Pitääkö pitsa pelikaanin ilmassa? – kestävyysharjoittelun arkea

Onko hyvä hetki pysähtyä vasta, kun ei pääse enää yhtään ylöspäin?
Minä Monte Rosan huipulla 2016, kuva: M. Laukkanen

Istun junassa matkalla Tampereelta Helsinkiin. Tuttuakin tutumpi reitti kahden kotini välillä. Puhelimen akku on vähissä ja junan netti poikki. Laukun vakiovarustepokkarista viimeinen sivu, kirjailijan kiitokset ja takakansi luettu. Olen lukenut myös lattialle pudonneen Barbie-lehden mainoksen ja vakoillut penkkien välistä edessä istuvan matkustajan sylissä auki olevan iltapäivälehden otsikoita. Ne toitottavat Roope Salmisen olevan lurjus.

Hetken aikaa kaivelen laukkuani, järjestelen touhukkaana tavaroitani. Vilkaisen kelloa: puolitoista tuntia perille.

Listaan mielessäni perille päästyäni tehtävät asiat.
Järjestän lompakon kuitit.
Pyöritän tietokoneen virtajohdon lenkit samanmittaisiksi – kaksi kertaa, sillä en ole tyytyväinen ensimmäisen kerran tulokseen.
Tutkin taskusta löytyneen proteiinipatukan ravintoarvoja.
Penkin reunassa on vanha tahra, jota yritän huomaamattomasti vähän hinkata nenäliinalla.
Katson kelloa; se on kymmenen minuuttia enemmän kuin edellisellä kerralla.

Huokaisen ja katson ikkunasta. Tekisi mieli puhaltaa ja katsoa huurtuuko lasi.

Lapsena matkustaessani autolla tai junalla painoin usein posken vasten viileää ikkunalasia ja kuvittelin lentäväni maiseman yli. Matalalla liidellen, ilmavirtauksilla surffaten kuin pelikaani.

Nyt viime päivien lumipyry on muuttanut maiseman uhkean pumpuliseksi, ja matalalla horisontin yläpuolella roikkuu appelsiininvärinen aurinko, joka sivelee valon raitoja lumipeitteen pintaan.

Toisenlainen pysäyttävä maisema Mount Merun huipulta Tansaniassa (2017).
Vasemmassa laidassa Kilimanjaron huippu

Vapauttava, levollinen ajatustyhjiö nielaisee minut odottamatta, kun katson puiden sinisten varjojen ja auringon kimaraa hangella, junan kiitäessä valkoiseen pukeutuneen maaseudun halki. Päästän irti ja nautiskellen heittäydyn mattapintaisten ajatusten poukkoilevaan virtaan, joka ei ole matkalla minnekään. Hetken olen kuin vuorilla ja etäisesti mielen virtaus esittelee minulle lukuisia hetkiä, jolloin olen saanut nauttia tästä ajatusten päämäärättömyydestä.
... kunnes samettisen ajatuspuuron keskeltä vapaaksi tempautuu yksi ajatus: "Katsos vaan, minä osaan pysähtyä ja nauttia tekemättömyydestä – ihan keskellä arkeakin! Pitääkin kirjoittaa tästä ihanasta hetkestä blogiin. Ollaankohan jo kohta perillä, että pääsen nettiin kirjaamaan ajatuksen ylös? Jos en sitä pian kirjoita johonkin, ehkä se unohtuu."
Vilkaisen kelloa: tunti ja kymmenen minuuttia perille.

Vuoristo ympäristönä ja kiipeily lajina saavat minut vaipumaan suorastaan meditatiiviseen tilaan. Se on minulle iso osa kiipeämisen nautintoa ja minulle tuollaisen mielen pehmeä tyhjyyden saavuttaminen muualla kuin rinteellä on vaikeaa – tai ainakin harvinaista.

Täällä alhaalla mieli kohisee kuin koski tekemättömiä tehtäviä, työasioita, lasten harrastuksia, treeniaikatauluja ja vaikka mitä.  Totta puhuakseni, olen aika ylpeä siitä, että pystyn hallitsemaan varsin monimutkaisia ja laajoja kokonaisuuksia. Oman elämäni projektijohtajana saankin aina välillä itseltäni kymmenen pistettä ja papukaijamerkin ihan vaan siitä riemusta, että mission impossible nimeltä 'perus keskiviikko' tuli suoritettua.

Mutta vuorilla arki tehtävälistoineen on kaukana, ja kaikki muu paitsi kiipeäminen tuntuu merkityksettömältä. Vain seuraavalla askeleella on väliä.

Mutta on tässä muutakin.
Vuorimajan katon ilmestyminen horisonttiin vapauttaa uupumuksen. Yhtäkkiä majan pihan lähestyessä tuntuu, ettei jaksa enää askeltakaan. Siltikin vaikka äsken oli vielä ihan kohtuullisen hyvä olo, eikä se, että jaloissa painoi, jääraudat takertuivat normaalia useammin toisiinsa ja hiki kirveli silmiä, ollut kovinkaan merkityksellistä. Mutta kun voit jo melkein haistaa majan ovesta löyhähtävän kosteuden, hien ja mausteisen ruoan tuoksujen sekoituksen, loppuu puhti kerta kaikkiaan.
Kiipeilysuorituksessa se onkin ymmärrettävää; jos takana on toistakymmentä tuntia raskasta kiipeämistä, viimeisien tuntien polttoaine on lähinnä tahdonvoima.

Mutta mikä siinäkin on, että myös juoksulenkin viimeiset viisisataa metriä ovat usein ne raskaimmat, välillä riippumatta siitä, paljonko on juostu. Miten tässä muka kehtaa puhua harrastavansa kestävyyslajia, kun kymmenen kilometrin viimeisen korttelin aikana etureidet tuntuvat suorastaan turpoavan maitohapoista? Kuinka paljon pitäisi pystyä tekemään "tuosta vaan ihan huomaamatta", jotta täyttäisi kriteerit?

Kiipeilyparini Heikki sanoo usein hyvin rullanneen juoksulenkin jälkeen: "Aivan mahtava tunne, olisin voinut juosta loputtomiin!"
Olen siitä vähän kateellinen. Minä tunnen noin aika harvoin, ehkä silloin, kun lenkin pituus on normaalia lyhyempi ja kaikki menee nappiin. Mutta pääsääntöisesti asetan itselleni lenkin alussa matka- tai aikatavoitteen. Kun se on saavutettu, ei kovinkaan usein mielessä käy ajatus: "tästähän voisi vielä hypähdellä toisen kympin perään."

Taannoin tehtyäni raskaan lenkin kovassa pakkasessa, paluumatkalla pohdiskelin, paljonko psyykausta vaatisi, jos vaan päättäisi viimeisen lyhtypylvään kohdalla, että jatkankin vielä viisi tai kymmenen kilometriä lisää. Motivaatiosta siinä on kyse, eikö vaan?

Nimittäin viime keväänä teimme Mont Blancin huiputuksen talviolosuhteissa laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa. Saapuessamme laskeutumisen ensimmäiselle etapille, Gouterin majalle 3815 metriin, olin valtavan väsynyt. Söin suuren kasan lounaspastaa – ja nukahdin istualleni majan ruokalaan, Heikin olkapäähän nojaten. Puoli tuntia myöhemmin Heikki herätti minut ja matka jatkui. Tuon majalla vietetyn tunnin aikana voimani olivat palautuneet niin, että seuraava saattoi tapahtua:

Paluumatkalla Mont Blancin huipulta, keväällä 2018 (vasemmalla Gouterin maja)

Olimme aikoneet jäädä huiputuspäivän jälkeiseksi yöksi Tete Rousse majalle 3167 metriin, mutta laskeutuessamme jäätikköä pitkin nahkeassa upottavassa lumessa, aloimme Heikin kanssa puhua siitä, millaisen pitsan kumpikin söisi, kunhan seuraavana päivänä pääsisimme laaksoon. Hetken kuluttua mielikuva pitsasta alkoi tuntua todella houkuttelevalta. Niin houkuttelevalta, että päädyimme ohittamaan majan ja jatkamaan vaellusta alas laaksoon asti.

Eli kroppa jaksoi, kun motivaatio oli kunnossa: pitsan voima on kyllä uskomaton!

Jos palaan siihen pohdintooni ylimääräisen viiden kilometrin lisäämisestä lenkin loppuun ex-tempore: totta puhuakseni tiedän kyllä, ettei se olisi muuta kuin päätös.
Olenko opettanut itseni väsymään, kun maaliviiva lähestyy? Miten siitä voi oppia pois? Jos joku ajaisi edelläni autolla pitsalaatikko avoimessa peräkontissa, kuinkahan pitkälle mahtaisin jaksaa painella ilman ennalta asetettua maaliviivaa?

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat luontaisesti kykeneviä nauttimaan matkasta ja yrittänyt kovasti imeä heistä oppia itseeni. Mutta tuntuu, että minä tarvitsen motivoituakseni maaliviivan, jonka ylittää. Ja niin lenkilläkin lataan ajatukset senhetkisen tavoitteen täyttämiseen. Mutta onnistuisiko maaliviivan siirtäminen vauhdissa ilman pitsapalkintoa – eli houkuttelevampaa maalia?

Jos junassa minulla ei olisi niin kiire perille, malttaisinko nauttia matkasta ja leijua taas peltojen yllä ajatusten siivillä? Kuka opettaisi minut olemaan matkalla perillä?

Lempikuvani Mount Fujilta, (2017). Matkalla perillä.

Päiväni neulatyynynä

Koetin keskittyä katon keskikohtaan kiinnitetyn valaisimen vieressä olevaan pieneen säröön valkoisessa maalissa. Hetken kuluttua tahdonvoima petti, ja katse harhaili valkoisiin verhoihin, joissa kiemurteli säännöllinen pistekuvio, ja siitä edelleen vastapäisen seinän maisematapettiin. Suljettuun oveen oli kiinnitetty lapsen tekemä piirros miehestä antamassa hoitoa potilaalle. Tunnistin piirroksen miehen paidan samanlaiseksi, joka hoitajalla oli päällään nytkin. Piirroksessa potilas hymyili.

Minua ei juuri nyt hymyilyttänyt.

Makasin valkoisessa huoneessa hoitopöydällä ja kuulostelin, kuinka oikeassa jalassani kivun aallot lainehtivat pitkin hermoratoja. Tasasin hengityksen ja suljin silmäni – aloin seurata sähköisen tuntemuksen aaltoilua jalkaterän ja polven välillä. Se oli niin voimakas, että kohta oli pakko nostaa päätä ja kurkistaa jalkaa. Tuntemusten perusteella sen olisi pitänyt olla ilmiliekeissä. Mutta ei. Lukuunottamatta säären, nilkan ja jalkaterän alueella törröttäviä akupunktioneuloja se näytti ihan normaalilta. Huokaisin ja asetuin takaisin selälleni hoitopöydälle. 

Oppaamme Pette auttaa kenkäongelmien
kanssa Monte Rosalla 2015,
kuva: M. Laukkanen

Jalassani riehuva kipu on tuliainen, jonka toin mukanani ensimmäiseltä Vuorenvalloitus-reissulta vuonna 2015 (lue koko tarina täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus, valitettavasti tosin noissa vanhoissa blogiteksteissä kuvat eivät näy johtuen blogialusta Bloggerin bugista). Vääränkokoisista vuokratuista ylävuoristokengistä alkaneet ongelmat johtivat siihen, että kotiin palatessani minulla oli uskomattoman huiputusmuiston lisäksi oikeassa jalassa niin ärhäkkä hermopinne, etten viikkokausiin kyennyt kävelemään ontumatta. Jalan tutkinut lääkäri totesi diagnoosin olevan selkeä ilman kuvaustakin ja arveli ongelman poistuvan muutamassa viikossa. Hän totesi:

– Nuo paranevat itsellään, mutta se voi viedä muutaman viikon tai jopa kauemmin. Kun kipu helpottaa hiukan, hieroja voi ehkä auttaa hieromalla varovasti jalan lihaksia.

Viikot kuluivat ja muuttuivat kuukausiksi. Kuuden viikon kuluttua kävelin taas, mutta rakastamieni korkokenkien käyttö jäi kokonaan yli vuodeksi. Vielä nytkin – kolme vuotta myöhemmin – kuiskaan itselleni "Beauty is pain, darling," kun aina joskus sujautan korot jalkoihini. 

Jalka ei ole palautunut kunnolla. Korkojen lisäksi treenatessa, vuorilla kiivetessä ja monessa muussa hetkessä oikea jalkaterä alkaa ensin kihelmöidä ja menee sitten turraksi. Hetken kuluttua turtumus muuttuu kivuksi, joka sähköttää kohti varpaita ja kiipeää penikoita pitkin kohti polvea.  Säären lihaksien hieronta auttaa aina hetkellisesti, mutta kipeimpään kohtaan en juuri anna koskea, en edes silloin, kun jalka on niin sanotusti kunnossa.

On hassua, kuinka ihminen hyväksyy kivun osaksi arkeaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten ole alkuvaiheen selvittelyiden jälkeen edes pysähtynyt pohtimaan asiaa tarkemmin. Pari kertaa olen muilla asioilla ollessani kysynyt lääkäriltä neuvoa, mutta kunnon vastaus on jäänyt hankkimatta. Olen kai ajan kuluessa vain tottunut jalkavaivaani ja hyväksynyt sen osaksi itseäni. 

Kunnes nyt viimeisen vuoden aikana uuden valmentajamme Jaanan ohjauksessa treeni on muuttunut entistä toiminnallisemmaksi. Salitreenit ovat raskaita ja kuormittavat kehoa aiempaa kokonaisvaltaisemmin. Tänä syksynä harjoitusohjelmaan palannut seinäkiipeily on uudenlainen kuormitus sekin, ja juoksulenkitkin ovat pidempiä kuin aiemmin. Kunnianhimoinen tavoitteemme kiivetä ensi syksynä Elbrusin pohjoisreitti ja Matterhorn peräkkäin, on nostanut treenin intensiteettiä, ilmeisin seurauksin: lihakset pyytävät entistä enemmän huoltoa, kaikenlaisia kolotuksia ilmestyy jatkuvasti sinne ja tänne...ja oikea jalkani on ollut tuskallisempi kuin kertaakaan Monte Rosalta paluun jälkeen. 

Hierojamme Jannen taitavat kädet ovat helpottaneet kipua, kun hän varovasti on availlut säärilihaksieni jumeja ja saanut taas veren kiertämään. Mutta jos hänen kätensä ovat osuneet nilkan etuosassa sijaitsevaan kivun ydinpisteeseen, on se lähettänyt niin kovan sähköiskumaisen tunteen molempiin suuntiin, että usein olen tempaissut jalan älähtäen pois, joskus jopa refleksiivinomaisesti potkaissut Jannea.

Taannoin ensi syksyn kovasta tavoitteesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki otti jalkani puheeksi ja ehdotti, että sille yritettäisiin tehdä jotain muutakin kuin kivunlievitystä. Olihan Jannekin tuosta maininnut (oikeastaan joka kerta kuunnellessaan ulinaani ja väistellessään kivusta sätkivää säärtäni). Eikä kyse ollut siitä, etten olisi halunnut tilannetta korjata. Ehkä olin vain unohtanut, ettei jalkani ollut aina tuntunut siltä kuin nilkkaani olisi kiinnitetty sähköpaimen. Intensiivinen, uudenlainen harjoittelu on aiheuttanut sen, että aiemmin silloin tällöin kipeä jalka on nyt ollut jatkuva ongelma. Nyt se olisi kertakaikkiaan ratkaistava. En voisi jatkaa Elbrusilta Matterhornille, jos jalka olisi huonossa kunnossa ensimmäisen kiipeilyreissun jäljiltä. 

Niinpä paria viikkoa myöhemmin löysin itseni makaamasta vaalean huoneen rauhoittavassa hämärässä jalkaani kuulostellen. Olin käynyt Ossilla muutaman kerran aiemminkin. Alkuun suhtauduin akupunktioon skeptisesti, mutta hitaasti olin lämmennyt sille saatuani helpotusta tuskaisesti jumittavaan selkään ja tenniskyynärpäähän. Täältä tuntui luontevalta aloittaa avun etsiminen, sillä ongelman hermostoperäisyys on ollut asia, josta kaikki sätkimistäni seuranneet ovat olleet yhtä mieltä. 

Ossi kuunteli oirekuvauksen tarkkaavaisesti ja tutkiskeli jalkaani. 

– Yleensä tällaisissa tapauksissa kipu säteilee hiukan eri tavalla. Mutta eiköhän me tähän ratkaisu löydetä. Teen hoidon, jolla pyrin kattamaan kaikki vaihtoehdot. Se edellyttää useampaa neulaa, hän totesi. 

Tuntemus hetkellä, jolloin akupunktioneula löytää oikean kohdan, on joka kerta ollut minulle hiukan outo. Mutta kipua en ole ennen tuntenut – itseasiassa akupunktio on ollut minulle varsin miellyttävä kokemus. Tämä kerta oli kuitenkin toisenlainen. Rauhallisin ottein Ossi etsi oikeat kohdat, asetti neulat taitavasti paikoilleen – onnistuen ohuen ohuilla neuloilla kaivamaan esiin jalan kipuaallot. Aina neulan osuessa kohdilleen hengähdin tuntemusten voimakkuudesta. Älähtäessäni Ossi pysähtyi, vetäytyi taaksepäin ja puhui hiljaisella, rauhoittavalla äänellä:

– Sanothan heti, jos tuntuu, ettet kestä enempää. Yritän tässä tutkiskella kasvojasi ja selvittää, missä kohtaa kivun sietämistäsi mennään. Urheilijoilla on usein vähän sellainen "kyllä minä tämän kestän" -mentaliteetti, ja sitten hetken kuluttua tilanne voi tuntua aika vaikealta. 

Kun neulat olivat paikoillaan Ossi varmisti minun voivan hyvin ja poistui sitten huoneesta kehottaen kutsumaan pienimmästäkin syystä. Siinä minä nyt sitten makasin hiljaisuudessa, hengitin ja tuijotin hymyilevää potilasta lapsen piirtämässä kuvassa.
Hoitohuoneen levollinen tunnelma taisi viedä minut mukanaan, sillä vaikka keinuin kivun sähköisillä aalloilla, hoitoaika päättyi varsin nopeasti. Ossi palasi huoneeseen ja poisti neulat varmoin ottein. Nousin hoitopöydältä ja tunnustelevasti astuin jalan varaan. Kuin vastauksena vasta ajatuksiini ehtineeseen kysymykseeni kivun jatkumisesta neulojen poistamisen jälkeenkin, Ossi ohjeisti:
– Hoidon vaikutus jatkuu vielä usean päivän ajan. Jalkasi on vielä toipilas, olethan siis varovainen noin viiden päivän ajan.

Muutaman tunnin kuluttua tuska jalkasta katosi kuin varkain. Jalka tuntui oudolta, hiukan vieraalta. Mutta sähkötys oli poissa.

Nyt hoidosta on kulunut muutama päivä. Tänään uskalsin varovasti painaa nilkan etusyrjässä olevaa pistettä, jota koskettamalla kipuaalto lähtee liikkeelle. Ei mitään

Voisiko olla, että Monte Rosan tuskallinen matkamuisto on viimein jäämässä historiaan?

Monte Rosaa huiputtamassa 2015
Kuva: M. Laukkanen

p.s. Vuorenvalloitus-blogi on ensisijaisesti henkilökohtainen matkapäiväkirjani. Onnistuneista kokemuksista on kuitenkin kiva kertoa ja osaavat ammattilaiset mielelläni mainitsen nimeltä: hierojamme Janne löytyy täältä ja akupunktiohoitaja Ossi täältä.

Haluan vielä painottaa, että tekstissä olevat asiat ja suorat lainaukset perustuvat muistikuviini keskusteluista ja tapahtumista. Pyrin aina dokumentoimaan asiat mahdollisimman totuudenmukaisesti ja tarkasti, mutta aina joskus muistini on hatara. Eli kaikki tekstissä esiintyvät (asia)virheet ovat peräisin minulta.

Kipu kehittää?

Tiedätkö sen tunteen, kun sairastuminen hiipii salakavalasti ihon alle? Alkuviikosta huomasin lenkillä, ettei tossu noussut normaaliin tapaan, leposyke pompsahti viisi iskua ylemmäs ja punttisalille lähtiessä kengänpohjat oli valeltu vastenmielisyyden siirapilla.

Menin kuitenkin. Ajattelin, että kunnon lenkki joko tainnuttaa orastavan pöpön tai päästää sen oikein kunnolla valloilleen. 

Niinhän siinä sitten kävi, että tänä aamuna heräsin auringonnousun aikaan siihen, ettei henki kulkenut – niin tukossa olivat hengitystieni. 

Jos alkuperäinen suunnitelma olisi edelleen voimassa, olisin nyt kovin huolissani, sillä lähtöön Elbrusin pohjoisreitille olisi viisi päivää. Lentokoneeseen astun huomenna joka tapauksessa, mutta Venäjän sijaan se lennättääkin minut työmatkalle Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan. Jännittäviä seikkailuja siis luvassa, vaikka jäähakku jääkin tällä kertaa kotikomeroon. Tukkoisesta nenästä ja särkevästä päästä huolimatta pakkaan laukkuuni juoksulenkkarit, jos vaikka pääsisin nauttimaan lenkistä eksoottisissa maisemissa. Voi kun olisin malttanut jäädä lepäämään alkuviikosta...

Miten oman kehon kuuntelu ja ymmärtäminen tuntuukin niin vaikealta läksyltä oppia? Valmistaessani kehoa vuorille olen treenannut kahden personal trainerin, Tapion ja Jaanan, kanssa. Kumpikin on kehoittanut armollisuuteen itseä kohtaan. Kun harjoittelee motivoineesti ja rakastaa liikkumista, voi pääsääntöisesti luottaa siihen, etteivät kehon vastentahtoisuuden signaalit ole laiskuutta, vaan merkki tarpeesta. Jos sattuu, lopeta. Jos väsyttää, lepää. Jos on nälkä, syö. Helppoa, eikö vaan?

Vai onko? 

Kun marssi laaksosta kohti huippua alkaa, askel kulkee reippaana. 

Tovin kuluttua alkaa tulla hiki, repun olkain hiertää. Ylemmäs edettäessä alkaa puuskututtaa, tiukoissa kohdissa lihakset kiehuvat hapoista, raskaiden kenkien sisällä varpaat uivat hiessä ja kantapäässä tuntuu rakon alku. 

Päätä alkaa särkeä. Vatsassa pyöriä. Askeleet muuttuvat raskaammiksi ja raskaammiksi. 

Kylmä tuuli, upottava lumi ja liukas rinne. 

Yön loputon pimeys ja päivällä kuumana helottava aurinko, joka polttaa otsaan, pipon reunan ja aurinkolasien yläreunan väliin punaisen merkin, jonka valuessaan aurinkorasvan pois huuhdellut hiki saa kirvelemään.

Hengitys kulkee haukkoen. Lihakset kieltäytyvät tottelemasta ilman erillisiä komentoja. Sormet ovat kohmeessa samaan aikaan, kun keskivartalo kylpee hien peitossa.

Lopulta yksittäiset pahan olon elementit eivät enää erotu, vaan ne on virkattu yhtenäiseksi kurjuuden viltiksi, joka nostaa kyyneleet silmiin ja kirosanat huulille. 

Ruhjoutunutta jalkaterää lääkitsemässä Monte Rosalla 2015,
kuva: Marko Laukkanen

Kuitenkin jos mielit huipulle, on jatkettava, vaikka sattuu. Vaikka pieni lepohetki ei riitä palautumiseen. Vaikka kuvotus ei salli niellä – tai jos sallisikin, energiankulutus on niin kovaa, että on vaikea syödä niin paljon, että koko tarve täyttyisi.

Kiipeilysuorituksessa – ja uskallan yleistää tämän lähes kaikkiin kestävyyslajeihin – onnistumisen kannalta eräs keskeinen tekijä on epämukavuuden sietäminen. Saman voisi sanoa pätevän mihin tahansa eteenpäin vievään ponnisteluun: luovuudestakin sanotaan, että mukavuusalueella ei ole koskaan syntynyt mitään aidosti uutta. Kehitys tekee kipeää, olipa kyse henkisestä kasvamisesta ihmisenä tai itsensä ylittämisestä fyysisessä suorituksessa. 

Mielen ponnistelussa kipu syntyy siitä, että aivoillamme on alkukantainen tarve rakastaa tuttuja asioita. Kyse on turvallisuudesta, sillä selviytymisen perusta on epäluulo vieraita asioita kohtaan. 

Fyysisessä kehityksessä tunnemme epämukavuutta, kun keho pakotetaan äärirajoilleen, jotta suorituskyky voisi kasvaa. Kun kävin muutama vuosi sitten kestävyyskuntotestauksessa Varalan Urheiluopistolla, testauspäällikkö Marko Haverinen muistutti minua ennen testin alkua siitä, että mielen kertoessa rajan tulleen vastaan, kehossa on vielä runsaasti voimia jäljellä.  Kyse on tuosta samasta turvallisuudesta. Kehomme kertoo tunnettujen rajojen lähestymisestä, pelaa varman päälle. Henkinen kapasiteetti määrittää lopulta sen, kuinka paljon fyysisestä kyvykkyydestämme pystymme hyödyntämään.

Aiheesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki muistutti, että myös pahan olon sietoa pitää harjoitella. Ja siihen oiva keino kuin jatkaa juoksemista, vaikka joka paikkaan sattuu ja pää anoo lopettamaan. Jos valmistautuessa annat periksi, kun paha olo yllättää, miten sitten vuoren rinteellä pakotat itsesi uskomaan, että jaksat?

Jos haluaa kehittyä paremmaksi – kiivetä korkeammalle – tulee kyetä sietämään jatkuvasti enemmän epämukavuutta. Sitä mukaa kun oma mukavuusalue kasvaa, pitää pyrkiä työntämään sen raja-aitoja entistä kauemmas. Pyöräilijä Greg LeMond onkin sanonut: "It never gets easier, you just go faster." 

Temppu onkin tunnistaa, milloin kyse on rajojen venyttämisestä. Nimittäin joskus kai pitäisi hyväksyä sekin, että nyt ei olla kehityksen äärellä, vaan lähestyvän flunssan kourissa.

kuva: Fabrizio della Rossa

Anonyymit ajokoirat toistensa jäniksinä

Minun piti kirjoittaa Elbrusista.

Kiipeilyreissun alkuun on aikaa pari kuukautta, ja vuori on alkanut pyöriä ajatuksissa yhä enemmän. Olen malttamaton, tuntuu kuin kokemusten lisääntyessä niiden välinen odotusaika vaikeutuisi. Nyt pitäisi tutustua vuoreen ja kiipeilyreittiimme tarkemmin. Pari Elbrusin kiivennyttä henkilöä on jakanut tarinansa kanssani. Kiipeilykenkien sisäkengät odottavat jalkateräni muotoon muovaavaa lämpökäsittelyä, Black Diamondin Primaloft-takki saapui viime viikolla. Kaikenlaista aiheeseen liittyvää kerrottavaakin siis olisi.

Mutta eilen tapahtui tilanne, joka pisti liikkeelle ajatuksia, joita on ollut mielessä muutenkin viime aikoina. Jääköön siis Elbrus-analyysi vielä tuonnemmaksi:

Ihailen ihmisiä, jotka sanovat, etteivät välitä, pääsevätkö he vuoren huipulle vai eivät. Heille kaunis reitti tai mielenkiintoinen tekninen kiipeilysuoritus antaa täydellisen tyydytyksen riippumatta siitä, päästiinkö nostamaan kädet huiputustuuletukseen. Mahtavia tyyppejä!

Minä en ole samanlainen.

Viime syksynä Mont Blanc -reissulla oivalsin, ettei asia ole minulle yksiselitteinen. Kun saimme tiedon, että Mont Blancin suunnitellut kiipeilyreittimme olivat muuttuneet liian vaarallisiksi, ryhmänjohtajamme Teija ja oppaat pohtivat erilaisia korvaavia vaihtoehtoja. Voisimme vaihtaa vuorta, koettaa vaihtoehtoista ja vaativampaa reittiä Mont Blancin huipulle tai voisimme kiivetä Mont Blancilla kauniin traverse-reitin (joka siis on vaakasuuntaista etenemistä vuoren rinteellä sen sijaan, että tavoitteena olisi kiivetä huipulle ja takaisin alas. Kiipeilyllisesti tämä voi olla yhtä haastavaa kuin huipulle nouseminenkin).

Äänestin vaihtoehtoista, vaativampaa reittiä. Toinen vaihtoehto minulle olisi kokonaan toinen vuori. Mutta traverse ei houkuttanut. Mieluummin perääntyisin Mont Blancilta epäonnistuneen huiputusyrityksen jälkeen kuin jättäisin yrittämättä huipulle. (Koko stoori täällä: Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso)

Kiipeämiseeni liittyy monenlaisia ajureita. Olen puhunut rauhasta, jonka tunnen saavuttavani vuorilla, suuruuden ja pienuuden yhtäaikaisesta tunteesta. Haluan päästä nauttimaan hiljaisuudesta, jonka ylävuoristo mieleni ajatusmellakkaan tuo. Mutta on muutakin: halusinpa sen myöntää tai en, minun kohdallani yksi tärkeä syy on haasteen selättäminen.

Ai mistä tämä nyt nousi mieleen? Annapa kun kerron eilisestä lenkistäni:
Illalla lenkille lähtiessä mielessä oli kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin Elbrus ja ajatus, etten viime kuukausina ole ehtinyt panostamaan treeniin samalla intensiteetillä kuin viime vuonna. Olen varma, että kuntoni puolesta pärjään Elbrusilla ja nautin matkasta varmasti joka tapauksessa. Mutta silti haluaisin varmistaa parhaan mahdollisen suorituskyvyn, jotta huiputukseen olisi mahdollisimman hyvät edellytykset.

Näitä ajatuksia pyöritellen sukelsin pimeään lopputalven iltaan. Edellinen punttitreeni painoi jaloissa, ja kilometrit taittuivat tahmeasti. Päätin, että armoa ei anneta: joskus vaan pitää olla niitä kammottavia lenkkejä, joiden jälkeen vannoo, ettei ikinä enää juokse metriäkään (ennen seuraavaa kertaa). 
Pidin yllä normaalia juoksuvauhtiani ja hyräilin itsekseni korvanapeista kaikuvan musiikin tahdissa unohtaakseni reisilihaksissa jokaisella askeleella tuntuvan raskauden.

Seitsemän kilometrin kohdalla havaitsin taakseni ilmestyneet juoksuaskeleet. Hitaasti ne saavuttivat minua. Pakotin askeleeni pysymään omaksumassani rytmissä. 

Tien kaartaessa loivaan nousuun takaa lähestynyt juoksija nousi rinnalle. Mutta hän ei mennytkään ohi, vaan jäi vierelleni juoksemaan. Liekö syynä kevyesti jyrkentynyt nousu vai saatoinko huomaamattani kiristää tahtia?

Niin me jatkoimme matkaa kapealla kävelytiellä rinta rinnan. Näin pimeässä illassa silmäkulmastani tumman hahmon, mutta en kääntänyt päätäni katsoakseni tarkemmin. Sen verran huomasin, että myös toinen juoksija piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna. Vaikka musiikki pauhasi kuulokkeissani, en enää kuunnellut Billy Talentia, vaan rinnaltani kaikuvia askelia.

Muistutin itselleni, ettei tämä ole kilpailu ja että on ihan ok, jos hän menee ohitse. Mutta hidastaisi en, vaikka jalkoja puudutti. Hän taisi ajatella samoin, ja vauhtimme alkoi hiljalleen kiristyä. Aina välillä toinen pääsi pari askelta edelle, mutta samantien toinen vastasi kuromalla etäisyyden välittömästi umpeen. Kiersimme vastaantulevat lastenvaunut molemmilta puolilta, sillä selkeästi kumpikaan ei ollut halukas jättäytymään taaemmas. 

Parin kilometrin jälkeen saavuimme risteykseen, jonka kohdalla minun oli määrä ylittää tie, ja muutaman sadan metrin päästä kaartaisin kohti kotia. Suojatien tullessa kohdalle käännyin hymyillen katsomaan toista juoksijaa ja nostin käteni tervehdykseen kiitokseksi "sparrauksesta". Hän ei vastannut, ei edes vilkaissut minuun. Näin tumman, kahisevaan juoksupukuun sonnustautuneen hahmon tuijottavan edelleen tiukasti eteensä ja jatkavan kiihtyvää porhaltamistaan suu tiukkana viivana.

Tilanne naksautti minussa päälle toisenlaisen vaihteen. Kun olin ylittänyt kadun, jatkoin samaan suuntaan kadun toisella puolella. Reidet pyysivät armoa, mutta niistä välittämättä kirin kadun ylityksen aikana menetettyjä metrejä. Kaksi korttelia myöhemmin olin kirinyt kiinni ja ohittanut selvästi toisella puolella tietä juoksevan hahmon – ilokseni pahemmin hengästymättä. 
Pikkuisen omahyväisesti hymyillen kaarroin kohti kotia. 

Jos totta puhutaan, en ole varma, oliko tuo vähän noloa vai ei. Myönnettävä se on, että minut on varustettu vahvalla kilpailuvietillä ja voitontahdolla.

Jos nyt joskus vähän pöljän tuo ominaisuus minusta tekeekin, holtittomaksi se ei minua muuta. Se, että haluan onnistua, ei tarkoita, ettenkö osaisi pelata sääntöjen mukaan. Vuorilla kulloinenkin vuori ja opas sanelevat säännöt ja nöyränä niitä tottelen. Kuitenkin haluan uskoa, että lopulta minut vuoren huipulle vie juuri se sama kipinä, joka saa kotikulmilla haastamaan tuntemattoman lenkkeilijän kuraisella, pimeällä tiellä maitohappoja vilisevään kaksintaistoon.

Gran Paradiso 

Vuorenvalloittajan tiukkaakin tiukemmat lomasäännöt

Lepotauko Lempäälän ja Pirkkalan puolimatkassa

Treeniohjelmaan kuuluvat tässä kohtaa viikottaiset pidemmät lenkit, ja eilen tein 70 kilometrin pyöräilyn. Nautin pitkistä reissuista kovasti: siinä on tekemisen meininkiä ja samalla saa aikaa omien ajatusten kanssa.

Viikko viikolta huomaan, että matkat menevät sutjakammin, väsyn vähemmän ja lihakset alkavat hapottaa myöhemmin. Silti on myönnettävä, että eiliseltäkin lenkiltä palattuani kävelin hetken aikaa kuin puujaloilla, ja kroppa tiesi tehneensä töitä.

Positiivista on myös se, että palautuminen on kerta kerralta nopeampaa. Kunnon ruokatankkaus ja venyttely (kyllä, minä todella venyttelin), ja tänä aamuna ensimmäinen ajatus oli, että onpas ihana auringonpaiste, ja lähdenkin päivän lenkille jo heti aamutuimaan. Nyt, kun lomalla ehtii oikein kunnolla nauttia auringosta ja ulkoilusta.

Niin tosiaan: olen kesälomalla, viimein! Tänä vuonna pidän loman lyhyemmissä pätkissä. Toisaalta se tuntuu vähän mälsältä, kun ei voi fiilistellä pitkää yhtenäistä lomaa. Mutta toisaalta taas lomakautta jatkuu pitkään, kun aina välillä käy muutaman päivän töissä. Ensimmäinen lomapätkä alkoi nyt ja viimeisen päättyessä ollaan jo syyskuun puolella!

Suihkunraikkaan puujalkaisen
venyttelytuokioselfie

Tänään, kesäloman ensimmäisenä aamuna istun keittiössä kahvikupin kanssa ja nautin kiireettömyydestä. Tai siis yritän nauttia. Todellisuudessa väännän kättä suorittaja-minäni kanssa.

Viikkojen ajan olen siirtänyt erilaisia kotitöitä "sitten lomalla"-aikataulutukseen. Kuitenkin tärkein lomasuunnitelmani on viettää mahdollisimman paljon rentoa aikaa ihanan tyttäreni kanssa. Haluan myös ehtiä nauttimaan treenin loppurutistuksesta. Arjen kiireiden keskellä tekeminen väkisinkin menee vähän kellotetuksi. Ajatukset ovat jatkuvasti seuraavassa asiassa, ja tekemisestä nauttiminen jää vähemmälle.

Niinpä juuri nyt tässä kahvimukini kanssa teen lomasäännöt itselleni:

• Lepo ja tytär sekä muut läheiset ovat nyt tärkeimmät. 
• Yksi rästikotityö per päivä riittää. Villakoirat eivät ole tähänkään asti nurkista karanneet.
• Yksi treeni per päivä, 4–5 treeniä viikossa. Tiukalla ohjelmalla, mutta laatu korvaa määrän.

Näistä ei lipsuta. Muistuttakaa, jos alan sinkoilla!

Viime vuonna treenasin tässä kohtaa kuutena päivänä viikossa, mutta nyt vähempi saa riittää. Minulla on valmis olo, on ollut jo jonkin aikaa. Nyt myös jo tiedän hiukan, mitä odottaa. Olen siis viime vuotta itsevarmempi fyysisen kunnon suhteen...ainakin melkein...

Tottakai silti mielessä pyörii pieni epäilys. Olisi kamalaa hyytyä Mont Blancin rinteelle, koska on lepsuillut valmistautumisessa.

Onneksi sain lisävahvistusta ajatuksilleni, kun törmäsin taannoin salilla pitkästä aikaa viime vuoden valmentajaani Tapioon. Olen kaivannut välillä hänen neuvojaan ja kannustustaan aika paljonkin, sillä yksin treenatessa olet... no, yksin. Useimmiten pidän itsenäisestä tekemisestä, mutta itseltä saatuna palaute on vähintäänkin subjektiivista eikä aina kovin vaikuttavaa. Tapiossa pidän erityisesti hänen jämäkkyydestään, suorapuheisuudestaan ja aidosta innostuksesta tavoitettani kohtaan. Siksi hänen vaikutuksensa onnistumiseeni viime vuonna oli suuri.

Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Minua hiukan jännitti olla Tapion arvioivan katseen alla, sillä tottakai tiesin hänen arvioivan mielessään, näyttääkö olemukseni siltä, että olen Vuorenvalloitus-kunnossa. Ja kyllähän keskustelumme päätteeksi asiaa sivuttiinkin, kun Tapio kyseli, koska olen lähdössä. Vastatessani, että loppusuoralla ollaan, Tapsa totesi:
– Ainakin näin silmämääräisesti arvioituna, näytät olevan vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin viime vuonna. Hyvin se menee!

Oi, millaista hunajaa tuollainen palaute on! Sisäinen Pavlovin koirani heilutti häntäänsä ikionnellisena koko loppupäivän.

Suorituspaineet siis pois. Taidanpa ottaa vielä toisen (tai neljännen) kupin kahvia ennen lenkille lähtemistä...

Ei voi sattua, kun ei tuu verta – maailman paskin treeni

Se oli ihan tavallinen tiistaipäivä, lenkkipäivä. Työpäivä venähti ja tulin kotiin melkein tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Syöminen jäi aika lähelle lenkkiä. Istuessani ruokapöytään pohdin, että pitäisikö ottaa vain ihan hiukan ja täydentää illemmalla. Mutta nälkä oli kova, ja siksi en totellut omaa ajatustani.

Olin sopinut, että menen ystävälle lenkin jälkeen saunaan. Päätin ottaa repun selkään juoksulle; tulisipa kokeiltua samalla, miltä tuntuu juosta reppu selässä. Aurinko paistoi suoraan lämpömittariin, joten mistäpä sen lämpötilan tarkalleen tietää. Laitoin varmuuden vuoksi hupparin treenipaidan päälle. Olo oli jotenkin nuhjuinen.

– Kyllä se siitä alkaa rullata, rohkaisin itseäni ja vedin lenkkarit jalkaan.

Ei alkanut. Sata metriä kotiovelta tiesin, että tästä tulee kamalaa. Jalkani olivat kuin sementtiä, ne vaan eivät vastanneet komentoihini, ja tennari ei kertakaikkiaan noussut. Etureidet olivat kuin raskaat, tunnottomat lihamöykyt, ja pohkeetkin tuntuivat kummallisilta. Polvet olivat viime aikoina olleet hiukan arat ja nyt ne alkoivat oireilla heti.

– Kohta ne lämpeävät, tsemppasin itseäni.

Reppu hölskyi selässä holtittomasti. Kuka hemmetti keksi, että se pitäisi ottaa mukaan? Olin unohtanut niputtaa siinä roikkuvat kiinnikepiuhat ja nyt ne takoivat käsivarsiani vasten. Yritin kiristää remmejä pysähtymättä, koska minulla on lenkkisääntö, ettei saa pysähtyä, jos ei ole ihan pakko. Typerä sääntö. Kompuroin omiin jalkoihini ja kolautin varpaani rotvalliin.

Hiki valui valtoimenaan kasvoilleni, ja tuntui, ettei henki kulje. Mitä ihmettä? Olin juossut alle kilometrin. Koetin ottaa vauhdissa hupparia pois. Vaatteideni ainoat taskut olivat kuitenkin hupparissa, ja jotta voisin kuunnella musiikkia, en voinut laittaa sitä reppuun. Koetin siis kääriä sen repun hihnoihin. Arvaa pysyikö se siinä?

Mikä ihme puhelintani vaivasi? Kahdesti yhteys pätkäisi ja jouduin käynnistämään Spotifyn uudelleen. Kaipasin jotain tsemppaavaa ja kovatempoista musiikkia. Sen sijaan shuffle-toiminto taikoi soittolistojen syövereistä nyyhkyballadin toisensa perään. Kenen biisilistoja nämä oikein ovat? Minä en muista kuunnelleeni tämmöisiä ulinoita. Viimeistään se alkoi itkettää.

Joo, syömisestä oli todella liian vähän aikaa. Vatsa tuntui turpealta, ja repun vyötäröremmi kuristi. Tosin se saattoi osin johtua takista, jonka olin runnonut hihnojen väliin. Huppari lepatti ympärilläni ärsyttävästi, ja repun narut läpsyttivät käsivarsia ja sääriä vasten. Yritin herätellä jalkojen lihaksia nostelemalla polvia ja potkimalla taaksepäin. Siitä ei seurannut muuta kuin naurunpyrskähdys ohittamani lähibaarin terassilla.

Vatsa tuntui kipeältä, ja aloin voida huonosti. Tulisikohan kohta oksennus? Askellus tuntui hidastuvan, mutta pakotin itseni pysymään tahdissa. Hiki kirveli silmissä ja kolautettuun varpaaseen sattui.

Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan vaihdoin kävelyksi juostuani 25 minuuttia. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Kävelin kymmenen minuuttia. Virittelin varusteeni hiukan paremmin ja psyykkasin itseni paluumatkaa varten. Päätin, että menen ihan niin hitaasti kuin on pakko, mutta yritän ylläpitää juoksuaskelluksen.

Varovaisesti aloitin hölkän. Puolen kilometrin jälkeen aloin miettiä, että pitääkö minun soittaa Timo hakemaan minut. Tai suoraan ambulanssi.
– On se nyt perkele! purin kiukkua hengästyneesti ääneen ja säikäytin koiranpissattajan.

Vasta viimeisen kilometrin aikana aloin olla varma, että pääsisin omin jaloin perille. Lähes kaaduin ystäväni kotiovesta sisään. Hän halasi hikistä surkeaa olemustani ja haki vissyä.

Myöhemmin illalla ryömin kotisohvalle. Joka paikkaan sattui ja kehoni tutisi, polvia vihloi ja voin

huonosti. Nukahdin sohvalle ja aamulla en edes muistanut, että Timo oli hätyyttänyt minut sänkyyn. Seuraavan päivän treeni jäi väliin, kun nukahdin sohvalle viiden aikaan iltapäivällä. Aina ei jaksa ja pysty.

Joskus kroppa ei ole yhteistyöhaluinen tai -kykyinen. Välillä taas olosuhteet vastustavat:

Viikko sitten lähdin kauden ensimmäiselle pyörälenkille. Sain treenikauden ajaksi lainaksi pyörän, joka on paljon parempi kuin oma romuni. Siksi olin erityisen innoissani ja fiilistelin etukäteen mukavaa ajoa kauniissa kevätpäivässä.

Jostain oudosta syystä sama äkillinen säätilan muutos, joka häiritsi aika monia viime vuoden pyörälenkkejäni, tapahtui taas: kun ajoin pyörällä kotipihan porttikongiin, paistoi aurinko. Kun ajoin porttikongista ulos, oli taivas synkentynyt. Vartin päästä satoi vettä ja loskaa. Edessä oli kohmeinen taival, sillä yhtäkkiä toukokuinen lämpöinen päivä muuttui marraskuuksi. Mutta vain tunnin ajaksi, nimittäin kaartaessani kotikadulle, pilviverho repesi ja aurinko kurkisti jälleen. Ehkä porttikongissamme on jonkinmoinen sääportaali?

Pontevasti ja positiivisessa hengessä hössötän edessä olevaa kiipeilyreissua ja siihen valmistautumista. Koska Mont Blancille kiipeäminen on minulle tärkeää, heittäydyn valmistautumiseen kaikella innolla ja energialla, joka minulla on. Mutta silti hommat eivät aina mene niinkuin elokuvissa. Ei edes joka kerta. Ja se kuuluu asiaan. So be it.

Hulluuden monet muodot

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Ulkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa

Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska "kulttuurien kohtaaminen". Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla... On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku

Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista "kuiskasi" lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.

Joko? Joko? Joko? – No, entä nyt?

Lentoliput odottavat sähköpostissani. Elokuun toisena päivänä, kello viisi minuuttia yli kahdeksan aamulla koneemme lähtee kohti Geneveä. Matka Geneven kentältä kohti Verbier-kylää alkaa luultavasti seitsemän maissa illalla. Seuraavana aamuna alkaa harjoittelu.

Minua jännittää. Sellaista hyvää jännitystä. Innostunutta, malttamatonta.
Olen välillä vähän huono odottamaan. Eräässä työpalaverissa kollega seurasi nauraen tuskastumistani, kun odotin neuvottelutekniikan käynnistymistä:
– Koeta kestää, tuossa menee vain noin puoli minuuttia!

Mutta Mont Blancia minä olen odottanut kohta kymmenen kuukautta. Olen nauttinut odottamisesta.

Aluksi kädet olivat täynnä valmisteluja, käytännön järjestelyjä ja varauksia sekä sellaista työtä, joka liittyy välillisesti projektiin: esimerkiksi sponsorikuvioiden pohtimista ja järjestelyä.

Kun matkan mahdollistavat raamit oli piirretty, alkoi hidas taivallus kohti huippua. Ensimmäisten kuukausien aikana kokonaisuus piirtyi mieleeni vahvasti fyysisen harjoittelun kautta. Kunnon kehittäminen oli lähestulkoon ainoa konkreettinen asia, johon saatoin tarttua. Valmentajani Tapio on ohjannut minua maltillisilla askelilla kohti huiputuskuntoa.  Mutta kropan treenaus on vain pieni osa kokonaisuutta. Välillä on tuntunut, että mitä enemmän selvitän asioita, sitä enemmän minulla oli kysymyksiä. Odotin tuloksia treenistä. Niin ja henkisestä valmistautumisesta myös: "Niin että missä ihmeessä se kärsivällisyys viipyy?" :D

Kuitenkin kuukausien kuluessa asiat ovat pikkuhiljaa loksahdelleet kohdilleen. Varusteasia huoletti minua, ja sain erilaisia, osin ristiriitaisia neuvoja. Mutta sitten vietin hienon päivän itsekin vuorikiipeilyä harrastaneen Scandinavian Outdoorin asiantuntijan Niinan kanssa. Lopputuloksena oli runsaasti tietoa ja huiputusvarusteet. Olen keskustellut ja saanut opastusta lukuisilta mahtavilta ihmisiltä kuten hankalissa olosuhteissa Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena huiputtaneelta Carina Räihältä ja vammaiskiipeilijä Opa Salpakoskelta, unohtamatta opastani Petteä ja kaveriani Sakua, joka on vienyt minua seinäkiipeilemään ja neuvonut käytännön selvitystyössä.
Välillä asiat ovat edenneet hitaasti, liian hitaasti. Mutta kun vain olen malttanut mieleni, jokainen haaste on ratkennut.

Tyttäreni odottaa myös. Hän odottaa, että tämä olisi ohi. Vaikka kaikin mahdollisin tavoin olemme asiaa käsitelleet, huolestuu hän välillä. Se tuskastuttaa minua. En haluaisi kuormittaa häntä. Mutta edelleen olen varma, että myös hän oppii tästä. Pitkäjänteistä tekemistä, rohkeutta tarttua haasteisiin, kykyä odottaa maalin saavuttamista.

Kysymykseni ovat saaneet vastauksia. Kuntoni kohonnut tavoitteiden mukaisesti. Mieli tuntuu valmiilta. Aiemmin en ole kokenut tällaista virittäytyneisyyden tilaa. Kuin olisin kilpajuoksun lähtötelineissä. Se on jännittävä, suorastaan huumaava tunne.

Jostain selkäytimestä nousee mieleen se vanha mantramainen takapenkkijollotus, jolla lapsena minä ja siskoni veimme isän hermoromahduksen partaalle, kun  kiersimme Eurooppaa ilmastoimattomalla pikkuautolla, joka hädin tuskin pystyi ylittämään Saksan baanojen nopeuden alarajoitukset:
– Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka? Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka...

Hyvää kipua!

Olen puhunut paljon kivusta viime aikoina. Aiheet ovat usein käväisseet polvien tasolla, ja olen monesti maininnut kevennetyn treenin asiaa kuitenkaan enempää avaamatta. Ajattelinkin nyt kertoa, miltä harjoittelu viime viikolla ihan käytännössä tuntui:

Maanantaina menin työpäivän jälkeen salille. Koko kropan läpikäyvä treeni sai lihakset huutamaan hoosiannaa.

Treeni päättyi settiin, jossa vuorotellen lankutetaan ja punnerretaan minuutin ajan. Kierros tehdään kolme kertaa. Ei kuulosta pahalta, mutta kun takana on puolitoista tuntia kunnon rääkkiä, tunnelmat ovat toisenlaiset. Se on kuusi piiiitkää minuuttia kidutusta.
Viimeisen lankutusminuutin viimeinen puolikas oli varsin humoristisen näköinen, kun hikisenä ja tärisevänä mumisin ääneen sekunteja. Voimat eivät enää riittäneet pysymään oikeaoppisessa asennossa, joten siinä tutisin pylly kohti kattoa -kolmiossa. Olin ottanut treenikengät pois viimeiseen ponnistukseen ja nyt paljaat varpaat lipsuivat alustalla. Kun viimeinen sekunti kilahti tauluun, mätkähdin mahalleni salin lattialle.

Tutisevin käsin kiskoin treenikengät jalkaan ja laahustin venyttelemään pohkeita. Kymmenen metrin matkalla ehdin kompuroida auki jääneisiin kengännauhoihin ja törmätä painotelineeseen. Saunan jälkeen jouduin luopumaan meikkaamisesta, koska väsynyt käteni tärisi niin, että yläluomen rajausviiva muistutti sahanterää. Kaupassa ja kotimatkalla kuitenkin hymyilin piilossa hupun alla. On hyvä mieli, kun tuntee tehneensä tosissaan.

Tiistaina kävin lenkillä, tunnin kevyellä palauttavalla juoksulla vain. Hieroja-Katjan uurastuksen tuloksena jalkojen jumitukset ovat alkaneet sulaa. Seurauksena oli, että jalat tuntuivat juostessa vähän oudoilta. Vasemman jalan akillesjänteen seutu ilmoitteli itsestään. Ei siihen sattunut, tuntui vain kummalliselta. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että pitkäaikainen jumitus oli vääntänyt askellukseni vinoon ja nyt se on alkanut palautua.
Myös nivusissa tuntui outoa kiristymistä juostessa. Kiipeilyparini Laku muistuttelikin, että lonkankoukistajien venyttely on ensiarvoisen tärkeää: "Jos joskus mitään muuta et ehdi venytellä, venytä ainakin ne!"

On muuten melkoinen fiilis, kun lonkankoukistajan kalvoja hierotaan. Työntäessään sormensa lonkkaluuni sisäpinnalle Katja varoitti: "Teen tämän vain tosissaan treenaaville ja erityisesti juoksijoille, tämä nimittäin tekee ikävää." Jep. Tähtiä näkyi ja taisin keksiä pari ihan uutta kirosanaa. Mutta se auttoi ja jo seuraavalla lenkillä nivusten kiristyminen oli huomattavasti vähäisempää. Enpäs olisi uskonut, että tulen pyytämään Katjaa tekemään saman tempun uudelleen.

Keskiviikkona palasin Katjan käsittelyyn. Hän alkoi viimein olla tyytyväinen jalkojen lihasten tilaan, vaikka vasen jalka vaatii edelleen erityishuomiota. Hieronnan painopiste on nyt siirtymässä ylöspäin sääristä reisiin, pakaroihin ja alaselkään. Urheiluhieronta ei ole mitään rentouttavaa sivelyä, mutta se on jännä kuinka pieni kipukin voi olla positiivinen asia, kun sillä on tarkoitus. Ja onneksi kipeimpien paikkojen lähestyminen aloitetaan suorastaan hellin ottein ja voimaa lisätään pikkuhiljaa.

Olisin vielä halunnut mahduttaa treenikalenteriin kahvakuulatreenin, mutta Katjan ohjeesta jätin sen vielä väliin. Parin lepopäivän jälkeen viikonloppuna kävin tekemässä kolmen tunnin pyörälenkin. Lämpenevä sää ja keväiset maisemat synnyttivät hyvän mielen ja eipä aikaakaan, kun tuttuun tyyliin alkoi laulattaa. Takapuoli puutui, mutta muuten pyöräily tuntui kivalta; se nosti sykkeen sopivasti hiukan yli sataan ja pienen hien pintaan. Lenkin jälkeen olin valmis myöntämään, että joskus on ihan kivaa tehdä ilman verenmakua suussa.
...mutta ethän kerro kenellekään, ettei mene maine. (Itseironinen hymy tulee tähän kohtaan.)

p.s. Ai niin, olen nyt hankkinut sen rullan, jota olette minulle kovasti suositelleet. Kerron mielipiteeni siitä, kunhan pääsen vähän sinuiksi sen kanssa.

Elämän suola ja sokeri

Jos vaihtoehtona on syödä elääkseen tai elää syödäkseen, kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Monille ahkerasti treenaaville ruoka on polttoainetta. Ei minulle. Minulta on usein kysytty ruokavalion kehittymisestä projektin mittaan. Yritän nyt vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti.

Syöminen on yllättävän iso osa Vuorenvalloitus-projektiani. Kun treenaa paljon, ruokavalio on ihan ykkösjuttu treenin vaikuttavuuden ja jaksamisen kannalta.

Toki olin aiemminkin yrittänyt hiukan seurailla, mitä suuhun meni, mutta kyllä viime marraskuussa muuttui kaapin sisältö, kun valmentajani Tapio pisti ruokavalioni uusiksi. Kolme päivittäistä ruokailua muuttui seitsemäksi säännöllisessä rytmissä syödyksi ateriaksi. Epäterveelliset, lähinnä työpaikan palaveritarjottavista koostuvat välipalat jäivät pois. Vaa'an kautta käytettynä annoskoot vakiintuivat.

Juustotaivas Amsterdamissa

Nyt ruokavalioni koostuu mahdollisimman puhtaista raaka-aineista (ihan avoimesti myönnän, että kyllä tästäkin välillä tulee lintsattua ja sorruttua esivalmisteltuihin eineksiin). Syön joka päivä lisäksi vitamiinilisää, magnesiumsitraattia, rautalisää ja omegaa. Vettä olen juonut aina paljon, joten sen määrä sentään oli kohdillaan 2–3 litraa päivässä.

Lisäravinteista en oikein pidä mutta niiden kohdalla monesti helppous menee elämyksen edelle. Palautusjuomat ovat kertakaikkiaan karmaisevia. Toinen helppo vaihtoehto treenin jälkeiseen palautukseen olisi banaani, josta pidän vielä vähemmän (se on ällöttävän limainen), joten valitsen palautusjuoman. Vatsani ei kestä yhtään tankkausjuomia tai -geelejä, joten niistä olen luopunut vallan. Välipalat usein korvautuvat proteiinipatukoilla kahdesta syystä: niiden kanssa on helppo toimia ja usein välipala-aikaan olen palaverireissuilla. Toinen syy valitettavasti on makeanhimoni, jota sokeriset patukat helpottavat. Olen maistanut lukemattoman määrän erilaisia patukoita ja todennut, että pähkinäpohjaiset ovat lähestulkoon ainoita ihmisravinnoksi kelpaavia.

Uusi ruokavalio tarkoitti myös luopumista. Juuston siirtyminen arkiruoasta erikoisherkuksi oli katkeransuloista. Kahvinkulutustani en ole saanut ihan toivotulla tavalla aisoihin. Mutta silti muutos on ihan merkittävä, ja kahvia kuluu nykyään huomattavasti aiempaa vähemmän. Vanhojen paheiden tilalle on tullut uusi: olen alkanut syödä karkkia herkuttelupäivinä. Aiemmin en ole ollut makeasta kiinnostunut, mutta nykyään tilanne on aivan päinvastainen.

Vaihtelua tuo viikottainen vapaasyöntipäivä, jonka tarkoitus on pitää aineenvaihdunta hereillä. Herkuttelupäivän ruokien ostaminen on usein isompi juttu kuin niiden syöminen. Saatan jo monta päivää etukäteen ostaa jotain odottamaan herkkupäivää, sitten fiilistelen ajatuksella kaapissa odottavasta aarteesta. Kyse taitaa kuitenkin olla enemmänkin vapaasta tahdosta. Kielläpä minulta mitä tahansa ja sen jälkeen en pysty muuta ajattelemaankaan!

Alkuun vapaasyöntipäivät olivat välillä vähän holtittomia ja söin vatsani ihan kipeäksi. Nyt olen huomannut, että olen niin tottunut ruokavaliooni, etten oikeastaan osta kaappiin säännöllisesti muuta erikoisherkkua kuin juusto ja karkit. Herkuttelupäivänä niiden kulutusmäärä on välillä aika jäätävä. Ravintolassa syöminen onkin sitten asia erikseen, mutta se on enemmänkin kokonaiselämys.

Niin ja olut. Aiemmin alkoholia nauttiessani join yleensä viiniä. Nyt herkuttelupäivinä useammin juon olutta. Olen miettinyt, voiko se johtua oluen raaka-aineesta. Toisaalta syy voi olla hyvinkin yksinkertainen: alkoholi humahtaa nykyään päähän helpommin ja jo pari lasia viiniä saattaa aiheuttaa hiprakkaisen tunteen. Se ei tunnu mukavalta, ainakaan jos ei ole bilehiletunnelmissa, joten mieluummin nautiskelen miedompia tuotteita.

Kuulostaa ehkä vähän tylsältä ja myönnettäköön, että välillä se sitä onkin. Mutta olen myös huomannut, että noudattaessani ruokavaliotani voin hyvin. Maha ei ole kipeä ja sekaisin, enkä tunne nälkää. Välillä vaivannut huimaus saatiin aisoihin suolaa lisäämällä.

Sen sijaan poikkeamat ruokavaliossa aiheuttavat hyvin nopeasti muutoksen kehossa. Esimerkiksi pari päivää sitten olin asiakastapaamisessa, jossa syötiin lounasta. Noissa tilanteissa pyrin pysyttelemään mahdollisimman lähellä ruokavaliotani, mutta en halua tehdä asiasta numeroa, joten yritän tehdä sen hienovaraisesti. Niinpä päädyin syömään salaattia ja lihaa, jonka päälle oli valeltu kermaista kastiketta. Tuntui, ettei kermainen soosi ollut ehtinyt kunnolla nielusta alas, kun vatsa alkoi reagoida. Koko loppupäivä menikin sitten vatsakipujen kanssa kamppaillessa.

Ruokavalio elää tietysti treenin mukaan. Laskennallinen peruskulutukseni on 1740 kaloria (eli kulutus silloin, kun en tee mitään). Treenikauden ensimmäinen kolmannes mentiin miinuskaloreilla. Vähähiilihydraattinen ruokavalio sopi minulle hyvin ja voin erinomaisesti. Tosin kauden loppuvaiheilla alkoi vähäkalorisuus jo tuntua  heikotuksena ja edes muutaman päivän vapaasyöntitankkauksista ei ollut apua. 

Onneksi on Sashimi!

Kun siirryttiin kestävyystreeniin, kalorien määrää lisättiin reilusti yli kahteen tuhanteen. Proteiinia lisättiin reilusti ja hiilihydraatteja myös jonkin verran. Alkuun keho oli aivan sekaisin, mutta noin kuukauden kuluessa tasapaino alkoi löytyä. Paino nousi kolmisen kiloa, mikä oli odotettavissakin, ja asettui sitten. Edelleen syön tarkasti mutta nyt olen jo oppinut säätämään itse annoksia kulutuksen mukaan: esimerkiksi lepopäivänä kananmunista menee pannulle vain valkuaiset, treenipäivänä koko setti.

Vain yhdestä asiasta olen vähän katkera: minulta on pilattu sushi. Rakastan sushia. Kun nyt pitkän tauon jälkeen menin ystävän kanssa sushille, liimautui ennen rakastamani sushiriisi kitalakeen ja turvotti olon ilmapalloksi. Mihin tästä voi reklamoida, kysyn vaan?

Ain laulain treenaile – kylähullun päiväkirja?

En ole varma, pidänkö pyöräilystä. Mitään rationaalista selitystä en keksi, mutta jostain suhtaudun polkupyöräilyyn vastentahtoisesti.
Siispä taas on tullut aika ylittää yksi henkinen kynnys: ärsytyskynnys. Nimittäin lähitulevaisuudessa fillarointia on luvassa niin runsaasti, että luultavasti juhannukseen mennessä kankuissani on pysyvä satulan painauma. Jatkossa viikossa on pari lyhyttä juoksulenkkiä mutta pidemmät lenkit korvataan pyöräilyllä, koska juostessa polveni kipeytyvät helposti.

Minulla on kuitenkin salainen ase: tapa tehdä tylsistä asioista mukavampia. Minä laulan. Itseasiassa
laulan ja hyräilen aika usein muutenkin. Keskittyessäni, ajatellessani omiani, kotitöiden lomassa, meikatessa ja niin edelleen. Oikeastaan laulaa jollotan niin usein, että kollega huikkasi kerran työhuoneeni ohi kävellessään: "Aina kun kävelen sun huoneesi ohi, täältä kuuluu laulua, säveliä tai hyrinää. Taidat olla 'Pidän ääntä, olen olemassa' -tyyppi".
Tämä ominaisuus voi olla vähän rasittava kanssaihmisille. Siksi yritänkin sitä hiukan piilotella, mutta totuus tulee julki yleensä viimeistään siinä kohtaa, kun luulen olevani yksin. Harmillista on myös se, etten ole kovin hyvä laulamaan. Eli kyseessä ei ole mikään Sound of Music. Ennemminkin mieleen tulee Tartu Mikkiin -ohjelman yleisötulkintojen ja  Kummelin efektimiehen risteytys.

Mutta takaisin asiaan. Hain pari päivää sitten pyöräni huollosta. Se ei todellakaan ole kummoinen menopeli. Mutta tuleepahan enemmän vastusta. En ollut ajanut fillarillani kolmeen vuoteen ja nyt oli edessä ensimmäinen, puolentoista tunnin lenkki. En ollut kovin innoissani. Mutta ei auttanut muu kuin kiskoa lenkkivaatteet päälle. Reitin valinta tuntui hankalalta, kun en tiedä pyöräteitä. Sääret tuntuivat aroilta ja uupuneilta edellisen päivän järisyttävästä kahvakuulariehumisesta valmentajani Tapion kanssa. Kalsa tuuli palelsi sormissa, jalat lipsuivat polkimilta ja takapuoli puutui ensimmäisen korttelin jälkeen.

Musiikki on aina vastaus. Niinpä laitoin napin toiseen korvaan ja aloin hyräillä musiikin tahdissa. Hiljalleen homma alkoi toimia. Maisemat vaihtuivat mukavaa tahtia, ja hetken kuluttua tunsin, kuinka jalkojen lihakset alkoivat lämmetä. Ylämäetkään eivät tuntuneet pahalta pyöräillen, vaikka väsyneillä lihaksilla juostessa ne ovat silkkaa kidutusta. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan, pohdin ja fiilistelin jo lämpöisien kevätpäivien pyöräilytreenejä: aurinko paistaa puiden lomasta, asfaltti hehkuu lämpöä ja linnut laulavat...

Paluumatkalla yhdessä ylämäessä sai jo ihan pinnistää. Mäen päällä hölkkäsi nuori pariskunta ulkoiluttaen koiraa. Kilpailuhenkisenä sparrasin itseäni ottamalla heistä "jäniksen", jota lähdin tavoittelemaan. Ensin koira kääntyi katsomaan taakseen, lähestyessäni mies vilkaisi olkansa yli. Nainen myös. He hiljensivät vauhtinsa kävelyksi ja vilkaisivat vielä taakseen. Ohittaessani seurueen mäen päällä nainen käänsi minulle selkänsä ja hänen hartiansa nytkähtelivät hiukan. Hetken kuluttua oivalsin syynkin. Hengästynyt tulkintani Imagine Dragonsin Radioactive-kappaleesta saattoi kuulostaa hiukan erikoiselta.

Seuraavana päivänä painelin hierojan pöydälle. Kuin pahanteossa ollut lapsi, olen vältellyt hierojalle menemistä, koska arvasin jo etukäteen, mitä oli luvassa. Palautetta. Olisi pitänyt uskoa Tapiota ja huolehtia venyttelystä ja lihashuollosta paremmin.
– Sinulla on kuule paikat niin jumissa, ettei näitä ihan noin vaan avata, hieroja ripitti minua lempeästi mutta tiukasti.
– Kuule olen nyt ihan rehellinen. Ei riitä, että hieron nämä auki, sinun täytyy itsekin tehdä töitä lihashuollon eteen. Ei lihashuoltoa voi ulkoistaa.

Otin nöyränä palautteen vastaan ja lupasin tehdä parannuksen. Yhdeksänkymmenen minuutin kuluttua veri kiersi taas aivoihin asti ja hartian puristuksissa ollut hermorata ei enää kipunoinut. Varasin heti kiltisti uuden ajan ja otin vastaan venyttelyohjeet. Lupasin itselleni myös mennä kotimatkalla ostamaan hierontarullan, venytellä joka ilta ja kerran viikossa oikein kunnolla. Päätin aloittaa heti saman iltana.

Kotimatkalla kiersin pidemmän kautta, koska leppoisa kevätilta tuntui ihanalta. Hain käsikahvin (eli take away -kahvin) ja hyräilin itsekseni kiertäessäni Pyhäjärven rannan kautta kotiin. Harmi vaan, etten muistanut katsoa peiliin ennen kuin kotona. Eteisen kuvastimesta katsoi tyytyväisen näköinen nainen, tukka sekaisin, kasvot turvoksissa ja hierontapöydän kasvoaukon reunan painauma poskilla. Hierontarulla unohtui hakea ja ehkä hyvä niin. Ei kai sitä venyttelyäkään nyt heti tänään tarvitse aloittaa?

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ihanasti. Vapaapäivä ja kaunis ilma kertakaikkiaan pakottivat lenkille. Lähdin hyvällä omatunnolla, sillä vaikka hieroja kielsi salitreenin hieronnan jälkeisenä päivänä, hän antoi luvan kevyeen lenkkiin. Siis lenkkarit jalkaan, napit korviin ja menoksi!

Askel rullasi vähän kankeasti, mutta otin ihan rauhallisesti ja nautiskelin auringon lämmöstä. Paluumatkalla puolessa välissä Iidesjärven rantasuoraa vanhempi herrashenkilö ajoi rinnalleni pyörällä. Hän ei yrittänytkään ohi vaan jäi rinnalle näyttäen selvästi siltä, että hänellä on asiaa. Nyppäsin napin toisesta korvasta ja tervehdin miestä, joka katsoi minua iloisesti tuuheiden huuhkajakulmiensa alta:
– Sitä minä vaan, että sinä niin usein menet meitin ohi ja melki aina laulat mennessäs. Että sopisko toivekappaleita esittää?

Kiitos.

Viime kuukaudet ovat todella opettaneet, millainen merkitys tuella ja kannustamisella voi olla. Olen tätä aihetta sivunnut useasti ennenkin, mutta asia on niin tärkeä, että nyt päätin ottaa sille oman tilan.

Kun postasin Facebook-seinälleni linkin viimeistä harjoituspinnistystä käsittelevään kirjoitukseeni, perheenjäseneni innostuivat sen kommenttiketjussa keskustelemaan, kuinka varmoja ovat Mont Blancin huiputukseni onnistumisesta.
Kuten varmaan kaikilla perheillä, meilläkin on oma persoonallinen tapamme kommunikoida keskenämme. Sarkastisen ja joskus hyvän maun rajat ylittävän keskustelukulttuurimme vuoksi olemmekin ristineet poppoomme itseironisesti "kreisiperheeksi".  Monessa keskusteluketjussamme näkyykin perheeseen kuuluvan "Jaahas, kreisiperhe trollaa jälleen" -tyyppinen kommentti, kun lähes huomaamattamme olemme taas siirtyneet keskinäiseen leukailuun.
Tällä kertaa seinälleni ilmestynyt keskustelu (se on siellä julkisena, jos haluat käydä katsomassa) oli niin sydäntä lämmittävä, että se pysäytti minut pohtimaan asian merkitystä laajemmassa mittakaavassa: minulla nimittäin on aivan loistava tukijoukko!

Kun julkaisen uuden blogitekstin ja jaan linkin Facebookissa, ei kestä kauaa, kun isäni peukuttaa sitä. Joskus, kun hän on töissä ja peukkua ei tule muutamaan tuntiin, huomaan alkavani odotella sitä.

Välillä isä lähettää minulle yksityisviestin, jossa kommentoi julkaisemani tekstin sisältöä tai kiusoittelee kielioppivirheistä. Nokitan takaisin kuin pahainen kakara, vaikka oikeasti olen valtavan otettu: hän lukee joka ainoan juttuni niin tarkasti. Se on isäni tapa osoittaa tukensa ja läsnäolonsa jatkuvasti.

Olen kuullut, että isä kertoo mummulleni puhelimessa tarinani käänteistä. Juttelin mummun kanssa ja kerroin taitavasta oppaastani ja intensiivisestä valmistautumisestani. Mummu kuunteli koko puheenvuoroni ja sorautti sitten porilaiseen tapaansa: "Kai sunkaa mää ny sen tiedä, et kunnolla harjottelet. Murehdin ny kuitenki, vaik kui paasaat. Mut tuanoinnii en nalkuta, ko ei siit ol mittää appuu."

Äitini ei halua juurikaan puhua kiipeämisprojektistani. Hän on huolissaan. Mutta kun harjoitteluaikataulut välillä ovat kireät, säntää hän avuksi ja vie tyttäreni elokuviin, torille tai puistoon. Koko projektin aikana joka kerta pyytäessäni apua, vastaus on ollut: "Tottakai. Tulen ajan kanssa, niin voit tehdä hommasi rauhassa."

Sisarukset sekä muu perhe ja ystävät suhtautuvat asiaan luontevan toteavasti: no nyt se menee sinne. Vaikka yleensä olen yksin puurtavaa sorttia, välillä laatuaika ystävän kanssa yhdistyy luontevasti treeniin: "terapialenkeillä" kymmenen kilometriä menee yhdessä hujauksessa ja palatessa maailma on parannettu.

Kiipeilyparini Laku on väsymätön tuki. Hän neuvoo ja auttaa aina tarvittaessa. Tsemppaa väsyneenä ja kuuntelee pahantuulisen kiukuttelut. Kommentoi blogeja, ottaa avoimesti vastaan pöllöimmätkin kuvausideat. On aina valmiina kaikkeen ja keksii itse lisää haasteita.

Valmentajani Tapio kehuu kun on aihetta, kannustaa aina ja tarvittaessa komentaa. Valmentajan tuki on odottamattoman tärkeä asia. Välillä sitä huomaa olevansa kuin Pavlovin koira: pinnistää jonkun suorituksen aikana voimansa äärimmilleen ja kääntyy sitten katsomaan valmentajaa odottavasti: "No, kehu nyt."

Lisäksi minua on auttanut, neuvonut ja kannustanut niin moni, etten olisi uskonut koskaan moista mahdolliseksi. Yhteistyökumppaneilla on rautainen luottamus tekemiseeni. Projektiin liittyvät asiantuntijat ovat kaikki olleet mukana hyvällä ja innostuneella fiiliksellä.

Projektin alkaessa halusin kirjoittaa kaiken muistiin ja siksi päätin alkaa bloggaamaan. Enpäs olisi voinut uskoa, kuinka mahtavalta tuntuu, kun on lukijoista muodostunut osa Vuorenvalloitus-tiimiä, joka seuraa matkaa, kannustaa ja kommentoi sekä jakaa tekstejä eteenpäin.

Tottakai aina on joku, joka muistuttaa, että "eihän tuo ole mitään, on niitä korkeampiakin vuoria". Välillä olen myös itse pahin viholliseni ja syyllistyn liialliseen ankaruuteen tai unohdan iloita saavutuksista katsoessani jo kohti seuraavaa välietappia. Aina löytyy arvostelijoita, kyseenalaistajia ja niitä, jotka kokevat toisen tekemisestä innostumisen tai positiivisen palautteen ottavan itseltä jotain. Myötäeläminen, toisen tukeminen ja onnistumisesta iloitseminen ovat taitoja, joita ei ole kaikilla. Onneksi kuitenkin suurimmalta osalta ne löytyvät.

Olen oppinut valtavasti teiltä jokaiselta. Toivottavasti muistan tämän(kin) läksyn lopun elämääni. Kun haastaa itsensä tekemään enemmän kuin koskaan aiemmin, juoksemaan pidemmälle tai kiipeämään korkeammalle, kaipaa tukea. Jonkun jonka kanssa iloita hyvinä hetkinä. Jonkun joka kannustaa ylämäissä ja muistuttaa onnistumisista silloin, kun ne jäävät itseltä huomaamatta. Yksinkin varmaan pärjäisi, mutta miksi pitäisi?

Kuinka suuri merkitys voikaan olla yhdellä lauseella, sanalla tai peukutuksella? Minulle jokainen on korvaamaton. Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

Karmit-kaulassa-tyttö menee ensiapukouluun!

Isäni muistaa usein nolostuttaa minua kertomalla tarinaa lapsuuteni partioleirien kotiin palaamisista. Muiden tenavien vanhemmat hakivat jälkikasvunsa Keskustorin vanhalta kirkolta. Minut noudettiin yleensä Hatanpään ensiavusta. Murtuneita sormia ja varpaita, tikattuja haavoja ja venähtäneitä nilkkoja on totta tosiaan kertynyt keskivertoa enemmän. Rohkenen (vinosti hymyillen, tosin) kuitenkin väittää, että holtittomuudesta ei ollut kyse, pikemminkin kokeilunhalusta ja ehkä aavistuksen verran liian vahvasta uskosta omaan suorituskykyyn.

Vuodet ovat tuoneet hiukan enemmän varovaisuutta, mutta siltikin tekevälle sattuu. Ja minä olen kova tekemään. Olen myös säilyttänyt jästipäisyyden, jonka takia usein voimalla jatketaan siitä, mihin tekniikka loppuu. Eräs ystäväni joskus totesikin: "Olet vähän sellainen karmit-kaulassa-tyttö."

Mont Blancilla aion olla viisas ja ymmärtää omat rajani (ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön). Kuitenkin kuten tyttärenikin jo huolehti, liittyy Mont Blanc -kiipeilyreissuumme myös sellainen riski, että varovaisuudesta huolimatta jotain ikävää tapahtuu. Liukastuminen, putoilevat kivet, lumivyöry, lipsahtava hakku ja monet muut asiat voivat aiheuttaa loukkaantumisia tai hätätilanteita. Lähden valloittamaan vuorta seurassani ammattitaitoinen opas Pette ja palo- ja pelastusalan ammattilainen Laku. Olen siis aika hyvissä käsissä, jos jotain sattuu. Mutta siihen ei voi tuudittautua ja myös minun täytyy olla toimintakykyinen hätätilanteen yllättäessä.

Onneksi ensiavun ja -hoidon asiantuntijat, Jussi ja Kari Tammedista lukivat ajatukseni ja tarjoutuivat antamaan minulle pienen ensiapukoulutukseen Vuorenvalloitusta silmällä pitäen. Se meni suurinpiirtein näin:

Olin oudon jännittynyt, kun istuimme kahvipöytään. Karia hiukan hymyilyttikin ja hän sanoi, että vaikka ensiapu on tärkeä asia, ei ole syytä sitä pelätä: auttamisen äärellä tässä ollaan! Harmittelin vuosien aikana muistista kadonneita ensiaputaitoja ja huolehdin, että entä jos teen väärin. Kari ja Jussi painottivat, että kun tekee parhaansa, se riittää. Tärkeää on tunnistaa uhkaava vaara tai onnettomuustilanne ja toimia oikealla tavalla: estää jatko-onnettomuudet, auttaa taitojensa rajoissa ja tietenkin hälyttää apua. Enempää ei voi itseltään vaatia.

Kävimme läpi mahdollisia vaaratilanteita vuorella. Kari muistutti, että Pette on ehdoton auktoriteetti, hän tuntee toimintaprotokollan ja kouluttaa sen meille ennen lähtöä. Vastuu kokonaisuudesta myös hätätilanteissa on Pettellä eli kaikissa hätätilanteissa tulee aina kääntyä hänen puoleensa, mikäli mahdollista.







Listasimme yleisimmät tilanteet ja vammat, joita voin joutua kohtaamaan ja joiden hoitamiseen kouluttaminen on kannattavaa. Short-listille nousivat:

• Haavat, hiertymät ja ruhjeet
• Pistohaavat
• Murtumat
• Tajuttomuus

Woundstopin paineenkohdistaja in action!

Koska vuorelle kannetaan mahdollisimman vähän tavaraa, harjoittelimme ensiapua yksikertaisilla varusteilla. Käytössä oli oikeastaan vain pieni ensiapuside, WoundStop-ensiside ja silkkiteippi. Niiden lisäksi kiipeilyreppuun en sitten oikeastaan muuta tarvitsekaan kuin puhdistuspyyhkeitä ja laastaria rakkoja varten.

Kiinnostuneena avasin pakkaukset, räpelsin siteitä ja sain Karin nauramaan: "Muistathan sitten oikeassa tilanteessa, että steriiliys on tärkeää eli sidetaitoksia ei kannata kosketella, jos mahdollista."

Kun tarvikkeet olivat tulleet tutuiksi, harjoittelimme erilaisten haavojen sitomista. Jussi näytti mallia Karin toimiessa potilaana ja minä sitten toistin ohjeiden mukaan perässä. Sidoimme pienellä ensiapusiteellä sekä pienehköjä että painetta tarvitsevia haavoja.

Karin käsivarresta tyrehdytimme suuren verenvuodon WoundStopilla, joka paineenkohdistajamekanismi kaikessa yksinkertaisuudessaan on mielestäni samantasoinen innovaatio kuin hakaneula aikanaan.

Seuraavaksi potilaamme varpaita uhkasi hetkellisesti sinertyminen: Jussi näytti minulle kuinka toimia, kun verenkierto rajaan pitää estää eli jos vaikkapa sääressä on niin suuri verenvuoto, ettei sitä voi tyrehdyttää pelkästään paineen avulla.

Ensimmäinen yritykseni estää verenkierto raajassa ei mennyt niinkuin elokuvissa.

Tajuttomuuden tunnistamiseen opin niksin: nosta potilaan käsi hänen kasvojensa yläpuolelle ja päästä irti. Mikäli hän on tajuissaan, refleksi estää käden osumisen omiin kasvoihin. Huumoria saatiin tästäkin ja hetken meillä oli oikein hupaisaa, kun yritimme saada toisiamme läpsimään itseään kasvoihin.

Kävimme läpi myös hengittämisen tunnistamista kämmenselällä ja kuuntelemalla. Puhalluselvytys päätettiin jättää tällä kertaa ohjelmasta ja keskityimme sen sijaan oikeaoppisen kylkiasennon harjoitteluun. Kari painotti vielä, että muistan rinteessa tehdä asennon kasvot ylärinteeseen päin ja tarkistaa leuan asennon eli hengitysteiden esteettömyyden.

Ensiapuvelhot näyttivät vielä, kuinka hoidetaan reiän rintakehäänsä ja keuhkoonsa saanutta potilasta. Vaikka yksinkertaiselta toimenpide osaavan ihmisen tekemänä näytti, tässä kohtaa viimeistään päätin olla erityisen tarkka jäähakun kanssa.

Lopuksi oli vielä pieni yllätys:
Tammedin poppoo on selvästikin seurannut tarinaani. He olivat ilmeisesti huomanneet, että minulla aina silloin tällöin on ne kuuluisat karmit kaulassa. Niinpä sain mukaani urheilijoille suunnitellun ensiapulaukun treenikautta varten!

EA-laukku tulikin tarpeeseen, sillä edellinen taisi siirtyä auton myynnin yhteydessä seuraavalle omistajalle. Hypistellessäni laukkua veistelin puujalkavitsejä urheilijoiden ja minun erilaisista EA-tarpeista, kunnes oivalsin ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä pakkauksen sisällä on. Edellisenkin taisin ostaa koskaan kurkistamatta sisälle, ikäänkuin pelkkä laukun olemassaolo pelastaisi hätätilanteessa. Niinpä viisastelun sijaan avasin laukun ja katsoin, mitä se on syönyt:

• kylmähaude
• kylmä-spray
• urheiluteippi
• silkkiteippi
• sidosten leikkaamiseen suunnitellut sakset
• laastareita ja puhdistuspyyhkeitä
• steriilejä taitoksia
• hanskoja
• ensisiteitä

Tarpeeseen tuli, sillä kotoani ei taida löytyä kuin laastareita (jotka kyllä ovat tyylikkäästi Prinsessa-kuvioituja) ja päänsärkylääkettä.

Koulutuksen jälkeen minuakin jo hymyilytti. Yksinkertaisia asioita ja simppelit työvälineet, niillä minä pärjään. Selkeät ohjeet ja rohkaiseva tunnelma lämmittivät mieltä ja tunnen taas itseni hiukan valmiimmaksi edessä olevaan seikkailuun. Siitä suuri kiitos kouluttajilleni!

p.s. Muistutan jälleen, että mahdolliset erehdykset tekstissä ovat minun.

Valloita vuoresi joka päivä, sanos vanhentuva!

Täytän tänään 36 vuotta.
Pakko myöntää, että kyllä se tuntuu vähän painavammalta numerolta kuin vaikkapa 26. Mutta silti minusta ei yhtään tunnu siltä, miltä kymmenen vuotta sitten ajattelin 36-vuotiaasta tuntuvan. Onneksi.

Olen mietiskellyt, miksi tunnen oloni ihan erilaiseksi kuin luulisi ruuhkavuosia elävän yrityselämässäkin painivan osa-aika-yh-äidin tuntevan. Tässä päivänä eräänä se (tai ainakin osasyy siihen) valkeni, kun istuin salilla treenin jälkeen saunassa ja kuuntelin kahden naisen keskustelua motivaatiosta. He valittelivat kiirettä ja väsymystä ja totesivat niiden estävän säännöllisen liikkumisen. Totesivat yksissä tuumin, että jos kerran kahdessa viikossa sitten työpäivän jälkeen ehtisi jumpalle, helposti vaan unohtuu sohvan nurkkaan.

Nyökyttelin sisäisesti, kun daamit puhuivat ärsyttävistä opeista, joita luemme naistenlehdistä. Niissä hymyilevät naiset kertovat tasapainoilevansa perhe-elämän, hektisen työn ja ystävien välillä. Ja ehtivätpä vielä treenaamaankin. Urbaanilegendoja, puuskahdin mielessäni ja yhdyin kanssasaunovien ärtymykseen.
Kunnes tajusin jotain: minähän teen niin! En aina hymyssä suin ja useimmiten en tukka suorassa, mutta teen kuitenkin.

Arkeni vaatii usein priorisointia, ennakointia ja suunnittelua. Välillä se on raivostuttavaa ja kiireen tunne ottaa vallan. Mutta useimmiten nautin menevästä arjestani. Kuten Jorma Uotinen jossain lehdessä asian upeasti kiteytti: "Intensiivinen elämä ei ole sama asia kuin kiire."

Mikä sitten pitää koneen käynnissä? Miten sain kalenteriini upotettua Vuorenvalloituksen: treenin, jatkuvan eväiden valmistelun ja loputtoman eväsrasiatiskipinon, tiedonhankinnan sekä bloggauksen ja muun taustatyön? Lisäksi edelleen väitän, että vanhemmuuteni ei kärsi projektistani, lapseni saa yhtä paljon aikaani ja huomiotani kuin ennenkin. Meillä riittää aikaa yhteisille kokkailuille, leffailloille ja askarteluille.

Kuva: Ari-Pekka Ahonen

Vastaus on taas kerran yksinkertainen: olen innoissani.

Syksyllä 2014 minua vaivasi epämääräinen tunne siitä, että jotain oli tapahtumassa. Olen hiukan levoton sielu ja saan tyydytystä itseni haastamisesta. Jälkikäteen ajatellen tuntuu, että olisi varmaan pitänyt oivaltaa tuttu tunne; tiedostamattani etsin uutta haastetta itselleni. Kun Vuorenvalloitus sitten valitsi minut, innostus ja projektin mukanaan tuoma elämäntavan buustaus energisoivat minut monella muullakin tavalla.

Jokaisen vuorokaudessa on yhtä monta tuntia, ja kaikkien voimavarat ovat rajalliset. Mutta isot vuoret huiputetaan samalla tavalla kuin pienetkin: askel kerrallaan. Kun sen aidosti tunnistaa, voi nähdä jokaisen yksittäisen treenin ja hankitun tiedonjyvän askeleena kohti Mont Blancia (tai mikä vuoresi sitten onkaan). Siten minä säilytän innostukseni, huiputan vuortani joka päivä, pikkuisen kerrallaan.

No, loppukoon hetkeksi hekumointi ja todettakoon, että kyllä välillä väsyttää ja sapettaa. Silloin rutiinit auttavat ja into jatkaa löytyy arjen pienistä asioista ja läheisten tuesta.
Kun minua ei huvita treenata, menen juoksemaan. Nautin liikkumisesta muutenkin, mutta juokseminen on erityisen mahtavaa. Parasta mielestäni on se, kuinka ajatus liitää juostessa. Se on ehkä ainoa hetki, jolloin osaan aktiivisesti vapauttaa ajatukseni täysin. Joskus mielessä pyörii jokin yksittäinen asia, joskus suunnittelen tulevaa. Hienointa on silloin, kun uppoudun korvanapeista tulvivaan musiikkiin ajattelematta aktiivisesti mitään. Askelten rytmi vaihtelee biisin mukaan, ja joskus huomaan laulavani mukana ääneen (pahoittelut siitä muille lenkkeilijöille).

Joskus on lenkkareiden nauhoja sitoessa vaikea muistaa, miten kivaa juokseminen on. Silloin minua motivoi musiikki. Välillä lenkille lähtee ihan siitä riemusta, että kohta saa tykittää rokkia ja askeleet hakevat rytmin, jossa murheet putoavat harteilta. Soittolistallani onkin kaikenlaista uutta ja vanhaa rockia ja poppia joka tunnelmaan: Kaija Koosta Awolnationiin ja Billy Talentiin sekä Lenkasta Slipknotiin. Usein valikoin etukäteen soittojonoon tietyntyyppisiä kappaleita omasta mielentilasta ja lenkistä riippuen. Fall Out Boy toimii rivakalle kepeälle juoksulle ja laulattaa kovasti. Green Day ja Good Charlotte rennolle pidemmälle lenkille. Musiikki pistää veren kiertämään ja saa unohtamaan uupumuksen.

Niin. Mont Blanc -köysistössä tuskin musiikin kuuntelu onnistuu, koska huomio pitää olla täysillä kiipeämisessä. Mutta jos totaalinen uupumus yllättää, ehkäpä esitän koko treenilistani yksinlauluna ilman säestystä? Toisaalta luulen, että sama into, joka nyt repii minut aamuisin tuntia normaalia aiemmin kokkaamaan eväitä, siivittää askelia vuorellakin.