tiistai 12. kesäkuuta 2018

Saapuminen vuorille – ennusteena ukkosta ja lumivyöryjä?

2.6. 2018: Kiipeilijät tuovat kesän Chamonix'iin – vai tuovatko?

Chamonix'iin ilmestyminen näkyviin halkaisi kasvoni hymyyn ja tunsin riehaannuttavan ilon lämpimän hyökyaallon vatsassani. Pompin penkillä malttamattomana ja pääni pyöri kuin tuuliviiri auton kurvaillessa vuoristokylän kaduilla.
Kun tuntui, etten enää yhtään jaksaisi odottaa, lentokenttä-shuttlen kuljettaja pysäytti auton, jysäytti painavat laukkumme katukivetykselle hotellin ulko-oven eteen, heilautti kättään ja huristi pois.

Seisoin kadulla kiipeilyparini Heikin kanssa ja vedin henkeä syvään. Minulta taisi päästä pieni ilon äännähdys.

Vuoret kylän ympärillä kaartuivat yläpuolellamme kuin suojaava metsä. Muutamat iltaisen auringon valossa hehkuvat pilvet sivelivät sinistä taivasta vasten työntyviä huippuja. Kaikkein kaukaisimpana Mont Blanc kurkisti varovasti pehmeiden pilvien lomasta, punastui sitten ilta-auringossa kuin olisi huomannut katseemme – ja piilotti jälleen valkean huippunsa pumpulimaisen verhon taakse. Uskomatonta, että olimme täällä!

Kun pystyin irroittamaan katseeni vuorista, nostin 19 kiloa painavan varustelaukun selkääni ja seurasin Heikkiä hotellin aulaan. Meidät vastaanotti hassu hotellivirkailija Luc, joka heti kättelyssä varoitti, että hänellä on tapana unohtaa antaa sisäänkirjautuville vieraille heidän huoneensa avaimet. Sisäänkirjautumisen aikana hän ehti kertoa intohimostaan vieraita kieliä ja kulttuureita kohtaan sekä arviolta puolet elämäntarinastaan. Ja kaiken tarinoinnin keskellä hän melkein muisti antaa sen avaimen!

Luc säkenöi samaa innostusta, jonka saattoi aistia kylän vielä suhteellisen hiljaisilla kaduilla: vain pari päivää aiemmin hotelli oli avannut ovensa parin kuukauden mittaisen talvi- ja kesäkausien välisen tauon jälkeen. Vaikka laskettelijoiden suuri joukko oli kylästä jo aikaa sitten poistunut, vuorilla oli yhä lumista ja talvikauden olosuhteet. Luc raportoi talven olleen poikkeuksellisen runsasluminen ja sen näkyvän edelleen.

Nakkasimme laukut huoneeseen ja kiirehdimme hämärtyvälle pääkadulle syömään "perinteiset ennen vuorelle lähtöä -tankkauspitsat", joiden jälkeen palasimme nopeasti hotellille pakkaamaan kiipeilyvarusteet ja nukkumaan.

Aamulla olisi edessä lähtö kohti Italiaa ja matkan ensimmäistä vuorta, Gran Paradisoa. Viimeksi kiipesimme Gran Paradisolla vuonna 2016, samaisella matkalla, jolla tutustuin Heikkiin. Tuolloin suunnitelma oli sama kuin nytkin: akklimatisoitua (eli sopeuttaa kehoa ylävuoriston vähähappiseen ilmaan) 4061-metrisellä, kauniilla Gran Paradisolla ja jatkaa sitten Mont Blancille.

Kahdesta huiputusyrityksestä huolimatta emme korkeimmillaankaan päässeet italialaisen kaunottaren rinteellä kuin noin 3000 metriin, kun ukkosmyrsky pakotti meidät vetäytymään puolijuoksua rinnettä alas. Heikki palasi reissun jälkeen, vain noin viikkoa myöhemmin Gran Paradisolle ja huiputti sen ensimmäisenä vuorenaan.

Minä jäin Gran Paradison osalta odottamaan uutta mahdollisuutta. Kaksi vuotta olin odottanut, ja nyt uusi huiputusyritys viimein koittaisi!

(Lue vuoden 2016 tapahtumista: Matka Chamonix'iin ja muutoksia Mont Blanc -suunnitelmaan)

3.6.2018: Gran Paradison ukkoset – historia toistaa itseään?

Lähtövalmiina – vain ajoneuvo puuttuu
Aamulla heräsin ihanan pitkien unien jälkeen rentoutuneena ja innoissani. Rauhallisen aamun ja valmisteluiden jälkeen vaelsimme kuumia katuja pitkin bussiasemalle. Kiipeilykausi ei ollut ihan vielä alkanut, ja osa palveluista oli vielä suljettuna – myös linja-autoaikataulujen ajantasaisuus oli hiukan epäselvää. Mutta tovin kuluttua suljetun bussiaseman eteen porhalsi pikkubussi, jolla matkaisimme Italiaan, Courmayeuriin. Siellä tapaisimme uuden tuttavuuden, matkamme pääoppaan Marcon ja jatkaisimme yhdessä Gran Paradisolle. Ensimmäisen lähestymispäivän nousu tutulle Chabodin majalle (2750 m) olisi vain parin tunnin nousurykäisy halki kauniin Gran Paradiso -kansallispuiston.

Off-season-harrastamisen hyvä puoli on ruuhkien vähäisyys, ja ennätysajassa seisoimme Courmayeurin bussipysäkillä. Pian tumma, hoikka italialaismies saapui luoksemme ja hiukan pidättyväisesti hymyillen esitteli itsensä Marcoksi. Oppaallamme oli heti huonoja uutisia: tuoreen sääennusteen mukaan sääolosuhteet Gran Paradisolla olivat huonot.


– Ennuste päivittyi alle tunti sitten ja sen mukaan vuorella sataa tänään ja huomenna ukkostaa. Tänään Gran Paradiso ei tule onnistumaan; olisimme vain läpimärkiä ja mahdollisuudet huiputtaa huomenna ovat todella huonot, Marco totesi, ja vasta sulatellessamme tätä uutista, hän lastasi lisää painolastia pöytään:
– Olen pahoillani, mutta myös Mont Blancin Cosmiques-reitti on mahdoton. Vuorilla on ajankohtaan nähden historiallisen paljon lunta. Cosmiquesin reitti on erityisen lumivyöryherkkä ja siellä on epävakaita serakkeja. Se on kertakaikkiaan liian vaarallinen.

Epäuskoisuus jysähti rintakehääni kuin moukarinisku, mutta yritin pitää kasvoni kurissa ja tiedustelin vaihtoehtoja. Marco ehdotti, että jätetään Gran Paradiso väliin, ja mennään tänään Mont Blancille Italian puoleiselle Torino Hut -majalle (3375 m) harjoittelemaan tekniikoita. Sääennusteen taas päivittyessä näkisimme, olisiko meillä mahdollisuuksia Mont Blancille toista reittiä pitkin. Toisena, huonompana vaihtoehtona hän näki, että kiipeäisimme tänään sateessa Gran Paradisolla Chabodille ja ottaisimme riskin, ettei huomenna voisi yrittää huiputusta. Tällöin menettäisimme arvokasta akklimatisoitumisaikaa, sillä Chabodin majan alhainen sijainti alle 3000 metrissä ei ole paras mahdollinen ajatellen kehon tehokasta sopeuttamista ohueen ilmanalaan.

Pettymys kouri vatsassani, kun ajattelin Gran Paradisosta luopumista. Olin odottanut tätä lähes kaksi vuotta, ja nyt alkoi näyttää siltä, että paratiisivuoren huipulla seisova Madonna-patsas jäisi edelleen tapaamatta.
Olimme kuitenkin Heikin kanssa käyneet etukäteen keskustelua mahdollisista riskeistä ja jo varhaisessa vaiheessa päättäneet, että Mont Blanc olisi pääkohteemme. Oli siis keskustelemattakin selvää, että pyrkisimme optimoimaan mahdollisuudet sinne.

Aiguille du Midin pilvet
Pahoitellen Marco kertoi, että sää koko alueella oli erittäin epävakaa. Nykyisen ennusteen mukaan Gran Paradisolla näytti olevan koko viikolla vain yksi mahdollinen aikaikkuna ja se koittaisi ylihuomenna. Jos tulisimme silloin Gran Paradisolle, menettäisimme ohjelman mukaisen Mont Blanc -kiipeilyn, jonka senkin aikataulun mukainen huiputuspäivä näytti huonolta.

Hetkeksi pienen ryhmämme ylle laskeutui synkeä hiljaisuus. Sitten Heikin silmiin syttyi pilke ja hän kysyi hiukan jännittyneellä äänellä, millaiselta Mont Blancin loppuviikon sää näyttää. Kun kävi ilmi, että myös Blancin ennusteessa oli loppuviikolla lupaavan näköinen tauko lumisateissa, Heikki muistutti, että meillä oli varattuna ylimääräinen lepopäivä kiipeilyohjelman jälkeen. Siis siirtämällä koko kiipeilyohjelmaa päivällä eteenpäin, meillä olisi sittenkin mahdollisuus päästä molemmille vuorille, vaikkakin Mont Blancilla Cosmiques-reitille ei asiaa olisi myöhemminkään. Toivo nousi kohisten mielessäni, kun Marco hymyili ilahtuneesti ja totesi, että siirto sopisi myös hänen aikatauluunsa.

Tänään siis emme kiipeäisi. Pakkaisimme laukut Marcon autoon ja hän ajaisi meidät takaisin Chamonix'iin. Nostaessaan reppuani Volkswageninsa takakonttiin, hän heilautti sitä kulmiaan kurtistaen ja mainitsi sen tuntuvan kovin raskaalta. Heikin kiipeilyreppu sai saman tuomion. Perustelimme painoa ylävuoristokengillä: molempien strategiana oli kiivetä Chabodille kevyissä vaelluskengissä ja laittaa raskaat kengät jalkaan vasta huiputukseen. Tämä toki lisäisi lähestymispäivän kuormaa, mutta säästäisi jalkoja.
Marco kohautti harteitaan, mutta asia jäi mieleeni kummittelemaan. Reilun tunnin mittaisella ajomatkalla Chamonix'iin kävin mielessäni läpi repun sisältöä, löytämättä ylävuoristokenkien lisäksi mitään ylimääräistä – jopa rakkaat muistiinpanovälineet ja kirjan olin jättänyt pois pakattavien listalta.

Odottamattoman lepopäivän käytimme nousemalla hissillä Aiguille du Midin huipulle (3842 m). Aikaa oli liian vähän, jotta noususta olisi ollut hyötyä akklimatisoitumisen näkökulmasta. Mutta en ollut aiemmin käynyt tuolla kuuluisalla huipulla, jonne yleensä Chamonix'iin saapuvat säntäävät ensimmäisenä, joten tartuin hanakasti tilaisuuteen päästä ihailemaan maisemia korkealta. Hissimatkan aikana maisema paljasti, että lunta oli todellakin paljon, ja saatoimme tässä kohtaa vain arvailla, mitä se tarkoittaisi kiipeämisellemme.

– Katso, tuolla on sen näköinen lumikertymä, että näyttää kuin se romahtaisi hetkenä minä hyvänsä! osoitin Heikille uhkaavannäköistä lumikielekettä hissitasanteen parvekkeelta.

Vain muutamaa hetkeä myöhemmin samainen lumikasa rysähti alas aiheuttaen lumivyöryn, joka oli turvallisen matkan päästä katsottuna pienehkö, mutta varmasti läheltä koettuna voimassaan pelottava. Se sai ihokarvani nousemaan pystyyn ja pyöri mielessäni vielä illallakin, kun hotellihuoneen lämmössä ryömin peiton alle odottamaan aamua ja uutta yritystä oikuttelevan sään kourissa kylpevälle Gran Paradisolle.

Ulkona satoi ja ukkosen jyrinä kumisi ympärillä olevien vuorten rinteistä.



1 kommentti:

  1. No nii matka on siis alkanu vähä epävarmasti. Kuvittelin sinut pomppimassa takapenkillä, ku pien lapsi, jihuu, jihuu!!Jotenkii aattelin ,et ootte menny yleensä vissii elokuussa , tai syksyllä, ku on ollu kuumaa jne, että nyt on hyvä aika kiivetä, ku ei oo viel kuuma. Lumivyöryt, hui, ukkoset hui, mitähän tästä nyt tulee. Jään oottamaa seuraavaa osaa. T. Leena

    VastaaPoista

Kiitos, kun kysyt, tsemppaat ja/tai kommentoit Janiinan Vuorenvalloitusta!