Nätti nakuna – vuorikiipeilyn kynnyskysymys?

"Pidäthän järjen päässä treenatessa ja muistathan syödäkin?" vanhempani kysyivät hiukan haastavaan sävyyn, kun kieltäydyin kahvipöydän herkuista.

"Nyt on luettu iltapäivälehdistä liikaa tarinoita hurjista fitness-treeniohjelmista, " ajattelin. Muistutin vanhempiani, että tässä ei ole kyse sellaisesta vaan Mont Blanc -vuorenvalloituskunnon saavuttamisesta. Ja mukana on treenauksen ja ravitsemuksen ammattilainen varmistamassa, että teen oikeita asioita. Totesin myös, että viihdyn nahoissani. Myönnän kyllä, että näen itseni peilistä hiukan karikatyyrimaisesti virheitä korostavalla tavalla, ihan kuten suuri osa ihmisistä taitaa itsensä nähdä. Mutta painonhallintaani ohjaa hyvä olo ja nykyään en enää sure edes suurta tuulenhalkojaani, jonka teininä halusin epätoivoisesti vaihtaa. 

Mutta. Tässä eräänä aamuna ennen töihin menoa olin salilla tekemässä kahvakuulatreeniä, kun huomasin jotain. Sählätessäni kulmasoutuasentoa kohdilleen, kiinnitin peilissä huomioita vatsan- ja lantionseutuuni. Jäin pohtimaan tyytymättömyyden aaltoa, joka pyyhkäisi tuolla hetkellä ylitseni.

Salilla peiliin katsomisen ensisijainen tarkoitus ei ole ihastella tai vihastella omaa ulkonäköä.  Tarkoitus on nähdä, että treenattava lihas työskentelee oikein, ja treeni on tehokasta. Mutta samalla ainakin minä huomaan kehityskohteita kehossani. Sellaisillakin alueilla, joihin olen aiemmin ollut ihan tyytyväinen. Lisäksi Mont Blanc -treenini tuloksia seurataan tässä vaiheessa suorituskyvyn lisäksi mittanauhalla ja vaa'alla. Tarkastelen siis kehoani eri tavalla kuin aiemmin, työvälineenä. Koneena, joka pitää virittää, jotta se kantaa minut Mont Blancille ja takaisin. Uudessa katsantotavassa on vaaransa. Jos en tunnista Vuorenvalloituskoneen ja minäkuvan rajaa, unohtuu helposti se inhimillinen tekijä, joka muuttaa vartalon osaksi persoonaani ja kaikkine virheineen kauniiksi.

Kun kahdeksan vuotta sitten olin raskaana, jouduin selkäongelmien takia liikuntakieltoon. Melkein koko odotusaika meni pötkötellessä ja kiloja kertyi. Tyttäreni syntymän jälkeen vauvaelämän alku oli hankalaa ja olo kohonneen painon kanssa tuntui tukalalta. Tein päätöksen: "Ajattelen kilojani sitten, kun minulla on siihen voimavaroja." Päätös piti ja kului hyvä tovi ennenkuin olin palautunut raskautta edeltäneeseen kuntoon. 

Kukaan läheisistäni ei hylännyt minua silloin, kun vanhojen housujen napit eivät menneet kiinni. Eikä kukaan läheisistäni hylännyt minua sittenkään, kun napit taas menivät kiinni. Eli kyse oli itsestäni ja itseni hyväksymisestä silloin ja sitä se on nytkin. Oli kyse Mont Blanc -treenistä tai raskauskilojen tiputtamisesta, olennaista on muistaa inhimillinen tekijä. Treenatessa pitää katsoa itseään tavoitteensa kautta. Mutta yhtä tärkeää on treenin jälkeen ottaa kriittiset lasit pois ja taas pitää itsestään, Vuorenvalloittajamasiinan ulkopuolellakin. 

Vuorenvalloittajan aamutreenin jälkitunnelmat, ennen korkokenkiä

Joo, ei se niin helppoa ole. On päiviä, jolloin tekisi mitä tahansa, että voisi välttää kaikki katseet ja heijastavat pinnat. Mutta kyse onkin laajemmasta asiasta kuin yksittäisestä hetkestä. Sovusta oman itsen kanssa. Sitä ei ole aina helppo ylläpitää; onhan eräs yhden miehen bändikin hajonnut sisäisiin ristiriitoihin. (Munkkikahvit sille, joka muistaa, mikä bändi on kyseessä!)

Mutta pahojen päivien varalle kerron oman salaisen aseeni: nudet kiiltonahkaiset korkokengät. Kun treenin jälkeen hypää koroille, sääri pitenee, pohje asettuu kauniisti ja hyvä mieli häivyttää ylimääräiset vatsapehmusteet.

Nudejen kiiltonahkakorkokenkien keksijälle pitäisi antaa Nobel. Who's with me?