sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

...ja mitä seuraavaksi tapahtuu? – paluu Elbrusilta

Herätin Heikin pari tuntia myöhemmin. Hän oli uupunut, mutta hänen vointinsa oli jo sen verran parempi, että haikea matka vuorelta alas saattoi alkaa. Matkustimme alas base campista toisen kiipeilyryhmän mukana tuolihisseillä; joka toisessa istuimessa oli iso varustesäkki, joka toisessa voipunut kiipeilijä. Katselin Kaukasuksen karua kauneutta ja annoin ajatusteni valua vapaana virtana. Olin pettynyt, helpottunut, surullinen – ja kiitollinen, sillä olin hyvässä kunnossa, ja kun vilkaisin olkani ylitse, seuraavassa tuolissa matkaava kiipeilyparini nosti kätensä tervehdykseen. Hymyilin ja heilutin takaisin, vaikka samaan aikaan sisällä pyörivät tunteet valuivat pisaroina silmäkulmistani.

Mieleen nousivat ensimmäisen kiipeilyreissuni oppaan Morganin lohdulliset sanat:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu.
(Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus)



Jostain harmistuksen ja kolhitun ylpeyden alta nousi päättäväisyys. Enhän minä tästä lajista innostunut, koska vuoret aina hellivät. Päinvastoin. Jokaiseen kiipeilykokemukseeni liittyy jokin vastoinkäyminen ja aina vähintään yksi suunnitelmanmuutos. Emme me luovuttaisi. Palaisimme Elbrusille. Itse asiassa olimme jo haastatelleet oppaita ja tutkineet mahdollisuuksia kiivetä Elbrusille pohjoisen puolen vähemmän käytettyä reittiä pidemmällä kiipeilyohjelmalla, jolloin akklimatisoitumiselle jäisi tarvittava aika, ja voisimme yrittää toteuttaa toiveen laaksosta huipulle kiipeämisestä.

Vuorelta laskeutumisen jälkeen ennen kotiinpaluuta vietimme yhden lepopäivän Terskolin kylässä ympäristöä tutkien. Alueen kaunis luonto ja mineraalivesilähteet olivat kiinnostavia, mutta huomasin ajatusten olevan muualla. Kuin en olisi ihan vielä laskeutunut vuorelta.
Janiina Ojanen mineraalivesilähteellä Elbrusilla
Elbrusin alue on tunnettu myös mineraalivesilähteistään
Paluu arkeen oli vauhdikas; alle vuorokausi sen jälkeen, kun astelin kotiovesta sisään ja pudotin painavan varustesäkin lattialle, olin jälleen lentokentällä. Tällä kertaa laukussa oli jakkupuku ja kannettava tietokone, sillä edessä oli työmatka Intiaan.

Luultavasti johtui osittain nopeasta siirtymästä työkuvioihin ja täysin erilaiseen ympäristöön; Kaukasuksen erämaasta Mumbaihin, 20 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin, että kesti tovin ennen kuin saatoin hahmottaa tapahtumat selkeämmin. Moni asia on alkanut aueta vasta jälkikäteen, kun olen tätä tarinaa muistiin kirjoittanut. Ajatustyö on siis yhä kesken.

Olemme onnekkaita, sillä kaikki päättyi parhain päin. Jatkoa varten tärkeintä on oppia. Virhearvioita tapahtui useita ja osassa tilanteista henkilöt, joiden käsiin olimme luottaneet tilanteen turvallisuuden arvioinnin, tekivät päätöksiä, joista voi olla montaa mieltä. Minullakin on asioista mielipiteeni, mutta koen, ettei minulla tässä kohtaa ole riittävää osaamista toisten työtä arvioida. Mutta yksi asia on varma: omaa vastuuta on turha pakoilla. Itse olemme vastuussa siitä, että seuraamme omaa tilaamme ja kommunikoimme siinä tapahtuvat muutokset henkilölle, joka osaa niiden seurauksien vaikutukset analysoida. Siinä tein virheen sekä oman kuntoni että kiipeilyparini tilan arvioinnissa.

Tavoite on oppia tunnistamaan riskit ja jatkossa tehdä oikeita valintoja itse. Olen nyt kohdannut ensimmäistä
Kotimatkalla bongattiin venäläistä poliittista
mainontaa tutussa viitekehyksessä
kertaa vuoristotaudin konkreettisesti. Aiemmin olen siitä lukenut ja nähnyt sen oireita toisilla, mutta rehellisesti sanottuna en ole ymmärtänyt alkuunkaan, mistä siinä on kyse. Nyt olen kokenut itse, miltä tuntuu menettää toimintakyky. Olen myös nähnyt saman tapahtuvan kiipeilyparilleni ja seurannut hyvin läheltä, mitä se tarkoittaa henkilölle, jonka kyvyt ja voimavarat tunnen varsin hyvin.

Asenne on tärkeä. En haluaisi ajatella suhtautuneeni missään vaiheessa Elbrusiin kevyesti. Mutta kyllä mielessä on käynyt sekin, että annoinko etukäteen kuulemieni väheksyvien kommenttien "sunnuntaikävelystä" vaikuttaa asenteeseeni. Oli miten oli, nöyryyttä ja kunnioitusta vuoria kohtaan olen oppinut runsaasti taas tälläkin reissulla.

Minulle henkilökohtaisesti erityisen suuri merkitys on sillä, mitä opin tiimityöstä. Tämä matka on osoittanut, kuinka tärkeää on uskallus paljastaa oma heikkous ja luottaa toisen pysyvän tiimissä silloinkin, kun olen se heikoin lenkki. Toinen puoli asiaa on tuon luottamuksen arvostus ja sitoutuminen tiimiin. Sillä on helppoa olla kumppani silloin, kun asiat ovat hyvin. Vasta vaikeudet osoittavat, kuka todella seisoo rinnallasi ja mistä elementeistä tiimi on koottu. Tässäkin suhteessa pidän itseäni hyvin onnekkaana.

Janiina ja Heikki Elbrusin rinteelläUudet seikkailut ovat jo lähempänä kuin voin uskoakaan. Syyskuussa lennämme Japaniin tavoitteena todistaa satumaiseksi kuvattu auringonnousu Japanin korkeimman vuoren Fujin (3776 m) huipulla. Joulun vietämme Tansaniassa vuorenrinteellä. Matkan tavoitteena on huiputtaa Mount Meru (4566 m) ja Afrikan mantereen korkein vuori Kilimanjaro (5895 m). Luultavasti sen jälkeen ensi vuonna edessä on paluu Elbrusille, ja olemme myös kiinnittäneet katseemme Kirgisiassa sijaitsevaan Peak Leniniin (7134 m).

Tulevat seikkailut tehdään uudella tavalla. Syyskuun omatoimimatkalla Japaniin ei tarvita vuorikiipeilyvarusteita, sillä Fujin reitti kulkee merkittyä trekkauspolkua. Fujissa meitä kiehtoo sen kauneus ja rooli japanilaisessa kulttuurissa (kerron tästä lisää matkan lähestyessä). Mount Merulle ja Kilimanjarolle meidät vie kansainvälinen palveluntarjoaja, jolla on mittavasti kokemusta suuremmista vuorista.

Lentoliput Japaniin ja Tansaniaan ovat sähköpostissa. On helpompi hengittää, kun tietää, että kohta mennään taas. Sitä ennen on vuorossa pieni hengähdystauko, ja valmistautuminen voi taas alkaa. On viisi kuukautta aikaa valmistaa keho ja mieli Kilimanjaro-seikkailuun.

Maailma on ihmeellinen, ja mahdollisuus tutkia sitä on suuri lahja. Ystävät ja tukijoukot, joiden kanssa nuo seikkailut voi jakaa, ovat valtava voimavara ja turva niinä hetkinä, kun omat voimat ovat vähissä. Olen onnellinen ja kiitollinen, sillä minulla on täydellinen tiimi. Todellinen kumppani kiipeilyparina. Perhe ja läheiset tukena. Ja sinä mukana seikkailussa. Kiitos.

Tulethan mukaan, kun kohta taas vuoret kutsuvat?


15 kommenttia:

  1. Ehdottonasti.
    T. Eimi

    VastaaPoista
  2. Mukana ollaan! Kiitos, kun jaat nämä kokemuksesi meille matalampien kumpareiden kulkijoille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tapani! Mahtavaa, että olet tiimissä mukana!

      Poista
  3. Messissä...
    Aklimatisoituminen on siitä paska laji että sitä ei voi treenata. Vaikka kunto piisais niin korkeus tekee kropalle mitä tahtoo. Aikaa enemmän. Ei ole muuta lääkettä. Kilille vauhti on kans kaupallisissa porukoissa älytön. Päivittäin melkein viis sataa -tonni lisää korkeutta. Sotii kaikkia kiipeilyn periaatteita vastaan. Climb high and sleep low ei päde kun pitää saada nopeesti jengi liikkeelle ja seuraava ryhmä odottaa. Nyt sä tiedät ittes, skaalaa se Kilin ohjelmaan. 8pv Elbrusilla on vähän ja Kilillä se on vielä vähemmän. Tsemppiä vaan teille uusiin koitoksiin. Mukana ollaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa!
      Kilille meillä on suunnitteilla 13 päivän ohjelma, jossa kiivetään Mount Meru akklinousuna. Siinä pitäisi olla hyvin varattuna aikaa akklimatisoitumiselle ja samalla tulee nähtyä vähän vähemmän kiivetty vuori Tansaniassa. Tuskin maltan odottaa!
      Niin, ja alustavasti on ensi kesäksi suunnitteilla uusi yritys Elbrusille, pohjoisrinnettä hitaammalla ohjelmalla. Jos uusi yritys on suunnitteilla, liity jengiin?

      Poista
  4. Ehdottomasti kannattaa tehdä nyt jotain 5-6-tonnisia pohjalle, eikä hötkyillä millekään 7-tonnisille lähivuosina. En ymmärrä miksi nykyään porukka ei malta hankkia kunnon pohjia vuorihommiin, vaan alkaa heti noita korkeampia suunnittelemaan. Juuri niin niitä vaaratilanteet syntyy. Vasta kun on pohjalla useita onnistuneita 5- JA 6-tonnisia JA vankka kokemus talviolosuhteissa vaeltamisesta, kannattaa edes teoriassa alkaa miettiä 7-tonnisiin siirtymistä. Eihän 4-5-tonnisia tehnyt edes voi tietää akklimatisoituuko edes sinne 6 tonniin. Pik Lenin on aika paha paikka sikäli, että monet venäläiset oppaat eivät ihan hirveästi riskianalyysin tekoon panosta, minkä varmaan tuokin reissu opetti. Asiakas joutuu siellä siis ottamaan aika paljon vastuuta sekä oman jaksamisen, akklimatisoitumisen ja jopa olosuhteiden arviosta. 7-tonniset eivät ole enää mitään huvitteluvuoria muutenkaan, vaan siellä ollaan jo niin korkealla ja kaukana kaikesta, että voi ihan oikeasti mennä henki jos tarpeeksi monta asiaa menee pieleen - tai välillä riittää se yksikin.

    Malttia siis matkaan. Ihan hyvältä kuulostaa suunnitelma muilta osin ja Kili on hyvä vaihtoehto lähteä kokeilemaan korkeutta ja omaa akklimatisoitumiskykyä turvallisesti lähelle 6 tonnia. Siitä pari helppoa 6-tonnista sitten pohjalle ja eiköhän se Leninkin ole sitten ihan realistinen tavoite.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos ajatuksista! Herkällä korvalla haluan kuunnella kokeneempien neuvoja sekä kerään oppia ja kokemusta. Askel askeleelta ja vuori kerrallaan suunnitelmia tehdään tässä vaiheessa, kun vielä omat rajat eivät ole selvillä ja osaaminenkin on vajaavaista. Kiitos siis neuvoistasi ja siitä, että olet matkassa mukana!

      Poista
  5. Tottakai olen mukana, täähän on ku kirjaa lukis, joka jatkuu aina muutaman päivän välein. Nyt taitaa tulla taas paussii, mut käympähän aina kurkkaamas välil, joko...Huikeet on ollu maisemat siellä ja varmast on ollu itku herkäs, tiiän ja eläydyn niin toho tunteesee. Heikille terkut ja eiku oottelemaa uusii tarinoit. T.Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa Leena, että jatkat mukana matkassa! Pieni paussi on nyt taas luvassa, mutta pianhan tuo Fuji on edessä. Se on enemmänkin päivävaellus kulttuurikohteeseen kuin vuorireissu, mutta jokainen vuori on ansaitsee tarinan. Ja siitä onkin sitten enää pieni hetki siihen, kun pääsemme tutustumaan Afrikan mantereen vuorikiipeilykulttuuriin. Aurinkoisia kesäpäiviä, pian taas jatkuu matka!

      Poista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Löysin tämän blogin vasta eilen ja nyt tuli luettua kaikki postaukset kommentteineen. Upeaa kerrontaa mielenkiintoisesta aiheesta. Tunnen suurta hengenhemolaisuutta vaikken vielä huiputtaja ole, mutta suuri vuorien ja trekkaamisen fanittaja. Lukemalla tätä olen saanut aika moneen mieltä askarruttaneeseen asiaan vastauksen, mutten vielä kaikkeen :-)
    Joten tämä blogi jää seurantaan.

    VastaaPoista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!