lauantai 1. heinäkuuta 2017

"Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi." – huiputusyritys

Päivä 6: Luuhistuminen

Huiputusyön herätys on joka kerta yhtä kutkuttava hetki. Aikainen nukkumaanmeno ja outo heräämisen ajankohta ovat sekoittaneet vuorokausirytmin. Veri kohisee suonissa, ja samaan aikaan mieli on oudon levollinen.


Herätyskelloni pirahti kello 23. Olin nukkunut vain pari tuntia mutta singahdin heti pystyyn ja viritin otsalampun punaiselle, himmeälle valolle, jotta sen valokeila ei herättäisi nukkumaan jääviä myöhäisemmän lähdön ryhmän jäseniä. Myös Heikki ja Max puuhailivat pimeässä, ja yön äänettömyys täyttyi hetkellisesti vaatteiden kahinasta ja varusteiden hiljaisesta kilahtelusta. 

Aamiaiselle siirtyessämme tunnustelin oloani. Keho tuntui hiukan raskaalta ja ajatukset tahmeilta, mutta voin huomattavasti paremmin kuin aiemmin päivällä. Päänsärky jyskytti otsalla vaimeana. Nappasin särkylääkkeen runsaan veden kanssa ja vedin muutamaan otteeseen syvään henkeä. Kaikki tuntui olevan jotakuinkin kunnossa. Helpotus ja odotus aaltoilivat vatsassa.

Lähdön hetki koitti. Varusteet oli säädetty, jääraudat kiinnitetty ja katseet käännetty kohti huippua. Pieni ryhmämme puuhasi hiljaisena mutta päättäväisenä ja jännityksen saattoi aistia. Asetuin paikalleni jonoon oppaamme Nikolain ja Maxin taakse, Heikin jäädessä joukon nopeimpana pitämään perää.

Nikolain ääni kuului hiljaisena pimeässä yössä:
– Ready?

Kuittasimme kukin vuorollamme lähtövalmiuden, ja Nikolai aloitti hitaan marssin rinnettä ylös. Asetuimme oppaamme valitsemaan rauhalliseen tahtiin, ja niin tuntien vaellus pimeän yön halki saattoi alkaa. Kaukasuksen taivas oli kuin syvintä tummansinistä samettia. Kuu valaisi kirkkaana lähivuorien profiileja ja sai Elbrusin valkeat rinteet hohtamaan sinertävää kajoa, joka kietoi sävyynsä koko maiseman. Reitillä olisi melkein selvinnyt ilman otsalamppuja, niin voimakas oli kuun ja tähtien luoma valo. 

Nyt kun auringon kuumuus oli poissa ja viileä, lauha yötuuli pyyhki kasvoja, olo tuntui hyvältä. Pitkään toviin kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki keskittyivät omiin ajatuksiinsa satumaisen kauniissa yössä. Kuuntelin hengitykseni rytmiä, lumen rasahtelua ja annoin kiitollisuuden vallata mieleni. 

– Olemme kiivenneet tämän kohdan jo aika monta kertaa, mutta nyt tämä tuntuu raskaammalta kuin kertaakaan aiemmin, totesi Max kuin lukien ajatukseni. Heikkikin yhtyi ajatukseen. Johtuikohan se pimeydestä, vai miksi rinne tuntui jyrkemmältä? Siitä huolimatta oloni oli hyvä. Olin ollut hiukan huolissani, sillä askel tuntui raskaammalta kuin akklimatisaatioreissuilla näissä kohdissa. Selvästi itseluottamukseni ei edellisen päivän sairastelun jälkeen ollut vahvimmillaan, ja mieltä helpotti ajatus, että tunne oli kaikille yhteinen. 

Matka pimeyden halki jatkui, ja uppouduin nauttimaan hetkistä, joita olin kuukausia odottanut. Juttelimme harvakseltaan, mutta kaikki tuntuivat arvostavan hiljaisuutta, joka ilmeisesti on Elbrusin ruuhkaisilla reiteillä harvinaista. Vaikka kiipeäminen tuntui raskaalta, aika lensi kuin siivillä ja yhtäkkiä huomasin aamun ensimmäisen kajon kurkistavan kaukaisimman vuoren takaa.

Noin kolmen tunnin kuluttua havahduin siihen, että jokin on vialla. Edessäni kiipeävän Maxin selkä alkoi loitota. Yritin pitää tasaista rytmiä yllä, mutta vanhan, ylämäkeen hyytyvän auton lailla vauhtini hidastui. Jalat eivät vain tahtoneet totella. Harmistuneena yritin kovemmin, mutta seurauksena vain hengitys alkoi rohista ja reidet hapottaa. Tiesin, että se olisi lyhyt tie ja suosiolla hidastin tahtia. Kaivoin taskustani ylimääräisen suklaapatukan ja pakotin sen vauhdissa alas, vaikka tahmea suklaa tuntui vastenmieliseltä.

Yhtäkkiä päänsärky palasi vihlovana. Horisontti keinahteli silmissäni. Painoin katseeni alas, keskityin vain seuraavaan jalan nostoon ja laskin mielessäni askeleita. Nollasta sataan ja sitten taas alusta. Rinne jyrkkeni. Lupasin itselleni palkinnoksi lämpöistä teetä tauolla. Se antaisi varmasti lisävoimia. Maxin selkä oli jo yli kahdenkymmenen metrin päässä.

Äkkiä hiljaisen rinteen täytti jyrinä, ja loppuryhmämme 5000 metriin kuljettava lumikissa ohitti meidät lunta pöllyttäen. Kyydissä istuvat huutelivat kannustushuutoja, mutta en jaksanut vastata. Yritin nostaa käteni tervehdykseen, mutta se painoi ihan käsittämättömän paljon. Vaellussauvakin oli yhtäkkiä niin raskas. Sen nostaminen saappaan viereen oikeassa rytmissä vaati jokaisella askeleella erillisen päätöksen ja ponnistuksen.

Vauhtini hidastui entisestään ja aloin kompastella. Joka kolmannella askeleella oksennus nousi suuhun, mutta nielaisin sen takaisin. Vilkaisin olkani yli. Heikki huusi jotain kannustavaa, mutta en kuullut enkä jaksanut kysyä, mitä hän sanoi. Mietin, että haluaisikohan hän mennä ohi, kun olen niin hidas.

Jääraudat tuntuivat takertuvan toisiinsa. Päähän sattui niin paljon, että oman puheäänen kaiku kallon sisällä tuntui pelottavalta ajatukselta. Yritin tankata, mutta en pystynyt nielemään suklaata, sillä oksennus pyrki samaan aikaan ylös. Annoin siis vain suklaan sulaa suussa ja toivoin sen auttavan. Nouseva aurinko oli niin kaunis – ja repi kalloni kahtia kirkkaudellaan, vaikka silmilläni oli suojalasit.

Tuntia myöhemmin olin aivan lopussa. Käännyin katsomaan Heikkiä ja sanoin:
– Jokin on vialla. En tule onnistumaan.

– Kohta on tauko, jaksatko sinne asti? Tsemppaan sua niin kauan kuin haluat, Heikki vastasi ja silmäili minua arvioivasti.

En vastannut vaan käännyin jatkamaan. Kyllä minä nyt hetken jaksaisin. Ihan pieni matka enää. Tauko auttaisi.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin silmissä sumeni ja putosin suorilta jaloilta vatsalleni jyrkkään rinteeseen. Kuulin huutoja. Tunsin kuinka oppaamme Nikolai nosti kasvoni hangesta. Aurinko taisi jo paistaa sillä hän sammutti otsalamppuni, jonka olin unohtanut päälle ja koetti saada katsekontaktin. Silmäni tuntuivat turpoavan kiinni.

Nikolai laittoi käteeni vesipullon ja näytti käsillään juomisen elettä. Otin siemauksen, oksensin samantien ja kaaduin takaisin hankeen. Maailma pyöri. Kuulin oudon vaikerruksen ja tajusin sen olevan minä. Nikolain kasvot ilmestyivät taas eteeni ja hän kysyi jotain monta kertaa. En ymmärtänyt. Yritin sanoa jotain, mutta suuni ei muodostanut sanoja. Oli vain vihlova kipu pään sisällä, pyörivä maailma ja vatsaa repivä kuvotus.

Heikki ja Max nostivat minut istumaan ja käärivät toppatakkeihin. Yritin sanoa, että menkää vaan, minä tulen ihan kohta perässä. Lepään ihan hetken. Kukaan ei reagoinut, ja ajattelin, etteivät he kuule. Yritin huutaa, mutta suusta tuli vain outoa sopertelua kuin kieleni olisi turvonnut. Sain katseeni kiinnitettyä Heikin silmiin ja näin niissä huolestuneen ilmeen. Sitten taas silmissä sumeni.

Seuraava muistikuvani on, että Nikolai ja Heikki soittivat radiopuhelimella ryhmänjohtajallemme Tommille. Kuulin Heikin sanovan, että olen hädin tuskin tajuissani. Jotain puhetta lumikissasta. Yritin sanoa, etten halua lumikissaa. Mutta kukaan ei tainnut kuulla – tai ymmärtää.

Heikin kasvot ilmestyivät eteeni. Hän otti kasvoni käsiinsä ja vaati minua katsomaan häntä silmiin. Hänen ilmeensä oli niin lempeä. Yritin sanoa, että ei lumikissaa, mutten tiennyt ymmärsikö hän. Loputon musta meri velloi ympärilläni läiskyen aina välillä näkökenttäni laitamille. Yritin tarkentaa katseeni kiipeilyparini silmiin. Hän puhui jotain.
Hän sanoi, etten menisi huipulle tänään. Kesti hetken ymmärtää, mitä hän sanoi.
Aloin itkeä. Minä en pilaisi tätä kaikilta.
Yritin sanoa Heikille, että hänen on mentävä ylös.
Yritin sanoa Maxille, että hänen on mentävä ylös.

Max halasi minua lempeästi ja lupasi mennä huipulle ja ottaa minulle valokuvan.

Heikki ei suostunut:
– Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi. Me menemme huipulle. Yhdessä. Mutta emme tänään.

Heikki kysyi, haluanko hetken dokumentoitavan. Vastasin, että haluan. Olimme sopineet, että myös huonot hetket taltioidaan. Pinnistellen pystyin vastaamaan Heikin esittämiin kysymyksiin:


Vuorelta on käveltävä pois itse, jos vain suinkin pystyy. Se on minulle kunniakysymys. Kaiken keskellä kiipeilyparini kuunteli minua ja sanomattakin ymmärsi, miksi en halunnut kyytiä. Lupasin kävellä omin jaloin alas. Heikki tuntee minut ja uskoi, vaikka Nikolai ja Max katselivat lumessa makaavaa surkeaa olemustani epäillen. Nikolai varmisti Heikiltä monta kertaa ennen kuin ilmoitti radiopuhelimeen, että lumikissaevakuointia ei tarvita.

Toivotimme onnea Maxille ja Nikolaille, jotka jatkoivat matkaa ylös rinnettä aamuauringossa. Heikki nosti minut jaloilleni ja aloitimme tuntien mittaisen loputtoman taipaleen takaisin base campiin. Niistä tunneista en muista juuri muuta kuin auringonvalon aiheuttaman kovan kivun silmien takana ja Heikin säännöllisesti antaman komennon:
– Pidä silmät auki.

Kävelin takaisin base campiin omin jaloin. Heikki auttoi minut riisuutumaan varusteistani ja sänkyyn. Sitten lopulta tuli armollinen pimeys.

19 kommenttia:

  1. Kiitoksia rehellisestä ja avoimesti tarinasta! Todella hyvä kuulla myös ei pelkkiä kertomuksia hetkistä jolloin kaikki menee putkeen ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustavasta kommentista! Pyrin kertomaan tarinani mahdollisimman rehellisesti, koska siten uskon siitä olevan apua tai inspiraatiota jollekulle. Aurinkoa!

      Poista
  2. Voi harmi. Pääasia että olet ehjä ja pääsit takas. Vuori ei mene minnekkään, uusinnan voi ottaa kun haluaa. Pisteet sulle sitkeydestä ja Heikille huolehtimisesta. Kaukasuksen aamut on niin kauniita. Niitä vois katsella toisenkin kerran. Revanssi lähiaikoina ja paljon pidempi ja perusteellisempi akli. Ei sen ole tarkoituskaan olla helppoa. Ihmistä ei luotu viiteen tonniin. Koska mennään ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja terkkuja meiltä molemmilta! Kyllä revanssi on varmasti lähitulevaisuuden asia, mutta muutama muu seikkailu on luvassa ennen sitä :)

      Poista
  3. No huh! Rankaksi meni reissu, mutta pääasia tietysti on päästä turvallisesti takaisin. Sitkeä olet. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  4. Tsemppiä! Ikävää kun et päässyt huipulle. Sinulla on kyllä mahtava kiipeilykaveri, kun pysyi rinnallasi. Terveisiä Heikille :)

    VastaaPoista
  5. Moi!

    Kokeneemmankin harrastajan on kiva lukea näitä. Tulee alkuajat mieleen. Mutta sitten vähän vakavampaa asiaa.

    Tuo sun tilanne huippupäivänä/edeltävinä päivinä vaikuttaa vakavalta vuoristotaudilta. Kyseenalastaisin matkanjohtajan päätöksen laskea yrittämään huipulle kipulääkkeiden voimin, varsinkin kun kokemusta ei vielä noista korkeuksista sullakaan taida olla. Voi käydä nopeasti hengen päälle. Sitten kun takana on useita isoja mäkiä, alkaa hahmottamaan oman sopeutumisen ja suorituskyvyn rajat paremmin. Silloin sitä voikin puskea eteenpäin buranalla jne., mutta vuoriuran alkuvaiheissa olisin aika varovainen lääkkeiden kanssa pelaamisella. Valitettavasti suomalaisilla matkanjärjestäjillä on tapana kannustaa lääkkeiden käyttöön, vaikka se isojen mäkien kokemus puuttuu kaikilta tämän hetken oppailta. Mansikan Samuli taisi olla ainoa joka homman hallitsi. Koulutetut vuoristo-oppaat ovat sitten erikseen, mutta trekkihuippuja ja vaelluksia kauppaavat suomifirmat eivät tällä hetkellä kyllä oppaiden ammattitaidolla juhli.

    Kun yrität Elbrusille uudestaan, suosittelen pohjoisreittiä. Kaukasus näyttäytyy nätimpänä sieltä puolen.

    Tsemiä jatkoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin no jos sinusta esim. Aventuran Hyryläisen Anne-Marilla ei ole korkeanpaikankokemusta riittävästi, niin olisi kiva tietää paljonko sitä pitää mielestäsi olla. Mandalalla myös useampi 7-tonnisia kiivennyt matkanjohtaja. Itse molempien kautta aikoinaan vuorireissuja olen tehnyt ja ei mitään kritisoitavaa heidän ammattitaidostaan. Monella myös harrastuneisuutta esim. ensiavun saralla. Ongelmana on enemmän ollut se, että asiakkailla on monesti taipumus salata oireita tai vähätellä niitä. Useammalla reissulla käynyt noin, että yhtäkkiä ja "ihan tyhjästä" iskenyt kunnon ödeemat päälle ja vasta myöhemmin on paljastunut, että on sitä päänsärkyä itse asiasa ollutkin jo päiväkausia...

      Poista
    2. Hei!
      Olen samaa mieltä, että tämä reissu antoi paljon ajattelemisen aihetta monenkin asian tiimoilta ja muistutti, kuinka paljon opittavaa minulla ja kiipeilyparillani on.

      Elbrusille palataan ja pohjoista reittiä suunniteltiin. Sitä ennen on kuitenkin jo pari muuta seikkailua suunnitteilla. Kerron niistä myöhemmin lisää! Mutta sen paljastan, että olemme päättäneet jatkossa kokeilla kansainvälisiä palveluntarjoajia.

      Arvostan kovasti kokeneempien neuvoja ja kiitän kovasti kommenteista ja neuvoista! Otan niitä mielelläni vastaan jatkossakin!

      Poista
  6. Meitä kokeneempia harrastajia taitaa enemmänkin "salaa" seurata (seurasin jo Janiinan D Spitzeä ja M Blancia ja kommentoin aikanaa mm. D Spitzen kenkävalintaa...) näitä Janiinan erinomaisia ja jännittäviä kiipeilykertomuksia, nyt ehkä vähän liiankin jännittävää kertomusta...minulla herätyskello alkoi soida, kun luin, että tuskin 3-tonnissa käyneenä paineetaan reilusta parista tonnista konevoimalla pysyvästi 3800 metriin! Ihmettelen, jos kukaan muu kuin Janiina ei saanut vähintään päätään kipeäksi? Itse olisi kyllä kävellyt (aikanaan Kilimantzarollikin käveltiin 1900 mstä huipulle 5895 m kilometrin pätkissä ja pää oli kipeenä monella ja huiputuskunto huono) tuon (niin kuin yleensä BC:lle on tapana mennä, jotta edes vähän olisi kropalla tilaisuutta sopeutua ohenevaan ilmaan, ja Janiinan kunnolla se olisi kyllä onnistunut, mutta matkanjärjestäjän aikataululla valitettavasti ei. Muutenkin tuo kissoilla 5-tonniin vienti kuulostaa oudolta ja jopa vaaralliselta, varsinkin jos ilmat vähänkin ennakolta estää korkeammalla käynnin, niin kuin Janiinankin ja muunkin ryhmän kohdalla kävi (oliko 4300 m korkein paikka ennen huiputusyritystä?)..vähän "venäläisen ruletin" makua koko hommassa ja ihmettelen, että suomalainen matkanjärjestäjä (kuka sitten lieneekin) on moiseen lähtenyt mukaan.

    Videon katsottuani, toinen vakava mietinnän ja opin paikka mielestäni on, että oppaat jättivät heikkokuntoisen asiakkaan toisen asiakkaan kanssa kahdestaan ilman mitään yhteydenottovälineitä, eivätkä pakottaneet palaamaan alas kissan kyydissä tai edes toinen oppaista (miksi molemmat lähti jatkamaan matkaa?) olisi lähtenyt radiopuhelimineen varmistamaan Janiinan alas menon kanssa..nimittäin jos vuoristotauti tuosta olisi pahentunut ja jalat menneet pysyvästi alta, kukaan ei kanna toista pois 5- eikä edes 4-tonnista. Nyt oli onni matkassa, että alas päästiin, mutta ounastelen Janiinan yo. kertomuksesta, että alastulo ei ole ollut helppo...ja siksipä odottelen jännityksellä Janiinan loppukertomusta ja yhteenvetoa omaksi ja meidän muiden kokeneempienkin ja varsinkin kokemattomampien opiksi. Ei kun kohti uusia seikkailuja entistä kokeneempana ja vahvempana Janina! t. Ilkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ilkka kannustuksesta ja kommenteista! Onpa mahtavaa kuulla, että tarinani antaa jotain teille kokeneemmillekin ja että olet ollut mukanani alusta asti.
      Tämä reissu oli pysäyttävin tähänastisista kokemuksistani ja tulen tekemään parhaani, että kannan tämän matkan opit mukanani jatkossa.
      Otan valtavan mielelläni vastaan kommentteja ja neuvoja tulevaisuutta varten teiltä, joilla vuoria on enemmän mittarissa. Kiitos siis vielä Ilkka!

      Poista
  7. Voi kurjuus,minuu niin itketti ku luin ton tarinan luhistumisestasi. Mulla on samanikänen tytär ja luin hänelle ääneen tarinaasi, hän kysyi, äiti itket siä, joo vastasin, säälitti ja harmitti niin sun puolest. Mitä tapahtui ku heräsit? T. Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun olet herttainen Leena!
      Kyllä itku jos toinenkin pääsi minultakin, myös heräämisen jälkeen. Mutta kuten tänä aamuna julkaistu seuraava tarina kertookin, uuteen yritykseen lähdettiin.
      Kiitos, että olet aina mukanani!
      Kauniita kesäpäiviä ja ihania lenkkejä!

      Poista
  8. Kuulostaa todella vaaralliselta tilanteelta. Ensinnäkin tuossa kunnossa ei asiakasta pitäisi päästää yksin alas toisen asiakkaan kanssa. Toisekseen evakuointi pitäisi tapahtua nopeasti, jos alkaa olla jo aivoödeeman oireita. Jos kelkka tai lumikissa saatavilla niin kyllä sitä tulee käyttää. Ei siinnä pitäisi alkaa miettimään mitään "periaatekysymyksiä" omin jaloin vuorelta alas tulosta. Korostan että tämä on oppaan virhe, koska kokematon asiakas ei tietenkään tuossa tilanteessa voi ymmärtää tilanteen vakavuutta ja vakavampaan vuoristotautiin liittyykin tietynlainen sairaudentunnottomuus.

    Kiitos kuitenkin rehellisestä tarinankerronnasta. Hyvä ettei aina julkaista vain niitä onnistumistarinoita, nämä ovat paljon opettavaisempia. Odotan innolla jo seuraavaa osaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, turvallisuuden pitää aina olla ykkössijalla ja teen parhaani, että opin tästä, jotta oppisin itsekin tunnistamaan vaaran paikat ja reagoimaan niissä oikein. Tämän reissun jälkeen on myös herännyt halu perehtyä vuoristotautiin tarkemmin, jotta ymmärtäisin kehoani paremmin.
      Kiitos kommenteistasi!

      Poista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!