sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

...ja mitä seuraavaksi tapahtuu? – paluu Elbrusilta

Herätin Heikin pari tuntia myöhemmin. Hän oli uupunut, mutta hänen vointinsa oli jo sen verran parempi, että haikea matka vuorelta alas saattoi alkaa. Matkustimme alas base campista toisen kiipeilyryhmän mukana tuolihisseillä; joka toisessa istuimessa oli iso varustesäkki, joka toisessa voipunut kiipeilijä. Katselin Kaukasuksen karua kauneutta ja annoin ajatusteni valua vapaana virtana. Olin pettynyt, helpottunut, surullinen – ja kiitollinen, sillä olin hyvässä kunnossa, ja kun vilkaisin olkani ylitse, seuraavassa tuolissa matkaava kiipeilyparini nosti kätensä tervehdykseen. Hymyilin ja heilutin takaisin, vaikka samaan aikaan sisällä pyörivät tunteet valuivat pisaroina silmäkulmistani.

Mieleen nousivat ensimmäisen kiipeilyreissuni oppaan Morganin lohdulliset sanat:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu.
(Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus)



Jostain harmistuksen ja kolhitun ylpeyden alta nousi päättäväisyys. Enhän minä tästä lajista innostunut, koska vuoret aina hellivät. Päinvastoin. Jokaiseen kiipeilykokemukseeni liittyy jokin vastoinkäyminen ja aina vähintään yksi suunnitelmanmuutos. Emme me luovuttaisi. Palaisimme Elbrusille. Itse asiassa olimme jo haastatelleet oppaita ja tutkineet mahdollisuuksia kiivetä Elbrusille pohjoisen puolen vähemmän käytettyä reittiä pidemmällä kiipeilyohjelmalla, jolloin akklimatisoitumiselle jäisi tarvittava aika, ja voisimme yrittää toteuttaa toiveen laaksosta huipulle kiipeämisestä.

Vuorelta laskeutumisen jälkeen ennen kotiinpaluuta vietimme yhden lepopäivän Terskolin kylässä ympäristöä tutkien. Alueen kaunis luonto ja mineraalivesilähteet olivat kiinnostavia, mutta huomasin ajatusten olevan muualla. Kuin en olisi ihan vielä laskeutunut vuorelta.
Janiina Ojanen mineraalivesilähteellä Elbrusilla
Elbrusin alue on tunnettu myös mineraalivesilähteistään
Paluu arkeen oli vauhdikas; alle vuorokausi sen jälkeen, kun astelin kotiovesta sisään ja pudotin painavan varustesäkin lattialle, olin jälleen lentokentällä. Tällä kertaa laukussa oli jakkupuku ja kannettava tietokone, sillä edessä oli työmatka Intiaan.

Luultavasti johtui osittain nopeasta siirtymästä työkuvioihin ja täysin erilaiseen ympäristöön; Kaukasuksen erämaasta Mumbaihin, 20 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin, että kesti tovin ennen kuin saatoin hahmottaa tapahtumat selkeämmin. Moni asia on alkanut aueta vasta jälkikäteen, kun olen tätä tarinaa muistiin kirjoittanut. Ajatustyö on siis yhä kesken.

Olemme onnekkaita, sillä kaikki päättyi parhain päin. Jatkoa varten tärkeintä on oppia. Virhearvioita tapahtui useita ja osassa tilanteista henkilöt, joiden käsiin olimme luottaneet tilanteen turvallisuuden arvioinnin, tekivät päätöksiä, joista voi olla montaa mieltä. Minullakin on asioista mielipiteeni, mutta koen, ettei minulla tässä kohtaa ole riittävää osaamista toisten työtä arvioida. Mutta yksi asia on varma: omaa vastuuta on turha pakoilla. Itse olemme vastuussa siitä, että seuraamme omaa tilaamme ja kommunikoimme siinä tapahtuvat muutokset henkilölle, joka osaa niiden seurauksien vaikutukset analysoida. Siinä tein virheen sekä oman kuntoni että kiipeilyparini tilan arvioinnissa.

Tavoite on oppia tunnistamaan riskit ja jatkossa tehdä oikeita valintoja itse. Olen nyt kohdannut ensimmäistä
Kotimatkalla bongattiin venäläistä poliittista
mainontaa tutussa viitekehyksessä
kertaa vuoristotaudin konkreettisesti. Aiemmin olen siitä lukenut ja nähnyt sen oireita toisilla, mutta rehellisesti sanottuna en ole ymmärtänyt alkuunkaan, mistä siinä on kyse. Nyt olen kokenut itse, miltä tuntuu menettää toimintakyky. Olen myös nähnyt saman tapahtuvan kiipeilyparilleni ja seurannut hyvin läheltä, mitä se tarkoittaa henkilölle, jonka kyvyt ja voimavarat tunnen varsin hyvin.

Asenne on tärkeä. En haluaisi ajatella suhtautuneeni missään vaiheessa Elbrusiin kevyesti. Mutta kyllä mielessä on käynyt sekin, että annoinko etukäteen kuulemieni väheksyvien kommenttien "sunnuntaikävelystä" vaikuttaa asenteeseeni. Oli miten oli, nöyryyttä ja kunnioitusta vuoria kohtaan olen oppinut runsaasti taas tälläkin reissulla.

Minulle henkilökohtaisesti erityisen suuri merkitys on sillä, mitä opin tiimityöstä. Tämä matka on osoittanut, kuinka tärkeää on uskallus paljastaa oma heikkous ja luottaa toisen pysyvän tiimissä silloinkin, kun olen se heikoin lenkki. Toinen puoli asiaa on tuon luottamuksen arvostus ja sitoutuminen tiimiin. Sillä on helppoa olla kumppani silloin, kun asiat ovat hyvin. Vasta vaikeudet osoittavat, kuka todella seisoo rinnallasi ja mistä elementeistä tiimi on koottu. Tässäkin suhteessa pidän itseäni hyvin onnekkaana.

Janiina ja Heikki Elbrusin rinteelläUudet seikkailut ovat jo lähempänä kuin voin uskoakaan. Syyskuussa lennämme Japaniin tavoitteena todistaa satumaiseksi kuvattu auringonnousu Japanin korkeimman vuoren Fujin (3776 m) huipulla. Joulun vietämme Tansaniassa vuorenrinteellä. Matkan tavoitteena on huiputtaa Mount Meru (4566 m) ja Afrikan mantereen korkein vuori Kilimanjaro (5895 m). Luultavasti sen jälkeen ensi vuonna edessä on paluu Elbrusille, ja olemme myös kiinnittäneet katseemme Kirgisiassa sijaitsevaan Peak Leniniin (7134 m).

Tulevat seikkailut tehdään uudella tavalla. Syyskuun omatoimimatkalla Japaniin ei tarvita vuorikiipeilyvarusteita, sillä Fujin reitti kulkee merkittyä trekkauspolkua. Fujissa meitä kiehtoo sen kauneus ja rooli japanilaisessa kulttuurissa (kerron tästä lisää matkan lähestyessä). Mount Merulle ja Kilimanjarolle meidät vie kansainvälinen palveluntarjoaja, jolla on mittavasti kokemusta suuremmista vuorista.

Lentoliput Japaniin ja Tansaniaan ovat sähköpostissa. On helpompi hengittää, kun tietää, että kohta mennään taas. Sitä ennen on vuorossa pieni hengähdystauko, ja valmistautuminen voi taas alkaa. On viisi kuukautta aikaa valmistaa keho ja mieli Kilimanjaro-seikkailuun.

Maailma on ihmeellinen, ja mahdollisuus tutkia sitä on suuri lahja. Ystävät ja tukijoukot, joiden kanssa nuo seikkailut voi jakaa, ovat valtava voimavara ja turva niinä hetkinä, kun omat voimat ovat vähissä. Olen onnellinen ja kiitollinen, sillä minulla on täydellinen tiimi. Todellinen kumppani kiipeilyparina. Perhe ja läheiset tukena. Ja sinä mukana seikkailussa. Kiitos.

Tulethan mukaan, kun kohta taas vuoret kutsuvat?


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Voiko vuoren huiputtaa vain tahdonvoimalla? – toinen huiputusyritys Elbrusilla

Base campiin laskeutuminen, lääkitys, nesteytys ja uni helpottivat oloa. Päivän lähestyessä iltaa mielikuvat kymmenen tunnin takaisesta romahduksesta rinteessä alkoivat tuntua etäisiltä. Edelleen päänsärky jyskytti ohimoilla, ja olo oli heikko, mutta palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti. Kun illan suussa pidimme kiipeilyparini Heikin ja ryhmänjohtaja Tommin kanssa palaverin, ilmoitin halukkuuteni uuteen huiputusyritykseen.

Ryhmänjohtaja Tommi antoi luvan ja sanoi aavistelleensa, että haluaisimme yrittää uudelleen. Päätimme kuitenkin Heikin kanssa, että tällä kertaa hyväksyisimme moottorikelkkakyydin 4800 metriin ja pyrkisimme siitä huipulle 5642 metriin. Päätös ei ollut helppo, vaikka syy oli selkeä: voimien säästäminen. Vaikka kiipeäisimme base campista ja onnistuisimme, huiputus ei Heikin ja minun arvojen mukaan olisi "pätevä". Mielestämme vuoret pitää kiivetä laaksosta huipulle, ja olimme jo aiemmin taipuneet vastaanottamaan hissi- ja lumikissakyydin laaksosta base campiin, sillä reissuohjelman mukainen aika ei olisi riittänyt koko matkan nousuun jalan. Emme siis kuitenkaan saisi aitoa huiputusta, se kirveli. Silti mieli paloi rinteelle; ehkäpä pääsisin kokemaan uuden korkeuden ja saisin positiivisen kokemuksen kahden ikävän päivän jälkeen.

Totuuden nimissä myönnettäköön, että illan suussa olin vielä hiukan epävarma ja olo oli hutera. Mutta tämä oli niitä "takaisin satulaan" -hetkiä. Halusin onnistua edes vähän. Ja halusin, että Heikki pääsisi edes hiukan ylemmäs, sillä minua raastoi ajatus siitä, että hän oli joutunut luopumaan edellisen yön huiputusmahdollisuudesta vuokseni.

Tommi löysi meille uuden oppaan, Aleksein, noin viisissäkymmenissä olevan kokeneen vuorikiipeilijän ja vuoristo-oppaan. Olimme innoissamme Aleksein kanssa kiipeämisestä. Olimme nimittäin kiinnittäneet häneen huomiota miehen saapuessa base campiin edellisenä päivänä. Hänen rauhallisessa ja viileässä olemuksessaan oli jotain sellaista, että nimesimme hänet salaa James Bondiksi. Kun myöhemmin puhuimme Aleksein kanssa, totesimme osuneemme varsin oikeaan. Miehellä on melkoinen määrä vuoria meriittilistallaan ja meidät tenhonneen Usbankin hän on kiivennyt muutama vuosi sitten – soolona tietenkin.
Nyt Aleksei oli saapunut Elbrusille viedäkseen huipulle mukavan saksalaisen pariskunnan, joka mieluusti "lainasi" meille opastaan, sillä heillä oli edessä vielä yksi akklimatisoitumispäivä ennen huiputusyritystä.
– I was going to do some physical training tomorrow. But I can go up as well, totesi Aleksei bondimaisen viileästi hymyillen.

Niin Heikki ja minä valmistauduimme uuteen huiputusyritykseen: huolsimme ja pakkasimme varusteet, tankkasimme ruokaa ja nestettä sekä lepäsimme. Juttelimme pitkään edessä olevasta kiipeämisestä: pureskelimme pettymystä, nieleskelimme ylpeyttä (arvomaailman vastaisesti valittu moottorikelkkakyyti korpesi molempia, vaikka koimme sen turvallisimmaksi vaihtoehdoksi) ja sovimme pelisääntöjä. Heikki vannotti minua olemaan rehellinen ja avoin olotilastani ja lupasin sen tehdä.

Kun menin nukkumaan joskus seitsemän maissa illalla, olo oli huolestunut ja mieli täynnä sekavia ajatuksia. Kuuntelin vuorituulen ujellusta metallikontin kulmissa ja lupasin itselleni, että olisin valinnoissani edellistä yötä viisaampi.

Päivä 7: Toinen huiputusyritys 


Kun herätyskello soi 01.30, olin ensin hetken hämilläni. Sitten edellisen vuorokauden tapahtumat
syöksyivät takaisin mieleen ja addrenaliini ryöpsähti vereen. Tunnustelin vointiani. Tuntui hyvältä. En ollut vahvimmillani, mutta toimintakuntoinen, ja keho tuntui paljon paremmalta kuin aiemmin.

Janiina Ojanen Elbrusilla
Valmiina toiseen huiputusyritykseen?
Heikki liikkui pimeässä kontissa ja kokosi varusteitaan. Otsalampun himmeässä punaisessa hohteessa hänen kasvonsa näyttivät hiukan turvonneilta ja kiiltäviltä. Kuiskaten kysyin vointia, ja hän totesi, että flunssa taitaa olla tulossa. Yöllä oli kuulemma ollut vähän lämpöä. Kosketin hänen olkavarttaan, ja paidan hiha oli märkä hiestä. Heikki sanoi olevansa valmis huiputusyritykseen ja lempeästi torjui ehdotukseni lepäämään jäämisestä. Mielessäni kävi ajatus, että oma epävarmuuteniko tässä nyt kummitteli ja yritti saada minut löytämään syitä perääntyä.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Oli aika mennä.

Niin me astuimme pimeään Kaukasuksen yöhön, jossa moottorikelkka seisoi moottorit uristen odottamassa. Kuljettajan istuimella istui mustiin pukeutunut mies, jonka kasvot oli kokonaan peitetty commando-pipolla ja peiliaurinkolaseilla yön pimeydessäkin. Kiipesin jännittyneenä miehen taakse kelkan kyytiin, ja Heikki nousi takimmaiselle paikalle. Kelkka veisi meidät 4800 korkeusmetriin ja palaisi sitten noutamaan oppaamme Aleksein. Hassua, että tuhannen vertikaalimetrin matkaan menisi kelkalla viitisentoista minuuttia, kun jalan sitä kiivettiin tuntikausia. Sain hädintuskin peukut pujotettua istuimen takana olevan kiinnikeremmin taakse, kun paiskauduin Heikkiä vasten kelkan syöksähtäessä matkaan.

Vaikka en arvosta moottorikelkan käyttöä osana vuorikiipeilysuoritusta, yöllinen ajo jyrkkää vuorenrinnettä ylös tallentui lähtemättömästi mieleen. Vauhti oli vieläkin nopeampi kuin olin osannut odottaa, ja kelkka poukkoili töyssyjen yli välillä jopa holtittoman oloisesti. Kuljettaja oli juuri niin hurjapäinen kuin muutkin rinteellä näkemämme, ja koska väylä oli nyt tyhjä, antoi hän palaa mielensä mukaan. Valokeila ahmi lumista, pöllyävää väylää, ja tähdet valaisivat kaukaisuudessa etuvasemmalla ylväänä kohoavan Elbrusin läntisen huipun, jota kohti taas matkasimme mieli toiveikkaana. Yö oli edellisen lailla kirkas, vain tuuli oli hiukan voimakkaampi. Se tuntui hyvältä, ja pari kertaa päästin tahtomattani pienen hihkaisun kelkan lennähdellessä töyssyjen yli.

Juuri kun tempoilevan kelkan kyydissä pysyttely täydessä kiipeilyvarustuksessa alkoi tuntua tukalalta, menopelimme pysähtyi Pashtuhovan kivien yläpäähän. Kompuroimme ylävuoristokengissämme kyydistä, ja kelkka katosi pimeään noutamaan opastamme. Säädimme varusteita, ja valmistauduimme lähtöön hiljaisina. Minua jännitti. Heikki tuntui kärsimättömältä, jopa hiukan pahantuuliselta.

Aleksei saapui ja asetuimme jonoon; Aleksei, minä ja Heikki. Tuntuipas mukavalta olla näin pienellä porukalla. Katsoin edessä olevaa rinnettä ja vaikka oloni oli hyvä, olin salaa vähän helpottunut, että juuri tänä yönä emme olleet kiivenneet alhaalta asti. Seinämä näytti pitkältä ja jyrkältä, ja luottamukseni oman kehoni suorituskykyyn oli kaikkea muuta kuin korkealla.

Viidentuhannen metrin kohdalla rinteessä on lumihankeen vajonnut lumikissa, jolla joku oli joskus yrittänyt ajaa huipulle. Menopeli oli hyytynyt viiteen tonniin ja kuten niin usein vuorilla, toimintakyvyttömien asioiden tuominen alas on hankalaa. Niinpä lumikissa oli jäänyt niille sijoilleen ja toimii nyt kiipeilijöiden maamerkkinä. Siihen kiinnitin katseeni. Miten se näyttikin niin pieneltä, vaikka matkaa oli vain parisen sataa vertikaalimetriä?

Rinne oli jyrkkä, ja mietin pariin otteeseen, miksi meitä ei laitettu köysistöön. Kuitenkin Aleksein rauhallinen tahti ja askellukseeni palannut vakaus rauhoittivat mieleni. Kuljin Aleksein takana leveää siksakia rinnettä ylös ja huomasin parhaan rytmin löytyvän, kun asetin jäärautani täsmälleen hänen askeliinsä. Kuu paistoi ja kylmä vuorituuli lauloi rinteellä haikeasti. Jalat tuntuivat vahvoilta, hengitys kulki vaivattomasti, ja ilo valtasi mieleni. Annoin itseni vajota siihen ihanaan oloon, jonka löydän kiivetessäni.

Kun tunnin kuluttua pysähdyin tauolle, oli Heikki jäänyt nousussa jälkeen. On täysin normaalia, että kiipeilijät nousevat eri kohdissa omaa tahtiaan, ja usein nousun alku on erityisen raskaan tuntuista, kun keho ei ole vielä löytänyt kiipeämisen rytmiä. Mutta kiipeilyparini on aina vahvempi ja nopeampi kuin minä. Siksi hänen hidas tahtinsa ja tiheät pysähdyksensä saivat levottomuuden nostamaan päätään mielessäni. Toistin oppaallemme Heikin sanat yöllisestä kuumeilusta. Aleksei kohautti olkiaan. Sitten hän varmisti minun vointini, jota hän oli kysellyt noin puolen tunnin välein. Olin kuitenkin pysynyt koko matkan hänen kannoillaan ja kiivennyt vahvasti.

Käännyin uudelleen katsomaan taakseni ja kysyin sukelluksessa käytetyllä ok-merkillä (kädet kohotetaan o-kirjaimen muotoon pään yläpuolelle) muutaman kymmenen metrin päässä etenevältä pariltani, oliko kaikki kunnossa. Hän nosti kätensä samanlaiseen ok-merkkiin kuitaten kaiken olevan kunnossa. Matka jatkui hitaasti. Saavutimme hautautuneen lumikissan aamun kajon kurkistaessa jo esiin vuorten takaa. Aikaa oli kulunut aiottua enemmän, mutta päätimme olla kiirehtimättä turhaan ja pidimme hiukan pidemmän tauon. Hiukan vaisusti juhlimme uutta tuhatlukua molempien kiipeilymittarissa skoolaamalla teemukeilla.
Auringon noustessa Elbrusin huipun varjo muodostaa pyramidin Kaukasuksen taivaalle

Vielä lyhyt jyrkkä nousu ja sen jälkeen siirryimme Elbrusin eteläisen huipun (joka on vain noin 20 metriä läntistä huippua matalampi) varjosta vuoren poikki kohti satulaa kulkevalle traverselle. Traversen maisema on huikaiseva: todellinen Kaukasuksen panorama. Ympäröivät vuoret ja pilvet olivat selvästi alempana ja esiin noussut aurinko sai maiseman hohtamaan niin kauniina, että oli lähes mahdotonta uskoa, että olin oikeasti keskellä näin valtavaa kauneutta. Aurinko alkoi lämmittää selkää mutta viimainen vuorituuli varmisti, ettemme voineet luopua paksuista toppavaatteista ja kasvoja suojaavista maskeista.

– Olo ei ole mikään maailman paras, mutta hyvin minä pärjään, kun tulen vähän hitaammin, parini vastasi, kun seuraavalla tauolla taas tenttasin hänen vointiaan. Vähentääkseen huoltani hän väläytti tutun leveän hymynsä, ja hetken tunsin itseni hössöttäväksi kanaemoksi. Ehkä edellisen yön vaikutus tuntui vielä ja huolehdin turhaan?

Totuus kuitenkin oli, että Heikki liikkui jatkuvasti hitaammin. Ilmaisin jälleen huoleni Alekseille, joka silmäili Heikkiä arvioivasti, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Niinpä aloin itse seurata Heikkiä ja aina kun kiipeilyparini jäi tietyn matkan verran taakse, pyysin Alekseilta taukoa, jonka aikana tyrkytin Heikille hänen oman tankkauksensa lisäksi teetä ja kun lähdimme liikkeelle, työnsin hänelle karkkia suuhun tukeakseni energioiden säilyttämistä.

Yli viiden tuhannen metrin korkeuden vaikutusta liikkumiseen ei pidä väheksyä, mutta oloni nyt huomattavasti parempi kuin viime syksynä Mont Blancin (4810 m) viimeisillä sadoilla metreillä, vaikka olimme nyt selvästi korkeammalla. Traverse oli minulle suuri nautinto. Jyrkin ja tuulisin kohta kuljettiin köysistössä, ja pienen ryhmämme rytmi vakiintui Heikin askellukseen: neljä askelta eteen, pysähdys ja kaksi hengenvetoa, neljä askelta, pysähdys ja kaksi hengenvetoa ja niin edelleen.

Aamun edetessä minulle kävi tutuksi yksi Elbrusin ominaisuus: tällä vuorella ei ole yhtään lyhyttä etäisyyttä. Traverse tuntui jatkuvan loputtomiin ennen kuin käännyimme vuoren huippujen väliselle tuuliselle rinteelle, ja satula ilmestyi näköpiiriin. Jännittävä näky sai minut nauramaan ilosta; olimme jo lähellä!
Tuuli oli nyt entistä navakampi, ja viiltävät viimaiset puuskat kuljettivat mukanaan lumipöllähdyksiä huipulta. Oli jatkuvasti pidettävä varansa, tai äkillinen voimakas puhallus veisi tasapainon ja alla olisi kilometrien pudotus jäistä rinnettä. Mutta samaan aikaan noiden puuskien huipulta tuomat lumikiteet suukottivat auringon paahteessa kuumentunutta poskea virkistäen.

Kiipeämisen iloa varjosti alati kasvava huoli. Heikki sanoi sinnikkäästi olevansa kunnossa, mutta vaikka hänen silmänsä olivat suojalasien peitossa ja kasvo maskin suojassa, tunnistin muutoksen. Ääni ei ollut enää iloinen ja askel oli muuttunut huojuvaksi. Hän otti vastaan tarjomani teen ja suklaan, muttei enää aktiivisesti yrittänyt itse tankata kunnolla.

Olen myöhemmin miettinyt, miksi Aleksei ei tuntunut aiemmin reagoivan toistuviin huolenilmauksiini. Ehkä se on kulttuuriero. Nyt kuitenkin sovimme, että päästessämme kapealta polulta satulaan pitäisimme kunnon tauon ja tarkistaisimme tilanteen.

Saavuimme Elbrusin kahden huipun väliseen satulaan 5350 metriin. Heikki horjui paikalle selkeästi meitä jäljessä ja hädin tuskin pysyi pystyssä. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että tauko auttaisi. Vilkaisin epäuskoisesti edessä olevaa jäistä jyrkkää seinämää pitkin kulkevaa nousua, joka olisi viimeinen parin tunnin rypistys ennen huipulle nousua.

Viidentoista minuutin kuluttua Heikki oli edelleen huonossa kunnossa. Hän tuijotti jäistä seinämää ja vaikka hänen kasvojaan en voinut kunnolla nähdä, saatoin aistia hänen sisäisen kamppailunsa. Hän toisteli pystyvänsä siihen, jos vaan tarpeeksi hitaasti mentäisiin. Hän oli kuitenkin jo tunnustanut minulle vointinsa olevan todella huono: huimaus ja aistiharhat veivät koordinaatiokykyä ja edellisen yön kuumeilu oli vienyt nestetasapainon ja voimat.

Asetuin polvilleni maassa istuvan Heikin eteen ja kerroin rehellisesti ja suoraan, ettei hän tule selviämään rinteestä. Kävimme pitkän keskustelun arvomaailmasta ja elämän tärkeistä asioista. Tunnen kiipeilyparini ja tiesin hänen tarvitsevan aikaa tehdä päätös itse. Vahva kuin härkä hän on – paitsi keholtaan, myös tahdonvoimaltaan – ja niinpä kestikin hyvän tovin, kun mies istui maassa kasvot polvien väliin painettuina ja taisteli itsensä kanssa. Lopulta hän nosti katseensa ja totesi hiljaisella äänellä, että hän oli valmis jättämään huiputusyrityksen kesken.
– Kiitos, sain sanottua ja pyyhin helpotuksen kyyneleet äänestäni niin hyvin kuin taisin.

Aleksei totesi minun olevan huiputuskunnossa ja että hänen arvionsa mukaan pääsisin viimeisen nousun suhteellisen nopeasti. Niinpä Aleksei ehdotti, että Heikki jäisi odottamaan satulaan Aleksein huipulta pian palaavaa kollegaa ja aloittaisi paluumatkan tämän tiimin kanssa. Saisimme heidät luultavasti kiinni ennen kuin he ehtisivät traversen loppuun.

– Minä en mene ilman Heikkiä. Me menemme huipulle sitten, kun pääsemme sinne yhdessä. Se vaan ei tapahdu tänään, yritin lastata kaiken tahdonvoimani ääneeni, kun Heikki kääntyi katsomaan minua kehoittavasti. Vaikka pettymys kouri vatsassani, missään tapauksessa parin jättäminen ei ollut minulle vaihtoehto.

Heikki hyväksyi kantani hetken nurinan jälkeen, kun olin vedonnut hänen toimineen samoin vain vuorokautta aiemmin. Aleksei oli äimistynyt ja toisteli useita kertoja minun pääsevän huipulle ja kuinka lähellä se oli. Toistin yhä uudelleen Heikin ja minun huiputtavan tai olevan huiputtamatta tiiminä. Lopulta Aleksei kohautti hartioitaan ja kääntyi takaisin kohti traversea.

Paluumatka oli pitkä ja vaikea. Heikki heikkeni edelleen, ja pyysin Alekseita ottamaan hänet köyteen jo huomattavasti ennen traversen haastavimman osuuden alkua. Olin huolissani miehen horjuvasta askeleesta. Aleksei kieltäytyi. Niin kai se on, että jos yli yhdeksänkymmentäkiloinen mies putoaisi, ei häntä tällaisella rinteellä taitaisi mikään pysäyttää. Nielin raivon ja hätäännyksen ja aloin valvoa Heikin jokaista askelta. Juttelin hänelle pitääkseni hänet virkeänä ja kyselin kysymyksiä. Pyysin tauon joka kerta, kun Heikki horjahti. Istutin hänet hankeen muutamaksi minuutiksi, annoin teetä ja suklaata.
Paluumatkalla

Katsellessani edessäni laahustavan kumppanini selkää, kävin mielessäni läpi yön tapahtumia: hänen uupuneita kasvojaan kontissa ennen huiputukseen lähtöä, hermostuneisuutta lähtötilanteessa ja kaikkia niitä merkkejä, joista meidän olisi pitänyt ymmärtää, ettei tänäänkään ollut meidän päivämme.  Meidän molempien haaste taitaa olla se, ettemme täysin tunnista omia rajojamme – tai ehkä ennemminkin hyväksy niitä. Tämä olisi pitkällisen peiliin katsomisen paikka.

Nyt kuitenkin saatoin vain tehdä parhaani, että parini pääsisi turvallisesti alas base campiin. Synkissä tunnelmissa pieni tiimimme vaelsi koko matkan alas base campiin ja majoituskontillemme, josta muu kiipeilyryhmä oli jo lähtenyt laskeutumaan alas vuorelta. Autoin parini nukkumaan ja aloin valmistella alas lähtöä: kuivasin ja pakkasin molempien varusteet ja etsin sinä päivänä vuorelta lähtevän oppaan, jonka mukana meidän oli määrä laskeutua.

Olimme epäonnistuneet. Sekä huiputuksessa että oman vointimme arvioinnissa. Kahdesti. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta todellinen kysymys kuitenkin oli, olimmeko oppineet mitään?
Janiina Ojanen ja Heikki Kauppinen Elbrusilla
Korkein saavuttamamme piste Elbrusilla oli satulassa 5350 metriä

lauantai 1. heinäkuuta 2017

"Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi." – huiputusyritys

Päivä 6: Luuhistuminen

Huiputusyön herätys on joka kerta yhtä kutkuttava hetki. Aikainen nukkumaanmeno ja outo heräämisen ajankohta ovat sekoittaneet vuorokausirytmin. Veri kohisee suonissa, ja samaan aikaan mieli on oudon levollinen.


Herätyskelloni pirahti kello 23. Olin nukkunut vain pari tuntia mutta singahdin heti pystyyn ja viritin otsalampun punaiselle, himmeälle valolle, jotta sen valokeila ei herättäisi nukkumaan jääviä myöhäisemmän lähdön ryhmän jäseniä. Myös Heikki ja Max puuhailivat pimeässä, ja yön äänettömyys täyttyi hetkellisesti vaatteiden kahinasta ja varusteiden hiljaisesta kilahtelusta. 

Aamiaiselle siirtyessämme tunnustelin oloani. Keho tuntui hiukan raskaalta ja ajatukset tahmeilta, mutta voin huomattavasti paremmin kuin aiemmin päivällä. Päänsärky jyskytti otsalla vaimeana. Nappasin särkylääkkeen runsaan veden kanssa ja vedin muutamaan otteeseen syvään henkeä. Kaikki tuntui olevan jotakuinkin kunnossa. Helpotus ja odotus aaltoilivat vatsassa.

Lähdön hetki koitti. Varusteet oli säädetty, jääraudat kiinnitetty ja katseet käännetty kohti huippua. Pieni ryhmämme puuhasi hiljaisena mutta päättäväisenä ja jännityksen saattoi aistia. Asetuin paikalleni jonoon oppaamme Nikolain ja Maxin taakse, Heikin jäädessä joukon nopeimpana pitämään perää.

Nikolain ääni kuului hiljaisena pimeässä yössä:
– Ready?

Kuittasimme kukin vuorollamme lähtövalmiuden, ja Nikolai aloitti hitaan marssin rinnettä ylös. Asetuimme oppaamme valitsemaan rauhalliseen tahtiin, ja niin tuntien vaellus pimeän yön halki saattoi alkaa. Kaukasuksen taivas oli kuin syvintä tummansinistä samettia. Kuu valaisi kirkkaana lähivuorien profiileja ja sai Elbrusin valkeat rinteet hohtamaan sinertävää kajoa, joka kietoi sävyynsä koko maiseman. Reitillä olisi melkein selvinnyt ilman otsalamppuja, niin voimakas oli kuun ja tähtien luoma valo. 

Nyt kun auringon kuumuus oli poissa ja viileä, lauha yötuuli pyyhki kasvoja, olo tuntui hyvältä. Pitkään toviin kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki keskittyivät omiin ajatuksiinsa satumaisen kauniissa yössä. Kuuntelin hengitykseni rytmiä, lumen rasahtelua ja annoin kiitollisuuden vallata mieleni. 

– Olemme kiivenneet tämän kohdan jo aika monta kertaa, mutta nyt tämä tuntuu raskaammalta kuin kertaakaan aiemmin, totesi Max kuin lukien ajatukseni. Heikkikin yhtyi ajatukseen. Johtuikohan se pimeydestä, vai miksi rinne tuntui jyrkemmältä? Siitä huolimatta oloni oli hyvä. Olin ollut hiukan huolissani, sillä askel tuntui raskaammalta kuin akklimatisaatioreissuilla näissä kohdissa. Selvästi itseluottamukseni ei edellisen päivän sairastelun jälkeen ollut vahvimmillaan, ja mieltä helpotti ajatus, että tunne oli kaikille yhteinen. 

Matka pimeyden halki jatkui, ja uppouduin nauttimaan hetkistä, joita olin kuukausia odottanut. Juttelimme harvakseltaan, mutta kaikki tuntuivat arvostavan hiljaisuutta, joka ilmeisesti on Elbrusin ruuhkaisilla reiteillä harvinaista. Vaikka kiipeäminen tuntui raskaalta, aika lensi kuin siivillä ja yhtäkkiä huomasin aamun ensimmäisen kajon kurkistavan kaukaisimman vuoren takaa.

Noin kolmen tunnin kuluttua havahduin siihen, että jokin on vialla. Edessäni kiipeävän Maxin selkä alkoi loitota. Yritin pitää tasaista rytmiä yllä, mutta vanhan, ylämäkeen hyytyvän auton lailla vauhtini hidastui. Jalat eivät vain tahtoneet totella. Harmistuneena yritin kovemmin, mutta seurauksena vain hengitys alkoi rohista ja reidet hapottaa. Tiesin, että se olisi lyhyt tie ja suosiolla hidastin tahtia. Kaivoin taskustani ylimääräisen suklaapatukan ja pakotin sen vauhdissa alas, vaikka tahmea suklaa tuntui vastenmieliseltä.

Yhtäkkiä päänsärky palasi vihlovana. Horisontti keinahteli silmissäni. Painoin katseeni alas, keskityin vain seuraavaan jalan nostoon ja laskin mielessäni askeleita. Nollasta sataan ja sitten taas alusta. Rinne jyrkkeni. Lupasin itselleni palkinnoksi lämpöistä teetä tauolla. Se antaisi varmasti lisävoimia. Maxin selkä oli jo yli kahdenkymmenen metrin päässä.

Äkkiä hiljaisen rinteen täytti jyrinä, ja loppuryhmämme 5000 metriin kuljettava lumikissa ohitti meidät lunta pöllyttäen. Kyydissä istuvat huutelivat kannustushuutoja, mutta en jaksanut vastata. Yritin nostaa käteni tervehdykseen, mutta se painoi ihan käsittämättömän paljon. Vaellussauvakin oli yhtäkkiä niin raskas. Sen nostaminen saappaan viereen oikeassa rytmissä vaati jokaisella askeleella erillisen päätöksen ja ponnistuksen.

Vauhtini hidastui entisestään ja aloin kompastella. Joka kolmannella askeleella oksennus nousi suuhun, mutta nielaisin sen takaisin. Vilkaisin olkani yli. Heikki huusi jotain kannustavaa, mutta en kuullut enkä jaksanut kysyä, mitä hän sanoi. Mietin, että haluaisikohan hän mennä ohi, kun olen niin hidas.

Jääraudat tuntuivat takertuvan toisiinsa. Päähän sattui niin paljon, että oman puheäänen kaiku kallon sisällä tuntui pelottavalta ajatukselta. Yritin tankata, mutta en pystynyt nielemään suklaata, sillä oksennus pyrki samaan aikaan ylös. Annoin siis vain suklaan sulaa suussa ja toivoin sen auttavan. Nouseva aurinko oli niin kaunis – ja repi kalloni kahtia kirkkaudellaan, vaikka silmilläni oli suojalasit.

Tuntia myöhemmin olin aivan lopussa. Käännyin katsomaan Heikkiä ja sanoin:
– Jokin on vialla. En tule onnistumaan.

– Kohta on tauko, jaksatko sinne asti? Tsemppaan sua niin kauan kuin haluat, Heikki vastasi ja silmäili minua arvioivasti.

En vastannut vaan käännyin jatkamaan. Kyllä minä nyt hetken jaksaisin. Ihan pieni matka enää. Tauko auttaisi.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin silmissä sumeni ja putosin suorilta jaloilta vatsalleni jyrkkään rinteeseen. Kuulin huutoja. Tunsin kuinka oppaamme Nikolai nosti kasvoni hangesta. Aurinko taisi jo paistaa sillä hän sammutti otsalamppuni, jonka olin unohtanut päälle ja koetti saada katsekontaktin. Silmäni tuntuivat turpoavan kiinni.

Nikolai laittoi käteeni vesipullon ja näytti käsillään juomisen elettä. Otin siemauksen, oksensin samantien ja kaaduin takaisin hankeen. Maailma pyöri. Kuulin oudon vaikerruksen ja tajusin sen olevan minä. Nikolain kasvot ilmestyivät taas eteeni ja hän kysyi jotain monta kertaa. En ymmärtänyt. Yritin sanoa jotain, mutta suuni ei muodostanut sanoja. Oli vain vihlova kipu pään sisällä, pyörivä maailma ja vatsaa repivä kuvotus.

Heikki ja Max nostivat minut istumaan ja käärivät toppatakkeihin. Yritin sanoa, että menkää vaan, minä tulen ihan kohta perässä. Lepään ihan hetken. Kukaan ei reagoinut, ja ajattelin, etteivät he kuule. Yritin huutaa, mutta suusta tuli vain outoa sopertelua kuin kieleni olisi turvonnut. Sain katseeni kiinnitettyä Heikin silmiin ja näin niissä huolestuneen ilmeen. Sitten taas silmissä sumeni.

Seuraava muistikuvani on, että Nikolai ja Heikki soittivat radiopuhelimella ryhmänjohtajallemme Tommille. Kuulin Heikin sanovan, että olen hädin tuskin tajuissani. Jotain puhetta lumikissasta. Yritin sanoa, etten halua lumikissaa. Mutta kukaan ei tainnut kuulla – tai ymmärtää.

Heikin kasvot ilmestyivät eteeni. Hän otti kasvoni käsiinsä ja vaati minua katsomaan häntä silmiin. Hänen ilmeensä oli niin lempeä. Yritin sanoa, että ei lumikissaa, mutten tiennyt ymmärsikö hän. Loputon musta meri velloi ympärilläni läiskyen aina välillä näkökenttäni laitamille. Yritin tarkentaa katseeni kiipeilyparini silmiin. Hän puhui jotain.
Hän sanoi, etten menisi huipulle tänään. Kesti hetken ymmärtää, mitä hän sanoi.
Aloin itkeä. Minä en pilaisi tätä kaikilta.
Yritin sanoa Heikille, että hänen on mentävä ylös.
Yritin sanoa Maxille, että hänen on mentävä ylös.

Max halasi minua lempeästi ja lupasi mennä huipulle ja ottaa minulle valokuvan.

Heikki ei suostunut:
– Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi. Me menemme huipulle. Yhdessä. Mutta emme tänään.

Heikki kysyi, haluanko hetken dokumentoitavan. Vastasin, että haluan. Olimme sopineet, että myös huonot hetket taltioidaan. Pinnistellen pystyin vastaamaan Heikin esittämiin kysymyksiin:


Vuorelta on käveltävä pois itse, jos vain suinkin pystyy. Se on minulle kunniakysymys. Kaiken keskellä kiipeilyparini kuunteli minua ja sanomattakin ymmärsi, miksi en halunnut kyytiä. Lupasin kävellä omin jaloin alas. Heikki tuntee minut ja uskoi, vaikka Nikolai ja Max katselivat lumessa makaavaa surkeaa olemustani epäillen. Nikolai varmisti Heikiltä monta kertaa ennen kuin ilmoitti radiopuhelimeen, että lumikissaevakuointia ei tarvita.

Toivotimme onnea Maxille ja Nikolaille, jotka jatkoivat matkaa ylös rinnettä aamuauringossa. Heikki nosti minut jaloilleni ja aloitimme tuntien mittaisen loputtoman taipaleen takaisin base campiin. Niistä tunneista en muista juuri muuta kuin auringonvalon aiheuttaman kovan kivun silmien takana ja Heikin säännöllisesti antaman komennon:
– Pidä silmät auki.

Kävelin takaisin base campiin omin jaloin. Heikki auttoi minut riisuutumaan varusteistani ja sänkyyn. Sitten lopulta tuli armollinen pimeys.