torstai 30. heinäkuuta 2015

Täytä laukku, nollaa mieli

Tyttäreni lähtiessä upotin kasvoni hänen hiuksiinsa ja vedin syvään henkeä, jotta saisin mukaani niin paljon hänen tuoksuaan kuin mahdollista. Kuiskasin muutaman rohkaisevan sanan ja suukotin poskea. Hymy oli liimattu kasvoilleni, kunnes näin pienen selän katoavan porttikonkiin. Silloin annoin periksi ja itkin sydämeni pohjasta. En sillä tavalla naisellisesti: hiljaisia huokauksia kyynelhelmet poskilla eteerisesti ikkunasta ulos tuijottaen. Vaan purin pahan oloni toimintaan: nenä punaisena ja valuen, kyyneleiden sokaisemana huidoin imurilla ympäri asuntoa ja kuulostin luultavasti nuhaiselta norsulta.

Hyvät itkut keskeytti puhelu kiipeilypariltani. Hän oli jo pakkaamassa, koska viettää pari päivää Helsingissä ja tulee sitten suoraan lentokentälle. Kävimme lyhyesti läpi matka-aikataulun ja muutaman muun detaljin.
– Nähdään kentällä, päätimme puhelun, ja minäkin päätin katsella varusteita hiukan kasaan, kun itkukaan ei oikein enää irronnut.

Nyt asunnossani on hiljaista. Iso vihreä armeijamallinen laukku makaa olohuoneen lattialla. Sen vieressä on iso kasa tavaraa. Keon vieressä lattialla lojuu hevosenkenkä. Isä antoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa:
– Tiedän, ettet ole taikauskoinen. Mutta minun mielikseni laita tämä sen kaapin oveen, jossa säilytät kiipeilyvarusteitasi.

En laittanut hevosenkenkää oveen. Mutta otan kaiken tarjolla olevan onnen nöyrästi vastaan, joten hevosenkenkä on viime kuukaudet ollut varustekaapissa hyllyn reunalla. Ja jollain tavalla siitä on tullut merkityksellinen esine minulle. Punnitsen sitä kädessäni hetken, vien sitten takaisin kaappiin ja asetan takaisin paikalleen, nyt tyhjennetyn hyllyn reunalle.

Vuosien mittaan olen oppinut matkustamaan suhteellisen kevyesti. On kuin jokaiselle reissulle lähtiessä ottaisi mukaan yhden tavaran vähemmän kuin edellisellä kerralla. Tällä kertaa ei lentolaukku riitä. Pyrin kuitenkin pakkaamaan mahdollisimman kevyesti, jotta voin ottaa lentomatkan ajaksi osan Lakun kameravarusteista omaan laukkuuni. Olen viime viikkoina tehnyt useammankin listan mukaan pakattavista tavaroista. Jokainen listoista sisältää aika lailla samat tavarat eri järjestyksessä:

  • passi, matkustus- ja vakuutusdokumentit
  • tietokonepiuhat ja puhelimen laturi
  • matkaopas ja pokkari luettaviksi
  • reppu
  • otsalamppu
  • aurinkolasit ja strap (suojalasit kovan tuulen varalle tuo Laku)
  • korvatulpat, varpaanlämmittimet
  • ea-tarvikkeet ja puhdistusliinat
  • alusvaatteet ja -kerrastot, sukkia
  • välipuku
  • kuoripuku ja toppatakki
  • hanskat, pipo, merinovillainen putkihuivi
  • vaelluskengät, lenkkarit  (Tomsit jalkaan, jos menee tiukille kentällä vaihdan vaelluskengät lennon ajaksi, koska ne ovat eniten tilaa vievät ja painavimmat)
  • tyttötarvikkeiden supistettu valikoima ponnarilenkeistä meikkeihin
  • piilolinssejä ja silmätippoja, silmälasikotelo (matkustan silmälasit päässä)
  • treenivaatteita harjoituspäiville
  • kesämekko vapaapäiviä varten (mutta vain yksi, jotta saan syyn edes hiukan shoppailla Genevessä)
Paikanpäältä vuokrataan vielä jääraudat, hakku, kypärät ja sen sellaista. Aion myös ostaa pesuaineet, aurinkorasvat, juomapullot ja huiputuseväät periltä.

Tarkemmat kuvaukset huiputusvarusteista löydät täältä.

Janiina OjanenViime päivinä Mont Blancin olosuhteissa ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Tämänhetkisen tietoni mukaan Gouterin reitti ja maja ovat pysyneet suljettuina ja freezing point (korkeus, jossa lämpötila laskee alle nollan) on noin 3500 metrissä mutta ennusteiden mukaan se on nousemassa takaisin 4000 metrin hujakoille.

Tuntemukseni kiertävät kehää huolestumisesta ärtymyksen kautta hyväksyntään, aloittaakseen kierroksen taas uudelleen. Ajatukset leijuvat ohitse ilman, että saan kunnon otetta yhdestäkään. Vielä on aikaa olosuhteiden muuttua. Mutta voi myös käydä niin, että valmistauduttuani kymmenen kuukautta en saa edes tavoitella Mont Blancin huippua. Jos kohde vaihtuu lennosta ja päädymme pyrkimään jonkin toisen vuoren huipulle, pystyykö oman pään nollaamaan ja kokemuksesta nauttimaan ilman, että vilkuilee olkansa ylitse? Toivon niin. Uskon niin. On vaan pistettävä oma pää kääntymään. Taas tehdään, ei yritetä.

Hitto, kun täällä on hiljaista.


sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Viimeiset seitsemän päivää

Erään ennusteen mukaan alkuviikosta sää Mont Blancilla viilenee ja pakkasraja hiipii alaspäin. Viimeisin tiedote (lauantaiaamulta) Gouterin majalta kertoo vuorella olevan edelleen vaarallista, vaikka lämpötila on hiukan laskenut.

Minusta on nyt tullut vähän taikauskoinen: en halua puhua enkä edes kovin paljon ajatella vaihtoehtoa, ettei huiputukseen lähtö onnistuisi. Oppaamme Pette mainitsi myös vaihtoehtoisen reitin. Se on Gouterin reittiä haastavampi, mutta sitä harkitaan, mikäli alkuperäisen suunnitelman mukainen reittimme pysyy suljettuna. Ja jos Mont Blancin huiputus ei tule kyseeseen mitään meille soveltuvaa reittiä, voi vielä harkita kohteen vaihtamista. Päätökset tekee Pette.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus
Viestittelimme tässä viikolla kiipeilyparini Lakun kanssa. Molemmilla on sama ajatus: Mont Blanc on tavoitteemme ja jos sinne on jokin meille mahdollinen reitti auki, toivomme Petten päätyvän siihen. Kirjoitin Lakulle näin:
"Blancille on päästävä. Sen päätin viime syksynä ja se ajatus ei ole muuttunut. Nyt ja jos ei nyt, ensi vuonna uudelleen. Ni ***tana. :)"
Vastauksen kirjainten lomasta saattoi lukea naurua:
"Mä arvasin... Mä niin arvasin..."

Valmistautuminen jatkuu suunnitelman mukaan. Tein viimeiset kunnon treenit tämän viikon puolivälissä ja nyt olen levossa. Olen päivittäin tehnyt kevyitä, lyhyitä lenkkejä, jotta aineenvaihdunta pysyy tehokkaana ja lihakset vetreinä. Paljon lihashuoltoa on ohjelmassa: venyttelyä ja rullausta. Hierojani Katja avaa nyt kaikki lihakset, jotta jumitukset eivät hidastaisi minua. Olen aloittamassa tankkausta. Koska vatsani on kovin herkkä muutoksille ja muutenkin jännitän vatsallani, tankkaus tehdään maltillisesti. Hiukan lisää suolaa ja lisää hiilihydraatteja usean päivän aikana.

Kaikkineen lepotankkaus tuntuu hiukan vastenmieliseltä. Olen malttamaton ja tekisi mieli kuopia maata. On kuin syke olisi pysyvästi normaalia korkeammalla, aistit hiukan ylikierroksilla ja olo jotenkin virittynyt. Kunnon juoksulenkki ja punttitreeni varmaan auttaisivat päästämään höyryjä, mutta valmentajani Tapio kielsi ehdottomasti kaiken "riehumisen".
Janiina Ojanen


Vatsa on jännityksestä solmussa. Mutta olen pakottanut itseni syömään kaiken vaaditun. Hyvä uutinen on, että vatsa on alkanut hyväksyä geelejä, kunhan niitä ottaa vähän kerrallaan. Tapsan ohjeesta testasin myös luomu-proteiinipatukoita ja ne sopivat vatsalleni paremmin. Lisäksi ne ovat hiukan kosteita, eivätkä siis janota yhtä paljon kuin tavalliset tahmapötkylät.

Tytär on rauhallinen, mikä ilahduttaa minua. Välillä hän ottaa Vuorenvalloituksen puheeksi, mutta vaikka häntä jännittää ja huolestuttaa, puhuu hän nyt asiasta jopa hiukan ylpeänä. Ehkä olen onnistunut peittämään levottomuuteni häneltä. Olen pyrkinyt järjestämään meille yhteistä rentoa kesälomapuuhaa tässä kotikulmilla kuitenkin siten, että pidän normaaleista rutiineista kiinni. Tytär on luonani torstaiaamuun asti. Siihen asti en aio tehdä mitään näkyvää pakkaamista. Kun hän sitten lähtee isälleen, luultavasti tirautan oikein kunnon itkut. Annan itselleni hiukan aikaa päästää "äiti-angstin" ulos. Sitten rakennan ison varustekasan olohuoneen lattialle ja pakkaaminen voi alkaa.

Törmättäessä tutut toivottavat onnea ja lupaavat seurata reissua Facebookissa ja blogissa. Olen saanut kannustusviestejä ja taputuksia hartioille. Minulle tulee siitä arvokas olo. Sellaisetkin ihmiset, joiden kanssa en ole tekemisissä joka päivä, välittävät ja toivovat minun onnistuvan.

Erityisen liikuttunut olen läheisteni, perheeni ja ystävieni tavasta osoittaa tukensa. Viimeisen parin viikon aikana moni heistä on halunnut tavata. Tapaamisissa ei paljoakaan ole puhuttu edessä olevasta reissusta, on vain vietetty ihanaa aikaa yhdessä. Vasta viimeinen halaus on ollut se hetki, jolloin kannustuksen sanat on kuiskattu korvaani. Se on nostanut kyyneleet silmiini joka kerta.

Odottavan aika on pitkä, mutta vähiin käy se pitkäkin aika ennen kuin loppuu. Tik tak.
Janiina Ojanen

torstai 23. heinäkuuta 2015

Entä kun se on ohi?

– Anteeksi neiti!
Minut pysäytetään lähikaupan eteisessä. Olen tulossa hikiseltä pyörälenkiltä ja kotimatkalla poikennut ostamaan kahvimaitoa. Arviolta kuusissakymmenissä oleva mies istuu kaupan eteisen seinustalla keppinsä kanssa. Hän viittoo minua luokseen:
– Mikä sinun lajisi on? Näytät urheilijalta, mutta en pystynyt päättelemään lajia. Joskus lajin voi päätellä ihmisen lihaksiston perusteella.

Janiina Ojanen VuorenvalloitusKerron, että harjoittelen Mont Blancia varten. Mies kyselee paljon ja innostuu sitten kertomaan taustastaan kilpahiihtäjänä. Hiihdosta ei koskaan tullut leipätyö, mutta hän näkee urheilun vaikuttaneen positiivisesti koko hänen elämäänsä. Mies on vakuuttunut, että juuri urheilutausta auttoi häntä toipumaan aivoinfarktista lähes täysin pari vuotta sitten. Vain toinen käsi jäi toiminnallisesti heikoksi.
– Kuule, koskaan ei tiedä, mihin elämä vie. Tuossakin menee entinen ammattijääkiekkoilija, hän nyökkää tervehdykseksi ohitsemme hiukan horjuvasti askeltavalle miehelle, jonka kasvoilla näkyy raskaan elämän merkkejä.
Unohdun pitkäksi aikaa kuuntelemaan miehen kertomuksia ja keskustelu vie mukanaan. Lähtiäisiksi hän kysyy nimeni, toivottaa onnea ja muistuttaa:
– Muista nauttia tekemisen hetkestä, mutta myös ottaa siitä oppi mukaasi.

Tosiaan. Tekemisen arvo kasvaa elämänmittaiseksi, kun kokemuksen jalostaa viisaudeksi. Silloin asioiden päättyminenkään ei tunnu menetykseltä.

Kohta edessä myös se hetki, jolloin Helsinki-Vantaan lentokentällä paiskaan kättä kiipeiliparini kanssa, nostan repun selkään ja kävelen ulos hämärään loppukesän iltaan. Istahdan autoon, nojaan otsani ikkunaa vasten ja katselen, kuinka maisemat vilahtavat ohi. Ehkä torkahdan hetken ja havahdun, kun pimeään taivaanrantaan ilmestyvät Tampereen valot. Öinen Tampere on niin kaunis. Tulen kotiin. Avaan oven, astun postikasan yli. Menen olohuoneeseen, laitan villasukat jalkaan ja istahdan sohvalle. Entä mitä sitten tapahtuu?

Miltä se hetki tuntuu? Miten siihen valmistaudutaan, kun melkein vuoden harjoittelu ja kohtaaminen Mont Blancin kanssa on takana? 

 – Olen lukenut jokaisen tekstisi. On ollut todella mielenkiintoista nähdä, kuinka ajatusmaailmasi kehittyy. Sitten syksymmällä, kun h-hetkestä on kulunut hiukan aikaa, lue koko blogisi alusta asti, sanoi isäni taannoin käydessään luonani. 

Isä on oikeassa. Olen oppinut aika paljon. Vahvuuksistani ja heikkouksistani. Suhtautumisestani vaikeuksiin ja ehkä vieläkin tärkeämpään asiaan: onnistumisiin. Olen oppinut pysähtymään onnistumisen äärelle, nauttimaan siitä ja kehumaan itseäni. Tiedän myös, missä osaamiseni rajat loppuvat ja uskallan senkin sanoa ääneen useammin kuin ennen. Ainakin toivon niin. Olen oppinut lisää nöyryyttä ja kärsivällisyyttä. 

Tämä projekti on kasvattanut myös itsevarmuutta ja omanarvontuntoa. Olen aina tehnyt asioita omalla tavallani, vaikka välillä olisi voinut päästä helpommallakin ja vaikka joskus on menty metsään ja lujaa. Muiden epäily tai arvostelu on joskus saattanut satuttaa syvästikin, vaikka sitä en olisi näyttänytkään. Minusta tuntuu, että nyt uskallan entistä rohkeammin katsoa maailmaa silmiin ja sanoa: 
– Tässä minä olen. Ota tai jätä.

Ihmisten merkitystä ei voi liikaa korostaa. Se on ollut ehkä tärkein oppi loppuelämää varten. Olen ollut ihmisten suhteen ennakkoluuloisempi kuin kuvittelin. Jatkossa lupaan olla avoimempi ja luottavaisempi. Tämän matkan varrella minulla on ollut kunnia tutustua aivan ainutlaatuisiin persooniin. Olen saanut neuvoja ja kannustusta monenlaisilta alojensa osaajilta, ja monet kiipeilijät, urheilijat ja muut vuoriensa valloittajat ovat jakaneet tarinansa kanssani auttaakseen valmistautumistani. Olen ennenkin sanonut, että te lukijat olette uudella tavalla avanneet silmäni ihmisten hienoudelle. Olen saanut vahvistusta asialle, jonka olen kyllä ennenkin tiennyt: maailma on täynnä hienoja ihmisiä, jotka ovat kallio läheisilleen. Parhaimmat voivat olla kallio sellaisellekin, jota eivät ole koskaan tavanneet. Olen oppinut uutta myös lähellä minua olevista ihmisistä. Tunnistan arvostuksen, kun sitä näen. Luulen tietäväni aika hyvin, ketkä minua rakastavat ja ketä minä rakastan. Se ei ole ihan vähän se.

Kaikki tämä ja paljon muuta, sellaista mistä minulla ei ole vielä aavistustakaan, on minulla mukanani sitten, kun istun taas tässä sohvalla ja Vuorenvalloitus 2015 on ohi. Joten enköhän minä selviä siitäkin hetkestä! 

Kaikenlaista sitä ehtiikin omaksua, kun vuoden laukkaa pitkin maita ja mantuja unelman perässä. :D
Janiina Ojanen

p.s. Väliaikatietoa Mont Blancilta: tällä hetkellä reittimme lisäksi myös Gouterin maja on suljettu. Maja tiedotti myöhään eilen illalla, että tämänhetkisten ennusteiden valossa uudelleenavaaminen lähimpien 10–15 päivän aikana näyttää epätodennäköiseltä.

Pakko myöntää, että hermot alkavat hiukan kiristyä. Olen odottanut tätä kauan, ja tilanne tuntuu raivostuttavalta. Mutta asiat ehtivät vielä muuttua, ja muitakin vaihtoehtoja on. Yritän nyt vain keskittyä valmistautumiseen. Säähän en voi vaikuttaa. Pette on se, joka tekee päätökset.
Pitäkää peukkuja!

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Huolestuttavia uutisia Mont Blancilta

Viikonlopun aikana sain viestejä usealta kiipeilijältä. Gouterin reitti Mont Blancilla on jouduttu sulkemaan. Chamonet.com-sivuston tiedotteen mukaan vuorella on ollut normaalia lämpimämpää, mikä on aiheuttanut sen, että lumi sulaa nopeasti. Tästä johtuen putoilevien kivien, jään ja lumen vaara on normaalia suurempi. Viime viikon torstaina reitin vaarallisimmassa kohdassa menehtyi kiipeilijä ja lauantaina reitti suljettiin. Myös Gouterin vuoristomaja tiedottaa olosuhdemuutoksista www-sivuillaan ja Facebookissaan.

Laitoin sähköpostia oppaallemme Pettelle ja pyysin hänen arviotaan tilanteesta. Pette vastasi, että Keski- ja Etelä-Euroopan ennätyskuuman kesän johdosta vuorilla lumet todellakin ovat sulaneet nopeasti. Gouterin reitillä on putoilee tällä hetkellä kiviä koko ajan.

Pette kertoi, että edellisen kerran noin viisi vuotta sitten, kun reitti suljettiin, se oli suljettuna joitakin päiviä. Kymmenisen vuotta sitten reitti oli suljettuna kolmisen viikkoa johtuen ennätyskuumasta kesästä. Oppaamme seuraa pitkän aikajänteen ennusteita silmä kovana ja pitää meitä ajan tasalla tilanteesta.

Säätiloille ei voi mitään. Yritän olla huolestumatta liikaa. Muutenkin on nyt paljon mielessä. Aikaa on vielä pari viikkoa, ja olosuhteet ehtivät muuttua. Sen verran on taikauskoinen olo, etten halua ryhtyä asiaa enempää tässä spekuloimaan, mutta kyllä toiveita erilaisille säiden valtiaille on lähetetty runsain mitoin.

Pitäkää peukkuja ja toivokaa nopeasti kylmiä kelejä Keski-Eurooppaan ja lumisateita Blancille!

Muuten, jos kiinnostaa perehtyä Mont Blancin sääolosuhteisiin reaaliajassa, tsekkaa tämä linkki.







lauantai 18. heinäkuuta 2015

Valmentajan arvio Vuorenvalloittajan kunnosta ja viimeiset mittaustulokset

Viimeiset yhteistreenit valmentajani Tapsan kanssa ovat takana. Hän teetti minulla testejä ja teki
lopuksi kehonkoostumusmittauksen. Kävimme pitkän keskustelun treenikaudesta, edessä olevasta tankkauksesta, ruokavaliosta reissun päällä ja monesta muusta asiasta. Sitten valmentajani ojensi kätensä. Paiskasimme kättä ja lopuksi hän antoi minulle karhumaisen halauksen:
– Pystyt siihen. Go for it!

Oloni oli riemukas ja haikea, kun kävelin pukuhuoneeseen. Me teimme sen ja minä tein sen! Teimme lujasti töitä koko talven ja kevään. Kaikki fyysiselle kunnolleni asetetut tavoitteet saavutettiin ja ylitettiin.

Päivää myöhemmin saan sähköpostiini Tapion yhteenvedon kuntotestistä, kehonkoostumusmittauksesta sekä hänen arvionsa suoriutumisestani. Se on huikaiseva palkinto tehdystä työstä:

Harjoituskauden tulokset

Tavoitteeksi asetettiin fyysinen kunto, joka riittää Mont Blanc -vuoren huiputtamiseen. Suoritus vaatii vahvuutta, kestävyyttä ja ketteryyttä. Lähtökohtana oli pitkiä työpäiviä tekevä kuntoliikkuja (liikuntaa n. 3–4 krt/vko) äiti. Ei aiempaa vuorikiipeilykokemusta.

Harjoituskauden viimeisen kuntotestauksen tavoitteet ja onnistuminen

Lihaskunnon osalta asetettiin muutamia konkreettisia tavoitteita:

  • 30 kunnollista miesten etunojapunnerrusta
  • sata syväkyykkyä yhtäjaksoisesti hyvällä tekniikalla
  • ylätaljalla kymmenen toistoa omalla painolla

Kestävyyspuolella:

  • 10 kilometrin juoksulenkki alle tuntiin siten, että puhuminen ei tuota vaikeuksia lenkin aikana 
  • viiden tunnin yhtäjaksoinen pyörälenkistä selviäminen hyvävoimaisena

Kaikki  nämä saavutettiin ja reilusti! Erityisesti jalkavoimien ja kestävyyden osalta mentiin reippaasti yli tavoitteiden.

Kehonkoostumusmittauksen tulokset



Treenikauden lopun tilanne (16.7.)

Janiina OjanenRasvaprosentti 24,9
Sisäelinrasvan taso 5
Painoindeksi 24,4
Lihasprosentti 34


Välicheck 1. (17.12.)                                        
Rasvaprosentti 25,4
Sisäelinrasvan taso 4
Painoindeksi 24
Lihasprosentti  33,6


Lähtökohta (3.11.)                                               
Rasvaprosentti 27,9  
Sisäelinrasvan taso 5      
Painoindeksi 24
Lihasprosentti 32,2    

Mittaukset tukevat kuntotesteissä näkyviä tuloksia. Erittäin positiivista on, että lihasprosentti on jatkanut edelleen kasvuaan ja rasvaprosentti pudonnut. Tosin tavoitteena ei missään vaiheessa ollut rasvaprosentin voimakas tiputtaminen. Mutta luvut kertovat, että keho toimii oikein ja ruokavalio tukee harjoittelua. Painoindeksin hienoinen nousu kertoo lihasmassan kasvusta. Sisäelinrasva oli jo lähtötilanteessa ja on edelleen erinomaisella tasolla.

Onko Janiina oikeasti vuorenvalloituskunnossa?

KYLLÄ ON!

Olen tehnyt henkilökohtaista valmentamista työkseni noin viisitoista vuotta. Janiina on yksi määrätietoisimmista valmentamistani asiakkaista. Kokonaisarvosanaksi projektista antaisin yhdeksän plus. Loppuvaiheen vaikeuksista selviäminen päämäärä tiukasti mielessä, ja tekisi mieli antaa arvosanaksi täysi kymppi!

Janiinan vahvuudet ja haasteet ajatellen suoritusta?

Periksiantamaton asenne: juuri tämä ominaisuus tekee kaiken mahdolliseksi!

Jos jokin haaste pitää Vuorenvalloitusta varten ajatellen sanoa, niin energian säästäminen kaikessa liikkumisessa. Energiselle luonteelle tämä vaatii ehkä hieman malttia. Mutta suoritus on sen verran kova, että jokainen liike tulee varmasti tehtyä harkiten ja voimia säästäen.

Kaikki tarvittava on nyt tehty ja tavoitteet erinomaisesti saavutettu, joten voin luottavaisin mielin lähettää Janiinan valloittamaan vuoren!

terv.
Tapio Kamppi
Hyvinvointi Kamppi

Janiina Ojanen

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Hulluuden monet muodot

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Janiina OjanenUlkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa
Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska "kulttuurien kohtaaminen". Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla... On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku
Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista "kuiskasi" lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.


lauantai 11. heinäkuuta 2015

Peloista

Unessa lunta oli kaikkialla. Olin jumissa vyötäröä myöten hangessa ja pystyin vain vaivoin liikuttamaan ylävartaloa. Haparoin valjaitani. Köyden toinen pää oli lumen alla. Oli hiljaista lukuunottamatta vaatteiden kahinaa ja lumen sihahtelua, kun kauhoin sitä sivuun. Olin yksin. Oli kuuma ja kylmä yhtä aikaa, tukahduttavaa.

Ponkaisin henkeäni haukkoen istumaan aamuyön hämärässä. Hetken kuluttua sain tempaistua itseni unimaailmasta takaisin omaan vuoteeseeni. 

Lähtöön on aikaa kolme viikkoa. Olen innoissani. Jännittynyt. Välillä pelottaakin vähän.
Janiina Ojanen

Minua ei huoleta fyysinen kuntoni tai henkinen kanttini. Olen tehnyt parhaani. En ole huolissani tiimistäni: minulla on oppaana huippuammattilainen Pette ja kiipeilypariini Lakuun luotan täysin. Valmistelut on tehty ja varusteet hankittu.  

Minua mietityttävät asiat, joihin en voi vaikuttaa. Mielessä ovat tottakai käyneet sääolosuhteet, railot, putoilevat kivet, lumivyöryt ja muut sen sellaiset. Akklimatisoitumisen epäonnistumisen ja vuoristotaudin mahdollisuus: entä jos kroppa ilmoittaa 3500 metrissä, että matka jää tähän? On ihan luonnollista (ja tervettä) miettiä riskejä ja oman kontrollin ulottumattomissa olevia tekijöitä, vaikka päävastuu turvallisuudesta on Pettellä ja vaikka Mont Blancilla käy vuosittain paljon kiipeilijöitä. Tiedän, ei se mikään K2 ole.

Mutta kyse on muustakin kuin turvallisuudesta tai huiputuksesta. Minä en pelkää tai huolehdi huiputuksen epäonnistumista. Pää riittää tai ei. Voimat riittävät tai eivät. Tulen joka tapauksessa vuorelta voittajana. Kunhan vaan saan koettaa, mihin pystyn. Mutta jos esimerkiksi sääolosuhteet estävät huiputukseen lähtemisen, se voi ottaa aika tiukille. Miten pettymyksen tunteet ylitetään, jos ei saa edes yrittää suoritusta, johon on valmistautunut melkein vuoden?

Minua huolettaa tyttäreni. Hänelläkin on elokuussa oma vuorensa: hän menee elämänsä ensimmäiselle partioleirille ja nukkuu kolme yötä metsässä. Se on pisin aika, jonka hän on ollut lähiperheestä erossa. Lähtöni Mont Blancille tapahtuu partioleirin aikana. Siitä syystä alunperin hiukan puntaroin tytön leirille lähtöä. Hän raivostui ja vastasi "oletko varma" -kysymyksiini kipakasti: 
– Tietenkin haluan! Tää on just se syy, miksi mä alunperin partioon halusinkin! Jos et anna mun mennä, en puhu sulle enää ikinä!
Pieni vuorenvalloittajani. 

Olen päättänyt olla kertomatta tytölle tarkkaa lähtöpäivääni etukäteen. Siten hän voi mahdollisimman rauhassa valmistautua omaan jännittävään hetkeensä. Isänsä kertoo sitten minun olevan reissussa, kun leiri on ohi. Olen myös jutellut leirille lähtevien aikuisten kanssa ja he ovat tietoisia tästä "erikoistilanteesta". 

Vanha kansa sanoo: "Älä murehdi. Anna hevosen murehtia. Sillä on isompi pää." Totta, pyörittelemällä huolia liikaa mielessään yleensä vain kadottaa mittasuhteet. Niinpä en istuskele mietiskelemässä tulevaa, en murehdi käsi poskella tai tee mentaaliharjoitteita. En vietä unettomia öitä pohtien riskejä ja läheiseni eivät, ainakaan minun mielestäni, joudu kuuntelemaan toistuvasti Mont Blanciin liittyviä analyyseja tai suunnitelmia. (Ainakaan vielä.)

Mutta minua jännittää, pelottaakin välillä, ja niin kuuluukin olla. Eihän se muuten olisi haaste ja itsensä ylittäminen. Monet muut ovat tehneet tämän ennen minua, ja maailmassa on suurempiakin haasteita. Mutta tämä on minun vuoreni, minun unelmani.

Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkäisi. Se on sitä, että ei anna pelon lamaannuttaa itseään.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Metsään meni Vuorenvalloittaja

Vuorenvalloitus
Jokaisella vuodenajalla on ominaistuoksunsa, jota rakastan. Syksy tarttuu vaatteisiin: se on yhtä aikaa pehmeä ja karu, vähän salamyhkäinen kostean asfaltin aromi. Talven rapsakka, kirpeä lumentuoksu raikastaa keuhkoihin asti. Kevään tunnistaa kostean soran rehevästä tuoksusta: lumi väistyy ja ensimmäinen kuiva kohta asfalttia ilahduttaa aina yhtä paljon. Kesän tuoksu on aurinko iholla. Tiedäthän, se miltä iho tuoksuu, kun nuuhkaiset olkapäätä vietettyäsi tunnin auringossa; suolaiselta ja lämpöä hohkaavalta. Kyllä minulle on kerrottu, että todellisuudessa tuoksu on ihon läpi erittyvä hiki. Mutta ei se haittaa, minulle se tuoksu tarkoittaa kesää.

Viime sunnuntaina minä ja kaverini Teemu pakkasimme rinkat ja painelimme Kangasalan Laipanmaalle eräretkelle. Teemu tekee syksyllä pidemmän vaelluksen pohjoisessa ja hän halusi testailla varusteitaan. Minä taas halusin jatkaa vaelluskenkieni sisäänajoa ja kokeilla erilaisia sukkayhdistelmiä. Niinpä Teemulla oli selässään 85-litrainen rinkka täynnä tavaraa, minulla huomattavasti kepeämpi varustearsenaali.

Yhdistimme Hirvijärven ja Elamon kierrokset, jolloin kokonaisreitille tuli mittaa parisenkymmentä kilometriä (reittikartan löydät täältä). Maasto oli vaihtelevaa; nousuja, laskuja, kivikkoa, kangasmetsää, pitkospuita ja vaikka mitä. Lähdimme liikkeelle vasta viiden aikaan iltapäivällä ja pidimme yllä kohtuullisen hyvää tahtia ja taukoilimme vain vähän.

Koko reitin kierrettyämme yövyimme kauniin, pienen Elamonjärven rannalla. Saavuimme leiripaikalle vasta yöllä, jolloin molemmat olimme aika väsyneitä. Lämpötila oli laskenut päivän hellelukemista +6 asteeseen.

Ylävitosia kuitenkin heittelimme, koska olimme tyytyväisiä suoritukseemme ja varusteisiimme. Vaelluskenkäni istuivat napakasti, ja kahta sukkaa käyttämällä aiemmissa teksteissä kuvaamani kengän reunan paine säärtä vasten katosi. Teemukin myhäili tyytyväisenä. Totesin, että hän todennäköisesti selviäisi varusteillaan melkein missä pohjoisen erämaassa tahansa, vaikka kuinka kauan. Nimesinkin jättiläisrinkan Narniaksi, koska se vaikutti pohjattomalta ja sieltä löytyi väline jokaiseen mahdolliseen (ja mahdottomaan) tilanteeseen.


Kello kävi yhtä yöllä, kun viimein asetuimme istuskelemaan laavulle. Maiseman rauhallinen kauneus ja kesäyön unenomainen tunnelma nostivat mielialan uupumuksesta huolimatta pilviin. Pieni järvi oli sinisen yön hämärässä kuin kauniista kummitustarinasta: ilmaa kymmenen astetta lämpöisemmästä vedestä nousi usvaa, jonka tanssista veden pinnalla en saanut silmiäni irti. Viritimme nuotion ja paistoimme iltapalaksi makkarat.


Hetken istuskelun ja jutustelun jälkeen kömmin laavuun makuupussiin. Kuuntelin kuinka eräkaverini laavun taakse kahden puun väliin virittämän riippukeinun kahina vaimeni hänen asettuessaan yöpuulle. Katselin makuupussin raosta järvelle; hämäryys kääntyi jo kohti aamun kajoa. Yön äänet tuudittivat minut uneen. Viimeinen ajatukseni oli, että kesälläni on toinenkin nimikkotuoksu: usvaa, nuotiosavua ja sammalta.

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen kasvoillani. Aamukahvit nautiskeltiin rauhassa ja sitten olikin aika palata kotiin. Sääret ja takapuoli tuntuivat hiukan jäykiltä johtuen edellisen päivän matkanteosta, mutta yhtään rakkoa tai hiertymää ei jaloista löytynyt, mikä on hieno homma!

Kotiin palattuani nappasin suorilta salikassin ja kipaisin kuntosalille tekemään rivakan punttitreenin. Treeni meni yllättävän hyvin, mutta kotiin palattuani olin todella poikki.

Illalla purin rinkkaa ja levitin makuupussin tuulettumaan. Huoneeseen levisi mieto savun tuoksu, ja mieleen nousi ajatus, että tänä kesänä pitäisi päästä vielä uudelleen metsään. Samalla hetkellä olohuoneen ovelle ilmestyi hetkeä aiemmin isältään kotiin palannut tyttäreni: "Ihana haju, mun tuli ikävä metsään!"

Janiina Ojanen


sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Vuorenvalloitus-matkaohjelma päivä päivältä

Tasan kuukauden kuluttua alkaa matka, jota on odotettu viime syksystä lähtien:

Toinen päivä elokuuta lennämme Sveitsiin, Geneveen, josta siirrymme illansuussa tukikohtaamme, 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Verbieren kylään. Seuraavan päivän treenailemme kevyesti kylän lähialueilla noin 2000–3000 metrin korkeudessa ja totuttelemme uusiin korkeuksiin.

Kolmantena päivänä reissaamme Italian puolelle, Gressoneyn kylään. Päivä kuluu kiipeilyteknisiä taitoja harjoitellessa ja pääsemme ensimmäistä kertaa jäätikölle. Luvassa on köysistöharjoituksia, jääraudoilla kävelyä ja pelastustekniikoita.

Neljäntenä päivänä teemme aklimatisoitumisnousun kohti Pyramide Vincent -vuoren huippua. Vuori on 4200 metriä korkea, ja tavoitteemme on harjoitusnousussa kiivetä noin 3500 metriin. Oppaamme Petten mukaan tämä vuori on helppo kiivetä, maisemat ovat mahtavat ja samalla saamme arvokasta harjoitusta Mont Blancia varten. Harjoitusnousun jälkeen palaamme tukikohtaamme Verbiereen.

Seuraavana päivänä levätään harjoitusnousun jälkeen ja tankataan Mont Blancia varten. Aika kuluu luultavimmin kylän lähialueilla vaellellessa ja pyöräillessä. Voisin olettaa, että maisemat ovat kohdillaan. Tämä on varmasti myös hyvä päivä tehdä viimeisiä hankintoja ja valmistella kuvausteknisiä asioita.

Kuudentena päivänä siirrymme Ranskaan Chamonixiin laaksoon, ja sieltä edelleen Nid Aigle -vuoristomajalle noin 2400 metrin korkeuteen. Yövymme majalla ja hengittelemme entistä ohuempaa vuoristoilmaa.

Seitsemäntenä päivänä alkavat "tositoimet", kun lähdemme kiipeämään kohti 3800 metrin korkeudessa olevaa kuuluisaa Gouterin vuoristomajaa. Tämä siirtymä on vaativa, kuulemma monien mielestä reissun raskain. Tältä pätkältä löytyy myös reissun vaarallisin paikka: kuru, jossa vaarana ovat putoilevat kivet. Lähdemme matkaan hyvissä ajoin ja teemme lumirännin ylityksen nopeasti riskien minimoimiseksi. Tein kuvahaun hakusanoilla: "Gouter hut" ja mykistyin näkymistä, joita on luvassa.

Illalla tankkaamme majalla ja menemme nukkumaan mahdollisimman aikaisin, sillä herätys huiputuspäivään on noin klo 01 yöllä. Tavoitteena on päästä matkaan ennen kolmea yöllä.

Huiputusmatkalla kiipeämme hitaasti ja mahdollisimman tasaista vauhtia. Pysähdymme vain
välttämättömissä tilanteissa. Pette kertoi, että kiivetessä pidämme vain muutamia 2–3 minuutin taukoja. Huipulle saapuessamme levähdämme noin 15–20 minuuttia ennen paluuta. Tuossa ajassa pitää ehtiä fiilistellä, juhlia, kuvata ja kerätä voimia.

Sitten edessä on haastavin osuus: paluumatka. Luin jostain, että 80 % vuorikiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla: ihmiset ovat väsyneitä, herpaantuneita ja alaspäin kulkeminen on itseasiassa vaikeampaa.

Paluu jatkuu Gouterilta levon jälkeen Verbieriin. Tukikohtaan palatessa on aika kohottaa malja, mässäillä, mennä nukkumaan tai kuinka sitten meistä kukakin haluaa juhlia onnistunutta reissua.

Seuraavana päivänä siirrymme Geneveen, jossa vietämme muutaman päivän tutkien kaupunkia. Pohdimme myös, että voisi olla hauskaa vuokrata auto ja tehdä päivän reissu johonkin lähiseuduille. Kauas ei ehdi, koska päiviä on vain muutama ja Genevessäkin on toki paljon nähtävää. Jos sinulla on suosituksia tai ideoita, otan niitä vastaan mieluusti.

Paluulento saapuu Helsinkiin 14.8. illalla.

Siinäpä se. Sitten ihmettelen, että mitä seuraavaksi.

Neljä viikkoa.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Raha.

Vuorikiipeilyprojektiin liittyy tietysti raha. Olen luvannut olla avoin ja kertoa tarinan kaikki ulottuvuudet, joten lienee aika avata tätäkin osa-aluetta.

Minä rahoitan Vuorenvalloitus-projektin itse. Olen säästänyt rahaa ja välillä vinguttanut luottokorttia. Osittain käyttämäni palvelut ja tuotteet liittyvät yhteistyökumppanisopimuksiini. Sanon suoraan, että en voi, enkä halua puhua tarkemmin näiden sopimusten sisällöistä. Sen verran kuitenkin sanon, että minulle ei ole maksettu esimerkiksi tuotteiden tai palveluiden mainostamisesta tässä blogissa. Varusteisiin ja palveluihin liittyvät kuvaukset ja arviot ovat omia rehellisiä kokemuksiani. (Olen myös maininnut tulossa olevat tuotearviot aina tekstien alussa, jotta jokainen saa valita, haluaako niitä lukea.) Saan itse valita, mainitsenko jotain, koska ja miten sen teen. Tämä oli ehtoni kaikkien kumppanisopimuksien suhteen. Kaikki kumppanit ovat olleet täysin samaa mieltä kanssani siitä, että tarinani kirjoittaa itsensä. Kumppanit ovat mukana, koska uskovat minuun ja haluavat olla tässä tarinassa mukana (tuntuu muuten aika hienolta sanoa tuo).

Aloittaessani valmistautumisen tiesin, että tämä ei tulisi olemaan edullisin mahdollinen projekti. Kustannuksia tulee monesta suunnasta. Joku voisi sanoa, ettei se nyt niin paha ole, ja että Mount Everestin huipulle kiipeäminen on paljon kalliimpaa. Niin, kaikki on suhteellista. Mutta minulle tämä on iso investointi taloudellisestikin.

On myös totta, että tämä projekti olisi mahdollista toteuttaa edullisemmin. Jos olisin omistanut vuorikiipeilyyn soveltuvia varusteita, kuluja olisi merkittävästi vähemmän. Panostin myös harjoitteluvarusteisiin. Tein valinnan ottaa ammattilaisen mukaan suunnittelemaan ja ohjaamaan valmistautumistani ja olen hyödyntänyt matkan varrella muitakin asiantuntijapalveluita. Kaiken tämän olisi varmasti voinut toteuttaa toisellakin tavalla. Mutta tämä on minulle niin iso juttu, että halusin ottaa siitä kaiken irti. Siksi valitsin mielestäni parhaat ratkaisut, en edullisimpia.

Jos olisin kaikki ostamani palvelut ja tuotteet (ei siis vain huiputusreissun osalta, vaan koko projektin valmistautumisineen, varustehankintoineen ja lisämatkapäivineen) hankkinut listahinnoin hyödyntämättä tarjouksia, ilman yhteistyösopimuksia ja niin edelleen, kustannusten loppusumma pyörisi jossain 8000–9000 euron hujakoilla. Osassa kohtaa on kuitenkin pystytty hyödyntämään edukkaampia ratkaisuja ja korostan, että tähän kuitenkin liittyy paljon muutakin kuin matkakulut.

Tässä hiukan listattuna asioita, joista kustannukseni syntyvät:

Lentojen hinnat tietenkin vaihtelevat. Me kiipeilyparini kanssa säästimme tässä kohtaa: ennakoimme ja hankimme lennot hyvissä ajoin ja ei-ihan-optimaalisiin lentoaikoihin. Meitä ei muutaman tunnin odottelu haittaa ja säästimme sillä rahaa.

Palveluntarjoajan maksu sisältää kiipeilyreissun majoitukset (hotellissa pelkkä majoitus, jonka oletan sisältävän aamiaisen ja vuoristomajoissa puolihoito), lentokenttäkuljetukset, kuljetukset vuoristoalueella, hissimaksut, oppaan palvelut, neuvot, ohjeet, kartat ja sen sellaista.

Arvioon sisältymättömiä kuluja syntyy muun muassa välinevuokrista. Arvioon en ole sisällyttänyt ruoka- ja juomakustannuksia matkan aikana (muilta osin kuin vuoristomajojen puolihoidon ja hotellin aamupalat), eli ne tulevat vielä lisäkustannuksena. Ja tietenkin kaikki se, mitä en edes osaa arvata vielä tässä kohtaa.

Vakuutusmaksut laskin omien maksujeni mukaan. Minulla on kiinteä perusmatkavakuutukseni, joka on voimassa 3000 metriin asti ja lisävakuutus niille päiville, kun olemme yli kyseisen korkeuden. Tässä päädyin sulkemaan varusteet ulos huiputusvakuutuksen piiristä.
Lakun vakuutuskustannukset ovat isommat, sillä hänen täytyy vakuuttaa myös kamerakalusto huiputuksen ajaksi. Vielä toistaiseksi emme edes tiedä, mikä yhtiö suostuisi kaluston vakuuttamaan.

Huiputusvaatteet ja -varusteet ovat oma lukunsa. Se on iso kustannuserä, koska minulla ei entuudestaan ollut ensimmäistäkään varustetta, jolla olisi pärjännyt jäätiköllä tai ylävuoristo-olosuhteissa. Näihin meni pitkä penni, ja silti osa varusteista jää paikan päältä vuokrattavaksi, koska niitä ei kannata hankkia omaksi. Toisaalta nyt minulla on kestävät ja laadukkaat varusteet, joilla pärjään aika monenlaisissa ympäristöissä.

Samoin treenivaatteet ja -varusteet ovat merkityksellinen juttu. Kun treenaa suhteellisen paljon, on turvallisempaa ja mukavampaa, kun varusteet ovat kunnolliset. Näihin kuluihin laskin vain vaate- ja välinekulut, en lisäravinteita tai ruokavalioon liittyviä lisäkuluja.

Janiina OjanenIlman valmennusta en olisi osannut valmistautua oikein. Valmentajani Tapio on ohjannut treeniä, sitä tukevaa ruokavaliota ja lihashuoltoa.

Hierojani Katja on pelastanut minut yhdestä jos toisesta lihasjumista ja olenkin viihtynyt hänen pöydällään säännöllisesti. Pienen osakustannuksen laskin näistä lihashuoltokuluista ja muista harjoitteluun liittyvistä kuluista, koska niihin liittyvät kustannukset ovat merkittävästi aiempaa treenailuani isommat.

Siinä varmaan tärkeimmät. Lakulla on lisäksi kuvauskalustoon liittyviä lisäkuluja, joita hän voi osittain jyvittää muuhun ammattikuvaamiseensa mutta osittain ne ovat vain tätä projektia varten. Niihin en osaa ottaa kantaa. Hänellä taas ei ole valmennuskuluja ja joitain muita kuluja, joita minulle tulee.

Aika suu säkkiä myöten on menty. Ja välillä on hiukan hermoa kiristänyt rahan meno. Mutta. Tekstin alussa puhuin investoinnista. Se oli harkittu sanavalinta, sillä tämän matkan arvoa minulle ei voi mitata rahassa. Vaikka tällä rahalla olisi tehty monta pienempää reissua, luulen etteivät ne yhteensä olisi antaneet minulle yhtä paljon kuin tämä matka bisnesseminaarin yleisöpenkistä kohti Mont Blancin huippua!