lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen

Päivä 4: Akklimatisoitumisen iloa

Auringonlaskun sininen hetki Kaukasuksella
Heräsin aamulla hiestä märkänä mutta levänneenä. Olin nukkunut loistavasti, paremmin kuin koskaan aiemmin vuorilla. Uskomatonta, en ollut herännyt kertaakaan!

Tänään tavoiteltaisiin akklimatisoitumisnousulla Mont Blancin huippua vastaavaa korkeutta (4810 m), ja mahdollisuuksien mukaan mentäisiin jopa 5000 metriin. Oppaamme Viktorin taktiikkana oli kiivetä matkan sijasta aikaa. Etukäteen ei siis päätetty, missä korkeudessa käännyttäisiin takaisin, vaan Viktor oli määrittänyt kellonajan, jolloin paluumatka alkaisi riippumatta siitä, missä olisimme.

Uuden korkeuden saavuttamisen mahdollisuus sai sydämen sykähtelemään. Älä käsitä väärin; korkeusennätykset eivät itsessään ole minulle kiipeämisen ajuri. Minulle kiipeämisen ydin on paljon enemmän pään sisällä tapahtuva kokemus; sekoitus oman pienuuden ymmärtämistä luonnon armoilla – ja samanaikaista vahvuuden ja suuruuden tunnetta, jonka kokee, kun seisoo maailman katolla, kohottaa kasvot aurinkoon ja avaa kädet halatakseen taivasta.
Mutta on myös myönnettävä, että olen kovin tavoiteorientoitunut ihminen, ja vaikka kiipeilyn arvot ja ajurit ovat muualla, kyllä kiipeilysuoritusta tehdessäni halajan aina huipulle.
Kiipeilyparini Heikki ja minä base campissä, takana Elbrusin huiput,
kauimmainen nyppylä korkeampi huippu, jota pian tavoiteltaisiin
Tänään ei kuitenkaan tavoiteltu huippuja, vaan tarkoituksena oli valmistautua tulevaan huiputusyritykseen. Pieni päänsärky viestitti käynnissä olevasta akklimatisoitumisprosessista, mutta muuten tunsin itseni vahvaksi, kun aamiaisen jälkeen asetuin paikalleni kiipeilyjonon etupäähän.

Aamuauringon leikkiessä häikäisevillä hangilla aloitimme rauhallisen nousun rinnettä ylös. Jonon etupäässä Viktorin kanssa kulki Max, minä ja Heikki sekä hiukan taaempana Eeva, lopun ryhmän seuratessa hitaammin perässä. Oikea rytmi löytyi nopeasti. Onnellisuuden tunne purskahti sisältäni niin voimakkaana, että tunsin silmien sumentuvan kyynelistä. Keskityin nauttimaan tutusta hitaasta askeleen keinunnasta ja lumen narskeesta jäykkien kenkien alla. Kaikista taisi tuntua samalta, sillä Max kääntyi katsomaan minua kasvoillaan korvasta toiseen ulottuva hymy, ja hetken kuluttua kuulin Heikin laulavan ilosta soivalla äänellä. Se hetki taisi olla täydellinen vastaus "miksi kiipeät vuorille" -kysymykseen.

Matkan edetessä Heikki alkoi jutustella Viktorin kanssa, ja saimme kuulla oppaamme kiivenneen Elbrusille yli 80 kertaa 1980-luvun puolivälin jälkeen. Viktor oli opiskellut vuoristo-oppaaksi Neuvostoliiton aikana, jolloin vuorikiipeily oli Neuvostoliitossa valtion tukema laji. Kiipeilymaksuja ei tuolloin ollut, ja esimerkiksi oppaaksi kouluttautumisen maksuista huolehti valtio.

– Olin juuri valmistumassa oppaaksi, kun Neuvostoliitto hajosi, ja kaikki muuttui maksulliseksi. Onneksi ihmiset halusivat silti kiivetä, Viktor kertoi voimakkaalla korostuksellaan.

Ujosti hymyilevä kaita mies on vuosikymmenten aikana kiivennyt entisen Neuvostoliiton alueen vuoria laajalti. Vaikka tummat lasit peittivät Viktorin silmät, saattoi selvästi nähdä, kuinka erityisen suuri ylpeys hiipi hänen kasvoilleen Heikin kysyessä, oliko hän kiivennyt Ushballe, laakson toisella puolella näkyvälle kaksihuippuiselle vuorelle, joka oli lähes maagisella kauneudellaan vanginnut huomioimme ensimmäisestä silmäyksestä asti.

– Kiipesin kymmenisen vuotta sitten pohjoiselle huipulle ja huippujen väliseen satulaan yksin. Toiselle huipulle en huonon sään vuoksi päässyt. Ushba on "hiukan tekninen vuori", Viktor kertoi vilkaisten kauempana auringossa kylpevän Usban ylvästä huippukaksikkoa. Kuitenkin hän vastasi kieltävästi, kun kysyimme, aikooko hän palata. Tulisimme myöhemmin kuulemaan, että "hiukan tekninen vuori" tarkoittaisi sitä, että Ushba kuuluu haastavuudessaan venäläisen luokituksen mukaan toiseksi haastavimpien vuorien kategoriaan.

Minulla oli ollut hiukan opettelua uusien ylävuoristokenkieni kanssa. Edellisen päivän ja tämän aamun mittaan olin useita kertoja säätänyt jalkineitani. Monte Rosalla loukattu jalka (se tarina löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus ) tuntui alkavan oireilla. Jalkaterä vaikutti turpoavan ja sitä vaivannut puutumus muuttui asteittain kovenevaksi kivuksi. Mieleni harmaantui, sillä silmätulehdusten ja kipeytyvien jalkaterien kaltaiset vaivat tuntuvat todella raivostuttavilta, kun olet viimein pitkän odotuksen jälkeen vuorella. Onneksi tuplasukan poisto ja nauhoituksien säätäminen tuntui auttavan tilanteeseen, ja matka saattoi jatkua.

Vuorenrinne jyrkkeni jatkuvasti, ja 4200 metrin tietämillä huomasin korkeuden alkavan tuntua koko ryhmällä. Kiipeilyjonomme loppupää oli jo tunteja aiemmin eriytynyt omaksi, hitaammin liikkuvaksi ryhmäkseen ryhmänjohtaja Tommin kanssa, mutta nyt myös nopeammin kiipeävä ryhmän etupää venyttäytyi harvemmaksi jonoksi Viktorin takana. Heikillä vauhtia tuntui riittävän ja hän oli siirtynyt keulille, Max ja minä tulimme perässä hiukan hitaammin, ja Eeva oli jättäytynyt taaemmas. Vaikka vauhti hidastui, ja tunsin selvästi kehoni joutuvan ponnistelemaan aiempaa enemmän, oloni oli ihan hyvä. Tiesin, että pian edessä oleva evästauko riittäisi tankkaukseen.

Samaan aikaan säätila alkoi muuttua nopeasti. Aiemmin aurinko oli helottanut polttavana ja kylmä vuoristotuuli oli raukeasti henkäillyt kuumuuteen helpotusta. Elbrusin kahden huipun ympärille kertyneet pilvet olivat muodostaneet harmaan massan, joka nyt alkoi vyöryä nopeasti rinnettä alas meitä kohti. Saapuessamme taukopaikalle 4310 metriin, jouduimme äkisti pilvimassan sisään. Tuuli koveni purevaksi viimaksi, joka sylki niskaamme rakeita.

Tankkasimme viiman keskellä evästä ja nestettä. Totesin hytiseväni kylmyydestä ja joutuvani lisäämään vaatetta. Seurasi nolostuttava vaatteiden vaihto-operaatio, jonka aikana vannoin ostavani uudet kuorihousut, jotka saisi puettua päälle poistamatta jäärautoja ja ylävuoristokenkiä. En ollut muistanut testata, mahtuisivatko uudet, edellisiä isommat kengät läpi kuorihousujen lahkeista. Nyt jouduin riisumaan aivan liikaa varusteita lisätäkseni kuoriasun ja kamppailemaan varusteiden kanssa kanssa, kun esimerkiksi viimassa kohmettuneet sormeni eivät saaneet jäärautojen remmejä auki. Tästäkin oli taas opittava ja päätin, ettei tämänkaltaisia tilanteita saisi enää koskaan syntyä, sillä tässä yhdistyi monta turvallisuusriskiä.

Tauon päätyttyä sää oli muuttunut huonoksi ja tilanne vaikeutui nopeasti, joten Viktor teki päätöksen takaisin kääntymisestä. Niin kärkiryhmä suuntasi takaisin alas pettyneenä keskeytyneestä noususta mutta tyytyväisenä siitä, että olimme kuitenkin päässeet tähän asti ennen sään huonontumista. Loppuryhmä oli palannut takaisin jo aiemmin. 

Kenkien kuivattelupaikkana ruokakontin katto on ehdoton ykkönen
Päivällisellä keskusteltiin huiputuksesta. Heikki, Max ja minä olimme päättäneet tehdä huiputusyrityksen kiiveten koko matkan base campistä. Tämä tarkoittaisi yli kaksinkertaista kiipeilymatkaa (yli 1800 vertikaalimetriä) verrattuna muuhun ryhmään, joka matkaisi lumikissojen kyydissä 4800 metriin ja yrittäisi kiivetä sieltä loppumatkan 5642 metriin Elbrusin huipulle. 
Pitkän reitin ryhmän lähtö olisi useita tunteja aiemmin ja paluu vastaavasti myöhemmin. Viktorin jäädessä isomman ryhmän mukaan lyhyemmälle kiipeilymatkalle, oppaaksemme tulisi toinen paikallinen opas Nikolai. Hän oli vaalea pörröpäinen nuori mies, jonka englannin kielitaito rajoittui muutamaan sanaan, mutta joka oli Viktorin tavoin valtavan sydämellinen ja halukas kommunikoimaan, joten keskustelua vietiin eteenpäin myös ilmehtien ja käsimerkein.

Iltapäivä sujui varusteita huoltaen, lepäillen ja tankaten. Akklimatisaationousu oli vienyt kaikkien voimia. Seuraavana päivänä olisi edessä pari tuntia tekniikkaharjoittelua ja loppupäivä lepoa. Näillä näkymin näytti siltä, että optimaaliset sääolosuhteet huiputusyritykseen olisivat vasta kahden päivän päässä, joten luvassa olisi pari päivää valmistautumista h-hetkeen.

Nukkumaan mentiin hyvin aikaisin. Tunsin itseni uupuneeksi ja päänsärkyiseksi mutta olin hyvillä mielin. Kenkien säätöjen kohdilleen saaminen oli valtavan positiivinen asia, ja tulehtunut silmäkin tuntui jo paremmalta. Olin varma, että parin päivän aikana saisin senkin kuntoon ja olisin täydessä iskussa huippupäivänä.

Päivä 5: Tekniikkatreeniä ja takaisku

Yö oli ikävä. Heräilin jatkuvasti ja oloni oli tuskainen. Hikoilin makuupussini litimäräksi. Liukastelu vessaan hengästyttävää rinnettä hyytävässä viimassa niin huonovointisena ei houkuttanut, ja ehkä siksi jätin yöllä unitokkurassa juomisen liian vähäiseksi. Seurauksena nestetasapainoni oli sekaisin: olin kuivunut, pahoinvoiva, päänsärkyinen ja tuntui kuin koko pää olisi tukossa.

Olimme sopineet, että nousemme tekniikkaharjoituksiin hyvin aikaisin ennen aamiaista, jotta aurinko ei olisi vielä ehtinyt lämmittää rinnettä tahmeaksi sohjoksi. Näin saisimme kunnon jäisen rinteen self arrest -harjoitteluun (eli putoamisen pysäyttäminen jäähakun avulla). Aamun hämärässä raastoin varusteita päälleni. Osa ryhmästä oli flunssan kourissa ja jäi lepäämään, mutta pidin tekniikkaharjoittelua niin tärkeänä, etten halunnut jättää sitä väliin. Niin nielin ylös pyrkivän oksennuksen ja toivoin päänsärkylääkkeen sekä runsaan määrän nestettä auttavan, kun vaellus ylempää löytyneeseen riittävän jyrkkään kohtaan rinteessä alkoi. 

Matka kesti kellon mukaan vain puolisen tuntia, mutta perille päästessämme laskeuduin polvilleni hankeen lepäämään, niin vaikealta kiipeäminen oli tuntunut. Lihakset olivat raskaat ja tottelivat hitaasti. Nouseva aurinko vihloi silmiä ja päätä tummista aurinkolaseista huolimatta ja olo oli kammottava.

Jopa huonon olon keskellä nautin harjoittelusta. Valuimme rinnettä alas vatsallaan, selällään, jalat edellä, pää edellä ja kaikissa mahdollisissa asennoissa, joihin voisi pahoissa paikoissa kaatua. Samalla harjoittelimme pudotuksen pysäyttämistä kierähtämällä vauhdissa oikeaan asentoon ja iskemällä jäähakun jäätikön pintaan sekä sen jälkeen pysäyttämällä valumisen hakun ja kehon painon avulla.
Taas opin paljon uutta ja oppi oli ehdottomasti sen arvoista, että oksennus nousi suuhun joka kerta kun rytyytin vatsallani tai selälläni alas möykkyistä rinnettä. Laskujen välissä lepäsin polvillani hangessa ja yritin jatkaa nesteyttämistä, sillä tiesin sen olevan ainoa keino korjata tilannetta. 

Palattuamme harjoituksista aamiaiselle olin liian sairas syödäkseni tai edes mennäkseni sisään ruokakonttiin. Ruoan haju kuvotti liikaa, ja istuin kontin ulkopuolella kasvot valkoisena. Saadakseni hiukan nestettä ja energiaa ainoassa muodossa, jonka saisin alas, pyysin ryhmänjohtaja Tommia tuomaan minulle kuumaa vettä, jossa oli hunajaa. Pakotin kupillisen nestettä alas, kaaduin sänkyyn ja vajosin outoon horrokseen unen ja valveen rajamaille. 

Aamiaisen jälkeen kiipeilyparini Heikki tuli tarkastamaan vointiani ja toi uutisia: sääennuste oli taas muuttunut, ja huiputusyritykseen lähdettäisiin sittenkin jo seuraavana yönä.
Monen tunnin tsemppauksen jälkeen uutinen oli liikaa, ja purskahdin itkuun. Olin kompuroinut aamupäivän halki ajatellen, että minulla olisi lähes kaksi päivää aikaa korjata tilanne. Nyt yhtäkkiä lähtöön oli aikaa alle 12 tuntia. Sanomattakin Heikki ymmärsi ajatukseni. Hän istahti sängyn laidalle, katsoi minua silmiin ja puhui hiljaisella äänellä: 
– Tiedän, että sinä et luovuta. Me emme luovuta. Tässä on vielä monta tuntia aikaa. Nukut ja syöt, minkä vain suinkin pystyt. Illalla katsotaan vointisi ja sitten osaamme tehdä oikean päätöksen.

Heikin sanoja kuunnellessani tunsin hetkeksi nyykähtäneen päättäväisyyteni nousevan uudelleen tutiseville jaloilleen. Samaan aikaan ryhmänjohtaja Tommi asteli sisään konttiin ja tuli katsomaan vointiani. Hän totesi oireiden viittaavan vuoristotautiin ja ehdotti, että ottaisin puolikkaan Diamoxin, jota käytetään vuoristotaudin hoitamiseen. Lääkkeen ja nesteytyksen avulla ehtisin ehkä saada itseni parempaan kuntoon huiputusyritystä varten. Tokkuraisenakin ymmärsin, että nyt oli tehtävä oikea päätös, joten nielaisin lääkkeen ja vaivuin takaisin horrokseen. 

Havahduin puolentoista tunnin kuluttua, ja olo oli selkeästi parempi. Viiltävä päänsärky raateli kalloani, mutta sekava houreinen olo ja pahoinvointi olivat poissa. Tunsin jopa janoa ja nälkää. Kompuroin ylös vuoteesta ja ruokakonttiin, jossa ryhmänjohtaja Tommi istuskeli teellä. Leirin herttainen kokki kantoi eteeni syötävää, ja Tommi haastatteli vointiani. Hän totesi, että koska lääke poistanut oireita, luultavimmin kyseessä oli vuoristotauti. Koska oireet oli saatu hallintaan, tilanne ei ollut mahdoton huiputuksen näkökulmasta. Sovimme, että jatkaisin maltillista lääkitystä ja jos saisin kovan päänsäryn asettumaan, lähtisin huiputusyritykseen. 

Syömisen jälkeen tunsin oloni paranevan taas hiukan, ja toivo alkoi hiljalleen viritä mielessäni. Loppupäivän ajan keskityin nesteyttämään ja syömään niin paljon kuin mahdollista. Iltaan mennessä pakkasin huiputusvarusteita, jos ei nyt ihan täydellä tohinalla, innoissani kuitenkin. 

Illallinen syötiin aikaisin, jo kello 18, ja heti sen jälkeen kömmimme nukkumaan. Me base campistä asti kiipeävät lähtisimme nousuun klo 00.30, ja muut lähtisivät lumikissoilla muutamaa tuntia myöhemmin. Toivottelimme toisillemme onnea ja hiljenimme sitten kaikki omaan henkiseen latautumisen hetkeemme ennen nukahtamista.
Base camp pilvien yläpuolella
Makasin pimeässä, kuulostelin omaa kehoani ja rauhoittelin mieleni laitamilla kummittelevia ajatuksia. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista oli hiljainen hyväksyntä. Tekisin parhaani. Se riittäisi.

Neljän tunnin päästä soi herätyskello ja oli aika lähteä.

6 kommenttia:

  1. Oi mikä jännitysnäytelmä.
    T. Eimi

    VastaaPoista
  2. Älä muuta sano Eimi, huh huh ihan hiki tuli lukies.On se kovaa touhuu ja ku millää ei vissii tommmost vuoristotautii voi estää, se tulee jos on tullaksee. Nyt vaa toivon, et muutaman tunnin unet ois tuonu voimii takas Janiinalle. Lähen reissuun ite, mut yritän päästä lukee jossaa jatkoo, muuten menee yli viikko, ku seuraavan kerran pääsen linjoille, apua, ku jännää. T. Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että olet mukana seikkailuissa. Se on kovin arvokasta minulle. Hyviä kesälenkkejä Leena!

      Poista
  3. Äkkiä lisää! En kestä odottaa! Toivottavasti olosi parani riittävästi. Sisukkuutesi ja kova treenisi vievät vaikka läpi harmaan kiven... Meillä oli ylin telttapaikka siinä kiviharjanteiden yläpäässä, n.4200 metrissä. Ekana yönä oli hyvin samallainen olo kuin sulla. Mulla olo helpotti, varmaan sullakin...

    VastaaPoista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!