torstai 14. maaliskuuta 2019

Silmänisku jääputouksella – Jääkiipeilemässä Dolomiiteilla


Juonitteleva perheeni – 3.3.2019

Valmiina oppituntiin
Vuoret ilmestyivät näkyviin, ja en voinut malttaa mieltäni, vaan nyhtäisin vieressä nuokkuvaa Heikkiä käsivarresta. Hän havahtui unestaan ja kumartui hymyillen katselemaan kanssani pilvipeiton läpi vilahtelevia lumisia Alppien huippuja. Siitä, kun kone oli irtautunut Münchenin kentästä, oli jo sen verran aikaa, että arvailin, voisivatko nämä olla Dolomiittien huippuja. Jäljellä olevan odotuksen lyhyydestä autuaana nojauduin takaisin penkin selkänojaa vasten ja ajattelin viimeisen vuorokauden uskomattomia tapahtumia. 

Olin tiennyt, että jääkiipeilymatka olisi tulossa lähitulevaisuudessa, sillä Heikki (parini sekä kiipeilyköysistössä että elämän muilla poluilla) oli jouluna paketoinut – jääruuviin teipattuna  – lupauksen yhteisestä matkasta pohjoiseen Italiaan treenaamaan jääkiipeilyä. Ajankohdasta sain kuitenkin vain epämääräisiä viittauksia, ja kiellon kysellä tarkemmin, mikä teki odotuksesta kahta jännittävämpää.

Mitä en tiennyt, oli että koko perheeni oli mukana juonessa. Lentokoneeseen astumista edeltävänä päivänä odottamattoman ovikellon soiton jälkeen, avasin kodin ulko-oven – ja oven takana seisoi  kokonainen lauma läheisiäni sydänilmapallojen, suklaakakun ja syntymäpäivälaulun kera. Tasakymppisteni varsinainen juhlapäivä olisi vasta seuraavana keskiviikkona, joten yllätys oli melkoinen, kun kovaäänisesti puliseva, kakkukahvien keittoaikeinen lauma valtasi keittiöni. 
Lapsilta lahjaksi saamani upeat muotokuvat heistä
ja minusta – minä taaimmaisena, jos et tunnista :)

En ollut tehnyt yllätysjuhlien järjestämistä ihan helpoksi. Olin melkein onnistunut pilaamaan suunnitelman, muun muassa yrittämällä koota Tampereelle ja pääkaupunkiseudulle levittäytyneen perheeni syntymäpäivälounaalle ja kutsumalla itseni yökylään tätini luo juuri tänä samaisena päivänä – ja sitten tietysti loukkaantunut, kun perheenjäsenet yksi toisensa jälkeen kiemurtelivat ulos ehdotuksistani. 

Niinpä sitten juhlan koittaessa, suu täynnä siskon leipomaa ja lasten koristelemaa suklaakylläistä kakkua, pyyhin ilon kyyneleitä ja takellellen selittelin mökötystäni. Juhlapäivä jatkui lasten valitsemalla ohjelmalla, joka oli koko perheen Megazone-taistelu, jossa selvisimme henkisiksi voittajiksi, ainakin omasta mielestämme.
Vielä oli luvassa päivällinen, jonka päätyttyä, tunnerikkaan päivän lopuksi minut pakattiin myöhäiseen iltajunaan. Luulin olevani matkalla Espoon kotiimme, kunnes Tikkurilan asemalla Heikki nyhtäisikin minut ulos junasta ja työnsi lentokenttäjunaan. Joululahjamatka toteutuisikin juuri nyt!

Lentokenttähotellin huoneeseen ilmestyi pakattu kiipeilykassini sekä appivanhemmilta, kälyltä ja Heikiltä syntymäpäiväpaketti, jonka sisältä löytyivät joka tytön unelmat eli tietenkin La Sportivan G2 -ylävuoristokengät! Siinä sitten istuin, sängyn laidalla massiiviset kengät jalassa kerta kaikkiaan äimistymeenä ja tietämättä, mitä tehdä ja saamatta yhtään järkevää sanaa suustani. Minut oli yllätetty täydellisesti, ja hienommin kuin olisin koskaan uskonut ansaitsevani. Kiitos siitä rakkaalle, hullulle perheelleni!

12 tuntia myöhemmin istuin lentokoneessa, korvasta korvaan ulottuva virne kasvoille liimautuneena, kun lentokoneen pyörät jysähtivät Venetsian lentokentän pintaan. Vielä silloinkaan, kun iltahämärässä hohtavat lumiset huiput näkyivät Dolomiti Ski Shuttle -bussin ikkunasta, en saattanut uskoa, että olin täällä.
Ajomatkan aikana muistelimme Heikin kanssa aiempia vuorikyytejämme. Totesimme, että kyllä kiipeilyreissuihin erottamattomasti kuuluu odotusten täyttämä, kiemurteleva ja poukkoileva autokyyti, oltiinpa sitten hieltä tuoksuvan, rikkinäisen henkilöauton takapenkillä Tansaniassa, lonksahtelevan, arviolta noin tuhatvuotiaan pakettiauton ruosteella ja 90-luvun alun tanssimusiikilla vuoratussa takatilassa Venäjällä tai tyylikkään asiallisessa Ski Shuttle -bussissa Alpeilla.

Illan pimeydessä saavuimme Dolomiittien sylissä lepäävään pieneen Sottogudan kylään, ja asettauduimme taloksi Alpen Hotel La Montanaraan, joka olisi tukikohtamme seuraavien päivien ajan. Ehdimme perille pieneen, vanhoilla valokuvilla, runsailla koriste-esineasetelmilla sekä pitsisomisteilla kuorrutettuun hotelliimme juuri parahiksi päivälliselle, jonka kruunasi paikalle saapunut oppaamme Fabrizio. (Tutustuimme Fabrizioon viime keväänä Mont Blancin talvihuiputusreissulla. Se tarina alkaa täältä: Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä)

Kiipeilytiimimme Heikki (vas.), minä ja Fabrizio
Hoikka, kähärätukkainen ja kaitakasvoinen oppaamme tervehti minua poskisuudelmin ja istahti sitten pöydän ääreen kertomaan seuraavien päivien ohjelmasta. Edessä olisi mahdollisimman monipuolisia harjoituksia: aluksi helpompia yksittäisiä nousuja, sitten vaativampia, useammasta kiipeilyosuudesta muodostuvia multi-pitchejä ja jatkuvasti tietenkin tekniikan ja taloudellisen kiipeilyn harjoittelua. Samalla Fabrizio saisi arvioitua kuntoamme ja kykyjämme syksyn suurta haastetta, Matterhornia varten, ja voisi antaa meille palautetta ja ehdotuksia treenauksen jatkoon.

Ensimmäisen päivän ohjelmassa olisi perusharjoittelua helpohkolla jääseinällä Armentolassa. Kädet italialaiseen tapaan ilmassa viuhtoen Fabrizio kuvaili seuraavan päivän jääputousta ja kommentoi laulavalla, h-kirjaimet sanojen alusta nielaisevalla aksentillaan varustekassiemme sisältöä : 

– Do you (h)ave your (h)arness and (h)elmet with you?

Viimein, monen loputtoman pitkän kuukauden odotuksen jälkeen olimme taas vuorilla!

Jäätornin huipulle – 4.3. 

Aamulla istuimme aamupalalla nautiskelemassa mielen vallanneesta lomatunnelmasta, kun Fabrizio kaartoi hotellin eteen ehkäpä maailman pienimmällä autolla. Posket punoittaen ja silmät harmistuksen viiruina mies purki tuntojaan edellisenä päivänä karun kohtalon saaneesta pakettiautostaan. Ilmeisesti vaihteen pettämisen seurauksena tien laitaan pysäköity auto oli valunut joen uomaan ja kokenut pudotuksessa massiivisia vaurioita. Autokorjaamo oli luvannut lainata Fabriziolle vahinkojen tutkimisen ajaksi auton – mutta selkeästikään menopeli ei miellyttänyt isoon pakettiautoon tottunutta opastamme. Mutta koostaan huolimatta tuo pikkuruinen auto nieli tehokkaasti kolme ihmistä kiipeilyvarusteineen ja kuljetti meitä luotettavasti – tosin selvästi oppaamme toiveita hitaammin – koko viikon toinen toistaan jyrkempiä serpentiiniteitä kiipeilykohteisiimme...opittuamme ensin, että oli tärkeää muistaa kääntää pelkääjän puoleisen etuoven (takaovia ajoneuvossamme ei ollutkaan) kahva kiinni käsin, sillä muuten ovi aukesi kesken ajomatkan, mutta mitäpä pienistä – kirjaimellisesti!
Arvaa, kumpi kuvan autoista oli menopelimme?

Matkalla ensimmäiselle jääseinälle vaihdoimme kuulumisia, ja Fabrizio kertoi käyneensä viime syksynä kiipeämässä kuuluisan El Capitan -graniittiseinän Yosemitella ja viettäneen sen seinällä neljä päivää (kyseisestä legendaarisesta kalliokiipeilykohteesta intoilin täällä: Vereslihalla olevia sormenpäitä ja nahkoilla roikkumista – seinäkiipeilyn SM-mestarin opissa). Olin tiennyt Fabrizion kalliokiipeilevän, mutta keskustelun aikana miehen intohimo lajia kohtaan valkeni minulle aiempaa selkeämmin – ja kunnioitukseni kasvoi taas aimo pykälän lisää.

Saavuimme perille auringon syleilemään, pakkasen viilentämään laaksoon torahammasmaisten vuorten välissä. Lähtöpisteemme sijaitsi suoraan laskettelurinteen juurella, ja ensin olisikin luvassa tunnin lähestyminen taapertaen jyrkän laskettelurinteen reunaa ylöspäin.

Lumi narskui uusien G2:ni alla. Totuttelin uusiin kenkiini ja pysähtelin silloin tällöin säätämään niiden vielä hiukan vieraalta tuntuvaa kiristysmekanismia. Pitkästä aikaa jalassa olevat kiipeilykengät tuntuivatkin yllättävän painavilta (vaikka todellisuudessa ne ovat satoja grammoja kevyemmät kuin aiemmat Baruntseni) ja nousu hiihtokourun reunaa odottamattoman raskaalta. Avasin takin, otin pois hanskat, avasin alustakin, pysähdyin ja pakkasin päällimmäisenä olleen kevyttoppikseni reppuun. Ihana kamala aurinko!

Minä seinällä
Laskettelijat suhahtelivat kevyen oloisesti ohitsemme. Rinne jyrkkeni. Aurinko oli kiivennyt maisemaamme reunustavien huippujen yläpuolelle, ja pohjoisen talvikuukausien kalvakaksi värjäämä ihoni tuntui suorastaan sihisevän sen polttavien säteiden pyyhkiessä hikistä niskaani. Fabrizio paineli edelläni kädet syvällä taskussa ja hartioillaan – niin selkeästi, että sen saattoi melkein nähdä – pakettiauton kokoinen painolasti.

Vajaan tunnin hikisen ylämäkitamppauksen jälkeen eteemme, laskettelurinteen reunaan aukeni kaunis, jylhä jääseinä, joka hohti vuorenrinteen varjopuolella sinisenä, yhtä aikaa kutsuvana ja hiukan pelottavana. Mihin olinkaan taas ryhtymässä? Kuoripuku, valjaat, kypärä, jääraudat ja hakut – olin valmis vastaamaan haasteeseen!

Ensimmäisen tunnin ajan harjoittelimme perusasioita kuten hakkujen käyttöä ja jääraudoilla etenemistä jäisillä pinnoilla. Sitten päästiin seinälle. Ensimmäiset nousut tuntuivat menevän ilahduttavan hyvin, vaikkakin aloittelijan voima-korvaa-tekniikan -tyyli saikin pohkeet ja käsivarret nopeasti hapoille. Fabrizion ohjeet kajahtelivat jääseinistä:
– Kantapäät alas! Hakut ylös ja keskelle rinnakkain. Jalat seuraavat, ensimmäinen keskelle, sitten molemmat leveämpään haara-asentoon: TAC, TAC, TAC!

Kiipeily oli selvästi laskettelijoita kiinnostavaa puuhaa, ja vähän väliä rinteen laidalle ilmestyikin kirkasasuisia pipopäisiä katselijoita. Jotkut tuijottivat avoimen kiinnostuneena ja huutelivat kysymyksiä puuhistamme – toiset taas nojailivat sauvoihinsa puolihuolimattomasti katsellen sivusilmällä seinällä rimpuiluamme.

Muutaman nousun jälkeen tartuimme päivän vaativampaan haasteeseen: 45-metriseen Tower-reittiin. Minä kiipeäisin ensimmäisenä. Heikki asettui varmistamaan. Reitti oli sen verran pitkä, että varmistamiseen käytettiin kahta, toisiinsa sidottua köyttä, ja köyden vaihtuessa Fabrizio siirtyisi varmistamaan.

Nenänpääni saattoi olla hiukan valkoinen, sillä tuijottaessani edessä olevaa savottaa Fabrizio totesi miltei lohduttavasti:
– Älä huoli, se on haastava aloittelijalle. Ei kannata masentua, jos et pääse sitä loppuun asti.

Vaikka reitti näytti tottumattomissa silmissäni loputtoman pitkältä, rakentui se kolmesta selkeästä osiosta, joiden väleissä oli levähdyspaikat tarjoavat tasanteet. Niitä katsellessa mieleen muistui seinäkiipeilyvalmentajamme Axelin kommentti siitä, että kestävyyskiipeilyssä yleensä parhaiten pärjäävät ne, jota pystyvät lepäämään "missä vain ja koska vain, vaikka sormien nahkojen varassa roikkuen".

Heikki tuulettaa jääputouksen huipulla
Vedin syvään henkeä, ja iskin hakun kokeilevasti seinään. Toinen viereen. Jalat perässä, vasen keskelle, oikea oikealle sivulle ja vasen vasemmalle haara-asentoon (– "TAC, TAC, TAC!" en ollut varma, kuulinko Fabrizion äänen pääni sisällä, vai toistiko hän rytmin minulle ääneen).


Ensimmäinen osuus meni ihan mukavasti, ja jää imaisi kiipeilyvälineideni terät pehmeästi ja tukevasti. Ensimmäisellä tasanteella hymyilin itsekseni ja pontevasti jatkoin matkaa ilman lepotaukoa. Hyvinhän tämä menee, kannustin itseäni.

Reitin toisen osuuden puolivälissä huomasin, miksi Fabrizio oli toistuvasti muistuttanut minua siirtämään jalkoja riittävän lyhyitä matkoja ja käyttämään jalkojen suuria lihaksia kiipeämiseen sen sijaan, että pyrkisin hinaamaan itseäni käsin hakuilla ylös. Käsivarret alkoivat tuntua uupuneilta, ja pohkeissa loimottivat puutumuksen liekit.

Toisen seinän loppuvaiheessa jää muuttui kovemmaksi ja sileäksi. Hakku ei enää uponnut kuin kuuma veitsi voihin, vaan ponnahti jään pinnasta irrottaen patalapun kokoisen ja muotoisen jääkappaleen. Vauhtini hidastui lähes olemattomaksi, kun tärisevin käsin koetin takoa hakkuja kiinni jään pintaan. Ärtymys alkoi nostaa päätään. Vastoin ohjeita vedin käteni taakse, otin vauhtia ja täräytin vasemman hakun täysin voimin jäähän. Sinne upposi.

Ja upposikin niin hyvin, etten enää saanut hakun terää vedettyä irti. Pohkeet armoa anoen seisoin kiipeilyterien varassa seinällä ja yritin tempoa kasvojen kohdalla jään sisään imeytynyttä terää irti. Lopulta tuntui, että putoaisin, jollen nyt heti pääsisi tasanteelle lepäämään, joten reuhtaisin hakun vartta voimieni takaa.
Yhtä nopeasti kuin oli terävän kärjen syleilyynsä sulkenut, sylkäisi jää hakun pään ulos. Hakku ponnahti irti seinästä, ja terän toisen pään vasara jysähti vasempaan silmääni.
Kivun aallot pyyhkivät kehoani, ja näkökenttä pimeni. Veren ja karvaan sapen maut nousivat kielelleni ja suustani pääsi ulvahdus. Sormet tarrautuivat kiivaasti seinässä edelleen kiinni olevaan oikeaan hakkuun, kun hetkeen en ollut varma, missä olin ja miten päin.

Iskun shokkiaallon muuttuessa jyskyttäväksi kivuksi  tunsin veripisaran valuvan kirvellen silmääni. Näkö kuitenkin toimi ja olin edelleen onnistunut pysymään seinällä. Niinpä tutisevin raajoin jatkoin loppumatkan seuraavalle tasanteelle, missä voisin arvioida tilanteen.

Lopputulos samana iltana,
ennen mustumista
Tasanteelle päästyäni totesin, että silmä tuntui säilyneen ilman sisäisiä vaurioita, ja vertakin pisaroi vain sen verran, että sain sen pyyhittyä puhvihuivillani. Alhaalta kuului ääniä ja huutelua, mutta pidin kasvot kohti seinää ja yritin keskittyä palautumaan, jotta jaksaisin viimeisen rypistyksen. Olin kiivennyt kaksi osaa kolmesta, joten nyt ei olisi aika luovuttaa.

Hetken levättyäni siirryin seuraavan jääosuuden alkuun. Usko omiin kykyihini oli koetuksella, kun katselin edessä olevaa sileäpintaista, pystysuoraa pilaria.  Ilmeisesti miehet olivat vaihtaneet varmistajaa ja Heikki oli siirtynyt laskettelurinteen reunalle, sillä kuulin hänen kannustavan huudahduksensa selkeänä kuin lähtölaukaus – ja niin käsivarret uupuneina ja pohkeet väsymyksestä täristen lähdin viimeiselle etapille.

Siitä suorituksesta oli tyyli kaukana ja unohdin kaikki Fabrizion ohjeet raahautuessani pystysuoraa jääpintaa ylös hakun isku kerrallaan. Viimeisen parin metrin kohdalla olin niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin iskeä hakut jäähän. Terien pito jäi kokeilematta, ja vasemman hakun petturimaisesti irrotessa jäärautojen terät lipesivät jään pinnasta, ja retkahdin oikean hakun varaan roikkumaan.

Takaani kuului kohahdus, joka pakotti minut vilkaisemaan taakseni. Laskettelurinteen reunalle oli kertynyt kymmenittäin ihmisiä katsomaan kamppailuani.
Kaiken yli kuulin Heikin kannustushuudon.
Iskin irronneen hakun uudelleen jään pintaan. Se irtosi aiheuttaen jääpalojen ropinan kasvoilleni. Kirosin karkeasti ja yritin uudelleen. Tällä kertaa hakku piti, ja parilla yrityksellä sain myös jäärautojen kärjet jään sisään. Päästyäni jäärautojen varaan pysähdyin hetkeksi huohottamaan ja irrotin käteni vuorotellen ja ravistelin käsivarsia – ehkäpä siinä toivossa, että jonnekin lihaksen koloon olisi vielä jäänyt pieni pala voimia.

Ja olikin. Juuri sen verran, että ähisten ja äristen kiipesin viimeiset metrit Towerin huipulle. Ylös päästyäni nojasin hetken nelinkontin jäätä vasten ja vain huohotin. Sitten ymmärrys onnistumisesta saavutti ajatukset ja käännyin kohti Heikki päästäen villin voitonkiljahduksen
– ja sain vastaukseksi kymmenien kannustajien hurrauksen!



Mikä uskomaton hetki!

Laskeuduttuani köyden varassa alas ja otettuani vastaan onnittelut, joiden perusteella olisi voinut kuvitella minun juuri huiputtaneen suuremmankin vuoren, siirryin varmistamaan Heikkiä.

Kiipeilyparini lähti reitille itselleen tyypilliseen tapaan, vahvasti ja päättäväisesti. Nopeammin ja siistimmin kuin minä, hän saavutti toisen osuuden tasanteen. Mutta viimeisellä osuudella tapahtui selvästi jotain, ja hakun iskujen napakkuuteen hiipi arkuus, joka kieli käsiongelmista.

Viimeisellä osuudella, samoilla tietämillä kuin minäkin, Heikki putosi köyden varaan. Parin jatkoyrityksen jälkeen hän pyysi, että hänet laskettaisiin alas. Kasvot synkkinä hän totesi käsivarsien voimien pettäneen. Pilvet eivät väistyneet hyvään toviin parini kasvoilta, vaikka muistutin, että häneltä jäi 45 metristä kiipeämättä vain kaksi viimeistä metriä – ja turha ensimmäisenä päivänä olisi ollut rikkoa monta viikkoa kipeinä olleita, nyt viimein parantuneita käsivarsia. Huomenna olisi uusi päivä!

Uupunut, mutta päivään tyytyväinen pieni tiimimme taivalsi illaksi harmaantuvassa maisemassa takaisin, suurina haaveina vain hotellin sauna ja sänky.
Illalla kömpiessäni lakanoiden väliin, tunsin kuumotuksen kyynärvarsissani ja kipeän tykytyksen nopeasti mustuvassa silmän ympäryksessäni muistutuksena käynnistä voimavarojen rajoilla – mutta unten viedessä minut mukanaan, jaksoin silti hymyillä.

Saavuttamassa Towerin huippua, Fabrizio varmistaa


sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Lahjaton treenaa? – Jääkiipeilykurssi Pirunkalliolla

Talven kylmimmän pakkaspäivän aamuauringon kurkistaessa makuuhuoneen sälekaihtimien lomasta ujutin varpaat peiton alta, vaikka kello oli sunnuntaiaamuna vasta seitsemän. Vilkaisu ulos huurteiseen maisemaan ja 27 pakkasasteeseen valahtaneeseen elohopeaan vahvistivat aavistuksen, että edessä olisi rapsakat oltavat Pirunkallion jääseinällä jääkiipeilytekniikoiden parissa.
Jättimäisellä kahvikupillisella, teknisellä kerrastolla, smart strech -välikerrastolla ja Venäjän vuoristo-oloja varten hankitulla erikoislämpimällä toppatakilla varustauduttuani olin suhteellisen varma, ettei pakkanen nujertaisi kiipeilypariani Heikkiä ja minua.
Sen verran runsaasti taisin olla topattu, että Tapiolan ABC-liikenneaseman myyjän leuka loksahti hiukan, kun lyllersin lähes karmeja hipoen ovesta sisään ja ryhdyin lutraamaan termareiden kanssa kahvipisteessä.

Aamuaurinko juuri suukotteli Pirunkallion huuruista poskea, kun Heikki ja minä purkauduimme autosta. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan 16 metriä korkeaan kalliojyrkänteeseen vesiputkiston avulla rakennetun jääputouksen kauneutta. Hetkeksi kiipeilyä edeltävän sykettä nostavan innostuksen läpi purkautui kiitollisuus auringon kalvakkaan valon säteiden leikistä jään pinnalla, lumen rasahduksesta kenkieni alla ja jäärautojen kilahduksesta kiipeilyhakun vartta vasten. Hetken – ihan pienen hetken – Pikkukosken uimarannan halki puhaltavassa kylmässä tuulessa oli korkean ilmanalan puhdas tuoksu, jonka voi tuntea vain vuorilla. Sitten ripsiin tarttunut pisara – liekö kyynel vai viiman esiin iskemä pisara vain – valui kylmänä silmäkulmasta poskelle ja havahdutti minut nostamaan kiipeilyvarustekassin selkään.

Marssimme poikki lumen alle hautautuneen uimarannan kohti jääseinän juurella sijaitsevia matalia rakennuksia, joiden pihalle oli kokoontunut hymyilyttävän sekalainen seurakunta iho huuruten uimapukusillaan hiippailevia aamuavannolle saapuneita ja runsaasti toppautuneita, kilisevällä varustearsenaalilla itsensä vyöttäneitä jääkiipeilijöitä.

Teija (oik.) ja minä Mont Blancilla 2016 lähestymispäivänä
Meitä vastaanottamaan saapui kädet halaukseen avautuneena Teija, jääkiipeilykurssin järjestävän Adventure Partnersin monitoiminainen. Tätä jälleennäkemistä olin odottanut! Vaikka sosiaalisen median välityksellä olemme toistemme seikkailuista pysyneet kartalla, reaalimaailmassa tapasimme Teijan kanssa viimeksi, kun halasimme heiheit Helsinki-Vantaan lentokentällä ensimmäisen Mont Blanc -huiputukseni jälkeen (tuo Mont Blanc -tarina alkaa täältä: Matka Chamonixiin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)
Tuo samainen reissu on saanut muistoissani kultaraamit paitsi siksi, että tuolloin huiputin Mont Blancin ensimmäistä kertaa, myös siksi, että samalla reissulla Heikin ja minun polut ristesivät ensimmäistä kertaa.

Nyt kuitenkin ehdimme Teijan kanssa vain halata lyhyesti ja muutamalla sanalla vaihtaa kuulumiset, kun oli jo aika siirtyä kouluttajamme Samulin kanssa matalan rakennuksen päässä sijaitsevaan pieneen pakkasen viilentämään huoneeseen jääkiipeilyn teoria -oppitunnin pariin.

Ryhmäämme kuului toistakymmentä erilaisilla taustoilla ja vaihtelevalla kiipeilykokemuksella varustettua jääseinän kutsun kuullutta. Tänään, kuten kiipeilyporukoissa aina, oli jännittävää huomata, kuinka erilaisia reittejä ihmiset ovat päätyneet lajin pariin ja kuinka eri tavoin he kiipeilytavoitteitaan asettavat. On myös hauska havaita, kuinka erilaisissa porukoissa tätä lajia harrastetaan:  tänäänkin paikalla oli ystävyksiä, pariskuntia, isä ja poika -tiimi ja muutama soolokiipeilijä.

Aamutunnit kuluivat nopeasti teorian parissa. Kouluttaja-Samulin johdolla kävimme läpi jääkiipeilyyn liittyviä turvallisuussääntöjä, olosuhteita ja varusteita. Asiaa tuli paljon, ja kuten tavallista, mieleen iskostui ymmärrys siitä, kuinka paljon lisää olisi vielä opittavaa. Olisin ollut todella kiinnostunut kuulemaan enemmän jäästä ja sen käyttäytymisestä – mutta se onkin jatkokurssin sisältöä, eli ilmeisesti paluu Pirunkalliolle saattaa olla jossain kohtaa edessä.
Ankkurin rakennuspuuhissa

Teoriaa seurasi minulle oudon kinkkinen osuus: Ihmiselle, joka on viettänyt koko lapsuutensa partiossa sekä erä- ja hevoshommissa, solmujen ei luulisi olevan niin mutkikkaita. Mutta epäilen, että jokin kolmiulotteisen hahmottamisen kyky minulla on vajaavainen. Nimittäin solmut ovat minulle aina haastavia. Jo ennen vuorien kuvioon tuloa, aloittaessani ensimmäistä kertaa seinäkiipeilyn, kiipeilyköydessä käytettävän tuplakasi-solmun teko vaati minulta ihan tolkuttoman määrän toistoja ennen kuin sen saattoi arvioida porautuneen selkäytimeeni. Muistan, kuinka aina kiipeilyä edeltävänä iltana treenasin solmua kotona kaikkiin asioihin, joita saattoi solmia: kengännauhoihin, tietokoneen virtajohtoon, kaulahuiviin ja niin edelleen.

Taas oltiin saman asian äärellä. Teoriaa seuranneen tunnin seisoin lumihangessa 25 asteen pakkasessa, nykersin köyttä kylmänkohmeisilla sormillani ja yritin kuumeisesti omaksua pupunkorva- ja vieteritarinoiden siivin muutamaa uutta solmua, jotka kuuluivat kurssiohjelmaan.
Aamukiireen keskellä nautittu ABC-aamiainen autossa oli jäänyt hiukan ohueksi ja aikaakin siitä oli kulunut jo hyvä tovi. Myös paikallaan kovassa pakkasessa seisominen vaati veronsa. Kun siirryimme harjoittelemaan köysillä puunrunkoihin rakennettavien kiipeilyankkureiden tekoa, vatsani möyri nälästä. Kylmää torjuakseni koetin rullata ulkoilmassa hyytyneitä sormia lämmön toivossa ylemmäs kiipeilyrukkasten sisään ja puskea syrjään turhautumiseni itsepäisesti väärinpäin kiertyviin köysilenkkeihin.

Lopulta sain armollisen vapautuksen köysitaistelusta, ja viimeisenä ennen lounastaukoa kiipesimme kallion huipulle, rakensimme itsellemme ankkurit ja laskeuduimme alas. Saadessamme mahdollisuuden harjoitella asiantuntijan opastuksella, päätimme Heikin kanssa testata kahta erilaista äsken opetettua ankkurityyppiä, vaikka vatsa karjuen vaatikin ravintoa.

Sitten lopulta: olin seinällä! Tosin ensin mentiin ylhäältä alaspäin eli harjoiteltiin laskeutumista. Rahisevat raudat ja tutun jääelementin läsnäolo yhdistyivät seinällä keikkumisen iloon ja vetivät suupielet kohti korvia, ja hetkeksi nälkä ja hyytyneet sormetkin unohtuivat. Lyhyen talvipäivän auringon viimeiset säteet pyyhkivät pakkasesta ratisevaa jääseinää, ja yhtäkkiä suurin ongelma maailmassani oli, etten osannut päättää, olisinko halunnut pomppia alas riehakkaalla tahdilla, vai hitaasti jokaisesta metristä nautiskellen.

Matka alas oli harmillisen lyhyt, ja odottaessani perässä laskeutuvaa Heikkiä, haaveilin maaliskuun jääkiipeilymatkastamme Dolomiiteille. Heikin keinuessa köyttä pitkin alas, aurinko oli sukeltanut puiden taakse. Sillä välin kun Heikki ja minä olimme testailleet ankkurityyppejä, muut olivat ehtineet lämmitellä sisällä ja syödä lounaseväänsä. Nyt vasta vilkaisin kelloa: kello oli yli kolme iltapäivällä, ja takana oli siis reilut kuusi tuntia touhua. Ei ihme, jos olo oli hiukan ohut!

Sormet tutisten ahmin eväsleivän ja proteiinipatukan ja kumosin perään muutaman kupin kahvia. Pikkuhiljaa lämpö alkoi hiipiä takaisin kehoon – suoraan silmäluomiini. Tiedätkö sen tunteen, kun silmänräpäytykset alkavat muuttua niin hitaiksi, että ehdit nähdä välähdyksen pimeää niiden välissä? Se on hetki, jolloin on parasta sännätä ulos, mikäli ei aio ryhtyä päiväunille. Niinpä ravistin vastentahtoisuuden kehostani, ja  kasasimme uudelleen varusteet yllemme ja palasimme kylmään, pimeyttä kohti hiipuvaan iltapäivään.

Samaan aikaan jääkiipeilyryhmämme kanssa Pirunkalliolla oli vuorikiipeilyn peruskurssi ja vielä muutama itsenäisesti kiipeäväkin. Kaikkien pyrkiessä seinälle yhtä aikaa, syntyi ruuhkaa, ja puolisen tuntia menikin kiipeilyvuoroa odotellessa. Onneksi maiseman sävyjen himmetessä ja muuttuessa hiljalleen sinisiksi, eräs ryhmäläisistämme huomasi, että Heikki ja minä emme olleet vielä päässeet kiipeämään ja iloisesti ojensi köyden kohti meitä.
Jutustelun lomassa kävi ilmi, että kurssikaverimme on seurannut Vuorenvalloitusta! Lukijan tapaaminen oli suorastaan riemastuttavaa, ja lisämotivaatiota mukana reissuissamme seikkailevan kohtaamisesta saaneena kiinnitin köyden valjaisiin Heikin jäädessä varmistamaan.

Pontevasti napautin hakun jäähän, sitten toisen hakun. Potkaisin jääraudan kärkipiikit pystysuoran jään pintaan. Lipsahdus. Yritin uudelleen. Uusi lipsahdus. Kolmannella yrityksellä pääsin jo rautojen varaan seinälle, mutta seuraavalla iskulla piikit luistivat jälleen, ja yhtäkkiä olin taas maan tasalla.

Seuraavat kymmenkunta minuuttia sama toistui uudelleen ja uudelleen. Ähisin, rimpuilin ja yritin yhä uudelleen – mutta ilman tuloksia. Kouluttaja-Samuli huomasi kamppailuni ja ilmestyi varmistusköyden päässä kylmästä tutisevan Heikin viereen neuvomaan:

– Kantapää alas! Iske se rauta kunnolla seinään!

Käskystä vedin jalan kauas taakse iskin niin lujaa kuin jalkojeni lihaksista sain irti. Turhaan.

"Eihän tämä nyt näin mahdotonta voi olla! Muutkin pystyvät tähän. Olenhan minä ennenkin jääseinällä kiivennyt," kannustin itseäni, mutta kerta toisensa jälkeen raudat luistivat altani ja rysähdin takaisin alas. Kahdesti hakku jäi ylös jääseinään kiinni, kun romahdin köyden varaan polvien ja käsien kolistessa kipeästi anteeksiantamatonta seinää vasten.

– Odotas vähän! Samuli huudahti juuri, kun olin pettymyksen kyyneleitä nieleskellen todennut lihasten olevan aivan hapoilla ja tarjonnut Heikille mahdollisuutta kiivetä sijastani. Samulin asteli lähemmäs:
– Näytäpäs noita sinun jäärautojasi...
Samuli näyttää mallia

Nostin vasemman jalan ilmaan esitelläkseni Samulille Black Diamondin Serac-raudat, jotka ovat minua uskollisesti palvelleet vuorelta toiselle jo neljän vuoden ajan.
– Kuule, ei ihme, ettet pääse noilla mihinkään. Nuo ovat vaellusraudat. Olen nähnyt ennenkin, kun joku yrittää tuollaisilla ja niillä ei pääse tällaisella seinällä mihinkään. Tämä reitti on vielä koko seinän jyrkin kohta.

Niin, eihän tuo minulle yllätys ollut. Samulin puhuessa mieleen palasi kivuliaita muistoja. Esimerkiksi Mont Blancin huiputuksessa jääseinällä jouduin joka askeleella iskemään rautoja niin voimallisesti seinään, että olin jääseinäosuuden jälkeen aivan uuvuksissa ja hengästynyt. Lopputuloksena oli myös molemmissa jaloissa katkenneet ja varpaiden sisään työntyneet peukalovarpaankynnet, jotka tulehtuivat melkoisen ikävästi. Olin omassa mielessäni analysoinut tapaturman johtuneen riittämättömästä jalkatyöskentelystä ja tekniikan puutteesta.

Olen toki nähnyt rouheahampaisia teknisen näköisiä rautoja ja tiennyt, että omani ovat kevyet ja pääosin vaellukseen tarkoitetut. Olemme aiheesta Heikin kanssa keskustelleetkin. Mutta useimmiten Seracit ovat tähän asti olleet riittävät. Ja koska aina on ollut jotain akuutimpaa ostettavaa, teknisemmät jääraudat on jatkuvasti jääneet loputtoman pitkällä varusteiden hankintalistalla alemmas. Mutta nyt Samulin lähettäessä minut etsimään varastosta lainaksi Pirunkallion jäälle soveltuvat välineet, teknisemmät jääraudat nousivat ostoslistani kärkeen samaa vauhtia reisilihasteni happopitoisuuksien kanssa.

Tovin kuluttua olin pimenevässä illassa säätänyt ja kiinnittänyt särmäpiikkiset lainaraudat ylävuoristokenkiini. Tarjosin vaisuksi muuttuneelle Heikille mahdollisuutta kiivetä ensin, koska hän oli joutunut niin kauan odottamaan. Mutta oudon hiljaisena hän kehotti minua kokeilemaan nyt kuitenkin ensin:
– Täytyyhän sinun saada yksi kokeilu oikeilla varusteilla tähän pohjalle.

Jäähakut nappasivat taas kiltisti kiinni jääseinän pintaan. Potkaisin raudan kiinni ja kokeilin varovasti. Se piti. Toinenkin rauta upposi kuuliaisesti jään pintaan. Riehaantunut ilo syöksähti suoniini – ja totuuden nimissä osa siitä oli myös hassua helpotusta, että kyseessä olikin vääränlainen varuste, eikä kertakaikkinen lahjattomuus jääkiipeilyssä.

Niin minä naputtelin reitin ylös rivakkaa tahtia ja ylhäällä käännyin hymyilemään onnellisena illan pimeyteen hiljalleen kääriytyville kurssikavereille. Laskeuduin nopeasti alas ja siirryin varmistamaan Heikkiä.

Heikki iski vasemman hakun jäähän. Toisen. Vasemman jääraudan. Ja toisen. Nosti vasemman hakun uudelleen, tähtäsi, iski ja putosi köyden varaan.
Hän yritti uudelleen, pääsi hiukan pidemmälle, mutta putosi sitten köyteen nostaen painollaan minut melkein metrin verran ilmaan.
Jokin oli vialla. Ensimmäisenä vilkaisin hänen rautojaan, mutta vaikka nekään eivät ole tähän lajiin optimoidut tekniset kiipeilyraudat, kyllä niillä olisi pitänyt seinää ylös päästä. Mutta tarkemmin katsoen näytti kuin Heikki olisi jarruttanut jokaista hakun iskua juuri ennen kuin terä iski jäähän.

Neljännellä yrityksellä Heikki pääsi muutaman metrin korkeuteen, pysähtyi ja pyysi minua laskemaan hänet alas.

Olemme viime kuukaudet treenanneet aika lujasti Matterhornin ja Elbrusin kuvat silmissä. Salitreenin painotuksessa on huomioitu yläkehoa ja käsivarsia aiempaa enemmän. Harjoitusohjelmaan nyt "virallisesti" lisätty seinäkiipeily rasittaa kyynärvarsia pitkillä staattisilla asennoilla melkoisesti – varsinkin, kun aloittelijan tekniikan puutetta tulee usein korvattua voimalla. Meillä molemmilla on ollut haasteita ylävartalon ja käsien palautumisen ja huollon kanssa. Yläselän ollessa minun suurin haasteeni, Heikin kyynärvarret ovat olleet melkoisen kipeät. Nyt pitkä päivä pakkasessa oli tehnyt niille tuhojaan. Minun taistellessa seinällä kiipeilyparini oli kärsivällisesti seissyt hyytävässä säässä varmistamassa – ja kärsinyt kivuista, jotka kasvoivat sietämättömiksi hänen lopulta päästessä seinälle ja iskun resonoidessa hakun vartta pitkin käsivarteen.

Heikin laskeuduttua alas, hänen kehoituksestaan minä tein vielä toisen nousun. Sitten totesimme, että osa kiipeilytaitoa on ymmärrys siitä, koska on viisasta lopettaa. Niin päiväkurssimme nousujen määrä päätyi vaisuihin lukuihin, mutta runsaasti oppia oli silti saatu tulevaisuutta varten.

Ilta oli pimentynyt ja kylmentynyt entisestään, myös kevyen lounaan hetkellinen helpotus nälkään oli haihtunut. Oli aika niputtaa varusteet, kiitellä kouluttajat ja kurssikaverit, toivotella hyvät jatkot, ja ajaa kaasu pohjassa lähimpään paikkaan, josta sai valtavan saavillisen lämmintä syötävää.

Jääkiipeilytekniikkaharjoittelemassa vuonna 2016 Mont Blancilla 
Refuge Torino -vuoristomajalla 3375 metrissä,
opettamassa ja varmistamassa tuolloinen oppaamme Sami
Vaikka odotettu kiipeily jäikin varsin pieneen rooliin kurssipäivässämme, lopputulema jäi reippaasti plussan puolelle. Täysin uuttahan jääkiipeily ei meille kummallekaan ollut, sillä useammallakin vuorella on vastaan tullut jääkiipeilyosuuksia. Mutta tähän asti ne osuudet on menty "tyyli vapaa" -tekniikalla, mikä ei enää sovellu edessämme siintäviin haasteisiin. Toinen tärkeä läksy oli jälleen oikeanlaisten varusteiden merkitys... niin ja se kuuluisa oman kehon kuuntelu ja huoltaminen.
Niinpä kurssi toimi hyvänä introna maaliskuun alkupäivinä edessä olevalle reissullemme Dolomiiteille. Siellä meillä on useita päiviä aikaa treenata tulevan Matterhorn-oppaamme Fabrizion opastamana – ja ihan oikeilla jääkiipeilyraudoilla!

Kohta mennään, tuskin maltan odottaa!


p.s. Heikin kyynärvarret olivat niin pahasti tulehtuneet, että vasta yli kahden viikon täyslevon jälkeen hän pääsi uudelleen käsitreenin pariin. Tärkeä muistutus tämäkin siitä, kuinka merkityksellistä on kuunnella kehoa treenatessa ja liiallisen rasituksen merkkejä ei saisi jättää huomiotta – vaikka olisi kuinka kivaa.

maanantai 28. tammikuuta 2019

Pitääkö pitsa pelikaanin ilmassa? – kestävyysharjoittelun arkea

Onko hyvä hetki pysähtyä vasta, kun ei pääse enää yhtään ylöspäin?
Minä Monte Rosan huipulla 2016, kuva: M. Laukkanen

Istun junassa matkalla Tampereelta Helsinkiin. Tuttuakin tutumpi reitti kahden kotini välillä. Puhelimen akku on vähissä ja junan netti poikki. Laukun vakiovarustepokkarista viimeinen sivu, kirjailijan kiitokset ja takakansi luettu. Olen lukenut myös lattialle pudonneen Barbie-lehden mainoksen ja vakoillut penkkien välistä edessä istuvan matkustajan sylissä auki olevan iltapäivälehden otsikoita. Ne toitottavat Roope Salmisen olevan lurjus.

Hetken aikaa kaivelen laukkuani, järjestelen touhukkaana tavaroitani. Vilkaisen kelloa: puolitoista tuntia perille.

Listaan mielessäni perille päästyäni tehtävät asiat.
Järjestän lompakon kuitit.
Pyöritän tietokoneen virtajohdon lenkit samanmittaisiksi – kaksi kertaa, sillä en ole tyytyväinen ensimmäisen kerran tulokseen.
Tutkin taskusta löytyneen proteiinipatukan ravintoarvoja.
Penkin reunassa on vanha tahra, jota yritän huomaamattomasti vähän hinkata nenäliinalla.
Katson kelloa; se on kymmenen minuuttia enemmän kuin edellisellä kerralla.

Huokaisen ja katson ikkunasta. Tekisi mieli puhaltaa ja katsoa huurtuuko lasi.

Lapsena matkustaessani autolla tai junalla painoin usein posken vasten viileää ikkunalasia ja kuvittelin lentäväni maiseman yli. Matalalla liidellen, ilmavirtauksilla surffaten kuin pelikaani.

Nyt viime päivien lumipyry on muuttanut maiseman uhkean pumpuliseksi, ja matalalla horisontin yläpuolella roikkuu appelsiininvärinen aurinko, joka sivelee valon raitoja lumipeitteen pintaan.
Toisenlainen pysäyttävä maisema Mount Merun huipulta Tansaniassa (2017).
Vasemmassa laidassa Kilimanjaron huippu

Vapauttava, levollinen ajatustyhjiö nielaisee minut odottamatta, kun katson puiden sinisten varjojen ja auringon kimaraa hangella, junan kiitäessä valkoiseen pukeutuneen maaseudun halki. Päästän irti ja nautiskellen heittäydyn mattapintaisten ajatusten poukkoilevaan virtaan, joka ei ole matkalla minnekään. Hetken olen kuin vuorilla ja etäisesti mielen virtaus esittelee minulle lukuisia hetkiä, jolloin olen saanut nauttia tästä ajatusten päämäärättömyydestä.
... kunnes samettisen ajatuspuuron keskeltä vapaaksi tempautuu yksi ajatus: "Katsos vaan, minä osaan pysähtyä ja nauttia tekemättömyydestä – ihan keskellä arkeakin! Pitääkin kirjoittaa tästä ihanasta hetkestä blogiin. Ollaankohan jo kohta perillä, että pääsen nettiin kirjaamaan ajatuksen ylös? Jos en sitä pian kirjoita johonkin, ehkä se unohtuu."
Vilkaisen kelloa: tunti ja kymmenen minuuttia perille.

Vuoristo ympäristönä ja kiipeily lajina saavat minut vaipumaan suorastaan meditatiiviseen tilaan. Se on minulle iso osa kiipeämisen nautintoa ja minulle tuollaisen mielen pehmeä tyhjyyden saavuttaminen muualla kuin rinteellä on vaikeaa – tai ainakin harvinaista.

Täällä alhaalla mieli kohisee kuin koski tekemättömiä tehtäviä, työasioita, lasten harrastuksia, treeniaikatauluja ja vaikka mitä.  Totta puhuakseni, olen aika ylpeä siitä, että pystyn hallitsemaan varsin monimutkaisia ja laajoja kokonaisuuksia. Oman elämäni projektijohtajana saankin aina välillä itseltäni kymmenen pistettä ja papukaijamerkin ihan vaan siitä riemusta, että mission impossible nimeltä 'perus keskiviikko' tuli suoritettua.

Mutta vuorilla arki tehtävälistoineen on kaukana, ja kaikki muu paitsi kiipeäminen tuntuu merkityksettömältä. Vain seuraavalla askeleella on väliä.

Mutta on tässä muutakin.
Vuorimajan katon ilmestyminen horisonttiin vapauttaa uupumuksen. Yhtäkkiä majan pihan lähestyessä tuntuu, ettei jaksa enää askeltakaan. Siltikin vaikka äsken oli vielä ihan kohtuullisen hyvä olo, eikä se, että jaloissa painoi, jääraudat takertuivat normaalia useammin toisiinsa ja hiki kirveli silmiä, ollut kovinkaan merkityksellistä. Mutta kun voit jo melkein haistaa majan ovesta löyhähtävän kosteuden, hien ja mausteisen ruoan tuoksujen sekoituksen, loppuu puhti kerta kaikkiaan.
Kiipeilysuorituksessa se onkin ymmärrettävää; jos takana on toistakymmentä tuntia raskasta kiipeämistä, viimeisien tuntien polttoaine on lähinnä tahdonvoima.

Mutta mikä siinäkin on, että myös juoksulenkin viimeiset viisisataa metriä ovat usein ne raskaimmat, välillä riippumatta siitä, paljonko on juostu. Miten tässä muka kehtaa puhua harrastavansa kestävyyslajia, kun kymmenen kilometrin viimeisen korttelin aikana etureidet tuntuvat suorastaan turpoavan maitohapoista? Kuinka paljon pitäisi pystyä tekemään "tuosta vaan ihan huomaamatta", jotta täyttäisi kriteerit?

Kiipeilyparini Heikki sanoo usein hyvin rullanneen juoksulenkin jälkeen: "Aivan mahtava tunne, olisin voinut juosta loputtomiin!"
Olen siitä vähän kateellinen. Minä tunnen noin aika harvoin, ehkä silloin, kun lenkin pituus on normaalia lyhyempi ja kaikki menee nappiin. Mutta pääsääntöisesti asetan itselleni lenkin alussa matka- tai aikatavoitteen. Kun se on saavutettu, ei kovinkaan usein mielessä käy ajatus: "tästähän voisi vielä hypähdellä toisen kympin perään."

Taannoin tehtyäni raskaan lenkin kovassa pakkasessa, paluumatkalla pohdiskelin, paljonko psyykausta vaatisi, jos vaan päättäisi viimeisen lyhtypylvään kohdalla, että jatkankin vielä viisi tai kymmenen kilometriä lisää. Motivaatiosta siinä on kyse, eikö vaan?

Nimittäin viime keväänä teimme Mont Blancin huiputuksen talviolosuhteissa laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa. Saapuessamme laskeutumisen ensimmäiselle etapille, Gouterin majalle 3815 metriin, olin valtavan väsynyt. Söin suuren kasan lounaspastaa – ja nukahdin istualleni majan ruokalaan, Heikin olkapäähän nojaten. Puoli tuntia myöhemmin Heikki herätti minut ja matka jatkui. Tuon majalla vietetyn tunnin aikana voimani olivat palautuneet niin, että seuraava saattoi tapahtua:
Paluumatkalla Mont Blancin huipulta, keväällä 2018 (vasemmalla Gouterin maja)

Olimme aikoneet jäädä huiputuspäivän jälkeiseksi yöksi Tete Rousse majalle 3167 metriin, mutta laskeutuessamme jäätikköä pitkin nahkeassa upottavassa lumessa, aloimme Heikin kanssa puhua siitä, millaisen pitsan kumpikin söisi, kunhan seuraavana päivänä pääsisimme laaksoon. Hetken kuluttua mielikuva pitsasta alkoi tuntua todella houkuttelevalta. Niin houkuttelevalta, että päädyimme ohittamaan majan ja jatkamaan vaellusta alas laaksoon asti.

Eli kroppa jaksoi, kun motivaatio oli kunnossa: pitsan voima on kyllä uskomaton!

Jos palaan siihen pohdintooni ylimääräisen viiden kilometrin lisäämisestä lenkin loppuun ex-tempore: totta puhuakseni tiedän kyllä, ettei se olisi muuta kuin päätös.
Olenko opettanut itseni väsymään, kun maaliviiva lähestyy? Miten siitä voi oppia pois? Jos joku ajaisi edelläni autolla pitsalaatikko avoimessa peräkontissa, kuinkahan pitkälle mahtaisin jaksaa painella ilman ennalta asetettua maaliviivaa?

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat luontaisesti kykeneviä nauttimaan matkasta ja yrittänyt kovasti imeä heistä oppia itseeni. Mutta tuntuu, että minä tarvitsen motivoituakseni maaliviivan, jonka ylittää. Ja niin lenkilläkin lataan ajatukset senhetkisen tavoitteen täyttämiseen. Mutta onnistuisiko maaliviivan siirtäminen vauhdissa ilman pitsapalkintoa – eli houkuttelevampaa maalia?

Jos junassa minulla ei olisi niin kiire perille, malttaisinko nauttia matkasta ja leijua taas peltojen yllä ajatusten siivillä? Kuka opettaisi minut olemaan matkalla perillä?

Lempikuvani Mount Fujilta, (2017). Matkalla perillä.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Vereslihalla olevia sormenpäitä ja nahkoilla roikkumista – Seinäkiipeilyn SM-mestarin opissa

Janiina Kauppinen kiipeilyseinällä Salmisaaren Kiipeilykeskuksessa

Katsoimme kiipeilyparini Heikin kanssa loistavan dokumentin nimeltä The Dawn Wall (se löytyy Apple Tv:n leffapalvelusta), joka kertoo legendaarisen kiipeilijä, Tommy Caldwellin elämästä. Dokumentti on hienosti tehty ja jännittävää katsottavaa, vaikka kiipeily ei olisikaan oman intohimon kohde: Tarina polveilee kiipeilyn ihmelapsen uran alkuvaiheista teini-iän traagiseen kokemukseen kirgiisikapinallisten panttivankina (josta Caldwell pakeni työnnettyään vankeja vartioineen kapinallisen kalliolta alas).
Rakennusonnettomuudessa etusormensa menettävä Caldwell kieltäytyy alistumasta kiipeilyuran päättymiseen, vaan luo kokonaan uuden tekniikan pystyäkseen kiipeämään ilman etusormea. Jo alle 30-vuotiaana mies on jo yksi urheiluhistorian eläviä legendoja, joka avioerosta toipuakseen heittäytyy kuudeksi vuodeksi valmistelemaan mahdotonta yritystä:

Dokumentin kehystarina on Caldwellin ja hänen kiipeilyparinsa Kevin Jorgensonin uskomaton, 19 päivää kestänyt suoritus, kun he vuonna 2015 kiipesivät Kalifornian Yosemite National Parkissa sijaitsevan kuuluisan, mahdottomana pidetyn graniittiseinän nimeltä Dawn Wall.
Miehet kiipesivät 900 metriä korkean seinän yli 30 osassa. Osareittien vaikeustaso vaihteli erittäin vaikeasta lähes mahdottomana pidettyyn, ja jokaisen yksittäisen osareitin selvittäminen oli mestarillinen suoritus. Vaikeimpien osioiden suorittamiseen meni Caldwellilta ja Jorgensonilta päiväkausia.
Janiina Kauppinen kiipeilyseinällä Salmisaaren KiipeilykeskuksessaKoko kolme viikkoa kestäneen suorituksen ajan miehet asuivat kallioseinällä laskeutumatta kertaakaan alas. Ja maailma seurasi henkeään pidätellen, kun yhdessä parinsa kanssa Caldwell kiipesi seinistä mahdottomimman, ilman kiipeilykäden tärkeintä sormea.

Uskomattoman inspiroiva tarina!
...sen sijaan omien sormieni kanssa (vaikka niitä on täydet kymmenen), eivät suoritukset mene ihan yhtä nappiin:

Taisin vähän jännittää kiipeilyvalmentajamme tapaamista, ja olin merkinnyt ensimmäisen valmennuksen tuntia liian aikaiseen ajankohtaan kalenterissa. Siellä me sitten malttamattomana miltei nojasimme ovikellon nappulaan, kun ensimmäinen työntekijä saapui aamulla avaamaan Salmisaaren Kiipeilykeskusta asiakkaille.

Vaikka titteleitä ei tarvita taitavan kiipeilijän tuntomerkeiksi, kyllä lisäkunnioitusta jo ennakkoon herätti se, että valmentajamme Axel Lindfors on hallitseva SM-mestari sekä boulderoinnissa että köysikiipeilyssä. Näin jo mielessäni miehen järkyttyneen ilmeen, kun hän epäuskoisena tuijottaisi seinällä rimpuilemistani. Todennäköisesti unohtaisin, miten tuplakasisolmu tehdään, sotkeutuisin köysiin, enkä pääsisi edes helpointa reittiä ylös, vaikka joku pyllystä punnaisi.

Aikaisesta saapumisesta johtuen ehdimme lämmitellä tovin ennen kuin luoksemme käveli suunnilleen minun mittaiseni, hoikka nuori mies, joka melkein ujosti hymyillen esittäytyi Axeliksi. Hiljaisella äänellä puhuva, olemukseltaan rauhallinen Axel ei turhia jahkaillut, vaan jo pari minuuttia tapaamisen jälkeen kiipeilyparini Heikki oli seinällä uuden valmentajamme arvioivan katseen seuratessa hänen jokaista liikettään.

Heti ensimmäiselle seinälle saimme tehtävän: kolmella sormella kiipeäminen. Axel selitti peukun ja pikkurillin poisjättämisen muuttavan käden otetta ja pakottavan kiipeilijän käyttämään jalkojaan.
Janiina Kauppinen kiipeilyseinällä Salmisaaren Kiipeilykeskuksessa

– Kolmella sormella kiipeäminen muuttaa automaattisesti sormien otetta ja asentoa. Pyri myös siihen, että kehosi on aina suoraan ylimmän käden alapuolella. Ja lepää aina suorilla käsillä. Parhaat kiipeilijät pystyvät palautumaan ja lepäämään melkein missä vain! Kun ote on oikea ja keho oikeassa kohdassa käsien alla, seinällä on helpompi levätä – voit vain "roikkua nahkojen varassa", kuluttamatta käsivarsilihasten voimavaroja, Axel opasti.

"Kädet pitävät seinällä, jalat vievät ylöspäin," toistelin mielessäni minua aiemmin kiipeilyssä opastaneen kaverini Sakun (siitä lisää esimerkiksi täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar) oppeja.
Helpommin sanottu kuin tehty. Ensimmäinen seinä meni vielä kohtuullisesti kolmen sormen otteellakin, mutta jo toisella, astetta vaikeammalla seinällä peukkuni karkasi ja nappasi pinkin palikan reunasta kiinni heti, kun aloin tuntea epävarmuutta otteeni pitävyyden suhteen.

– Huomasin, ja se on ihan ok. Tavoitteeni on nyt löytää teidän "limitti" (eli maksimisuoritus). Kun mennään lähemmäs suorituskyvyn rajaa, on ihan luonnollista, että automaattisesti pyrkii käyttämään kaikki resurssinsa, Axel hymyili, kun nöyrästi tunnustin lintsauksen laskeuduttuani seinältä hikisenä, sormenpäät tulessa ja endorfiiniryöpyn aiheuttamaa virnistystä pidätellen.

Käsien käyttötavan muutoksen lisäksi Axel puhui jalkatyöskentelyn merkityksestä:
– Älä yritä vetää itseäsi seinää ylös – tai vain väsyt nopeasti. Luota jalkoihisi, ne ovat aina käsiä vahvemmat. Monessa kohtaa seinällä sinusta näki, että sen sijaan, että ponnistaisit kunnolla jaloilla, et ihan uskalla, vaan yrität kurottaa ja takertua sormenpäillä seuraavaan otteeseen. Kolmisormiharjoitus auttaa myös tässä, ja luultavasti ensi kerralla menemme boulderoimaan ja treenaamaan jalkatyöskentelyä.

Ensimmäinen oppitunti meni kuin siivillä. Axel painotti toistuvasti, että jokaisella kiipeilijällä on oma tyylinsä. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole.  Axel sanoi, ettei hän halua "pakottaa" meitä tiettyyn tyyliin, vaan kokee tehtävänsä olevan antaa meille neuvoja tekniikan suhteen sekä auttaa oppimaan mahdollisimman taloudellisesti voimavarojamme käyttäviksi kiipeilijöiksi.

Ja muuten…ei sen limitinkään löytyminenkään kauaa ottanut. Kun siirryimme hiukan negatiiviselle (eli ulospäin kallistuvalle) seinälle, varsin nopeasti maan vetovoima voitti ja löysimme itsemme killumasta köyden varassa.

Axelin lähtiessä jäimme vielä hetkeksi. Aika oli lentänyt ja uudet oivallukset sytyttäneet valtaisan palon harjoitella. Kun valmentajamme aina silloin tällöin hypähti juoksutennareissaan ja löysissä verkkareissaan seinän alaosan otteille näyttääkseen jotain, henkeni melkein salpautui tavasta, jolla hänen kehonsa mukautui seinään ja jokainen liike näytti tanssilta. Sellainen syntyy vain tuhansien harjoitustuntien tuloksena.
Olisi niin kovasti tehnyt mieli kokeilla vielä vähän. Olisin niin kovin halunnut tulla heti edes ihan pikkuisen paremmaksi.

Mutta valitettavasti seinätanssin yrittäminenkin jäi unelmaksi, sillä sormenpääni olivat niin tulessa, ettei niillä tarttuminen otteisiin enää kertakaikkiaan onnistunut. Tyylini oli näissä treeneissä todellakin vapaa, ja nyt vaan ei enää tainnut olla jäljellä yhtään nahkoja, joiden varassa roikkua. Mitä luulet, monetko sormenpäänahat tarvitaan ennenkuin olemme valmiita Matterhornille?



Muuten...
Tiesitkö, että kiipeilykeskuksien jokaisella seinällä on monta reittiä, jotka ovat vaikeustasoltaan eriasteisia. Eri reitteihin kuuluvat otteet (eli värikkäät käden- ja jalansijat) tunnistaa väreistä. Eli kiivetessäsi jotain tiettyä reittiä, käytät vain sen värisiä otteita. Suomessa sisäseinäkiipeilyn tasot alkavat yleensä 4:sta. Kunkin reitin tasoa ilmaisevan numeron rinnalla käytetään kirjainparia, joka voi olla a, b tai c, eli 4a on helpoin 4-tason reitti. 4c:n jälkeen siirrytään 5-tasolle. Kirjainten lisäksi käytetään toisinaan vielä +-merkkiä osoittamaan, että reitti on tasonsa "yläpäässä".

Reitit on suunniteltu edistyneiden kiipeilijöiden toimesta. Kun ihmettelimme, miksi osa samantasoisista reiteistä tuntuu merkittävästi vaikeammalta kuin toiset, Axel muistutti, että täysin objektiivista tai mitattavaa systeemiä määrittää reittien vaikeutta suhteessa toisiinsa ei ole.
Kunkin reitin vaikeusaste on siis sen suunnitelleen kiipeilijän näkemys asiasta. Muut kiipeilijät voivat olla eri mieltä määrityksestä, mutta yleensä (ainakin Suomessa) reitin suunnittelijan näkemystä pidetään lähtökohtaisesti "oikeana".

Perus kiipeilykeskusten seinillä vaikeimmat näkemäni reitit ovat 8-tasoisia. Joskus olen ujosti kasialkuista reittiä kokeillut – ja tuskin paria metriä päässyt. Eli taitavat nahat vielä muutamaan kertaan kuoriutua sormenpäistä ennenkuin päästään seinätanssin pariin. Mutta jostain on aloitettava!

 Mont Blancin huipulla kesällä 2018

p.s. Taas muistutan, että tässä tekstissä olevat suorat lainaukset on kirjoitettu muistini pohjalta, ja esittämäni tiedot perustuvat omien tutkimusteni pohjalta luomaani ymmärrykseen. Eli tekstin kaikki mahdolliset asiavirheet ovat minun. Korjaukset virheisiin ovat toivottavia ja opastusta arvostan kovin!

perjantai 28. joulukuuta 2018

Vuoristotuuli olohuoneessani – Vuorenvalloitus 2019 -valmistautuminen on alkanut!

Kyllähän me aikuiset sen tiedämme, ettei joulussa tärkeintä ole paketit, vaan perheen yhteinen aika ja rentoutuminen. Noissa ajatuksissa istuin aattoiltana kaikessa rauhassa ja hymyillen katselin, kuinka näistä viisauksista vielä tietämättömät lapset raastoivat pakettejaan auki, enkä pitänyt kiirettä omien lahjojeni kanssa. Nautin kynttilänvalosta, jouluruokien ja kuusen tuoksusta, tenavien kiljahduksista ja muiden perheenjäsenten innokkaasta myötäelämisestä pienten iloon. 
Minä (vas) ja Heikki Elbrusin rinteellä 2017
Kuva: Max Edin

Hetken kuluttua huomasin vieressäni istuvan kiipeilyparini ja puolisoni Heikin vaihtavan painoa levottomasti kankulta toiselle ja vilkuilevan minua silmäkulmastaan. Vaistosin hänen kehonsa jännittyvän, kun ojensin käteni kohti pakettikekoani – ja rentoutuvan, kun tartuin ensimmäisenä lasten sykähdyttävän teippipainotteisiin, hiukan ryppyisiin lahjapaperipaakkuihin.

Pienen lahjakekoni alimmainen paketti muistutti kutkuttavasti muodoltaan vinovartista sulkapallomailaa, ja muodon toiveikkaasti tunnistaen jätin sen tarkoituksella viimeiseksi. Nautiskellen avasin paperin hellästi, teippi kerrallaan ja henkäisin ihastuneena nähdessäni jääkiipeilyyn tarkoitetun hakun ja jääruuvin.
Ihastellessani uusia upeita varusteitani, en ensin huomannut esineisiin kiinnitettyjä pieniä kortteja. Varsinainen lahja olikin vielä saamatta, kunnes hetken kuluttua luin nuo lappuset – ja olin pudota tuolilta, niin huumaavan voimakkaana puhalsi vuoristotuuli halki olohuoneemme!

Ennen kuin paljastan pienten korttien sisällön, taustoitanpa asiaa hiukan:

Uskomattomista maisemakuvista ja ihokarvat pystyyn nostavista reissutarinoista huolimatta vuorikiipeilyä harrastavan suomalaisen arki ei ole "yhtä cliffhangeriä”. Vuorille pääsee parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa – ja lopun aikaa huippujen silhuetit siintävät vain päiväunissa. 

Onneksi kestävyyskunnon kasvattaminen on mahdollista tasamaalla. Ohueen ilmaan ja vuoriolosuhteisiin treenaamaan pääseminen sen sijaan ei Suomessa onnistu. Vehreät metsät, puhtoiset vedet ja neljän vuodenajan viittoihin näyttävästi pukeutuva luontomme tekevät Suomesta hienon kohteen monenlaisille jännittäville seikkailuille. Mutta maa, jonka profiili on suurelta osin varsin pannukakkumainen, ei vuorikiipeilijän lajiharjoittelun ympäristönä ole se ykkönen

Lajina haastava ja raskas vuorikiipeily vaatii jatkuvasti kovaa treeniä: vuoriseikkailuita odottaessa kulutan satoja tunteja kuntosalilla, juoksulenkeillä, polkupyörän satulassa, rappustreenin parissa ja niin edelleen. Treeniä, treeniä ja loputtomasti treeniä, jotta sitten viimein, kun kuukausien odotuksen jälkeen pääsee lajinsa pariin autenttiseen ympäristöön, jaksaisi ja pystyisi suorituksen tekemään – ja vielä jopa nauttimaan joka hetkestä ennen kuin taas seuraava kuukausien odotus alkaa.

Motivaation ylläpitämisen kannalta on välillä hiukan haastavaa treenata lajia, oikeastaan treenaamatta itse lajia. Siitä asti, kun vuonna 2014 aloitin ensimmäiselle vuorelleni valmistautumisen – täysin tietämättä, mitä oli edessä (tarina alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan...) – olen keskittynyt kestävyyskunnon rakentamiseen ja henkiseen valmistautumiseen. Olen hyväksynyt varsinaisten lajiharjoittelumahdollisuuksien puuttumisen ja toivonut, että vuorilla vietetty aika pikkuhiljaa kasvattaa tuota puolta osaamisestani. 
Nyt, vuoden 2019 alkaessa, olen kiivennyt kahdeksalle vuorelle, huiputtanut niistä kuusi, joista yhden kahdesti. Olen oppinut paljon. Mutta kuin varkain, osaamisen lisäksi myös tavoitteet ovat kasvaneet. Riman noustessa olemme Heikin kanssa yhä useammin löytäneet itsemme lajiharjoitteluun liittyvien kysymysten ääreltä.

Tänä syksynä teimme päätöksen harrastuksen viemisestä uudelle tasolle. Tähän asti kiivettyjä vuoria yhdistää niiden vaelluskiipeilyyn soveltuva luonne, eli teknisten kiipeilyosuuksien vähäisyys ja helppous. Syksyn 2019 toiseksi tavoitteeksi asetettu Alppien kruununjalokivi, Matterhorn (4478 m) kuitenkin muuttaa tätä asetelmaa.

Matterhorn on tavoitteena huikea; itsekin välillä ihmettelen, kuinka siihen on päädytty. En vielä olisi arvannut Matterhornista vakavasti haaveilla, vaikka jo keväällä Mont Blancin talvikiipeilyn jälkeisten huiputuspitsojen äärellä oppaamme Fabrizio antoikin varovaista vihreää moiselle hankkeelle. Kun aiheeseen myöhemmin 
Heikin aloitteesta palattiin, Fabrizio ei WhatsAppin välityksellä perunutkaan aiemmin antamaansa arviota suorituskyvystämme, vaan totesi: “We can try Matterhorn.” – Toki heti seuraavassa lauseessa hän ilmoitti vuoren vaativan kovaa treeniä ja kiipeilyteknisen osaamisen parantamista. Mutta päätös oli tehty jo ennen siihen toiseen lauseeseen pääsyä. Emme me helppoa haastetta etsineetkään. 

Lepohetki harjoitusnousun aikana, taustalla oppaamme Viktor
kuva Max Edin

Seuraava askel oli löytää parhaat tavat valmistaa meitä haasteeseen. Yksi konkreettinen keino parantaa mahdollisuuksiamme Matterhornilla on varmistaa mahdollisimman hyvä akklimatisaatiotaso (eli kehon sopeutuminen ohueen ilmaan). Akklimatisaation maksimoinnin nimissä päätimme yhdistää kaksi vuoden kiipeilyllistä päätavoitetta yhdeksi reissuksi. Kiipeämällä ensin toisen, korkeamman vuoren saisimme aikaa sopeuttaa kehoa. Akklimatisaatio nimittäin kestää kehossa noin viikon vuorelta laskeutumisen jälkeen. Jos lentäisimme ensimmäisestä kohteesta suoraan seuraavalle vuorelle, voisimme hyödyntää kehon ensimmäisellä vuorella saavuttamaa ohuen ilman ympäristön parantunutta toimintakykyä.

Mutta asioiden yli ei kannata hyppiä: helpolla ei päästä ensimmäisellä vuorellakaan. Toinen vuodelle 2019 suunniteltu vuori on Mount Elbrus (5642 m), Euroopan mantereen korkein vuori. Sinne noin puolitoista vuotta sitten tehty ensimmäinen matka hyytyi kahden huiputusyrityksen jälkeen satulaan 5350 metriin vuoristotaudin vuoksi (huiputusyritysten tarina alkaa täällä: "Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi." – huiputusyritys). 

Ensimmäinen huiputusyritys ja hetki ennen auringonnousua – ja romahdusta (vasemmalta opas, Janiina, Heikki)
kuva: Max Edin


Ensimmäisen huiputusyrityksen päätös
kuva: Max Edin

Euroopan mantereen korkein vuori on pitkä suoritus. Elbrus ei itsessään ole teknisesti vaativa vuori, mutta korkea se on, ja nousu on pitkä. Normaalisti harrastajakiipeilijät nousevat vuorelle läntistä reittiä, joka haastavista olosuhteista ja pitkästä huippupäivästä huolimatta on teknisessä mielessä helppo (mutta missään nimessä ei aliarvioitava, kuten aikaisempi kokemuksemme vuoresta paljastaa). Lisäksi kiipeilijät usein hyödyntävät lumikissa- ja moottorikelkkakyytejä päästäkseen lähes 5000 metriin, ja vasta viimeiset sadat metrit kiivetään. Me haluamme aidosti kiivetä vuoren laaksosta laaksoon ilman hissejä ja kelkkoja (jotta koko vuori on sitten oikeasti kiivetty), ja tehdä nousun vähemmän ruuhkaista, mutta myös huomattavasti raskaampaa pohjoista erämaareittiä pitkin. 

Suunnitelmamme on siis kiivetä elokuun 2019 lopussa Elbrus pohjoista reittiä myöten ja kun olemme viettäneet viikon korkealla Kaukasus-vuoristossa, lennämme Venäjältä suoraan Italiaan ja tavoittelemme Matterhornin huippua vain muutamia päiviä Elbrusilta laskeutumisen jälkeen. 

Elbrusin ja Matterhornin yhdistäminen samaan haasteeseen nostaa reissun vaatimustason melkoiseksi. Matterhorn on teknisesti vaativampi ja kiipeilyn luonne aivan erilainen kuin mikään aiempi vuoremme, vaikka suunniteltu reittimme on Hörnli Ridge, jota Matterhornin huiputusreiteistä pidetään teknisesti helpoimpana.

Suunnitelmassamme on monia osia, joiden täytyy loksahtaa kohdilleen. Iso ripaus onneakin tarvitaan. Mutta asiat, joihin voimme vaikuttaa, ovat suorituskyky ja teknisen osaamisen parantaminen. Taival onkin jo alkanut:

Tänä syksynä aloitimme uuteen tavoitteeseemme suhteutetun harjoituskauden kestävyystreenin parissa. Perus kestävyysharjoittelu ei yksin riitä, ja samalla palasimmekin myös kiipeilyseinille. Molemmat olemme aiemmin seinäkiipeilleet hiukan, mutta omaehtoisesti. 
Parin kuukauden köysissä rimpuilun jälkeen oivalsimme, että itsenäisesti harjoittelemalla pääsemme eteenpäin liian hitaasti ja taidot jäävät puutteellisiksi: todellisen kehityksen ja oppimisen synnyttämiseksi tarvitsisimme tukea. Pienen kartoituksen jälkeen apu löytyikin, ja tammikuun alussa aloitamme kiipeilyvalmennuksen boulderointimestari Axelin ohjauksessa. 
Kalenterissa on myös kesäkuun lopussa harjoitusreissu Dolomiiteille Mont Blancin kanssamme kiivenneen ja Matterhornille oppaaksemme lähtevän Fabrizion kanssa. Näin ehdimme treenata ja tarkistaa taitoja kiipeilyllisesti Matterhornia muistuttavassa ympäristössä (matalammalla tosin) pari kuukautta ennen h-hetkeä ja vielä tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. 

Kehonhuoltoa ei sovi vuorillakaan unohtaa – ryhmänjohtaja Tommi valvoo venytyksiämme
Elbrusin basecampissa, kuva Max Edin

Kuten aina uuden haasteen edessä, tuntuu että opittavaa on valtavasti.
Olen jo parin vuoden ajan haaveillut jääkiipeilystä– isoilla vuorilla nuo taidot ovat todella keskeisiä. 
Heikin kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että jääkiipeilytaitojen hankinta on ehdottomasti to-do-listalle – ja niiden harjoitteleminen olisi mitä loistavinta treeniäkin.

Suomessa kyllä järjestetään tekniikkakursseja ympäristöissä, jotka riittävät perustaitojen omaksumiseen. Mutta kuten minkä tahansa uuden taidon omaksumisessa, tarvitaan satoja toistoja erilaisissa ympäristöissä, jotta osaaminen aidosti iskostuu selkärankaan. Olen pohtinut, saisinko ottamalla yksittäisen päivän tai parin kurssin pysyvää hyötyä, jos mahdollisuudet treenata tehokkaasti ja vaihtelevissa olosuhteissa arjen keskellä (eli järkevän matkan päässä kotoa). Ja niinpä kurssit ovat jääneet tekemättä. 

Nyt viimein, tämän pitkän jorinan päätteeksi pääsen takaisin joulupaketista löytyneiden korttien sisältöön. Ensimmäinen pieni kortti sisälsi tiedon osallistumisestamme jääkiipeilykurssille täällä Suomessa tammikuun lopussa. Toinen kortti kertoi, että helmi-maaliskuulla lennämme Pohjois-Italian upeille vuorille, Dolomiiteille, treenaamaan jääkiipeilyä Fabrizion ohjauksessa muutaman päivän ajaksi!
Uskomaton, täydellinen joululahja – niin monin eri tavoin! 

Voisin jaaritella uusien taitojen treenaamisen hyödyllisyydestä. Mutta kuten aina vuorista puhuttaessa, nytkin kyse on suuremmasta asiasta. Istuessani siinä keskellä joulua juhlivaa perhettäni, olin yhtäkkiä pienen hetken ajan jäätiköllä valkoisten huippujen ympäröimänä siellä, missä viileä viima pyyhkii poskia, ja lumi tuoksuu ilmassa. Siellä missä voin kuulla vain oman tihenevän hengitykseni ja lumen narskeen jäärautojen alla. Ymmärsin, kuinka olinkaan kaivannut sinne!
Kuinka pitkältä odotukselta olikaan tuntunut ajatus siitä, että harjoittelisin yli puoli vuotta vuoret vain unissani. Vaikka tavoitteellinen harjoittelu on mahtavaa ja motivoivaa itsessään, ei mikään synnytä minussa suurempaa kutinaa ihon alla kuin tieto siitä, että kuukauden kuluttua isken jäähakkuni Pirunkallion jäähän – ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin jossain Italian vuoristossa jäisellä seinällä tutisen kylmyyden ja maitohappojen yhdistelmästä – ja jokainen soluni sykkii iloa.

Jälleen on edessä uusi, jännittävä vuosi, Vuorenvalloitus 2019! Tuskin maltan odottaa, että saan sinut mukaan seikkailuun.

Tuokoon uusi vuosi myös sinun eteesi paljon iloa ja haasteita – juuri niitä vuoria, joiden huipulle halajat! 

Minä ikionnellisena seinällä Monte Rosalla 2015
kuva Marko Laukkanen

lauantai 15. joulukuuta 2018

Päiväni neulatyynynä

Koetin keskittyä katon keskikohtaan kiinnitetyn valaisimen vieressä olevaan pieneen säröön valkoisessa maalissa. Hetken kuluttua tahdonvoima petti, ja katse harhaili valkoisiin verhoihin, joissa kiemurteli säännöllinen pistekuvio, ja siitä edelleen vastapäisen seinän maisematapettiin. Suljettuun oveen oli kiinnitetty lapsen tekemä piirros miehestä antamassa hoitoa potilaalle. Tunnistin piirroksen miehen paidan samanlaiseksi, joka hoitajalla oli päällään nytkin. Piirroksessa potilas hymyili.

Minua ei juuri nyt hymyilyttänyt.

Makasin valkoisessa huoneessa hoitopöydällä ja kuulostelin, kuinka oikeassa jalassani kivun aallot lainehtivat pitkin hermoratoja. Tasasin hengityksen ja suljin silmäni – aloin seurata sähköisen tuntemuksen aaltoilua jalkaterän ja polven välillä. Se oli niin voimakas, että kohta oli pakko nostaa päätä ja kurkistaa jalkaa. Tuntemusten perusteella sen olisi pitänyt olla ilmiliekeissä. Mutta ei. Lukuunottamatta säären, nilkan ja jalkaterän alueella törröttäviä akupunktioneuloja se näytti ihan normaalilta. Huokaisin ja asetuin takaisin selälleni hoitopöydälle. 
Oppaamme Pette auttaa kenkäongelmien
kanssa Monte Rosalla 2015,
kuva: M. Laukkanen

Jalassani riehuva kipu on tuliainen, jonka toin mukanani ensimmäiseltä Vuorenvalloitus-reissulta vuonna 2015 (lue koko tarina täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus, valitettavasti tosin noissa vanhoissa blogiteksteissä kuvat eivät näy johtuen blogialusta Bloggerin bugista). Vääränkokoisista vuokratuista ylävuoristokengistä alkaneet ongelmat johtivat siihen, että kotiin palatessani minulla oli uskomattoman huiputusmuiston lisäksi oikeassa jalassa niin ärhäkkä hermopinne, etten viikkokausiin kyennyt kävelemään ontumatta. Jalan tutkinut lääkäri totesi diagnoosin olevan selkeä ilman kuvaustakin ja arveli ongelman poistuvan muutamassa viikossa. Hän totesi:
– Nuo paranevat itsellään, mutta se voi viedä muutaman viikon tai jopa kauemmin. Kun kipu helpottaa hiukan, hieroja voi ehkä auttaa hieromalla varovasti jalan lihaksia.

Viikot kuluivat ja muuttuivat kuukausiksi. Kuuden viikon kuluttua kävelin taas, mutta rakastamieni korkokenkien käyttö jäi kokonaan yli vuodeksi. Vielä nytkin – kolme vuotta myöhemmin – kuiskaan itselleni "Beauty is pain, darling," kun aina joskus sujautan korot jalkoihini. 

Jalka ei ole palautunut kunnolla. Korkojen lisäksi treenatessa, vuorilla kiivetessä ja monessa muussa hetkessä oikea jalkaterä alkaa ensin kihelmöidä ja menee sitten turraksi. Hetken kuluttua turtumus muuttuu kivuksi, joka sähköttää kohti varpaita ja kiipeää penikoita pitkin kohti polvea.  Säären lihaksien hieronta auttaa aina hetkellisesti, mutta kipeimpään kohtaan en juuri anna koskea, en edes silloin, kun jalka on niin sanotusti kunnossa.

On hassua, kuinka ihminen hyväksyy kivun osaksi arkeaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ole alkuvaiheen selvittelyiden jälkeen edes pysähtynyt pohtimaan asiaa tarkemmin. Pari kertaa olen muilla asioilla ollessani kysynyt lääkäriltä neuvoa, mutta kunnon vastaus on jäänyt hankkimatta. Olen kai ajan kuluessa vain tottunut jalkavaivaani ja hyväksynyt sen osaksi itseäni. 

Kunnes nyt viimeisen vuoden aikana uuden valmentajamme Jaanan ohjauksessa treeni on muuttunut entistä toiminnallisemmaksi. Salitreenit ovat raskaita ja kuormittavat kehoa aiempaa kokonaisvaltaisemmin. Tänä syksynä harjoitusohjelmaan palannut seinäkiipeily on uudenlainen kuormitus sekin, ja juoksulenkitkin ovat pidempiä kuin aiemmin. Kunnianhimoinen tavoitteemme kiivetä ensi syksynä Elbrusin pohjoisreitti ja Matterhorn peräkkäin, on nostanut treenin intensiteettiä, ilmeisin seurauksin: lihakset pyytävät entistä enemmän huoltoa, kaikenlaisia kolotuksia ilmestyy jatkuvasti sinne ja tänne...ja oikea jalkani on ollut tuskallisempi kuin kertaakaan Monte Rosalta paluun jälkeen. 

Hierojamme Jannen taitavat kädet ovat helpottaneet kipua, kun hän varovasti on availlut säärilihaksieni jumeja ja saanut taas veren kiertämään. Mutta jos hänen kätensä ovat osuneet nilkan etuosassa sijaitsevaan kivun ydinpisteeseen, on se lähettänyt niin kovan sähköiskumaisen tunteen molempiin suuntiin, että usein olen tempaissut jalan älähtäen pois, joskus jopa refleksiivinomaisesti potkaissut Jannea.

Taannoin ensi syksyn kovasta tavoitteesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki otti jalkani puheeksi ja ehdotti, että sille yritettäisiin tehdä jotain muutakin kuin kivunlievitystä. Olihan Jannekin tuosta maininnut (oikeastaan joka kerta kuunnellessaan ulinaani ja väistellessään kivusta sätkivää säärtäni). Eikä kyse ollut siitä, etten olisi halunnut tilannetta korjata. Ehkä olin vain unohtanut, ettei jalkani ollut aina tuntunut siltä kuin nilkkaani olisi kiinnitetty sähköpaimen. Intensiivinen, uudenlainen harjoittelu on aiheuttanut sen, että aiemmin silloin tällöin kipeä jalka on nyt ollut jatkuva ongelma. Nyt se olisi kertakaikkiaan ratkaistava. En voisi jatkaa Elbrusilta Matterhornille, jos jalka olisi huonossa kunnossa ensimmäisen kiipeilyreissun jäljiltä. 

Niinpä paria viikkoa myöhemmin löysin itseni makaamasta vaalean huoneen rauhoittavassa hämärässä jalkaani kuulostellen. Olin käynyt Ossilla muutaman kerran aiemminkin. Alkuun suhtauduin akupunktioon skeptisesti, mutta hitaasti olin lämmennyt sille saatuani helpotusta tuskaisesti jumittavaan selkään ja tenniskyynärpäähän. Täältä tuntui luontevalta aloittaa avun etsiminen, sillä ongelman hermostoperäisyys on ollut asia, josta kaikki sätkimistäni seuranneet ovat olleet yhtä mieltä. 

Ossi kuunteli oirekuvauksen tarkkaavaisesti ja tutkiskeli jalkaani. 
– Yleensä tällaisissa tapauksissa kipu säteilee hiukan eri tavalla. Mutta eiköhän me tähän ratkaisu löydetä. Teen hoidon, jolla pyrin kattamaan kaikki vaihtoehdot. Se edellyttää useampaa neulaa, hän totesi. 

Tuntemus hetkellä, jolloin akupunktioneula löytää oikean kohdan, on joka kerta ollut minulle hiukan outo. Mutta kipua en ole ennen tuntenut – itseasiassa akupunktio on ollut minulle varsin miellyttävä kokemus. Tämä kerta oli kuitenkin toisenlainen. Rauhallisin ottein Ossi etsi oikeat kohdat, asetti neulat taitavasti paikoilleen – onnistuen ohuen ohuilla neuloilla kaivamaan esiin jalan kipuaallot. Aina neulan osuessa kohdilleen hengähdin tuntemusten voimakkuudesta. Älähtäessäni Ossi pysähtyi, vetäytyi taaksepäin ja puhui hiljaisella, rauhoittavalla äänellä:
– Sanothan heti, jos tuntuu, ettet kestä enempää. Yritän tässä tutkiskella kasvojasi ja selvittää, missä kohtaa kivun sietämistäsi mennään. Urheilijoilla on usein vähän sellainen "kyllä minä tämän kestän" -mentaliteetti, ja sitten hetken kuluttua tilanne voi tuntua aika vaikealta. 

Kun neulat olivat paikoillaan Ossi varmisti minun voivan hyvin ja poistui sitten huoneesta kehottaen kutsumaan pienimmästäkin syystä. Siinä minä nyt sitten makasin hiljaisuudessa, hengitin ja tuijotin hymyilevää potilasta lapsen piirtämässä kuvassa.
Hoitohuoneen levollinen tunnelma taisi viedä minut mukanaan, sillä vaikka keinuin kivun sähköisillä aalloilla, hoitoaika päättyi varsin nopeasti. Ossi palasi huoneeseen ja poisti neulat varmoin ottein. Nousin hoitopöydältä ja tunnustelevasti astuin jalan varaan. Kuin vastauksena vasta ajatuksiini ehtineeseen kysymykseeni kivun jatkumisesta neulojen poistamisen jälkeenkin, Ossi ohjeisti:
– Hoidon vaikutus jatkuu vielä usean päivän ajan. Jalkasi on vielä toipilas, olethan siis varovainen noin viiden päivän ajan.

Muutaman tunnin kuluttua tuska jalkasta katosi kuin varkain. Jalka tuntui oudolta, hiukan vieraalta. Mutta sähkötys oli poissa.

Nyt hoidosta on kulunut muutama päivä. Tänään uskalsin varovasti painaa nilkan etusyrjässä olevaa pistettä, jota koskettamalla kipuaalto lähtee liikkeelle. Ei mitään

Voisiko olla, että Monte Rosan tuskallinen matkamuisto on viimein jäämässä historiaan?
Monte Rosaa huiputtamassa 2015
Kuva: M. Laukkanen


p.s. Vuorenvalloitus-blogi on ensisijaisesti henkilökohtainen matkapäiväkirjani. Onnistuneista kokemuksista on kuitenkin kiva kertoa ja osaavat ammattilaiset mielelläni mainitsen nimeltä: hierojamme Janne löytyy täältä ja akupunktiohoitaja Ossi täältä.

Haluan vielä painottaa, että tekstissä olevat asiat ja suorat lainaukset perustuvat muistikuviini keskusteluista ja tapahtumista. Pyrin aina dokumentoimaan asiat mahdollisimman totuudenmukaisesti ja tarkasti, mutta aina joskus muistini on hatara. Eli kaikki tekstissä esiintyvät (asia)virheet ovat peräisin minulta.

torstai 22. marraskuuta 2018

Sairauslomalta Salmisaaren Matterhornille

Mont Blancilla 2018
Kun kurotan käsivarteni äärimmilleen, sormenpääni ulottuvat – juuri ja juuri – seinällä iloisesti hohtavan vaaleanvihreän klöntin reunaan. Pitävää otetta en saa, mutta karhea pinta sormenkärkiäni vasten valaa minuun riittävästi itseluottamusta. Painan napaa kohti seinää ja käännän lantiota sivuttain raajojeni ulottuvuuden maksimoimiseksi, koukistan nyt jo rasituksesta tutisevat polveni koukkuun ja ponnistan.

Oikean jalan jo entuudestaankin kolhuja saanut peukalovarvas jysähtää muutaman sentin tavoittelemani otteen alapuolelle. Kehoni paiskautuu seinää vasten, ja poskipääni kolahtaa kipeästi kasvojen tasalla olevaan violettiin pyöreää kallionkohoumaa jäljittelevään mötikkään.
Alapuolella kiipeilyparini Heikki kiristää varmistusköyden ja huudahtaa kannustuksen. Taistelen saadakseni pitävän otteen, mutta hikiset kämmenet lipsahtavat. Yritän vielä haroa tukea sileästä seinästä oikealla kiipeilytossullani, mutta painovoima selättää minut ja retkahdan köyden varaan.

Kirosana lipsahtaa huuliltani. Lihakset polttelevat ja kolhiintuneet kohdat jomottavat, mutta en ole valmis antamaan periksi. Heikin pitäessä minut vakaasti samalla korkeudella, hivuttaudun köyden varasta takaisin seinälle raaja kerrallaan.
Parin minuutin hikisen äherryksen jälkeen olen taas seinällä samassa asennossa kuin äsken ja valmistaudun uuteen yritykseen. Tasaan hetken hengitystä, ravistelen hapoille menneitä käsivarsiani vuorotellen ja yritän rentouttaa tutisevat reiteni. Jo ennen kuin teen uuden ponnistuksen kohti heinäsirkanvihreänä minua ilkkuvaa otetta, tiedän, etten tule onnistumaan.

En pääse edes samaan korkeuteen kuin edellisellä yrityksellä. Tunnen ihon kuoriutuvan pikkurillistäni tavoittelemani otteen reunaan – ja sitten olenkin taas köyden varassa.

Hengästyneenä pyydän Heikkiä laskemaan minut alas. Näprätessäni pökkelöisillä sormilla tiukkaan kiristynyttä tuplakasisolmua auki, nieleskelen kurkusta nousevaa harmistusta ja mumisen:
– Ensi kerralla tämä Matterhorn menee.

Kiipeilytreeneissä Heikki ja minä olemme alkaneet kutsua haastavia reittejä Dolomiiteiksi. Ne, joita emme saa kertakaikkiaan onnistumaan, ovat Matterhorneja. Vähän hassua, mutta auttaa pitämään tavoitteen kirkkaana mielessä.
Kahden tunnin rutistus sumuisella ja sateisella seinällä on ohi!


Edellisestä kiipeilystä onkin aikaa. Parin viikon treenitauko venähti muutaman tikin selkään vaativan pienen operaation myötä kuukaudeksi. Huomenna on virallisesti ensimmäinen sallittu harjoituspäivä, mutta otimme pienen varaslähdön kiipeilyseinillä. Huomenna kiristän juoksukenkien nauhat ja uusi saliohjelmakin odottaa.

Dolomiittien matkaan on aikaa melkein seitsemän kuukautta, Elbrusin ja Matterhornin yhdistelmäreissuun yhdeksän. Se tuntuu yhtä aikaa ihan mahdottoman pitkältä odottaa, mutta treenimielessä varsin lyhyeltä. En ole vielä edes ihan varma, kuinka paljon kovemmassa kunnossa pitää olla kuin aiemmin, mutta töitä on todellakin tehtävä.

Ja on se myönnettävä, vaikka en haluaisikaan: Tämän vuoden Elbrusin peruuntumisen pettymys vaikutti selvästi motivaatioon. Kun vain viikkojen jälkeen edessä oleva tavoite haihtuukin ja muuttuu vuoden päässä odottavaksi haavekuvaksi, ei ole ihan yksiselitteistä vain jatkaa treenaamista.

Sairausloman pakkolepo näyttää kuitenkin toimineen moottorin käynnistäjänä. Viimeiset päivät olen ollut kuin tulisilla hiilillä. Tikkien poistoon mennessä olin täysin varma, että kaikki lihasmassa on sulanut ja kestävyys valunut housunpunteista maailman tuuliin. Nyt yhtäkkiä on kova tarve päästä näyttämään itselleni, että saan taas tavoitteellisesta rytmistä kiinni ja kohta jomotus lihaksissa on taas arkipäivää.

Toisena innostuksen kohottajana ovat olleet muut kiipeilijät. Useampikin tuttu tai seuraamani kiipeilijä on viimeisen kuukauden aikana testannut itseään Himalajalla. Noita kuvia tuijotellessa ja matkakertomuksia lukiessa alkaa taas kummasti ihon alla poreilla. Kiitos siis heille inspiraatiosta!

Kiipeilyn jälkeen pukuhuoneessa huomaan, että jo entuudestaan ruhjoutunut ja teipattu peukalovarvas on taas muuttunut sinertäväksi. Kämmenet ja sormet ovat niin arat, että farkkujen nappi tuottaa vaikeuksia. Kyllä vaan, I'm back!
Goutierin majalla (3817 m) pitkän päivän jälkeen kelpaa hymyillä