Ihmiskoe: ruokavaliotesti

Eräs ratkaistava asia on huiputuksen aikainen nesteytys ja ravitsemus. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia ja kuluttaa tuhansia kaloreita. Löytämissäni nesteytysohjeissa sanotaan, että vuorella tulisi juoda yksi litra vettä tuhatta korkeusmetriä kohti. Tarvitaan siis melkoisesti nestettä ja energiaa. Jaksamisen kannalta on tärkeää, että huiputukseen otetaan mukaan vain minimimäärä kannettavaa. Jokainen gramma tuntuu vuorella painavan moninkertaisesti.

Käännyin taas oppaani Petten puoleen. Hän sanoi, että hyvä tankkaus etukäteen on tärkeää, sillä kantamukset kannattaa minimoida. Mukaan minun kannattaa ottaa vain noin 1,5 litraa vettä. Monet käyttävät ravitsemiseen tankkaukseen tarkoitettuja geelejä tai proteiinipatukoita.

Seuraavaksi halusin keskustella aiheesta valmentajani Tapion kanssa, sillä hän tietää temppuilevan vatsani ja on suunnitellut myös harjoituskauteni ruokavalion.

Tapsa totesi, että meidän on hyvä testailla erilaisia vaihtoehtoja. Huiputusta edeltävän huolellisen tankkauksen lisäksi Tapsa korosti, että energiavarastoja tulee alkaa täydentää varsin varhaisessa vaiheessa suoritusta. Hän selitti syyn selkeästi. En varmaan osaa selittää sitä yhtä perinpohjaisesti ja hyvin, mutta yritän kiteyttää pääkohdat (toivottavasti menee oikein, mahdolliset asiavirheet ovat minun, eivät Tapsan):
Kehoon varastoituu hiilihydraattia glykogeenin muodossa. Syödyn energian käydessä vähiin alkaa keho käyttää tuota varastoa. Jos kropan omat energiavarastot tyhjenevät liian aikaisin, ei "vauhdissa syömällä" saa tarpeeksi korvaavaa energiaa. Seurauksena ihminen uupuu nopeasti pystymättä kunnolla palautumaan. Tästä johtuu esimerkiksi tarpeeni nukkua pitkien pyörälenkkien jälkeen.

Summa summarum: pitkäkestoisessa suorituksessa pitäisi pötkiä niin pitkälle kuin mahdollista ulkoisilla energialähteillä ja vasta lopuksi käyttää kehon omat varastot. Kuulostaa järkevältä.
Nesteen suhteen voi toimia niin, että nostaa suolan määrää ennakkotankkauksen aikana. Tällöin kehon soluihin kertyy nestettä. Eli kannan lisänestettä kropan sisällä.

Tehokas tapa saada kroppaan ravintoa ja nestettä ovat esimerkiksi maratoonarien suosimat geelit. Ikävä kyllä vatsani ei suostu yhteistyöhön niiden osalta. Kaikki testaamani geelit tulevat kehon läpi vauhdilla suostumatta imeytymään. Ja tuovat mukanaan myös aimo määrän nestettä. Sellainen reaktio on tietenkin kaikkea muuta kuin toivottu vuorella.

Proteiinipatukat näyttäisivät olevan seuraava vaihtoehto, koska niitä kroppani sietää kohtuullisen hyvin. Tosin toistaiseksi olen syönyt maksimissaan kaksi patukkaa päivässä, joten meillä ei ole tietoa, mitä tapahtuu, jos teen koko huiputuksen tankkauksen niillä. Sitä pitää siis kokeilla:

Ihmiskokeen aika. Toteutus tapahtui reilu viikko sitten, Köpis-matkaani edeltävänä viikonloppuna.

Tehtävä:

Perjantain ja lauantain tankkaisin kevyesti Tapsan ohjeiden mukaan: hiukan normaalia enemmän hiilihydraattia ja ylimääräistä suolaa. Runsaasti nestettä. Sunnuntaina söisin reippaan aamupalan ja sen jälkeen loppupäivän aikana saisin juoda 1,5 litraa vettä ja syödä ainoastaan proteiinipatukoita. Ohjelmassa 4 tunnin pyörälenkki.

Toteutus:

Perjantain ja lauantain toimin ohjeiden mukaan. Sunnuntaiaamu alkoi normaalisti aamupalalla. Söin ylimääräisen leipäpalan ja lisäsin puuroon enemmän suolaa kuin tavallisesti. Kahvia kului runsaasti, koska minua kauhistutti ajatus koko päivästä ilman kahvia. Virhe. Kahvihan on nesteenpoistaja. Niinpä sain laukata heti aamupäivällä vessassa pariin otteeseen, mikä on tietysti huono juttu.

Päivä eteni kuitenkin ihan mukavasti. Patukat alkoivat nopeasti ällöttää, mutta pitivät nälkää hyvin. Huomasin kyllä, ettei niillä pidempiä aikoja voisi elää. Nestettä ei kulunut ensimmäisien tuntien aikana kovinkaan paljon.

Lenkin aika. Lähtiessä huomasin hukanneeni pyöränavaimeni, joten ulkolenkki vaihtui lennossa kuntopyörään salilla. Avaimen metsästyksen härdellissä aikaa tuhraantui niin paljon, että saapuessani salille sen sulkeutumiseen oli aikaa alle neljä tuntia. Ehtisin kuitenkin polkea 3,5 tuntia ja kompensoisin puuttumaan jäävän ajan kovemmalla tempolla.

Salilla oli aika lämmin, ilma ei liikkunut pyörän päällä jyystäessä, ja maisemat eivät vaihtuneet. Kuntopyörän satula oli kaikkea muuta kuin hyvä useamman tunnin suoritukseen. Kuitenkin lenkin puoleen väliin mennessä olin päivän aikana juonut vain puolet koko päivän vesimäärästä eli reilut 7 desiä vettä. Lenkin aikana sallin itselleni huikan (alle puoli desiä) vettä puolen tunnin välein.

Kolmannen lenkkitunnin alkaessa alkoivat myös hankaluudet. Olin tarkasti koko polkemisen ajan huolehtinut, että polkimet olivat lähempänä jalkaterien keskiosaa (ei päkiöiden alla). Tällä ajoasennon muutoksella yritän välttää penikoiden kipeytymisen (ne ovat vähän vaivanneet viime aikoina). Penikat olivatkin nyt oireettomat, mutta parin tunnin polkemisen jälkeen vasemmassa polvessa alkoi tuntua ikävä paine, jonka tiesin edeltävän rasituskipua.

Olin syönyt yhden pienen proteiinipatukan ensimmäisen tunnin jälkeen, koska Tapsa neuvoi aloittamaan maltillisen ravintotankkauksen heti lenkin alusta asti. Kahden tunnin jälkeen nälkä alkoi tuntua, ja kolmannen tunnin puolessa välissä söin toisen patukan. Kuuma sisäilma, tahmea patukka ja hien pintaan nostattava polkuvauhti saivat aikaan janon, joka yltyi nopeasti. Puolen tunnin välein otettu vesipisara ei riittänyt viemään janoa.
Hankalan leveä satula hiersi sisäreisiä kivuliaasti, ja vaihtelin istuma-asentoa pakaralta toiselle. Polven paine yltyi kivuksi. Hidastin vauhtia huomattavasti ja aina välillä nostin takapuolta satulasta.

Treenin jälkeen sallin itselleni yhden isomman huikan. Join sen erissä ja purskuttelin vettä suussa aina pitkään ennen nielaisua. Jäljellä oli enää pari desiä koko illaksi. Päätä särki ja polveen sattui. Pelkkä ajatuskin proteiinipatukasta tuntui ällöttävältä, mutta kaivoin isoimman patukan ja söin sen yrittäen olla ajattelematta asiaa. Polttoainetta.

Olo parani nopeasti, mutta jano jäi. Jääspray rauhoitti polvea, kotona rullailin lihaksia pilatesrullalla auki ja venyttelin oikein huolella. Nukkumaanmenon aikaan päätin ihmiskokeen 12 tunnin jälkeen. Olo oli janoinen mutta ihan ok. Palkitsin itseni omenalla ja valtavalla lasillisella vettä.

Johtopäätöksiä

Tiedän pärjääväni kyllä. Vaikka lenkkini oli vain murto-osa huiputuksen rasituksesta, ei kokonaisuuksia voi verrata. Huiputukseen olen paremmin tankannut ja erittäin motivoitunut. Suorituksen olosuhteet ovat täysin erilaiset. Energiamääristä en oikeastaan testini jälkeen ole huolissani. Neste vähän mietityttää.

Aion ottaa tavoitteeksi kantaa kaksi litraa vettä mukaan huiputukseen. Harkitsen myös vaihtavani osan paluumatkan proteiinipatukoista geeleiksi. Voin koettaa pitää geeliä suussa ja saada imeytettyä siitä energiaa ja nestettä limakalvojen kautta. Ja jos vatsaongelmia tulee, olemme jo melkein perillä.

Epilogi:
Testattavaa ei vahingoitettu testauksessa. Tosin hän sai suuret mustelmat ja vereslihalle hiertyneet haavaumat sisäreisiinsä kuntopyörän satulasta.
Muistiin merkittäköön, että testiä seuraavana aamuna testattavan keskittymiskyky ei ollut huipussaan: tehtävinä oli laittaa tukka kuntoon ja lääkitä polvi. Lopputulemana oli havainto, että jääspray antaa vahvasti raikkaan tunteen koko aamupäiväksi, mutta sen kampauksen kiinnitysominaisuuksia voisi hiukan parantaa.

Valmentajan puheenvuoro!

Kirjoitin Googleen "valmentaja" ja "vuorikiipeily" heti projektini alkumetreillä. Tiesin, etten osaisi yksin valmistautua edessä olevaan ponnistukseen. Haku noilla sanoilla ei tuottanut toivottua tulosta. Mittavan kartoitustyön jälkeen päädyin istumaan Tapion toimistohuoneeseen ja selittämään ideaani. Olin vähän huolissani, että mahtaako hän ottaa minua tosissaan. Mutta kun näin Tapsan heti innostuvan projektistani, tiesin tulleeni oikeaan paikkaan.

Viime marraskuusta asti Tapsa onkin sitten määrännyt, mitä, kuinka ja koska syön, liikun ja lepään. En ole aiemmin ollut näin mittavassa valmennuksessa. Luottamuksen merkitys on valtava. Minun on oltava rehellinen ja avoin, silloinkin, kun hommat eivät ole menneet ihan putkeen. Tapsan pitää olla koko ajan kartalla henkisestä ja fyysisestä voinnistani, ei vain suorituskyvystä. Minun pitää myös uskoa valmentajan ammattitaitoon varauksetta ja hyväksyä hänen auktoriteettinsa.

Samalla valmennussuhde on vapauttava kokemus: teen niinkuin käsketään ja raportoin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Voin luottaa siihen, että Tapsa valvoo kaiken sujuvan kuten on tarkoitus. Toinen asia on palaute ja kannustus. Niiden merkitys on ihan mielettömän suuri jaksamisen kannalta. Olenkin todennut olevani välillä kuin Pavlovin koira, teen suorituksen niin hyvin kuin taidan ja käännyn sitten katsomaan Tapsaa "no, kehu nyt" -ilmeellä.

Olen täällä jatkuvasti puhunut valmentajastani, mutta nyt on aika antaa hänelle puheenvuoro. Esitin hänelle muutamia kysymyksiä, joihin hän vastaili seuraavalla tavalla:

Mitä Vuorenvalloituksen kaltainen projekti vaatii fyysiseltä kunnolta?

"Vuorenvalloitus vaatii fyysiseltä kunnolta monen osa-alueen vahvuutta, mikä tekee projektista

haastavan. Tarvitaan kestävyyttä, voimaa ja ketteryyttä, vain muutamia mainitakseni.

Yhden ominaisuuden treenaaminen on melko helppoa, mutta kun koko paletti pitää olla kasassa, harjoittelun on pakko olla suunnitelmallista ja melko tarkkaa.

Valmentajan näkökulmasta tämä on erittäin mielenkiintoinen tehtävä. Se vaatii hyvän suunnitelman ja herkkää korvaa treenattavan kuuntelemisessa.

Valmennusohjelmamme tärkein perusta on treenattavan, eli sinun, fyysisen kunnon lähtötilanne. Sen mukaan tehdään kaikki suunnitelmat nousujohteisesti rasitusta kasvattaen. Oma mottoni kuitenkin on "mieluummin pikkuisen liian vähän, kuin pikkuisen liikaa treeniä". Näin säästyy vammoilta ja motivaatio säilyy loppuun saakka."

Miten minun huiputuskuntoani on rakennettu?

"Aluksi rakennettiin pohja peruskunnolle: nostettiin lihasvoimaa ja  peruskestävyyttä: keskipitkiä sarjoja isoilla liikkeillä kuntosalilla ja  vajaan tunnin lenkkejä matalalla sykkeellä.

Toinen periodi keskittyi edelleen voimatasojen nostoon, nyt hieman kovemmalla treenillä ja isommilla painoilla. Kestävyyteen ei vieläkään uhrattu paljoa aikaa, koska sinun kestävyystasosi oli jo valmiiksi melko hyvällä pohjalla.

Treenien kokonaismäärää nostettiin jonkin verran. Jakson loppupuolella alettiin tehdä enemmän kestävyyspainoitteista treeniä kuntosalilla ja lenkit ja muu aerobinen liikunta lisääntyi. Mukaan otettiin myös kovasykkeisiä vauhtiharjoituksia sekä ylipitkiä pyörälenkkejä (4–5 tuntia kerrallaan)

Nyt viimeisellä kolmanneksella painotus on kasvavassa määrin kestävyyskunnon ja hapenottokyvyn parantamisessa. Voimaharjoittelu on silti edelleen tärkeä osa treeniä. Harjoitusmäärät ovat kohta korkeimmillaan. Yksi kokonainen lepopäivä kuitenkin on joka viikko. 

Viimeinen 3–4 viikkoa on vielä oma kokonaisuutensa, johon vaikuttaa senhetkinen tilanne. Lihaskuntotreeniä vähennetään ja keskitytään huolella lihashuoltoon ja tehdään viimeiset kovat kestävyysharjoitukset. Hyvään palautumiseen ja lopulta tankkaukseen jätetään riittävästi aikaa, jotta kaikki voimavarat ovat varmasti käytössä itse suorituksessa."

Vaikuttaako harjoitteluun se, että olen nainen?

"Haaste on fyysisesti kovempi naiselle kuin miehelle. Harjoittelu ei juuri eroa miehen ja naisen välillä, vaan määräävä tekijä on lähtökunto. Henkiseltä puolelta on sanottava, että harjoittelun toteutumisen perusteella homma ei jää ainakaan päästä kiinni. Fysiikkasikin on saatu todella hyvälle tasolle, joten uskon että homma menee varmasti maaliin.

Marraskuussa 2014 aloittaessamme valmistautumisen koitokseen kuntotasosi oli keskiluokkaa, ei siis huono, mutta et ollut "vuorenvalloituskunnossa". Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin kuntotaso on todella erinomainen, joten olen hyvin tyytyväinen saavuttamiimme tuloksiin!"

Kuinka ruokavalio tukee treeniäni?

"Ruokavaliolla on pyrittiin alkuvaiheessa maltillisesti kiinteyttämään kehoa, mikä onnistui hyvin. Loppuvaiheessa on etsitty lähinnä oikeaa energiatasapainoa eli pyritty syömään monipuolista ruokaa kulutuksen mukaan ja optimoitu hyvä palautuminen.

Haasteitakin on matkalla toki ollut. Mutta hyvä valmennussuhde ja suora palaute molemmin puolin ovat auttaneet ratkaisemaan kaikki eteen tulleet tilanteet. Arjen haasteet ovat välillä venyttäneet harjoittelurunkoa, mutta ne on otettu aina seuraavalla viikolla takaisin vähintään samalla mitalla.

Kaiken kaikkiaan uskon vakaasti Vuorenvalloituksen onnistuvan vallan mallikkaasti!"

Ensi viikolla toteutan tyttäreni unelman ja vien hänet Legolandiin. Aion siis hetkeksi unohtaa Vuorenvalloituksen, treenin sekä bloggaamisen ja keskittyä vain syömään jäätelöä ja ajamaan vuoristoradoissa maailman parhaassa seurassa. Palaan siis linjoille noin viikon kuluttua. Siihen asti toivotan sinulle aurinkoisia kesäpäiviä!

Elämän suola ja sokeri

Jos vaihtoehtona on syödä elääkseen tai elää syödäkseen, kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Monille ahkerasti treenaaville ruoka on polttoainetta. Ei minulle. Minulta on usein kysytty ruokavalion kehittymisestä projektin mittaan. Yritän nyt vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti.

Syöminen on yllättävän iso osa Vuorenvalloitus-projektiani. Kun treenaa paljon, ruokavalio on ihan ykkösjuttu treenin vaikuttavuuden ja jaksamisen kannalta.

Toki olin aiemminkin yrittänyt hiukan seurailla, mitä suuhun meni, mutta kyllä viime marraskuussa muuttui kaapin sisältö, kun valmentajani Tapio pisti ruokavalioni uusiksi. Kolme päivittäistä ruokailua muuttui seitsemäksi säännöllisessä rytmissä syödyksi ateriaksi. Epäterveelliset, lähinnä työpaikan palaveritarjottavista koostuvat välipalat jäivät pois. Vaa'an kautta käytettynä annoskoot vakiintuivat.

Juustotaivas Amsterdamissa

Nyt ruokavalioni koostuu mahdollisimman puhtaista raaka-aineista (ihan avoimesti myönnän, että kyllä tästäkin välillä tulee lintsattua ja sorruttua esivalmisteltuihin eineksiin). Syön joka päivä lisäksi vitamiinilisää, magnesiumsitraattia, rautalisää ja omegaa. Vettä olen juonut aina paljon, joten sen määrä sentään oli kohdillaan 2–3 litraa päivässä.

Lisäravinteista en oikein pidä mutta niiden kohdalla monesti helppous menee elämyksen edelle. Palautusjuomat ovat kertakaikkiaan karmaisevia. Toinen helppo vaihtoehto treenin jälkeiseen palautukseen olisi banaani, josta pidän vielä vähemmän (se on ällöttävän limainen), joten valitsen palautusjuoman. Vatsani ei kestä yhtään tankkausjuomia tai -geelejä, joten niistä olen luopunut vallan. Välipalat usein korvautuvat proteiinipatukoilla kahdesta syystä: niiden kanssa on helppo toimia ja usein välipala-aikaan olen palaverireissuilla. Toinen syy valitettavasti on makeanhimoni, jota sokeriset patukat helpottavat. Olen maistanut lukemattoman määrän erilaisia patukoita ja todennut, että pähkinäpohjaiset ovat lähestulkoon ainoita ihmisravinnoksi kelpaavia.

Uusi ruokavalio tarkoitti myös luopumista. Juuston siirtyminen arkiruoasta erikoisherkuksi oli katkeransuloista. Kahvinkulutustani en ole saanut ihan toivotulla tavalla aisoihin. Mutta silti muutos on ihan merkittävä, ja kahvia kuluu nykyään huomattavasti aiempaa vähemmän. Vanhojen paheiden tilalle on tullut uusi: olen alkanut syödä karkkia herkuttelupäivinä. Aiemmin en ole ollut makeasta kiinnostunut, mutta nykyään tilanne on aivan päinvastainen.

Vaihtelua tuo viikottainen vapaasyöntipäivä, jonka tarkoitus on pitää aineenvaihdunta hereillä. Herkuttelupäivän ruokien ostaminen on usein isompi juttu kuin niiden syöminen. Saatan jo monta päivää etukäteen ostaa jotain odottamaan herkkupäivää, sitten fiilistelen ajatuksella kaapissa odottavasta aarteesta. Kyse taitaa kuitenkin olla enemmänkin vapaasta tahdosta. Kielläpä minulta mitä tahansa ja sen jälkeen en pysty muuta ajattelemaankaan!

Alkuun vapaasyöntipäivät olivat välillä vähän holtittomia ja söin vatsani ihan kipeäksi. Nyt olen huomannut, että olen niin tottunut ruokavaliooni, etten oikeastaan osta kaappiin säännöllisesti muuta erikoisherkkua kuin juusto ja karkit. Herkuttelupäivänä niiden kulutusmäärä on välillä aika jäätävä. Ravintolassa syöminen onkin sitten asia erikseen, mutta se on enemmänkin kokonaiselämys.

Niin ja olut. Aiemmin alkoholia nauttiessani join yleensä viiniä. Nyt herkuttelupäivinä useammin juon olutta. Olen miettinyt, voiko se johtua oluen raaka-aineesta. Toisaalta syy voi olla hyvinkin yksinkertainen: alkoholi humahtaa nykyään päähän helpommin ja jo pari lasia viiniä saattaa aiheuttaa hiprakkaisen tunteen. Se ei tunnu mukavalta, ainakaan jos ei ole bilehiletunnelmissa, joten mieluummin nautiskelen miedompia tuotteita.

Kuulostaa ehkä vähän tylsältä ja myönnettäköön, että välillä se sitä onkin. Mutta olen myös huomannut, että noudattaessani ruokavaliotani voin hyvin. Maha ei ole kipeä ja sekaisin, enkä tunne nälkää. Välillä vaivannut huimaus saatiin aisoihin suolaa lisäämällä.

Sen sijaan poikkeamat ruokavaliossa aiheuttavat hyvin nopeasti muutoksen kehossa. Esimerkiksi pari päivää sitten olin asiakastapaamisessa, jossa syötiin lounasta. Noissa tilanteissa pyrin pysyttelemään mahdollisimman lähellä ruokavaliotani, mutta en halua tehdä asiasta numeroa, joten yritän tehdä sen hienovaraisesti. Niinpä päädyin syömään salaattia ja lihaa, jonka päälle oli valeltu kermaista kastiketta. Tuntui, ettei kermainen soosi ollut ehtinyt kunnolla nielusta alas, kun vatsa alkoi reagoida. Koko loppupäivä menikin sitten vatsakipujen kanssa kamppaillessa.

Ruokavalio elää tietysti treenin mukaan. Laskennallinen peruskulutukseni on 1740 kaloria (eli kulutus silloin, kun en tee mitään). Treenikauden ensimmäinen kolmannes mentiin miinuskaloreilla. Vähähiilihydraattinen ruokavalio sopi minulle hyvin ja voin erinomaisesti. Tosin kauden loppuvaiheilla alkoi vähäkalorisuus jo tuntua  heikotuksena ja edes muutaman päivän vapaasyöntitankkauksista ei ollut apua. 

Onneksi on Sashimi!

Kun siirryttiin kestävyystreeniin, kalorien määrää lisättiin reilusti yli kahteen tuhanteen. Proteiinia lisättiin reilusti ja hiilihydraatteja myös jonkin verran. Alkuun keho oli aivan sekaisin, mutta noin kuukauden kuluessa tasapaino alkoi löytyä. Paino nousi kolmisen kiloa, mikä oli odotettavissakin, ja asettui sitten. Edelleen syön tarkasti mutta nyt olen jo oppinut säätämään itse annoksia kulutuksen mukaan: esimerkiksi lepopäivänä kananmunista menee pannulle vain valkuaiset, treenipäivänä koko setti.

Vain yhdestä asiasta olen vähän katkera: minulta on pilattu sushi. Rakastan sushia. Kun nyt pitkän tauon jälkeen menin ystävän kanssa sushille, liimautui ennen rakastamani sushiriisi kitalakeen ja turvotti olon ilmapalloksi. Mihin tästä voi reklamoida, kysyn vaan?

Entten tentten -kokkaus ja muut Vuorenvalloitus-ruokavalion kivijalat

Ai että minä rakastan ruokaa! Sekä sen syömistä että valmistamista.

Sokkona kokkaaminen on ollut minun ja tyttäreni yhteinen harrastus pitkään. Sitä harrastetaan silloin tällöin viikonloppuisin: Tytär valitsee aterian raaka-aineet ja yhdessä ideoimme valmistustavat. Kaupassa minä kannan koria (ja lompakkoa), tytär etsii tarvittavat ainekset. Joskus se ottaa aikaa ja hermoja: kerran seisoimme jäätelötiskin äärellä hyvän tovin, kun hän valitsi jälkiruokaamme soveltuvaa jäätelöä rajaten ulos vaihtoehtoja koko S-marketin valikoimasta "entten tentten" -tekniikalla.

Keittiössä minä huolehdin isoilla veitsillä leikkaamisesta sekä lieden ja uunin kanssa tapahtuvat työstövaiheet. Muutoin tyttö hoitaa homman, avustuksellani toki.

Tulokset ovat olleet vaihtelevia ja joskus varsin eksoottisia. Sotku on usein melkoinen, mutta hauskaa on ollut aina. Lapsen ennakkoluulottoman mielen avulla olemme löytäneet uusia tapoja yhdistellä ja valmistaa raaka-aineita. Esimerkiksi vuodenaikojen värien mukaan teemoitetut pikkuannokset synnyttivät odottamattomia yhdistelmiä ja toivat ruokapöytään hauskan väriloiston.

Lapsi väitti salaattia tylsäksi ruoaksi. Todistin ettei se ole.

Syyskuun alussa oma ruokavalioni näytti aika erilaiselta kuin nyt. Jo aiemmin syömäni ruoka oli sisällöllisesti kohtuullisen terveellistä. Vihreää lautasella oli suurin osa. Pastaa, riisiä, perunaa tai vaaleita jauhoja en juurikaan syönyt. Vettä join runsaasti. Herkuttelua hallitusti mutta sallien.

Mutta. Tarkkailin pääasiassa kaloreita, ravintoarvojen jäädessä seuraamatta. Totta puhuakseni ruokarytmi oli minulle hankala asia.  Tyttären ollessa kotona pyrin säännölliseen ateriarytmiin ja yritin syödä hänen kanssaan, hänelle valmistamaani ruokaa. Itsekseni ollessa saattoi aterioiden määrä saattoi kutistua kolmeen. Aamu alkoi kahvilla, jota kului muutenkin päivän mittaan holtiton määrä. Päivään mahtui yksi lämmin ateria, lounas, joskus ei sitäkään. Iltapäivän mittaan nälkää selätettiin lähinnä napsimalla palaveritarjottavia. Työpäivän jälkeiset ateriat koostuivat lähinnä ruisleivästä, leikkeleistä, juustosta ja omenoista. Koska leipä korvasi aterioita, saattoi ruisleipäsiivuja mennä esimerkiksi 6–8 päivässä.

Tähän tuli stoppi marraskuussa.

"Sinä syöt nykyään koko ajan," totesi työkaveri, kun matkalla asiakastapaamiseen kaivelin nykyään lähes kaikkialle mukana kulkevasta eväspussistani salaattirasian ja aloitin etupenkkipiknikin.

Seitsemän ateriaa päivässä, 2–3 tunnin välein. Pieniä annoksia tasaisesti. Kun vaan pysyn rytmissä, nälän tunne ei ole päässyt yllättämään. Ei edes treenikauden alussa, jolloin olin miinuskaloreilla.

Ruokavaliossa pysyminen reissun päällä vaatii
viitseliäisyyttä mutta onnistuu.

Minusta ei ole reilua olettaa muiden kokkaavan ja punnitsevan minulle ruokaa erikoistarpeideni mukaan. Siksi yleensä kylään mennessäni vien eväät mukanani. Valmentajani Tapio on sanonut, että tarpeen vaatiessa voin kyllä soveltaa ruokavaliota. Mutta minulle on helpompaa toimia tarkasti sääntöjen mukaan kuin vähän sinnepäin. Niinpä olen aika kurinalainen.

Tällä hetkellä ruokapäiväni menee suurinpiirtein näin:

• Aamupalalla puuroa, siivu ruisleipää leikkeleillä, kananmuna ja marjoja
• Välipalana omena ja pähkinöitä
• Lounaaksi salaattia ja lihaa/kalaa/kanaa, siivu ruisleipää
• Välipalaksi maustamatonta jogurttia, omenaa ja hunajaa
• Välipalaksi proteiinipatukka kahvin kera
• Päivälliseksi lämpimiä kasviksia, lihaa/kalaa/kanaa ja omena
• Iltapalaksi leikkeleitä, RAEjuustoa, pari kananmunaa ja tomaatti

Lisäksi hiukan lisäravinteita. Kaikki ruoka menee vaa'an kautta. Vaihtelua saa kikkailemalla mausteilla ja sekoittelemalla aterioiden järjestystä. Edelleen välillä huomaan kellon olevan illalla kuusi ja neljä ateriaa on syömättä. Siitä tulee Tapiolta sapiskaa, koska kaikki ateriat pitäisi syödä joka päivä. Sitä paitsi liian isot kerta-annokset tekevät huonon olon.

Vettä kuluu päivän aikana lähes kolme litraa. Kahvia menee edelleen liikaa, mutta nyt jo selkeästi aiempaa vähemmän.

Tankkaus on vaatinut säätämistä. Herkuttelupäivän mässäilyt ovat tehneet minut hiukan huonovointiseksi. Niinpä Tapio ohjeisti minut kokeilemaan neljän vapaasti sijoiteltavan aterian viikkotankkausta. Parin testiviikon jälkeen minusta alkoi tuntua, että minulle sopii sittenkin paremmin herkuttelupäivä. Napsimista ja "pikkuruokaa" rakastavana minun käsitykseni herkuttelusta ei ole lautasellinen pastaa ja jälkkäriksi litra jäätelöä yhdellä istumalla. Nautin siitä, että saan napsia vaikka tapaksia tai istahtaa elokuvan äärelle lämppärileipien kera. Yhden aterian lopun ja seuraavan alun välinen raja voi siis olla hyvin vaikea hahmottaa. Niinpä tämän perustelun vuodatettuani tiedustelin Tapiolta, kauanko yksi ateria saa ajallisesti kestää. Sain taas sellaisen hiukan pitkän katseen. Sitten tuli lupa palata yhteen herkuttelupäivään, "jos vatsa kestää".

Minulta on pyydetty suosimiani reseptejä. Minulle tyypillistä on, etten kertakaikkiaan malta noudattaa ruokaohjeita, ja usein lopputulos on jotain aivan muuta kuin mitä aloitettiin tekemään. Joten harvoin saan aikaiseksi samaa tulosta kahdesti. Tästä johtuen erityisesti leipominen on minulle haastavaa. Mutta jos oikein tarkkaan mietin, onnistun kaivamaan muistini syövereistä pari bravuuriani, joille tytär on antanut niiden ominaisuuksia kuvaavat nimet: esimerkiksi golfpallopullat ja vaaleanpunainen kakkutaikinakeitto...

Repsahdus ja rangaistus

"Pst. Hei, pst! Laku, tuutko vähän auttamaan? Aika äkkiä, jos vaan pystyt..." suhisin kuntosalin toisessa päässä treenaavan Lakun suuntaan.

Pyhien jälkeen aloitin ensimmäisen treenin ensimmäisen kyykkysarjan kokeilemalla, paljonko nousee. Se oli virhe. Kunnianhimo kasvoi kai liian suureksi, ja lastasin tangolle kymmenen kiloa enemmän painoa kuin yleensä. Sarja meni juuri ja juuri vähän yli puolivälin. Sitten tuli stoppi, ja enkä saanut edes nostettua tankoa pois olkapäiltä. Siinähän sitten tärisin ja mietin, että kummalle kyljelle olisi pehmoisempi kaatua. Onneksi Laku tajusi tilanteen nopeasti ja ehti sännätä nappaamaan tangon tutisevilta harteiltani juuri ennenkuin voimat loppuvat kokonaan.

Mikä ihme se oli? No, joulu ja uusi vuosi tankkauksineen pistivät treenivaihteen kevyelle. Herkuttelu ja laiskottelu olivat sallittuja mutta pidempikestoisina harrasteina ne aiheuttivat sen, että olo tuntui tunkkaiselta ja oudolta. Tankkaukset tuntuivat rikkovan rytmin, ja treenimotivaatiokin hiukan vavahteli. Salille lähteminen oli vaivalloista, vaikka sinne päästyäni nautin tekemisestä. Alkoi ärsyttää ja ehkä vähän pelottaa, että saavutetut tulokset valuvat hiekkaan. Ensimmäisten normaalilla treenillä ja ruokavaliolla etenevien päivien aikana sain itseni kiinni syyllisyyttä muistuttavasta tunteesta, joka pisti tekemään asioita hiukan liikaa, kuin katumusharjoituksena.

Mittanauhan mukaan kropassa ei näkynyt muutosta huonompaan. Mutta vaa'an viisari nousi, ja olo oli turpea ja tukkoinen. Laku sanoi sen osin johtuvan tankkauksen tuomasta hiilihydraatista ja siihen varastoituvasta nesteestä. Lähes samoilla sanoilla kuin valmentajani Tapio hän muistutti myös tankkauksen ja levon tärkeydestä. Lopuksi hän kehotti minua heittämään vaa'alla vesilintua.

Tässä taas näkee tiimin tärkeyden tällaisessa projektissa: silloin kun itse hölmöilee, pitävät muut järjen päässä. Niinpä keskustelu Lakun kanssa laski hartiat alas, ja uskoin taas arjen palauttavan olon ja motivaation uomiinsa.

Pari päivää myöhemmin tapahtui repsahdus. Jutellessani ystäväni kanssa totesin olleeni tanssimassa viimeksi kesällä. Tilanne vaati nopeaa toimintaa, ja noin vuorokautta myöhemmin biletyskorkkareista oli pyyhitty pölyt, ja skumppapullon korkki sanoi poks, vaikka viikon herkutteluateriat oli jo käytetty. Virallinen repsahdus siis.

Olen ollut tunnollinen sekä treenissä että ruokavaliossa (lukuunottamatta sitä kertaa, kun siivoilin tyttären herkkupäivän ylijäämiä niin ajatuksiini vaipuneena, että vasta purkin ollessa melkein tyhjä tajusin, että en A) pidä Jacky-makupaloista B) saa syödä niitä). Joten ilman syvällisempää pohdintoa annoin itselleni luvan retkahtaa ex-tempore bileillan rientoihin.

Kolme tuntia rock-klubin tanssilattialla kävisi treenistä varmasti Tapionkin mittapuulla. Ja se taisi tehdä pääkopallekin hyvää, sillä aamulla aiemmin tuntemani ärtymys on poissa. Ilmeisesti kuitenkin iltapalaksi nautittu mozzarellalla ja tomaatilla kuorrutettu polenta on pilaantunutta; nimittäin aamulla ohimoissa jyskytti ja mielen täytti kertakaikkiaan vastustamaton homejuuston himo. Päätin siis kruunata kärsimyksen virallisella dagen efter -hiilaripöhöllä.

Seuraavana päivänä alkoi taas arki. Tällä kertaa oikeasti. Ja kas. Lounassalaatti maistui ihanan raikkaalta. Iltapäivällä treenatessa puntti nousi siihen tahtiin, että kasvatin painoja, tällä kertaa oikean määrän.

Horisontissani näkyvä Mont Blancin silhuetti nostaa ihokarvat pystyyn ja synnyttää innostuneen tärinän vatsanpohjaan. Malttamattomana lasken kuukausia ja viikkoja elokuuhun. Vuorenvalloitus-treeni on toistaiseksi kiintein side, joka minulla on tavoitteeseeni. Siksi heittäydyn siihen koko vartalon voimin. Mutta kuten aiemminkin todettu, tavoite ei ole ainoa asia, joka ruokkii suorittajaluonnettani: harjoittelu on mahtavaa. Se synnyttää hyvää oloa sekä henkisesti että fyysisesti. Kehoni voi paremmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Treeni on vastapainoa työlle ja aikaa itselle. Näkyvät tulokset ilahduttavat, olipa sitten kyse mittanauhalla näkyvästä tuloksesta tai onnistuneesta painista punaisen painajaisen kanssa.

Vielä kun aina pitäisi mielessä sen, mitä legendaarinen tamperelainen(?) Kummeli-sananlaskukin toteaa: "Ei karhutkaan koko ajan paini. Nekin syö välillä puolukoita."

Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan

"Ehditkö enää olla äiti, vai jääkö lapsi Vuorenvalloituksen jalkoihin?" Tätä kyseli eräs blogini lukija.
Toisessa palautteessa haluttiin laajempi kuva arjestani: "Minua kiinnostaa, miten Vuorenvalloitus on vaikuttanut muihin elämän osa-alueisiin kuin ruokaan ja liikkumiseen ja miten se näkyy arjessasi."
Olen saanut kysymyksiä henkisestä valmistautumisesta, varusteista ja rahasta. Minulta on myös kysytty ruoasta, miten söin ennen ja miten nyt. Lempireseptejäkin toivottiin.

Oikein alkoi kainostuttaa. Tavallisen naisen haaveista totta -pinnistely kiinnostaa monia. Vau. Kiitos.

Mutta oikeassa olet, tämä on elämääni, ei pelkkä irrallinen projekti. Vuorenvalloitus on nivoutunut osaksi arkeani niin monella tasolla, että välillä en itsekään huomaa, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Ja tämä ei ole vain minun tarinani. Haluan houkutella sinut mukaan toteuttamaan unelmiasi, mitä tai missä ikinä vuoresi ovatkaan. Siksi on aivan mahtavaa saada palautetta, ja aion vastata parhaani mukaan. Parhaimmillaan tarinankerronta on dialogia, jota kysymykset ja kommentit voivat ohjata. 

Tartun nyt asiaan, jonka tiimoilta esitetty kysymys riipaisi minua: miten Vuorenvalloitus koskettaa äitiyttäni ja suhdettani lapseeni?

Keskustelu

Olemme keskustelleet 7-vuotiaan lapseni kanssa Vuorenvalloituksesta paljon. Kerroin tyttärelleni heti alkuun, mistä on kysymys, miksi haluan sen tehdä ja mitä se vaatii. Tietenkin keskustelut on pyritty käymään lapselle sopivalla tavalla ja kielellä.  Olemme tutustuneet Mont Blanciin netissä ja katselleet paljon kuvia vuoresta. Olemme miettineet yhdessä, miltä tuntuu kiivetä raskaita ylämäkiä tässä kotikulmilla ja pohtineet sitten, millaista on kiipeäminen oikealle vuorelle ohuessa ilmanalassa. Kuten muissakin aiheissa, olen yrittänyt vastata tyttäreni kysymyksiin, koskivatpa ne asian mitä tahansa osa-aluetta. Kun en ole jotain tiennyt, on vastausta pyritty selvittämään.

Valmentajastani Tapiosta on hassusti tullut auktoriteetti myös tyttäreni mielessä. Olen kertonut, että Tapio on vähän kuin äidin opettaja, joka huolehtii siitä, että jaksan kiivetä Mont Blancille. Rehellisesti myönnettäköön, että joskus olen nolosti hyödyntänyt lapsen luottamusta asettamaani auktoriteettiin käyttämällä "No kun Tapio käski" -selitystä. Taannoin tyttären kaveri kysyi, miksi lähden kylmään vesisateeseen lenkille. Ennenkuin ehdin vastata, tytär totesi: "Äidin ope käski." Tytöt loivat minuun ymmärrystä uhkuvan katseen, kohauttivat olkapäitään ja jatkoivat leikkiään.

Aika

Harjoitteluni alkaessa kävin läpi reunaehdot Tapion kanssa. Tärkein oli, että valmistautumisprosessin tulee joustaa lapseni tarpeiden mukaan, ei toisinpäin. Niin minulle suunniteltiin ohjelma, jonka ansiosta treenaaminen ei vie yhteistä aikaa tyttäreni kanssa juuri ollenkaan. Kerran viikossa tyttö viettää pari tuntia läheisten perheystäviemme kanssa. Muut harjoitukset sumplin ajankohtiin, jolloin tyttö on esimerkiksi leikkimässä kavereillaan. Joskus etätyömahdollisuus ja/tai liukuva työaika auttavat arjen järjestelyissä. Viitseliäisyyttä järjestely vaatii, mutta onnistuu. 

"Hyväksy vaan, olet hiljalleen siirtymässä huoltojoukkoihin," hymyili Laku, kun seisoin oven suussa legopalikat käsissä, suupielet alaspäin kaartuneina tytön sännätessä ulos leikkimään kavereidensa kanssa. Ekan koulusyksyn aikana ystävien rooli lapseni elämässä on kasvanut. Minulle on tärkeää puuhata erilaisia asioita yhdessä siten, että vanhempana voin antaa lapselle aikaa, opastusta ja lisäarvoa tavalla, johon ikätoverit eivät (ainakaan vielä) pysty. Esimerkiksi syksyllä kokeilimme yhteisiä lenkkejä, minä hölkäten ja lapsi pyörällä. Se oli vähän sähläämistä, eikä kovin tehokasta liikuntaa mutta hauskaa yhdessäoloa meille molemmille, ja matkalla lenkkipolulle saatiin hyvää liikennesääntökertausta.

Ruoka

Ruokaa mietin ehkä eniten etukäteen, siksi nostan sen omaksi asiakseen. Miten kertoa lapselle ruokavaliostani? Miksi äiti syö osittain eri ruokaa? Avain löytyi, yllättäen, rehellisyydestä. "Äiti harjoittelee paljon, jotta jaksaa turvallisesti kiivetä vuoren huipulle ja takaisin. Kun harjoittelee paljon, pitää myös syödä hiukan eri tavalla." Se riitti.

Usein teen ruoat niin, että perusraaka-aineet ovat samat. Täydennän lapsen annosta esimerkiksi pastalla, riisillä tai perunalla ja lisään hänelle vaikkapa kastikkeen. Niinpä lapsen silmään lautastemme sisällöt ovat aika lähellä toisiaan.

Kuten tyttärellä, on minullakin säännölliset herkutteluhetket, jolloin tuhoamme yhdessä leffakarkkipussin tai käymme munkkikahveilla. Mitä milloinkin mieli tekee.

Erittäin hyvänä asiana pidän sitä, että panostan nyt entistä enemmän raaka-aineiden puhtauteen ja terveellisyyteen. Koska oikoteitä omiinkaan aterioihini ei ole, eineksiä ei kotonamme yleensä syödä. Aina on tarjolla kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Tärkeimmäksi koen kuitenkin luontevan suhtautumisen ruokaan ja syömiseen, koska nyt muovataan niitä loppuelämään vaikuttavia ruokailutottumuksia. Voin olla tarkka oman syömiseni suhteen nostamatta siitä meteliä ja nipottamatta turhia lapsen kohdalla. Kuten niin monissa muissakin asioissa, asiasta tulee numero, jos aikuinen siitä sellaisen tekee. 

Esimerkki

Olen vahvasti tietoinen, että mitä ikinä teenkin, pienet silmät tarkkailevat minua. Omalla esimerkilläni opetan tyttärelleni, kuinka suhtautua omaan itseen ja ympäröivään maailmaan. Vuorenvalloitus ei ole ensimmäinen asia, joka saa minut pohtimaan tätä. Esimerkiksi silloin kun minun ja tyttäreni isän tiet lähtivät erilleen, käytin paljon aikaa miettimällä, mikä on oikein ja millaisen mallin, ihmisenä ja naisena, haluan lapselleni antaa.

Vuorenvalloituksen uskon ja toivon opettavan tytölleni itseluottamuksesta. Todistavan, että määrätietoisuudella ja sitoutumisella saa asioita aikaiseksi. Toivon hänen oppivan terveellisestä elämäntavasta ja liikunnan ilosta sekä järkevästä suhtautumisesta edellä mainittuihin. Tunnistavan yhteistyön merkityksen. Oppivan kunnioittamaan kehoaan ja huolehtimaan siitä. 

Rakkaus 

Kaikkein tärkein on edellisten (ja monen muun asian) summa. Kaiken ylittävä ja loputon.

Lapseni on universumini keskipiste, mutta ei sen ainoa asia.
Minä olen äiti, joka myös Vuorenvalloittajana tunnetaan.

Jäärä punnertaa niinkuin miehet!

Suurin kinkun himo tuli tyydytettyä ja sohvalla loikoilu alkaa tuntua pakkopullalta. Kurkistus kuntosalin ovesta nostaa sykettä mukavasti. Mahtavaa, lepo on tehnyt tehtävänsä!

Intoni päästä taas kiinni treeniin ja ruokavalioon yllättää. Olen liikkunut ennenkin. Jo pidempään olen ollut suhteellisen tarkkaavainen sen suhteen, miten syön. Mutta tämä on uutta: muutaman päivän tauon jälkeen toden teolla kaipaan RAEjuustoa ja kahvakuulaa! Mitä ihmettä?

X-Bionicin treenipaita painaa kinkkuvatsan
mukavasti kohti selkärankaa, mutta muuten eka treeni
joulun jälkeen tuntuu tahmealta.

Ensimmäinen paluu arkeen -aamu alkaa tutusti kaurapuurolla. Treeni starttaa vierailulla kuntosalilla Loviisassa. Alku on kankeaa: puolen tunnin aikana saan alataljan jumiin ja sekoilen käsipainojen kanssa. Hikoiluttaa ja ähisyttää. Vatsalihasliikkeiden kankeudesta syytän jumppapallon sinistä väriä. "Hyvin sä vedät," virnistelee Laku kulkiessaan perässäni korjaamassa jumiin saamiani laitteita.

Pinnistely kuitenkin palkitaan. Tuskaisen treenin jälkeen edellisten päivien tukkoisuus tuntuu suurelta osin sulaneen. Kotimatkalla olo on raukea. Onpas kivaa, kun rytmi on selvä ja tuttu. Oma orjallisuuteni naurattaa. "Sinusta tulee vanhana sellainen mummo, jonka maailma kaatuu, jos tismalleen oikeanlainen kauravelli ei tule täsmälleen oikealla hetkellä," toteaa kannustava taisteluparini.

Jään pohtimaan rutiineja ja muutoksia. Myönnettäköön, että rakastan to do -listoja ja suunnitelmallisuutta. Kurinalaisuuteni ja kirjaimellisuuteni saavat välillä erikoisia piirteitä. Valittelin taannoin Lakulle, että lounaaksi lähes päivittäin paistamani jauheliha alkaa maistua puulta. Laku katsoi minua aavistuksen hitaasti ja ehdotti: "Mitäs jos maustaisit sitä välillä?" Ilmoitin, että ruokavaliosuunnitelmassani lukee, että mausta suolalla ja mustapippurilla. Ja minähän noudatan ohjeita tarkalleen, koska vain siten voin olla varma, että toimin täysin oikein. Viisaana miehenä Laku valitsi taistelunsa ja vaikeni. Pari päivää myöhemmin kysyin traineriltani Tapiolta maustamisesta, vaikkapa Tabascolla. Hän sanoi, että sitä saa käyttää mielin määrin. Viikon kuluttua Tabasco-lutraamiseni oli siinä tilanteessa, että kyselin Tapiolta neuvoja närästykseen.

Ajatuskaareni tässä vaiheessa alkaa huolestuttaa, että olenko todella kaavoihin kangistunut jäärä. Avainasia lienee kuitenkin määrätietoisuus. Kehitys, muutos, spontaanius, nopea päätöksenteko ja suunnanmuutokset ja yllätykset sopivat minulle hyvin, kunhan ne ovat aktiivisia valintoja, eivät virran mukana heittelehtimistä. (Tässä kohtaa kuulen pääni sisällä läheisteni naurunpyrskähdykset ja nasevat kommentit, mutta koska tämä on minun blogini, voin ohittaa ne.)

Odotan siis innolla myös muutoksia:

Mont Blanc -valmistautuminen jakautuu kolmeen treenijaksoon, joiden ruokavalio ja harjoittelu on suunniteltu asteittain valmistamaan minua huiputusmatkaan. Mikään ei kuitenkaan ole treenikausien aikanakaan kiveen hakattua. Muutoksia voinnissani ja kropassani seurataan jatkuvasti ja niiden mukaan harjoituskokonaisuutta kehitetään.

Ensimmäisen välimittauksen jälkeen ruokavaliota säädettiin. Kalorimäärää kasvatettiin ja sain mukaan muutaman toivomani jutun. Yllätyin itsekin, kun listallani ei ollut juustoa tai valkosuklaalakua. Toiveeni ruisleivästä lounaalla, ylimääräisestä omenasta ja lisäproteiinista kinkun muodossa iltapalaan toteutuivat. Myös tankkausmenetelmää muutettiin oireilevan vatsan rauhoittamiseksi: herkuttelupäivän sijaan tankkaan nyt 3–4 ateriaa viikossa. Ateriat voivat sijaita eri vaiheissa viikkoa, toiveideni ja tuntemusteni mukaan.

Taas orjallisuus ja tottumus näkyvät: alkuun tuntui tukalalta syödä enemmän. Mutta jo muutaman päivän kuluttua kroppa muistutti ponnekkaasti, jos jokin ruokavalioon lisätty osa puuttui ateriasta. Minusta on myös tulossa taitava sumplimaan tankkausaterioiden sijoittelua viikkoon siten, että saan niistä parhaat tehot irti (eli suomeksi: saan herkutella oikein reilusti). Muun muassa vuoden viimeisen viikon tankkaukset olen jo etukäteen suunnitellut siten, että vuoden vaihdetta ympäröivät ateriat saavat koostua nakeista ja perunasalaatista sekä muista herkuista.

Treeniohjelma vaihtuu kokonaan helmikuun alussa. Harjoittelu on kuitenkin muuttunut koko ajan. Painot nyt ovat raskaampia ja sarjat lyhyempiä. Olen yllättänyt itseni oppimalla sellaisiakin juttuja, joka aluksi tuntuivat ihan mahdottomilta. Onnistumisista saa intoa uuden oppimiseen.

Samalla kasvaa sinnikkyys oppia nekin jutut, jotka aluksi takkuavat. Esimerkiksi punnerrukset eivät ole sujuneet toiveideni mukaisesti. "Äijien tyylillä" saan yhä juuri ja juuri pinnistettyä kymmenen, mutta sitten loppusarja on mentävä polvet maassa. Viimeksi Tapio roudasi penkin avuksi. Lopulta sain punnerruksen tuntumaan oikeissa lihaksissa vasta punnertaessani penkkiä vasten. Ai että se söi naista. Ajattelin jo, että kohta Tapio varmaan tuo tunkin vatsani alle. "Kai me kesään mennessä saadaan täysi sarja menemään polvet ilmassa ja ilman penkkiä?" kysyin maatessani pinnistelyn jälkeen lattialla kykenemättä liikkumaan. Tapio lupasi.

Muutamaan otteeseen olen huomannut tulevaisuuden hiipivän mieleni viereen. Eli mitä tapahtuu Mont Blancin jälkeen? Jatkuvasti tuskin olen näin tiukalla ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla. Mutta koska elämä ei ole elokuvaa, joka loppuu maaliviivalle tai huipulle, pitää seuraava tavoite olla jossain horisontissa. Näin pähkäilee to do -listojen kruunamaton kuningatar. Niinpä. Tämähän on juuri se asia, jota kannattaa tässä kohtaa alkaa pohtia. Ehkäpä toistaiseksi tyydyn ajatukseen, että vuoren takana on yleensä uusia vuoria, eli kaikkea ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä.

Sauna, viina & terva ja muut tärkeimmät reseptit

Juustoa, ruisleipää, suklaata, lakritsia... viikonloppuna oli ensimmäinen tankkaus. Eli söin pari päivää vapaasti, mitä mieli teki. Toivelistalle olin kerännyt muun muassa naudan sisäfilepihviä ja aasialaista valkosipuli-chililohta. Trainerini Tapio antoi minulle ennakkoon Aloe vera -mehukuurin, jolla vatsaa valmistettiin poikkeukselliseen ruokaan. Niin ja kehoituksen olla maltillinen... tai aloittaa varovasti...tai jotain...en ole ihan varma, kun sen "saat syödä, mitä haluat" -kohdan jälkeen en kuullut oikeastaan muuta.

Lauantaiaamu koitti. En tunnusta asiayhteyttä, mutta jostain syystä pomppasin pystyyn jo seitsemältä, vaikka nukkua olisi saanut niin pitkään kuin huvittaa. Aloitin omasta mielestäni varovasti: aamupalaksi ruisleipää ja juustoa. Viimeisen kahvikupillisen kanssa pari palaa tumma suklaata ja vähän salmiakkia...

No, ei se nyt ihan näin mennyt...

Tarkempi kuvaus seuranneista tapahtumista ei liene tarpeen. Sanonpahan vaan, että vatsani oli vahvasti eri mieltä aamupalan laadukkuudesta. 

Iltapäivän tunnit kuluivatkin sitten sohvalla kipuilevan vatsan kanssa. Lopulta pelastajaksi osoittautui jokin aivan muu kuin Aloe vera -mehu. "Ukkini sanoi, että jos ei sauna, viina ja terva auta, on tauti kuolemaksi," totesi kamppailuani seurannut Laku ja asetti eteeni kupillisen makeaa, rommilta tuoksuvaa kaakaota. Pienen epäröinnin jälkeen tartuin tartuin mukiin. Tymäkällä paukulla oli kaksi positiivista vaikutusta: vatsa rauhoittui ja minua alkoi kovasti naurattaa. 

Seuraavan vuorokauden aikana alkoi tankkaus hiljalleen sujua. Koko viikonloppu meni täysin levon merkeissä. Suurin urheilusuoritus oli sohvalta-jääkaapille-ja-takaisin -viesti. Kyllä teki hyvää ja tunsin pienen haikeuden pistoksen, kun sunnuntai-iltana pistelin viimeisen palan pitsaa suuhuni. Arki oli taas edessä.

Kuitenkin maanantaiaamuna puuro maistui oikein hyvältä, ja viimeistään iltapäivän treeni loksautti arjen kohdilleen. 

Vaikka jaarittelenkin ruokavalion tiukkuudesta, ei pidä unohtaa, että se on tuonut muassaan uusia hienoja juttuja. Kasviksien ja kuivattujen yrttien kanssa kikkaillen ruokaan saa ihan uusia ulottuvuuksia. Olen myös vielä honeymoon-vaiheessa proteiinipatukoiden kanssa (eikä se peittävien makujen läpi puskeva tunnistettava proteiinimömmön outo maku ole vielä alkanut häiritä). Iltapäivän välipalapatukka valitaan joka päivä suurella hartaudella, katetaan kauniisti esille kahvikupin viereen ja syödään pieninä murusina kuin leivos. 

Kuitenkin yksi herkku on kaikessa yksinkertaisuudessaan noussut ylitse muiden. Myös tyttäreni pyytää sitä lähes joka päivä. Hän kutsuu sitä nimellä: "Se herkku, jota saa syödä joka päivä" ja aikoo tarjota sitä seuraavilla synttäreillään.

"Se herkku, jota saa syödä joka päivä"

1 omena (pieneksi pilkottuna)

2 dl turkkilaista jogurttia

Päälle 1 teelusikallinen hunajaa ja minulle siemeniä tai leseitä, tyttärelle murskattuja cashew-pähkinöitä.

Toisenkin ruokaohjeen haluan jakaa kanssanne.

Aasialainen valkosipulilohi

Tarjoile aasialainen valkosipulilohi vaikkapa perunamuusin kanssa. Omasta mielestäni tämä herkku on parhaimmillaan mehevän ruisleivän, voin ja kermaisen juuston kera.

Jouluna luvassa on toinen tankkaus. Kolme päivää pyhitän kinkulle, graavikalalle ja juustoille.
Pitäisiköhän ostaa iso pullo rommia, ihan vaan lääkkeeksi?

...nyyh. Taidan mennä hakemaan lusikallisen maitorahkaa.

Naispuolinen Uuno Turhapuro. Kankea sellainen.

Taannoin eräässä tapaamisessa kesken intensiivisen keskustelun pohkeideni yläosassa alkoi tuntua paine, kuin nahkasaappaideni varret olisivat olleet liian kireät. Samalla varpaat alkoivat tuntua jäisiltä. Hetken koetin sinnitellä, mutta tunne oli niin kiusallinen, että lopulta salaa pöydän alla avasin saappaiden varsien vetoketjua. Ensin sentin ja sitten toisen. Olo helpottui hiukan, mutta hetken kuluttua paineen tunne palasi ja tuntui siirtyneen hiukan alemmas. Kumarruin huomaamattomasti lähemmäs pöytää ja hivutin vetoketjua vielä hiukan alemmas. Ja vielä vähän alemmas.

Sentti kerrallaan päädyin avaamaan polvien alle ulottuvien saappaiden sisäsyrjien vetoketjut kokonaan. Ikävä tunne helpotti sen verran, että saatoin taas täysin keskittyä käsillä olevaan asiaan. Luonnollisesti unohdin koko kenkätilanteen ja tapaamisen lopuksi nousin ja marssin kättelemään saappaiden avonaiset varret maata raahaten. Tilanteen kruunasivat X-Socksin juoksusukat (jotka olin salaa piilottanut saappaiden alle, koska teknisen sukan lämpö tuntuu hyvältä treenaamisen jäykistämiin pohjelihaksiini ja tuki auttaa väsyneitä jalkoja koroilla seistessä).

Taas oltiin sellaisessa hiukan hämillisessä hetkessä, jonka kaltaisissa tilanteissa hyvä ystäväni sanoo minulle: "Miten sulle aina tapahtuu tuollaista? Olet varsinainen naispuolinen Uuno Turhapuro." Vaikea tuota on kiistääkään. Mutta en pidä sitä heikkoutena. Tekevälle sattuu ja pontevasti tekevälle sitäkin enemmän.

Tapahtuma kuitenkin kiinnitti huomioni Vuorenvalloitus-elämäni lieveilmiöön: jalkateriä ja käsiä paleltaa. Tapio selitti sen todennäköisesti johtuvan siitä, että kehoni reagoi vähäkaloriseen ruokavalioon säästelemällä kehon uloimpien osien lämmittämisessä silloin, kun syke laskee eli esimerkiksi istuessani paikallani.

Kuulostaa loogiselta. Samalla sain mahdollisen selityksen toisellekin ominaisuudelleni. Huonojen juttujen ja omille vitseille (yksin) nauramisen kohdalla kyse ei olekaan huonosta huumorintajusta. Veri ei vaan ehkä virtaa ihan päähän asti.

Toinen havaitsemani lieveilmiö on huimaus. Treenatessa sitä tulee välillä ponnistelun yhteydessä, mikä on ihan normaalia. Mutta kun huimaus alkoi vaivata muulloinkin, käännyin taas Tapion puoleen. Hän pohti asiaa ehkä puoli sekuntia ja kysyi sitten suolan käytöstäni. Toden totta, puhdas ruokavalio ja runsas veden juominen ovat aiheuttaneet sen, ettei kropassa ole suolaa tarpeeksi. Olen ollut niin orjallinen ruokavalion noudattamisessa, etten ole juurikaan lisännyt suolaa tai mausteita ruokiin. Ai että suola muuten maistuu nyt hyvältä! Aloin heti hifistellä ja ostin savusuolaa ja jotain muutakin erikoissuolaa. Kun kikkailin niiden kanssa keittiössä ja testasin muun muassa omppulohkojen ja tomaatin päällä, tytärtä nauratti: "Ei suolaa laiteta omenaan. Se kuuluu vaikka sipsiin." Niin, pitäisiköhän vinkata Tapiolle, että otetaanko juustonaksut osaksi ruokavaliota?

Treenirytmi tuntuu omalta ja harjoituspainojakin on kasvatettu. Reiden, lantion ja vyötärön kohdat ovat kaventuneet ensimmäisen kuukauden aikana keskimäärin nelisen senttiä ilman että paino on laskenut. Oikeilla raiteilla siis ollaan, ja olo on kaikkiaan oikein hyvä. Villasukat auttavat varpaiden paleluun, ja oikea määrä suolaa ruokavaliossa saa seinät taas pysymään paikoillaan. En olisi uskonut, että tämä on näin tarkkaa hommaa.

Mutta vielä on yksi asia. Ihan oma vika tämäkin. Kun kynä putoaa lattialle ja kumarrun sitä nostamaan, kuuluu suustani sellainen kankean ihmisen "Ymph!"-äännähdys. Joskus jopa olen jättänyt kynän mieluummin nostamatta kuin kumartunut. Muutamana kovien treenien jälkeisenä aamuna (tai itseasiassa se toinen aamu on vielä hankalampi) olen herännyt vatsallani selkä ja jalkojen lihakset niin jäykkinä, että ylös nouseminen on pitänyt tehdä hivuttamalla ensin toinen polvi futonin reunan yli lattialle ja ponnistamalla sieltä. Aiemmin olen saanut suorilta jaloilta kumartuen kämmenet jalkaterien alle. Nyt sormet juuri ja juuri osuvat lattiaan. Erityisesti jalkojen lihakset ovat juntturassa, koska perustreenien lisäksi juoksen, mikä on tietysti pohkeille ja reisille kovaa hommaa.

Tapio on muistuttanut, että lihashuolto on tärkeää ja kehottanut venyttelemään.
Mutku määku.
Kiire.
Unohdin.
En jaksanut.

Tajusin, että olen ihan kuin tyttäreni (tai kumminpäin se nyt meneekään): Tapio on treenaamisen suhteen ehdoton auktoriteettini, ja teen kyllä kaiken käsketyn. Ja enemmänkin, sillä olen todella innoissani Vuorenvalloitus-harjoittelusta. Mutta nämä treenaamista tukevat toiminnot ovat vähän sellaisia, että jos ohjeet ovat yleisen tason neuvoja eivätkä aikataulutettuja käskyjä, asiat tuppaavat unohtumaan. "Noku etsää sanonu, koska pitää venytellä," vänkää Janiina 35 vuotta.

Taas minut laitettiin ruotuun ja seuraava treeniaika vietettiin käyden läpi venytyksiä. Tuli komento tehdä muutamat tärkeimmät jutut pikaisesti joka ilta ja kerran viikossa mittavampi venyttely. Joka päivä iltaohjelmassa pitäisi olla ainakin perusvenytykset pohkeille, reisille ja lonkankoukistajille ja rintalihaksille. Ja kokonaisvaltaisemmassa venyttelyssä sitten koko kroppa.

On todella mielenkiintoista huomata, millaisista osista tämä valmistautumiskokonaisuus koostuu. Jokainen treeniliike pitää saada tehtyä oikein. Ruoassa pitää noudattaa sääntöjä. Ja seurata omaa vointia aktiivisesti. Tulosten alkaessa näkyä, motivaatio kasvaa ja samoin into päästä vuorelle. Taustavireenä tunnen koko ajan sellaista kivaa kuhinaa mielen perukoilla.

Samalla kerään tietoa siitä, mitä on edessä. Kokeneiden kiipeilijöiden, jotka ovat käyneet maailman huipuilla, tarinat ovat huikeita. Kun päästään kevään korvalle, olen luvannut itselleni perehtyä Mont Blanciin, karttoihin ja tulevaan reittiimme tarkemmin. Jos tiedät hyviä sivustoja tai esimerkiksi kirjoja, annathan minulle vinkkejä?
Samoin varusteet ovat ihan oma kokonaisuutensa, johon pitää perehtyä oikein ajan kanssa. Mutta onneksi tässä on hyvin aikaa.

Nyt kuitenkin on taas edessä päivärytmin ruuvaamista. On hassua, kuinka pitää oikein tietoisesti päättää ottaa uusi, niinkin pieni juttu kuin venyttely osaksi rutiinia tai muuten se jää. Heti eilen venyttely unohtui, joten nyt täytyy ryhdistäytyä.

Hohoi varpaat, kohta taas tavataan!

Uskallatpas, onko muka vaihtoehtoja?

"Minäkö lenkille, EN IKINÄ! Miksi pitäisi juosta, kun ei ole kiire? Mikä järki on juosta ympyrää? Olla menossa ei-mihinkään?"

Muutama vuosi sitten etsin itselleni liikuntaharrastusta. Olin kokeillut kaikenlaista, mutta mikään ei oikein sopinut sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Tai sitten kipinä puuttui. Ystävä ehdotti, että kokeilisin juoksemista. Hän sanoi, että se voisi sopia minulle: pidän yksilölajeista, kunnon tekemisen meiningistä ja vauhdikkaasta menosta. Olen kaikessa tekemisessäni aika tavoiteorientoitunut. Kiireiselle käy paikkoihin ja aikoihin sitomaton laji. Mutta ei, minä olin jyrkkänä. Typerä idea.

Ystäväni ei antanut periksi. Seuraavana uutena vuotena parin kuohuviinilasin jälkeen hän heitti: "Nyt teet uuden vuoden lupauksen, että kokeilet juoksemista. Ota se haasteena. Minä autan." Pikkuisen hiprakassa en voinut vastustaa, kun asia noin muotoiltiin.

Koko kevättalven vetkuttelin, mutta ystäväni oli periksiantamaton. Ja koska minä pidän lupaukseni, eräänä huhtikuisena iltapäivänä viimein lähdimme kahden kilometrin kävely-hölköttely-lenkille. Ensimmäisen lenkin loppuun mennessä olin rakastunut.

Miksi alunperin kieltäydyin? Luulen, että minua pelotti. Epäonnistuminen. Suuri tuntematon.

Minusta ei tullut kilpajuoksijaa. Edes puolikas maraton ei onnistu, kipuilevat polvet estävät pitkät lenkitkin. Eräs lääkäri jo sanoi, että minun pitää luopua juoksemisesta. Mutta minä treenaan tukilihaksia, hidastan tahtia ja lyhennän lenkkiä, kunhan saan juosta, edes vähän. Se vaan on niin kivaa. Kannatti uskaltaa.

Tänä syksynä olin työni puolesta eräässä liiketoimintaseminaarissa ja sain siellä päähäni Vuorenvalloituksen. Bisnesmies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen käytti puheenvuorossaan vuoren huiputtamista rohkeuden ja haasteisiin vastaamisen symbolina. Hän kehotti meitä yleisössä istuvia valitsemaan vuoremme. Ei hän varmaan asiaa ihan kirjaimellisesti tarkoittanut. Mutta tällä kertaa en epäröinut, tartuin haasteeseen ja valitsin vuoreni. Jo nyt voin sanoa, että kannatti uskaltaa.

Valinnasta ja  toiminnasta, niistähän tässä on kysymys. Unelmat ovat tärkeitä. Mutta kun uskaltaa muuttaa haaveen tavoitteeksi, alkaa elämässä tapahtua hienoja asioita. Kuten Vuorenvalloituksessa, jokaisessa itsensä ylittämisessä suurin työ tehdään pään sisällä.

Tavoite ei ole itse tarkoitus. Mont Blancia varten harjoitteleminen tuonut elämääni aivan uuden ulottuvuuden. Hikisellä ponnistelulla on merkitystä, monellakin tasolla. Riemuitsen, kun saan tehtyä yhden punnerruksen enemmän. Kun lenkkipolulla askel rullaa. Jokainen pieni onnistuminen osaltaan vahvistaa uskoani siihen, että ensi kesänä seison Alppien korkeimmalla huipulla. Se saa nousemaan lattialta ja kiipeämään uudelleen punaisen painajaiseni (a.k.a. inhoamani jumppapallon) päälle ja yrittämään vielä kerran.

Olen saanut ilahduttavan paljon palautetta projektini tiimoilta. Olen jutellut Vuorenvalloituksesta lukuisten ihmisten kanssa. Näissä keskusteluissa aika hallitseva teema on usein rohkeus.

Ihmisiä kiinnostaa itse vuorelle meneminen, mitä vaaroja siellä on ja kuinka suuri ponnistus on fyysisesti. Ja kyllä, olen samaa mieltä, että se on minulle tiukka paikka. Jotta onnistun, pitää painaa kunnolla treeniä nämä edessä olevat kuukaudet.

Mutta toinen rohkeuden ulottuvuus on vielä kiinnostavampi. Huipulle saapuminen ja maaliviivan ylittäminen on tärkeää, mutta se ei ole se tärkein juttu. Suurin vuori huiputetaan jo aiemmin. Suuri osa kanssani keskustelleista sanoo, ettei heillä olisi rohkeutta tarttua haasteeseen ja ylittää itseään. En usko.

Mistä se syntyy, se paljon puhuttu rohkeus?
Yhteistä itsensä ylittäjille on palava halu. Harvoin tie on täysin avoinna edessä, kun päätös tehdään. Kunhan isot linjat ovat suurin piirtein selvillä, kyllä se reitti selviää matkalla.

Jokaiselle erilaiset asiat ovat vaikeita. Minulle ei ole yleensä ollut vaikeaa muuttaa elämääni. Jos jokin asia on pielessä ja tunnen, ettei nykytilanteeseen jääminen ole vastaus, alan tuntea pakottavaa tarvetta tehdä muutos. Lopulta minulla ei ole vaihtoehtoa. Matkan varrella olen huomannut, että vaikka joskus päätöksen tekeminen on johtanut näennäiseen epäonnistumiseen, on toiminnasta kuitenkin pidemmässä juoksussa seurannut enemmän hyvää kuin huonoa. Siksi minua ei pelota (ainakaan kovin paljoa) muuttaa asioita elämässäni. Mutta esimerkiksi liikuntaan liittyvät asiat ovat olleet minulle niitä haastavia vuoria, koska periksiantamattomana suorittajaluonteena pelkään, etten saavuta maaliviivaa. Vanheneminen on kuitenkin siitä mukavaa, että siinä oppii kaikenlaista. Esimerkiksi sen, että onnistumista tai epäonnistumista ei mitata maaliviivan ylittämishetkellä. Kokonaissuoritus ratkaisee.

On niin erilaisia tapoja ylittää itsensä. Tunnen lukuisia itsensä ylittäjiä. Minä tunnen muutaman maratoonarin, yhden triathlonistin ja laskuvarjohyppääjän. Minä tunnen naisen, joka melkein kuoli synnytykseen, mutta teki sen uudelleen. Tunnen huumeet jättäneen. Tunnen uusioperheitä. Ihmisiä, jotka eivät pelkää rakastaa, vaikka ympäristö suhtautuisi siihen ennakkoluuloisesti.


Tänä syksynä muutaman kouluviikon jälkeen tyttäreni pyysi, että saisi kävellä viimeisen korttelin koululle ilman saattajaa. Minä seisoin kadunkulmassa katsomassa hänen menoaan. Hän askelsi hitaasti mutta päättäväisesti, melkein arvokkaasti. Kääntyi matkalla kolmesti katsomaan, oliko äiti vielä taustajoukoissa. Koulun pihan reunaan päästyään hän kääntyi ja katsoi minua hymyillen voitonriemuisesti ja heilutti. Pillitin puolet työmatkasta. Niin ylpeä olin hänestä. Olen varma, että hänen sisällään kupli sama ilo, jonka tunsin juostuani ensimmäisen kymmenen kilometrin lenkkini. Ja ensi elokuussa aion julkaista tässä blogissa kuvan, jossa sen saman virnistyksen voi nähdä kasvoillani, taustalla jylhät Alppien huiput.

Mitä tästä opimme?
...jos haluat yllyttää minut tekemään jotain, ota mukaan pullo kuohuviiniä?

No ainakin sen. Mutta toivottavasti myös sen, että pystyt siihen kyllä. Valitse vaan vuoresi.


p.s. Ystävälleni kiitos, kun autoit minua löytämään juoksuaskeleet! Ne vievät nyt minua kohti Mont Blancia.

Vuorenvalloittajan salaiset tunnustukset

Tunnustus 1:
Olen viime aikoina nuollut lautasia. Toistuvasti. 

Se alkoi ihan viattomasti: haarukkaa pakoileva riisinjyvänen köllötti sopivasti lautasen reunalla. Ihan vaan ajattelin sen siitä kielen päällä napata. En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtui. Hetken kuluttua kohotin kasvoni puhtaan kiiltäväksi nuollusta lautasesta juuri parahiksi nähdäkseni äimistyneen ilmeen huoneeseen astuneen työkaverini kasvoilla.

Kömpelö selityksen tekele, jolla yritän säilyttää kasvoni:
Ruoan vähäinen hiilarimäärä luultavasti tekee sen, ettei vatsa tule totutulla tavalla täyteen heti syömisen yhteydessä, vaan kylläisyyden tunne tulee vasta noin 15 minuuttia ruokailun jälkeen. Eli usein ruoan loppuessa lautaselta on sellainen olo, että vielä tekisi mieli lisää.

Toinen asia on, että ruokavalio on todella jämpti. Tuntuu, että keho vaatii ihan jokaisen murusen, joka annokseen kuuluu. Minun ei tarvitse katsoa kelloa ruokarytmin ylläpitämiseksi, vaan vatsani kertoo, koska edellisen tankkauksen polttoaineet on käytetty.
Kovaa nälkää en tunne mutta koskaan aiemmin en ole syönyt lautastani niin tarkasti puhtaaksi. Kaapimisesta kuuluu välillä suorastaan kirskuva ääni. Onkohan lautasen pinnoite pahasta ruoansulatukselle?

Tunnustus 2:
Kahvinkulutus ei pysy aisoissa.

Kömpelö selityksen tekele, jolla yritän säilyttää kasvoni:
Koska useimmat kahvikupilliset jäävät minulta puoliväliin (unohdan kupin työkaverin pöydälle tai unohdun tekemään jotain muuta), on kahvin määrän seuraaminen ehkä vaikeinta...
....ei. Minulla ei ole tähän mitään selitystä.

Tunnustus 3:
Olen mennyt treenin jälkeen nukkumaan käymättä suihkussa.

Kömpelö selityksen tekele, jolla yritän säilyttää kasvoni:
Ihan hetken vaan levähdin ennen pesulle menoa. Seuraavaksi heräsin keskellä yötä nahkeissa treenivaatteissa ja silmät kiinni turvonneina, koska luonnollisesti myös piilolinssit olivat jääneet ottamatta pois.

Olen nukkunut myös kuntosalin aulan hierontatuolissa. Hetken vaan siinäkin levähdin. Havahduin tutustumiskäynnille saapuneen ryhmän puheensorinaan. Pyyhin, mielestäni ihan huomaamattomasti ja tyylikkäästi, kuolavanan poskeltani, nousin ja poistuin toivottaen energistä päivänjatkoa kaikille.

Tunnustus 4:
Edellä mainitut kohdat eivät häiritse minua.

Koska:
Ruokavalion ansiosta voin paremmin kuin aikoihin. Olen huomannut, että ilmeisesti kaikilla ihmisillä ei ole koko ajan vatsa hiukan kipeänä. Puhdas ruoka tekee hyvän ja kevyen olon. Korostan, että tarkoitukseni ei ole pudottaa painoa, eikä niin ole käynytkään. Koska syön usein ja pieniä annoksia,  on kehon energiamäärä jatkuvasti tasaisempi. Se antaa puhtia arkeen ja esimerkiksi juoksu rullaa ihan eri tavalla kuin aiemmin.

Juon vähemmän kahvia kuin vuosiin. Äitini on kertonut, että aikanaan neuvolassa kolmevuotistarkastuksessani oltiin ilahduttu, kun "Janiina juo enää kolme kuppia kahvia päivässä." Kahvisieppous on siis syntymäominaisuus.

Olen aiemmin kärsinyt välillä univaikeuksista. Iltaisin uni ei tullut ja usein heräsin aamuyöllä kykenemättä nukahtamaan uudelleen. Enää ei ole sitäkään huolta. Nyt kaadun iltaisin sänkyyn ja seuraava havainto on yleensä herätyskello. Kerran poskessani oli tyttären Lego-palikka, jonka ihoon tekemästä painaumasta pystyi lukemaan logon trademark-merkin kirjaimet.

Matka Mont Blancille vaatii veronsa. Jos siis näet lounaalla lautasta nuolevan hikisen pörröpään, jonka silmät ovat muurautuneet umpeen, olisitko kiltti ja toisitko minulle santsikupin kahvia?

Vuorenvalloittaja ja punaisen painajaisen metsästys

Päivän vinkki: ÄLÄ syö chilitonnikalaa alle tunti ennen kuuttakymmentä vatsalihasliikettä.

Vuorenvalloitus-treenini koostuu kolmesta noin kolmen kuukauden mittaisesta jaksosta. Ensimmäisen vaiheen tavoite on kasvattaa lihasmassaa, jotta trainerini Tapion sanoin "jaksan kantaa kassini siellä mäellä." Minulla on viikottain kolme erilaista treeniä; kaksi perinteistä salivääntöä ja yksi kahvakuulatreeni. Lisäksi on yksi vaihtoehtoinen, oman kehon painolla tehtävä treeni niihin tilanteisiin, jolloin en pääse salille. Saan myös temmeltää lenkkipoluilla mieleni mukaan, kunhan salitreenit priorisoidaan silloin, kun aikaa on rajallisesti. Vielä pari kuukautta mennään näin ja sitten mukaan alkaa tulla kestävyystreeniä.

On hyvä, että ohjelmassa on huomioitu se, että työpäivät saattavat välillä venyä, olen jonkin verran pois Tampereelta ja että joka toinen viikko leijonanosa huomiostani ja ajastani kuuluu tyttärelleni. Pidän treenin vaihtelevuudesta ja siitä, että harjoitukset ovat tehokkaita rypistyksiä, jotka saa tehtyä alle tunnissa.

Suosikkeja ja inhokkeja on löytynyt:

Jalkaprässistä ja askelkyykystä pidän. Korvanappeihin Awolnationin "Sail", sillä saa oikein kunnon tekemisen meiningin. Tosin luulen, että keuhkoni on asennettu ylösalaisin, koska hengitys tuntuu jatkuvasti kääntyvän väärinpäin. 

Olen yllättynyt, että jaksan punnertaa. Miesten punnerruksia sain ekalla yrityksellä rutistettua kymmenen. Sitten Tapio käski laskea polvet maahan ja vetää loput tyttötyylillä. Luultavasti näytin siltä, että verisuoni katkeaa päästä ihan kohta.  

Hauis- ja ojentajatreeni tuntuu nololta. Siinä minä nitkutan taljassa ylös–alas vanerinpalan paksuista painoa. Yritän olla katsomatta viereistä kaveria, joka nostaa koko räkillisen tavaraa, luultavasti vielä yhdellä kädellä, edes henkäisemättä. Kerran ensimmäisen sarjan jälkeen yritin muina henkilöinä siirtää painoja pari pykälää raskaammaksi. Mutta käsivarteni antoivat viiden toiston jälkeen ilmoituksen yhteistyön päättymisestä. Sinä päivänä lapsikin söi kananmunia, koska kaikki muut elintarvikkeet olivat kaapeissa ylemmillä hyllyillä.

Pidän vatsalihasliikkeiden synnyttämästä poltteesta. Sivuttaiset jalannostot menevät suht sutjakkaasti. Perinteisiin vatsoihin saa mukavasti lisäpotkua, kun ottaa levypainon rinnalle ja työntää sen suorille käsille ylös noustaessa. 

Tapio kertoi, että pitää treenata myös syviä vatsalihaksia. Ne pitävät paketin tiukkana. Kuulemma jos treenaa vatsoja paljon muttei huolehdi syvistä lihaksista, vatsalihakset muodostavat ajan mittaan eturepun. Olin jo aloittamassa viisastelun treenipöksyjeni etureunalle kulmasoutuasennossa syntyvästä makkarasta. Mutta Tapio taisi aavistaa, mitä oli tulossa, ja totesi: "Sitä vatsalihasongelmaahan meillä ei ole." 

Kaikkensa antanut ja punainen painajainen

Jumppapallon kanssa minä en tule juttuun yhtään. Minusta on alkanut tuntua, että tunnelma salilla hiukan jännittyy, kun vain lähestynkin punaista painajaista. Linkkarissa (selinmakuulla lattialla, kädet ojennettuina ylös ja siirretään palloa suorin raajoin käsien välistä jalkojen väliin ja takaisin) vatsalihakseni saavat eniten treeniä anteeksipyytelevästä hyökkäilystä muiden treenaajien lomassa, kun metsästän karannutta palloa pitkin salia. 

Kun teen puristuksia jumppapallolla, eniten aikaa ja voimavaroja menee siihen, että yritän pysyä tasapainossa. Istun pallon päälle ja nojaan taakse kädet ristissä rinnalla. "Ole ihan rennosti ja muista hengittää. Haet vaan sellaisen mukavan asennon," ohjeistaa Tapio. Kolmenkymmenen puristuksen jälkeisessä vatsalihasten poltteessa, chilitonnikalat suussa käännyn katsomaan hänen kasvojaan. Ei, ei se taida ***tuilla.

MontBlancMontBlancMontBlanc...

Nätti nakuna – vuorikiipeilyn kynnyskysymys?

"Pidäthän järjen päässä treenatessa ja muistathan syödäkin?" vanhempani kysyivät hiukan haastavaan sävyyn, kun kieltäydyin kahvipöydän herkuista.

"Nyt on luettu iltapäivälehdistä liikaa tarinoita hurjista fitness-treeniohjelmista, " ajattelin. Muistutin vanhempiani, että tässä ei ole kyse sellaisesta vaan Mont Blanc -vuorenvalloituskunnon saavuttamisesta. Ja mukana on treenauksen ja ravitsemuksen ammattilainen varmistamassa, että teen oikeita asioita. Totesin myös, että viihdyn nahoissani. Myönnän kyllä, että näen itseni peilistä hiukan karikatyyrimaisesti virheitä korostavalla tavalla, ihan kuten suuri osa ihmisistä taitaa itsensä nähdä. Mutta painonhallintaani ohjaa hyvä olo ja nykyään en enää sure edes suurta tuulenhalkojaani, jonka teininä halusin epätoivoisesti vaihtaa. 

Mutta. Tässä eräänä aamuna ennen töihin menoa olin salilla tekemässä kahvakuulatreeniä, kun huomasin jotain. Sählätessäni kulmasoutuasentoa kohdilleen, kiinnitin peilissä huomioita vatsan- ja lantionseutuuni. Jäin pohtimaan tyytymättömyyden aaltoa, joka pyyhkäisi tuolla hetkellä ylitseni.

Salilla peiliin katsomisen ensisijainen tarkoitus ei ole ihastella tai vihastella omaa ulkonäköä.  Tarkoitus on nähdä, että treenattava lihas työskentelee oikein, ja treeni on tehokasta. Mutta samalla ainakin minä huomaan kehityskohteita kehossani. Sellaisillakin alueilla, joihin olen aiemmin ollut ihan tyytyväinen. Lisäksi Mont Blanc -treenini tuloksia seurataan tässä vaiheessa suorituskyvyn lisäksi mittanauhalla ja vaa'alla. Tarkastelen siis kehoani eri tavalla kuin aiemmin, työvälineenä. Koneena, joka pitää virittää, jotta se kantaa minut Mont Blancille ja takaisin. Uudessa katsantotavassa on vaaransa. Jos en tunnista Vuorenvalloituskoneen ja minäkuvan rajaa, unohtuu helposti se inhimillinen tekijä, joka muuttaa vartalon osaksi persoonaani ja kaikkine virheineen kauniiksi.

Kun kahdeksan vuotta sitten olin raskaana, jouduin selkäongelmien takia liikuntakieltoon. Melkein koko odotusaika meni pötkötellessä ja kiloja kertyi. Tyttäreni syntymän jälkeen vauvaelämän alku oli hankalaa ja olo kohonneen painon kanssa tuntui tukalalta. Tein päätöksen: "Ajattelen kilojani sitten, kun minulla on siihen voimavaroja." Päätös piti ja kului hyvä tovi ennenkuin olin palautunut raskautta edeltäneeseen kuntoon. 

Kukaan läheisistäni ei hylännyt minua silloin, kun vanhojen housujen napit eivät menneet kiinni. Eikä kukaan läheisistäni hylännyt minua sittenkään, kun napit taas menivät kiinni. Eli kyse oli itsestäni ja itseni hyväksymisestä silloin ja sitä se on nytkin. Oli kyse Mont Blanc -treenistä tai raskauskilojen tiputtamisesta, olennaista on muistaa inhimillinen tekijä. Treenatessa pitää katsoa itseään tavoitteensa kautta. Mutta yhtä tärkeää on treenin jälkeen ottaa kriittiset lasit pois ja taas pitää itsestään, Vuorenvalloittajamasiinan ulkopuolellakin. 

Vuorenvalloittajan aamutreenin jälkitunnelmat, ennen korkokenkiä

Joo, ei se niin helppoa ole. On päiviä, jolloin tekisi mitä tahansa, että voisi välttää kaikki katseet ja heijastavat pinnat. Mutta kyse onkin laajemmasta asiasta kuin yksittäisestä hetkestä. Sovusta oman itsen kanssa. Sitä ei ole aina helppo ylläpitää; onhan eräs yhden miehen bändikin hajonnut sisäisiin ristiriitoihin. (Munkkikahvit sille, joka muistaa, mikä bändi on kyseessä!)

Mutta pahojen päivien varalle kerron oman salaisen aseeni: nudet kiiltonahkaiset korkokengät. Kun treenin jälkeen hypää koroille, sääri pitenee, pohje asettuu kauniisti ja hyvä mieli häivyttää ylimääräiset vatsapehmusteet.

Nudejen kiiltonahkakorkokenkien keksijälle pitäisi antaa Nobel. Who's with me?

Supernainen käyttää kompressiopukua?

Tänä vuonna elän aikaani edellä: Tein uudenvuodenlupauksen kuukausi sitten, kun päätin lähteä Mont Blancia valloittamaan. Joulukin tuli jo muutama päivä sitten: varustekumppaniltani  Nikander.fi:ltä saapui läjä varusteita talven treeneihin. Tuskin maltan odottaa, että pääsen testaamaan, miltä tuntuvat käytössä. Vaatteet näyttävät niin teknisiltä, että luultavasti ne kykenevät tekemään harjoitukset ilman minuakin.

Yksi asia on ainakin varma: lapseni silmissä uskottavuuteni vuorikiipeilijänä nousi uudelle tasolle. Kun vedin ylleni juoksuhousut ja treenipaidan, tytär henkäisi: "Äiti, sä näytät ihan supernaiselta!" Hetken mietittyään hän tosin totesi: "No et sittenkään, kun sillähän on viitta. Jos sulla olisi viitta, voisit lentää sinne vuorelle."

Treeni on nyt tuntunut tosi hyvältä. Salilla trainerini Tapio johdatti minut toisen treenin saloihin eli nyt vuorottelen kahdella setillä, joiden tavoitteena on kasvattaa lihasmassaa ja kiinteyttää kroppaa. Ensi viikolla lisätään mukaan vielä kolmannen päivän ohjelma kahvakuulalla ja sitten vaihtoehtoinen setti oman kehon painolla. Se on mukana paitsi vaihtelun vuoksi, myös siksi että minulla on suhteellisen usein viikkoja, jolloin olen osan ajasta pois Tampereelta tai salille meno ei muuten onnistu.

Jo nyt huomaan, kuinka suuri merkitys on vaihtelulla, ainakin jaksamisen ja mielekkyyden kannalta. Viimeksi salille mennessäni edellisestä treenistä muistuttelevat takareidet tuntuivat kahdelta isolta klimpiltä, joilla ei tehtäisi mitään. Jännittikin vähän, että jumahdanko ensimmäiseen kyykkyyn, ja joudutaanko minut kantamaan saunaan sulattamaan lihaksiani. Mutta uuden treenin jalkaprässi menikin hyvin ja askelkyykyt sujuivat. Tapiota kyllä hymyilytti toisjalkaisuuteni, sillä joka kierroksella askelkyykkymatka vaihteli parikin metriä, vaikka askelkyykkyjen lukumäärä oli vakio.

Herkuttelupäivän aamuna tuskin sain silmät auki, kun säntäsin jääkaapille juustounelmaa toteuttamaan. Laatikosta paksua siivua tekevä höylä, Edam esiin ja... Mitä minulle on tapahtunut?!
Juusto maistui ihan hyvältä mutta aika tahmaiselta. Paksu muhju takertui posken sisäpintaan ja odottamani huikea onnentunne jäi puolitiehen...
Aloin jo hätääntyä tosissani mutta päätin kuitenkin tehdä ultimaattisen testin. Valkosuklaalaku sentään vei jalat alta tuttuun tyyliin. Huh.

Viikon salitreenien lisäksi ehdin tehdä seitsemän kilometrin juoksulenkin Kaupissa ja saman mittaisen reippaan hyötyliikuntakävelylenkin. Juoksu rullasi ihanasti ja ylämäkiä tuskin huomasi. Teki mieli laulaa ilosta, kun juoksun jälkeinen addrenaliinipöhnä kohisi suonissa. Voikohan reisien rässääminen salilla tuoda puhtia jo parissa viikossa?

Niin ja ei pidä unohtaa viikon ehkä tärkeintä treeniä. Tein mentaaliharjoituksen ääriolosuhteissa: 1,5 tuntia täpötäydessä Ikeassa väsyneen ja kärsimättömän lapsen kanssa. Lapsi piti lahjoa suklaapatukalla. Itse en horjunut.

Pyllistä niin, että tuntuu kuin trikoot repeäisivät!

Eräs lempifiktiohahmoistani, The Suits -sarjan Harvey Specter kiteyttää ajatusmaailmaani aika osuvasti: "I don't have dreams. I have goals." Ylevästi nasautetun viisauden toteuttamiseksi on kuitenkin edessä aika paljon arkisia valintoja: tänäänkin iski herkkä hetki, kun avasin tyttärelle nakkipakettia.

Muutos ruokavaliossa on tällä hetkellä kouriintuntuvin juttu: seitsemän ateriaa päivässä aiemman 3–4 sijaan.  Huh. Nälkä ei todellakaan pääse yllättämään. Trainerini Tapio kuitenkin painotti, että pitää pyrkiä syömään kaikki ateriat ja pitäytyä suunnitellussa ruokavaliossa.

Ainoa järkevä tapa pysyä ruodussa on kuljettaa eväitä mukana. Ruoan eteen joutuu myös näkemään aiempaa enemmän vaivaa, kun asiat pitää suunnitella ja ennakoida. Mutta kaikkeen tottuu yllättävän nopeasti.

Kolme mahtavaa asiaa ruokavaliossani:

• Saan syödä kananmunia. Olen vältellyt niitä runsaan kalorimäärän takia, vaikka pidän munaruoista kovasti. Nyt munia menee kolme päivässä. 
• Minun ei tarvitse syödä rahkaa. Näin jo silmissäni lohduttomat rahkapurkkipinot. Mutta jokaisella aterialla on toinenkin vaihtoehto, mikä on suuri ilon ja kiitoksen aihe.
• Karkkipäivä on kuin lapsena. Viime lauantaina Laku paistoi minulle mehevän sisäfilepihvin ja teki kylkeen Mustapekka-kastiketta. Aterian jälkeen köllötin sohvalla lakritsipussi kädessä autuas hymy huulillani...ja heräsin pari tuntia myöhemmin tahmainen lakupala poskeeni liimautuneena. 

Vuorenvalloitajan aamiainen

Treenin aloitus vaatii nöyrtymistä. Viime viikolla ensimmäinen saliharjoitus ilman Tapiota ei ollut parhaimmasta päästä. Vaikka liikkeet katsottiin yhdessä monta kertaa, olin epävarma ja aikaa kului sähläämiseen. 

Tänään homma sujui jo paljon paremmin ja solmin uuden tuttavuudenkin. Vanhempi rouva seurasi mielenkiinnolla "maastaveto suorin jaloin" -sarjaani. Kun pysähdyin muistelemaan, että notkistettiinko polvia vai ei, hän neuvoi asiantuntevasti: "Pyllistät vaan niin, että tuntuu kuin trikoot repeäisivät!"

Viime viikolla ehdin parin salitreenin ja juoksulenkin lisäksi harrastaa vähän maastoliikuntaakin:

Kukuljärven (Ruotsinpyhtäällä Loviisassa) noin kymmenen kilometrin vaellusreitti tiukkoine nousuineen pisti pohkeet koville, kun vesisateessa painelimme Lakun kanssa sen hyvää vauhtia. Upeat maisemat ja mahtavan vaihteleva maasto!

Kolme tuntia melomassa marraskuisella Kymijoella todisti, että pärjään myös kalsoissa olosuhteissa suoritettavissa lajeissa, kunhan suoritustyyli on vapaa. Reissun päätteeksi Laku katsoi minua äimistyneenä: "Miten oletkin onnistunut kastelemaan itsesi ihan likomäräksi?" Todistettavasti olin kuitenkin koko matkan kanootin sisäpuolella.






Takana on nyt siis puolitoista viikkoa matkaa kohti Mont Blancia. Olo on jotenkin malttamaton, vaikka homma on jo hyvässä vauhdissa.
Kohta, ihan kohta, alkaa tuloksia näkyä.
Eikös vaan?

Raejuusto EI ole juustoa!

Aion tehdä aloitteen EU-direktiivistä, joka kieltää juusto-sanan käyttämisen raejuuston nimessä. Uuden direktiivin myötä valkoista kikkarepuuroa kutsutaan vain nimellä: ”RAE”. Älä käsitä väärin, minä pidän sen mausta. Mutta juusto-kategoriassa en arvosta sitä yhtään.

Nyt se sitten alkoi. Treeni. Ja ruokavalio. Tapio (personal trainerini) otti lempeän päättäväisesti minulta luulot pois. 

Ensimmäisessä tapaamisessa Tapio teki minulle kehonkoostumusmittauksen. Tässäpä pari tunnuslukua:

Rasvaprosentti           27,9

Sisäelinrasvan taso    5

Painoindeksi               24

Lihasprosentti            32,2

Eli näistä lähdetään...

Tulin salilta kaupan kautta kotiin. Rahaa meni  reilusti yli satanen, kun piti hommata aika paljon kaikenlaista. Ruokavalio on tottumattomalle suhteellisen tiukka, mutta ainekset pääosin tuttuja. Aterioita tuntuu olevan usein, syön 2–3 tunnin välein. Lisäksi hiukan lisäravinteita.

Kahden asian kanssa tulee haasteita:

KAHVI: Tapio lupasi, että saan juoda kahvia viisi kuppia päivässä. Olin pyörtyä: minähän juon tuon verran pelkästään aamiaisella! Kuinka ison ämpärin voi laskea kupiksi?

JUUSTO: Jos joutuisin valitsemaan yhden ruoka-aineen, jota pelkästään söisin koko loppuelämäni, vastaisin silmää räpäyttämättä: juusto. Edam, gouda, homejuusto…mitä ikinä, kaikki menee! Syön päivittäin juustoa paljon ja se korvaa usein makeat herkutkin.

Aloituspalaverissamme koetin varovasti vihjata Tapiolle, että kuinka syvää rakkauteni juustoon on. Mutta armoa ei herunut. Vain raejuustoa (ja sitä EI lasketa juustoksi minun maailmassani). Olen lohduton. Mutta ei auta. Huomenna aion juhlallisin menoin lahjoittaa kyläilemään tuleville tutuille jääkaapissani olevan 1,25 kilon Edam-perhekokokimpaleen.

Hiukan kuitenkin sain lohtua: yhtenä päivänä viikossa saan kuulemma syödä vapaasti. Aion sinä päivänä heti aamusta työntää kimpaleen goudaa kumpaakin poskeen!

Treeniohjelma tuntui ensimmäisellä kerralla Tapion ohjauksessa ihan mukavalta ja kevyillä aloituspainoillakin tehokkaalta. Tosin tekniikan puuttuessa hengitys unohtui ja tuntui, että jalat ja kädet vatkaavat miten sattuu. Treenin loppuessa olin positiivisesti yllättynyt, kun aika tuntui menneen niin nopeasti ja olo oli ihan hyvä.

Pari päivää myöhemmin olin aamusella tekemässä ensimmäisen itsenäisen aamutreenin, seiskalta ennen töitä. Silloin homma ei ollut ollenkaan niin hallussa. Liikkeet tuntuivat tosi raskailta ja linkkari jumppapallon kanssa oli suorastaan nöyryyttävä kokemus. Treenin jälkeen myöhästyin töistä, koska fööni painoi niin paljon, että hiusten laitossa piti aina välillä pitää taukoa...

Sähköpostitsemppauksessaan Tapio kuitenkin rohkaisi, että pian se alkaa sujua ja lupasi aina taputella minut takaisin tajuihini, kun unohdan hengittää ja muutun hapenpuutteesta siniseksi. 

Eli kai  tästä hyvä tulee…