikkailuistaan. Kuunteli minua ja rohkaisi seuraamaan sydämen ääntä – tekemään valintoja, jotka eivät aina olleet niitä tavanomaisimpia ja joita muut eivät ymmärtäisi.

"Oletko sinä onnellinen? Tee itsesi onnelliseksi. On haaskuuta olla onneton."

Vuosien ajan juttelimme puhelimessa joka sunnuntai. Kun kerroin matkustavani, lähes aina hän antoi vihjeen, mitä etsiä:
"Portugalilaiset ovat karhealla tavalla hurmaavia. Kuuntele heitä ja löydät välimerellisen ystävällisen elämäntavan mutta ilman turistien valtaamien naapurimaiden makeilua."
Lähetin postikortin joka paikasta. Niistä jokainen löysi paikkansa hänen jääkaappinsa ovesta, kirjahyllyn reunalta tai lipaston päältä.

Kun laskeuduin vuorilta, soitin aina hänelle ensimmäisenä:

"Kiitos kun soitit. Tiedän, että olet fiksu tyttö ja teet järkevästi, mutta silti minä valvoin ja odotin – Mutta kerro nyt, millaista se oli?"

Tiesin, että aika oli loppumassa. Mutta silti hyvästit tulivat yllättäen. Sydän puserruksissa yritin olla onnellinen hänen puolestaan, sillä tiesin hänen olevan valmis. Oman ikäväni kyllä kestäisin.

Tarina pienestä tytöstä laulamassa keittiössä on maalattu sydämeeni. Ja vaikka kukaan ei sitä tarinaa enää minulle toista, äänesi kaikuu mielessäni, ja nyt yön hiljaisina tunteina saatan melkein kuulla sen kaiun tähdissä. Saattakoon lapsuuteni laulun etäinen sointi sinut turvallisesti uusiin seikkailuihin, mummu. Kiitos huumorista ja yhteisistä nauruista. Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, esimerkistä ja viisaudesta. Hyvää matkaa. Olet rakas.

Janiina


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope's Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.
Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan "tuota en kyllä ikinä opi" -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa
Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan "potkia" toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa.  Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016
Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia